Ange Pitou - 13

tapahtui kuningattaren luona. Toinen ryhmä ryntäsi pientä huoneistoa
kohden. Mutta portaat olivat ahtaat, ja töin tuskin kaksi henkeä
rinnatusten voi pihalta päästä käytävään.
Täällä valvoo Georges de Charny.
Kun hänen kolmanteen kysymykseensä: Ken siellä! ei kuulu mitään
vastausta, laukaisee hän.
Laukauksen jälkeen aukenee kuningattaren huoneen ovi. Andrée pistää
kalpeana, mutta tyynenä päänsä esiin. "Mitä on tapahtunut?" kysyy hän.
"Madame", huutaa Georges, "pelastakaa hänen majesteettinsa; hänen
henkensä on uhattu. Olen täällä yksin tuhatta vastaan. Mutta mitä
siitä. Kestän niin kauan kuin mahdollista. Mutta kiirehtikää,
kiirehtikää!"
Ja kun hyökkääjät ryntäävät häntä kohden, vetää hän oven kiinni ja
huutaa:
"Teljetkää ovi! Minä kestän kyllä niin kauan, että kuningatar
ennättää nousta ja paeta."
Ja kääntyessään hän lävistää painetillaan kaksi käytävässä lähinnä
olevaa miestä.
Kuningatar on kuullut kaikki, ja kun Andrée tulee hänen huoneeseensa,
tapaa hän valtiattarensa jo jalkeilla.
Kaksi kamarineitiä, Hogué ja Thibault, pukee kiireesti hänen ylleen.
Sitten molemmat naiset vievät salaista käytävää myöten puoliksi
puetun kuningattaren kuninkaan huoneisiin. Sinä aikana Andrée
tyynesti ja välittämättä omasta vaarastaan telkee jokaisen oven
astuessaan Marie-Antoinetten jäljestä.


XXV
AAMU

Eräs mies odotti kuningatarta molempien huoneistojen välillä.
Tämä mies oli Charny. Hän oli pahasti veressä.
"Kuningas!" huudahti Marie-Antoinette nähdessään nuoren miehen
veriset vaatteet. "Kuningas! Olette luvannut pelastaa kuninkaan!"
"Kuningas on pelastettu, madame", vastasi Charny. Ja katsoen
ovien kautta, jotka kuningatar oli jättänyt auki tullessaan
Häränsilmä-saliin, missä tänä hetkenä olivat koolla kuningatar, hänen
molemmat lapsensa, muutamia henkikaartilaisia, hän aikoi kysyä, missä
Andrée oli, kun kuningattaren katse osui häneen. Tämä katse pysäytti
kysymyksen hänen huulilleen.
Mutta kuningattaren katse tunkeutui yhä syvemmälle Charnyn sydämeen.
Charnyn ei tarvinnut kysyä: Marie-Antoinette aavisti hänen
ajatuksensa.
"Hän tulee", lausui hän. "Olkaa turvassa."
Ja hän juoksi poikansa luo, jonka hän nosti syliinsä. Andrée sulki
samassa viimeisen oven ja tuli saliin. Andrée ja Charny eivät
vaihtaneet sanaakaan. Toisen hymy vastasi toisen hymyyn, siinä kaikki.
Kummallista! Nämä kaksi kauan erossa ollutta sydäntä alkoivat sykkiä
yhdessä.
Tänä aikana kuningatar katsoi ympärilleen. Ja ikäänkuin hän olisi
onnellinen saadessaan syyttää Charnyta hän lausui:
"Missä on kuningas? Missä on kuningas?"
"Kuningas etsii teitä", vastasi Charny rauhallisesti. "Hän meni
teidän luoksenne toista käytävää myöten, sillaikaa kun te saavuitte
toista."
Samassa kuului suuri huuto viereisestä salista.
Murhaajat huusivat: Alas Itävallatar! Alas Messalina! Alas Veto! Me
tahdomme hänet kuristaa, hirttää!
Sitten kuului kaksi pistoonlinlaukausta, ja kaksi kuulaa lävisti
oven eri kohdista. Toinen kuula meni dauphinin pään ohi ja upposi
kattokoristeihin.
"Hyvä Jumala, hyvä Jumala!" huudahti kuningatar vaipuen polvilleen.
"Me kuolemme kaikki."
Charnyn viittauksesta nuo viisi tai kuusi henkikaartilaista
muodostivat silloin ruumiillaan suojan kuningattarelle ja hänen
lapsilleen.
Samassa saapui kuningas kyynelsilmin ja kalpeana, huutaen
kuningatarta, niinkuin kuningatar oli huutanut kuningasta. Hän näki
kuningattaren ja sulki hänet syliinsä.
"Pelastettu! Pelastettu!" huudahti kuningatar.
"Hänen avullaan, madame", vastasi kuningas osoittaen Charnyta. "Ja
kuka teidät on pelastanut?"
"Hänen veljensä", vastasi kuningatar.
"Monsieur", sanoi Ludvig XVI kreiville, "olemme teidän suvullenne
niin suuressa kiitollisuudenvelassa, ettemme koskaan voi sitä
kuitata."
Kuningatar kohtasi Andréen katseen ja käänsi punastuen päänsä
toisaanne.
Hyökkääjät alkoivat iskeä oveen.
"Hyvät herrat", sanoi Charny, "meidän täytyy täällä kestää kokonainen
tunti. Meitä on seitsemän. Kuluu ainakin tunti, ennenkuin he ovat
meidät surmanneet, jos puolustaudumme hyvin. Tunnin kuluttua täytyy
saapua apua teidän majesteetillenne."
Sitten kreivi tarttui isoon kaappiin, joka oli nurkassa. Hänen
esimerkkiään seurattiin ja pian oli kasattu röykkiö huonekaluja,
joiden lomitse sovitettiin ampuma-aukkoja.
Kuningatar otti molemmat lapsensa syliinsä ja kohottaen molemmat
kätensä heidän päänsä päälle rukoili. Lapset tukahduttivat itkunsa
ja kyyneleensä. Kuningas meni salin vieressä olevaan huoneeseen
polttaakseen muutamia tärkeitä papereita, joita hän ei tahtonut
jättää hyökkääjien käsiin.
Nämä iskivät yhä oveen. Tavantakaa näki siitä irtaantuvan kappaleita,
kun hyökkääjät iskivät kirveellä ja väänsivät pihdeillä.
Siten saadusta aukosta pistettiin punakärkisiä peitsiä, verisiä
painetteja ja koetettiin niillä tuottaa kuolemaa.
Samaan aikaan kuulat lävistivät oven yläosan ja pirstoivat kullatun
katon rappausta.
Viimein muuan penkki putosi kaapin päältä. Kaappi alkoi horjua.
Kokonainen ovipeili, jonka peittona tämä kaappi oli ollut, aukeni
kuilun tavoin, ja laajenneesta aukosta näki painettien sijasta
verisiä käsiä, jotka tarttuivat aukkoon repien sitä yhä suuremmaksi.
Henkivartijat olivat ampuneet viimeiset kuulansa eivätkä suinkaan
suotta, sillä aukosta näkyi käytävän lattia olevan täynnä ruumiita ja
haavoittuneita.
Naisten kirkaistessa, sillä he luulivat tämän aukon kautta jo
kuoleman tulevan, saapui kuningas.
"Sire", lausui Charny "sulkeutukaa kuningattaren kanssa etäisimpään
huoneeseen. Sulkekaa kaikki ovet, asettakaa kaksi meistä ovien
taakse. Pyydän saada olla viimeinen ja puolustaa viimeisenä. Takaan
meidän kestävän kaksi tuntia. He ovat tarvinneet yli neljäkymmentä
minuuttia murtaakseen tämän oven."
Kuningas epäröi. Hänestä tuntui alentavalta paeta tällä tavalla
huoneesta huoneeseen, piiloutua jokaisen oven taakse. Ellei
kuningatarta olisi ollut, ei hän olisi peräytynyt askeltakaan. Ellei
kuningattarella olisi ollut lapsia, olisi hän pysynyt yhtä lujana
kuin kuningaskin.
Mutta voi ihmisraukkoja! Ollessamme kuninkaita tai alamaisia on
sydämessämme aina salainen aukko, josta rohkeutemme poistuu ja kauhu
astuu sisään.
Kuningas aikoi siis antaa määräyksen, poistua etäisimpään huoneeseen,
kun kädet vetäytyivät pois, pistimet ja painetit katosivat, huudot ja
uhkaukset loittonivat.
Vähän ajan päästä vallitsi täydellinen hiljaisuus, jolloin jokainen
seisoi suu auki kuunnellen, pidättäen hengitystään. Sitten kuului
säännöllistä sotaväen astuntaa.
"Se oli kansalliskaarti!" huudahti Charny.
"Kreivi de Charny, kreivi de Charny!" huusi ääni. Ja samassa ilmestyi
Billotin tuttu naama aukkoon, "Billot!" huudahti Charny. "Tekö se
olette, ystäväni!"
"Niin minä se olen. Missä ovat kuningas ja kuningatar?"
"He ovat täällä."
"Terveinä ja turvassako?"
"Terveinä ja turvassa."
"Jumalan kiitos! Tohtori Gilbert! Tohtori Gilbert! Tänne päin!"
Gilbertin nimeä huudettaessa vavahti kaksi naissydäntä, mutta
kumpikin eri tavalla. Kuningattaren sydän ja Andréen sydän.
Charny kääntyi vaistomaisesti; hän näki Andréen ja kuningattaren
punastuvan tämän nimen kuullessaan. Hän pudisti päätänsä ja huokasi.
"Avatkaa ovet", sanoi kuningas.
Henkikaartilaiset riensivät hajoittamaan barrikadin jätteet.
Silloin kuultiin Lafayetten äänen huutavan:
"Herrat kansalliskaartilaiset, minä annoin eilisiltana kuninkaalle
kunniasanani siitä, ettei millään tavoin vahingoitettaisi sitä,
mikä kuuluu hänen majesteetilleen. Jos sallitte henkivartijoita
surmattavan, saatatte minut rikkomaan sanani enkä silloin enää ole
kelvollinen olemaan teidän päällikkönne."
Oven auettua näkyi kaksi henkilöä: Lafayette ja Gilbert. Hiukan
heidän vasemmalla puolellaan oli Billot, iloiten siitä, että oli
saanut ottaa osaa kuninkaan vapauttamiseen.
Billot oli käynyt herättämässä Lafayetten.
Lafayetten, Gilbertin ja Billotin takana oli kapteeni Gondran Saint
Philippe-du-Boulen keskuskomppanian komendantti.
Prinsessa Adelaide riensi ensimmäisenä Lafayettea vastaan ja kietoi
kätensä hänen kaulaansa kauhun herättämän kiitollisuuden vallassa.
"Te olette meidät pelastanut", sanoi hän.
Lafayette lähestyi kunnioittavasti astuakseen salin kynnyksen yli.
Mutta eräs upseeri pidätti häntä.
"Anteeksi", kysyi hän, "mutta onko teillä oikeus saapua
kuninkaallisiin sisähuoneisiin?"
"Ellei hänellä sitä ole, niin minä sen annan", sanoi kuningas
ojentaen hänelle kätensä.
"Eläköön kuningas, eläköön kuningatar!" huusi Billot. Kuningas
kääntyi.
"Tuon äänen minä tunnen", sanoi hän hymyillen.
"Olette kovin hyvä muistaessanne minut", sanoi kunnon maanviljelijä.
"Niin, niin, minähän olin mukana matkalla Pariisiin. Olisittepa
jäänytkin Pariisiin ettekä palannut tänne!" Kuningatar rypisti
silmäkulmiaan.
"Niin kyllä", sanoi hän, "varsinkin kun pariisilaiset ovat kovin
herttaisia!"
"No, monsieur!" kysyi kuningas Lafayettelta sillä äänellä kuin olisi
sanonut: Mitä teidän mielestänne on tehtävä?
"Sire", vastasi Lafayette kunnioittavasti, "luulen parhaimmaksi, että
teidän majesteettinne näyttäytyy parvekkeelta."
Kuningas kysyi Gilbertiltä, mutta ainoastaan katseellaan, meni
suoraan lasioven luo, avasi sen epäröimättä ja astui parvekkeelle.
Kuului valtava, kaikkein suusta lähtenyt huuto:
"Eläköön kuningas!"
Sitten seurasi toinen huuto:
"Kuningas Pariisiin!"
Sitten kuului näiden kahden huudon keskellä ääniä, jotka toisinaan ne
voittivatkin:
"Kuningatar! Kuningatar!"
Tämän huudon kuullessaan kaikki vavahtivat. Kuningas kalpeni, samoin
Charny ja Gilbertkin.
Kuningatar kohotti päänsä.
Kalpeana, huulet yhteen puristettuina, silmäkulmat rypyssä hän seisoi
lasioven luona. Nuori prinsessa nojasi häneen. Hänen edessään seisoi
pikku kruununprinssi; lapsen vaalean tukan päällä oli kuningattaren
marmorinvalkoinen käsi.
"Kuningatar, kuningatar!" huusivat äänet yhä kovempaa.
"Kansa tahtoo teidät nähdä, madame", sanoi Lafayette.
"Oi, älkää menkö, äiti!" sanoi nuori prinsessa kauhuissaan kietoen
kätensä kuningattaren kaulaan.
Kuningatar katsahti Lafayetteen.
"Älkää pelätkö mitään, madame", sanoi tämä.
"Kuinka? Ihan yksinkö!" sanoi kuningatar.
Lafayette hymyili, ja kunnioittavasti, esiintyen siron huomaavasti,
jommoisena hän pysyi vanhuuteensa asti, hän irroitti molemmat lapset
äidistään ja lykkäsi ne ensimmäisinä parvekkeelle. Sitten hän tarjosi
kätensä kuningattarelle sanoen:
"Teidän majesteettinne suvaitsee luottaa minuun, minä vastaan kyllä
kaikesta."
Ja hän talutti vuorostaan kuningattaren parvekkeelle. Minkä kamalan
näyn tarjosikaan marmoripiha! Se suorastaan pyörrytti. Se oli
muuttunut ihmismereksi, jossa lainehti ulvovat aallot.
Kuningattaren nähdessään koko tämä joukko päästi suuren huudon, eikä
voinut varmasti sanoa, oliko se uhkausta vai iloa kuvaava huuto.
Lafayette suuteli kuningattaren kättä. Silloin kaikki taputtivat
käsiään. Onhan jalossa Ranskan kansassa, sen rahvaanomaisimmissakin
suonissa, aina virrannut ritarillisuuden veri.
Kuningatar hengähti syvään.
"Kummallinen kansa!" sanoi hän.
Sitten hän äkkiä vavahti.
"Ja minun henkikaartilaiseni, jotka ovat henkeni pelastaneet, ettekö
aio tehdä mitään heidän hyväkseen?"
"Kutsukaa tänne yksi heistä", sanoi Lafayette.
"Kreivi de Charny!" huusi kuningatar.
Mutta Charny astui askeleen taapäin. Hän oli arvannut, mistä oli puhe.
Hän ei tahtonut pyytää anteeksi lokakuun ensimmäisen päivän pitojen
tähden. Kun hän kerran ei ollut syyllinen, ei hän kaivannut
anteeksiantoakaan.
Andrée tunsi puolestaan samaa. Hän oli ojentanut kätensä
pidättääkseen miestään. Hänen kätensä osui kreivin käteen. He
puristivat toistensa kättä.
Kuningatar näki sen, vaikka hänellä tänä hetkenä olikin niin paljon
muuta katsottavaa.
Hänen silmänsä leimahtivat, ja hän sanoi, rinnan läähättäessä,
terävällä äänellä eräälle henkikaartilaiselle:
"Monsieur, tulkaa tänne, minä käsken."
Tällä ei ollut samoja syitä epäröimiseen kuin Charnyllä. Lafayette
vei kaartilaisen parvekkeelle, pani hänen hattuunsa oman kolmivärisen
kokardinsa ja syleili häntä.
"Eläköön Lafayette! Eläköön henkikaarti!" huusi viisikymmentätuhatta
ääntä.
Muutamat mutisivat vielä kumeasti kuin poistuvan myrskyn viimeisiä
uhkauksia. Mutta heidän äänensä hukkuivat yleiseen riemuhuutoon.
"Kaikki on nyt ohitse", sanoi Lafayette, "ja kaunis ilma on palannut."
Sisään palattuaan hän jatkoi:
"Mutta jotta se ei uudelleen häiriintyisi, sire, on viimeinen uhri
tehtävä."
"Niin", sanoi kuningas mietteissään, "lähdettävä Versaillesista, eikö
niin?"
"Niin, Pariisiin, sire."
"Monsieur", sanoi kuningas, "saatte ilmoittaa kansalle, että tunnin
päästä lähdemme Pariisiin, minä, kuningatar ja lapsemme."
Sitten hän lausui kuningattarelle:
"Madame, menkää huoneistoonne ja valmistautukaa."
Tämä määräys näytti johdattavan Charnyn mieleen jotakin tärkeää, kuin
lupauksen, jonka hän oli siihen asti unhottanut.
Hän riensi kuningattaren edelle.
"Mitä aiotte tehdä minun huoneissani?" sanoi kuningatar tylysti; "ei
teillä ole sinne mitään asiaa."
"Minun täytyy päästä sinne välttämättä", sanoi Charny, "ja olkaa
rauhassa. Ellei minulla ole sinne todella asiaa, en viivy siellä
kauan, jotta en läsnäolollani tuottaisi hänen majesteetilleen
mielipahaa."
Kuningatar seurasi häntä. Verta oli lattialla; kuningatar näki sen.
Kuningatar sulki silmänsä, ja etsiessään jonkun käsivartta tuekseen
hän tarttui Charnyn käteen, astuen sitten muutaman askeleen silmät
ummessa.
Äkkiä hän tunsi Charnyn koko ruumiin vapisevan.
"Mikä teidän on?" kysyi hän avaten silmänsä.
Sitten hän äkkiä kirkaisi:
"Ruumis! ruumis!"
"Teidän majesteettinne suo anteeksi, että irroitan käsivarteni",
sanoi Charny. "Olen löytänyt sen, jota saavuin etsimään kuningattaren
huoneesta, veljeni Georgesin ruumiin."
Se oli todellakin nuoren miehen ruumis, jonka hänen veljensä oli
määrännyt kuolemaan kuningattaren puolesta. Hän oli täsmälleen
totellut.


XXVI
GEOKGES DE CHARNY

Esittämämme tapaukset on jo kerrottu sadalla eri tavalla, sillä ne
ovat epäilemättä mielenkiintoisimmat tuona ajanjaksona, joka ulottuu
1789:stä 1795:een ja jota sanotaan Ranskan vallankumoukseksi.
Ne kerrotaan vielä sadalla muulla tavalla. Mutta vakuutan, ettei
kukaan ole kertonut niitä niin puolueettomasti kuin me olemme tehneet.
Mutta kaikkein näiden kuvausten jälkeen, meidänkin siihen luettuna,
jää vielä paljon kertomatta, sillä historia ei koskaan tule
täydelliseksi. Sadallatuhannella todistajalla on jokaisella aina
oma selityksensä kaikelle. Sadallatuhannella yksityisseikalla on
oma merkityksensä ja runoutensa, juuri sentakia, että ne eroavat
toisistaan.
Mutta mitä hyötyä on näistä kuvauksista, vaikka ne olisivatkin
kuinka todenmukaisia tahansa? Eihän valtiollinen kuvaus ole koskaan
opettanut ketään valtiomiestä.
Ovatko kuninkaiden kyyneleet, elämänvaiheet, veri koskaan saaneet
edes niin paljoa aikaan kuin vesipisara, joka viimein uurtaa kiveen
kolon?
Ei, kuningattaret ovat itkeneet, kuninkaita on surmattu, eivätkä
heidän seuraajansa ole koskaan oppineet mitään onnenvaiheilta
saamistaan hirveistä opetuksista.
Uskolliset ihmiset ovat tuhlanneet alttiuttaan, eikä niille, jotka
kohtalo on määrännyt onnettomuuteen, ole siitä ollut mitään hyötyä.
Olemme nähneet kuningattaren melkein kompastuvan surmattuun nuoreen
mieheen, jollaisia poistuvat kuninkaat jättävät verensä tielle,
kulkiessaan turmiotaan kohti.
Muutama tunti kuningattaren kauhunhuudon jälkeen ja sinä hetkenä,
jona hän kuninkaan ja lastensa seurassa jätti Versaillesin, minne hän
ei enää koskaan saanut palata, tapahtui eräällä pienellä sivupihalla,
joka oli sateesta märkä ja jota kolea syystuuli alkoi kuivata,
seuraavaa:
Mustapukuinen mies oli kumartuneena ruumiin puoleen. Kaartin
univormuun puettu polvistui sen toisessa päässä. Kolmen askeleen
päässä heistä seisoi kolmas olento, puristaen kätensä nyrkkiin ja
tuijottaen eteensä.
Kuollut oli kahdenkymmenenkahden tai -kolmen ikäinen nuori mies;
veri näytti vuotaneen kuiviin suurista haavoista, joita hän oli
saanut rintaansa ja päähänsä. Hänen kuulien lävistämä ja kelmeä
rintansa näytti vielä nousevan niinkuin silloin, kun hän halveksien
vastustajiaan taisteli toivotonta taisteluaan.
Kun katseli hänen avointa suutaan ja taapäin painunutta päätään,
joka ilmaisi tuskaa ja suuttumusta, muistui mieleen tämä
muinaisroomalainen kaunis vertaus: "Ja elämä kiiti pitkään valitellen
varjojen maata kohden."
Mustapukuinen mies oli Gilbert. Polvistunut upseeri oli Charny.
Seisaallaan oleva mies oli Billot.
Ruumis oli parooni Georges de Charnyn. Ruumiin puoleen kumartunut
Gilbert katseli häntä silmissään sama terävä katse, joka kuolevissa
melkein pysyttää pakoon valmiin sielun ja kuolleissa melkein kutsuu
takaisin paennutta elämää.
"Kylmä, jäykkä; hän on kuollut, ihan kuollut", sanoi hän vihdoin.
Kreivi de Charny päästi käheän valituksen ja painaen rintaansa vasten
hengetöntä ruumista purskahti niin sydäntävihloviin nyyhkytyksiin,
että lääkäri vavahti ja Billot peitti kasvonsa pienen pihan
kulmaukseen.
Sitten kreivi äkkiä nosti ruumiin pystyyn, asetti sen seisomaan
seinää vasten, vetäytyi hitaasti loitommalle ja odotti, eikö veli
heräisi ja lähtisi astumaan häntä kohden.
Gilbert oli yhä toisella polvellaan, nojaten päätään käteensä,
mietteissään, kauhistuneena, liikkumattomana.
Billot poistui silloin synkästä kolkastaan ja tuli Gilbertin luo.
Hän ei enää kuullut kreivin huutoja, jotka olivat vihloneet hänen
sydäntään.
"Voi, tohtori Gilbert", sanoi hän, "tällaista on todellakin
kansalaissota, ja ennustuksenne käyvät toteen. Mutta kaikki toteutuu
pikemmin kuin uskoinkaan tai itsekään uskoitte. Olen nähnyt noiden
_rikollisten_ tappavan kunnottomia ihmisiä. Nyt näen heidän tappavan
kunnon miehiä. Olen nähnyt, kuinka tapettiin Flesselles, Laynay,
Foulon, Berthier. Koko ruumiini vapisi, ja minä kauhistuin noita
ihmisiä! Ja kuitenkin olivat ne kaikki vain kelvottomia", jatkoi hän.
"Ja silloin te, tohtori Gilbert, eräänä päivänä ennustitte minulle,
että kerran tapetaan kunnollisiakin. Nyt on parooni de Charny
lapettu. Minä en enää vapise, vaan itken. Minä en enää kauhistu
toisia, vaan pelkään itseäni."
"Billot", sanoi Gilbert.
Mutta Billot jatkoi kuulematta häntä:
"Tuossa on nuori miesparka, joka on surmattu. Hän oli sotilas ja
taisteli. Hän ei surmannut, mutta hänet he surmasivat."
Billot huokasi niin raskaasti, että se näytti tulevan koko hänen
olemuksensa sisimmästä.
"Minä tunsin tuon miesparan jo lapsena, näin hänen ajavan
Boursonnesta Villers-Cotteretsiin pienellä harmaalla hevosellaan;
hän toi leipää äitinsä puolesta köyhille. Hän oli kaunis lapsi,
jolla oli verevät kasvot ja suuret siniset silmät. Hän nauroi aina.
Kummallista! Kun olen nähnyt hänet tuossa makaamassa verisenä ja
muodottomana en näe häntä enää ruumiina, vaan aina samana hymyilevänä
lapsena, jonka vasemmalla käsivarrella oli pieni kori ja oikeassa
kädessä kukkaro... Tohtori Gilbert, minä luulen jo tämän riittävän,
eikä mieleni tee nähdä enempää, sillä te olette ennustanut meidän
tulevan viimein siihen, että näen teidänkin kuolevan, ja silloin..."
Gilbert pudisti hiljaa päätänsä. "Billot", sanoi hän, "ole tyyni;
minun aikani ei ole vielä tullut."
"Vaikka ei olisikaan. Mutta minun aikani on tullut, tohtori. Kotona
on viljani pelloilla pilaantunut ja vainiot ovat kylvämättä; minulla
on siellä omaiset, joita rakastan vielä enemmän nyt, kun näen tämän
ruumiin, jota hänen omaisensa surevat."
"Mitä tällä tarkoitatte, rakas Billot? Oletatteko, että minä alan
teitä surkutella?"
"En suinkaan", vastasi Billot vilpittömästi, "mutta kun kärsin,
silloin valitan, ja kun valittamisestani ei ole mitään hyötyä, aion
itse auttaa itseäni omalla tavallani."
"Ja mikä se on...?"
"Minä tahdon palata kotiini, herra Gilbert."
"Joko taas, Billot?"
"Herra Gilbert, katsokaahan, siellä on eräs ääni, joka kutsuu minua."
"Olkaa varuillanne, Billot; se ääni kehoittaa teitä karkaamaan."
"Minä en ole mikään sotilas, joka voisi karata, herra Gilbert."
"Tekonne olisi paljoa rikollisempi kuin sotilaan karkaaminen, Billot."
"Selittäkää, tohtori."
"Mitä! Olette saapunut Pariisiin ja lähdette pois, kun rakennus
kaatuu."
"Jotta en murskaisi ystäviäni."
"Oikeammin sanoen, jotta ette itse murskaantuisi."
"No", sanoi Billot, "eikö jokaisella ole oikeutta ajatella hiukan
itseäänkin?"
"Mikä verraton laskelma! Niinkuin kivet eivät vyöryisi! Niinkuin ne
eivät vyöryessään murskaisi pitkänkin matkan päässä niitä, jotka
pelkureina karkaavat!"
"Tiedättehän varsin hyvin, etten ole pelkuri, herra Gilbert."
"Jääkää siis, Billot, sillä, tarvitsen vielä teitä."
"Perheenikin tarvitsee minua kotona."
"Billot, Billot, luulin teidän olevan yhtä mieltä minun kanssani
siitä, että sillä, joka rakastaa isänmaataan, ei olekaan perheitä."
"Tahtoisinpa tietää, sanoisitteko noin siinä tapauksessa, että
poikanne Sébastien olisi tuossa, missä tuo nuori mies nyt makaa?"
Ja hän osoitti ruumista.
"Billot", vastasi Gilbert tyynesti, "kerran koittaa päivä, jolloin
poikani Sébastien näkee minut, niinkuin minä nyt näen tuon ruumiin."
"Sitä pahempi hänelle, tohtori, jos hän sinä päivänä on yhtä kylmä
kuin te olette tänään."
"Toivon, että hän on minua suurempi, Billot, ja että hän silloin on
vielä minua lujempikin, juuri sen vuoksi, että olen esimerkilläni
näyttänyt hänelle, mitä on lujuus."
"Te tahdotte siis, että lapsi oppii näkemään verta. Oppikoon hän
siis jo pienenä näkemään tulipaloja, hirsipuita, kapinoita, yöllisiä
hyökkäyksiä; nähköön, miten solvaistaan kuningattaria ja uhataan
kuninkaita. Ja kun hän viimein on kova kuin miekka ja kylmän kylmä
kuin se, tahdotteko silloin, että hän teitä rakastaa ja kunnioittaa?"
"Ei, minä en tahdo, että hän näkee tuon kaiken, Billot. Siksi lähetin
hänet Villers-Cotteretsiin ja melkein kadun sitä tänään."
"Mitä, kadutteko sitä tänään?"
"Kadun."
"Ja miksi tänään?"
"Siksi, että tänään olisi hän itse teossa nähnyt sen Leijonan ja
Rotan [tarkoittaa La Fontainen eläinsatua. _Suom._] selviön, joka
hänelle vielä on vain tarua."
"Mitä sillä tarkoitatte, monsieur Gilbert?"
"Hän olisi nähnyt kunnon maanviljelijän, jonka sattuma on tuonut
Pariisiin, rehellisen ja kunnon miehen, joka ei osaa lukea eikä
kirjoittaa; joka ei koskaan ole kuvitellutkaan, että hänen elämänsä
voisi hyvin tai pahoin vaikuttaa niin tärkeisiin kohtaloihin, että
hän tuskin tohti niitä silmillään mittailla; sanon, että hän olisi
nähnyt tämän miehen, joka jo aikaisemmin halusi lähteä Pariisista,
niinkuin hän taas haluaa; sanon, että hän olisi nähnyt tämän mielien
todella pelastavan kuninkaan, kuningattaren ja kuninkaalliset lapset."
Billot katsoi kummastuneena Gilbertiin.
"Millä tavalla, herra Gilbert?" kysyi hän.
"Milläkö tavalla, te jalo tyhmeliini? Minä selitän teille. Heräten
heti melun kuullessaan, aavistaen, että se tiesi myrskyn puhkeamista
Versaillesissa, hän juoksi herättämään Lafayetten, sillä Lafayette
nukkui."
"Olihan se luonnollista. Hän oli istunut kaksitoista tuntia hevosen
selässä. Hän ei ollut maannut koko vuorokauteen."
"Ja johdatti hänet palatsiin", jatkoi Gilbert, "ja heitti hänet
keskelle hyökkääjiä huutaen: Peräytykää, konnat, kostaja saapuu!"
"Kah, se on totta", sanoi Billot; "niin teinkin."
"No niin, Billot, näethän, että olet saanut suurta aikaan. Ellet
olekaan voinut estää heitä surmaamasta tätä nuorta miestä, olet ehkä
estänyt kuninkaan, kuningattaren ja heidän lastensa surmaamisen! Sinä
kiittämätön tahdot jättää paikkasi sinä hetkenä, jona isänmaa sinua
palkitsee."
"Mutta tietääkö kukaan koskaan, mitä olen tehnyt, koska en itsekään
sitä osannut ajatella?"
"Sinä ja minä, me tiedämme, Billot. Eikö se riitä?" Billot mietti
hetkisen. Sitten hän sanoi ojentaen karkean kätensä Gilbertille:
"Olette oikeassa, herra Gilbert. Mutta tiedättehän, että ihminen on
itsekäs, heikko ja häilyväinen olento. Te, herra Gilbert, yksinänne
olette voimakas, jalo ja luja. Kuka teidät on sellaiseksi tehnyt?"
"Onnettomuus!" sanoi Gilbert hymyillen, ja hänen hymyynsä sisältyi
enemmän surua kuin nyyhkytykseen.
"Kummallista", sanoi Billot; "minä uskon, että onnettomuudesta
ihmiset käyvät pahoiksi."
"Heikot kyllä."
"Jos minä tulen onnettomaksi ja minusta tulee paha?"
"Sinä voit tulla onnettomaksi, mutta sinusta ei koskaan tule pahaa,
Billot."
"Oletteko siitä varma?"
"Minä vastaan sinusta."
"Siinä tapauksessa", sanoi Billot huoaten.
"Siinä tapauksessa?" kertasi Gilbert.
"Siinä tapauksessa minä jään. Mutta tiedän, että vielä monta kertaa
tulen näin heikoksi."
"Ja joka kerta minä olen rinnallasi sinua tukemassa."
"Tapahtukoon niin", huokasi maanviljelijä.
Sitten luoden viimeisen katseen parooni de Charnyn ruumiiseen, jota
palvelijat valmistautuivat viemään paareilla pois, hän lausui:
"Minkäs sille voi! Tuo pikku Georges de Charny oli hyvin kaunis poika
istuessaan harmaan hevosensa selässä, kori käsivarrellaan ja kukkaro
kädessään."


XXVII
PITOUN JA SÉBASTIEN GILBERTIN LÄHTÖ, MATKA JA PERILLETULO

Olemme nähneet, missä oloissa, paljoa aikaisemmin kuin mihin
kertomuksessamme olemme joutuneet, päätettiin Pitoun ja Sébastien
Gilbertin matka.
Kun aikomuksemme on hetkiseksi jättää syrjään kertomuksemme
päähenkilöt ja seurata näitä kahta nuorta olentoa, suovat lukijamme
kai anteeksi, että ryhdymme hiukan selvittämään heidän lähtönsä
yksityisseikkoja, matkaansa ja saapumistaan Villers-Cotteretsiin,
jonne Pitou uskoi jääneen suuren tyhjyyden hänen lähdettyään Billotin
seurassa.
Gilbert oli käskenyt Pitouta tuomaan Sébastienin luokseen. Tämän
vuoksi pantiin Pitou ajurin rattaille, ja niinkuin Sébastien oli
uskottu Pitoun haltuun, uskottiin Pitou ajurin huostaan.
Tunnin päästä toivat vaunut Pitoun, ja Pitou toi Sébastienin.
Gilbert ja Billot odottivat heitä asunnossa, jonka olivat vuokranneet
Saint-Honoré-kadun varrelta, Ylösnousemuksen kirkon läheltä.
Gilbert selitti silloin pojalleen, että tämän piti lähteä vielä
samana iltana Pitoun seurassa, ja kysyi, oliko hän iloissaan
päästessään jälleen rakastamaansa suureen metsään.
"Olen, isä", vastasi poika, "kun te vain tulisitte
Villers-Cotteretsiin minua katsomaan tai minä pääsisin tänne
Pariisiin teitä tapaamaan."
"Ole rauhassa, lapseni", sanoi Gilbert suudellen poikaansa otsalle.
"Tiedäthän, etten enää voi elää vailla seuraasi." Pitou punastui
ilosta ajatellessaan, että hän vielä samana iltana saisi lähteä. Hän
kalpeni onnesta, kun Gilbert laski hänen toiseen käteensä Sébastienin
molemmat kädet ja toiseen kymmenkunnan kultarahaa, joista jokainen
oli neljänkymmenenkahdeksan livren arvoinen.
Tohtori antoi paljon neuvoja, pääasiassa terveydellisiä, ja niitä
kuunneltiin hartaasti. Sébastien loi suuret kosteat silmänsä maahan.
Pitou punnitsi ja kilisteli kultarahoja mahdottoman suuressa
taskussaan.
Gilbert antoi holhoojan asemaan joutuneelle Pitoulle kirjeen, joka
oli osoitettu apotti Fortierille.
Kun tohtori oli lopettanut puheensa, puhui Billot vuorostaan.
"Tohtori Gilbert", sanoi hän, "on uskonut huostaasi Sébastien sielun,
minä hänen ruumiinsa: Sinulla on kovat nyrkit, ja kun tulee tarve,
käytä niitä."
"Kyllä", sanoi Pitou, "ja minulla on miekkakin."
"Älä käytä sitä väärin", jatkoi Billot.
"Lupaan olla laupias", sanoi Pitou, "_clemens ero_".