Ange Pitou - 01

ANGE PITOU
Kirj.
Alexandre Dumas

Ranskankielestä suomentanut
Jalmari Finne

Alexandre Dumas'n historialliset romaanit VII


Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö
1918.


SISÄLLYS:
I. Mitä kuningatar haaveksi heinäkuun 14 ja 15 päivän
välisenä yönä
II. Kuninkaan lääkäri
III. Neuvo.
IV. Päätös
V. Asepaita
VI. Lähtö
VII. Matka
VIII. Mitä Versaillesissa tapahtui kuninkaan kuunnellessa
valtuuston puheita
IX. Paluu
X. Foulon
XI. Appi
XII. Vävy
XIII. Kaikki ei ole ruusunpunaista
XIV. Pittit
XV. Medea
XVI. Mitä kuningatar tahtoi
XVII. Flandrian rykmentti
XVIII. Henkikaartin juhla
XIX. Naiset sekaantuvat asiaan
XX. Maillard kenraalina
XXI. Versailles
XXII. Lokakuun 5 päivä
XXIII. Lokakuun 5 päivän ilta
XXIV. Lokakuun 5 ja 6 päivän välinen yö
XXV. Aamu
XXVI. Georges de Charny
XXVII. Pitoun ja Sébastien Gilbertin lähtö, matka ja perilletulo
XXVIII. Kuinka täti Angélique, joka oli ajanut Pitoun kotoaan
yhden lausevirheen ja kolmen kielivirheen tähden, kirosi
hänet uudelleen ja ajoi pois lintupaistin tähden
XXIX. Pitou vallankumouksellisena
XXX. Rouva Billot luopuu vallasta
XXXI. Miksi Pitou päätti jättää maalaistalon ja palata
Haramontiin, ainoaan oikeaan isänmaahansa
XXXII. Pitou puhujana
XXXIII. Pitou salaliittolaisena
XXXIV. Saamme nähdä apotti Fortierin edustavan kuningasvaltaista
ja Pitoun vallankumouksellista periaatetta
XXXV. Pitou valtiomiehenä
XXXVI. Pitoun voitto
XXXVII. Ukko Clouis ja Clouis-kallio, tai miten Pitousta tulee
taktikko ja hän esiintyy ryhdikkäästi
XXXVIII. Catherine puolestaan harrastaa valtiotaitoa
XXXIX. Hunaja ja Maruna
XL. Odottamaton loppu


1
MITÄ KUNINGATAR HAAVEKSI HEINÄKUUN 14 JA 15 PÄIVÄN VÄLISENÄ YÖNÄ

Kuinka pitkäaikainen tämä keskustelu oli, sitä emme voi sanoa.
[Romaani on suoranaista jatkoa _Bastiljin valloitukselle_.] Kauan
sitä kuitenkin kesti, sillä vasta kello yhdentoista aikaan illalla
näkyi kuningattaren huoneen ovi aukenevan ja kynnyksellä Andrée
melkein polvillaan suuteli Marie-Antoinetten kättä.
Ylös nousten nuori nainen kuivasi sitten itkun punaamia silmiään ja
kuningatar puolestaan palasi huoneeseensa.
Andrée poistui nopeasti aivan kuin hän olisi tahtonut paeta omaa
itseään.
Tästä hetkestä alkaen jäi kuningatar itsekseen. Kun hovineiti astui
huoneeseen auttaakseen häntä riisuutumaan, tapasi hän kuningattaren
leimuavin silmin ja pitkin askelin kävelemässä huoneessaan.
Hän teki kädellään nopean liikkeen aivan kuin sanoakseen: jättäkää
minut yksin!
Ja hovineiti poistui vastaan väittämättä.
Nyt jäi kuningatar yksikseen. Hän oli kieltänyt kenenkään häntä
häiritsemästä, ellei Pariisista tullut tärkeitä uutisia.
Andrée ei palannut.
Mitä kuninkaaseen tulee, niin keskusteltuaan La Rochefoucauldin
kanssa, joka koetti hänelle selittää, mikä erotus on kapinan ja
vallankumouksen välillä, -- sanoi hän olevansa väsynyt, meni levolle
ja nukkui yhtä tyynesti kuin olisi ollut metsästysretkellä, jolloin
hirvi, kuin hyvin kasvatettu hovimies, oli tarttunut sveitsiläisten
ansaan.
Kuningatar puolestaan kirjoitti muutamia kirjeitä, meni viereiseen
huoneeseen, missä hänen molemmat lapsensa nukkuivat madame de
Tourzelin valvonnan alaisina, ja meni levolle, ei suinkaan
nukkuakseen niinkuin kuningas, vaan rauhassa unelmoidakseen.
Mutta kohta, kun hiljaisuus oli täyttänyt Versaillesin, kun ääretön
palatsi oli uponnut hämärään, kun puiston perältä ei kuulunut muuta
kuin vartijan hiekkakäytävillä narskuvat askeleet, kun palatsin
pitkissä käytävissä kuului vain kiväärinperän hillitty kolahdus
marmorisille lattialiuskoille, Marie-Antoinette, lepoonsa väsyneenä,
tuntien halua liikkua, nousi vuoteeltaan, otti jalkaansa samettiset
tohvelit ja kietoen ympärilleen valkoisen aamuviitan meni ikkunan
luo hengittämään suihkulähteistä nousevaa viileyttä ja kuulemaan
ohimennen niitä neuvoja, joita tuuli kuiskaa polttaville otsille ja
ahdistetuille sydämille.
Silloin hän kertasi muistissaan kaikki ne odottamattomat tapaukset,
mitkä tämä kummallinen päivä oli tuonut mukanaan.
Bastilji, tuo kuningasvallan näkyväinen merkki, oli valloitettu,
uskollinen ystävä, tuo intohimoinen vanki de Charny, jota hän
vuosikausia oli pitänyt ikeensä alaisena, joka ei koskaan ollut
huokunut muuta kuin rakkautta, oli nyt näyttänyt ensi kertaa tuntevan
katumusta ja omantunnonvaivoja. Tottuneena kokoamaan vaikutelmansa,
kyky, jonka lahjakkaat ihmiset saavat ollessaan tekemisissä ihmisten
ja asioiden kanssa, jakoi Marie-Antoinette heti levottomuutensa
kahteen osaan: valtiolliseen onnettomuuteen ja sydänsuruun.
Valtiollinen onnettomuus oli tuo suuri uutinen, joka kello kolmen
aikaan läksi Pariisista levitäkseen kautta maailman ja hävittääkseen
ihmisissä siihen asti pyhänä säilyneen kunnioituksen kuninkaita,
Jumalan käskynhaltijoita kohtaan.
Sydänsuru oli se, että Charny oli tylysti vastustanut rakastamansa
kuningattaren kaikkivoipaa tahtoa. Tämä herätti aivan kuin
aavistuksen siitä, että rakkaus, pysyen kyllä uskollisena ja
uhrautuvaisena, lakkaisi olemasta sokea ja saattaisi ruveta
arvostelemaan uskollisuuttaan ja uhrautumistaan.
Tämä tunne kouristi kovasti naisen sydäntä ja täytti sen sillä
katkeralla sapella, jota sanotaan mustasukkaisuudeksi, syövyttävällä
myrkyllä, joka kaivaa haavoittuneeseen sieluun tuhansia mätähaavoja.
Mutta järkevästi ajatellen oli suru onnettomuuden rinnalla
vähäarvoisempi.
Pikemmin järkeily kuin tietoisuus, pikemmin pakko kuin vaisto sai
Marie-Antoinetten vakavat ajatukset ensiksi kääntymään valtiollisen
tilanteen tuottamiin vaaroihin.
Minne oli käännyttävä? Vihaa ja vallanhimoa vastassaan, heikkoutta ja
välinpitämättömyyttä rinnallaan. Vihollisinaan olennot, jotka oltuaan
ensin panettelijoita olivat nyt muuttuneet kapinallisiksi.
Kaikesta päättäen he siis olivat henkilöitä, jotka eivät haikailleet,
tapahtui mitä tahansa.
Puolustajina oli hänellä ainakin suurimmaksi osaksi miehiä, jotka
vähitellen olivat tottuneet kestämään mitä tahansa ja jotka siis
eivät enää tuntisi haavojen syvyyttä -- henkilöitä, jotka voivat
arkailla iskiessään peläten saavansa hälinää aikaan.
Kaikki oli siis haudattava unhotukseen, täytyi olla unhottavinaan
ja kuitenkin muistaa, olla antavinaan anteeksi eikä kuitenkaan sitä
tehdä.
Tämä ei sopinut Ranskan kuningattaren arvolle eikä etenkään uljaan
Maria Teresian tyttärelle.
Taistella! Taistella! Niin neuvoi kapinoiva kuninkaallinen ylpeys.
Mutta oliko taisteleminen viisasta? Voiko vihaa viihdyttää
verenvuodatuksella? Olihan Itävaltalaisen nimi kamala! Oliko hänen
Isabeaun ja Catharina di Medicin tavoin annettava sille uusi kaiku,
kastamalla se yleiseen verivirtaan?
Ja jos de Charny puhui totta, niin menestyminen ei ollut laisinkaan
varma.
Taistella ja jäädä tappiolle!
Sellaiset olivat valtiollisen onnettomuuden ohella tämän
kuningattaren tuskat, kun hänestä mietteittensä vaihdellessa
tuntui siltä kuin nousisi kanervikosta jalkamme herättämä käärme,
-- kuningattaren tuskien pohjalta nousi naisen epätoivo, naisen,
joka luuli, että häntä rakastettiin liian vähän, vaikka hän saikin
osakseen liian paljonkin rakkautta.
Charny ei ollut lausunut sitä, mitä kuulimme, vakaumuksesta vaan
väsymyksestä. Hän oli monen muun tavoin juonut kyllikseen samasta
panettelun maljasta kuin kuningatarkin. Charny, joka ensimmäisen
kerran hellin sanoin oli puhunut vaimostaan Andréesta, jonka hän
puolisona tähän asti oli unohtanut, Charny oli varmaankin huomannut,
että hänen vielä nuori vaimonsa oli yhä kaunis. Ja tuntiessaan
tämän ajatuksen, joka poltti häntä aivan kuin vampyyrin kalvava
purema, hämmästyi Marie-Antoinette huomatessaan, että onnettomuus ei
ollutkaan mitään suruun verrattuna.
Sillä sen, mitä ei onnettomuus ollut saanut aikaan, synnytti
sydänsuru: nainen hypähti hurjana nojatuolista, jossa hän oli
istunut, kylmänä ja horjuen; kuningatar katsoi onnettomuutta suoraan
silmiin.
Hänen sieluntilansa ilmaisi sen, että hän edeltä käsin oli määrätty
kärsimään.
Miten voisi hän samalla kertaa välttää sekä onnettomuuden että
surun, kysyi hän tuskien lakkaamatta uusiintuessa. Pitäisikö hänen
päättää luopua kuninkaallisesta elämästään, elääkseen onnellisena
keskinkertaisuudessa? Pitäisikö hänen paeta oikeaan Trianoniinsa
ja majaansa, lammen rauhaiseen ympäristöön ja maitolansa hämäriin
iloihin? Pitäisikö hänen antaa kansan jakaa kuninkuuden siekaleet,
säilyttämällä vain muutamia halpoja paloja, jotka hän naisena voisi
omistaa itselleen muutamien uskollisten vastustellessa, jotka
kaikesta huolimatta halusivat pysyä vasalleina.
Mutta silloin mustasukkaisuuden käärme alkoi purra entistään
syvempään.
Onnellinen! Olisiko hän onnellinen, halveksitun rakkauden
nöyryyttämänä?
Onnellinen! Olisiko hän onnellinen kuninkaan rinnalla, tuon
arkipäiväisen puolison, jolta puuttui kaikki arvovalta ollakseen
sankari.
Onnellinen! Kreivi de Charnyn rinnalla, joka olisi ehkä onnellinen
jonkun rakastamansa naisen luona, ehkäpä oman vaimonsa rinnalla?
Ja tämä ajatus sytytti naisraukan sydämessä kaikki ne tuliset
soihdut, jotka polttivat tuhaksi Dido-raukan pikemmin kuin rovio.
Mutta keskellä tätä kuumeista tuskaa oli kuitenkin lepohetki,
keskellä tätä värisyttävää hätää nautintoa. Eiköhän Jumala
loppumattomassa hyvyydessään ollut luonut tuskaa vain tunteaksemme
sitä selvemmin kaiken hyvän arvon?
Andrée oli tunnustanut kuningattarelle kaikki, paljastanut elämänsä
häpeän kilpailijattarelleen. Andrée oli kyynelsilmin ja kasvot maahan
painuneina tunnustanut Marie-Antoinettelle, ettei hän enää ollut
kunniallisen miehen rakkauden arvoinen. Charny ei siis koskaan enää
rakastaisi Andréeta.
Mutta Charny ei tiennyt mitään, ei koskaan saisi tietää tätä
Trianonissa sattunutta onnettomuutta ja sen seurauksia. Charnyhin
nähden tämä siis merkitsi samaa, kuin ei tätä onnettomuutta olisi
tapahtunutkaan.
Ja näitä päätelmiä tehdessään kuningatar tarkasti omantuntonsa
peilissä kuihtuvaa kauneuttaan, kadonnutta iloisuuttaan, haihtuneen
nuoruutensa tuoreutta.
Ja sitten hän muisteli Andréen kummia, melkein uskomattoman
merkillisiä seikkailuja, jotka tämä itse juuri oli kertonut.
Ja hän ihmetteli sokean salliman salaperäistä johtoa, kun se
Trianonin perällä, majan pimeydessä, maatalon pihalla, liitti nuoren
puutarharengin kohtalon aatelisneidin elämään, jopa kuningattarenkin
kohtaloon.
-- Siis, -- sanoi hän itsekseen, -- syvyyksissä piillyt atoomi olisi
korkeitten voimien oikun vaikutuksesta timanttisirun tavoin liittynyt
tähden taivaalliseen kirkkauteen.
Olihan tämä puutarharenki, tämä Gilbert, elävänä tunnuskuvana
kaikesta siitä, mitä tänä hetkenä tapahtui. Tämä kansanmies
nousi syntymänsä määräämästä alhaisesta asemasta huolehtimaan
kuningaskunnan valtiollisista asioista, nousi kummallisena
näyttelijänä, Ranskaa uhkaavan pahan voiman määräyksestä,
edustaakseen loukkausta, joka kohdistui aatelistoon, ja hyökkäystä,
jonka roskaväki suuntasi kuninkuutta vastaan.
Tämä Gilbert, joka oli tullut oppineeksi, tämä kolmannen säädyn
mustaan pukuun verhottu mies, tämä Neckerin neuvonantaja, tämä
Ranskan kuninkaan uskottu, joutui vallankumouksen sattumissa saman
naisen rinnalle, jonka kunnian hän varkaan tavoin oli eräänä yönä
varastanut.
Kuningatar oli jälleen muuttunut naiseksi ja hän värisi
muistellessaan Andréen kertomaa kamalaa tarinaa. Kuningatar piti kuin
velvollisuutenansa katsoa tätä Gilbertiä suoraan kasvoihin ja itse
oppia lukemaan ihmiskasvoista kaiken sen, mitä Jumala piirteillä
ilmaisi tämän kummallisen miehen luonteesta. Ja vaikka hän olikin
tavallaan iloinen, niinkuin äsken kerroimme, kilpailijattarensa
nöyryytyksestä, niin hän tunsi kiihkeää halua saada haavoittaa
miestä, joka niin suuressa määrässä oli tuottanut kärsimystä naiselle.
Kukapa tietää, ehkäpä hän halusi katsella, ehkäpä ihaillakin aivan
samalla pelolla kuin hirviötä katsellessamme, tuota eriskummaista
miestä, joka oli rikoksella rohjennut sekoittaa oman halvan verensä
Ranskan korkeimman aateliston vereen. Tuo mies näytti panneen toimeen
vallankumouksen, jotta Bastilji avattaisiin hänelle, missä hän
epäilemättä ilman vallankumousta olisi ikuisiksi ajoiksi oppinut
unohtamaan sen, mitä halpasäätyisellä ei ole oikeutta muistaa.
Nämä ajatukset aivan johdonmukaisesti johdattivat kuningattaren
muistamaan valtiollisia tuskiaan, ja hän näki kaikkien kärsimyksiensä
vastuun kokoontuvan yhden ainoan ihmisen pään päälle.
Siis kansan kapinan aiheuttaja, kuninkaan vallan horjuttaja, mies,
joka valloitti Bastiljin, oli Gilbert, todellakin hän, tuo Gilbert,
jonka aatteet olivat antaneet aseen sellaisten miesten käsiin kuin
Billot, Maillard, Elie ja Hullin.
Gilbert oli siis samalla kertaa myrkyllinen ja pelottava. Myrkyllinen
siksi, että hän rakastajana oli syössyt Andréen turmioon, pelottava
siksi, että hän vihamiehenä oli auttanut Bastiljin valloittamista.
Hänet täytyi siis tuntea, voidakseen häntä välttää, tai oikeammin
sanoen, tuntea hänet, käyttääkseen häntä hyväkseen.
Tuota miestä täytyi siis millä hinnalla hyvänsä saada puhutella,
nähdä läheltä, jotta itse voisi häntä arvostella.
Kaksi kolmannesta yöstä oli kulunut, kello löi kolme, aamun koitto
valaisi Versaillesin puiden latvoja ja kuvapatsaiden päitä.
Kuningatar oli viettänyt koko yön nukkumatta. Hänen katseensa
harhailivat puiston käytäviin, joita vaalea hohde kultasi.
Raskas ja kuumeinen uni valtasi vähitellen onnettoman naisen.
Hän vaipui pää tuolin käsipuuta vastaan avoimen ikkunan ääreen.
Hän uneksi kävelevänsä Trianonissa ja että pensaikosta astui esiin
pelottavan näköinen kääpiö, jommoisia on saksalaisissa saduissa, ja
että tämä ivallisesti naurava kääpiö oli Gilbert, joka ojensi häntä
kohden koukkuiset sormensa.
Hän kirkaisi.
Kirkaisuun vastasi toinen.
Huuto herätti hänet.
Madame de Tourzel oli kirkaissut. Hän oli tullut kuningattaren
huoneeseen ja nähdessään tämän nääntyneenä ja huohottaen makaavan
tuolissa, ei hän voinut pidättää tuskaansa ja hämmästystään.
"Kuningatar on sairas!" huudahti hän, "kuningatar kärsii. Kutsunko
lääkärin?"
Kuningatar avasi silmänsä. Tämä madame de Tourzelin kysymys kelpasi
tyydyttämään hänen uteliaisuuttaan.
"Kyllä, lääkärin", vastasi hän, "tohtori Gilbertin. Kutsukaa tohtori
Gilbert."
"Kuka on tohtori Gilbert?" kysyi rouva de Tourzel.
"Uusi varalääkäri, joka eilen nimitettiin. Minä luulen, että hän on
saapunut Amerikasta."
"Minä luulen tietäväni, ketä hänen majesteettinsa tarkoittaa",
rohkeni eräs hovineiti sanoa.
"Entä sitten?" kysyi Marie-Antoinette.
"Tohtori on kuninkaan etuhuoneessa."
"Te tunnette siis hänet?"
"Tunnen, teidän majesteettinne", sopersi hovineiti.
"Mutta miten te hänet tunnette? Hän saapui viikko tai kymmenen päivää
sitten Amerikasta, ja eilen vasta hän pääsi Bastiljista."
"Minä tunnen hänet..."
"Vastatkaa. Miten hänet tunnette?" kysyi kuningatar käskevästi.
Hovineiti loi katseensa maahan.
"Joko aiotte sanoa minulle, miten hänet tunnette?"
"Madame, olen lukenut hänen teoksiaan, ja niiden vuoksi tulin
uteliaaksi saada nähdä hänet, ja siksi pyysin tänä aamuna näyttämään
minulle, kuka hän on."
"Ah!" lausui kuningatar ja hänen äänessään oli samalla paheksumista
ja kylmäkiskoisuutta. "Hyvä on! Koska siis tunnette hänet, menkää
sanomaan, että olen sairas ja tahdon tavata hänet."
Odottaessaan kuningatar kutsui kamarineitinsä, pukeutui aamupukuun ja
korjautti tukkalaitteensa.


II
KUNINKAAN LÄÄKÄRI

Muutamaa minuuttia kuningattaren lausuman toivomuksen jälkeen,
jonka suorittamista hovineiti, jolle se oli lausuttu, piti
velvollisuutenaan, astui Gilbert, hämmästyneenä, hiukan levottomana
ja syvän mielenliikutuksen vallassa, vaikka ei mitään ilmennytkään
hänen kasvoillaan, Marie-Antoinetten eteen.
Ylhäinen ja varma käyttäytyminen, hieno kalpeus, mikä on ominaista
tiedemiehelle ja haaveksijalle, jolle tutkistelu muuttuu uudeksi
luonteeksi, kalpeus, jota vielä korosti musta, kolmannen säädyn puku,
jota eivät ainoastaan käyttäneet kaikki tämän säädyn edustajat,
vaan kaikki nekin, jotka kannattivat vallankumouksellisia aatteita;
lääkärin valkoinen ja siro käsi, joka näkyi hihojen laskoteltujen
kalvosimien alta, siromuotoinen ja kaunis jalka, jonka vertaista ei
kukaan hovin odotussalien makutuomareista eikä tuomarittaristakaan
voinut näyttää; esiintymisessä arkaa kunnioitusta naista kohtaan,
rauhallista rohkeutta potilasta kohtaan, ei mitään kuningattarelle.
Kaiken tämän Marie-Antoinette heti paikalla huomasi tohtori Gilbertin
olemuksessa ylimyksellisellä älyllään, sinä hetkenä, jona ovi aukeni
hänen makuuhuoneeseensa.
Jota hillitympi Gilbert oli esiintymisessään, sitä suuremmaksi tuli
kuningattaren viha. Hän oli kuvitellut tämän miehen inhottavaksi, oli
uskonut hänet tietysti heti ja vaistomaisesti yhtä häikäilemättömäksi
kuin ne, joita hän toisinaan näki läheisyydessään. Andréen tuskien
aiheuttajan, Rousseaun halvan oppilaan, tämän mieheksi tulleen
hylkiön, tämän oppineeksi tulleen puutarhurin, tämän filosofiksi
ja sielujen kesyttäjäksi muuttuneen oksien katkojan kuvitteli
Marie-Antoinette vasten tahtoaan Mirabeaun kaltaiseksi, sen miehen
kaltaiseksi, jota hän vihasi Rohanin ja Lafayetten jälkeen kaikkein
eniten.
Ennenkuin Gilbert oli saapunut, uskoi hän näkevänsä ruumiillisesti
karkean olennon jättiläismäisen tahdon kehyksenä.
Mutta kun hän näkikin nuoren, sorjan, hennon, siromuotoisen, lempeän
ja herkän näköisen olennon, niin tämä mies tuntui tehneen uuden
rikoksen häntä kohtaan valehtelemalla ulkomuodollaan. Gilbert,
rahvaan mies, halpasäätyinen, tuntematon; Gilbert, talonpoika, ilkiö,
rikollinen, Gilbert oli kuningattaren silmissä syyllinen otettuaan
aatelisen ja kunnon miehen ulkomuodon. Ylpeä itävaltalainen,
joka vihasi jyrkästi valheellisuutta kaikessa, suuttui ja tunsi
äkkiä raivoisaa vihaa tätä onnetonta atoomia kohtaan, jonka monet
yhteenliittyvät seikat olivat tehneet hänen vihamiehekseen.
Kuningattaren seuralaiset, jotka olivat tottuneet näkemään sielun
tyyneyden tai myrskyt hänen silmistään, huomasivat helposti, että
salamoiva ja jyrisevä viha ärjyi hänen sydämessään.
Mutta kuinka kukaan kuolevainen olento, vaikka hän olisi ollut
nainenkin, olisi kesken näitä liekkien ja vihan pyörteitä voinut
seurata outojen ja vastakkaisten tunteiden jälkiä, jotka kietoutuivat
toisiinsa kuningattaren aivoissa, kun hänen rintaansa paisuttivat
kaikki ne tappavat myrkyt, joita Homeros kuvaa.
Yhdellä ainoalla katseella kuningatar käski kaikki poistumaan, madame
de Miserynkin.
Jokainen poistui.
Kuningatar odotti siksi, kunnes ovi oli sulkeutunut viimeisen
lähtijän jälkeen. Kun hän jälleen loi katseensa Gilbertiin, huomasi
hän tämän katselleen häntä koko ajan.
Näin suuri uhkarohkeus sai hänet aivan vimmastumaan.
Tämä lääkärin katse näytti kyllä aivan vaarattomalta, mutta se oli
kiinteä, siinä piili jotakin, se painosti siihen määrään, että
kuningatar tunsi olevansa pakotettu ryhtymään taistelemaan näin
suurta hävyttömyyttä vastaan.
"No, herra", sanoi hän äkkiä, aivan kuin olisi laukaissut pyssyn,
"miksi seisotte tuolla tavalla edessäni katsellen minua, sanomatta,
mikä minua vaivaa?"
Tämä raivoisa lause, jota tukivat katseen salamat, olisi tuhonnut
jokaisen hovilaisen, olisi pakottanut Marie-Antoinetten jalkojen
juuressa armoa rukoilemaan Ranskan sotamarsalkan, sankarin,
puolijumalan.
Mutta Gilbert vastasi rauhallisesti:
"Lääkäri tekee ensin silmillään huomionsa, madame. Katsellessani
teidän majesteettianne, joka on kutsuttanut minut luokseen, en
tyydytä turhanpäiväistä uteliaisuuttani, täytän vain velvollisuuteni,
noudatan teiltä saamiani määräyksiä."
"Olette siis tutkinut minua."
"Sen mukaan kuin olen kyennyt, madame."
"Olenko sairas?"
"Ette sanan tavallisessa merkityksessä, mutta teidän majesteettinne
on kovasti kiihoittunut."
"Ahaa", sanoi Marie-Antoinette ivallisesti, "miksi ette heti paikalla
sano, että olen suuttunut?"
"Koska teidän majesteettinne on kutsunut lääkärin, niin kai sallitaan
myös, että hän käyttää lääketieteellisiä sanoja."
"Olkoon niin. Ja miksi olen kiihoittunut?"
"Teidän majesteettinne on siksi älykäs, että tietää lääkärin
määrittelevän ruumiillisen taudin laadun kokemuksiensa ja opintojen
perustuksella, mutta ettei hän ole taikuri, joka heti ensi
silmäyksellä voi tunkeutua sielun syvyyksiin."
"Tarkoitatte siis, että toisella tai kolmannella kerralla voitte
sanoa, miksi kärsin, jopa mitä ajattelenkin?"
"Ehkä, madame", vastasi Gilbert tyynesti.
Kuningatar pysäytti sanansa hätkähtäen. Huomasi, miten sanat olivat
polttavina ja purevina tulemaisillaan hänen huuliltaan.
Hän hillitsi itseään.
"Täytyyhän teitä uskoa", sanoi hän, "teitä, oppinutta miestä."
Hän korosti nämä viimeiset sanat niin verisen halveksivaisesti, että
Gilbertin silmistä näytti nyt vuorostaan viha leimahtavan.
Mutta muutaman sekunnin kestävä taistelu riitti, ja tämä mies oli
voittanut itsensä.
Sen vuoksi hän ryhtyikin melkein heti puhumaan otsa kirkkaana ja
sanat selvinä:
"Teidän majesteettinne on aivan liian hyvä sanoessaan minua
oppineeksi mieheksi, vaikka ei ole pannutkaan taitoani koetteelle."
Kuningatar puri huuleensa.
"Ymmärrättehän, etten tiedä, oletteko oppinut", sanoi hän. "Mutta
muut sanovat niin, ja minä kertaan vain toisten sanoja."
"Teidän majesteettinne", sanoi Gilbert kunnioittavasti, kumartaen
tällä kertaa syvempään kuin hän tähän asti oli tehnyt, "niin älykkään
henkilön kuin te olette ei tarvitse sokeasti kerrata, mitä alhaiso
sanoo."
"Tarkoitatte kai, mitä rahvas sanoo?" lausui kuningatar
ilkimielisesti.
"Alhaiso, madame", kertasi Gilbert niin varmasti, että tämän naisen
sisimmässä vavahti ja hän tunsi outoa tuskaa, jota ei koskaan ennen
ollut tuntenut.
"Siis", lausui kuningatar, "älkäämme väitelkö tästä. Teitä sanotaan
oppineeksi, se on pääasia. Missä olette opiskellut?"
"Kaikkialla, madame."
"Tuo ei ole mikään vastaus."
"En missään siis."
"Pidän siitä enemmän. Ette siis ole opiskellut missään?"
"Niinkuin suvaitsette, madame", vastasi tohtori kumartaen. "Eikä tämä
vastaus kuitenkaan ole yhtä tarkka kuin sanoessani kaikkialla."
"Vastatkaa siis suoraan", sanoi kuningatar epätoivoissaan, "älkää,
minä pyydän, käyttäkö tuollaisia kiertolauseita."
Sitten hän jatkoi aivan kuin itsekseen:
"Kaikkialla! Kaikkialla! Mitä se merkitsee? Sitenhän vastaa
petkuttaja, empiristi, markkinalääkäri. Luuletteko vaikuttavanne
minuun tuollaisilla suurisuisilla puheenparsilla?"
Hän työnsi jalkaansa eteenpäin, silmien leimutessa ja huulten
väristessä.
"Kaikkialla! Sanokaa se kerta vielä! Sanokaahan se kerta vielä."
"Sanoin kaikkialla", vastasi Gilbert kylmästi, "sillä olen todellakin
opiskellut kaikkialla, majoissa ja palatseissa, kaupungeissa ja
erämaissa, tutkinut ihmisiä ja eläimiä, itseäni ja toisia, niinkuin
pitääkin tiedettä rakastavan miehen, joka etsii sitä sieltä, mistä
sen löytää, siis kaikkialta."
Kuningatar tunsi jääneensä tappiolle. Hän loi Gilbertiin pelottavan
katseen, johon tämä vastasi tuskastuttavan kiinteästi tuijottamalla.
Kuningatar väänteli ruumistaan ja kääntyessään kaasi pienen pöydän,
jolla oli hänelle tuotu suklaata Sèvres-kupissa.
Gilbert näki pöydän kaatuvan ja kupin särkyvän, mutta hän ei
liikahtanutkaan.
Puna nousi Marie-Antoinetten poskille. Hän nosti kylmän ja kostean
kätensä polttavalle otsalleen, ja kun hän jälleen oli valmis
katsomaan Gilbertiin, niin hän ei uskaltanutkaan.
Mutta hänen mielestään osoitti Gilbert hänelle hävyttömyyttäkin
suurempaa halveksimista.
"Ja minkä opettajan johdolla olette opiskellut?" kysyi kuningatar,
jatkaen keskustelua siitä, mihin sen oli lopettanut.
"En tiedä, miten vastaan teidän majesteetillenne, jotta en loukkaisi
entistään enemmän."
Kuningatar tunsi, minkä edun Gilbert täten tarjosi hänelle, ja hän
ryntäsi käyttämään tilaisuutta hyväkseen aivan kuin naarasleijona
hyökkää saaliiseensa.
"Loukata minua, minua! Tekö loukkaisitte minua!" huudahti hän. "Mitä
sanottekaan, tekö loukkaisitte kuningatarta! Käsitätte väärin kaikki,
sen vannon, herra tohtori Gilbert. Te olette kaikesta päättäen
tutkinut ranskankieltä yhtä hyvistä lähteistä kuin lääketiedettä.
Minun arvoisiani henkilöitä ei loukata, herra tohtori Gilbert, heitä
vain väsytetään, siinä kaikki."
Gilbert kumarsi ja astui askeleen ovea kohden, eikä kuningatar
huomannut hänen kasvoillaan pienintäkään vihan tai kärsimättömyyden
ilmettä.
Kuningatar puolestaan polki raivoissaan jalkaansa. Hän hypähti kuin
pidättääkseen Gilbertin.
Tämä ymmärsi tarkoituksen.
"Anteeksi", sanoi hän. "Se on totta, olenhan anteeksiantamattoman
suuressa määrässä hairahtunut, sillä olenhan lääkärinä kutsuttu
sairaan luokse. Antakaa anteeksi, madame. Ensi kerralla muistan kyllä
tämän."
Ja hän palasi.
"Teidän majesteettinne", jatkoi hän, "näyttää olevan hyvin lähellä
hermokohtausta. Rohkenenko pyytää olemaan antautumatta sen valtaan.
Kohta ette voisi enää hillitä itseänne. Tänä hetkenä mahtaa valtimo
olla tauonnut ja veri syöksynyt sydämeen. Teidän majesteettinne
kärsii, teidän majesteettinne on tukehtumaisillaan, ja ehkä olisi
viisainta kutsua tänne joku kamarineideistä."
Kuningatar käveli huoneessa ja istuutui uudelleen.
"Nimenne on Gilbert?" kysyi hän.
"On, Gilbert, madame."
"Kummallista! Muistan nuoruudestani erään kummallisen seikan, joka
epäilemättä _loukkaisi teitä_ kovasti, jos sen sanoisin teille.
Samapa tuo on! Jos se teitä haavoittaa, niin pianhan haavanne
parannatte, sillä olettehan yhtä suuri filosofi kuin oppinut
lääkärikin."
Ja kuningatar hymyili ivallisesti.
"Juuri niin, madame", sanoi Gilbert, "hymyilkää ja hillitkää
vähitellen hermojanne ivan avulla. Älykkään tahdon suurimpia etuja on
juuri se, että se voi hillitä itseään. Hillitkää, madame, hillitkää,
mutta älkää kuitenkaan ponnistelko liikaa."
Tämä määräys lausuttiin niin herttaisen ystävällisesti, että vaikka
kuningatar tunsikin siinä piilevän syvän ivan, ei hän voinut
loukkaantua Gilbertin sanoista.
Mutta hän palasi hyökkäykseensä ja jatkoi siitä, mihin oli lopettanut.
"Mainitsemani muisto on tällainen!..."
Gilbert kumarsi ilmaistakseen kuuntelevansa.
Kuningatar ponnisti tahtoaan ja katsoi häntä suoraan silmiin.
"Olin silloin dauphine [Kruununprinssin (dauphinin) puoliso.
-- _Suom._] ja asuin Trianonissa. Puistossa oli pieni aivan
mustatukkainen poika, likainen, ryysyinen, pikku Rousseaun kaltainen
käytöksessään, joka haravoi, kuokki, nyppi rikkaruohoja pienillä
koukkuisilla sormillaan. Hänen nimensä oli Gilbert."
"Se olin minä, madame", lausui Gilbert rauhallisesti.
"Tekö?" sanoi Marie-Antoinette ja hänen kasvoillaan kuvastui viha.
"Olinkin siis oikeassa! Ettehän siis olekaan opiskellut mies!"
"Koska teidän majesteetillanne on niin hyvä muisti, niin hän kai
myös ottaa varteen, mitkä ajat silloin olivat", sanoi Gilbert.
"Vuonna 1772, ellen erehdy, tuo pieni puutarhurin renki, josta
teidän majesteettinne puhuu, ansaitsi elatuksensa kaivelemalla
maata Trianonin puistossa. Nyt on vuosi 1789. Siitä on siis nyt
seitsemäntoista vuotta. Se on pitkä aika tällaisena aikakautena.
Siinä on enemmän kuin mitä tarvitaan, jotta sivistymättömästä
tulee oppinut. Sielu ja äly toimivat nopeasti määrätyissä
olosuhteissa, aivan samoin kuin kasvit kasvavat lämpimissä