Ange Pitou - 19

vaikutuksen hän sai aikaan ja kuinka Pitoun sydän jyskytti.
Hän lähestyi kalpeana ja vapisten ja otti vastaan käärön, jonka
upseeri ojensi hänelle hiukan hymyillen. Se oli Gilbertin toimittama
Billotin vastaus. Billot kehoitti häntä olemaan isänmaallisessa
innossaan kohtuullinen ja lähetti kirjeen mukana Lafayetten
määräyksen, jonka oli allekirjoittanut myös sotaministeri, aseiden
hankkimiseksi Haramontin kansalliskaartille. Lähettinä käytettiin
erästä upseeria, joka oli saanut toimekseen aseistaa Soissonsin ja
Laonin kansalliskaartit. Määräys oli seuraava:
'Täten määrätään kaikki ne, joilla on enemmän kuin yksi kivääri
ja yksi miekka, luovuttamaan aseensa kunnan paikallisen
sotajoukon päällikön käytettäviksi.
Tämä määräys astuu täyteen voimaansa koko maakunnassa.'
Punastuen ilosta Pitou kiitti upseeria, joka hymyili uudelleen ja
lähti kiitämään heti seuraavaa määräpaikkaansa kohden. Näin Pitou
oli kunniansa kukkuloilla; hän sai suoranaisia tiedonantoja kenraali
Lafayettelta ja ministereiltä, ja nämä tiedonannot auttoivat
mainiosti Pitoun suunnitelmia ja ylpeitä haaveita.
Mahdotonta on kuvata vaikutusta, jonka tämä upseerin tulo teki Pitoun
valitsijoihin. Me luovumme siitä.
Mutta kun katseli kiihottuneita kasvoja, loistavia silmiä, koko
väestön kiiruhtamista Pitoun luo ja sitä syvää kunnioitusta,
jota kaikki heti osoittivat Ange Pitoulle, olisi epäuskoisinkin
huomiontekijä saanut varmuuden siitä, että tästä lähin Pitou oli
hyvin huomattava henkilö.
Valitsijat pyysivät toinen toisensa jälkeen saada katsella ja
koskettaa ministerin sinettiä, ja sen Pitou hyvin armollisesti salli.
Ja kun joukon lukumäärä oli supistunut vain läheisimpiin, sanoi Pitou:
"Kansalaiset, suunnitelmani ovat onnistuneet odotusteni mukaan.
Kirjoitin kenraali Lafayettelle, että tahdoitte perustaa
kansalliskaartin ja olitte valinneet minut päälliköksenne. Lukekaahan
ministeristöstä minulle tulleen kirjeen päällekirjoitus."
Hän ojensi kirjeen, jonka päällekirjoitus oli:
'Herra Ange Pitoulle,
Haramontin kansalliskaartin päällikölle.'
"Kenraali Lafayette on siis hyväksynyt ja tunnustanut minut
kansalliskaartin päälliköksi", sanoi Pitou. "Kenraali Lafayette
ja sotaministeri ovat siis hyväksyneet ja tunnustaneet teidät
kansalliskaartilaisiksi."
Pitkä ilon ja ihastuksen huuto tärisytti Pitoun mökin seiniä.
"Mitä aseisiin tulee", jatkoi Pitou, "niin tiedän keinon, jolla
ne saan. Te nimitätte heti luutnantin ja kersantin. Nämä kaksi
apulaistani seuraavat minua tehtävääni täyttämään."
Läsnäolevat katsoivat epävarmoina toisiinsa.
"Mikä on sinun mielipiteesi, Pitou?" kysyi Maniquet.
"Tämä ei kuulu minuun", sanoi Pitou arvokkaasti; "vaaleihin en saa
vaikuttaa. Pitäkää kokous ilman minua. Nimittäkää mainitsemani
molemmat päälliköt, mutta valitkaa kunnolliset. Muuta sanottavaa
minulla ei ole. Hyvästi!"
Sanottuaan tämän kuninkaallisella äänellä Pitou viittasi kaikkia
sotilaitaan poistumaan ja jäi yksikseen suuruuteensa verhoutuneena
niinkuin Agamemnon.
Hän ui omassa loistossaan, valitsijoiden ulkosalla väitellessä
pienistä vallan murusista siinä sotilasmahdissa, joka tästedes
hallitsi Haramontia.
Vaali kesti kokonaisen tunnin. Luutnantti ja kersantti nimitettiin.
Ne olivat: kersantti Claude Telliert ja luutnantti Désiré Maniquet.
Sitten he tulivat ilmoittamaan asiasta Pitoulle, joka hyväksyi vaalin
ja lausui:
"Nyt, hyvät herrat, emme saa hukata hetkeäkään."
"Emme, emme, ryhtykäämme heti harjoituksiin!" sanoi muuan eniten
innostunut.
"Odottakaahan", lausui Pitou. "Ennenkuin ryhdymme harjoituksiin,
hankkikaamme pyssyt."
"Se on paikallaan", sanoivat päälliköt.
"Mutta eikö pyssyjä odotellessa voi harjoitella kepeillä?"
"Tehkäämme kaikki sotilaallisesti", vastasi Pitou, joka nähdessään
yleisen innostuksen ei vielä pitänyt itseään kyllin kykenevänä
opettamaan sitä, mistä ei vielä ymmärtänyt yhtään mitään.
"Naurettaviahan ovat sotilaat, jotka harjoittelevat käyttämään
tuliaseita kepeillä. Älkäämme heti alussa tehkö itseämme
naurettaviksi!"
"Aivan oikein", vastattiin hänelle. "Pyssyt ensin!"
"Tulkaa siis minun kanssani, luutnantti ja kersantti", sanoi hän
käskettävilleen. "Te toiset odottakaa paluutamme."
Joukko vastasi kunnioittavalla myöntymisellä.
"Päivästä on vielä jäljellä kuusi tuntia. Siinä ajassa ennätämme
käydä Villers-Cotteretsissa toimittamassa asiamme ja palata."
"Eteenpäin, mars!" huusi Pitou.
Haramontin armeijan esikunta läksi heti matkaan.
Mutta kun Pitou luki uudelleen Billotin kirjeen, ollakseen varma
siitä, että näin suuri onnen määrä ei ollut unta, huomasi hän
seuraavan, Gilbertin kirjoittaman lauseen, jota hän ei aikaisemmin
ollut nähnyt:
"Miksi herra Pitou on unohtanut antaa tohtori Gilbertille tietoja
Sébastienista ja miksi Sébastien ei kirjoita isälleen?"


XXXVI
PITOUN VOITTO

Apotti Fortier ei voinut aavistaakaan, mikä myrsky häntä vastaan
seuraisi tätä syvää valtioviisautta ja mitä luottamusta Ange Pitou
sai osakseen hallituksen päähenkilöiden puolelta.
Hän todisteli Sébastienille, että huono seura turmelee kaikki hyveet
ja kaiken viattomuuden, että Pariisi oli pahuuden kuilu, missä
enkelitkin turmeltuisivat, elleivät ne niinkuin Gomorran tielle
eksyneet palaisi kiireimmän kautta taivaaseen, ja nähden Pitoun,
langenneen enkelin, käynnin traagillisessa valossa hän koetti
kaikella puhetaidollaan tehdä Sébastienista hyvän ja todellisen
kuningasmielisen nuorukaisen.
Kiiruhtakaamme sanomaan, että apotti Fortier oli kaukana siitä, mitä
tohtori Gilbert tarkoitti hyvällä ja todellisella kuningasmielisellä.
Kunnon apotti unohti, että tämän samojen sanojen erilaisen
käsittämisen vuoksi hän kiihoituksellaan menetteli väärin, koska hän,
vaikkakin vasten tahtoaan, yllytti poikaa isäänsä vastaan.
Tunnustakaamme heti, ettei hän tässä puuhassaan erikoisesti
onnistunut.
Kummallinen seikka! Siinä iässä, jossa lapset runoilijan väitteen
mukaan ovat pehmeää vahaa ja jokainen sinetti jättää heihin jäljen,
Sébastien oli jo mies ajatustensa itsenäisyyden ja jäykkyyden
puolesta.
Oliko tuo sen aristokraattisen naisen poika, joka kauhuun saakka
halveksi kaikkea rahvaanomaista, vai oliko se sitä rahvaanmiehen
aristokraattisuutta, joka Gilbertissä oli kehittynyt stoalaisuuteen
asti?
Apotti Fortier ei pystynyt tutkimaan sellaista salaisuutta. Hän
tiesi, että tohtori oli hiukan intoileva isänmaanystävä, ja
herkkäuskoisena, niinkuin papit ainakin, hän koetti taivuttaa hänen
poikaansa kuninkaalle ja Jumalalle mieluiseksi.
Sébastien näytti kyllä tarkkaavalta, mutta ei kuunnellutkaan hänen
neuvojaan. Hän ajatteli outoja näkyjä, jotka jälleen viime aikoina
olivat alkaneet ilmestyä hänelle Villers-Gotteretsin synkissä
metsissä, apotti Fortierin viedessä oppilaansa Clouisin kallion luo,
Pyhän Hubertuksen kukkulalle tai Aumontin torniin, niitä näkyjä,
jotka olivat toisena elämänä hänen tavallisen elämänsä rinnalla,
runollista onnea kangastavana elämänä, vastakohtana koulutuntien
yksitoikkoisuudelle.
Äkkiä Soissons-kadun puoliselle portille kolkutettiin jokseenkin
kovaa, ja sitten se aukeni useiden miesten astuessa sisään.
Nämä miehet olivat Villers-Cotteretsin pormestari, hänen apulaisensa
ja hänen sihteerinsä. Heidän takanaan näkyi kaksi santarminlakkia ja
näiden takana viisi tai kuusi uteliasta.
Apotti meni levottomana pormestaria vastaan.
"Mitä on tapahtunut, herra Longpré?" kysyi hän.
"Herra apotti", vastasi pormestari vakavasti, "tunnetteko
sotaministerin uuden määräyksen?"
"En, herra pormestari."
"Suvaitkaahan siis lukea se."
Apotti otti määräyksen ja luki sen. Lukiessaan hän kalpeni.
"No?" kysyi hän perin neuvottomana.
"Haramontin kansalliskaartin jäsenet ovat täällä odottamassa aseiden
luovuttamista, herra apotti."
Apotti hyökkäsi eteenpäin kuin aikoisi niellä Haramontin
kansalliskaartilaiset.
Silloin Pitou arveli sopivan hetken tulleen astua esiin, ja hän
läheni luutnanttinsa ja kersanttinsa seurassa.
"Tässä he ovat", sanoi pormestari.
Apotti muuttui kalpeasta punaiseksi.
"Nuo narrit!" huusi hän. "Nuo tyhjäntoimittajat!"
Pormestari oli kunnon mies: hänellä ei ollut vielä mitään varmaa
valtiollista kantaa. Hän säästi sekä vuohta että kaalia. Hän ei
tahtonut riitaantua Jumalan eikä kansalliskaartin kanssa.
Apotti Fortierin haukkumasanat saivat hänet ääneen nauramaan, ja
täten hän hallitsi tilanteen.
"Kuulettehan, kuinka apotti kohtelee Haramontin
kansalliskaartilaisia", sanoi hän Pitoulle ja tämän tovereille.
"Se johtuu siitä, että apotti Fortier on nähnyt meidät lapsina
ja että hän luulee meidän aina pysyvän lapsina", vastasi Pitou
alakuloisen ystävällisesti.
"Mutta lapsista on tullut miehiä", sanoi kumeasti Maniquet ojentaen
apottia kohti viallista kättänsä.
"Ja nuo miehet ovat käärmeitä!" huusi apotti kiukuissaan.
"Ja nämä käärmeet pistävät, jos niitä ärsytetään", sanoi kersantti
Claude vuorostaan.
Pormestari aavisti näissä haukkumasanoissa koko vastaisen
vallankumouksen. Apotti aavisti siinä marttyyriutta.
"Mitä minusta lopulta tahdotaan?" kysyi hän.
"Tahdotaan teiltä osa niistä aseista, jotka ovat huostassanne", sanoi
pormestari koettaen sovittaa puolueita.
"Ne aseet eivät ole minun", vastasi apotti.
"Kenen ne siis ovat?"
"Ne ovat hänen ylhäisyytensä Orleansin herttuan."
"Niin kyllä", sanoi Pitou. "Mutta eihän se estä."
"Mitä? Eikö se estä?" lausui apotti.
"Ei, me tulemme yhtäkaikki pyytämään teiltä noita aseita."
"Minä kirjoitan tästä herra herttualle", sanoi apotti
majesteetillisesti.
"Herra apotti unohtaa", sanoi pormestari puoliääneen, "että se
on turhaa vaivaa. Jos kysytään hänen ylhäisyydeltään, niin hän
vastaa, että aseet pitää luovuttaa kansalle, eikä ainoastaan hänen
vihollistensa englantilaisten aseet, vaan hänen esi-isänsä Ludvig
XIV:n kanuunatkin."
Totuus koski kipeästi apottiin. Hän mutisi:
"_Circumdedisti me hostibus meis_." [Sinä olet luovuttanut minut
vihollisilleni. -- _Suom._]
"Se on kyllä totta", sanoi Pitou. "Mutta ainoastaan valtiollisten
vihamiestenne valtaan, sillä me emme vihaa teissä muuta kuin huonoa
isänmaanystävää."
"Pölkkypää!" huudahti apotti vimmoissaan, mikä teki hänestä
hetkiseksi kaunopuheisen: "Naurettava ja vaarallinen pölkkypää! Kumpi
meistä on hyvä isänmaanystävä, minäkö, joka tahdon säilyttää aseet
isänmaan rauhan vuoksi, vai sinä, joka tahdot ne saada pannaksesi
toimeen epäjärjestystä ja kansalaissodan? Kumpi meistä on hyvä poika,
minäkö, joka ojennan öljypuunoksan juhliaksemme meidän kaikkien
yhteistä äitiä, vai sinä, joka etsit asetta haavoittaaksesi sen
rintaa?"
Pormestari kääntyi poispäin salatakseen liikutustaan, ja samalla hän
viittasi salaa apotille kuin huomauttaakseen:
"Hyvin sanottu!"
Pormestarin apulainen, uusi Tarquinius, taitteli kävelykepillään
kukkia.
Ange epäröi. Kun hänen molemmat apulaisensa sen näkivät, rypistivät
he silmäkulmiaan. Sébastien, spartalainen poika oli yksinään tyyni.
Hän lähestyi Pitouta ja kysyi:
"Mistä on puhe, Pitou?"
Pitou selitti parilla sanalla asian.
"Onko määräyksen alla nimi?" kysyi poika.
"On, ministerin ja Lafayetten nimet, ja sen on isäsi laatinut."
"Miksi siis ei heti totella?" sanoi poika ylpeästi.
Ja hänen suurenneet silmäteränsä, väräjävät sieraimet, otsan tyyneys
ilmaisivat niiden molempien rotujen säälimätöntä määräämisvoimaa,
jotka olivat hänet synnyttäneet.
Apotti kuuli nämä pojan suusta tulleet sanat. Hän vavahti ja painoi
päänsä kumaraan.
"Kolme sukupolvea meitä vastaan!" mutisi hän.
"No, herra apotti", sanoi pormestari, "tässä on pakko ryhtyä toimeen!"
Apotti astui askeleen ja puristi avaimia, jotka luostaritavan mukaan
riippuivat hänen vyöstään.
"En! Tuhat kertaa en!" huusi hän. "Se ei ole minun omaisuuttani; minä
odotan käskijäni määräyksiä."
"Mutta, herra apotti!" sanoi pormestari, joka ei voinut olla
ilmaisematta moitettaan.
"Tämä on kapinallisuutta", sanoi Sébastien papille. "Olkaa
varuillanne, herra apotti!"
"_Tu quoque_!" lausui apotti peittäen kasvonsa viitan liepeellä
matkiakseen Caesaria.
"Mutta olkaahan toki rauhallinen, herra apotti", sanoi Pitou. "Nämä
aseet joutuvat hyviin käsiin koko kansan parhaaksi."
"Pidä suusi kiinni, Judas!" vastasi apotti. "Sinä olet pettänyt
vanhan opettajasi; miksi et pettäisi isänmaatasikin?"
Omantuntonsa syyttämänä Pitou painoi päänsä kumaraan. Hänen tekonsa
ei ollut jalon miehen, vaan ainoastaan ihmisten johtajan puuhaa.
Mutta painaessaan päänsä kumaraan hän näki molemmat apulaisensa,
jotka pettyneinä katselivat päällikkönsä heikkoutta. Hän käsitti,
että ellei hän pääsisi voitolle, olisi koko hänen asemansa hukassa.
Ylpeys jännitti vallankumouksen urheassa taistelijassa kaikki voimat;
hän kohotti siis päänsä ja sanoi:
"Herra apotti, vaikka olenkin nöyrä entisen opettajani edessä, en voi
vastaamatta kuunnella tuollaisia syytöksiä."
"Vai sinä vielä vastaatkin?" sanoi apotti toivoen nolaavansa Pitoun
pilkallaan.
"Minä vastaan, herra apotti, ja saatte nähdä, että vastaukseni on
oikea", sanoi Pitou. "Te sanotte minua konnaksi siksi, että olen
ensin pyytänyt teiltä näitä aseita oliivin oksa kädessäni, jolloin
te kieltäydyitte antamasta. Nyt minä riistän ne teiltä hallituksen
päätöksen voimalla. No niin, herra apotti, mieluummin näytän rikkovan
velvollisuuteni, kuin avustan teidän kanssanne vastavallankumousta.
Eläköön isänmaa! Aseisiin! Aseisiin!"
Pormestari viittasi samalla tavalla Pitoulle kuin oli viilannut
apotillekin sanoen:
"Hyvin sanottu! Hyvin sanottu!"
Tämä puhe vaikutti kuin salaman isku apottiin ja sähköttävästi
läsnäolijoihin.
Pormestari pujahti pois viitaten apulaistaan jäämään.
Apulainen olisi mielellään pujahtanut pois pormestarin tavoin, mutta
kaupungin päävirkailijoiden poistuminen olisi epäilemättä huomattu.
Hän seurasi siis sihteeriä, joka santarmien jäljestä astui museoon.
Sébastien juoksi hypähtäen kuin nuori leijona isänmaanystävien
jäljestä. Toiset pojat katselivat ällistyneinä.
Kun apotti oli avannut museonsa oven, vaipui hän puolikuolleena
suuttumuksesta ja häpeästä lähimmälle tapaamalleen tuolille.
Kerran museoon päästyään tahtoivat Pitoun molemmat apulaiset
tyhjentää kaikki. Mutta kansalliskaartin päällikön rehellinen
arkuus tuli taas väliin. Hän laski komennuksensa alaisten
kansalliskaartilaisten lukumäärän, ja kun heitä oli
kolmekymmentäkolme, määräsi hän otettavaksi kolmekymmentäkolme pyssyä.
Ja kun tarpeen tullen hänenkin mahdollisesti täytyisi ampua eikä hän
tässä suhteessa tahtonut olla toisia huonompi, otti hän itselleen
neljännenneljättä, oikean upseerikiväärin, lyhyemmän ja keveämmän
kuin toisten; niin isoreikäinen kuin se olikin, voisi sillä yhtä
hyvin ampua jänistä tai kaniinia kuin väärää isänmaanystävää tai
oikeaa preussilaista.
Tämän lisäksi hän valikoi suoran miekan, samanlaisen kuin oli
Lafayettella, jonkun Fontenoyn tai Filipsburgin sankarin säilän ja
pisti sen kupeelleen.
Hänen molemmat toverinsa ottivat kumpikin olkapäilleen kaksitoista
kivääriä, ja vaikka paino olikin hirveän suuri, eivät he vaipuneet
sen alle: siksi huumaava oli heidän ilonsa. Pitou piti huolen
kaikesta muusta.
He menivät puiston kautta, jotta eivät marssisi Villers-Cotteretsin
läpi ja herättäisi turhaa huomiota. Sitäpaitsi oli tie sen kautta
lyhyin.
Tätä lyhyempää tietä mennessään voivat nämä kolme upseeria myös
välttää sellaisia, joilla mahdollisesti oli toiset valtiolliset
ajatukset kuin heillä. Pitou ei pelännyt taistelua, ja todistuksena
siitä olikin hänen valitsemansa pyssy. Mutta Pitousta oli tullut
harkitseva mies, ja harkittuaan hän oli tullut siihen tulokseen,
että jos mies voi hädän tullen puolustautua yhdellä kiväärillä, niin
monesta ei olisi suurtakaan apua.
Sankarimme riensivät siis kalliine saaliineen puiston halki ja
joutuivat tienhaaraan, jossa voivat pysähtyä. Viimein he uupuneina
ja hikeä tippuen veivät Pitoun asuntoon tämän kalliin aarteen, jonka
isänmaa, ehkä hiukan sokeasti kylläkin, oli uskonut heidän huostaansa.
Kansalliskaarti kokoontui vielä samana iltana, ja päällikkö Pitou
antoi pyssyn jokaiselle ja lausui kuten spartalaiset äidit sanoivat
antaessaan kilven pojalleen: "Tämän kanssa tai tämän päällä."
Tässä pienessä kyläkunnassa, joka Pitoun nerokkaisuuden avulla oli
muuttunut ihan toiseksi, kuului kuhinaa ikäänkuin muurahaispesästä
maanjäristyksen aikana.
Pyssyn omistamisen ilo erikoisesti salametsästystä harrastavan
kansan keskuudessa, jonka metsästyshalu oli muuttunut intohimoksi
metsävartijain pitkän sorron aikana, vaikutti sen, että Pitou heidän
mielestään oli maan päälle tullut jumala. Kaikki unohtivat hänen
pitkät säärensä, hänen pitkät käsivartensa, unohtivat hänen suuret
polvensa ja ison päänsä, hänen naurettavan menneisyytensäkin, ja hän
oli ja pysyi paikkakunnan suojelushenkenä koko sinä aikana, jonka
vaalea Foibos käytti käydäkseen vierailulla kauniin Amphitritensä
luona.
Seuraavana päivänä intoilijat käsittelivät yhä uudelleen pyssyjään?
tutkien niitä tuntijan tavoin. Toiset iloisina, jos lukko oli
kunnossa, toiset koettaen korvata kohtalon vääryyttä, jos heille ehkä
oli sattunut joutumaan huononpuoleinen ase.
Tänä aikana Pitou mietti majassaan, niinkuin suuri Agamemnon
teltassaan, ja toisten kiilloittaessa aseitaan vaivasi aivojaan,
toisten vaivatessa käsiään.
Mitä ajatteli Pitou? kysyy ehkä tämän nousevan neron kohtaloon
kiintynyt lukija.
Tultuaan kansojen paimeneksi, Pitou ajatteli kaiken maallisen
suuruuden turhuutta.
Se hetki oli todellakin tulossa, jolloin kaikesta tästä vaivaloisesti
pystytetystä rakennuksesta ei jäisi mitään jäljelle.
Miehet olivat edellisenä päivänä saaneet pyssyt. Päivä oli kulunut
niiden kuntoon panemisessa. Huomenna oli opetettava heille
sotilastemppuja, eikä Pitou osannut edes ensimmäisiä lataamiseen
kuuluvia kahtatoista komennussanaa. Hän oli aina ladannut pyssynsä
miten kulloinkin sopi.
Harjoitustemppujen laita oli vieläkin hullummin.
Mutta mikä kansalliskaartin päällikkö se olisi, joka ei osannut
ladata kahdessatoista tempussa eikä komentaa liikkeitä.
Tämän kirjoittaja ei ole tuntenut muuta kuin yhden. Totta kyllä, hän
kuului samaan kansallisuuteen kuin Pitoukin.
Pitou siis mietti pää käsien varassa, silmät sammuneina ja ruumis
liikkumattomana.
Ei koskaan ole Caesar Gallian viidakoissa, ei koskaan Hannibal
alppien jääkentillä, ei koskaan Kolumbus valtamerellä harhaillessaan
miettinyt niin juhlallisesti suuren tuntemattoman edessä, eivätkä
he hartaammin suunnanneet ajatuksiaan _diis ignotis_, peloittavien
jumaluusvoimien, puoleen, jotka pitävät hallussaan elämän ja kuoleman
salaisuuksia, kuin Pitou tänä pitkänä päivänä.
"Voi!" tuumi Pitou, "aika rientää eteenpäin, huomispäivä lähestyy, ja
huomenna näyttäytyy koko tyhjyydessään oma mitättömyyteni. Huomenna
sama sodan salama, joka valloitti Bastiljin, joutuu koko Haramontin
edessä pilkattavaksi, samoin kuin aikoinaan... en nyt muista kuka
joutui koko Kreikan pilkattavaksi. Saada huomenna vihellyksiä, kun
tänään on voittaja! Sellaista ei saa tapahtua, sellaista ei voi
tapahtua. Catherine saa sen tietää, ja kunniani on mennyt."
Pitou hengähti välillä.
"Kuka voi pelastaa minut tästä?" aprikoitsi hän. "Julkeusko? Ei,
ei, sitä voisi kestää vain minuutin, mutta pyssyn preussilaisissa
lataamistempuissa on kaksitoista kohtaa. Mikä kummallinen ajatus --
opettaa ranskalaisia lataamaan pyssynsä preussilaisten temppujen
mukaan! Jos sanoisin, että olen liian hyvä isänmaanystävä
opettaakseni ranskalaisille preussilaisia asetemppuja ja että olen
itse keksinyt oman ihan kansallisen? Ei, minä sekaantuisin vain. Minä
näin kyllä marakatin Villers-Cotteretsin markkinoilla. Se marakatti
teki asetemppuja, mutta epäilemättä kaikki epäsäännöllisesti, niinkun
marakatti ainakin."
"Ah!" huudahti hän äkkiä. "Nyt olen keksinyt!"
Heti hän pani pitkät säärensä liikkeelle ja aikoi lähteä
taivaltamaan, kun muuan ajatus pakotti hänet pysähtymään.
"Poissaoloni hämmästyttäisi. Ilmoittakaamme miehille", päätti hän.
Hän avasi oven ja kutsuttuaan Clauden ja Désirén luokseen puhui
heille näin:
"Ilmoittakaa, että ylihuomenna on ensimmäinen harjoituspäivä."
"Mutta miksi ei huomenna?" kysyivät molemmat alipäälliköt.
"Siksi, että olette väsyneet, te ja kersantti", vastasi Pitou, "ja
ennenkuin opetan miehiä, tahdon opettaa heidän päälliköitään. Ja
sitäpaitsi", sanoi Pitou ankaralla äänellä, "totuttakaa itsenne
palveluksessa aina seuraamaan määräyksiä tekemättä huomautuksia."
Alipäälliköt kumarsivat.
"Hyvä on", sanoi Pitou, "ilmoittakaa, että harjoitus on ylihuomenna
kello neljä aamulla."
Molemmat upseerit kumarsivat uudelleen ja poistuivat. Koska kello oli
yhdeksän illalla, menivät he nukkumaan.
Pitou odotti heidän poistumistaan. Kun he olivat menneet tien
käänteeseen, läksi hän vastakkaiseen suuntaan ja saapui viiden
minuutin päästä metsän pimeimpään ja tiheimpään pensaikkoon.
Katsokaamme, mikä oli Pitoun vaikeudet ratkaiseva aate.


XXXVII
UKKO CLOUIS JA CLOUIS-KALLIO, TAI MITEN PITOUSTA TULEE TAKTIKKO JA
HÄN ESIINTYY RYHDIKKÄÄSTI

Pitou juoksi noin puolen tunnin ajan metsän viileintä ja synkintä
osaa kohden.
Kolmensadan vuoden ikäisten puiden suojassa, suuren kallion kyljessä
ja korkeiden orjantappurapensasten keskellä oli maja, joka oli
rakennettu noin kolmekymmentäviisi tai neljäkymmentä vuotta sitten.
Tässä mökissä asui olento, joka omaa etuaan silmälläpitäen oli
osannut luoda salaperäisyyden verhon ympärilleen.
Tähän majaan, joka oli osaksi maan sisässä, osaksi maan päällä ja
laadittu oksista ja kuorimattomista rungoista, ei päivä päässyt
muualta kuin katossa olevasta aukosta. Se muistutti paljon Albaycinin
mustalaisten majoja. Sen olemassaolon huomasi siitä, että toisinaan
nousi sinistä sauhua sen kattoaukosta.
Ellei tätä sauhua olisi näkynyt, ei kukaan muu kuin metsänvahdit,
metsänkävijät, salametsästäjät ja seudun talonpojat olisi tienneet
ihmisen asuvan täällä.
Ja kuitenkin oli täällä neljäkymmentä vuotta asunut muuan vanha
virastaan eronnut metsänvartija, jolle Orleansin herttua, Ludvig
Filipin isä, oli antanut luvan jäädä metsään ja ampua kerran päivässä
jäniksen tai kaniinin. Lintuja ja hirviä hän ei saanut ampua.
Tämä mies oli nyt kuudenkymmenenyhdeksän vanha. Aluksi häntä oli
nimitetty Clouisiksi, sitten ukko Clouisiksi, sitä mukaa kuin hän
vanheni.
Suuri kallio, jonka kyljessä maja oli, sai hänestä nimen. Sitä
sanottiin Clouisin kallioksi.
Hän oli haavoittunut Fontenoyn taistelussa, ja tämän haavan tähden
oli täytynyt häneltä leikata toinen sääri. Tästä johtui, että virasta
erottuaan hän oli Orleansin herttualta saanut äsken mainitsemamme
etuoikeudet.
Ukko Clouis ei koskaan käynyt kaupungissa eikä tullut
Villers-Cotteretsiin kuin kerran vuodessa. Hän osti silloin ruutia ja
kuulia 365:ttä laukausta varten, karkausvuosina 366:tta varten.
Samana päivänä hän vei turkkuri Cornulle Soissons-kadun varrelle
365 tai 366 puoliksi jäniksen- ja puoliksi kaniininnahkaa, joista
hattukauppias maksoi hänelle 75 livreä.
Ja kun sanomme, että nahkoja tavallisina vuosina oli 365 ja
karkausvuosina 366 emme erehdy vähääkään, sillä kun ukko Clouis oli
saanut oikeuden ampua yhden laukauksen päivässä, oli hän järjestänyt
niin, että hän tappoi joka laukauksella joko jäniksen tai kaniinin.
Ja kun hän ei koskaan ampunut enempää eikä vähempää kuin mihin
hänellä oli lupa, 365 laukausta tavallisina vuosina ja 366
karkausvuosina, tappoi hän tavallisina vuosina täsmälleen 183 jänistä
ja 182 kaniinia, ja karkausvuosina 183 jänistä ja 183 kaniinia.
Hän eli näiden eläinten lihasta, joko hän sitten itse söi ne tai myi
toisille. Nahat hän myi ja osti rahalla ruutia ja kuulia sekä pani
loput säästöön.
Tämän lisäksi oli ukko Clouisilla kerran vuodessa erikoinen homma.
Siinä kivessä, johon hänen majansa nojasi, oli kalteva katon tapainen
päällys. Se saattoi korkeintaan olla kahdeksantoista jalan levyinen.
Kun pani jonkun esineen yläpäähän, liukui se hitaasti alapäähän asti.
Ukko Clouis levitti vähitellen kylässä jäniksiä ja kaniinia ostamaan
tulleiden akkojen välityksellä sen tiedon, että jos nuori tyttö pyhän
Ludvigin päivänä liukuu kolme kertaa tätä kiveä myöten ylhäältä alas,
pääsee hän vielä saman vuoden kuluessa naimisiin.
Ensimmäisenä vuonna tuli paljon nuoria tyttöjä, mutta kukaan ei
tahtonut liukua.
Seuraavana vuonna uskalsi kolme. Kaksi heistä joutui naimisiin vuoden
kuluessa, kolmas jäi naimattomaksi, ja silloin ukko Clouis rohkeasti
selitti, että hän ei ollut liukunut yhtä vahvasti uskoen kuin toiset.
Seuraavana vuonna kaikki seudun nuoret tytöt tulivat liukumaan.
Ukko Clouis selitti, että poikia ei koskaan riittäisi niin monelle
tytölle, vaan että ainoastaan kolmas osa, kaikkein uskovaisimmat,
pääsisivät naimisiin.
Suuri osa pääsi todellakin naimisiin. Tästä alkaen ukko Clouisin
kiven aviollinen voima oli taattu, ja kaikkina vuosina vietettiin
pyhän Ludvigin juhlaa sekä kylässä että metsässä.
Silloin ukko Clouis vaati itselleen etuoikeuden. Koska ei kukaan
jaksanut liukua koko päivää syömättä ja juomatta, täytyi hänen
saada tänä päivänä, elokuun 25:nä, yksinään myydä ruokaa ja
juomaa liukuville tytöille ja pojille. Sillä pojat olivat saaneet
vakuutetuiksi tytöille, että kallion voima säilyy vain silloin kun
liukuminen tapahtuu yhdessä, varsinkin yhtaikaa.
Tällä tavalla ukko Clouis oli elänyt kolmekymmentäviisi vuotta. Seutu
kohteli häntä kuin arabialaiset tietäjiään. Hän oli saanut tarinan
hohteen ympärilleen.
Mutta muuan seikka pani metsästäjät miettimään ja herätti kateutta
metsänvartijoissa, nimittäin se, että todistettavasti ukko Clouis ei
ampunut vuodessa enempää kuin 365 laukausta ja että hän niillä tappoi
183 jänistä 182 kaniinia.
Monta kertaa olivat pariisilaiset ylhäiset herrat, tullessaan
Orleansin herttuan kutsusta viettämään muutamia päiviä linnassa,
kuulleet kerrottavan juttuja ukko Clouisista. He pistivät silloin
louisdorin tai ecun, riippuen kunkin anteliaisuudesta, hänen suureen
käteensä ja koettivat päästä sen suuren salaisuuden perille, miten
hän voi 365:llä laukauksella osua 365 kertaa. Siihen ukko Clouis
ei osannut antaa muuta selitystä kuin tämän: hän oli armeijassa
ollessaan tottunut tällä samalla pyssyllä ampumaan joka kuulalla
miehen kuoliaaksi. Hän oli sittemmin huomannut, että jos hän kuulalla
saattoi tappaa miehen, paljoa helpommin voi haulilla tappaa jäniksen
tai kaniinin.
Ja niille, jotka nauroivat kuullessaan hänen näin puhuvan, ukko
Clouis sanoi:
"Miksi te laukaisette, ellette ole varma osumisesta?"
"Mutta", kysyttiin häneltä, "miksi Orleansin herttuan isä, joka ei
suinkaan ollut saita, ei antanut teille lupaa ampua useammin kuin
kerran päivässä?"
"Siksi, että se olisi ollut liikaa, ja hän tunsi minut varsin hyvin."
Kummallisen ukon seura ja hänen merkillinen oppinsa tuottivat
vuosittain tälle vanhalle erakolle kymmenkunnan louisdoria.
Kun hän ansaitsi saman verran jäniksennahoilla ja itse keksimällään
juhlalla ja kun hän tarvitsi parin sääryksiä, oikeammin sanoen
yhden sääryksen, joka viides vuosi, ja takin joka kymmenes, ei ukko
Clouis suinkaan ollut huonossa asemassa. Tiesipä huhu kertoa, että
hänellä oli aarre kätkettynä ja että perijä saisi jokseenkin kauniin
rahamäärän.
Tätä merkillistä olentoa tapaamaan meni Pitou keskellä yötä, kun
hänessä oli herännyt ajatus, miten hän pääsisi hirveästä ahdingostaan.
Mutta ukko Clouisin löytämiseen tarvittiin oveluutta. Clouis oli
samanlainen kuin Neptunuksen karjan paimen: häntä ei ensi hetkellä
tavannut. Hän erotti varsin hyvin häiritsevän tungettelijan