Suomalaisia sankareita II: Historiallisia kertomuksia - 12

USKOLLINEN KUTSUMUKSELLEEN
TUOMAS von RAJALIN

Varsinais-Suomen ja Satakunnan mailla ovat Suomen vanhimmat pellot,
siellä on suomalaisen sivistyksen kehto. Sinne johtavat useimpien
sivistyssukujemme juuret ja siellä on ikivanhoja talonpoikaiskoteja,
jotka aikojen kuluessa ovat antaneet ituja milloin mihinkin
säätyluokkaan, ovatpa joskus kaikki neljä säätyä saaneet jäseniä
yhdestä ja samasta kodista. Tarina Aaroni Perttilän jälkeläisistä ei
siis suinkaan ole vailla todellisuuspohjaa.
Olipa muinoin syrjäisessä sopukassa Huittisten Rajalassa talo, ei
suuren suuri eikä vallan vähäinenkään, tuollainen keskikokoinen, hyvin
toimeen tuleva tila, jossa elämä kulki vakiintunutta rataansa päivästä
toiseen. Sama suku oli sen isästä poikaan omistanut kenties aina niiltä
ajoin, jolloin Henrik-piispa näillä main liikkui kristinoppia
saarnaamassa. Suku jakaantui sitten kerran kolmeen haaraan, joista yksi
jäi talonpoikana isäin ammattia jatkamaan, toinen aloitti pappissuvun
ja kolmas vapaaherrallisen aatelissuvun.
Tuomaita olivat talon isännät olleet kenties aina piispa Tuomaan
ajoista. Tuomas oli veljestenkin isä ja Tuomas hänen vanhin poikansa.
Tästä viimeksi mainitusta piti siis sukutavan mukaan tulla isän
seuraaja, mutta kohtalo oli toisin päättänyt. Tuomas-pojan saattoi
kohtalo maailmalle, samoin toisen veljen ja vasta kolmas jäi kotikontua
viljelemään.
Tämän häiriön vanhassa ja vakiintuneessa sukujärjestyksessä sai aikaan
tiedonpuun hedelmä, jonka maisteleminen kaikkina aikoina on
osoittautunut ihmislapselle vaaralliseksi. Isä-Tuomas oli näet päässyt
tiedonhedelmien makuun ja sen seuraukset tulivat näkyviin pojissa. Hän
oli kirjamies, joka ei ainoastaan kyntänyt ja kylvänyt, vaan luki
myöskin sanaa. Talossa oli näet jykevä, painava Raamattu ja lisäksi
vielä Eerikki Sorolaisen postilla. Tässä jälkimmäisessä kirjassa oli
ankaran oikeaoppisuuden ohella aikamoinen määrä myöskin maallista
viisautta. Siinä puhuttiin luonnon ihmeistä, tähtitaivaan
äärettömyydestä ja ennen kaikkea vanhoista tapauksista sekä oman että
vieraiden kansojen keskuudessa. Näitä Tuomas-isä mietiskeli pelloilla
ja metsässä askarrellessaan ja hän halusi tietää lisää, saada
vastauksen moniin mielessään heränneihin kysymyksiin. Tiedonlähteet
olivat kuitenkin ratki rajoitetut. Mutta -- eivätkö hänen poikansa
voisi tulla osallisiksi siitä, mihin isä ei enää yltänyt? Kauan hän
hiljaisuudessa mietiskeli asiaa ja niin kypsyi hänessä lopulta päätös
panna poika opintielle.
Valinta kohdistui vanhimpaan poikaan, joka oli juuri siinä iässä,
jolloin koulunkäynti on aloitettava ja jolla kaikesta päättäen oli
lukupäätä. Tuomas-poika oli ujo ja hiljainen miehenalku, samaa tyyntä
ja sitkeätä ihmislajia kuin isäkin. Mutta umpinaisen kuoren alla oli
hengen virkeyttä. Pojan mielikuvitus oli alituisessa vireessä ja niin
kaukana omissa maailmoissaan hän eleli toisinaan, että suoritti arkiset
askarensa nurinkurisesti. Se oli Sorolaisen postillasta poimittujen
asiain ansiota.
Mutta olipa toinenkin tiedonlähde, joka sai pojan mielikuvituksen
liikkeelle. Talossa eleli vanhuuden päiviään upposokea vaari, poikien
isosetä, joka nuoruudessaan oli purjehtinut merillä sekä viisi vuotta
ollut ratsumiehenä Saksan sodassa. Hänelläpä piisasi ihmeellisiä
juttuja matkoista ja seikkailuista, haaksirikoista kaukaisilla merillä
ja upeiden linnojen valloituksesta Saksanmaalla. Hän oli nähnyt
Joosefin jyväaitat Egyptissä ja ollut parin päivämatkan päässä Siinain
vuorelta. Ihmeellisen muodon saivat pojan mielikuvituksessa laivat. Ne
olivat jonkinlaisia suunnattoman suuren veneen ja ison talon
yhdistelmiä. Hiukan samaan tapaan kuin Nooan arkki, joka oli Raamattuun
kuvattuna. Isosedältä hän uteli lakkaamatta laivoista ja sai siten
tuohon rakennelmaansa lisäpiirteen toisensa jälkeen. Ja entäs meri, se
mahtoi olla jotakin tavatonta! Ei viikkokausiin muuta kuin rannaton
ulappa edessä. Ja aallot vaari kuvasi Huittisten kirkon harjaa
korkeammiksi. Pääskysten pakinaa kuunnellen ja pilvien lentoa seuraten
poika makasi usein kesäisinä ehtoina pihapihlajan alla ja mietiskeli
niitä ihmeellisiä asioita, joita maailma oli täynnänsä. Epämääräinen
ikävä ja polttava kaipuu jonnekin kauas valtasi silloin hänen mielensä.
Kun hän ummisti silmänsä, oli hän keinuvinaan aavalla merellä ja
saattoi kuulla tuulen huminan ja aaltojen loiskinan. Hän oli
laivapoika, joka söi vehnäkakkua ja hernerokkaa ja jolla oli oma
salaperäinen kojunsa kannen alla.
Mutta silloin hänen mielikuvituksensa oli suorastaan syöksyä radaltaan,
kun isä syksyn lähestyessä ilmaisi kauan harkitsemansa tuuman, jonka
mukaan Tuomaan tuli lähteä Raumalle papinkouluun. Tuskin sai poika
lähimpinä öinä unta silmiinsä. Nyt hän näkisi yhdellä iskulla
ensinnäkin kaupungin, toiseksi meren ja kolmanneksi laivoja. Niin, ja
lisäksi vielä monta muuta ihmettä. Hän oli jo kuin puolittain siinä
ihmemaailmassa, josta hän oli niin paljon uneksinut, ja viimeiset
päivät ennen kotoa lähtöä hän eli omituisessa huumeessa.
Hän riensi Raumalla ensi töikseen meren rannalle. Kuinka valtavasti sen
kohina häneen vaikuttikaan, kun hän kyhmyisiä petäjiä kasvavan nummen
takaa sen ensi kerran kuuli. Se huumasi ja veti omituisesti puoleensa,
ja kun hän näki aaltojen loppumattomana sarjana ajavan toisiaan takaa,
hän seisoi rantahietikolla hämmentyneenä ja vapisevin jäsenin. Tuon
vihreän veden tuoksu päihdytti ja hän tunsi olevansa kuin rantaan
kiinni noiduttu. Ja kun ulapan ääreltä ilmestyi hänen näköpiiriinsä
valkoinen kiitävä purje, hän ei voinut siitä katsettaan irrottaa.
Sinä päivänä meri otti hänet vangikseen päästämättä häntä ikinä enää
lumoistaan.
Aina vapaahetkinään hän kiiruhti satamaan tai avoimen meren äärelle.
Hänen kotoinen mielikuvansa laivasta särkyi, mutta sen tilalle
ilmestynyt todellinen laiva oli vielä ihmeellisempi. Siinä oli
vantteja, köysitikkaita, märssykoreja, poikkiraakoja ja sen
seitsemiä merkillisyyksiä, joita kaikkia hän ei ollut kyennyt
mielikuvituslaivaansa sijoittamaan. Entä kun purjeet levitettiin ja
laiva lähti aalloilla kiitämään? Se oli näky, joka sai hänessä aina
joka hermon väräjämään eikä hän voinut paikaltaan liikahtaa, ennen kuin
laiva oli kadonnut taivaanrannan taakse. Voi kuinka hän kadehti niitä
miehiä, jotka saivat yötä päivää asua laivassa, kiipeillä köysistöissä
ja vinhaa vauhtia purjehtia kaukaisille ihmemaille! Eikä niissä ollut
ainoastaan miehiä, vaan usein hän näki laivoissa ikäisiään poikasiakin.
Mitä hän olisikaan antanut saadakseen vaihtaa paikkaa heidän kanssaan.
Miltei tietämättään hän jäljitteli heidän hajasääristä, keinuvaa
käyntiään, piti käsiään housuntaskuissa ja pyöritteli poskessaan
olematonta mälliä.
Koulussa hän sai nimen Rajalinus, sillä eihän oppineeseen säätyyn
kuuluva saanut kantaa niin raakaa nimeä kuin Rajala. Ensimmäisinä
päivinä hän istui koulunpenkiltä kuin puulla päähän lyötynä, sillä
hänen korvissaan kaikui ruotsi ja latina, joista hän ei tietysti
ymmärtänyt hölynpölyä. Mutta niin oli useimpain muidenkin oppilaiden
laita. Vähitellen hän kuitenkin alkoi perehtyä ja oppiminen oli hänelle
varsin helppoa. Mutta koulu ja sen ratki kuivat oppiaineet eivät
tarjonneet hänelle läheskään sitä viehätystä kuin meri, satama ja
laivat. Niihin hän ei koskaan voinut kyllästyä. Ne tempasivat usein
koulutunnillakin hänen ajatuksensa mukaansa, niin että hän istui
hajamielisenä ja saattoi antaa mitä hullunkurisimpia vastauksia.
Silloin sai hän patukkaa kämmenelleen.
Lähes kaksi vuotta hän kävi koulua. Sitten meri otti hänet ainaiseksi
omakseen. Se tapahtui aivan sattumalta. Vähän ennen lyhyttä kesälomaa
hän liikkui eräänä iltapäivänä tapansa mukaan satamassa. Siellä hän
kiipesi erään laivan kannelle, jonka lastausta juuri lopetettiin ja
jonka aamulla varhain piti lähteä merelle.
-- Tästähän me saammekin uuden laivapojan, kuuli hän äkkiä karhean
äänen lähellään sanovan.
Laivan kapteeni ja perämies siinä seisoivat mitellen häntä katseillaan.
Tuomaan ohimoita alkoi äkkiä kuumottaa eikä hän tiennyt, mitä sanoa tai
tehdä.
-- Vai mitä, nuori mies, jatkoi kapteeni, -- eikö sinulla ole halua
kehittyä kunnon merimieheksi?
Oli, oli, herra paratkoon, Tuomas-pojassa liiaksikin sitä halua. Jos
hän vain muuten kelpasi?
-- No tottahan nyt tuollainen pojan jollikka. Jos hän muuten vain luuli
ankkuripaikastaan pääsevänsä, sopi hetimmiten muuttaa laivaan, sillä
aamulla varhain piti purjeet nostettaman.
Asuntoon hän palasi kuin unissakävijä. Yhdestä asiasta hän oli aivan
varma: hän lähtee huomenna merille. Kyllä hän tunsi, että asiasta
pitäisi ilmoittaa koulun rehtorille ja isällekin, mutta -- nepä
olisivatkin voineet tehdä tenän ja silloin hän olisi tukehtunut kuin
kala kuivalla maalla. Niin vahvasti veti häntä meri puoleensa.
Vasta satamasta hän lähetti erään tutun pojan mukana sanan asuntonsa
emännälle, että hän on lähtenyt merelle. Niin hän jätti kotimaan rannat
ja vihkiytyi koko eliniäkseen meren palvelukseen. Tietysti isä äimistyi
ja suuttui aika lailla saatuaan asiasta tiedon ja äiti itki haikeat
kyynelet, mutta asia ei ollut enää autettavissa. Poika ei palannut enää
koulunpenkille, kuten isä alussa toivoi. Isän toiveet kouluttaa pojasta
pappi olivat siis sammuneet. Mutta hän oli sitkeätä juurta eikä
heittänyt mielestään tuumaa, minkä kerran oli pannut alulle. Olihan
hänellä vielä kaksi muuta poikaa. Niistä sai nyt keskimmäinen astua
opintielle. Tämä oli sisäisestikin tyynempää lajia kuin Tuomas, hänen
mielensä ei häilähdellyt, kuurona meren houkutuksille hän istui
koulunpenkillä ja ahtoi päähänsä latinaa, kreikkaa ja hepreaa. Ja
niinpä hänestä määrävuosien kuluttua tuli pappi, josta papillinen
sukuhaara jatkui sitten edelleen.
Vaikka uutuuden viehätys laivasta ja merielämästä ajanoloon haihtuikin,
ei Tuomas koskaan katunut lähtöään eikä tuntenut ikävää takaisin
manteren elämään. Monta kovaa sai hän kokea, varsinkin alussa, sillä
kovakouraista väkeä olivat hänen uudet käskijänsä. Mutta hän pureutui
uuteen ammattiinsa toisenlaisella sisulla kuin mitä oli koulussa
osoittanut. Laivapojan tehtäviin perehdyttyään hän sai oppia kiipeämään
mastoissa sekä käsittelemään purjeita ja ruoria. Hänen kätensä
känsistyivät, lihakset vahvistuivat ja luonto karkeni. Ei hänen enää
satamissa oltaessa tarvinnut toisia jäljitellä, sillä koko hänen
olemukseensa oli kuin itsestään tullut merimiehen reilua
huolettomuutta. Käyntikin oli muuttunut hajasäärisen keinuvaksi. Hänen
nimestäänkin huuhtoi meri us-päätteen pois, niin että hän toverien
kesken oli nyt pelkkä Rajalin.
Kaipasiko hän enää kotia ja omaisia? Totta kai. Usein hän kojussa
maatessaan, kun takilassa kohisi tuuli ja laineet pieksivät laivan
kylkiä, näki silmänsä ummistaessaan niin ihmeen elävänä edessään kodin,
omaiset, tuuhean pihapihlajan ja harmaan asuinrakennuksen, jonka
räystään alla oli kokonainen rivi tuohitötteröihin laitettuja
pääskysenpesiä. Silloin valtasi hänet haikea ikävä ja omantunnon tuska,
ja hän päätti käydä kotona heti kun hänen laivansa ensi kerran
poikkeaisi Raumalle tai Ulvilaan. Silloin hän sopisi isän kanssa. Mutta
noihin satamiin ei sattunut asiaa ja kotonakäynti siirtyi vuodesta
toiseen.
Kolme vuotta hän kierteli Itämerta ja sen lahtia ehtien käydä näiden
seutujen kaikissa huomattavimmissa kaupungeissa. Hän oli nyt
seitsemäntoistavuotias ja täysi merimies. Oli jo aika purjehtia
aavemmille ulapoille. Hän pestautui Lyypekissä englantilaiseen laivaan
ja lähti maailman merille. Nyt hän sai keinua vesillä, joilla ei maata
nähty viikkomääriin, nähdä auringon paistavan pystysuoraan sekä oppia
tuntemaan pasaati- ja monsuunituulet. Hän näki maita, joissa vallitsi
ainainen kesä, joiden värilliset asukkaat puolialastomina lepäilivät
palmupuiden siimeksessä ja joissa sai syödä mitä moninaisimpia
hedelmiä. Monia kaupunkeja hän näki ja tutustui lukemattomiin outoihin
asioihin. Niilin virrankin hän näki ja "Joosefin jyväaitat", sai
etäältä kuulla Ikuisen kaupungin humun ja ulapalta käsin katsella
Etna-vuoren tulenpurkauksia. Valppain silmin hän teki kaikkialla
havaintoja ja hänen tietomääränsä laajeni laajenemistaan.
Muutaman vuoden kuluttua hän vaihtoi kauppalaivan englantilaiseen
sotalaivaan, uljaaseen fregattiin, jonka matruusina hän purjehti eri
merillä ja perehtyi yhä syvällisemmin merimiehen ammattiin. Ja
palveltuaan vielä ranskalaisessakin sotalaivassa hän oppi englannin
lisäksi myöskin tämän maan kieltä. Yhdeksän vuotta näin maailman
merillä risteiltyään hän palasi kokeneena ja kielitaitoisena
merimiehenä takaisin Itämeren äärille.
Ruotsi oli siihen aikaan suurvaltana mahtinsa huipulla. Miltei kaikki
Itämeren rannikot olivat sen hallussa ja tämän merivallan tukena oli
uljas sotalaivasto, johon kuului satakanuunaisia linjalaivoja, noita
sen ajan komeita merijättiläisiä, fregatteja, prikejä ja hyvin paljon
pienempiä saaristoaluksia. Laivaston keskuspaikkana oli Karlskronan
sotasatama Itämeren partaalla. Sinne saapui eräänä syksyisenä
päivänä nuori ja tummaksi ahavoitunut Tuomas Rajalin, näytti
amiraalinvirastossa Englannin ja Ranskan palveluksessa saamiaan
todistuksia sekä tarjoutui palvelukseen. Tosin hän puhui ruotsia varsin
ontuvasti, mutta mitäs siitä, kun mies oli saanut mainion koulutuksen
ja osasi kahden suuren kansan kieltä. Hänet siis otettiin Ruotsin
sotalaivastoon, ja hän sai aliupseerin arvon sekä opetusperämiehen
toimen.
Hän oli nyt kuudenkolmattavuotias, paljon kokenut ja karaistunut mies.
Mutta eräissä suhteissa hän oli vielä täydellinen lapsi, äärimmäisen
ujo ja saamaton. Se tuli näkyviin hänen käytöksessään majapaikkansa
tytärtä kohtaan. Ensi talvikausi hänen täytyi näet asua kaupungissa
yksityisen luona, sillä meriväen kasarmeissa ei ollut tilaa ja laivat
olivat talviteloillaan. Hän oli saanut asunnon laivuri Hallongrenin
talossa. Laivurilla, joka itse oli merimatkoilla, oli yksi ainoa lapsi,
yhdeksäntoistavuotias Botilla-neitsyt. Tyttö oli ruskeasilmäinen ja
pyöreäleukainen veitikka, jolla oli hyvin ärsyttävät hymykuopat. Niin
paljon maailmaa kuin Tuomas oli nähnytkin, tämä tyttö vaikutti häneen
uuden ja oudon ilmestyksen tavoin. Ensi iltaa talossa ollessaan hän ei
tiennyt, miten olla ja käyttäytyä. Hän tunsi esiintyvänsä suunnattoman
kömpelösti ja siitä hänen olonsa kävi yhä tukalammaksi. Hänen
ohimoitaan kuumotti, eikä hän tiennyt, mihin luoda katseensa. Tyttöä
hän ei uskaltanut silmäilläkään, mutta havaitsi siitä huolimatta,
kuinka tämä syrjästä tarkasti häntä ja näytti olevan joka hetki valmis
nauruun pyrskähtämään.
Tietysti Tuomas hiukan kotiuduttuaan vapautui pahimmasta ujoudestaan.
Mutta tyttöä hän ei uskaltanut omasta aloitteestaan puhutella ja
katsoakin häntä tohti vain varkain. Milloin hän jäi huoneeseen kahden
kesken tytön kanssa, nousi hiki hänen otsalleen, kunnes äänettömyys ja
tytön nauruvalmius kävivät sietämättömiksi. Silloin hän mutisi jotakin
kiireellisestä asiasta, tempasi lakkinsa ja riensi matkoihinsa.
Tietenkin tytön kiusoittelunhalu yltyi tästä, ja yhä useammin Tuomaan
täytyi paeta kotoa. Mutta kohta kun hän oli poissa tytön ulottuvilta,
jokin alkoi vetää häntä sinne takaisin. Hänen täytyi saada salaa
katsella tyttöä, ja se kävi parhaiten silloin, kun tyttö hetkeksi oman
itsensä unohtaen hyräili ja teki askareitaan.
Tuomas sadatteli ujouttaan ja saamattomuuttaan ja punoi yhtä mittaa
suunnitelmia, miten päästä lähestymään tyttöä. Mutta ei asia
kehittynyt, ennen kuin tapahtui ihme, jonka näyttämönä olivat kapeat
ullakonportaat. Tuomaalla oli talon katonrajassa pieni makuusuojansa,
ja ollessaan eräänä päivänä menossa sinne hän huomasi portaiden
yläpäässä tytön, joka palasi ylisiltä. Tuomas yritti palata takaisin,
mutta silloin sattui pieni onnettomuus, josta se ihme sitten sukeutui.
Tyttö miten lie horjahtanut, tuli nurin niskoin alas ja osui -- suoraan
Tuomaan syliin. Nyt ei auttanut ujostella; Tuomaan täytyi kietoa vankat
käsivartensa tytön ympärille ja nostaa hänet alas. Tyttö ei ollut
vahingoittunut, ja kun Tuomas laski hänet lattialle, oli tyttö
hämmennyksissään ja katse alas luotuna niin vastustamaton, että Tuomas
käsittämättä oikein itsekään kuinka se tapahtui, kietoi uudelleen
kätensä tytön ympärille ja -- suuteli häntä. Tosin se tapahtui
hätäisesti ja koko lailla taitamattomasti, mutta joka tapauksessa se
oli selvä tapaus. Siksi sen ainakin tyttö tuntui käsittävän, sillä hän
riistäytyi irti ja juoksi tiehensä. Ja Tuomas -- hän juoksi myöskin
tiehensä. Mutta siitä hetkestä lähtien hän oli vapautunut ujoudestaan,
jota vastoin tyttö näytti nyt suorastaan joutuneen sen valtaan. Tuomaan
nähdessään hän loi katseensa alas, punastui usein eikä ollut enää yhtä
kärkäs nauramaan hänen hullunkurisille englanninsekaisille lauseilleen.
Sattuipa sitten kevättalven kuluessa, että tyttö toisenkin kerran
joutui Tuomaan vahvojen käsivarsien syleilyyn. Tällöin hän ei
riistäytynyt pakoon, vaan nojautui turvallisesti Tuomaan rintaa vasten.
No, sillähän asia oikeastaan olikin lukossa. Tarvitsi vain ilmoittaa
siitä Botillan vanhemmillekin. Äitihän tietysti oli jo aikoja
havainnut, mihin suuntaan asiat kehittyivät eikä hänellä ollut mitään
sitä vastaan. Olihan Tuomas kaikin puolin luottamusta herättävä nuori
mies ja lisäksi "styyrmanni" kuninkaallisessa laivastossa. Sellaisella
miehellä oli kyllä tulevaisuutta. Isä puolestaan, kun hän kotiutui,
mieltyi heti nuoreen opetusperämieheen, jonka hän meriasiain tuntijana
huomasi mestarikseen. Niinpä hän kerran rommia maisteltuaan taputti
Tuomasta olkapäälle ja lausui ennustuksen, jolle kaikki nauroivat,
mutta joka vuosien kuluessa sittenkin oli toteutuva, että hänen tuleva
vävypoikansa oli päättävä päivänsä amiraalina.
Nuoret saivat siis ryhtyä itselleen pesän sijaa katselemaan. Mutta ne
puuhat keskeytti sota. Aluksi kierteli kaikenkaltaisia huhuja ja
amiraalinvirasto alkoi tulisella kiireellä puuhata laivojen
varustamista. Huhtikuun lopulla nuori kahdeksantoistavuotias kuningas
saapui sitten Karlskronaan ja amiraalilaivaan asettuen komensi
laivaston merille. Oli se juhlallinen näky, kun viidettäkymmentä
eri suuruista alusta käsittävä laivasto levitti purjeensa ja
kiiti kuin joutsenparvi merelle. Koko kaupunki oli silloin
kerääntynyt rannalle. Jäähyväislaukaukset paukkuivat, liinat
ja hatut liehuivat ja katkeamattomina kaikuivat hurraahuudot.
Botilla seisoi sataman äärimmäisellä ulkonemalla ja näki yhden ainoan
laivan, jonka peräkannella harteva aliupseeri viittoi hänelle
jäähyväistervehdyksiään. Hän seisoi paikallaan ja huiskutti liinaansa
niin kauan kuin laivaa vähänkin näkyi. Kun se häipyi kokonaan
näkyvistä, hän puhkesi nyyhkytyksiin ja lähti allapäin kotiin
astelemaan.
Muutaman päivän merellä risteiltyään kuningas palasi maihin, mutta
laivasto jatkoi matkaansa Juutinraumaan. Siellä oli vastassa yhtä uljas
Tanskan laivasto. Oli odotettavissa suuri meritaistelu. Mutta
Kattegatissa olivat tulossa Ruotsin avuksi Englannin ja Hollannin
yhtyneet laivastot. Silloin Tanskan laivasto vetäytyi kiireesti omien
rannikkojensa suojaan. Ruotsin laivasto tuli Kööpenhaminan edustalle ja
alkoi pommittaa kaupunkia. Muutamien päivien ajan kuului juhlallista
jyrinää, mutta mitään sanottavaa ei saatu aikaan. Silloin päätti nuori,
huimapäinen kuningas kuljettaa sotajoukkonsa Juutinrauman yli ja nousta
maihin Tanskan maaperälle. Heinäkuun viidentenäkolmatta päivänä se
saatiin laivaston tukemana onnelliseen päätökseen. Kaksikymmenvuotinen
Pohjan sota oli alkanut.
Seurasi pitkä sarja maavoittoja. Yhdeksän vuoden kuluttua ne päättyivät
Pultavan tappioon ja sitten seurasi yhtä pitkä ajanjakso pelkkiä
tappioita, joiden johdosta Ruotsi kadotti suurvalta-asemansa ja sai
voimattomana alistua nöyryyttävään rauhaan. Koko tämän pitkällisen
sodan ajan oli Ruotsin laivasto ollut toiminnassa, mutta ainoatakaan
huomattavampaa voittoa ei se koko aikana saavuttanut, ei se ollut
osallisena missään ratkaisevassa taistelussakaan. Kesät kuluivat
turhiin risteilyihin ja pieniin kaappauksiin. Talveksi vetäydyttiin
aina Karlskronaan.
Suuri oli ilo laivuri Hallongrenin kodissa, kun laivasto ensimmäisen
sotakesän syksynä ankkuroi Karlskronan satamaan ja Tuomas terveenä ja
merituulten ahavoittamana ilmestyi taloon. Isä Hallongren ei sodan
takia voinut toistaiseksi lähteä merille ja nytpä hän sai mieleistänsä
seuraa. Ja kylläpä hänellä riitti kyselemistä ensi iltoina.
Kodin perustamista jatkettiin ja sitten joulun aikana Tuomaan ja
Botillan avioliitto solmittiin merisotilaiden kirkossa.
Siitä lähtien maailmaa harhaillut Tuomas Rajalin vietti täyteläistä
elämää. Kesät merellä rakasta suolantuoksua hengittämässä ja talvet
kotilieden ääressä herttaisen ja aina iloisen puolisonsa seurassa.
Joutilaisuudessa eivät talvet suinkaan kuluneet, vaan päivät käytettiin
merisotilaiden opettamiseen ja harjoituksiin sekä laivojen ja niiden
varustuksien parantelemiseen. Kaiken tämän ohella Rajalin opiskeli
itsekin lukien ammattialaansa kuuluvia teoksia, joita suinkin saattoi
amiraliteetista käsiinsä saada. Hän oli lujasti päättänyt pyrkiä
urallaan eteenpäin.
Koreanimisiä aatelismiehiä oli tukuittain niin armeijassa kuin
laivastossakin ja niitä oli työläs sivuuttaa sellaisen tuntemattoman
erämaanpojan kuin Tuomas Rajalinin. Mutta kunto raivaa aina väkisinkin
tien itselleen ja saa ennemmin tai myöhemmin osakseen huomiota ja
tunnustusta. Niinpä Rajalin viidennen sotavuoden lopulla vihdoinkin
ylennettiin aliluutnantiksi. Neljä vuotta myöhemmin hän sai
yliluutnantin arvon, ja vielä kaksi vuotta, niin hänellä oli kapteenin
arvo sekä oma laiva komennossaan.
Kun kuningas heti ensi otteellaan oli pakottanut Tanskan rauhaan, ei
Ruotsin laivastolla ollut oikeastaan minkäänlaista vastustajaa
Itämerellä. Mutta itään oli kohoamassa pelottava valtakunta. Se
jättiläinen, joka tätä maailman kulmaa muodosteli uudelleen, valtasi
kohta ensimmäisinä sotavuosina Nevajoen suun ja alkoi sinne
uskomattomin ponnistuksin rakentaa valtakunnalleen uutta pääkaupunkia.
Hän rupesi myöskin tyhjästä luomaan laivastoa. Linjalaivoja,
fregatteja, kaleereja -- ja varsinkin kaleereja laskettiin siellä
ehtimiseen vesille. Kun tämä laivasto oli kasvanut kyllin suureksi se
uskaltautui merelle ja alkoi uhmata Ruotsin laivastoa.
Oli päästy kesään 1714. Rajalin, joka oli jo miehuutensa täysissä
voimissa, oli aluksineen mukana laivastossa, joka ankkuroi Hankoniemen
edustalle estääkseen Venäjän uuden laivaston pääsemästä Turkuun ja
Ahvenan saaristoon. Toistasataa kaleeria sekä useita suurempia aluksia
käsittävä vihollislaivasto lipui pitkin Suomen rannikkoa ja patoutui
saarten suojaan Hankoniemen kainaloon. Pitemmälle ei se Ruotsin
laivaston pelosta uskaltanut ja suuret linjalaivat eivät liioin
tohtineet tulla saarten sokkeloihin sitä hätyyttämään.
Tsaari oli itse matkassa ja aina väsymättömänä ja neuvokkaana hän
päätti huomaamatta livahtaa laivoineen Hankoniemen toiselle puolen.
Ruvettiin rakentamaan niemen kapeimman kohdan poikki kapulasiltaa, jota
pitkin kaleerit piti vedettämän toiselle puolen. Mutta amiraali
Wattrang, Ruotsin laivaston komentaja sai yrityksestä tiedon ja teki
sille tenän. Sillan itäpään lähistölle hän lähetti muutamia laivoja
pommittamaan vihollisen sinne ahtautuneita kaleereja ja länsipuolelle
lähetettiin vara-amiraali Niilo Ehrenskiöld kahdeksan aluksen kera
ottamaan asianomaisella tavalla vastaan kaleerit, jos niitä alkaisi
siltaa pitkin liukua sille puolen.
Kannaksen ylitys oli näin turhaan rauennut. Mutta silloin tuli sattuma
venäläisten avuksi. Syntyi muutamia päiviä kestävä tyven. Ruotsin
laivat eivät päässeet ankkuripaikaltaan hievahtamaankaan. Harmi ja
katkeruus sydämessään täytyi ruotsalaisten toimettomina katsoa, kuinka
venäläiset kaleerit loppumattomana jonona soutivat Hankoniemen kärjen
ympäri. Ehrenskiöldille, joka aluksineen oli asettunut kapeaan salmeen
Riilahden selällä, tarjottiin kunniallista antautumista, mutta hän
kieltäytyi. Syntyi useita tunteja kestänyt verinen taistelu, jossa
suurin osa Ehrenskiöldin miehistöstä kaatui ja hän itse eloonjääneiden
kanssa joutui pahoin haavoittuneena venäläisten vangiksi. Tämä
kalliilla hinnalla ostettu voitto, venäläiset kun taistelussa
menettivät nelisentuhatta miestä, oli tsaarin ensimmäinen merivoitto,
jonka muistoa hän sen jälkeen joka vuosi suurin juhlallisuuksin vietti.
Ehrenskiöld oli suomalainen samoin kuin Rajalinkin ja lisäksi he olivat
ikätovereita. Mutta kuntonsa lisäksi oli edellisellä tuo komealta
kalskahtava nimi, jonka hänen isänsä oli aatelisarvon mukana saanut.
Niin hän olikin päässyt maanmiestään hyvän joukon pitemmälle uralla,
joka nyt toistaiseksi katkesi hänen jouduttuaan vuosikausiksi
sotavankeuteen Venäjälle.
Kesästä kesään jatkui risteilyä, kaappauksia, vartiopalvelusta. Mitään
ratkaisevaa ei merellä tapahtunut. Näytti kuin Ruotsin ja Venäjän
laivastot olisivat tahallaan sellaista välttäneet. Tanskakin oli
uudelleen liittynyt Ruotsin vihollisiin ja sen laivaston kanssa sattui
silloin tällöin huomattavia yhteenottoja, jotka tavallisimmin
päättyivät Ruotsin laivaston tappioon. Miltei ainoana valokohtana
Tanskaa vastaan käydyssä merisodassa oli eräs pienehkö meritaistelu
Etelä-Ruotsin rannikolla, jossa Rajalin sai tilaisuuden osoittaa
itsenäistä päällikönkuntoa.
Kapteeniksi tultuaan hän oli komentanut "Werden"-nimistä fregattia,
jossa oli 52 kanuunaa ja 320 miestä. Ollessaan yksin risteilemässä
Blekingen rannikolla, Karlskronan lähivesillä hänet yllätti
Hanön-saaren luona tanskalainen laivasto-osasto, johon kuului kaksi
linjalaivaa ja kolme fregattia. Mainittua saarta kiertäessään hän
joutui miltei vihollisten syliin. Taistelu kävi välttämättömäksi. Mutta
niin tyynenä Rajalin seisoi komentosillallaan ja niin varmoina
kajahtelivat hänen käskynsä, että hämmingin valtaan joutunut miehistö
sai uutta ryhtiä ja täytti yhtenä miehenä tehtävänsä. Nähtiin pian,
mihin kuntoon entinen suomalainen maalaispoika oli laivansa saattanut.
Se totteli komentajaansa kuin hyvin koulittu virma juoksija
ohjaajaansa. Nopeilla liikkeillään ja äkkikäännöksillään "Werden" esti
vihollisia yhtaikaa kimppuunsa käymästä, jota vastoin se itse vuoron
perään iski milloin mihinkin viholliseensa. Se liikahti kuin notkea
pantteri kömpelön susilauman keskellä. Kun se oli saanut ammutuksi
laidallisen kahta fregattia kohti ja pitkin kantta, ne tulivat
kykenemättömiksi jatkamaan taistelua ja lähtivät kiireesti pakoon.
Jäljellä olevat eivät voineet estää "Werdeniä" perääntymästä
Karlskronan turviin.
Tästä urotyöstään Rajalin sai ansaitun tunnustuksen ja hänet
ylennettiin kommodoriksi, mikä vastasi everstin arvoa maaväessä. Hän
sai nyt komennettavakseen linjalaiva "Ulrika Eleonoran", jossa oli
kokonaista kahdeksankymmentäneljä kanuunaa.
-- Enkös minä ole alunperin sanonut, että amiraalina hän vielä uransa
päättää! virkkoi tyytyväisenä vanha Hallongren, joka vävynsä kunniaksi
pani toimeen pidot ystäväpiirilleen.
Loppui vihdoin tuo pitkällinen sota, joka lopulta oli tuottanut vähän
kunniaa ja vaivuttanut valtakunnan syvän nääntymyksen tilaan. Ennen
niin uljaasta laivastostakaan ei ollut kuin rippeet jäljellä.
Sitä enemmän tarjoutui nyt Rajalinin kaltaiselle miehelle
toimintamahdollisuuksia kauppalaivaston ja yleensä merenkulun
elvyttämisessä ja kohentamisessa. Seuraavat vuodet kuluivatkin
yhtämittaisessa rauhallisessa työskentelyssä rakkaan meriammatin
hyväksi. Opintojaan hän oli kaiken aikaa käytännöllisen työn ohella
jatkanut ja niiden sekä suuren kokemuksensa pohjalla hän julkaisi kaksi
tutkielmaa, toisen purjehdustaidosta ja toisen laivanrakentamisesta.
Valtio palkitsi kummankin kirjoituksen ja hänestä tehtiin
ekipaasimestari.
Hän oli jäänyt leskeksi rakkaasta Botillastaan, vuosien taakka alkoi
painaa hartioita ja tukka hopeoitui. Mutta lepoon ei hänen sallittu
vielä siirtyä. Ilmassa alkoi tuntua jälleen sodankäryä. Häikäilemätön
hattupuolue lietsoi uutta sotaa Venäjää vastaan. Laivaston piti olla
valmiina ja lähteä merelle jo ennen sodan julistusta. Mutta kuka
laivaston komentajaksi? Ansiokkain, kunnollisin ja kokenein mies
laivastossa oli Tuomas Rajalin ja häneen kiintyivät kaikkien katseet.
Mutta kävikö laatuun asettaa miestä, joka oli aivan tuntematonta
alkuperää, käskijäksi upseereille, joiden useimpien nimet päättyivät
kenen -hjelmiin, kenen -stjernaan, kenen taas johonkin muuhun komealta