Ange Pitou - 17

"Niin. Ei pariisilaisillakaan ollut aseita. No niin, herra Marat,
muuan hyvin oppinut, mutta hyvin ruma lääkäri sanoi missä aseita oli,
ja pariisilaiset menivät sinne, minne Marat käski, ja saivat aseita."
"Ja minne herra Marat käski menemään?" kysyi Désiré Maniquet.
"Hän käski menemään Invalidiin."
"Mutta eihän täällä Haramontissa ole Invalidia."
"Mutta tiedän erään paikan, jossa on toista sataa pyssyä", sanoi
Pitou.
"Ja missä se paikka on?"
"Ne ovat apotti Fortierin koulusalissa."
"Onko apotti Fortierilla sata pyssyä? Aikooko hän siis aseistaa
kuoripoikansa, ne kalottipäiset vekarat?" sanoi Claude Tellier.
Pitou ei tuntenut suurta hellyyttä apotti Fortieria kohtaan, mutta
tämä vihamielinen hyökkäys hänen vanhaa opettajaansa vastaan loukkasi
häntä.
"Claude!" sanoi hän. "Claude!"
"Mitä?"
"Minä en sanonut, että aseet kuuluivat apotti Fortierille."
"Jos ne ovat hänen luonaan, niin ne ovat hänen."
"Tämä päätelmä on väärä", sanoi Pitou. "Minä olen Bastien Godinetin
talossa, eikä kuitenkaan Bastien Godinetin talo ole minun."
"Se on totta", vastasi Bastien, ennenkuin Pitoun tarvitsi erikoisesti
vedota häneen.
"Pyssyt eivät siis ole apotti Fortierin omaisuutta", sanoi Pitou.
"Kenen ne siis ovat?"
"Kunnan."
"Jos ne ovat kunnan, niin kuinka ne ovat apotti Fortierin luona?"
"Ne ovat apotti Fortierin luona senvuoksi, että apotti Fortierin
talo kuuluu kunnalle, joka on sen hänelle antanut käytettäväksi,
koska hän opettaa ilmaiseksi köyhien kansalaisten lapsia. Koska siis
apotti Fortierin talo kuuluu kunnalle, niin kunnalla on oikeus omassa
talossaan ottaa huone pannakseen sinne pyssyt. Siinä se!"
"Se on totta", sanoivat kuulijat. "Kunnalla on se oikeus."
"Sanohan, millä tavalla me siis saamme aseita?"
Kysymys saattoi Pitoun ymmälle. Hän raapi korvallistaan.
"Niin, sanohan joutuin", lausui toinen ääni; "meidän pitää mennä
työhön."
Pitou hengähti syvään; viimeinen puhuja tarjosi hänelle keinon päästä
pulasta.
"Työhön!" huudahti Pitou. "Te puhutte aseistautumisesta isänmaan
hyväksi ja sitten puhutte töistä!"
Ja Pitou lausui nämä sanat nauraen niin ivallisesti ja halveksivasti,
että haramontilaiset katsoivat häpeissään toisiinsa.
"Kyllä me vielä voimme uhrata muutaman päivän päästäksemme vapaiksi,
jos se on välttämätöntä."
"Päästäksenne vapaiksi", sanoi Pitou; "sitä varten ei riitä yksi
päivä, vaan kaikki päivät pitää uhrata."
"Siis", sanoi Boniface, "kun tehdään työtä vapauden puolesta, niin
levätään."
"Boniface", vastasi Pitou ylpeästi kuin loukkaantunut Lafayette,
"ne eivät koskaan ansaitse vapauttaan, jotka eivät osaa polkea
jalkoihinsa ennakkoluuloja."
"Mielelläni minä olen työtä tekemättä", sanoi Boniface. "Mutta miten
on syömisen laita?"
"Kuka silloin syö?" kysyi Pitou.
"Haramontissa syödään vielä. Eikö Pariisissa syödä enää?"
"Siellä syödään sitten, kun on voitettu tyrannit", sanoi Pitou.
"Syötiinkö heinäkuun neljäntenätoista päivänä? Kuka sinä päivänä
ajatteli syömistä? Ei, siihen ei ollut aikaa."
"Ah!" sanoivat innostuneimmat; "varmaankin Bastiljin valloitus oli
ihanaa!"
"Syödä!" jatkoi Pitou halveksivaisesti. "Juoda kyllä. Silloin tuli
hiki, ja ruudin sauhu on kitkerää."
"Mutta mitä silloin juotiin?"
"Mitäkö juotiin? Vettä, viiniä, viinaa. Naiset pitivät siitä huolta."
"Naisetko?"
"Niin, suurenmoiset naiset, jotka tekivät lippuja hameittensa
etukaistoista."
"Todellako!" huudahtivat kuulijat ihastuneina.
"Mutta totta kai seuraavana päivänä syötiin?" kysyi muuan epäilevä
olento.
"Sen kyllä myönnän", sanoi Pitou.
"Siis", jatkoi Boniface riemuissaan, "jos kerran syötiin, niin totta
kai oli tehty työtäkin?"
"Herra Boniface", vastasi Pitou, "te puhutte näistä asioista
tuntematta niitä. Pariisi ei ole mikään pikku kylä. Siellä ei ole
asukkaina maalaisia, jotka ovat tottuneet palvelemaan vain vatsaansa:
_obedientia veniri_, niinkuin me oppineet sanomme latinankielellä.
Ei, Pariisi on, niinkuin sanoo herra de Mirabeau, kansakunnan pää,
siis aivot, jotka ajattelevat koko maailman puolesta. Aivot eivät
koskaan syö, hyvä herra."
"Se on totta", tuumivat kuuntelijat.
"Ja kuitenkin aivot, jotka eivät mitään syö, tulevat ravituiksi",
sanoi Pitou.
"Millä tavalla ne tulevat ravituiksi?" kysyi Boniface.
"Näkymättömästi, ruumiin ravinnon kautta."
Tässä haramontilaisten järki pysähtyi.
"Selitäpähän tuo, Pitou", sanoi Boniface.
"Sehän on helppoa", lausui Pitou, "Pariisi on aivot, niinkuin sanoin,
maakunnat ovat jäseniä; maakunnat saavat tehdä työtä, juoda ja syödä.
Pariisi ajattelee."
"Siinä tapauksessa minä jätän maaseudun ja menen Pariisiin", sanoi
Boniface. "Tuletteko te toiset minun kanssani Pariisiin?" Osa
kuulijakunnasta purskahti nauruun ja näytti liittyvän Bonifaceen.
Pitou huomasi tämän pilkantekijän saattavan hänet epäsuosioon.
"Menkää vain Pariisiin", huudahti hän vuorostaan "ja jos sieltä
löydätte edes yhden niin naurettavan kuin te olette, ostan teiltä
tällaisia kaniininpoikasia ja maksan louisdorin kappaleesta."
Ja toisella kädellään Pitou näytti kaniininpoikastaan ja toisella
kilisteli niitä kultarahoja, jotka hänellä vielä oli jäljellä
Gilbertin jalomielisestä lahjoituksesta.
Naurajat olivat nyt Pitoun puolella. Siitä Boniface suuttui
vuorostaan tulipunaiseksi.
"Kuulehan, herra Pitou, sinä alat täällä käydä liian koppavaksi, kun
sanot ihmisiä naurettaviksi!"
"_Ridiculus tu es_", sanoi Pitou juhlallisesti.
"Katsopahan itseäsi", sanoi Boniface.
"Jos katselen itseäni", sanoi Pitou, "näen ehkä jotakin yhtä rumaa
kuin sinäkin, mutta en koskaan yhtä tyhmää."
Tuskin oli Pitou tämän sanonut, kun Boniface yritti iskeä häntä
nyrkillään. Pitou huomasi sen ja väisti notkeasti, vastaten siihen
potkaisemalla toista pariisilaisella tavalla. Tätä ensimmäistä potkua
seurasi toinen, joka kaatoi vastustajan, maahan.
Pitou kumartui vastustajansa puoleen kuin siten päättääkseen
voittonsa mitä kamalimmalla tavalla. Jokainen riensi jo estämään
Pitouta, kun tämä oikaisikin vartalonsa ja sanoi:
"Opi tästä, että Bastiljin valloittaja ei käytä nyrkkiään. Minulla on
miekka, tartu itse miekkaan, ja lopettakaamme tämä."
Tämän sanottuaan Pitou veti miekan huotrastaan, unohtaen tai ollen
unohtavinaan, että Haramontissa oli olemassa vain yksi ainoa miekka,
nimittäin maalaispoliisilla, ja sekin oli kokonaista korttelia
lyhyempi kuin hänen.
Tasapainoa ylläpitääkseen hän pani päähänsä kypärän. Tämä sielun
suuruus vaikutti sähköttävästi ympäristöön. Kaikki olivat yhtä mieltä
siitä, että Boniface oli tyhmeliini, narri, kelvoton ottamaan osaa
väittelyyn yleisistä asioista. Ja siksi hänet ajettiin pois.
"Tässä te näette", sanoi silloin Pitou, "kuvan Pariisin
vallankumouksesta. Niinkuin sanoi Prudhomme tai Loustalot,
luullakseni sen sanoi kunnon Loustalot... niin, hän sen sanoi, siitä
olen varma; 'Ylhäiset näyttävät suurilta senvuoksi, että itse olemme
polvillamme. Nouskaamme'."
Tällä lauseella ei ollut mitään tekemistä tilanteen kanssa. Mutta
ehkä juuri siksi sen vaikutus olikin valtava.
Epäilevä Boniface, joka seisoi muutaman askeleen päässä, kuuli sen ja
tuli nöyränä sanomaan Pitoulle:
"Et saa meihin suuttua, Pitou, jos emme tunne vapautta yhtä hyvin
kuin sinä."
"Ei ole nyt puheena vapaus", sanoi Pitou, "vaan ihmisen oikeudet."
Toinen voimanisku, jolla Pitou uudelleen järkytti kuulijakuntaa.
"Kyllä sinä todellakin olet oppinut", sanoi Boniface, "ja me
kunnioitamme sinua."
Pitou kumarsi.
"Niin", sanoi hän, "kasvatus ja kokemus ovat asettaneet minut teidän
yläpuolellenne ja jos äsken puhuin hiukan ankarasti teille, tapahtui
se vain ystävyydestä."
Kaikki taputtivat käsiään. Pitou huomasi voivansa nyt puhua mitä
tahtoi.
"Te puhuitte äsken työstä", sanoi hän. "Mutta tiedättekö, mitä
työ on? Teidän mielestänne on työtä puunhakkuu, viljanleikkuu,
kastanjoiden kerääminen, lyhteiden sitominen ja kivien muuraaminen
yhteen muurisaven avulla... Tämä on teidän mielestänne työtä. Teidän
mielestänne minä siis en tee työtä. Mutta te erehdytte, minä teen
yksinäni enemmän työtä kuin te kaikki yhteensä, sillä minä ajattelen
teidän vapauttamistanne, uneksin vapauttanne, yhdenvertaisuuttanne.
Yksi ainoa minun hetkistäni vastaa siis sataa teidän päivistänne.
Työtä tekevät härät menettelevät samoin, mutta työtä tekevä ihminen
voittaa kaikki aineen voimat. Minä yksinäni vastaan teitä kaikkia.
-- Katsokaahan Lafayettea. Hän on hento mies, vaalea, tuskin Claude
Tellieriä pitempi. Hänellä on terävä nenä, laihat sääret, käsivarret
sellaiset kuin tämän tuolin pienat. Hänen käsistään ja jaloistaan ei
kannata puhuakaan; yhtä hyvin voisi olla niitä ilmankin. No niin,
se mies on kantanut kahta maailmaa hartioillaan, yhtä enemmän kuin
Atlas, ja hänen pienet kätensä ovat taittaneet Amerikan ja Ranskan
kahleet... Koska hänen käsivartensa ovat tehneet sen, vaikka ne ovat
kuin tuolin pienat, mitä sitten voivatkaan minun käsivarteni tehdä?"
Ja Pitou ojensi kyhmyiset käsivartensa, jotka olivat kuin pähkinäpuun
oksat.
Tähän vertaukseen hän lopetti, ollen varma siitä, että vaikutus oli
valtava, vaikka hän ei itse ollutkaan tehnyt mitään loppupäätelmää.
Vaikutus oli todellakin valtava.


XXXIII
PITOU SALALIITTOLAISENA

Suurin osa siitä, mitä ihmiselle tapahtuu, tuottaen joko suurta onnea
tai kunniaa, tulee melkein aina siksi, että hän on joko tahtonut
tai halveksinut paljon. Jos tahtoo sovelluttaa tämän määritelmän
historian henkilöiden elämään, huomaa kyllä sen syvyyden ja samalla
sen totuudenmukaisuuden.
Todistellaksemme tyydymme sovelluttamaan sitä Ange Pitouhun,
kertomuksemme päähenkilöön.
Jos astumme muutaman askeleen taapäin ja muistelemme Pitoun
saamaa haavaa, niin Pitou oli, päästyään asioista selville
metsänrannassa, tuntenut suurta halveksimista kaikkea maallista
kohtaan. Hän oli toivonut voivansa saada sielussaan kukoistamaan
kalliin ja harvinaisen kukkasen, jonka nimi on rakkaus. Kun hän
palasi kotitienoolleen kypäröineen ja miekkoineen, ylpeänä siitä,
että oli yhdistänyt Marsin Venukseen, niinkuin hänen kuuluisa
tasavaltatoverinsa Demoustier sanoo _Kirjeissään Emilielle
mytologiasta_, huomasi hän suureksi surukseen ja onnettomuudekseen,
että Villers-Cotteretsissa ja sen lähistöllä oli mielistelijöitä.
Hän, joka tarmokkaalla tavalla oli ottanut pariisilaisten kanssa
osaa ristiretkeen aristokraatteja vastaan, huomasi olevansa perin
vähäpätöinen maalaisaatelin edessä, jota edusti Isidor de Charny.
Kuinka kaunis hän olikaan, tuo mies, joka pystyi miellyttämään
heti ensi näkemältä, oivallinen ratsastaja nahkahousuilleen ja
samettitakkineen! Miten voisi hän taistella sellaista miestä vastaan,
jolla oli ratsusaappaat ja niissä kannukset ja jota monet sanoivat
hänen ylhäisyydekseen. Täytyihän hänen tuntea sekä häpeää että
ihailua, jotka molemmat tunteet tuottavat mustasukkaiselle tuskaa,
niin suurta, ettei koskaan ole voitu sanoa, tahtooko mustasukkainen
itselleen itseään huonomman vai paremman kilpailijan!
Pitou tunsi siis mustasukkaisuutta, parantumatonta tautia, joka
tuotti tähän asti tuntemattomia tuskia kunnon nuorelle miehelle.
Mustasukkaisuus, tavattoman myrkyllinen kasvi oli noussut siemenen
kylvämättä maasta, missä tähän asti ei ollut itänyt mitään huonoa
tunnetta, ei edes itserakkauttakaan, jollainen rikkaruoho täyttää
monesti ihan hedelmättömätkin paikat.
Näin raadeltu sydän kaipaa hyvin suurta filosofiaa päästäkseen taas
tavalliseen tasapainoonsa.
Oliko Pitou filosofi, hän, joka saatuaan kokea tämän kamalan tuskan,
heti seuraavana päivänä meni pyytämään jäniksiä Orleansin herttuan
metsästä ja sitä seuraavana päivänä piti suurenmoisia valtiollisia
puheita? Oliko hänen sydämensä kova kuin piikivi, josta jokainen isku
sytyttää kipinän, vai oliko hän ainoastaan sieni, joka helposti imee
itseensä kyyneleet ja pehmenee vikaantumatta vähääkään kolauksia
saadessaan?
Tulevaisuus saa sen meille näyttää. Älkäämme edeltäpäin otaksuko
mitään. Kertokaamme.
Vieraitten mentyä ja puheitten päätyttyä ryhtyi Pitou, jota nälkä
pakotti tarttumaan talouspuuhiin, valmistamaan ruokaa ja söi
kaniininpoikasen, surren sitä, ettei se ollut jänis.
No, jos kaniininpoika olisi ollut jänis, ei Pitou olisikaan sitä
syönyt, vaan myynyt sen.
Olisihan se ollut oivallinen kauppa. Jäniksestä maksettiin kokonsa
mukaan kahdeksantoista tai kaksikymmentä neljä souta, ja vaikka
Pitoulla olikin Gilbertin jalomielisesti lahjoittamia kultarahoja
ja vaikka hän ei ollutkaan saita kuin täti Angélique, oli hänessä
suuri määrä äitinsä säästäväisyyttä, ja Pitou olisi lisännyt nämä
kahdeksantoista souta omaisuuteensa, joka siten olisi karttunut.
Sillä Pitou arveli, että miehen ei ole tarpeellista ruveta nauttimaan
milloin kolmen livren, milloin kahdeksantoista soun aterioita.
Eihän ihminen ole mikään Lueullus, ja Pitou arveli voivansa
kahdeksallatoista soulla elää kokonaisen viikon.
Jos hän siis tällä viikolla, otaksuen, että hän heti ensi yönä olisi
saanut jäniksen, olisi vielä kolmena viikon seitsemästä päivästä
saanut jäniksen, niin hän olisi sillä tavoin ansainnut viikon ruoan.
Tällä tavalla laskien hän voisi elää neljälläkymmenellä jäniksellä
kokonaisen vuoden. Kaikki muu jäisi puhtaaksi voitoksi.
Tätä Pitou laski syödessään kaniiniaan, joka tuottamatta hänelle
mitään, maksoi soun edestä voita ja soun edestä ihraa. Sipulit hän
oli poiminut kunnan yhteisiltä mailta.
Syötyä tupakka tai kävely, sanoo sananlasku. Syötyään Pitou meni
metsään etsimään kauniin paikan nukkuakseen.
Onhan selvääkin, että kun tämä onneton nuorukainen ei enää ollut
tekemisissä politiikan kanssa, vaan oli katujen kesken itsensä
kanssa, hänen silmissään oli yhtä mittaa herra Isidor mielistelemässä
neiti Catherinea.
Tammet ja lehmukset värisivät hänen huokauksistaan. Luonto, joka aina
hymyilee täysivatsaiselle, teki nyt poikkeuksen Pitoun suhteen ja oli
hänen mielestään suuri musta erämaa, missä ei ollut mitään muuta kuin
jäniksiä, kaniineja ja hirviä.
Levätessään kotiseutunsa suurten puiden suojassa Pitou varmistui
yhä enemmän sankarillisen päätöksensä välttämättömyydestä. Hänen
piti kadota Catherinen näkyvistä, päästää tyttö vapaaksi, olla
tarpeettomasti vaivaamatta läsnäolollaan ja nöyrtymättä enempää kuin
oli pakko.
Olihan vaikeata ajatella, ettei enää saisi nähdä neiti Catherinea,
mutta pitihän miehen olla mies. Eikä asian laita oikeastaan ollutkaan
niin. Eihän hänen suorastaan tarvinnut olla näkemättä neiti
Catherinea, vaan päästää Catherine näkemästä häntä.
Mikään ei estänyt rakastavaa miestä huolellisesti piiloutumasta,
jolloin hän sattumalta näkisi ylpeän tytön? Ei mikään. Olihan
Haramont niin perin lähellä Pisseleuxia. Puolitoista penikulmaa
ainoastaan, siis pari harppausta, siinä kaikki.
Yhtä raukkamaista kuin olisi etsiä Catherinen seuraa sen jälkeen,
mitä oli näkynyt, yhtä ovelaa olisi pitää silmällä hänen tekojaan
ja toimiaan, koska luonto kerran oli tehnyt Pitoun mahdolliseksi
sellaiseen voimanponnistukseen.
Sitäpaitsi niissä metsänosissa, jotka olivat Pisseleuxin takana
Boursonneen asti, oli runsaasti jäniksiä.
Pitou voisi aamulla mennä kokemaan pyydyksiään ja joltakin kukkulalta
pitäisi silmällä neiti Catherinen lähtöä. Se oli hänen oikeutensa ja
tavallaan velvollisuutensa, koska ukko Billot oli antanut hänelle
erikoiset valtuudet.
Kun Pitou oli tällä tavalla vahvistunut omaa itseään vastaan, arveli
hän voivansa lopettaa huokailunsa. Hän söi tavattoman suuren palan
mukanaan tuomaansa leipää, viritti illan tultua tusinan ansoja ja
paneutui levolle nurmelle, joka oli vielä lämmin päivänpaisteesta.
Täällä hän nukkui kuin epätoivoon joutunut mies ainakin, siis
kuolemaa muistuttavaa unta.
Yön viileys herätti hänet. Hän tarkasti ansat: mitään saalista
ei ollut vielä tullut, mutta Pitou ei odottanutkaan mitään ennen
aamunkoittoa. Mutta kun hänen päänsä oli hiukan raskas, päätti hän
palata asuntoonsa ja tulla aamulla takaisin.
Tämän päivän, joka hänelle oli ollut köyhä tapauksista ja
seikkailuista, viettivät kylän asukkaat miettimällä ja tekemällä
päätelmiä.
Olisi voinut nähdä keskellä tätä päivää, jona Pitou palasi metsään
haaveilemaan, puunhakkaajan nojaavan pölkkyihinsä, pesijän
karttuunsa, puusepän pysäyttävän höylänsä keskellä sileää lautaa.
Kaikkien näiden seisahdusten syy oli Pitou. Tämä oli ollut kuin
riidan viima ja puhaltanut korsiin, jotka alkoivat heilua. Mutta sen
aiheuttaja ei enää itse muistanutkaan, mitä oli tehnyt.
Kun hän asteli asuntoaan kohden, huomasi hän sen likellä oudon
ilmiön, vaikka kello jo oli kymmenen, jolloin tavallisesti
ainoatakaan valoa ei enää näkynyt, ei ainoakaan silmä valvonut.
Siellä oli ryhmiä, jotka istuivat, seisoivat tai kävelivät. Ja
kaikissa oli jotakin tavatonta.
Tietämättä siihen syytä Pitou arveli kaikkien näiden ihmisten puhuvan
hänestä.
Ja kun hän asteli tietä pitkin, saivat kaikki kuin sähköiskun ja
osoittelivat häntä toisilleen.
-- Mikä heidän on, -- tuumi Pitou. -- Eihän päässäni ole edes
kypärääkään. -- Ja hän astui vaatimattomana asuntoonsa tervehdittyään
muutamia.
Tuskin hän oli ennättänyt sulkea asuntonsa jokseenkin hataran oven,
kun hän oli kuulevinaan sille kolkutettavan.
Pitou ei sytyttänyt kynttilää ennen levolle menoaan. Kynttilä oli
hänen mielestään tarpeeton ylellisyysesine miehelle, jolla ei ollut
muuta kuin yksi vuode ja joka siis ei voinut siitä erehtyä; jolla ei
ollut kirjoja ja joka ei siis voinut lukea.
Mutta ovelle kolkutettiin aivan varmasti, ja hän avasi salvan.
Kaksi miestä, kaksi nuorta haramontilaista, astui tuttavallisesti
sisään.
"Kas, sinulla ei olekaan kynttilää", sanoi toinen.
"Ei", vastasi Pitou, "mitä sillä tekisin?"
"Nähdäksesi tietysti."
"Minä näen pimeässä."
Ja sanojensa vakuudeksi hän sanoi:
"Iltaa, Claude, iltaa, Désiré."
"Tässä me nyt olemme", sanoivat nämä Pitoulle.
"Tervetuloa! Mitä haluatte, ystäväni?"
"Tulehan valoisampaan paikkaan", sanoi Claude.
"Mihin valoisampaan paikkaan? Eihän nyt paista kuu."
"Taivaan valoon."
"Onko sinulla siis asiaa minulle?"
"On, meillä on sinulle asiaa, Ange."
Ja Claude pani erikoisen painon näille sanoilleen.
"Mennään siis", sanoi Pitou.
Kaikki kolme astuivat ulos. He menivät metsän ensimmäiseen
tienhaaraan asti, eikä Pitou vieläkään tiennyt, mitä asiaa heillä oli.
"No?" kysyi Pitou nähdessään molempien seuralaistensa pysähtyvän.
"Katsohan, Ange", sanoi Claude, "me olemme tässä, me kaksi, minä ja
Désiré Maniquet, ja me johdamme tätä seutua. Tahdotko kuulua meihin?"
"Missä tarkoituksessa?"
"Tehdäksemme..."
"Tehdäksemme mitä?" kysyi Pitou oikaisten vartalonsa. "Mitä?"
"Tehdäksemme salaliiton", kuiskasi Claude Pitoun korvaan.
"Ahaa! Samoin kuin Pariisissakin", sanoi Pitou pilkallisesti.
Oikeastaan hän pelkäsi tätä sanaa ja sen sanan kaikua metsässäkin.
"No, selitähän", sanoi hän viimein.
"Asian laita on tämä. Tule lähemmäksi, Désiré, sinä, joka olet
koko sielustasi salametsästäjä, joka erotat kaikki äänet päivällä
ja yöllä, tasangolla ja metsässä, katsohan, onko kukaan seurannut
meitä; kuuntele, vakoileeko kukaan meitä." Désiré nyökkäsi, käveli
piirissä Pitoun ja Clauden ympäri niin hiljaa kuin susi kiertäessään
lammaskarsinaa. Vähän ajan päästä hän palasi.
"Puhu", sanoi hän; "me olemme täällä yksin."
"Hyvät miehet", sanoi Claude, "jokainen Ranskan kunta tahtoo olla
aseissa ja toimimassa yhdessä kansalliskaartin kanssa, niinkuin sinä,
Pitou, olet sanonut."
"Se on totta", vastasi Pitou.
"No siis, miksi Haramont ei olisi aseissa yhtä hyvin kuin muutkin
kunnat?"
"Mutta sanoithan eilen", lausui Pitou, "puhuessasi aseistautumisesta,
että Haramontilla ei ole aseita, koska sillä ei ole pyssyjä."
"Mitä pyssyistä, koska tiedämme, mistä niitä saa."
"Kyllä ymmärrän", sanoi Pitou, joka käsitti, mihin Claude tähtäsi, ja
huomasi vaaran.
"No niin!" sanoi Claude. "Me olemme tänään tiedustelleet seudun
kaikkien nuorten isänmaallisten miesten mielipidettä."
"Hyvä on."
"Ja meitä on kolmekymmentäkolme."
"Se on kolmasosa sadasta, yksi lisäksi laskettuna", sanoi Pitou.
"Osaatko sinä sotakomennukset?" kysyi Claude.
"Olen nähnyt kymmenkunta kertaa kenraali Lafayetten komentavan
neljääkymmentätuhatta miestä", vastasi Pitou halveksivasti.
"Hyvä on!" lausui Désiré, joka ei halunnut puhua, mutta tahtoi
kuitenkin silloin tällöin pistää sanan väliin.
"Tahdotko siis komentaa meitä?" kysyi Claude.
"Minäkö!" huudahti Pitou hätkähtäen hämmästyksestä.
"Niin, sinä."
Ja molemmat miehet katsoivat terävästi Pitouhun.
"Sinä epäröit!" sanoi Claude.
"Mutta..."
"Et siis olekaan oikea isänmaanystävä?" lausui Désiré.
"Tietysti olen."
"Pelkäät siis jotakin?"
"Minäkö, Bastiljin valloittaja, kunniamerkin saanut mies?"
"Oletko sinä saanut kunniamerkin?"
"Minä saan sellaisen, kunhan mitalit ensin valmistetaan. Herra Billot
on luvannut pidättää minun nimessäni minulle kuuluvan."
"Aiotko ottaa vastaan?" kysyi Désiré.
"Aiotko?" kysyi Claude.
"Tietysti aion ottaa", vastasi Pitou, jossa innostus sai vallan ja
ehkä uusi heräävä tunne, jota nimitetään ylpeydeksi.
"Asia on siis päätetty!" huudahti Claude. "Huomisesta alkaen komennat
meitä."
"Mitä minä komennan?"
"Aseharjoituksia tietysti."
"Ja aseet?"
"Tiedäthän sinä, mistä niitä saa."
"Tiedän kyllä, apotti Fortierin luota."
"Juuri niin."
"Mutta apotti Fortier voi kieltäytyä niitä antamasta."
"Silloin teet samoin kuin isänmaanystävät tekivät Invalidissa: sinä
otat ne."
"Minäkö yksin?"
"Sinä saat meidän valtakirjamme, ja jos tarvis tulee, autamme
käsivoimalla; nostamme koko Villers-Cotteretsen, jos tarvitaan."
Pitou ravisti päätänsä.
"Apotti Fortier on itsepäinen", sanoi hän.
"Sinähän olet oppilaana hänen suosiossaan; hän ei voi sinulta mitään
kieltää."
"Kyllä huomaa, ettette tunne häntä laisinkaan", sanoi Pitou
huokaisten.
"Mitä, uskotko hänen kieltäytyvän?"
"Hän kieltäytyisi, vaikka kuninkaallinen saksalainen eskadroona
tulisi vaatimaan... Hän on itsepäinen, _injustum et tenacem_... Sehän
on totta", keskeytti Pitou, "ettehän te osaa edes latinaa."
Mutta molemmat haramontilaiset eivät joutuneet ymmälle latinasta eikä
sitä seuranneesta huomautuksesta.
"Kylläpä me olemme kauniin päällikön valinneet itsellemme, Claude",
sanoi Désiré. "Hän pelkää kaikkea."
Claude ravisti päätään. Pitou huomasi panevansa korkean asemansa
vaaraan. Hän muisti, että onni auttaa rohkeita.
"No, olkoon, saammepahan nähdä", sanoi hän.
"Sinä hankit siis pyssyt."
"Minä lupaan... koettaa."
Tyytyväisyyden mutina tuli äskeisen heikon tyytymättömyyden mutinan
sijaan.
"Oho!" ajatteli Pitou, "nämähän ohjaavat minua jo, ennenkuin olen
heidän päällikkönsäkään. Mitähän tapahtuukaan siksi tultuani?"
"Koettaa!" sanoi Claude ravistaen päätään. "Oho, se ei riitä."
"Ellei se riitä", sanoi Pitou, "niin koeta itse puolestasi. Luovutan
sinulle johdon. Mene apotti Fortierin luo tunnustelemaan hänen
pamppuaan."
"Kylläpä kannattaa tulla Pariisista kypäröineen ja miekkoineen, jos
pelkää pamppua", sanoi Maniquet halveksivaisesti.
"Eivät kypärä ja miekka ole mikään varustus, ja vaikka olisikin, niin
kyllä apotti Fortier löytäisi siitä jonkin raon pamppuaan varten."
Claude ja Désiré näyttivät käsittävän tämän selityksen.
"Siis, Pitou-poikani", sanoi Claude.
Sanaa "poikani" käytetään näillä tienoin suurena ystävyyden
tunnusmerkkinä.
"Minä siis suostun", sanoi Pitou. "Mutta ennen kaikkea muuta vaadin
kuuliaisuutta."
"Saatpa nähdä, kuinka kuuliaisia me olemme", sanoi Claude, iskien
silmää Désirélle.
"Kunhan vain pidät huolen pyssyistä", lausui Désiré.
"Asia on päätetty", sanoi Pitou, joka oli hyvin levoton, mutta jossa
kunnianhimo alkoi houkutella uskaltamaan mitä tahansa.
"Sinä lupaat sen."
"Minä vannon."
Pitou ojensi kätensä; hänen molemmat toverinsa tekivät samoin. Tällä
tavalla päättivät nämä kolme haramontilaista tähtien välkkyessä
metsän aukeamassa julistaa kapinaan koko Aisnen piirikunnan, nämä
kolme, jotka olivat Wilhelm Tellin ja hänen seuralaistensa viattomia
matkijoita.
Kaikkien vaivojensa palkkana Pitou näki saavansa mahtavasti esiintyä
puettuna kansalliskaartin päällikön arvomerkkeihin, ja hänen
mielestään täytyi näiden merkkien herättää katumusta tai ainakin
saattaa neiti Catherine ajattelemaan menettelyään.
Valitsijoittensa tahdon pyhittämällä Pitou siis palasi asuntoonsa
miettien keinoja ja tapoja, joilla voisi hankkia aseet
kolmellekymmenellekolmelle kansalliskaartilaiselleen.


XXXIV
SAAMME NÄHDÄ APOTTI FORTIERIN EDUSTAVAN KUNINGASVALTAISTA JA PITOUN
VALLANKUMOUKSELLISTA PERIAATETTA

Tänä yönä Pitou ajatteli niin paljon osakseen tullutta kunniaa, että
hän unohti käydä kokemassa pyydyksiään.
Seuraavana päivänä hän otti kypäränsä ja miekkansa ja lähti
Villers-Cotteretsiin.
Kello oli kuusi aamulla, kun Pitou saapui linnan torille ja varovasti
koputti apotti Fortierin puutarhaan johtavalle pienelle portille.
Pitou oli koputtanut kylliksi kovaa, rauhoittaakseen omantuntonsa,
mutta kuitenkin niin hiljaa, ettei sitä talossa kuultaisi. Hän toivoi
tällä tavalla voittavansa neljännestunnin aikaa, jotta ennättäisi
sillä välin koristaa muutamilla kaunopuheisuuden kukkasilla sitä
puhetta, jonka hän aikoi pitää apotti Fortierille.
Hänen hämmästyksensä oli suuri, kun portti aukeni, vaikka hän oli
kolkuttanut hiljaa. Mutta se haihtui, kun hän tunsi avaajan Sébastien
Gilbertiksi.
Poika käveli puutarhassa tutkien aamulla varhain läksyään tai ollen
sitä tutkivinaan, sillä kirja roikkui hänen kädessään ja pojan
ajatukset harhailivat sinne tänne kaikkea sitä kohden, mitä hän
rakasti maailmassa.
Sébastien huudahti ilosta nähdessään Pitoun. He syleilivät toisiaan.
Pojan ensimmäinen kysymys oli:
"Tiedätkö uutisia Pariisista?"
"En, tiedätkö sinä?" kysyi Pitou.
"Kyllä. Isä kirjoitti minulle herttaisen kirjeen."
"Ahaa!" sanoi Pitou.
"Ja siinä on lause sinuakin varten", jatkoi poika.
Hän otti kirjeen poveltaan ja ojensi sen Pitoulle. Jälkikirjoitus
kuului näin:
'Billot pyytää Pitouta olemaan häiritsemättä tai ikävystyttämättä
maatilan asukkaita.'
"Tämä pyyntö oli todella tarpeeton", huokasi Pitou. "Minä en voi enää
talossa häiritä enkä huvittaa ketään."
Sitten hän lisäsi hiljaa, huoaten vielä syvempään:
"Näin olisi pitänyt kirjoittaa herra Isidorille."
Mutta pian hän tuli ennalleen, ojensi kirjeen Sébastienille ja sanoi:
"Missä apotti on?"
Poika kuulosteli, ja vaikka koko pihamaa ja osa puutarhaa erotti
hänet portaista, jotka narisivat apotin astuessa niitä alas, sanoi
hän:
"Tuolla hän juuri tulee portaita alas."
Pitou meni puutarhasta pihaan, mutta vasta silloin hän kuuli apotin
raskaan astunnan. Arvokas opettaja tuli portaita alas lukien
sanomalehteään. Uskollinen pamppu riippui hänen vyöllään kuin miekka
kapteenin kupeella.
Nenä sanomalehdessä kiinni, sillä hän muisti portaitten lukumäärän ja
vanhan talonsa jokaisen kulmauksen ja kolon, hän saapui Ange Pitoun
eteen, joka asettui kaikkein mahtavimpaan asentoon valtiollisen
vastustajansa eteen.
Ja nyt tilanteesta muutamia sanoja, jotka olisivat pitkittäneet
kertomusta muualla, mutta ovat tässä paikallaan. Ne selittävät, miksi
apotti Fortierilla oli useita kymmeniä pyssyjä luonaan, joita Pitou
ja molemmat hänen toverinsa Claude ja Désiré halusivat.
Apotti Fortier, joka oli entinen linnan kirkkoherra, niinkuin meillä