Ange Pitou - 04

Hän valmistautui jo siihen seikkaan, että Marie-Antoinette
mahdollisesti vastustaisi eilen tehtyä päätöstä.
"Taas kai uusi oikku", tuumi hän.
Siksi hän rypisti silmäkulmiaan.
Heti ensimmäisillä sanoillaan kuningatar vahvisti kuninkaassa tätä
ajatusta.
"Sire", sanoi hän, "sitten eilisen olen ajatellut asiaa lähemmin."
"Siinä me nyt olemme", huudahti kuningas.
"Lähettäkäähän pois kaikki ne, jotka eivät kuulu läheisimpään
piiriin."
Pahantuulisena kuningas käski upseeriensa poistua.
Yksi ainoa nainen jäi majesteettien luo, madame Campan.
Silloin kuningatar nojasi molemmat kätensä kuninkaan käsivarteen
sanoen:
"Miksi olette jo pukeutunut? Siinä teitte pahoin."
"Miksi pahoin? Kuinka niin?"
"Käskinhän teitä tulemaan tänne, ennenkuin olitte pukeutunut. Ja nyt
näenkin teidät täällä puettuna takkiin ja miekkaan. Toivoin tapaavani
teidät aamupuvussa."
Kuningas katsoi häneen aivan hämmästyneenä.
Tämä kuningattaren oikku herätti hänessä joukon outoja ajatuksia,
joiden uutuus teki ne vielä mahdottomammiksi.
Hänen ensimmäinen vaikutelmansa oli epäluulo ja levottomuus.
"Mikä teidän on?" sanoi hän kuningattarelle. "Aiotteko viivyttää tai
estää sitä, minkä päätimme eilen yhdessä?"
"En suinkaan, sire."
"Minä pyydän, älkäähän enää laskeko leikkiä näin vakavasta asiasta.
Minun täytyy, minä tahdon mennä Pariisiin. En voi enää jättää sitä
tekemättä. Olen määrännyt seuralaiseni. Jo eilen ovat kaikki ne
valitut, jotka tulevat mukaani."
"Sire, minä en vaadi mitään, mutta..."
"Ajatelkaahan", sanoi kuningas aste asteelta kiihoittuen siten
rohkaistakseen itseään, "ajatelkaahan, että tieto tulostani on jo
ennättänyt Pariisiin, että he valmistautuvat siihen, odottavat
minua. Lupaamalla tulla olen herättänyt heissä vain mitä suopeimpia
ajatuksia ja ne voivat vaihtua kohtalokkaaksi vihamielisyydeksi.
Ajatelkaahan vielä..."
"Mutta, sire, minä en millään tavalla väitä minua kunnioittavia
sanojanne vastaan. Minä alistuin eilen ja olen tänäänkin alistunut."
"Miksi siis pidätte, madame, tuollaisia esipuheita?"
"En pidä sellaisia."
"Anteeksi, miksi siis tiedustelitte puvustani ja aikomuksistani?"
"Puvusta tiedustelin kyllä", sanoi kuningatar ja koetti vielä käyttää
hymyä, joka heiketessään muuttui yhä synkemmäksi.
"Mitä tahdotte puvustani huomauttaa?"
"Tahtoisin, sire, että riisuisitte yltänne takkinne."
"Eikö se teidän mielestänne ole sopiva? Onhan se violetin väristä
silkkiä. Pariisilaiset ovat tottuneet näkemään minut sellaisessa
puvussa. He rakastavat tätä väriä ylläni ja sitä vastaan sininen
ritarinauha näyttää kauniilta. Olettehan itsekin monta kertaa sanonut
samaa."
"Minulla ei ole mitään huomautettavaa, sire, pukunne väriä vastaan."
"Siis?"
"Vaan sen vuoria vastaan."
"Teette minut todella uteliaaksi tuolla ainaisella hymyllänne...
vuori... mikä sukkeluus!..."
"Minä en laske leikkiä!"
"Nyt te hypistelette liiviäni, eikö sekään teitä miellytä? Sehän
on valkoista silkkiä ja kultaa, ja kirjailut olette itse ommellut,
mieluisin liivini."
"Minulla ei ole mitään liiviäkään vastaan."
"Olettepa omituinen! Loukkaako kaulanauha, batistinen koruompeleinen
paita siis teitä? Pitäähän minun toki pukeutua hienoksi, mennessäni
katsomaan hyvää Pariisin kaupunkia."
Katkera hymy rypisti kuningattaren huulia; varsinkin hänen
alahuulensa, jonka vuoksi häntä oli niin paljon soimattu
Itävallattareksi, paisui ja ulkoili eteenpäin, aivan kuin kaikki
vihan ja suuttumuksen myrkyt olisivat sitä turvottaneet.
"Minä en suinkaan soimaa teidän pukuanne, sire, vaan yhä vain sen
vuoria, vuoria."
"Kirjaillun paitani vuoriako? Selittäkääpä!"
"Minä siis selitän. Vihattu, häiritsevä kuningas, joka heittäytyy
keskelle seitsemääsataa tuhatta, voitostaan ja vallankumouksellisista
ajatuksistaan huumautunutta pariisilaista, se kuningas ei ole
mikään keski-ajan ruhtinas, ja kuitenkin pitäisi hänen tänään astua
Pariisiin puettuna rautaiseen varuspaitaan, joka on tehty hyvästä
milanolaisesta teräksestä. Hänen pitäisi olla siten puettu, ettei
mikään kuula, nuoli, kivi tai puukko pääsisi koskemaan hänen ihoonsa."
"Se on kyllä totta", sanoi Ludvig XVI mietteissään. "Mutta, rakas
ystävä, kun en ole Kaarle VIII, en Frans I, en edes Henrik IV, koska
nykyaikaan kuninkuus on aivan alastomana silkin ja sametin alla, niin
menen silkkipuvussani, tai paremmin sanoakseni asetan vielä rintaani
maalitaulunkin, ritarimerkin sydämeni kohdalle."
Kuningattaren huulilta pääsi tukahdutettu huokaus.
"Sire", sanoi hän, "alamme jo käsittää toisiamme. Saattepa nähdä,
saattepa nähdä, ettei vaimonne laske leikkiä." Hän viittasi
madame Campanille, joka oli pysynyt huoneen perällä ja hän otti
kuningattaren kaapin laatikosta pitkähkön, litteän silkkiin käärityn
esineen.
"Sire", sanoi kuningatar, "kuninkaan sydän kuuluu ennen kaikkea
muuta Ranskalle, se on totta, mutta uskon, että se myös kuuluu hänen
vaimolleen ja lapsilleen. Omasta puolestani en tahdo tämän sydämen
olevan alttiina vihollisten luodeille. Olen ryhtynyt kaikkiin
varokeinoihin, pelastaakseni vaarasta puolisoni, kuninkaani, lasteni
isän."
Samassa hän irroitti silkkipeitteen ja otti esiin asepaidan, joka
oli laadittu niin hienoista toisiinsa liittyvistä renkaista, että
olisi luullut sitä arabialaiseksi kankaaksi: siinä määrin liitelmä
muistutti maurilaista silkkiä, siksi joustava ja taipuisa oli sen
kudelma.
"Mikä se on?" kysyi kuningas.
"Katsokaa, sire."
"Se näyttää liiviltä."
"Se se onkin."
"Kaulaan asti ulottuva liivi."
"Ja siinä on pieni kauluskin, joka on, niinkuin näette, siten
valmistettu, että se mukautuu takin kauluksen tai kaulanauhan alle."
Kuningas otti liivin käsiinsä ja tarkasti sitä uteliaana.
Kun kuningatar huomasi tämän suopean tarkkaavaisuuden, tuli hän hyvin
iloiseksi.
Kuningas näytti onnellisena laskevan jokaisen renkaan tässä
merkillisessä kudelmassa, joka taipui hänen käsissään aivan kuin
villakangas.
"Mutta tämähän on aivan ihmeellistä terästä", sanoi kuningas.
"Eikö olekin, sire?"
"Suurenmoisesti valmistettu."
"Eikö olekin?"
"En todellakaan tiedä, mistä olette tällaisen hankkinut?"
"Ostin sen eilen eräältä mieheltä, joka jo kauan aikaa oli kaupannut
sitä minulle sen tapauksen varalta, että lähtisitte sotaretkelle."
"Tämä on ihmeellinen, ihmeellinen!" sanoi kuningas tarkastellen
tuntijan tavoin.
"Ja se sopii yllenne aivan varmaan yhtä hyvin kuin räätälinne tekemä
liivi, sire."
"Niinkö arvelette?"
"Koettakaa."
Kuningas ei sanonut sanaakaan. Hän riisui itse yltään violetin
takkinsa.
Kuningatar vapisi ilosta. Hän auttoi kuningasta laskemaan syrjään
ritarikunnan merkit ja madame Campan kaiken muun.
Miekkansa kuningas otti itse vyöltään. Jos joku tänä hetkenä olisi
katsellut kuningattaren kasvoja, olisi hän niillä huomannut sen
riemuisan kirkkauden, minkä korkein onni synnyttää.
Kuninkaan kaulanauha päästettiin auki ja sen alle kuningattaren
hienot kädet sovittelivat teräksisen kauluksen.
Marie-Antoinette kiinnitti itse asepaidan hakaset. Varustus mukaantui
aivan erinomaisesti ruumiin mukaan, suojasi kainalot, ja kaikkialla
se oli vuorattu hienolla puhvelihärän nahalla, jotta teräs ei pääsisi
painamaan ihoa.
Tämä asepaita ulottui alemmaksi kuin tavallinen panssari. Se suojasi
koko ruumiin.
Kun sen päälle pantiin liivit, takki ja paita, peittyi se kokonaan.
Se ei juuri laisinkaan tehnyt ruumista paksummaksi. Se salli tehdä
liikkeitä pienimmättäkään hankaluudetta.
"Onko se painava?" kysyi kuningatar.
"Ei."
"Eikö tämä ole kerrassaan ihmeellinen?" sanoi kuningatar taputtaen
käsiään madame Campanille, joka napitti kuninkaan hihansuita.
Madame Campan osoitti yhtä välittömästi iloaan kuin kuningatarkin.
"Olen pelastanut kuninkaani!" huudahti Marie-Antoinette. "Pankaahan
tämä näkymätön asepaita pöydälle, koettakaa iskeä siihen puukolla,
koettakaa lävistää se kuulalla, koettakaa, koettakaa!"
"Oh!" lausui kuningas epäilevän näköisenä.
"Koettakaa!" jatkoi kuningatar innoissaan.
"Teen sen mielelläni uteliaisuudestakin", sanoi kuningas.
"Älkää tehkö sitä, se on tarpeetonta, sire."
"Onko tarpeetonta todistaa teille, kuinka oivallinen tämä teidän
ihmeenne on."
"Sellaisia miehet ovat. Luuletteko, että olisin luottanut sivullisen
todistukseen, kun oli kysymyksessä puolisoni henki, Ranskan kuninkaan
pelastus?"
"Minun mielestäni näyttää kuitenkin siltä, rakas Antoinette, että
olette luottanut toisten arvosteluun."
Kuningatar pudisti kieltävästi päätään.
"Kysykäähän", sanoi hän viitaten huoneessa olevaan naiseen,
"kysykäähän kunnon Campanilta, mitä olemme tänä aamuna tehneet."
"Mitä siis?" kysyi kuningas uteliaana.
"Tänä aamuna, oikeammin viime yönä, olimme kuin mielettömät,
ajoimme pois kaikki palvelijat ja sulkeuduimme hänen huoneeseensa,
joka on hovipoikien osaston takana. Ja hovipojathan läksivät eilen
Rambouilletiin. Pidimme huolta siitä, ettei kukaan voinut meitä
yllättää, ennenkuin olimme aikeemme täyttäneet."
"Hyvä Jumala, aivanhan te säikytätte minua. Mitä aikeita näillä
kahdella Juditilla siis olikaan?"
"Judit sai paljoa vähemmän aikaa", sanoi kuningatar, "ainakin
vähemmän melua. Muussa suhteessa vertaus olisikin mainio. Campan
piteli säkkiä, jonka ympärille tämä asepaita oli pantu. Minulla
oli isäni saksalainen metsästyspuukko, jolla niinkuin tiedätte, on
surmattu monta metsäsikaa."
"Judit, yhä vain Judit!" huudahti kuningas nauraen.
"Juditilla ei ollut sellaista raskasta pistoolia kuin minulla. Otin
sen aseittenne joukosta ja käskin Weberin lataamaan sen."
"Pistoolin!"
"Juuri niin. Olisittepa nähnyt meidän yöllä pelkureina, peläten
pienintäkin ääntä, välttäen syrjäisiä, juoksevan kuin kaksi ahnetta
hiirtä pitkin tyhjiä käytäviä."
"Campan sulki kolmet ovet, peitti patjoilla neljännen. Kiinnitimme
asepaidan seinää vastaan mallinuken ympärille, jota käytetään
pukujeni koetukseen. Ja minä, sen vakuutan teille, iskin varmalla
kädellä asepaitaan tikarillani. Terä taipui tikari irtaantui
kädestäni ja jäi kauhuksemme lattialle pystyyn."
"Jopa nyt jotakin!" sanoi kuningas.
"Odottakaahan."
"Eikä tullut mitään reikiä?" kysyi Ludvig XVI.
"Odottakaahan. Campan tarttui tikariin ja sanoi: 'Ette ole kylliksi
väkevä, madame, ja kätenne ehkä vapisi; minä olen rotevampi,
saattepahan nähdä.' Hän tarttui siis tikariin ja iski sillä seinään
kiinnitettyyn mallinukkeen niin voimakkaasti, että kauniin tikarini
terä taittui asepaidan renkaita vastaan. Tässä näette molemmat
kappaleet. Annan valmistaa tyngästä teille tikarin."
"Tämä on satumaista", sanoi kuningas. "Eikä mitään reikää?"
"Ei muuta kuin naarmu päällimmäiseen kerrokseen ja niitä on kolme."
"Tahtoisinpa nähdä."
"Kyllä näytän."
Ja kuningatar alkoi riisua kuninkaan yltä tavattoman sukkelasti,
näyttääkseen hänelle lahjansa erinomaisuutta.
"Tässä on hiukan vikaantunut paikka", sanoi kuningas näyttäen
sormellaan erästä kohtaa, jossa päällimmäinen kerros oli noin tuuman
alalta painunut sisäänpäin.
"Se on pistoolin kuulan jälki, sire."
"Oletteko te ampunut pistoolilla?"
"Näytän teille litistyneen ja vielä aivan mustan kuulan. Uskotteko
nyt, että henkenne on turvassa?"
"Te olette suojelusenkeli", sanoi kuningas alkaen hitaasti päästellä
auki asepaitaa, voidakseen huolellisemmin tarkastaa tikarin ja kuulan
aiheuttamia naarmuja.
"Ajatelkaahan, rakas kuninkaani", sanoi Marie-Antoinette, "kauhuani,
kun minun täytyi laukaista pistooli. Se ei merkinnyt mitään, että
syntyi tuo hirveä pamaus, vaan ampuessani teille varattua asepaitaa
kohden, tuntui kuin olisin ampunut teihin. Pelkäsin näkeväni reiän
renkaissa ja silloin työni, tuskani, toivoni olisivat rauenneet."
"Rakas vaimoni", sanoi Ludvig XVI kokonaan riisuen asepaidan, "kuinka
syvästi kiitollinen olenkaan teille!"
Ja hän laski asepaidan pöydälle.
"Mitä te nyt teette?" kysyi kuningatar.
Hän tarttui panssariin ja ojensi sen uudelleen kuninkaalle. Mutta
tämä vastasi kohteliaasti ja jalosti hymyillen:
"Ei, kiitoksia."
"Hylkäättekö tämän?" huudahti kuningatar.
"Hylkään."
"Mutta ajatelkaahan toki, sire."
"Sire!..." rukoili madame Campan.
"Tämähän antaa suojan, pelastaa elämän!"
"Mahdollisesti kyllä", sanoi kuningas.
"Hylkäätte siis Jumalan itsensä meille lähettämän avun."
"Jo riittää, jo riittää", sanoi kuningas.
"Te hylkäätte! Te hylkäätte!"
"Niin, minä hylkään."
"Mutta hehän surmaavat teidät!"
"Rakkaani, kun aatelismiehet ovat kahdeksannellatoista vuosisadalla
taistelukentällä, niin heillä on kangastakki, liivit ja paita kuulien
suojana. Kun he menevät kaksintaisteluun puolustaakseen kunniaansa,
niin ei heille jää muuta kuin paita, se riittää miekan turvaksi. Minä
olen kuningaskuntani ensimmäinen aatelismies, minä en tee enempää
enkä vähempää kuin ystäväni. Erotus on vain siinä, että missä he
käyttävät verkaa, on minulla yksin oikeus käyttää silkkiä. Kiitos,
rakas vaimoni, kiitos, hyvä kuningattareni, kiitos."
"Oi", huudahti kuningatar samalla kertaa epätoivoissaan ja
hurmaantuneena, "miksi ei armeija kuule hänen noin puhuvan!"
Kuningas oli pukenut rauhallisesti vaatteet uudelleen ylleen eikä hän
näyttänyt edes käsittävän kuinka sankarillinen hän oli ollut. --
"Onko sellainen kuningaskunta hukassa", sanoi kuningatar, "joka
tällaisina hetkinä säilyttää ylpeytensä?"


VI
LÄHTÖ

Kuninkaan lähdettyä kuningattaren luota kerääntyivät hänen
ympärilleen heti kaikki ne upseerit ja hovin jäsenet, jotka hän oli
määrännyt kanssaan matkustamaan Pariisiin.
Siinä olivat herrat de Beauvau, de Villeroy, de Nesle ja d'Estang.
Joukon keskellä Gilbert odotti, että Ludvig XVI huomaisi hänet ja
loisi ohikulkiessaan häneen katseen.
Selvästi huomasi kaikkien täällä olevien henkilöiden epäilevän,
pannaanko päätös toimeen.
"Hyvät herrat", sanoi kuningas, "aamiaisen jälkeen lähdemme."
Sitten hän jatkoi huomatessaan Gilbertin:
"Siinähän olette, tohtori. Hyvä on, minä vien teidät mukanani."
"Noudatan määräyksiänne, sire."
Kuningas meni työhuoneeseen, jossa hän työskenteli kaksi tuntia.
Sitten hän koko hovin keralla oli messua kuuntelemassa ja kello
yhdeksän hän ryhtyi aterioimaan.
Aterioiminen tapahtui tavanmukaisine menoineen. Kuningatar, jonka
silmät messun jälkeen olivat itkusta turvonneet ja punaiset, tahtoi
olla läsnä aterian aikana, vaikka hän ei siihen ottanutkaan osaa,
ollakseen mahdollisimman kauan kuninkaan seurassa.
Kuningatar oli tuonut mukanaan molemmat lapsensa. Äidilliset neuvot
olivat jo ehkä liikuttaneet niiden mieliä. Ne katselivat levottomina
vuoroin isäänsä, vuoroin upseerien ja kaartilaisten joukkoa.
Äitinsä käskystä lapset toisinaan pyyhkäisivät kyyneleet, jotka
helmeilivät heidän silmäripsissään, ja tämä näky herätti toisissa
sääliä, toisissa suuttumusta ja kaikissa tuskaa.
Kuningas söi rauhallisesti. Hän puhutteli useamman kerran Gilbertiä
katsomatta häneen. Hän puhui melkein koko ajan kuningattaren kanssa
hyvin hellästi.
Lopulta hän antoi määräyksen sotapäälliköilleen.
Hän oli juuri lopettamaisillaan ateriansa, kun ilmoitettiin tiheän
mieslauman tulevan Pariisista päin jalkaisin. Se näkyi jo suuren
käytävän päässä, joka päättyi Asetorille.
Heti paikalla upseerit ja kaartilaiset riensivät salista. Kuningas
nousi, katsoi Gilbertiin, mutta nähdessään tämän hymyilevän hän
jatkoi rauhallisesti syömistään.
Kuningatar kalpeni, kumartui herra de Beauvaun puoleen pyytäen häntä
ottamaan asioista selkoa.
Beauvau riensi heti ulkosalle.
Kuningatar meni ikkunan luo.
Viiden minuutin päästä herra de Beauvau palasi.
"Sire", sanoi hän. "Pariisin kansalliskaartilaiset, kuultuaan eilen
pääkaupungissa huhun liikkuvan teidän majesteettinne aiotusta
matkasta Pariisiin, ovat kymmenentuhannen miehen suuruisena joukkona
tulleet vastaan. Ja kun teidän majesteettinne viipyi, niin he ovat
tulleet Versaillesiin asti."
"Millaiset aikeet heillä näyttää olevan?" kysyi kuningas.
"Mitä parhaimmat aikeet", vastasi herra de Beauvau. "Vaikkakin!" sanoi
kuningatar. "Sulkekaa palatsin pihan portit."
"Ei millään lailla", lausui kuningas. "Kun palatsin ovet suljetaan,
riittää se varsin hyvin."
Kuningatar rypisti silmäkulmiaan ja vilkaisi Gilbertiin.
Tämä odotti kuningattaren katsetta, siliä olihan puolet
hänen ennustuksestaan jo toteutunut. Hän oli luvannut, että
kaksikymmentätuhatta miestä saapuisi, ja kymmenen oli jo saapunut.
Kuningas kääntyi Beauvaun puoleen.
"Pitäkää huolta siitä, että näille kunnon miehille tarjotaan
virvokkeita", sanoi hän.
Beauvau poistui toistamiseen ja vei kuninkaan määräyksen
pöydänkattajalle.
Sitten hän palasi.
"No?" kysyi kuningas.
"Teidän pariisilaisenne väittelevät kiivaasti herrojen kaartilaisten
kanssa."
"Mitä!" lausui kuningas. "Mistä he väittelevät?"
"Kysymys on vain puhtaasta kohteliaisuudesta. Kun he ovat kuulleet,
että teidän majesteettinne lähtee kahden tunnin päästä, tahtovat he
odottaa lähtöä ja marssia vaunujen jälessä."
"Mutta", kysyi kuningatar vuorostaan, "hehän ovat luultavasti tulleet
jalkaisin?"
"Niin ovatkin, madame."
"Mutta kuninkaan vaunujen edessä ovat hevoset ja kuningas ajaa
nopeasti, hyvin nopeasti. Tiedättehän, että kuninkaan tapana on ajaa
nopeasti."
Nämä näin korostetut sanat merkitsivät:
"Toimittakaa kuninkaan vaunut lentokyytiä eteenpäin."
Kuningas viittasi kädellään lopettamaan keskustelun.
"Minä ajan käyden", sanoi hän.
Kuningattaren huokaus muistutti melkein vihan huudahdusta.
"Teenhän väärin", sanoi Ludvig XVI rauhallisesti, "jos
pakotan juoksuun nämä kunnon miehet, jotka ovat tulleet tänne
kunnioittaakseen minua. Minä ajan käyden, jopa aivan hitaastikin,
jotta kaikki voivat minua seurata."
Läsnäolevat ilmaisivat ihastustaan hyväksyvällä mutinalla. Mutta
samalla näkyi myöskin monien kasvoilla paheksumisen ilme, joka nousi
kuningattarenkin kasvoille, sillä näin suurta hyväntahtoisuutta piti
hän heikkoutena.
Ikkuna aukeni.
Kuningatar kääntyi kummastuneena. Gilbert kuninkaan lääkärinä
käytti oikeuttaan avatakseen ikkunan, siten uusiakseen ilman, joka
oli käynyt raskaaksi ruuan hajusta ja sataan nousevan ihmisjoukon
hengityksestä.
Tohtori asettui tämän ikkunan verhojen taakse ja avoimesta ikkunasta
kaikuivat pihalle kokoontuneen joukon huudot.
"Mitä tämä tietää?" kysyi kuningas.
"Sire", vastasi Gilbert, "kansalliskaartilaiset ovat päivän helteessä
keskellä kivettyä pihaa ja heillä taitaa olla hyvin kuuma."
"Miksi ei kutsuta heitä syömään aamiaista kuninkaan kanssa?" kuiskasi
kuningatar eräälle lähellään olevalle, suosimalleen upseerille.
"Heidät pitää viedä varjoon, johdattaa marmoripihaan, eteiseen,
kaikkialle, missä on varjoisaa", sanoi kuningas.
"Kymmenen tuhatta miestä eteisiin!" huudahti kuningatar.
"Kun joka taholle jaetaan, niin kyllä he mahtuvat", sanoi kuningas.
"Kun jaetaan joka taholle!" huudahti Marie-Antoinette. "Mutta tehän
opetatte heille tien makuuhuoneeseenne."
Kauhea ennustus, joka sitten täyttyi Versaillesissa ennen kuin kolme
kuukautta oli kulunut.
"Heidän mukanaan on paljon lapsia", sanoi Gilbert hiljaa.
"Lapsiako?" kysyi kuningatar.
"Niin, madame, monet ovat tuoneet lapsensa aivankuin kävelyretkelle.
Lapset ovat puetut pieniksi kansalliskaartilaisiksi, sillä niin
suurella innostuksella on tämä uusi järjestelmä otettu vastaan."
Kuningatar avasi suunsa, mutta melkein samassa hän painoi päänsä
kumaraan.
Hänen teki mielensä sanoa jotakin hyvää, mutta ylpeys ja viha estivät
häntä siitä.
Gilbert katseli häntä tarkkaavasti.
"Lapsi-raukat!" huudahti kuningas. "Kun he kerran ottavat lapsensa
mukaansa, niin he eivät aijo tehdä mitään pahaa perheenisälle. Sitä
suurempi syy on johdattaa nuo pienokaiset varjoon. Päästäkää heidät
sisään, päästäkää heidät sisään."
Gilbert pudisti hiljaa päätänsä ja näytti tahtovan sanoa
kuningattarelle:
"Näin teidän, madame, olisi pitänyt sanoa, sillä tarjosinhan teille
siihen tilaisuuden. Lauseenne olisivat kulkeneet suusta suuhun, ja te
olisitte sen perustalla ollut kaksi vuotta kansan tosiossa."
Kuningatar ymmärsi tämän Gilbertin mykän puheen ja puna nousi hänen
poskilleen.
Hän tunsi menetelleensä väärin, mutta sovittamisen sijasta hän
vain katsoi ylpeästi ja uhkaavasti Gilbertiin. Tänä aikana Beauvau
kiiruhti viemään kuninkaan määräyksen kansalliskaartilaisille.
Silloin kuului ilohuutoja ja siunauksia väkijoukosta, joka kuninkaan
määräyksestä pääsi palatsiin.
Huudot, siunaukset, eläköönhuudot nousivat voimakkaina laineina
kuninkaallisten puolisoiden korviin ja he alkoivat rauhoittua
pelkäämänsä Pariisin hankkeiden suhteen.
"Sire", sanoi Beauvau, "missä järjestyksessä teidän majesteettinne
käskee kulkueen lähteä liikkeelle?"
"Mihin tulokseen ovat kansalliskaartilaiset tulleet keskustelussa
upseerieni kanssa?"
"Sire, hikisinä ja uupuneina ovat nuo kunnon ihmiset niin onnellisia,
että he nyt sanovat: Me menemme sinne, minne meitä viedään. Kuningas
on meidän yhtä hyvin kuin muidenkin; menee hän minne tahansa, on hän
kuitenkin meidän kuninkaamme."
Kuningas katsoi Marie-Antoinetteen. Ivallisesti hymyillen kuningatar
puri huuleensa.
"Sanokaa kansalliskaartilaisille", lausui Ludvig XVI, "että he saavat
asettua mihin tahansa."
"Teidän majesteettinne unohtaa", sanoi kuningatar, "että
henkivartiostonne epäämättömänä oikeutena on saada ympäröidä
vaunujanne."
Kun upseerit näkivät kuninkaan epäröivän, lähestyivät he tukeakseen
kuningattaren mielipidettä.
"Se on kyllä totta", sanoi kuningas. "Sittenpähän saamme nähdä."
Beauvau ja Villeroy poistuivat asettuakseen paikoilleen riviinsä.
Kello löi kymmenen Versaillesissa.
"Lähtekäämme", sanoi kuningas, "minä teen huomenna työtä. Noiden
kunnon ihmisten ei pidä saada odottaa."
Kuningas nousi.
Marie-Antoinette avasi sylinsä ja tuli syleilemään kuningasta.
Lapset riippuivat itkien isänsä kaulassa. Ludvig XVI koetti hellästi
vapautua heidän syleilystään. Hän koetti salata mielenliikutustaan,
joka oli puhkeamaisillaan.
Kuningatar pidätteli kaikkia upseereita, tarttui toisia käsivarteen,
toisia miekkaan.
"Hyvät herrat, hyvät herrat!" sanoi hän.
Ja tämä huudahdus sulki poistuvan kuninkaan heidän huomaansa.
Kaikki laskivat kätensä sydämelleen ja miekkansa kahvalle.
Kuningatar hymyili kiittääkseen.
Gilbert jäi viimeisten joukkoon.
"Monsieur", sanoi kuningatar, "te kehoititte kuningasta lähtemään.
Te saitte kuninkaan suostumaan, vaikka minä vastustinkin. Ajatelkaa,
millaisen suuren edesvastuun olettekaan ottanut puolison ja äidin
edessä."
"Sen tiedän kyllä, madame", vastasi Gilbert kylmästi.
"Ja te tuotte kuninkaan takaisin terveenä ja loukkaantumattomana!"
sanoi kuningatar juhlallisesti.
"Tuon, madame."
"Muistakaa, että päällänne vastaatte hänestä!"
Gilbert kumarsi.
"Muistakaa, päällänne!" lausui Marie-Antoinette uudelleen uhkaavasti
ja itsevaltiaan kuningattaren säälimätöntä auktoriteettia käyttäen.
"Päälläni", vastasi tohtori kumartaen, "sen teen, madame. Jos
uskoisin kuninkaan olevan vaarassa, niin en antaisi tälle
vaatimukselle suurtakaan arvoa. Mutta niinkuin olen sanonut, madame,
vien hänen majesteettinsa sinne riemukulussa."
"Tahdon saada tietoja joka ainoa tunti", sanoi kuningatar.
"Ne toimitan, madame, sen vannon."
"Lähtekää nyt, sillä kuulen jo rumpujen soivan. Kuningas lähtee
matkalle."
Gilbert kumarsi ja tultuaan suurille portaille tapasi kuninkaan
läheisyyteen kuuluvan ajutantin, joka kuninkaan nimessä etsi häntä.
Hänet vietiin Beauvaun, kuninkaallisen seremoniamestarin vaunuihin.
Gilbert hymyili huomatessaan olevansa yksin näissä komeissa,
vaakunalla varustetuissa vaunuissa, sillä Beauvau ratsasti
kuninkaallisten vaunujen oven vieressä.
Hänestä tuntui naurettavalta istua vaunuissa, joissa oli kruunu ja
vaakuna.
Hän oli vielä näissä mietteissään, kun vaunujen vieressä kulkevien
kansalliskaartilaisten joukosta kuului kuiskutuksia näiden koettaessa
uteliaina nähdä häntä:
"Tuo tuossa on prinssi de Beauvau!"
"Ei ole", sanoi muuan toveri, "sinä erehdyt."
"Mutta onhan vaunuissa prinssin vaakuna."
"Vaakuna... vaakuna... minä sanon sinulle, että ei se merkitse
mitään!"
"Se merkitsee sitä, että jos vaunuissa on Beauvaun vaakuna niin herra
de Beauvau istuu niissä."
"Herra de Beauvau, onko hän isänmaan ystävä?" kysyi muuan nainen.
"Mitä vielä!" lausui kansalliskaartilainen. Gilbert hymyili taas.
"Mutta", jatkoi ensimmäinen vastaaninttäjä, "hän ei ole prinssi.
Prinssi on lihava ja tämä on laiha. Prinssillä on kaartin komentajan
univormu. Tällä on musta puku. Hän on prinssin intendentti."
Paheksuvaa mutinaa kuului Gilbertin ympäriltä, kun hän oli saanut
tämän alentavan arvonimen.
"Eikä ole, hitto vieköön!" kuului voimakas ääni, jonka kuullessaan
Gilbert vavahti. Ja muuan mies tyrkkien ja töykkien raivasi itselleen
tietä vaunujen luo. "Ei, ei hän ole prinssi de Beauvau eikä hänen
intendenttinsä, hän on kunnollinen ja kuuluisa isänmaanystävä, ehkä
kaikkein kuuluisin. -- Mitä hittoa teette prinssin vaunuissa, tohtori
Gilbert?"
"Kas, tekö se olette, ukko Billot", huudahti tohtori. "Enhän minä
toki jättänyt tällaista tilaisuutta käyttämättä", sanoi maanviljelijä.
"Entä missä on Pitou?" kysyi Gilbert.
"Ei hänkään ole kaukana. Hohoi, Pitou, tulehan tänne. Tule tänne."
Ja tämän kuullessaan Pitou lähestyi Billotia, raivaten olkapäillään
töykkien itselleen tietä ja ihastuneena tervehti Gilbertiä.
"Päivää, herra Gilbert", sanoi hän.
"Päivää, Pitou, päivää, ystäväni."
"Gilbert, Gilbert! Kuka hän on?" kysyi joukko.
"Näin vähäistä on maine!" ajatteli tohtori. "Villers-Colteretsissa
olen hyvin tunnettu, mutta en Pariisissa!"
Hän laskeutui vaunuista ja läksi jalan astumaan. Nojautuen Billotin
käsivarteen hän jatkoi rahvaan keskellä matkaansa.
Muutamin sanoin hän sitten kertoi maanviljelijälle käynnistään
Versaillesissa, kuninkaan ja kuninkaallisen perheen suopeudesta.
Muutaman minuutin ajan hän ylisti siihen määrään kuningasvaltaa, että
tämä herkkä joukko kunnon ihmisiä, jotka vielä helposti olivat hyvien
vaikutelmien alaisia, päästivät voimakkaan huudon; Eläköön kuningas!
joka edelläkäypien rivien paisuttamana tavoitti vaunuissaan istuvan
Ludvig XVI:n.
"Minun täytyy saada nähdä kuningas", huusi Billot innoissaan, "minun
täytyy saada nähdä hänet aivan läheltä. Olen sitä varten lähtenyt
matkalle. Tahdon arvostella häntä kasvojen mukaan. Kyllä heti
paikalla näkee, kuka on kunnon mies. Lähestykäämme, lähestykäämme,
tohtori Gilbert."
"Odottakaa", sanoi Gilbert, "se käy helposti päinsä, sillä näen
Beauvaun ajutantin etsivän jotakuta täältäpäin."
Ratsumies, joka kaikin tavoin koetti varovaisesti pujahdella
väsyneen, mutta iloisella tuulella olevan väkijoukon läpi, pyrki
Gilbertin jättämien vaunujen ovea kohden.
Gilbert huusi hänelle.
"Etsittekö tohtori Gilbertiä?" kysyi hän.
"Juuri häntä", vastasi ajutantti.
"Minä se olen."
"Monsieur de Beauvau on lähettänyt kuninkaan nimessä teille sanan."
Nämä sanat lennättivät Billotin silmät selkoselälleen ja avasivat
joukkojen rivit. Gilbert pujahti Billotin ja Pitoun seuraamana
ratsumiehen jälestä, joka toisti yhä uudelleen:
"Antakaa tietä, hyvät herrat, antakaa tietä. Tilaa kuninkaan nimessä!
Tilaa, hyvät herrat."
Gilbert saapui pian kuninkaan vaunujen ovelle. Vaunut liikkuivat