Suomalaisia sankareita II: Historiallisia kertomuksia - 03

tiehensä -- apua ei meille mistään tule.
Ruokavarat hupenivat arveluttavasti, sen majuri joka päivä totesi. Eikä
lisää voinut saada mistään. Synkkänä päällikkö käveli linnansa suojissa
ja ampumakäytävissä ja hänen mielessään kytivät synkät tulevaisuuden
aavistelut.
Vierähti neljäskin viikko. Pohjoiseen muuriin oli jo ammuttu pahoja
lovia, joten se puoli vaati entistä tarkempaa valvontaa. Se ei
kuitenkaan huolestuttanut majuria. Mutta ruoan puute, vihlova nälkä!
Lapset ja naiset huojuivat kalpeina, vartijatkin uupuivat heikosta
ravinnosta... Oli kiduttavaa miehisenkin miehen nähdä tätä kurjuutta...
tämä ei ollut enää sotaa! Jospa olisikin saanut rehellisesti tapella
mies miestä vastaan, voittaa tai kaatua.
Vihdoin piirittäjäkin alkoi käydä kärsimättömäksi. Pommitus ei tehonnut
tarpeeksi, hyökkäämään ei päässyt, muonankuljetus kävi hankalaksi, aika
venyi pitkälle. Tshekin lähetti linnaan antautumisvaatimuksen ja lupasi
hyvät ehdot: tavaroineen, perheineen saivat sotamiehet vapaasti lähteä
Ruotsiin, muu väki minne tahtoi. Muussa tapauksessa hän hyökkäisi ja
kostaisi hirveästi. Fieandt vastasi kuivasti:
-- Antakaa tulla!
Mutta hänen sydämensä vapisi. Viimeiset päivät olivat näet joka
tapauksessa käsissä. Hän oli salannut sen ympäristöltäänkin niin kauan
kuin mahdollista, nyt sen jo tiesivät kaikki.
-- Pitäisikö sittenkin antautua? hän kysyi itseltään. -- Ei koskaan!
Yön hän valvoi pakkasessa valleilla, taisteli sisässään raivoisammin
kuin koskaan tappotantereella miettien mielessään, miten hän kunnolla
selviytyisi tilanteesta. Jo aamupimeällä unettoman yön jälkeen hän
kutsui miehet koolle sotaneuvotteluun, ilmoittaen heille lyhyesti ja
varmalla äänellä:
-- Muonat ovat lopussa, tiedätte sen, enintään päivän kestämme vielä.
Mitään kevennyshyökkäystä emme voi ajatella, antautumista emme
myöskään. Siksi on jäljellä viime keino -- kuolema linnassa. Mutta ei
nälkään nääntymällä. Meillä on ruutia kellarissa riittävästi.
Vuorokauden perästä, aamun valjettua, sytytän itse ruutisäiliön...
Hän ei tahtonut siitä enempää keskusteltavan, ei kuulla vastaväitteitä,
ei vannottaa miehiään vaikenemaan. Hän ilmoitti vain päätöksensä ja
järjestettyään miehet taas vartiovuoroihin käveli rauhallisesti
huoneeseensa nukkumaan. Ja hän vaipui heti unen helmoihin.
Mutta linnassa levisi sillä aikaa tieto päällikön päätöksestä, levisi
kauhua herättävänä, sydämiä kuohuttavana. Naiset pyörtyivät, toiset
raivosivat ja kirkuivat ja sanoivat Fieandtia julmuriksi. Ja kun
valvonnasta ja nälästä rasittunut majuri heräsi unestaan, hyökkäsi
hänen kimppuunsa oven täydeltä lähetystöjä ja rukoilijoita. Papit
vetosivat jumalansanaan, äidit lapsiinsa, kaikki armoon ja ihmisyyteen.
Fieandt ei vastannut heille mitään. Hänen sydämensä vuoti verta, mutta
hän ei aikonut peruuttaa päätöstään. Hän käveli ulos, harhaili
vallikäytävään, pysähtyi tulisimpaan kuulasateeseen -- viholliset
ampuivat tänään aivan vimmatusti, kiukustuneina eilen saamastaan
kieltävästä vastauksesta -- katseli miehiään, jotka kalpeina mutta
uskollisina työskentelivät tykkiensä ääressä -- hän oli aivan kuin
turtunut. Noidenkin jäyhäluontoisten, karaistujen, kuoleman kourissa
monesti olleiden miesten silmissä paloi elämän halu ja synkkä syyttely.
Niin, henki on meille rakkaampi kuin maine... Mutta hän ei sittenkään
pitänyt mahdollisena purkaa eilistä päätöstään.
Ilta pimeni taas, ammunta taukosi, äänetön oli pakkasyö, koski yksin
kohisi ja ulvoi. Majuri Fieandt seisoi yksin yössä kuvitellen vielä
kerran selviytyvänsä voittajana taistelusta. Mutta kun hän vihdoin
yösydännä hiipi arkituvan läpi, jonne nuo kituvat ihmiset olivat
nukkuneet kyyneleihinsä, silloin hän horjui. Häntä ei horjuttanut
nuoren vaimonsa itkunsumea, ääneti rukoileva katse eikä ojennetut
käsivarret. Mutta kun hän pysähtyi kehdon luo, jossa hänen esikoisensa
nukkui punaposkisena ja viaton hymy kasvoillaan, silloin hän notkahti
polvilleen kehdon ääreen. Silloin hän vasta tunnusti häviönsä.
* * * * *
Tshekin lähetti aamulla taas airuensa uudistamaan
antautumisvaatimuksensa luvaten nyt pienelle varusväelle oikeuden
lähteä aseineen, siis voittamattomana, linnasta. Ruoka oli tänään
lopussa, pohjoinen muuri oli rikki ammuttu. -- Sopimus tehtiin ja
vihollinen vahvisti sen ristiä suutelemalla. Kalpea miesjoukko astui
aseineen ja tavaroineen laskusillan yli päällikkönsä johdolla
mantereelle, muu joukko seurasi hynttyineen perästä ahmien niitä
leipäpaloja, joita piirittäjät naureskellen heille tarjosivat.
Mutta niin pian kun linna oli venäläisten käsissä, he söivät sanansa.
Sotureilta riistettiin jo linnan edustalla aseet, heidän tavaransa
ryöstettiin, turkitkin kiskottiin yltä ja heidät köytettiin
sotavangeiksi. Fieandt ei tätä hämmästynyt, hän oli sitä päinvastoin
odottanut -- tunsihan hän jo vanhastaan vastustajainsa valat. Mutta se
oli hänestä nyt yhdentekevää. Hän oli nyt voittajainsa armoilla, koska
kerran oli luopunut oikeudestaan pelastua kuoleman avulla häpeästä.
Vankeja lähdettiin viemään kosken autiolta ahteelta. Fieandtia ja hänen
perhettään varten oli toki varattu reki, ja kun hän siinä istui
lumiseen metsään tuijottaen, hän kuuli takanaan kumean jysäyksen -- ja
arvasi, että nyt oli Kajaanin linna räjäytetty. Vihollinen oli
sytyttänyt hänen ruutivarastonsa, joka hänen itsensä olisi pitänyt
tehdä. Hän käännähti silloin vaimonsa puoleen, joka piteli villaisiin
kiedottua poikaa sylissään, katsahti viattomana nukkuvaa lasta ja
virkkoi:
-- Paljon uhrasin sinun vuoksesi, poikani. Tuleeko sinusta miestä, joka
sen kerran maksaa!
Vanha Heikki oli Fieandtin rouvan pyynnöstä saanut luvan ajaa päällikön
reessä auttaakseen heitä matkalla. Hän näki esimiehensä murtuneet
kasvot ja jäykkänä metsään tuijottavan katseen, kuuli hänen katkerat
sanansa ja ymmärsi, mitä tulisieluisen upseerin sisällä liikkui.
-- Oikein teit, virkkoi hän silloin, -- vielä saat taistella, sitähän
olet toivonut.
-- Haluaisin nyt olla kuolleiden kirjoissa, huoahti majuri.
-- Arvattavasti. Mutta näin on sittenkin parempi. Miehemme ovat jo
livistäneet pakoon yksi toisensa perästä -- vihollinen ei näy heitä
pahasti estelevänkään --, he tekevät vielä sisseinä venäläisille paljon
kiusaa, kun heissä henki on.
-- Livistä sinäkin, Heikki, ja kerro kaikille, miksi Kajaanin linna
antautui.
-- Sen teen. Vielä kerran tavataan.
Seuraavassa pysähdyspaikassa Heikki karkasi. Hävitetyn, ryöstetyn ja
henkitoreissaan huohottavan maan halki kävi vankien matka taas Suomen
halki. Ajettiin ensiksi Turkuun, jonne jätettiin Paltamon kirkkoherra
ja muut säätyläisperheet. Lempeä ruhtinas Galitzin heidät pian
vapautti, mutta kun asiakirjoista kävi selville, että Fieandt oli
kerran ennen ollut sotavankina ja karannut, hänet määrättiin vietäväksi
Venäjälle, tällä kertaa entistä edemmäksi. Moskovaan päästyä -- vaimo
ja lapsi seurasi Fieandtia edelleen --, hänen asemapaikakseen
määrättiin vihdoin Kasiran pikkuinen kaupunki. Siellä eli pieni
vankiperhe vuoden päivät köyhyydessä ja kurjuudessa.
Toiset vangit osasivat kuka mitäkin ammattia ja saattoivat sen avulla
vähän parantaa elintasoaan. Fieandtin ainoa ammatti oli soturin, hän ei
osannut muuta, ja siksi hänen perhettään kärsimys koetteli sitä
kovemmin. Nälkää, kylmää ja likaa -- lapsi sairastui, sille ei saatu
hoitoa, se näivettyi ja kuoli. Tuo rakas kirkassilmä, johon isä oli
toiveensa kiinnittänyt ja jonka vuoksi hän oli luopunut etuoikeudestaan
sortua linnansa mukana sankarina. Tämä kärsimysten lapsi oli nyt
kuopattava vieraaseen multaan.
Silloin rupesi vihan raivo rajusti vellomaan majuri Fieandtin
rikkiraastettua sydäntä. Hän ei tahtonut vielä itse sortua
toimettomuuteen ja synkkyyteen, hän tahtoi vielä kerran taistella,
hänen täytyi vielä antaa patoutuneen vihansa päästä valloilleen. Hän
rupesi taas miettimään pakoa.
Pakoa vaimon kanssa, joka kaiken lisäksi odotti lasta, pakoa kaukaa
Moskovan takaa! Se oli suorastaan mieletön ajatus! Mutta hänen täytyi
yrittää, hän ei saanut muuten rauhaa. Välipä tuosta, jos siinä
joutuukin kiinni ja saa surmansa!
Venäläisen kerjäläisen asussa hän lähti vaimoineen vaeltamaan länteen
päin. Kulki almua pyydellen talosta taloon. Kielen hän jo osasi, arpia
hänellä oli riittävästi, surkeita juttuja oli hänellä kylliksi
kerrottavana -- herkkä kansa sääli ja auttoi kovaosaisia. Väliin oli
kylissä viivyttävä pitempäänkin, kun jalat olivat haavoilla ja
vaimoparka ei jaksanut kävellä. Eräässä kylässä vaimo synnytti vihdoin
tyttölapsen ja siellä oli siis viivyttävä pari kuukautta, ennen kuin
hentoa lasta voitiin lähteä edelleen kantamaan. Monet tuskat ja vaivat
pakolaiset kokivat. Lähes vuoden Fieandt oli ollut matkalla, kun hän
vihdoin saapui Viron rannalle ja pääsi sieltä salakuljettajan venheessä
meren yli Ruotsiin, Geflen kaupunkiin. Sisu vei hänet ja hänen
perheensä perille.
Geflessä oli tuttuja suomalaisia pakolaisperheitä ja heidän puoleensa
vankeudesta palanneet kääntyivät. Mutta kukaan ei tuntenut tuota
kumaraista, kuihtunutta ja pitkäpartaista ukkoa entiseksi reippaaksi
Fieandtiksi. Hänen vakuutteluihinsa uskottiin kuitenkin ja hänelle
annettiin apua. Vaimo lapsineen sai turvapaikan Geflessä.
Mutta itse majuri riensi taas ilmoittautumaan armeijaansa, jonka
rippeet edelleen olivat Uumajassa. Armfelt, joka parhaillaan kokosi ja
järjesteli joukkoaan uusia tehtäviä varten, hämmästyi tavatessaan
kadonneeksi luullun Kajaanin puolustajan, mutta ihastui samalla.
Fieandtin pakokertomuksen kuultuaan kenraali läimäytti häntä olalle ja
virkkoi:
-- Tervetuloa takaisin! Sinuun ei näytä surma pystyvän. Oletko valmis
uuteen yritykseen?
-- Aina. Saanko tapella taas venäläisiä vastaan?
-- Saanet kyllä pian. Mutta ensin tapellaan toisaalla, Norjassa.
-- Missä vain!
Armfelt aikoi juuri näihin aikoihin (1718) lähteä suomalaisen
armeijansa kanssa sotaretkelle tunturien yli Norjaan, joka sekin
Tanskaan kuuluvana oli vihollismaa. Fieandt liittyi savolaistensa
päällikkönä tähän armeijaan. Heti sotisovan saatuaan ja miekan vyölleen
vyötettyään hän nuortui taas kuin taikaiskusta. Hän tunsi olevansa
vapaa soturi, joka sai taistella maansa puolesta.
* * * * *
Nolosti päättyi Norjan retki. Fieandt oli taas saanut uuden haavan ja
oli vielä heikko, kun hänen oli talvisten tunturien yli sakeassa
lumipyryssä opastettava savolaisensa takaisin. Mutta hän jännitti
voimansa ja tarmonsa eikä hellittänyt, vaikka miehiä tuupertui ja
jäätyi pakkashankeen ja hänen itsensäkin monesti olisi tehnyt mieli
nukahtaa sinne pehmoiseen lumeen.
Viimein hänkin suistui tienoheen ja jäi makaamaan hankeen. Mutta hän ei
päässyt vielä kokonaan kangistumaan eikä peittymään pyryyn. Joku tuuppi
häntä kylkeen ja pakotti väkisin hänet nousemaan, vaikka hänen olisi
niin tehnyt mieli nukkua.
-- Kuka pahus...! -- Väsähtänyt mies nousi vaivalloisesti nietoksesta
ja katseli tylsästi eteensä.
-- Nouskaahan, majuri, tässä on jo kylä lähellä.
-- Kuka...? Hä, sinäkö Heikki -- vieläkö sinä elät!
-- Niin kuin tekin, majuri. Emmekä me joudakaan vielä kuolemaan.
-- Tahtoisin nukkua, sopersi Fieandt äärimmilleen uupuneena.
-- Ei nukuta nyt, -- meille on vielä suotu elonaikaa. Kuolema väistyy
vielä, tiedän sen. Sen ei ollut sallittu tavata meitä Kajaanissa, sen
ei ole sallittu tavata meitä täällä. -- Tarttukaahan käsipuoleeni,
rinne soluu tästä alaspäin, sieltä edestäpäin nousee jo savu...
* * * * *
Vielä saivat toverukset monta kertaa yhdessä tapella isonvihan
lopputaisteluissa. Vielä sodan viimeisinä hetkinä (1721), rauhanteosta
juuri neuvoteltaessa, venäläinen teki uuden hyökkäyksen Länsipohjaan,
jossa Suomen armeijan jäännökset yhä miehekkäästi puolustivat Ruotsia.
Vielä oli Fieandtin savolaisessa rykmentissä jäljellä muutama sata
miestä, joita hän johti varjellen Uumajan tietä.
Muuan kasakkaparvi ryntäsi tietä pitkin varomattomasti eteenpäin.
Fieandt lepäili ja tupakoi miehineen tien poskessa muutaman riihen
kupeella, näki kasakkain kiitävän ohi ja lähetti heti osan
jääkäreistään niityn poikki heitä sivusta ahdistamaan. Miehet ampuivat
tarkasti kuten aina, viholliselle tuli hätä käteen ja se joutui
sekasortoon. Sen huomasi toinen, etäämpänä oleva kasakkaosasto, joka
ryntäsi apuun ja ratsasti pilvenä niitylle. Jo taisi käydä savolaisille
hullusti! Fieandt komensi tuossa tuokiossa kaikki miehensä riihen luota
ojan partaalta ampuvain aseveikkojen vahvistukseksi. Hän oli nähnyt
Heikinkin jo kaatuneen niitylle ja hyökkäsi nyt kuin hurjimus itse
joukkonsa etunenässä kasakoita häätämään. Hän sai peitsen olkapäähänsä,
mutta iski pistäjän miekallaan maahan, iski toisen -- hetken kuluttua
kasakat peräytyivät lähtien pakoon. Tie jäi suomalaisille, hyökkäys oli
torjuttu.
Mutta savolaisia oli taas kymmenkunta kaatunut. Fieandt käveli
murheellisena näiden vainajain välissä, etsi -- niin, siinähän Heikki
makasi pellon pientareella, veri juoksi valtoimenaan haavasta.
Kaatuneen katse oli jo raukea, mutta vielä hän tunsi majurinsa, joka
hänen ylitseen kumartui.
-- Nyt loppui sota, kuiskasi kuoleva hiljaa. -- Tämmöistä se nyt oli!
-- Joko olet aivan valmis? kysyi Fieandt murtuneena.
-- Jo. Teidän täytyy vielä taistella, majuri, minä saan jo levätä.
Majuri antoi savolaistensa luoda pientareelle haudan uskolliselle
toverilleen. Sitten hän lähti esikuntaan sidottamaan oman haavansa.
Siellä hän kuuli kaksi uutista. Vihollisten viimeinen hyökkäys oli joka
kohdassa torjuttu, ja samalla oli saapunut sanoma, että rauha oli
solmittu Uudessakaupungissa.
Isoviha oli päättynyt.
* * * * *
Mutta Juhana Henrik Fieandt ei ollut vielä taistellut viimeistä
taisteluaan.
Rauha oli tehty, suomalaiset pakolaiset saattoivat vihdoin palata
hävitettyyn syntymämaahansa uutta elämää aloittamaan. Fieandtkin palasi
viimeisten savolaistensa kanssa Ruotsista, sai Savoon perheensäkin
vanhan hävitetyn virkatalonsa raunioille ja eleli siellä hiljaisena,
unohdettuna maalaisena, kasvatti lapsiaan ja viljeli maataan.
Mutta kahdenkymmenen vuoden kuluttua syttyi uusi sota Ruotsin ja
Venäjän välillä, "hattujen sota", jolla toivottiin hyvitystä isonvihan
menetyksistä.
Fieandt ilmoittautui armeijaan ja sai taas savolaiset komentoonsa. Hän
oli nyt lähes 60-vuotias mies, hän oli kuin vanha tervaskanto verevän
vesakon keskellä, mutta nuoret kuuntelivat ja kunnioittivat kokenutta
soturia, maineikasta karoliinia.
Hän otti osaa Lappeenrannan taisteluun, missä Suomen ja Venäjän
armeijat verisimmin törmäsivät vastakkain. Mutta sittenkin oli tämän
uuden polven taistelu hänen mielestään velttoa -- siinä ei ollut
entisten taistelujen sisua. Sitä hän olisi tahtonut nuorille
oppilailleen opettaa ja itse taistelun tuoksinassakin tahtoi hän sitä
heille esimerkillään neuvoa. Hän ryntäsi sinne, missä tiimellys oli
tulisin ja apu tarpeellisin, karjui, komensi, iski ja nauroi.
-- Noin pojat! Iskekää tiukasti. Vähät strategiasta ja taktiikasta,
miesten voima ja urheus se kuitenkin on kaiken edellytys!
Mistä 60-vuotias ukko oli saanut askeleihinsa kepeyttä, käsivarteensa
nuorekasta joustavuutta ja kestävyyttä, sitä kaikki ihaillen
ihmettelivät. Miekka oli koholla, tuuli heilutti tuuheita, harmaita
viiksiä, liikettä oli joka jäntereessä. Pienen mutta tärkeän kunnaan
valtaamisen oli hän asettanut savolaisilleen lähimmäksi tavoitteeksi,
ja hän syöksyi sitä kohti sellaista vauhtia, että nuorten miesten oli
vaikea pysytellä mukana. He seurasivat häntä kumminkin intoa hehkuen.
Mutta yhtäkkiä vaipui iskuvalmis miekka alas, ukko juoksi vielä pari
askelta ja kaatui maahan. Kiväärinluoti oli lävistänyt vanhan rinnan.
Pari miestä pysähtyi häntä katsomaan ja auttamaan. He näkivät veren
pulppuavan rinnasta ja ymmärsivät, mitä oli tapahtunut.
Mutta vanha majuri nojasi raskaasti auttajansa käteen, ikään kuin
pyrkien vieläkin nousemaan. Ja hän läähätti:
-- Maltahan, Heikki... minä tulen...
Samassa hän kumminkin lyyhähti kokoon, näytti jo ymmärtävän miten oli
käynyt, ja kuiskasi:
-- Näin, Heikki, näin minä olen elänyt ja taistellut.
_Santeri Ivalo_


VASTOINKÄYMISTEN SANKARI
KAARLO ARMFELT

Liikkumattomana kuin kuvapatsas istui yksinkertaiseen, hiukan
kuluneeseen karoliiniasuun pukeutunut ratsastaja hevosensa selässä
Onkkaalan harjun korkeimmalla kohdalla. Ränsistynyt, kolmikulmainen
hattu varjosti ahavoituneita, lujapiirteisiä kasvoja, joiden harmaissa
ja lempeissä silmissä oli raskasmielinen, huolestunut ilme.
Laajat maisemat levittäytyivät joka puolelta hänen katseensa eteen.
Järvenselkiä ja erämaita, jos minne katseensa käänsi. Tummanharmaina,
kalseina ja liikkumattomina päilyivät vedet, murheellisina seisoivat
syksyn alastomiksi riisuneet metsät ja alakuloisen näyn tarjosivat
vähäiset sänkipellot harjun alla sekä vehreytensä kadottaneet
niittytäplät järvien rannoilla. Oltiin lokakuussa ja talvi läheni
nopein askelin.
Ratsastaja istui satulassaan katse itään suunnattuna. Alhaalla, suoraan
hänen edessään, oli kylä peltoineen ja harmaine taloineen. Niiden
takana luikerteli Kostianvirta, joka yhdisti vasemmalla leviävän
Pälkäneveden oikealla olevaan Mallasveteen. Niiden kahden viikon
kuluessa, jotka hän oli täällä viettänyt, hän oli tuon virran äyräälle
rakennuttanut lujan puolustusvyöhykkeen kasematteineen ja
ammuskellareineen käyttäen siihen kaiken sen taitonsa, minkä hän
ulkomaisilla sotaretkillä oli oppinut. Siellä olivat tykit
miehistöineen nytkin paikoillaan, mutta laukauskaan ei häirinnyt
syyspäivän raskasta hiljaisuutta. Virran vastakkaisella rannalla
kohoava mäki, jonka yli Hämeenlinnaan johtava tie valkoisena
nauhakkeena luikerteli, oli vihollisista tyhjä ja autiot olivat myöskin
ne sinne tänne polveilevat suojahautojen tapaiset, joiden avulla
venäläiset olivat kuluneina päivinä koettaneet virtaa lähestyä. Kerta
toisensa jälkeen oli suomalaisten tuli lyönyt heidät takaisin. Heidän
mätänemistilassa olevia kaatuneitaan näkyi sikin sokin mäen rinteessä.
Nyt he olivat vetäytyneet pois ja hiljaisuus vallitsi tienoolla. Mutta
se oli tyyntä myrskyn edellä. Jotakin puuhattiin tuolla puolen
Mallasveden, jossa venäläinen armeija oli majoitettuna Harhalan,
Ruotsilan ja Äimälän taloihin. Paljain silmin ei sinne asti voinut
nähdä, mutta ratsastaja oli varma, että siellä rakennettiin suuria
lauttoja, joilla he voisivat kiertää suomalaisten selkään, kun virran
yli pääsy oli osoittautunut mahdottomaksi.
Oli kuin hän tuolta korkealta paikaltaan olisi voinut heittää katseen
yli koko Ruotsin valtakunnan. Niin selvästi hän näki tällä hetkellä,
kuinka tähänastinen Pohjolan suurvalta oli kuin haaksi, jota aallot
joka puolelta pieksivät ja josta jo melkoinen osa oli vajonnut veden
alle. Muutamien vuosien loistoisaa voittojen kautta olivat seuranneet
häviöiden pitkät vuodet. Maan varat ja elävä voima oli loppuun
kulutettu, kuningas makasi toimettomana ja voimattomana Turkinmaalla,
samalla kun viholliset joka suunnalta kävivät nääntyneen valtakunnan
kimppuun.
Valtavan hyökyaallon tavoin oli itä, tuo salaperäinen maailma, vierinyt
länttä kohti. Varustus varustuksen, maakunta maakunnan jälkeen oli
jäänyt tuon hyökylaineen alle. Lähtien Pähkinälinnasta ja Tartosta se
oli vierinyt Turkuun ja Riikaan saakka. Kuluneena suvena oli se
huuhtaissut alleen koko eteläisen Suomen. Ylimmän päällikön epäröinnin
ja kykenemättömyyden takia se oli menetetty miltei miekan lyönnittä
armeijan kuluttaessa aikansa hyödyttömiin ja väsyttäviin marsseihin
edestakaisin. Mielet olivat tylsistyneet ja armeijasta karkaamiset
käyneet jokapäiväisiksi. Vasta kun pahin oli tapahtunut, hallitus oli
erottanut Lybeckerin ja antanut ylimmän päällikkyyden hänelle, Kaarlo
Armfeltille. Täällä Hämeen sydämessä hän nyt seisoi kuuteentuhanteen
mieheen supistuneen Suomen armeijan kanssa vihollisen moninkertaista
ylivoimaa torjumassa.
Kolmetoista vuotta oli kestänyt tätä sotaa, joka kaikesta päättäen oli
tekevä lopun Ruotsin suurvalta-asemasta. Mutta mikä oli tuleva
erikoisesti hänen isänmaansa, Suomen, kohtaloksi, sitä oli vaikea
sanoa. Synkältä tulevaisuus näytti.
Pian hän täyttäisi neljäkymmentä seitsemän vuotta. Enemmän kuin puolet
tästä ajasta oli kulunut asepalveluksessa. Vaikka hän vanhemmiltaan
olikin saanut perinnöksi lempeän ja iloisen mielen, oli elämä sentään
hänen osalleen suonut perin vähän iloja. Sitä enemmän oli ollut vaivoja
ja vastoinkäymisiä, jotka olivat karkottaneet hymyn näkymättömiin.
Yhdeksänvuotiaana Armfelt oli kadottanut isänsä. Kohta sen jälkeen hän
oli reduktiossa menettänyt kotinsakin, jonka isoisä, ruotsalainen
talonpojan poika, oli upseeriksi ja aatelismieheksi kohotessaan
Inkerinmaalle perustanut. Hentona poikasena hän oli palvellut
suomalaisessa ratsuväessä yleten parinkymmenen ikään päästessään
korpraaliksi. Silloin hän oli lähtenyt hakemaan onneaan vierailta
mailta. Tavallisena sotamiehenä hän oli parisen vuotta kantanut
muskettia Ranskan armeijassa, mutta kohonnut sitten aste asteelta
kapteeniksi saakka. Kokonaista kaksitoista vuotta Armfelt oli palvellut
Ranskan armeijassa osallistuen lukuisiin taisteluihin Italiassa ja
Belgiassa. Paljon kokeneena, vakaana miehenä hän oli palannut
kotimaahan ja synnyinseudun kaipuu oli hänet saanut asettumaan
Inkeriin, jossa hän oli vuokrannut Hatsinan kruununkartanon
antautuakseen maamiehen rauhanomaiseen ammattiin.
Saatuaan kodin kuntoon Armfelt oli tuonut sinne emännäksi erään etäisen
sukulaisensa, vasta viisitoistavuotiaan Lovisa Aminoffin. Vain vuoden
päivät oli kestänyt valoisaa perheidylliä, kun syttyi tämä loppumaton
sota. Silloin täytyi Hatsinan isännänkin jättää koti ja nuori puoliso
sekä astua armeijaan. Ensimmäiset sotavuodet hän oli saanut toimia
omalla kotiseudullaan, Inkerissä, mutta vuosien kuluessa oli sieltä
täytynyt peräytyä yhä kauemmaksi länteen ja pohjoiseen. Kuten
säälimätön reduktio oli riistänyt hänen lapsuutensa kodin, sota hävitti
nyt hänen miehuutensa kodin. Hänen uskollinen vaimonsa oli sen jälkeen
pienokaistensa kanssa saanut ajelehtia milloin missäkin, väliin
leirissä hänen luonaan, väliin muualla. Nyt he olivat turvassa Ruotsin
puolella.
Armfelt loi silmänsä Mallasveden yli Äimälän niemelle, jossa hän tiesi
ruhtinas Galitzinin majailevan. Olisipa hänellä muutama tuhat enemmän
miehiä, tyhjiin raukeaisivat venäläisten yritykset heidän suuresta
ylivoimastaan huolimatta. Mutta apua oli turha mistään päin odottaa.
Täytyi tulla toimeen sillä mitä oli. Ja hän aikoi myös tulla toimeen.
Sotilailla, noilla kehnosti verhotuilla ja nälkää nähneillä miehillä
oli sama sisu kuin hänelläkin. Verettä ja hinnatta eivät he tulisi
askeltakaan isäinsä maasta muukalaiselle anastajalle luovuttamaan.
-- Ole uskollinen loppuun saakka, niin saat elämänkruunun.
Se oli hänen tunnuslauseensa, ja siihen päättyi hänen mietteensä
nytkin, kun hän lähti hiljalleen ratsastamaan harjun rinnettä alas.
Tampereelle johtavalta tieltä hän kääntyi vasemmalle ja saapui kapeaa,
epätasaista kylätietä pitkin Mälkilän taloihin, jonne hän oli eversti
Danielsonin johtoon sijoittanut seitsemänsataa ratsumiestä
odotettavissa olevan saarrostuksen varalta.
-- Luulen, että he ensi yön aikana yrittävät tulla yli, ilmoitti tuo
luiseva ja synkännäköinen ratsuväen eversti. -- Tänään on Äimälän
puolella ollut tavallista vilkkaampaa.
-- No niin, eivät he meitä ainakaan yllätä. Asettakaa yöksi
kaksinkertaiset vartiot pitkin rantaa, pitäkää huoli, että he pysyvät
valppaina ja lähettäkää minulle ilmoitus heti kun jotakin tapahtuu.
Hän ratsasti takaisin Kostianvirralle, tarkasti siellä olevat
vartiopaikat ja ampumahaudat sekä poistui pimeän tullen majapaikkaansa.
Talikynttilän valossa hän syventyi tarkastelemaan Suomen karttaa, johon
hän oli siniliidulla merkinnyt venäläisten valtaaman alueen. Siellä ja
täällä näkyvät numerot ilmaisivat venäläisten joukkojen vahvuuden,
sikäli kuin hän oli Löfvingin ja muiden partiomiesten avulla siitä
tietoja saanut. Nuo numerot olivat lakkaamatta kasvaneet, sitä mukaa
kuin hänen oma joukkonsa oli supistumistaan supistunut. Se osoitti
vääjäämättömästi, mitä lähin tulevaisuus oli tuova mukanaan. Pitkänä,
lohduttomana viivana näkyi kartalla tie, joka Tampereelta lähtien kulki
yli laajan ja aution Hämeenkankaan Pohjanmaalle ja sieltä edelleen
ympäri Pohjanlahden. Raskain ilmein hän kuljetti sormeansa pitkin tuota
viivaa ikään kuin olisi nähnyt itsensä jo siellä runnellun
sotajoukkonsa kanssa harhailemassa.
Iäkäs silmäpuoli rakuuna, joka oli Hatsinasta kotoisin ja samalla hänen
uskollinen seuralaisensa näinä kovanonnen vuosina, toi hänen
yksinkertaisen illallisensa, johon kuului vain voileipä ja
tinavadillinen kauralientä.
-- Yhä laihemmaksi tämä käy, herra kulta, puheli ukko tuttavallisella
äänensävyllä. -- Kyllä sen sotilaatkin tietävät ja siksipä he
nureksimatta haukkaavat leipää ja silakkaa. Mutta toisenlainen napina
oli Lyypekkerin aikana...
-- No, no, Jooseppi, annahan sen asian olla, keskeytti kenraali
vakavasti. -- Illallinen on muuten vallan mainio. Soisin vain, että
sotilaillakin olisi tällaista.
-- Kyllähän te, herra kulta, soisitte sotamiespoloisille jos mitä
hyvää, senhän kaikki tietävät, mutta mistäpä otti paremmat herkut. Ja
kun silakatkin, ne keltakorvat, ovat jo aivan lopussa. Sitten ei
sotamiehillä ole muuta haukattavaa kuin paljasta leipää ja vettä
päälle.
Puhelias ukko lähti huoneesta, Armfelt haukkasi illallisensa ja otti
saksankielisen nahkakantisen Raamattunsa esille. Viimeisten vuosien
kuluessa oli hän tuohon vanhaan perhekirjaan mieltynyt yhä enemmän.
Nykyään sen lukeminen oli hänelle jo yhtä tarpeellista kuin
jokapäiväinen leipä. Ihmeellistä virkistystä ja luottamusta
tulevaisuuteen hän sieltä aina sai, vaikka nykyhetki olisi näyttänyt
kuinkakin lohduttomalta. Varsinkin oli psalttari muodostunut hänen
mielikirjakseen. Lukuisat alleviivaukset todistivatkin, että sitä
ahkerasti tutkittiin.
Luettuaan pari psalmia hän riisuutui ja laskeutui kapeaan telttasänkyyn
vaipuen velvollisuudentuntoisen miehen sikeään ja terveeseen uneen.
Päivä tuskin vielä häämötti, kun hänet herätti tykinjyräys, joka
vavahdutti matalan huoneen seiniä. Sitä seurasi kohta toinen jymäys,
sitten kolmas, neljäs... Muskettien räiskäyksiä kuului siinä välissä.
Jooseppi astui huoneeseen pesuvati kädessään.
-- Eivätpä sen pahukset anna yörauhaa ihmisille! hän murisi huomenta
toivotettuaan. -- Niitä kuuluu olevan mäki mustanaan tuolla virran
takana, ties mitä niillä sitten on mielessä, kun luulisi jo
vähemmästäkin uskovan, ettei siitä yli pääse. Muuten olin taas unessa
laskevinani koskea. Se on aina ennenkin merkinnyt siirtymistä. Taitaapa
siis olla parasta, että säälin ajoissa kaikki kamppeet kokoon.
-- Ehkä se... tee miten parhaaksi näet, vastasi Armfelt hajamielisesti,
pukeutui nopeasti ja sidottuaan miekan vyölleen kiiruhti ulos.
Oli vielä joltinenkin hämärä, jota lisäsi järviltä ja virrasta nouseva
sakea usva. Etuvarustuksiin tultuaan hän ei voinut nähdä virran taakse.
Mutta pauke ilmaisi kyllä, että vihollinen oli jälleen toiminnassa.
-- Kaikesta päättäen he tänään yrittävät jotakin ratkaisevaa, virkkoi
hän eversti Stjernschantzille, joka myöskin oli jo saapunut valleille.
-- Mutta virran yli heidän on turha yrittää, vastasi eversti. -- Niin
ollen heillä täytyy olla jotakin muuta mielessä.
Siitä saatiinkin kohta varmuus. Kenraalia kysellen pujottelihe vallien
sokkeloissa, sumun ja ruudinsavun keskellä rakuuna, joka oli täyttä
laukkaa saapunut Mälkilästä. Tavatessaan Armfeltin erään tykin luota,
jota nuoren vänrikin johdolla juuri ladattiin, hän ilmoitti vihollisten
olevan Mälkilän rannassa, jossa ratsumiehet parhaillaan koettivat estää
niiden maihinnousua.
-- Hyvä on, ratsasta takaisin minkä hevosestasi lähtee ja ilmoita
eversti Danielsonille, että minä tulen heti apuväen kanssa. Kestäkää
siihen saakka kuin miehet paikallanne!
Kolmetuhatta miestä jalkaväkeä sai käskyn pikaisesti valmistautua
lähtemään Mälkilään. Varustusten puolustamisen Armfelt jätti