Ange Pitou - 20

hyödyllisestä huvittelijasta, ja koska hän kohteli jälkimäisiäkin
kohtalaisen halveksivasti, arvaa kyllä, kuinka kiukkuisesti hän
torjui luotaan edelliseen luokkaan kuuluvat. Hän nukkui oivallisella,
hyvätuoksuisella kanervavuoteellaan, jonka hän valmisti syyskuussa ja
jota ei tarvinnut uusia ennenkuin vasta seuraavassa syyskuussa.
Kello oli yhdentoista tienoissa; ilma oli kirkas ja raikas.
Tullessaan ukko Clouisin asunnolle täytyi kulkea niin sakean
tammimetsän kautta ja niin tiheän orjantappurapensaikon läpi, että
erakko aina kuuli tulokkaan saapumisen.
Pitou sai neljä kertaa kovemman kahinan aikaan kuin tavallinen
ihminen. Ukko Clouis kohotti päätänsä ja katsoi, sillä hän ei
nukkunut.
Ukko Clouis oli tänään kiukkuisella tuulella. Hänelle oli
tapahtunut kamala onnettomuus, jonka vuoksi hän oli tyly kaikkein
herttaisimmillekin ihmisille.
Onnettomuus oli todellakin kamala. Pyssy, jolla hän viisi vuotta oli
ampunut kuulia ja kolmekymmentäviisi vuotta haulia, oli haljennut
hänen ampuessaan kaniinia. Se oli ensimmäinen, johon hän ei osunut
kolmenakymmenenäviitenä vuotena.
Mutta kaniinin pelastuminen ei ollut pahin kiusa ukko Clouisille.
Räjähdyksessä oli kaksi vasemman käden sormea vikaantunut. Hän oli
kyllä parantanut sormensa pureskelluilla yrteillä ja lehdillä, mutta
ei ollut osannut korjata pyssyään.
Ostaakseen uuden täytyisi kuluttaa raha-aarretta, ja vaikka
hän sieltä ottaisikin paljon ostaakseen uuden, vaikka kaksikin
louisdoria, niin kuka takaisi, että hän sillä osaisi joka kerta,
niinkuin tällä nyt haljenneella?
Niinkuin näemme, Pitou saapui pahaan aikaan.
Kun Pitou tarttui ovenripaan, murahti Clouis niin pahasti, että
Haramontin kansalliskaartin päällikkö peräytyi.
Olisikohan susi vai poikiva metsäsika asettunut ukko Clouisin majaan?
Pitou, joka oli lukenut sadun Punahilkasta, epäröi.
"Hoi, ukko Clouis!" huusi hän.
"Mitä!" murahti ihmisvihaaja.
Pitou rauhoittui: hän oli tuntenut erakon äänen.
"Hyvä, olette siis kotona", sanoi hän.
Sitten hän astui askeleen eteenpäin ja kumarsi majan asukkaalle.
"Päivää, ukko Clouis", sanoi hän kohteliaasti.
"Kuka siellä?" kysyi haavoittunut.
"Minä."
"Kuka minä?"
"Minä, Pitou."
"Kuka Pitou?"
"Minä, Ange Pitou Haramontista. Kyllä te minut tunnette."
"Häh? Mitä se minuun kuuluu, vaikka olettekin Ange Pitou
Haramontista?"
"Oho!" sanoi Pitou, "ukko Clouis ei näykään olevan hyvällä tuulella.
Taisin herättää unesta sopimattomaan aikaan", lisäsi Pitou
leikillisesti.
"Todellakin sopimattomaan aikaan, siinä olette oikeassa."
"Mitä minä siis teen?"
"Mitäkö teette? Menette tiehenne."
"Enkö saa ensin vähän puhella?"
"Mistä puhella?"
"Eräästä palveluksesta, jota pyydän teiltä."
"Minä en tee ilmaiseksi palveluksia."
"Minä maksan niistä."
"Se voi olla mahdollista. Mutta minä en enää voi tehdä palveluksia."
"Miksi ette?"
"Minä en ammu enää."
"Ettekö ammu enää? Te, joka osasitte joka laukauksella? Eihän se ole
mahdollista, ukko Clouis!"
"Menkää tiehenne, sanon minä."
"Hyvä ukko Clouis!"
"Te häiritsette minua."
"Kuunnelkaahan minua, ettekä kadu sitä."
"Pois siis turhat sanat... Mitä tahdotte?"
"Olettehan entinen sotilas?"
"Entä sitten?"
"Entäkö sitten? Ukko Clouis, minä tahtoisin..."
"Puhukaa suunne puhtaaksi, narri!"
"Minä tahtoisin teiltä saada opetusta aseharjoituksissa."
"Oletteko patahassu?"
"En, päinvastoin, pääni on ihan kunnossa. Opettakaa minulle
aseharjoitukset: kyllä sovimme maksusta."
"Vai niin! Tuo elukka on ihan varmasti hullu", sanoi vanha sotilas
kohottautuen kuivilta lehdiltä.
"Ukko Clouis, opetatteko vai ettekö minulle, miten sotatemput
tehdään? Minä lupaan maksaa mitä tahansa pyydättekään."
Vanhus nousi toiselle polvelleen ja loi Pitouhun terävän katseen.
"Mitä tahansa pyydän?" sanoi hän.
"Niin."
"Mitä minä pyydän, on pyssy."
"Sehän sopii mainiosti, minulla on niitä kolmekymmentäkolme."
"Onko sinulla kolmekymmentäkolme pyssyä?"
"On, ja neljäsneljättä, jonka varasin itseäni varten, sopii teille
erinomaisesti. Se on kaunis kersantin kivääri, ja sen tukissa on
kultaiset kuninkaan kirjaimet."
"Ja millä tavalla olet sen pyssyn saanut? Ethän vain ole sitä
varastanut?"
Pitou kertoi kaikki suoraan, rehellisesti ja eloisasti.
"Hyvä on!" sanoi vanha metsänvartija. "Kyllä minä opetan sinulle
asetemput, mutta sormeni ovat kipeät."
Ja hän kertoi vuorostaan Pitoulle, mitä hänelle oli tapahtunut.
"Älkää enää surko pyssyänne, sillä te saatte uuden sen sijaan",
sanoi Pitou. "Mitä tulee sormiinne... no, niitä minulla ei ole
kolmeakymmentäneljää."
"Vähät niistä! Pääasia on, että lupaat tuoda minulle huomenna pyssyn.
Tule!"
Ja hän nousi heti.
Kuu loi kirkkaita säteitään aukealle paikalle, joka oli majan
edustalla. Pitou ja ukko Clouis astuivat tälle aukealle paikalle.
Jos joku olisi nähnyt näiden kahden mustan varjon tekevän liikkeitä,
olisi hän vannaan tuntenut salaperäistä kauhua.
Ukko Clouis tarttui pyssynsä tynkään ja näytti sitä huoaten Pitoulle.
Ensiksi hän näytti, miten on seisottava sotilaallisessa asennossa.
Omituista oli nähdä, miten tämän kookkaan vanhuksen vartalo äkkiä
oikeni. Hänhän oli tottunut aina kulkemaan kumarassa pensaikossa,
mutta nyt sotilaallisten muistojen ja sotaharjoitusten elvyttämänä
hän ravisti valkohapsista päätään leveillä ja vahvoilla hartioillaan.
"Katso tarkoin", sanoi hän Pitoulle, "katso tarkoin! Katsomalla
oppii. Kun olet tarkasti nähnyt kuinka minä teen, koeta sitten, ja
minä katselen sinua vuorostani."
Pitou koetteli.
"Polvet yhteen, olkapäät taakse, pää vapaana. Seiso tanakasti, hitto
vie! Seiso tanakasti: onhan sinulla kyllin leveät jalat!"
Pitou totteli parhaansa mukaan.
"Hyvä on", sanoi vanhus; "sinä näytät jokseenkin ryhdikkäältä."
Pitou oli kovasti mielissään ryhdikkyydestään. Näin paljoa hän ei
ollut odottanut.
Jos hän näytti ryhdikkäältä tunnin ajan kestäneen harjoituksen
jälkeen, niin miltähän hän näyttäisikään kuukauden päästä! Vähintäin
majesteetilliselta. Hän tahtoikin sen vuoksi jatkaa.
Mutta jo riitti täksi kertaa. Ukko Clouis ei tahtonut opettaa
liikoja, ennenkuin oli saanut pyssynsä.
"Ei", sanoi hän, "jo riittää täksi kertaa. Ensimmäisellä kerralla
riittää varsin hyvin tämän opettaminen. Sitä he eivät kuitenkaan opi
neljässä päivässäkään. Ja sillä välin ennätät käydä täällä kaksi
kertaa."
"Neljä kertaa!" huudahti Pitou.
"Ahaa!" sanoi ukko Clouis kylmäkiskoisesti, "sinulla näyttää olevan
sekä innostusta että hyvät sääret. Samapa se, neljä kertaa siis,
tule neljä kertaa. Mutta minä huomautan sinulle, että nyt on kuun
viimeinen neljännes ja että huomenna ei enää näe oikein selvästi."
"Silloin harjoitamme tuvassa", sanoi Pitou.
"Sinä tuot siis kynttilöitä."
"Koko naulan, vaikka kaksi."
"Hyvä. Ja pyssyni?"
"Sen saatte huomenna."
"Tuon varmasti. Katsokaamme, muistatko mitä opetin?"
Pitou teki parastaan saadakseen kuulla kiitosta. Iloissaan hän olisi
luvannut ukko Clouisille vaikka kanuunan.
Tämän toisen harjoituksen jälkeen, kun kello jo oli noin yksi
aamulla, hän jätti opettajalleen hyvästi ja palasi kylläkin
hitaammin, mutta yhä vielä joustavasti Haramontiin, missä kaikki,
sekä kansalliskaartilaiset että tavalliset paimenet, nukkuivat sikeää
unta.
Pitou näki unessa komeiltavansa monen tuhannen miehen suuruista
armeijaa ja oli opettavinaan Josafatin laaksoon asti yhteen riviin
asetettua ihmiskuntaa astumaan tahdissa ja nostamaan kiväärin olalle.
Seuraavana päivänä hän opetti tai oikeammin kertasi saamansa
opetuksen sotilailleen niin varmana ja häikäilemättömänä, että hänen
suosionsa nousi ihan äärettömiin.
Oi kansansuosio, sinä saavuttamaton tuulenpuuska!
Pitou herätti yleistä ihastusta; miehet, lapset ja vanhukset
jumaloivat häntä. Naisetkin pysyivät vakavina, kun hän heidän
läsnäollessaan jyrisevällä äänellä huusi riviin asettuneille
kolmellekymmenelle sotilaalleen:
"Perhana vieköön! Eihän teillä ole ryhtiä. Katsokaa minua!"
Ja hän oli ryhdikäs.


XXXVIII
CATHERINE PUOLESTAAN HARRASTAA VALTIOTAITOA

Ukko Clouis sai kiväärinsä, sillä olihan Pitou rehellinen poika; kun
hän kerran jotakin lupasi, piti hän myös sanansa.
Käytyään kymmenen kertaa ukko Clouisin luona Pitousta oli tullut
täydellinen krenatööri.
Pahaksi onneksi ukko Clouis ei osannut marssiliikkeitä yhtä
hyvin kuin asetemppuja. Kun hän oli selittänyt käännöksen ja
puolikäännöksen, olivat hänen tietonsa lopussa.
Pitou turvautui silloin _Käytännölliseen ranskalaiseen sotilaaseen_
ja _Kansalliskaartin käsikirjaan_, jotka juuri silloin olivat
ilmestyneet, maksaen niistä ecun. Päällikkönsä jalomielisten
uhrauksien kautta oppi Haramontin kansalliskaarti liikkumaan
jokseenkin hyvin harjoituskentällään.
Kun Pitou huomasi harjoitusten käyvän monimutkaisemmiksi, matkusti
hän Soissonsiin, missä oli sotilasmajoitus. Siellä hän näki oikeiden
upseerien johtavan oikeita pataljoonia, ja yhdessä päivässä hän oppi
enemmän kuin kirjoista lukemalla kahdessa kuukaudessa.
Tällä tavalla oli kaksi kuukautta kulunut -- kaksi kuukautta työssä
ja kuumeessa.
Pitou oli kunnianhimoinen, lisäksi rakastunut, vieläpä onnettomasti
rakastunut. Ja kuinka pienen korvauksen hän saikaan! Saadessaan
runsaasti kunniaa Pitou oli samalla tuntenut, miten hänessä eli
väkevänä se, mitä psykologit nerokkaasti sanovat _eläimeksi_.
Pitoussa oli eläin saanut säälimättä uhrautua sielulle. Tämä
mies juoksi niin paljon, liikutti niin paljon jäseniään, terästi
niin paljon ajatuksiaan, että sopi ihmetellä hänen vielä etsivän
sydämelleen lohdutusta. Ja kuitenkin hän niin teki.
Kuinka monta kertaa hän harjoitusten jälkeen, jotka seurasivat
melkein aina yöllisiä oppitunteja, menikään Largnyn ja Nouen
vainioiden poikki, sitten koko metsän halki, päästäkseen Boursonnen
maiden rajalle vaanimaan Catherinea, joka aina uskollisesti tuli
sinne.
Catherine jätti talon työt tunniksi tai pariksi ja meni pieneen
huvihuoneeseen, joka oli keskellä Boursonnen linnaan kuuluvaa
kaniinitarhaa, tapaamaan rakasta Isidoriaan, onnellista kuolevaista,
joka oli yhä ylpeämpi ja kauniimpi nyt, kun kaikki kärsivät ja
rumenivat hänen ympärillään.
Mitä tuskaa Pitou kärsikään, mihin alakuloisiin päätelmiin
hän tulikaan ajatellessaan, kuinka epätasaisesti onnen lahjat
jakaantuivat!
Hän, jota Haramontin, Taillefontainen ja Vivièresin tytöt etsivät,
joka myös olisi voinut tavata näitä metsässä, komeilla kuin
onnellinen rakastaja ainakin, tulikin mieluummin itkemään kuin piesty
lapsi herra Isidorin huvihuoneen suljetun oven taakse.
Pitou rakasti Catherinea, rakasti intohimoisesti, sitä enemmän, kun
piti häntä itseään parempana. Hän ei enää ajatellutkaan sitä, että
Catherine rakasti toista. Isidoria kohtaan hän ei enää tuntenut
mitään mustasukkaisuutta; Isidor oli ylhäinen herra, kaunis,
rakkauden arvoinen. Mutta Catherinen, rahvaan tyttären, ei olisi
pitänyt tuottaa häpeää suvulleen eikä ainakaan saattaa Pitouta
epätoivoon.
Ja miettiessään tätä kaikkea hän tunsi katkeraa kipua ja julmia
pistoksia.
-- Hänellä ei ollut laisinkaan sydäntä, -- tuumi Pitou itsekseen, --
sillä hän päästi minut menemään. Ja kerran lähdettyäni hän ei ole
edes tiedustellut, olenko ehkä kuollut nälkään. Mitähän ukko Billot
sanoisi, jos tietäisi tyttärensä lyövän tällä tavalla laimin hänen
ystävänsä ja asiansa? Mitähän hän sanoisi, jos kuulisi, että talon
emäntä, sen sijaan että valvoisi väen töitä, meneekin rakastelemaan
herra Isidoria, aristokraattia! Ukko Billot ei sanoisi mitään. Hän
tappaisi Catherinen.
-- Onhan se edes jotakin, -- jatkoi hän itsekseen, -- että sellainen
koston mahdollisuus on vallassani.
Mutta ei ollut hyvä sitä käyttää.
Sen Pitou oli kuitenkin tullut huomaamaan, että tietämättä jääneistä
hyvistä töistä ei ole mitään hyötyä niiden tekijöille.
Eikö hän jollakin tavalla voisi saattaa Catherinen tietoon tehneensä
hyviä töitä?
Hyvä Jumala, sehän oli helppoa! Voisihan hän jonakin sunnuntaina
puhutella Catherinea tanssissa ja ilmaista kuin sattumalta kamalan
totuuden, saattaa syyllisen siihen tietoon, että kolmas tunsi hänen
salaisuutensa.
Eikö kannattaisi sitä tehdä, vaikkapa ei muun vuoksi kuin nähdäkseen
ylpeän tytön kärsivän?
Mutta mennessään tanssiin hänen täytyisi esiintyä komean
aatelisherran rinnalla, eikä kilpailijan kannattanut mennä
vertailtavaksi niin kauniin miehen kanssa.
Niinkuin kaikki ne, jotka osaavat keskittää tuskansa, keksi Pitou
toisen keinon.
Sen huvihuoneen ympärillä, jossa Catherine ja herra Isidor kohtasivat
toisensa, oli tiheä viidakko, joka kuului Villers-Cotteretsiin.
Oja vain oli ilmoittamassa rajaa kreivin maiden ja yhteisten maiden
välillä.
Kun Catherinen piti tavantakaa käydä lähikylissä, kun hänen täytyi
ehdottomasti mennä tämän metsän halki, kun kellään ei ollut mitään
sanottavaa, niin kauan kuin hän oli tässä metsässä, ei hänen
tarvinnut muuta kuin mennä ojan yli tullakseen rakastajansa alueelle.
He olivat ottaneet tämän asian huomioon paikkaa valitessaan.
Huvihuone kohosi niin paljon viidakon yläpuolelle, että sen
viheriällä lasilla varustetusta ikkunasta voi nähdä kaiken lähistöllä
olevan, ja huvihuoneen ovi oli niin täydellisesti viidakon peitossa,
että sieltä lähtevä henkilö saattoi parilla kolmella hyppäyksellä
olla metsässä, siis turvassa.
Mutta Pitou oli tullut tänne niin usein päivällä ja yöllä, oli niin
tarkoin tutkinut seudun, että tiesi, miltä kohtaa Catherine tulee
pois, samoin kuin salametsästäjä tietää polun, mistä tulee hirvi,
jonka hän aikoo ampua piilopaikastaan.
Catherine ei koskaan tullut metsään Isidorin seurassa. Isidor
jäi vielä vähäksi aikaa huvihuoneeseen, tarkastaakseen, ettei
Catherinelle tapahtunut mitään pahaa kotimatkalla, sitten hän meni
päinvastaiseen suuntaan, eikä kukaan tiennyt mitään.
Sinä päivänä, jona Pitou oli aikonut toimia, hän piiloutui Catherinen
käyttämän tien varrelle suureen lehmukseen, jonka kolmesataa vuotta
vanhoilta oksilta saattoi nähdä sekä huvihuoneen että viidakon.
Tunnin päästä hän näki Catherinen tulevan. Tämä sitoi ratsunsa metsän
piiloon ja yhdellä hyppäyksellä, pelästyneen hirven tavoin loikkasi
ojan yli, kadoten huvihuonetta ympäröivään viidakkoon.
Catherine meni juuri sen lehmuksen alta, jonka oksille Pitou oli
lymynnyt. Pitoun ei tarvinnut tehdä muuta kuin laskeutua puusta
ja nojautua sen runkoa vasten. Hän otti taskustaan _Täydellisen
kansalliskaartilaisen_ ja koetti lukea.
Tunnin päästä Pitou kuuli, että ovi suljettiin. Sitten hame kahisi
lehtiä vasten. Oksien välistä tuli esiin Catherinen pää, kun hän
säikähtyneenä katseli ympärilleen, oliko kukaan nähnyt häntä.
Hän oli nyt kymmenen askeleen päässä Pitousta, joka pysyi liikkumatta
paikallaan ja piti avointa kirjaansa polvillaan. Mutta hän ei ollut
lukevinaan, vaan katsoi suoraan Catherineen, jolloin tyttökin huomasi
tämän katseen.
Hän päästi tukahtuneen huudahduksen, tunsi Pitoun, kalpeni
kuin kuolema olisi kulkenut hänen ohitseen koskettaen häneen.
Hetkisen epäröityään, kuten huomasi hänen kätensä vapisemisesta ja
olkapäittensä nytkähdyksistä, hän syöksyi suinpäin metsään, etsi
hevosensa ja pakeni. Pitoun laatima ansa oli onnistunut, ja Catherine
oli mennyt siihen.
Pitou palasi Haramontiin puoliksi onnellisena, puoliksi kauhuissaan.
Sillä heti tultuaan tietoiseksi siitä, mitä hän oli tehnyt, hän
näki tässä yksinkertaisessa menettelyssään joukon kauhistuttavia
yksityiskohtia, joita hän alussa ei ollut ajatellutkaan.
Seuraavana sunnuntaina piti Haramontissa olla suuri sotilaallinen
juhlallisuus. Koska he olivat tarpeeksi harjaantuneet tai ainakin
luulivat olevansa, pyysivät kylän kansalliskaartilaiset päälliköltään
lupaa julkiseen näytteeseen.
Muutamien lähikylien, jotka kilpailu-innossaan olivat myöskin
perustaneet kaartinsa, piti saapua Haramontiin pannakseen toimeen
jonkinmoisen kilpailun vanhimman joukon kanssa. Eri kylien lähetystöt
olivat neuvotelleet Pitoun esikunnan kanssa. Heitä johti eräs
maatyöntekijä, entinen kersantti.
Näin suurenmoisen juhlan näkeminen houkutteli ison joukon
sunnuntaipukuisia henkilöitä Haramontin Mars-kentälle. Ensiksi tuli
aamulla joukko nuoria tyttöjä ja lapsia, joihin myöhemmin liittyi
hitaammin, vaikka yhtä uteliaina, kilpailevien isät ja äidit.
Ensiksi syötiin nurmikolla hedelmiä ja leivoksia, joiden paineeksi
juotiin lähdevettä.
Pian kuului rummutusta neljältä eri taholta, Largnystä, Vezistä,
Taillefontainesta ja Vivièresistä. Haramontista oli tullut keskus.
Viides rumpu soi uljaasti johdattaen Haramontin kylästä sen
kolmekymmentäkolme kansalliskaartilaista.
Katselijain joukossa oli Villers-Cotteretsin tienoon aatelisia ja
porvareita, jotka olivat saapuneet nauramaan. Suuri joukko lähiseudun
maanviljelijöitä oli tullut katsomaan. Viimeksi tuli Catherine
äitinsä kanssa, kumpikin ratsastaen omalla hevosellaan.
Juuri sinä hetkenä Haramontin kansalliskaarti saapui kentälle
kylästä huilunsoittajineen, rummuttajineen, päällikkönsä Pitoun
ajaessa komealla, valkoisella hevosella, jonka luutnantti Maniquet
oli lainannut Pitoulle, jotta yhdenkaltaisuus Pariisin kanssa olisi
täydellinen ja kenraali Lafayette voitaisiin näyttää Haramontille
ilmielävänä.
Säteillen kunnianhimoa ja ylpeyttä Pitou ratsasti miekka kädessään
jykevällä kultaharjaisella hevosellaan, ja vaikkei hän näyttänytkään
sirolta ja ylimykselliseltä, näytti hän ainakin voimakkaalta ja
urhoolliselta, mitä oli hauska katsella. Iloisin kättentaputuksin
otettiin vastaan Pitou ja hänen joukkonsa, jotka olivat panneet
maakunnan liikkeelle.
Kaikilla Haramontin kansalliskaartilaisilla oli samanlaiset hatut,
joissa oli kansalliskokardi; heidän kiväärinsä loistivat, ja he
astuivat kahdessa rivissä niin hyvin kuin saattoi toivoa.
Kun he saapuivat manööverikentälle, olikin Haramont jo voittanut
kaikkien suosion puolelleen.
Pitou huomasi Catherinen vilkaistessaan sivulle ja punastui.
Catherine kalpeni.
Tästä hetkestä alkaen merkitsi yleisharjoitus hänelle enemmän kuin
kellekään muulle. Hän antoi miestensä ensin tehdä yksinkertaisia
liikkeitä kivääreillä, ja jokainen liike tehtiin niin täsmällisesti,
että hyvä-huudot täyttivät ilman.
Mutta samoin ei käynyt toisten kylien. He olivat velttoja ja
epäsäännöllisiä. Toiset, joilla oli osaksi aseet ja jotka jo osasivat
puoliksi temput, pelkäsivät jäävänsä vertailussa tappiolle; toiset
tekivät liioitellen kaiken sen, niitä eilen olivat suorittaneet
moitteettomasti. Tulos oli epätyydyttävä.
Mutta aseharjoituksista siirryttiin manööveriin. Ja tässä aikoi
kersantti voittaa Pitoun.
Vanhemmuuden perustuksella piti kersantin saada johtaa, ja hänen
tehtävänään oli saada nämä sataseitsemänkymmentä miestä yhtaikaa
marssimaan ja tekemään liikkeensä. Siitä ei tullut mitään.
Miekka kainalossa ja uskollinen kypärä päässä Pitou katseli tätä
hymyillen, niinkuin ainakin etevä henkilö.
Kun kersantti näki kolonnansa alkupään katoavan metsään, loppupään
mennessä Haramontin tietä pitkin, kun hän näki eri ryhmien
hajaantuvan eri tahoille, kun hän näki eri joukkojen sekaantuvan
toisiinsa ja eksyvän johtajistaan, joutui hän perin ymmälle, ja hänen
omat kaksikymmentä sotilastaan ilmaisivat paheksumistaan mutinalla.
Silloin kuului huuto haramontilaisten puolelta:
"Pitou! Pitou! Pitou!"
"Niin, niin, Pitou!" huusivat toisten kylien miehet, vimmoissaan
omasta kykenemättömyydestään, josta he syyttivät opettajiaan.
Pitou nousi uudelleen valkoisen hevosensa selkään, asettui omien
miestensä eteen, jotka hän asetti armeijan etunenään, ja lausui
komentosanan niin kovalla ja kaikuvalla äänellä, että tammet
tärähtivät.
Samassa kuin ihmeen voimasta rivit järjestyivät. Kaikki määrätyt
liikkeet tehtiin säännöllisesti, ja Pitou toteutti niin täydellisesti
ukko Clouisilta ja _Täydellisestä kansalliskaartilaisesta_ saamansa
opetukset, että hänen menestyksensä oli tavattoman suuri.
Yhteisen innon valtaamana armeija nimitti hänet _imperaattoriksi_
taistelukentällä.
Pitou laskeutui hikisenä ja ylpeydestä huumaantuneena valkoisen
hevosensa selästä ja päästyään maahan otti vastaan onnitteluja. Mutta
samalla hän katseillaan etsi joukosta Catherinea.
Äkkiä kaikui nuoren tytön ääni hänen korvansa juuressa.
Pitoun ei tarvinnut mennä Catherinen luo, sillä tämä oli tullut hänen
luokseen! Menestys oli täydellinen.
"No!" sanoi tyttö nauraen, vaikka hänen kasvonsa olivat kalman
kalpeat, "no, herra Ange, ettekö sano meille mitään? Olette käynyt
ylpeäksi päästyänne suureksi kenraaliksi..."
"En suinkaan!" sanoi Pitou. "Hyvää päivää, neiti!"
Sitten hän lausui rouva Billotille:
"Minulla on kunnia tervehtiä teitä, rouva Billot."
Hän kääntyi uudelleen Catherinen puoleen sanoen:
"Erehdytte, neiti, en ole mikään suuri kenraali, vaan köyhä
poikaparka, jolla on palava halu palvella isänmaataan."
Tämä lause levisi joukkoon, ja yleisten kättentaputusten puhjetessa
se julistettiin yleväksi lauseeksi.
"Ange", sanoi Catherine hiljaa, "minun täytyy saada puhella
kanssanne."
"Ahaa", tuumi Pitou, "siinä nyt ollaan."
Ääneen hän sanoi:
"Niinkuin käskette, neiti Catherine."
"Tulkaa heti meille."
"Kyllä."


XXXIX
HUNAJA JA MARUNA

Catherine oli järjestänyt niin, että hän saattoi olla kahdenkesken
Pitoun kanssa, vaikka muori Billot olikin läsnä.
Kunnon muori Billot oli tavannut muutamia tuttavia, jotka seurasivat
hänen hevostaan pitäen keskustelua yllä. Catherine oli yhdelle näistä
luovuttanut oman hevosensa ja palasi kotiin metsän kautta Pitoun
seurassa, joka oli karannut voittojuhlastaan.
Tämänlaatuiset järjestelyt eivät hämmästytä maaseudulla ketään,
siellä kun kaikki salaisuudet kadottavat merkityksensä siksi, että
kaikki ovat suvaitsevaisia toisia kohtaan.
Olihan luonnollista, että Pitou tahtoi keskustella rouva ja neiti
Billotin kanssa. Ehkä ei sitä kukaan tullut huomanneeksikaan.
Tänä päivänä oli kaikilla omat harrastuksensa metsän hiljaisuudessa
ja varjossa. Metsäisillä seuduilla kaikki, mikä koskee kunniaa tai
onnea, etsii suojaa vuosisatoja vanhojen tammien suojasta.
"Tässä minä olen, neiti Catherine", sanoi Pitou jouduttuaan toisista
erilleen.
"Miksi ette pitkään aikaan ole käynyt meillä?" kysyi Catherine.
"Siinä olette tehnyt rumasti."
"Mutta, neiti", lausui Pitou hämmästyksissään, "tiedättehän varsin
hyvin itse..."
"Minä en tiedä mitään... siinä olette tehnyt väärin."
Pitou puristi huulensa yhteen. Häntä vaivasi Catherinen
valehteleminen.
Catherine huomasi sen. Katsoihan Pitou tavallisesti suoraan silmiin.
Nyt hän katsoi syrjään.
"Minulla olisi teille muutakin asiaa, herra Pitou", sanoi Catherine.
"Vai niin!"
"Tässä eräänä päivänä näitte minut metsämajassa..."
"Näinkö minä teidät siellä?"
"Kyllähän te tiedätte."
"Kyllä tiedänkin."
Catherine punastui.
"Mitä te siellä teitte?" kysyi hän.
"Tunsitteko siis minut?" kysyi Pitou ystävällisesti moittivalla
äänellä.
"En ensiksi, mutta kyllä sitten myöhemmin."
"Mitä tarkoitatte tuolla: myöhemmin?"
"Ihminen on toisinaan hajamielinen, kävelee ajattelematta mitään,
mutta ajattelee vasta myöhemmin."
"Se on kyllä totta."
Catherine vaikeni, Pitou samoin. Molemmilla oli siksi paljon
ajateltavaa, että he eivät olisi voineet puhella oikein vapaasti.
"Te se siis olitte?" sanoi Catherine.
"Niin olin, neiti."
"Mitä siellä teitte? Olitteko piilossa?"
"Piilossako? En. Miksi olisin ollut piilossa?"
"No, uteliaisuudesta..."
"Neiti, minä en ole utelias."
Catherine polki kärsimättömänä maata pienellä jalallaan.
"Se on ainakin totta, että olitte siellä, ettekä tavallisesti oleile
niillä tienoin."
"Neiti, näittehän minun lukevan."
"En tiedä."
"Koska näitte minut, pitäisi teidän se tietää."
"Näin kyllä teidät, mutta ohimennen. Ja... te luitte siis?"
"_Täydellisiä kansalliskaartilaista_."
"Mitä se on?"
"Kirja, josta opin taktiikkaa opettaakseni sitten sotilailleni. Ja
jotta voisi huolellisesti tutkia, täytyy mennä syrjäiseen paikkaan."
"Se on kyllä totta. Ja tuolla metsänreunassa ei teitä siis mikään
häirinnyt?"
"Ei mikään."
Taas he olivat vaiti. Muori Billot ja hänen seuralaisensa menivät yhä
eteenpäin.
"Kun tuolla tavalla tutkitte, meneekö siihen pitkäkin aika?" kysyi
Catherine.
"Toisinaan päiväkausia, neiti."
"Siis", huudahti Catherine, "olitte ollut siellä jo kauan?"
"Hyvin kauan."
"Kummallista, etten tullessani nähnyt teitä", sanoi nuori tyttö.
Ja hän valehteli niin rohkeasti, että Pitou oli melkein
uskomaisillaan hänen sanojaan. Mutta samalla hän häpesi Catherinen
vuoksi; hän oli rakastunut, siis arka. Näiden omituisuuksien vuoksi
hän kävi varovaiseksi.
"Minä kai nukuin", sanoi hän. "Sellaista sattuu toisinaan, kun on
tehnyt paljon ajatustyötä."
"Ja nukkuessanne minä menin metsään etsimään varjoisaa paikkaa. Minä
menin... huvihuoneelle asti."
"Vai niin", lausui Pitou, "huvihuoneelle... mille huvihuoneelle?"
Catherine punastui taas. Tällä kertaa oli Pitoun kysymys liian
teennäisen tyyni.
"Charnyn huvihuoneelle", sanoi Catherine koettaen puolestaan olla
rauhallinen. "Siellä kasvaa parasta rabarberia."
"Vai niin."
"Olin polttanut käteni pyykinpesussa ja tarvitsin rabarberia."
Ange loi katseensa hänen käsiinsä niinkuin olisi koettanut uskoa
Catherinen sanoja.
"Jalkani... jalkani... minä poltin", sanoi Catherine nopeasti.
"Ja löysittekö?"
"Oikein erinomaista. Näettehän, etten onnu vähääkään."
-- Hän ontui vielä vähemmän silloin, -- ajatteli Pitou; -- hän juoksi
pakoon kuin hirvi kanervakankaalla.
Catherine kuvitteli onnistuneensa selittelyssään ja uskoi, ettei
Pitou ollut mitään nähnyt eikä tiennyt mitään.
Hänet valtasi ilo, joka ei ollut laisinkaan sovelias hänen
kaltaiselleen puhtaalle olennolle.
"Herra Pitou oli siis minulle vihainen", sanoi hän. "Herra Pitou
ylpeilee uudesta asemastaan. Herra Pitou halveksii meitä talonpoikia
päästyään upseeriksi."
Pitou loukkaantui. Hän oli tehnyt suuren uhrauksen, ja sellainen,
vaikkakin se salataan, vaatii palkkansa. Mutta kun sensijaan
Catherine näytti koettavan pettää häntä, tekevän pilkkaa, epäilemättä
vertailemalla häntä Isidor de Charnyhyn, silloin kaikki Pitoun hyvät
aikeet haihtuivat. Itserakkaus on nukkuva käärme, jonka päälle on
vaarallista astua, ellei sitä samalla murskaa.
"Neiti", lausui Pitou, "minusta tuntui, että pikemmin te olitte
minulle vihainen."
"Miksi?"
"Ensiksi ajoitte minut pois talosta kieltäytyen antamasta minulle
työtä. En ole siitä ilmoittanut mitään herra Billotille. Onhan
minulla, Jumalan kiitos, kädet ja sydän, joiden avulla voin tulla
toimeen."
"Minä vakuutan teille, herra Pitou..."
"Jo riittää, neiti. Tehän olette emäntä talossanne. Te olette ajanut
minut pois. Mutta kun menitte Charnyn huvimajaan ja koska olin
lähettyvillä ja näitte minut, olisi teidän pitänyt puhutella minua
eikä juosta pakoon kuin omenavaras."
Käärme oli purrut. Catherine oli menettänyt kaiken turvallisuutensa.
"Juosta pakoon?" sanoi hän. "Juoksinko minä pakoon?"
"Niinkuin talonne olisi ollut ilmitulessa, neiti. Tuskin ennätin
panna kirjani kiinni, kun te jo olitte Cadetin selässä, jonka olitte
piilottanut puiden suojaan ja joka oli kalvanut kuoren eräästä
pyökistä ja siis pilannut sen kokonaan."
"Pilannut puun? Mitä te nyt kerrottekaan, herra Pitou?" sopersi
Catherine, joka tunsi varmuutensa alkavan haihtua.