Suomalaisia sankareita II: Historiallisia kertomuksia - 23

lähteä viipymättä ajamaan takaa peräytyvää Aleksejevin armeijaa. Mutta
Tiaisen oli palattava oman joukkonsa luo Ahvenukseen suojelemaan sen
puoleisia teitä ja estämään siellä venäläisiä etenemästä.
-- Terve mieheen, ehkä tavataan taas jossakin yhteenotossa, virkkoi
majuri hyvästiksi.
-- Voikaa hyvin, majuri, toivotti Tiainen. -- Kyllä Pielisen puoli
koetetaan selvänä pitää.
* * * * *
Syyskuun alussa lähtivät vihdoin venäläiset, jotka tällä välin olivat
jo vetäytyneet kokonaan Suomen alueelta, liikkeelle Ruskealasta taas
pohjoiseen päin -- niin kertoivat tiedustelijat lisäten, että heillä
oli nyt uusi, nuori ja ylhäinen ylipäällikkö, ruhtinas Dolgoruki; vanha
Aleksejev oli näet kykenemättömänä pantu viralta. Pielisen puolellakin
oli siis alkava uusi toiminnan aika.
Näihin aikoihin, elokuun lopussa ja syyskuun alussa, täytyi melkoinen
osa Ahvenuksen vartiojoukosta laskea kotiin elonkorjuuseen ja
pikaviesti laitettiin nyt keräämään miehiä kokoon. Pienempi
venäläisosasto, joka yritti edetä maantietä, käännytettiin kyllä heti
takaisin, mutta voima ei riittänyt vastaanottamaan isompaa. Tiainen
lähti silloin itse Nurmekseen saadakseen siltä kulmalta lisää väkeä, --
somahan oli samalla pistäytyä kotonakin. Sillä aivan heti ei venäläisiä
suuremmin joukoin odotettu Pielisen puolelle, he tekevät tietysti taas
ensi hyökkäyksensä majuri Malmia vastaan Joensuun suunnalla. Isak
Stenius johti vartiostoa sillä aikaa Ahvenuksessa.
Mutta venäläiset ryntäsivätkin odotettua pikemmin kasakat etunenässä,
ensin Kaltimonniskaan, josta karjalaisten etuvartiot perääntyivät
taistelun jälkeen, ja sitten Ahvenukseenkin. Jo etujoukkojen
hyökkäyksen voimasta saattoi päätellä, että supistuneen karjalaisjoukon
oli vaikea puolustaa Ahvenuksen varustuksia. Samalla Stenius sai eri
tahoilta tietoja, että häntä vastaan samosi nyt kokonainen vahva
venäläinen armeijaosasto, parituhatta miestä kaikkia aselajeja.
Viholliseen oli näet syöpynyt se käsitys, että täällä Pielisen puolessa
vaani melkoinen joukko varsinaista suomalaista sotaväkeä, jota ei
sopinut jättää sivustauhaksi. Talonpojat olivat Ahvenuksessa joutessaan
kiertäneet hattuihinsa tuohesta tai kankaasta samanlaiset valkoiset
nauhat, kuin Savon jääkäreilläkin, ja eräät luulivat tämän tempun
erehdyttäneen vihollisia. Mutta luultavampaa oli, että heidän
väkivahvalla yrityksellään oli nyt laajempi tarkoitus: kiertää
Nurmeksen ja Sotkamon kautta Suomen armeijan selkäpuolelle. Joka
tapauksessa melkoinen armeija alkoi eräänä päivänä piirittää Steniuksen
pariasataa talonpoikaa Ahvenuksen salmessa, ja silloin tämä huomasi
parhaaksi vetäytyä ajoissa Pielisen itäpuolelle yhtyäkseen siellä
Tiaisen tuomiin vereksiin miehiin.
Näin talonpoikaisjoukko joutui syyskuun puolivälissä lähelle
Pielisjärven pitäjän rajaa, Vornan sillalle, keskelle laajaa
suoperäistä erämaata. Siellä Stenius päätti eräänä sateisena päivänä
ainakin viivyttää perässään tulevaa vihollista, vaikkei Tiaista
vieläkään kuulunut. Siinä sillan korvassa oli maa loivaa aavikkoa,
eteenpäin pääsi kulkemaan ainoastaan maantietä. Mutta korkeat harjut
kohosivat kapean joen vastakkaisella rannalla ja sinne talonpojat
asettuivat väijymään aavikolta tulevaa vihollista. Osan väkeään Stenius
sijoitti särkemänsä sillan taa, ikään kuin ylimenopaikkaa puolustamaan,
mutta muun joukon hän kätki ylängölle murrosten suojaan.
Vihollinen tuli, mutta älysi nyt ajoissa väijytyksen jo ennen sillalle
menoaan ja lähestyi paikkaa illan suussa syyskuun 9. p:nä aluksi
varovasti. Sitten päällikkö komensi rakuunansa ryntäämään joen yli ja
murroksia kohti. Talonpoikien tarkka tuli pakotti kuitenkin uljaasti
hyökkäävän venäläisen ratsuväen perääntymään, -- toisen ja kolmannenkin
kerran. Lujasti siinä oteltiin ja kuumaa taistelua käytiin koko
sateinen iltapäivä aina yöhön asti. Venäläiset hyökkäsivät yhä
uudelleen hurjasti, heitä kaatui joukoittain maantielle ja
suomättäille. Vereksin joukoin he siitä huolimatta ahdistelivat
talonpoikia, mutta turhaan -- he eivät saaneet sillan puolustajia
murroksistaan karkotetuksi. Ja yöpimeällä heidän oli vihdoin paljon
väkeä menetettyään peräännyttävä pääjoukkonsa luo Kelvän kylään. Vornan
silta jäi karjalaisten käsiin.
Mutta talonpoikain aikomuksena ei ollut tässä sen pitempään
puolustautua. Pääsihän tuon kapean puron yli toisesta paikasta ja
Steniuksen oli yhdyttävä Tiaisen osastoon. Hän jatkoi siis vielä samana
yönä peräytymistään ja Jouhiansalmella tulikin Tiainen seuraavana
päivänä vastaan. Siinä salmen pohjoisrannalla varustauduttiin heti
tiukempaan vastarintaan; mielet olivat taas äskeisen ottelun johdosta
reippaat ja toiveikkaat. Olihan jo Vornan sillalla nähty, että suurikin
vihollisjoukko voidaan näillä erämaantaipaleilla pysäyttää, ehkä
tuhotakin, ja olihan Olli Tiainen, johon seudun väestö niin varmasti
luotti, taas johdossa, itse käskijänä.
Tämä hyörikin nyt toimekkaana ja väsymättömänä monenmoisissa
valmisteluissa. Hänen kookas vartalonsa nähtiin kaikkialla, hänen
ruskea tukkansa hulmusi tuulessa, kun hän kulki miesjoukosta toiseen,
lähetti tiedustelijoita metsäpolkuja myöten seuraamaan vihollisen
liikkeitä, asetti osastojaan väijyksiin ja puhutteli niitä rohkaisten:
-- Tässä annetaan nyt ryssille se viimeinen selkäsauna, että tietävät
käyneensä Pielisen takana.
Ja tarkaten valitsemaansa taistelupaikkaa hän selitti miehiään
innostaen:
-- Tässä ajetaan ryssät joko salmeen tai takaisin, kunhan vain meidän
miehet pitävät paikkansa.
Suurella joukolla ja suurella pauhulla vihollisjoukko pian tulla
törmäsi etelästä päin. Tiaisella oli päävarustuksensa Jouhiansalmen
pohjoisrannalla, mutta sen eteläpuolellekin, metsän rintaan, hän oli
sijoittanut muutaman osaston, jota hän itse johti. Venäläisten
lähestyessä Jouhian salmea maantietä myöten, Olli teki osastoineen
metsästä hyökkäyksen sitä vastaan, ampui, ja peräytyi salolle. Teki
siellä kierroksen taaksepäin, ryntäsi taas metsästä maantielle, missä
venäläisten jälkijoukko kulki, ja säikäytti samalla tavalla sitä...
Venäläisissä vahvistui käsitys, että heillä oli täällä suuri,
ylivoimainen vihollinen vastassaan. Ja kun se saapui salmelle, jonka
ylitse ei näyttänyt olevan mitään mahdollisuutta päästä, ei ollut
lauttoja, ei veneitä --, niin rupesi vihollista huolestuttamaan
sellainen sodankäynti. Heillä oli tosiasiassa moninkertainen ylivoima,
oli harjoitettua väkeä, tykkejä ja ratsumiehiä, mutta he tunsivat
itsensä sittenkin avuttomiksi talonpoikien sisukkaita joukkoja vastaan.
Näitä hääri heidän ympärillään joka taholla, he hyökkäsivät milloin
mistäkin, ampuen joka vesakosta, eikä niitä saanut kiinni. Ja tuolla
leveän salmen takana heillä on lujat varustukset...
Yön venäläinen ylipäällikkö viipyi siinä Jouhiansalmen rannalla
alituisen ammunnan jatkuessa, mutta aamulla hän lähti koko osastoineen
palaamaan kiireesti takaisin. Eikä vihollinen enää pysähtynyt
tappelemaan talonpoikaisjoukon kanssa, vaikka tämä kiusoitellen pyöri
sen kintereillä.
Pakosta oli venäläisten lopulta täytynyt luopua yrityksestään kiertää
Pielisjärvi sen itäpuolelta. Taistelut olivat olleet tulisia,
talonpoikienkin riveistä oli tuoni niittänyt paljon saalista, moni mies
oli haavoittunutkin. Toiset hoitelivat heitä kylissä, toiset lepäsivät
niissä, mutta Tiainen nurmeslaisineen hyökkäsi yhä väistyvän vihollisen
jäljessä antaen sille vielä kyytiä matkalle. Ja niin pian kuin Tiaisen
hattu välkkyvine päällikönmerkkeineen näkyi metsän reunassa, tuli
viholliselle aina kiire -- häntä he eniten pelkäsivät ja vihasivatkin.
Vasta ajettuaan viholliset loitolle Nurmeksen sankari palasi Jouhian
salmen rannalle sitä vielä vartioivien miestensä virittämälle
nuotiolle, ja tempasi päästään hattunsa, jossa vaakunavaski kimalteli.
Hän paljasti päänsä vilvoittaakseen kuumaa otsaansa, jossa hiki
helmeili, mutta paljasti sen myöskin kiittääkseen Korkeinta hänen
armostaan ja avustaan näissä kovissa koettelemuksissa.
Viikon Tiainen vartioi miehineen vielä Nurmekseen menevää tietä, mutta
vihollista ei enää kuulunut. Tiedustajiensa kautta, jotka milloin
kerjäläisukkoina, milloin naisten puvuissa liikkuivat vihollisten
leiripaikoilla, hän tulikin siihen käsitykseen, että viholliset
kohtaamansa sitkeän vastarinnan johdosta jo olivat luopuneet
aikomuksestaan kiertää Sotkamon ja Kajaanin kautta Savossa ja
Pohjanmaalla taistelevan suomalaisen armeijan selkäpuolelle. Asema
siellä suuremmilla sotatantereilla oli näet tällä välin jo taas
muuttunut suomalaisille surkeaksi, ja ryssät laativat nähtävästi sen
johdosta nyt aivan uudet suunnitelmat jättäen joukkonsa Karjalassa
paikoilleen.
Tätä ei Tiainen silloin vielä tiennyt, mutta hän päätti joka
tapauksessa, kun vihollista ei enää kuulunut, siirtyä äskeisiltä
taistelumailta uusille. Hän lähti nyt joukkoineen Enoon estääkseen
venäläisiä sen kautta kulkemasta Iisalmelle, jossa Savon armeija
Sandelsin johdolla edelleen taisteli.
Täälläkin hän suoritti tärkeää vartiopalvelusta pitkin koko syksyä.
Suuremmat ja pienemmät venäläisjoukot yrittivät kyllä kulkea sitä
kautta monta kertaa, mutta aina hän karkotti ne ja kaappasi niiden
kuormastot. Monta kertaa lähetti vihollinen Joensuusta ja Kuopiostakin,
jonne se jo tällä välin oli etelästä päässyt etääntymään, erityisiä
retkikuntia vangitsemaan Tiaista ja hänen vapaajoukkoaan... tiukalle
siinä usein otti, mutta sitkeästi ja tarmokkaasti Olli yhäti
puolustautui Enon erämailla säilyttäen joukkonsa ehjänä.
Venäläiset olivat kuitenkin olevinaan isäntiä Savossa ja Karjalassa ja
asettivat sinne jo oman maaherransakin. Mutta Tiainen näytti heille
pian, minkälaista heidän isännyytensä oli. Uusi venäläinen maaherra
saapui eräänä päivänä kasakkajoukon mukana Enon rajallekin ja oli
siellä pitävinään komentoaan. Tiainen sai vihiä asiasta, hiipi
miehineen kylään, saartoi kasakkajoukon, nujersi siitä melkoisen osan
ja otti maaherran vangikseen. Se temppu huvitti enolaisia kovasti, ja
"maaherra" vietiin saattue mukanaan Sandelsin haltuun Iisalmelle.
Varsinkin Tiaista itseään venäläiset näiden kolttosten johdosta
vihasivat yhä katkerammin -- hän oli tuottanut heille liian monta
pettymystä ja vahinkoa, -- ja erityisesti sen vuoksi he koettivat
pyydystää häntä käsiinsä. He yrittivät siihen peliinsä houkutella
karjalaisiakin, lupasivat 500 ruplan palkinnon sille, joka surmaisi
Tiaisen tai toisi heille vankina. Sen tiesi Olli hyvin itsekin, ja
eräässä tiukassa paikassa, jolloin hänen joukkonsa pelastuminen näytti
epävarmalta, hän virkkoi suoraan:
-- Minua ryssä himoitsee, teidät se jättäisi rauhaan. Tahdotteko, että
antaudun heille -- vähät yhden miehen hengestä!
-- Ei koskaan! huusivat siihen miehet.
-- Mutta muistakaa, kukin saa silloin palata kotiinsa, vaimonsa ja
lastensa luo, ja se, joka minut luovuttaa viholliselle, saa vielä 500
ruplaa.
-- Ei koskaan! kaikui joukosta suuttunut ja raivokas huuto. -- Jos ken
siihen kauppaan kävisi, hänet me hirttäisimme lähimpään puuhun!
Taistelua jatkettiin silläkin kertaa ja pelastuttiin taas pälkähästä.
Ja viholliselle tehtiin uusia kolttosia, minne he vain yrittivätkin.
Mutta Tiaisen ponnistellessa täydellä voimalla näissä puuhissaan
varmana siitä, että talven tullen vihollinen taas ajettaisiin rajan
taakse, saapui eräänä joulukuun päivänä Enon erämaille sanoma, että
välirauha venäläisten kanssa oli tehty Pohjanlahden rannalla,
Olkijoella, ja että Suomen armeijan tähteet olivat jo peräytymässä
taikka peräytyneet pois koko maasta, jonka ne sitten luovuttivat
voittaneelle viholliselle. Sitä ei Tiainen ensiksi uskonut, hän jatkoi
yhä edelleen omaa pientä sotaansa. Mutta tuo tieto varmistui, siitä
kuulutettiin pian kirkossa, sodankäynti kiellettiin molemmin puolin.
Silloin Olli Tiainen masentui. Hän valmistautui juuri eräässä
syrjäkylässä hyökkäämään valtatiellä majailevan venäläisjoukon
kimppuun, hänellä oli talveksi taas monet rohkeat suunnitelmat. Hän
masentui ja suuttui:
-- Näinkö maa hylätään! Meitä vihollinen ei kuitenkaan ole kukistanut.
-- Pääjoukot eivät ole kestäneet, apua ei tullut Ruotsista, selitti
sanantuoja.
-- Mikseivät kaikki miehet siellä muualla nousseet aseisiin niin kuin
me, miksi kököttivät raukkoina kodeissaan!
Hänen oli vaikea tottua ja tyytyä tähän ajatukseen. Ja kun sanoma
saapui, että kaikki talonpojat, vaikka ovatkin olleet aseissa, saavat
nyt palata rauhassa kotiinsa, kukaan ei heitä ahdista, ei Tiaisen
luonto taipunut siihen. Häntäkään ei ollut kyllä pantu poikkeusasemaan,
mutta hän ei luottanut venäläisten lupaukseen -- siksi synkästi hän
tiesi heidän häntä vihaavan -- eikä hän kärsinyt elää heidän
alaisenaan. Laskettuaan menemään miehensä, jotka murtuneina ja
myrtyneinä kätkivät maahan rakkaat aseensa ja kyynel silmässä
hyvästelivät Tiaista, hän nousi itse suksille, -- oli jo tullut talven
ensimmäinen lumikeli. Yksin hän painui saloille.
Niitä kierrellen Olli pistäytyi pikimmiltään Nurmeksessa heittämässä
perheelleen hyvästit, mutta hiihti sitten yhteen menoon yhä
pohjoisemmaksi. Hän ei voinut vannoa Venäjälle sitä uskollisuuden
valaa, jota nyt uuden vuoden (1809) pyhinä vaadittiin kirkoissa
kaikilta, hän hiihti Paltamon korpien halki Pudasjärvelle, sieltä
saloja pitkin Kemijoelle ja sen yli Tornioon ja edelleen Suomen
armeijan tähteiden viimeiseen sijoituspaikkaan.
Ruotsissa kutsuttiin Olli Tiainen, jonka taistelut Karjalassa
tunnettiin, uuden kuninkaan luo ja hänelle annettiin siellä eläke ja
kunniamerkki rintaan ja luvattiin maata Ruotsissa viljeltäväksi. Näin
tahtoi Ruotsin kruunu palkita hänen ansionsa siitä, että hän oli
puolustanut maata tärkeällä paikalla ja varjellut armeijan selkäpuolta.
Tiainen jäikin muutamiksi vuosiksi sodan jälkeen Ruotsiin. Mutta siellä
ei Karjalan mies tietenkään viihtynyt. Ruotsin alamaisena ja Ruotsin
passilla hän teki ensiksi vierailumatkan kotiseudulleen, tervehtimään
perhettään sekä lapsuutensa ja taistelujensa rakkaita maita, palasi
vielä Ruotsiin, mutta muutti sieltä vuonna 1818 kokonaan Nurmekseen
eläen vielä puolentoista vuosikymmentä hiljaisena, vanhenevana miehenä
ja vaatimattomana maanraivaajana Ylikylän Reittulan tutuilla
tanhuvilla. Karjala, jonka puolesta hän oli elänyt ja sotinut, veti
urhean poikansa luokseen ja kätki hänet vihdoin poveensa. Mutta Venäjän
keisarille ei Olli Tiainen koskaan vannonut uskollisuuden valaa.
_Santeri Ivalo_


KAKSI JEHUA
ROTH ja SPOOF

-- On ne koko jehuja!
Tämän loppuarvostelun lausui eräs Porin rykmentin Ruoveden komppanian
sotilas, kun osa mainitun joukko-osaston miehiä lepäsi Lapuan
taistelupäivän iltana erään talon pihanurmella muistellen päivän
tapauksia ja innostuen lopuksi kertomaan toisilleen komppanian
suosituimpien miesten, vääpeli Rothin ja kersantti Spoofin osuudesta
niihin. Spoof, suuri veitikka, oli taas keskellä tuiminta kuulasadetta
huutanut "kukkokiekaa" niin hiivatin luonnollisesti, että koko
pataljoona, upseerit ja miehet, olivat purskahtaneet nauruun. Ja kun
oli hyökätty kylään eikä vihollisia tahdottu saada eräästä tuvasta
lähtemään, oli Roth hyökännyt pistooli toisessa ja miekka toisessa
kädessä yksinään ovelle ja karjaissut: "Kädet ylös!" Siitä vihollinen
oli hölmistynyt niin, että koko tuvallinen antautui vangiksi. Entä kun
muuan nuori kasakkaupseeri, jonka miekka välähteli kuin salama, ajoi
tulisella ratsullaan huimapäisesti heidän keskelleen ja ympärilleen
iskien sai heidät hajaantumaan, niin silloinkos Roth tarttui hevosta
turvan alta. Jos kasakka oli vikkelä pistämään ja lyömään, Roth oli
yhtä vikkelä väistämään. Hellittämättä otettaan hevosesta hän pysytteli
sen pään suojassa. Kelpasi sitä katsoa! Niin olivat miehet unohtuneet
tuota näytelmää katsomaan, etteivät huomanneet mennä avuksikaan, ennen
kuin paikalle ilmestyi Spoof, joka hetkeäkään siekailematta loikkasi
kuin ilves hevosen selkään kasakan taakse ja heitti tämän nurinniskoin
kenttään, jolloin hänet otettiin vangiksi.
-- Olivat ne todellakin jehuja.
He olivat keskenään hyvät ystävykset ja suunnilleen ikätoveritkin, Roth
vain muutamia kuukausia vanhempi. Iloisia veitikoita molemmat,
varsinkin Spoof, vaikka eivät poikasia enää. Kumpikin oli nimittäin jo
siinä puolivälissä neljääkymmentä ja kummallakin oli vaimo sekä muutama
lapsi. He olivat sotureita kiireestä kantapäähän. Rothin isä ja
isoisäkin olivat aikoinaan palvelleet samassa Porin rykmentissä, toinen
vääpelinä, toinen majoitusmestarina. Niin että se oli oikeata
vääpelisukua. Tanakka mies oli tämä nykyinen Juho Jaakko Roth. Kantoi
peijakas selässään kolme ruistynnyriä ja suolasäkin viskasi parin sylen
päästä rattaille. Marsseilla hän ei osoittanut uupumisen merkkejä,
vaikka olisi menty minkälaista vauhtia peninkulma toisensa jälkeen. Kun
muut perille päästäessä heittäysivät nääntyneinä pitkälleen, laski Roth
leikkiä ja ehdotti kilpajuoksua päivän päättäjäisiksi.
Kaarle Juho Spoof, kersantti samassa Ruoveden komppaniassa, jossa
ystävänsä Roth palveli vääpelinä, oli vallaton veitikka, tanssimestari
ja iloisten viisujen laulaja. Kun Roth oli lyhyen vanttera, hartiakas
ja pyöreä, oli Spoof pitkä ja solakka, uljasmuotoinen ja tavattoman
notkea. Hän oli syntynyt Oulujärven rantamilla, Paltamossa, jossa isä
oli palvellut maanmittarina. Heitä oli kuusi veljestä, joista
neljä oli sotilasuralla, palvellen kersantteina ja vääpeleinä eri
joukko-osastoissa. Vanhin veli oli pappi ja kappalaisena Lapualla.
Siksipä kersantti Spoofin ensimmäisiä tehtäviä olikin taistelun
päätyttyä ollut etsiä käsiinsä veli, jonka hän olikin tavannut
kaikessa turvassa kappalaisen puustellissa, mikä oli syrjässä
taistelutantereelta.
Sinne Spoof vei ystävänsä Rothinkin vieraisille, kun he seuraavan
päivän iltapuolella saivat hiukan lomaa. Samaan aikaan oli heidän
pataljoonanpäällikkönsä, majuri Eek, sotamarskin puheilla isossa
pappilassa. Klingspor oli näet saatuaan voitosta sanoman uskaltautunut
Lapualle saakka ja majoittunut rovastilaan, jossa vähää ennen oli
asunut venäläinen ylipäällystö.
Majuri Eek esitti sotamarskille rohkean suunnitelman. Vihollisen
selkäpuolelle pitäisi lähettää pienehkö komennuskunta rohkeita,
paikkakuntaa tuntevia miehiä, jotka hävittäisivät siltoja,
muonamakasiineja sekä tulossa olevia kuormastoja katkaisten siten
venäläisten yhteyden etelään. Se helpottaisi suuresti pääarmeijan
hyökkäystoimintaa.
Sotamarski pudisti arvelevaisesti päätään. Tuuma oli hänestä liian
rohkea, se ei mitenkään sopisi yhteen hänen varovaisten periaatteidensa
kanssa. Mutta äsken saavuttamansa voiton huumaama Adlercreutz, joka
myöskin oli saapuvilla, innostui heti Eekin suunnitelmaan. Myöskin muut
yliesikunnan upseerit kannattivat sitä. Sotamarski otti nuuskaa ja
koetti tehdä vastaväitteitä. Varovasti, varovasti tuli menetellä eikä
heittäytyä harkitsemattomiin tekoihin. Mutta askel askelelta hänen
täytyi antaa periksi hyökkäysintoisten upseerien häntä ahdistaessa.
-- No olisiko herra majurilla sitten sopivia miehiä, joista tällainen
komennuskunta voitaisiin koota? kysyi hän lopuksi Eekiltä.
-- Minun pataljoonassani on kaksi sellaista aliupseeria, jotka ovat
kuin luodut tällaiseen tehtävään, kuului vastaus. -- Menen takuuseen,
että he saavat enemmän aikaan kuin me osaamme odottaakaan. He
palvelevat kumpikin Ruoveden komppaniassa, jonka miehistö on kotoisin
juuri niiltä seuduilta, missä komennuskunta tulisi toimimaan. Tampereen
ja Virtain väliset tienoot ovat heille tuttuja ja he liikkuvat siellä
kuin kotonaan.
Keskustelun lopputuloksena oli, että Roth ja Spoof haettiin isoon
pappilaan, jossa sotamarski tiedusteli heidän omaa mielipidettään
ehdotetun partioretken johdosta. Kumpikin heistä ihastui tuumaan heti
siitä kuultuaan ja kilvan he kuvailivat sotamarskille, mitä kaikkea he
noilla metsäisillä ja järvisillä seuduilla voisivat saada aikaan.
-- Mutta vihollinen on tällä haavaa Kuortaneella ja Alavudella, siis
suoraan meidän edessämme, sanoi sotamarski. -- Kuinkas te luulette
Ruoveden puolelle pääsevänne?
-- Missä emme pääse suoraan, siinä kierrämme, vastasi Roth. -- Eihän
yksi Rajevski voi koko Suomenmaata meiltä tukkia.
-- Aika jehuja! pääsi nyt sotamarskiltakin, vaikka tuo arvostelu
lausuttiin ranskaksi.
Asia oli päätetty ja marski taputti molempia jehuja olkapäälle
teroittaen heille vielä erottaessa varovaisuutta. Sitten he saivat
valita omasta komppaniastaan neljäkymmentä miestä, minkä määrän
sotamarski oli luvannut heidän komentoonsa. Valikoiminen ei ollut
helppoa, sillä joka ainut mies komppaniassa pyrki matkaan. Olihan
tilaisuus päästä kotiseudulle ja lisäksi kahden sellaisen miehen
johdossa. Ja käydä siellä vihollisen selän takana sotaa omin päinsä,
olihan se toki toista kuin makailla täällä pääarmeijassa! Mutta vain
kolmannes komppaniasta pääsi matkaan. Jehut tunsivat miehistön kuin
viisi sormeaan, ja kun he kerran ryhtyivät valikoimaan, niin sai olla
varma, että he ottivat komppanian parhaimmiston omaan laumaansa.
-- Lisää värvätään kotipuolessa, kehui Roth. -- Jos te tältä puolen
käytte päälle, niin kyllä me sen puolen hoidamme. Puristetaan
vihollinen pihtiin.
Koko rykmentin kadehtien katsellessa tämä nelikymmenmiehinen joukko
lähti vielä samana iltana Nurmon ja Seinäjoen kautta taivaltamaan
etelää kohti. Metsäpolkuja samoten he pääsivät venäläisten ohi, niin
ettei näillä ollut asiasta aavistustakaan, ennen kuin Virtain ja
Ruoveden puolelta alkoi heidän päämajaansa Alavudelle saapua toinen
toistaan haikeampia jobinposteja. Lapualta lähdöstä ei ollut ehtinyt
kulua täyttä viikkoa, kun jehut olivat jo ehtineet hävittää Visuveden
ja Ruoveden yli kulkevat sillat sekä anastaa kaksi suurta kuormastoa,
joiden mukana heidän saalikseen oli joutunut, paitsi suurta
muonamäärää, lähes satakunta hevosta sekä joukko vankeja.
Päämajakseen jehut valitsivat pienen Saukonsaaren Ruoveden järvessä,
Kautunsalmen lähistöllä. Siellä tapaamme heidät koolla heinäkuun
kahdentenakymmenentenä päivänä. Ellei huomannut paria ohkaista
savupatsasta, olisi saarta kauempaa katsoen luullut asumattomaksi.
Rantaan tultua vallitsi siellä kuitenkin mitä vilkkain touhina. Koko
saari oli ensinnäkin kaadetuista puista, kivistä ja turpeista
kyhättyjen vallien ympäröimä. Pensailla ja kuusennäreillä ne oli niin
naamioitu, ettei niitä kauempaa voinut huomata. Eräs poukama oli
täpösen täynnä suurempia ja pienempiä veneitä, joita oli tänne kerätty
joka suunnalta, ettei vihollinen saisi niitä käytettävikseen.
Saaren keskustassa oli miesten majapaikka. Oljista ja kaisloista oli
sinne kyhätty pari laajaa katosta, jotka sadeilmalla tarjosivat suojaa.
Ja helteisinä päivinä ne soivat varjoa miehille, joita vieri vieressä
paitahihasillaan loikoili niiden siimeksessä. Kummankin katoksen
välissä oli litteistä kivistä kyhätty leivinuuni, jota parhaillaan
lämmitettiin parin tanakkatekoisen naisihmisen hääriessä
leipomispuuhissa. Toisen katoksen perällä oli korkea pino anastetuista
kuormastoista tuotuja jauhosäkkejä, joista leipäaineet oli saatu.
Leivinuunin lähistöllä oli toinenkin tulisija, jossa muuan mieshenkilö
hoiteli paria lihakeittopataa.
Hiukan sivummalla näkyi karsinan muotoinen aitaus, jonka keskellä
loikoili parikymmentä venäläistä sotilasta, joukossa kaksi upseeriakin.
Ne olivat vankeja, joita aitauksen veräjällä vartioi kaksi ladatuilla
musketeilla varustettua miestä.
Jehujen nelikymmenmiehinen joukko oli tänä lyhyenä aikana ehtinyt
kasvaa jo lähes sataan mieheen. He olivat etupäässä ympäristön
talonpoikia, mutta joukossa näkyi myös muutamia entisiä Viaporin ja
Svartholman sotilaita, jotka mielihyvin olivat liittyneet tähän
omaperäiseen ja rohkeaan joukkoon. Tyytyväisenä ja kylläisenä
kelletteli siellä katoksen siimeksessä myöskin savolainen Paavo Rappi,
joka venäläisten käsistä päässeenä oli yhyttänyt jehujen joukon juuri
kun se anasti toista muonakuormastoa Kautunsalmen lähistöllä.
Miehistä toiset kuorsasivat sikeässä unessa, toiset juttelivat ja
jotkut parsivat vaatteitaan tai paikkailivat jalkineitaan. Spoof oli
eilen tiedusteluretkeltä palatessaan tuonut Pekkalan kartanosta
pussillisen perunoita, jotka muille paikkakuntalaisille olivat vielä
aivan outoja. Niitä oli nyt tuhassa paistettu kokonainen kasa, ja Spoof
avojaloin sekä paitahihasillaan ryhtyi niitä maistelemaan.
-- Hei, miehet, käykääpä käsiksi herkkuun! hän puhui muutamille
ympärillään seisoville paikkakuntalaisille. -- Ettekö tunne jo
tuoksustakin, että tämä on toisenmoista herkkua kuin teidän nauriinne?
-- Taitavat olla herrojen herkkuja, arveli yksi miehistä. -- Tokko
noista lie talonpojan syötäväksi?
-- Kyllä nämä kasvavat talonpojan pellossa yhtä hyvin kuin herrankin.
Pommerissa näitä viljelivät ja söivät kaikki.
-- Onko kersantti ollut Pommerissakin?
-- Missäs minä en olisi ollut.
-- Taisitte olla jo siinä Porrassalmen sodassakin?
-- Tietysti.
-- Mutta nuori te silloin vielä olitte?
-- Eipä niin järin nuori, olihan minulla ikää jo viisitoista vuotta.
-- He, he, siis kasvava poika vielä. Mutta taisipa pelottaa ensi kertaa
tiimellykseen joutuessa.
-- Saatteko selkoa siitä hepreasta? huusi Spoof, kiinnittämättä
huomiotaan toisen viime sanoihin, Rothille ja korpraali Kortmanille,
jotka hiukan syrjempänä istuen tutkivat jotakin kirjettä apunaan eräs
joukkoon liittynyt ylioppilas.
-- Vähitellen, vähitellen, vastasi Roth, nostamatta katsettaan
paperista.
He tuntuivat keskustelevan innokkaasti, jopa toisinaan väittelevänkin.
Eilen illalla oli Roth ollessaan parin miehen kanssa liikkeellä
napannut Kurun kirkon lähistöllä kiinni pohjoiseen menevän venäläisen
kuriirin, jonka hän oli tuonut vankina tänne päämajaan. Kuriirilta
löydettyä venäjänkielistä kirjettä he nyt niin innokkaasti tutkivat.
Kukin heistä oli jonkin verran perillä venäjänkielestä ja panemalla
päänsä yhteen he saivat kirjeestä yhtä ja toista irti. Muutaman hetken
kuluttua Roth viittasi Spoofia seuraan.
-- Kuulehan, veikko, hän alkoi silmät loistaen puhua. -- Olemme tästä
paperista saaneet niin paljon selville, että Tampereelta on lähdössä
pohjoiseen kaksi uutta muonalähetystä, toinen maanteitse, toinen
vesitse. Mitäs arvelet siitä?
-- Tietysti me sieppaamme ne.
-- Niinpä niin. Mutta tuo maitse kulkeva kuormasto meneekin Jämsään.
Meidän on siis jakaannuttava kahtia. Toinen joukko lähtee vesitse
Tamperetta kohti, toinen taas marssii Orivedelle ja odottaa siellä
kuormastoa. Haluatko ottaa sen osallesi?
-- Miksi ei, jos teidän ylhäisyytenne kerran käskee. Mutta suoraa
kieltä puhuakseni minä paljon mieluummin olisin mukana siinä tulossa
olevassa meritaistelussa. Olen syntynyt Oulujärven rannalla ja sen
vuoksi laineet vetävät minua vastustamattomasti puoleensa.
-- No, sitten sinä saat toisen puolen laivastostamme komentoosi.
Kortman lähtee Orivedelle ja pitää kuormastosta huolen. Lähdemme
liikkeelle heti päivällisen syötyämme.
Leirissä syntyi vilkas häärinä. Nukkujat herätettiin, keittopatojen
sisältö jaettiin miehille ja vangeille, ja kun vahva ateria oli
nautittu, ryhdyttiin heti lähtöpuuhiin. Kortman sai mukaansa
kaksikymmentä Porin jääkäriä sekä yhtä monta talonpoikaa, ja heti kun
heidät oli Kautunsalmessa soudettu maalle, he lähtivät marssimaan
Orivettä kohti. Roth ja Spoof ottivat yhtä suuren joukon ja lähtivät
kesäillan tyvenessä soutelemaan niitä monisokkeloisia, ihania
vesistöjä, joita pitkin Ruovedeltä päästään Tampereelle. Saaren
suojaksi ja vankien vartijoiksi jäi parikymmentä miestä, joille Roth
vielä rannasta lähtiessään teroitti mitä suurimman valppauden
tärkeyttä.
Aamuauringon kullatessa vesistön läntisellä rannalla olevia metsäisiä
kukkuloita pieni laivue saapui Toikanlahteen sen leveän salmen suulle,
joka erottaa Vankoveden Näsijärvestä. Veneet piilotettiin lahden
perukkaan ja miehet astuivat maalle einehtimään. Läheiselle kukkulalle
asetettiin vartija pitämään silmällä Tamperetta kohti leviäviä selkiä.
Keskipäivää lähestyttäessä virisi hyvänlainen etelätuuli.
-- Sopiipa niiden nyt viilettää myötätuuleen, arveli Roth järvelle
silmäillen.
-- Paremmasta ei voisi uneksiakaan, lisäsi Spoof. -- Me makailemme
täällä kaikessa rauhassa ja annamme tuulen lykätä saalista