Suomalaisia sankareita II: Historiallisia kertomuksia - 10

-- Olisi kai paras lähettää neuvottelijat Menshikovin puheille, virkkoi
joku epävarmasti.
-- Ja heidän olisi venytettävä keskustelua mahdollisimman pitkälle,
jotta kuningas saisi aikaa poistua niin kauas kuin suinkin, lisäsi
toinen.
Ehdotus hyväksyttiin ja sopimuksenhierojaksi valittiin yksimielisesti
kenraali Creutz. Toverikseen hän sai urhean eversti Dükerin. Venäläisen
lähettiupseerin seurassa he lähtivät heti matkaan.
Menshikov oli kukkulalla, josta Creutzin havainnon mukaan oli mainio
näköala yli ruotsalaisten leirin. Sieltä saattoi helposti nähdä, kuinka
kehnosti asiat laaksossa olivat. Venäläiset asettelivat kiireesti
tykkejä paikoilleen ja Creutz käsitti, että kaiken ryhtinsä kadottanut
karoliiniarmeijan jäännös olisi tuhon oma, jos ne alkaisivat syöstä
tulta sen keskuuteen. Mutta hän ei antanut huolestuneisuutensa näkyä
ulospäin, vaan astui tyynenä ja arvokkaana Menshikovin eteen.
Kohteliaasti tuo piirakanpaistajasta ruhtinaaksi kohonnut tsaarin
suosikki tervehti molempia upseereja.
-- Te näette, hyvät herrat, itsekin, kuinka asiat ovat, hän aloitti
saksaksi viitaten oman sotajoukkonsa ja sitten ruotsalaisten asemiin,
-- ja että taistelusta ei näin ollen voi syntyä muuta kuin turha
verenvuodatus. Sitä välttääksemme hänen tsaarillinen majesteettinsa
tarjoaa teille kunniallista antautumista.
-- Te olette nyt rohkeita äskeisen onnenne johdosta, vastasi Creutz. --
Mutta vielä on Ruotsin sotavoiman ydin jäljellä. Jos siis meille ei
tarjota kunniallisia ehtoja, saatte piankin havaita, ettette ole lasten
kanssa tekemisissä.
Kohteliaasti Menshikov vastasi:
-- Sen me olemme jo ennen kyllin selvästi havainneet. Siksipä sydämen
halusta tahtoisimme päästää noita urhoja, jotka ovat joutuneet
sellaiseen asemaan, ettei heitä enää voi mikään auttaa eikä pelastaa.
Näkeehän jokainen, jolla on vähänkin järkeä, että he ovat meidän
käsissämme. Jos te ryhdytte taistelemaan, maksaa se meille tietysti
jonkin määrän ihmishenkiä. Mutta siitä me vähät välitämme, sillä miehiä
meillä kyllä riittää. Lopuksi te olette kuitenkin mennyttä joka ainoa
mies.
Creutz tiesi, että Menshikovin sanat olivat liiankin tosia.
-- Mitä ehtoja te sitten tarjoatte? kysyi hän lyhyesti.
-- Teidän tulee kaikkien antautua sotavangeiksi sekä luovuttaa aseenne
ja varastonne. Vaatteet ja yksityisen omaisuutenne saatte kuitenkin
pitää.
-- Hm, meitä ei siis riisuttaisi alastomiksi, hymähti Creutz katsahtaen
omaa yksinkertaista ja kulunutta pukuaan ja silmäillen sitten terävästi
loistava-asuista Menshikovia.
Entinen piirakanpaistaja ei kestänyt todellisen ylimyksen katsetta,
vaan joutui hämilleen ja änkytti jotakin epäselvää. Creutz ei
puolestaan ollut sen parempia ehtoja odottanutkaan. Mutta tässä oli
tärkeintä voittaa aikaa ja sen vuoksi hän ilmoitti, ettei hän yksin voi
asiasta päättää, vaan ehdoista olisi myöskin kenraali Lewenhauptin
saatava tieto. Sovittiin, että eversti Düker ratsastaa siinä
tarkoituksessa ruotsalaisten leiriin. Creutz jäi venäläisten luo ja
näki, kuinka kasakat toivat mukanaan ruotsalaisia sotilaita, joita he
metsiköissä olivat saaneet käsiinsä näiden yrittäessä karata omasta
leiristään. Toisia saapui jopa kymmenmiehisinä joukkueina
vapaaehtoisesti venäläisten armoille heittäytymään. Mitä Creutz tämän
johdosta sydämessään tunsi, siitä ei Menshikovin vahingoniloinen silmä
saanut selkoa, sillä tuon lujatekoisen, leveäotsaisen kenraalin
ahavoitunut ulkomuoto ei ilmaissut mitään.
Düker viipyi matkallaan. Hänen tuomainsa tietojen johdosta Lewenhaupt
oli jälleen ryhtynyt neuvottelemaan ylimpien upseerien kanssa. Myöskin
eri joukko-osastoilta tiedusteltiin, halusivatko he ryhtyä taisteluun.
Vastaukset olivat epäröiviä ja tilanteen toivottomuus kuvastui kaikkien
katseista. Venäläiset alkoivat tästä viivytyksestä hermostua.
Tuo maailmanmaineen saavuttanut karoliiniarmeija oli vielä
alennuksessaankin pelottava. Ties mitä ne suunnittelevat. Ei ollut
missään tapauksessa leikintekoa ryhtyä sen kanssa taisteluun. Ja tuo
järkkymätön Creutz, mitä hän mietti? Menshikov ahdisteli häntä
kysymyksillään, mutta ei saanut hänestä irti enempää kuin
vaskipatsaasta. Ärtyneenä hän lähetti yhden omista upseereistaan
ruotsalaisten leiriin kiirehtimään vastausta. Upseeri palasi ja
ilmoitti Lewenhauptin pyytävän vielä tunnin lykkäystä. Siihen täytyi
suostua ja Creutz laski itsekseen, että silloin on kuningas jo ehtinyt
saavuttamattomiin.
Antautumispäätös synnytti ruotsalaisessa leirissä sekalaisia tunteita.
Kaksi Meijerfeltin rykmentin nuorta rakuunaupseeria piti häpeällisenä
antautua barbaareille, kuten he sanoivat. He paljastivat miekkansa ja
yhteisestä sopimuksesta lävistivät toinen toisensa. Jotkut
haavoittuneista repivät siteensä ja nääntyivät verenvuotoon. Mutta
suurin osa laski aseensa tylsän alistuvaisesti. Kasakat, joita
venäläisten taholta odottivat kidutukset ja surma, koettivat kauhun
vallassa piiloutua. Toiset heistä pyrkivät uimalla Dnjeprin yli,
jolloin suuri osa heistä hukkui virtaan.
Musketit, miekat ja pistoolit koottiin isoihin kasoihin, joiden ääressä
venäläisiä sotilaita seisoi vartiossa. Menshikovin eteen laskettiin
rääsyiset liput, jotka menneinä onnen päivinä olivat niin ylpeästi
liehuneet voitokkaiden rykmenttien edessä.
-- Voiko tämän alemmaksi voiton kukkuloilta sortua? kuiskasi
toimituksen kestäessä Lewenhaupt ympärillään seisoville kenraaleille.
-- Tuskin on yhdeksää vuotta kulunut siitä, kun samanlainen näytös
pantiin toimeen Narvassa. Silloin täytyi kahdentoistatuhannen
venäläisen laskea aseensa kahdeksantuhannen ruotsalaisen edessä. Nyt
saa yhdeksäntuhatta ruotsalaista kokea juuri saman nöyryytyksen. Tänään
sinä, huomenna minä. Ei mitään pysyväistä auringon alla.
Alkoi sitten vaivalloinen marssi takaisin Pultavaan. Siellä
venäläiset juhlivat vielä suurta voittoa ja tsaari itse oli hyvässä
juhlahumalassa. Hän suhtautui mitä armollisimmin vankeihin. Ylimmät
upseerit hän kutsui omaan pöytäänsä ja joi opettajainsa maljan, kuten
hän heitä nimitti.
-- Minä tiedän, hän sanoi, -- että ruotsalaiset kuvailevat minua
julmaksi barbaariruhtinaaksi. Mutta minä olen kohteleva teitä niin,
että te huomaatte tämän arvostelun vääräksi.
Hänen käskystään jaettiin kokonaista viisitoista tuhatta ruplaa
sotavangeille. He saivat riittävästi ruokaa sekä liikkua jokseenkin
vapaasti kaupungilla.
-- Pelkäsin paljon pahempaa, sanoi eräänä päivänä kapteeni Kaarle
Creutz sedälleen kenraalille, -- mutta hehän osaavat käyttäytyä kuin
ihmiset ainakin.
-- Tsaari ja hänen kansansa ovat kuin meri, vastasi setä. -- Tänään
tyyni ja päivänpaisteinen, mutta huomenna se voi olla mitä hirveimmän
myrskyn myllertämä. Tässä maassa saamme olla varustautuneina kaikkeen.
-- Mutta ehkäpä sotaa ei kestäkään enää kauan, väitti veljenpoika.
-- Toivossa on hyvä elää, mutta pelkään, että Baabelin vankeutemme
venyy kylläkin pitkäksi. Muistapas vain kuninkaamme itsepäisyyttä.
Kenraali oli oikeassa. Heillä oli edessään kymmenvuotinen vankeus ja
monta kovaa he saivat vielä kokea. Syksyn tullen koko vankiarmeija sai
lähteä vaivalloiselle taipaleelle kohti Moskovaa, jossa tsaari oli
päättänyt edelleen ja oikein suurenmoisella tavalla juhlia voittoaan.
Itse hän ratsasti kulkueen etunenässä, sitten seurasivat saaliiksi
saadut liput, tykit ja muut aseet. Ruotsalaisilta saatujen tavarain
joukossa nähtiin muun muassa nekin veren tahrimat patjat, joilla
Kaarle-kuningasta oli Pultavan taistelussa kannettu. Tavarakuormain
jäljessä saivat astella ruotsalaiset kenraalit, sitten muu upseeristo
arvonsa mukaisessa järjestyksessä, ja viimeisinä sotilaat.
Kadut olivat tungokseen saakka täynnä juopunutta kansaa, joka huusi,
luikkasi ja heitteli pilkkasanoja vangeille. Seinillä ja
kunniaporteissa näkyi kaikenlaisia vertauskuvallisia esityksiä
saavutetusta voitosta. Yhdessä oli kuvattuna Venäjän kaksipäinen kotka
nujertamassa Ruotsin leijonaa, toisessa taas venäläinen sotilas
taluttamassa samaista leijonaa, joka oli kahleissa ja pahoin laihtunut.
-- Mitä te tuosta arvelette? kysyi eräs Moskovaan asettunut
hollantilainen osoittaen viimeksi mainittua kuvaa ruotsalaiselle
kornetille.
Tämä silmäili hetkisen kuvaa ja virkkoi:
-- Onpa hauska nähdä, että leijonassa on edes yksi paikka vielä
kahlehtimatta.
-- Mikä niin? kysyi hollantilainen kummissaan.
-- Häntä, jolla se voi lyödä moskovalaista vasten suuta! vastasi
kornetti ja jatkoi pää pystyssä matkaansa.
-- Ylpeitä vielä alennuksessaankin! mutisi hollantilainen
nuuskarasiaansa naputellen.
Liikkumattomin ilmein kenraali Creutz kulki Lewenhauptin rinnalla. Hän
tunsi tällöin elävästi ihmiselämän epävakaisuuden ja kaiken
katoavaisuuden. Häntä ei liikuttanut vähääkään, mitä hänen ympärillään
tapahtui. Se oli kaikki vain hetken pilanäytelmää, joka siinä tuokiossa
saattoi vaihtua toiseksi. Kaikella oli määränsä ja tämän päivän
voittaja oli huomispäivän voitettu. Kumpi niistä sitten oli
kadehdittavampi? Eihän viisas Solonkaan ollut voinut myöntää onnensa
kukkuloilla olevaa Kroisosta onnellisimmaksi. Osat vaihtuivat niin
nopeasti, ja vasta kuolemassa ratkaistiin, kuka oli todella onnellinen.
Ei ollut muuta pysyvää kuin Herran sana ja siihen oli Creutz Pultavan
päivien jälkeen alkanut yhä enemmän syventyä.
* * * * *
Tuhannet vangit hajotettiin ympäri laajaa Venäjänmaata. Osa
sijoitettiin pohjoiseen Arkangelin ympäristölle, toinen osa etelään
Astrakanin seutuville, kolmannet Volgan latvoille Kasanin ympäristöön.
Tehdäkseen karkaamisista lopun tsaari siirrätti myöhemmin suuret joukot
vankeja Siperiaan, jossa Tobolskin kaupunki muodostui heidän
keskuspaikakseen. Kenraalit ja rykmentinpäälliköt saivat asua
Moskovassa, mutta alemmat upseerit ja papit, joita heitäkin oli
seitsemättäkymmentä joutunut sotavankeuteen, saivat seurata miehiään
kaukaisille seuduille.
Tsaarin hartaana haluna oli saada sotavangit sulatetuksi omaan
kansaansa. Mutta hän pettyi toiveissaan. Aniharvat ruotsalaisista ja
suomalaisista sotavangeista lankesivat kiusaukseen ottaa vastaan
houkuttelevia virkatarjouksia. Nuo jyrkkäpiirteiset pohjoismaalaiset
pysyivät uskollisina isänmaalleen, tavoilleen ja uskonnolleen.
He muodostivat ennen pitkää valtion omine hallituksineen,
kirkkojärjestyksineen ja menoineen. Moskovassa olevat kenraalit
muodostivat hallituksen. He pitivät kirjaa vangeista ja hoitivat heidän
asioitaan, mikäli se noissa vaikeissa oloissa suinkin laatuun kävi.
Myöskin tuomiokapituli heillä oli Moskovassa ja sitä johti
henkidrabanttien saarnaaja Nordberg. Se valvoi sielunhoitoa
vankisiirtoloissa ja määräsi jokavuotiset saarnatekstit.
Sen jälkeen kun kreivi Piper oli joutunut tsaarin vihoihin ja hänet oli
suljettu Pähkinälinnan kolkkoihin komeroihin ja kun kenraali Rehnsköld
oli päässyt palaamaan kotimaahan, joutui vankien huolto yksinomaan
Creutzille ja Lewenhauptille. Edellinen asui erään saksalaissyntyisen
leipurin omistamassa matalassa puutalossa, jossa kenraalin huostassa
oli pari pienoista huonetta.
Oli varhainen talviaamu ja kenraali oli juuri noussut vuoteelta. Hänen
palvelijansa, ontuva suomalainen rakuuna, joka oli jo viidenkymmenen
korvissa, oli kontallaan pesän edessä, puhaltaen tuleen, joka ei oikein
tahtonut ottaa syttyäkseen. Kenraali oli juuri suorittanut
aamurukouksensa ja istuutui pöydän ääreen, jossa oli kirjoitusneuvot,
papereita ja kirjoja. Hän käänsi tätä nykyä saksankielestä erästä
Spenerin teosta, minkä hän oli päättänyt saada painetuksi ja sitten
vangeille jaettavaksi. Tällä kertaa hän ryhtyi kuitenkin kirjoittamaan
kirjettä Saksan pietismin johtajalle, professori Franckelle, jonka
kanssa hän oli jo useita vuosia ollut kirjeenvaihdossa. Eilen hän oli
saanut Franckelta kirjeen sekä lähetyksen hengellisiä kirjoja,
lääkkeitä ja rahaa, jotka tämä oli Saksassa keräämillään varoilla
hankkinut sotavangeille Venäjällä. Nyt hän ryhtyi ystäväänsä kiittämään
lohdullisesta kirjeestä ja suuriarvoisista lahjoista.
Hän ei ehtinyt paperille panna kovinkaan monta lausetta, kun rakuuna
ilmoitti, että eräs vieras haluaa päästä hänen puheilleen.
-- Onpas se varhainen vieras, ihmetteli kenraali niistäen rätisten
palavaa talikynttilää. -- Onko hän meikäläisiä?
-- Kyllä, ja pappi, ellen erehdy.
-- Saata hänet sisään.
Hetken kuluttua huoneeseen astui kookas mies yllään huurteinen
lammasnahkaturkki.
-- Ai, tekö, pastori? Ja ihan ilmielävänä? ihmetteli kenraali
tuntiessaan tulijan suomalaiseksi pastori Lauraeukseksi. -- Olette
saanut siis tiedon pappeinkokouksestamme ja olette vaeltanut tänne
Tobolskista saakka.
Lauraeus, joka oli viikkoja kestäneen matkan jälkeen juuri saapunut
Moskovaan, heitti turkin yltään ja istuutui takkavalkean ääreen yhdessä
kenraalin kanssa, joka innokkaasti alkoi kysellä Tobolskin kuulumisia.
-- Mitään erinomaisempaa ei seurakunnassamme ole sattunut sitten kun
viimeksi teille kirjoitin, kertoi Lauraeus.
-- Kapteeni Creutz, veljenpoikanne, lähettää teille sydämelliset
terveisensä ja kiittää saamastaan kirjasta.
-- Se oli Arndtin "Totinen kristillisyys", jonka hänelle lähetin.
Tiedättekö, onko hän sitä myöskin tutkistellut?
-- Kyllä, ja hänessä itää Herran sana. Hän on seurakuntamme
nuhteettomimpia jäseniä.
-- Teettepä minut todella iloiseksi. Entä kuinka vangit tulevat toimeen
ja toimiiko koulunne jatkuvasti?
-- Toimeentuloon nähden ei ole pahempaa valittamisen syytä. Miesten
opittua eri ammatteja meillä on ollut puuttumaton jokapäiväinen leipä.
Nykyään meillä on siellä nahkurin työhuonekin, jossa työskentelee
useita upseereja. Koulu menestyy hyvin, kun venäläisten ja tataarien
antamien lahjojen avulla saimme kouluhuoneen korjatuksi. Oppilaita
siinä on nykyään yhdeksättäkymmentä. Jumalanpalveluksia pidämme
säännöllisesti ja tavat paikkakunnalla ovat huomattavasti parantuneet.
-- Niin, niin, minun sanani ei pidä tyhjänä palajaman... Jumala on
siunannut pyrkimyksemme, ja olomme täällä Baabelin virtain partailla on
muodostunut siedettävämmäksi kuin alussa uskalsimme toivoakaan. Mutta
kuulkaahan, kuinka lohduttavasti Francke meille taas kirjoittaa.
Toimitan tästä jäljennöksen teidän matkassanne Tobolskiin.
Hän alkoi lukea kirjettä pastorille keskeyttäen tavan takaa
huudahduksilla sellaisilla kuin: -- Kuinka syvälle se mies onkaan
Jumalan tuntemisessa päässyt!
-- Ja katsokaapas, mitä muuta hyvää hän meille taas on lähettänyt, hän
sanoi kirjeen lukemisen lopetettuaan ja astuen laudanpätkistä kyhätyn
hyllyn ääreen, jossa oli monia erikokoisia paketteja ja
nahkakukkaroita. -- Täällä on lääkkeitä, rahalahjoja ja kirjoja
meikäläisille. Osan niistä saatte mukaanne Tobolskiin.
Rakuuna ilmoitti aamiaisen olevan valmiina ja he asettuivat pöytään,
jossa oli mustaa venäläistä limppua, lämmitetty lihankimpale,
tattariryynivelliä ja kaljaa.
-- Piper-raukan kohtalo minua syvästi huolettaa, puheli kenraali
aterian aikana. -- Meillä on syytä erikoisesti sulkea hänet
rukouksiimme. Häntä muistaessani tuntuu oma asemani liiankin hyvältä ja
suorastaan ansaitsemattomalta. Ja entä maanmiehenne, majuri
Sprengtport, joka sai toista vuotta kitua kahleissa maanalaisessa
vankiluolassa. Nyt hänellä on sentään jo vapaammat olot. Kuta
kiinteämmin me vain jaksaisimme Herraan turvata, sitä vähäpätöisemmiltä
tuntuisivat tämän hetken vaivat.
Yksinkertaisen ateriansa lopetettuaan he veisasivat virren säkeistön,
johon ovelle ilmestynyt rakuunakin yhtyi.
-- Ja nyt lähdemme pastori Nordbergin luo, sanoi kenraali heidän
pöydästä noustuaan. -- On ilo tavata taas eri suunnalta saapuneita
kohtalotovereita.
Niin kuluivat kenraali Creutzin päivät ahkerassa työssä ja jumalansanan
viljelemisessä. Vuosi vuodelta hän syventyi yhä enemmän pietismin
henkeen, joka hänen kauttaan levisi hajallaan olevien vankienkin
keskuuteen. Vankeuden vaivat ja kalvava koti-ikävä olivat omiaan
suuntaamaan heidän ajatuselämänsä iäisyysasioihin. Niinpä kehittyi
kenraali Creutzin veljenpojastakin vakava pietisti, samoin kuin useista
muistakin upseereista. Siitä saivat näinä vaivojen ja vastoinkäymisten
vuosina voimaa myöskin monet kotimaassa toimivat soturit, muiden mukana
kenraali Armfelt.
Levisipä sitten vihdoin Moskovaan ja aina Siperian äärille uutinen,
joka sai kohtaloonsa alistuneet sydämet riemusta sykähtelemään: rauha
oli tehty ja sotavangit saivat palata kotimaahan. Eri suunnilta heitä
virtasi kokoon, ja niin alkoi vaellus kauan ikävöityä kotimaata kohti.
Kuin Israelin lapset Baabelin vankeudesta he palasivat itäiseltä maalta
länteen.
Kuusikymmenvuotias, harmaatukkainen mies oli jo kenraali Creutz
kotimaahan palatessaan. Seitsemän vuotta eli hän vielä rauhanteon
jälkeen pysyen loppuun saakka lujana siinä jäyhässä pietistisessä
maailmankatsomuksessaan, johon hän vankeusvuosinaan oli kasvanut.
Samoin oli laita hänen veljenpoikansakin, joka loppuikänsä vietti
hengellisten harrastusten ja rauhaisan kotielämän piirissä
sukukartanossaan Pernajassa. Heidän ja heidän hengenheimolaistensa
kautta tuo syvällinen pietistinen uskonsuunta juurtui Suomen maaperään
-- suureksi siunaukseksi suomalais-kansalliselle valtioelämälle ja
kulttuurille, kuten tuleva aika oli osoittava.
_Kyösti Wilkuna_


ISONVIHAN NUIJAMIEHET
GABRIEL PELDAN

Ilmajoen pappilan vanha rovasti istui eräänä lämpöisenä kesäpäivänä
työhuoneessaan ahkerasti kirjoittaen. Hän oli kookas, lihavahko ja
hyväntuulisen näköinen pappi, jonka harmaja tukka oli kähärä ohimoilta,
kasvot ilmeikkäät ja liikkeet vilkkaat. Paperit heilahtelivat nopeasti
hänen käsissään, kun hän niitä selaili ja järjesteli ja taas tarttui
hanhensulkaansa.
Mutta hän olikin siinä nyt mielityössään. Tämä pappismies, Gabriel
Peldan, oli näet päätoimensa ohessa innostunut vanhoihin suomalaisiin
runoihin, joita hän oli keräillyt kansan keskuudesta, laulunkatkelmiin
Lemminkäisestä ja Joukamoisesta, ja nyt vanhoilla päivillään hän
kokoili ja kirjoitteli joutoaikoinaan näitä muistiinpanojaan.
Silloin astui huoneeseen solakka, verevä neito, jolla oli
kukkaskiehkura kultaisessa tukassaan, sipsutti sievästi ukon luo ja
virkkoi:
-- Ettekö muista, isä, että tänään on syntymäpäiväni -- täällä vain
sisällä istutte ja kirjoittelette. Juhlapöytä on katettu ulkosalle
lehtimajaan, tuomen alle, toiset odottavat siellä...
-- Tulen, tulen, lapseni, pistän vain Joukahaiset piiloon...
Ryytimaan kukitetulla juhlapöydällä olikin herkullisia mesikakkuja,
hunajaleivoksia ja kotitekoista vaahtoavaa simajuomaa. Ja pappilan
perhe, pyylevä emäntä ja eri-ikäisiä poikia ja tyttöjä, sekä
joku vieraskin oli jo ryhmittynyt tuuheaoksaisen, valkoisessa
kukkaspuvussaan hohtavan tuomen alle, joka levitti ympärilleen ihanaa
kesäistä tuoksua. Herkkuja maistettiin, juotiin päivän sankarittaren
maljat.
-- Montako ajastaikaa tänään täytätkään, Elisani? kyseli ukko
kulautettuaan sokerijuomaa kurkkuunsa.
-- Voi isä, minähän olen jo vanhapiika, täytän tänään 23 vuotta!
-- Niinpä niin, vuodet kuluvat, huoahti isä. -- Sinähän oletkin
esikoisemme, synnyit maailmaan tasan kolme vuotta sen jälkeen kun suuri
sota vihdoin oli päättynyt ja rauha oli tehty. Olimme edellisenä
syksynä äitisi kanssa, nuorikkoparina saapuneet tänne Ilmajoelle,
pitäjä olikin silloin kauan ollut papitta.
-- Eikä täällä ollut papilla asuntoakaan, eikä paljon sanankuulijoita,
säesti ruustinna, hänkin jo vanhoihin muistoihinsa vaipuen.
-- Ei ollut, myönsi rovasti. -- Poltettu oli pappila, kirkko ja koko
jokiranta, -- parikymmentä asuttua taloa taisi olla kaikkiaan koko
pitäjässä, nekin putipuhtaiksi ryöstettyjä. Ei ollut tuloja, ei mistä
elämisen olisi aloittanut. Vasta vähitellen palaili sekin väestö, joka
vielä oli hengissä, pakomatkoiltaan taikka Venäjän vankeudesta. Synkkä
oli syntymävuotesi, Elisa. Mutta elämään oli kuitenkin käytävä
silloinkin käsiksi; puskettiin maata, yritettiin vähitellen...
Isonvihan kauhujen muisteleminen toi tuohon muuten hilpeään, sydänkesän
ihanuudesta nauttivaan perhejuhlaan hetkeksi vakavan mielialan. Silloin
kukitettu neito kiepsahti isänsä viereen, katsoi häntä syvästi silmiin
ja virkkoi:
-- Yhtä asiaa en ole koskaan oikein ymmärtänyt, isä. Kuinka sinä, joka
olet koko olennoltasi rauhanmies ja pappi, joka harrastat kirjojasi,
runoutta ja historiaa ja niissä elät, jouduit tuossa sodassa
sotapäälliköksi, partiosankariksi ja sodanlietsojaksi? Vetikö luontosi
siihen?
-- Ei lapseni, mutta olin nuori silloin, nyt olen vanha.
-- Mutta et ollut sotilas etkä upseeri, olit lukumies, juuri papiksi
valmistumassa, niin olet itse kertonut.
-- Niin olikin laita, mutta silloiset olot määräsivät kohtaloni.
-- Kerrohan siitä meille, isä!
Vanha pappi kävi vakavaksi, suuntasi katseensa kauas yli keltaisina
hohtavien kenttien, ja vastasi:
-- Se on pitkä ja surullinen tarina. Mutta jos tahdotte, lapset, niin
kerron kyllä noista sen ajan muistoistani lyhyesti, mikäli ne itseäni
koskevat.
-- Kertokaa, kertokaa, kehotettiin joka taholta.
Ja vanhus kertoi.
* * * * *
-- Olin ylioppilaana Turussa vuoden 1713 alussa. Kiirehdin lopettamaan
lukuni niin kauan kuin siellä vielä oli professoreita, nekin pakenivat
toinen toisensa perästä Ruotsiin. Jo vuosikymmenen oli näet Suomessa
eletty suuren sodan kauhunaikoja, joihin kaikki lapsuuteni muistot
liittyvät. Turkuun saapui yhtenään jobinviestejä. Kuningas oli voitettu
Venäjällä, oli paennut Turkinmaalle hävinneen armeijansa pienen
sirpaleen kanssa, ja viipyi siellä. Vihollinen oli sillä välin
valloittanut Viron, sitten Inkerin, se läheni Suomea joka taholta. Jo
samosi se rajan yli, otti vuosi vuodelta paloja isänmaastamme, otti
vihdoin Viipurin, sitten Kymijoen ja Helsingin edeten Hämeeseen. Nuo
viestit meitä Turussa kerta kerralta hätkähdyttivät -- aina riensi
silloin uusi parvi säätyläisiä maalta ja kaupungista pakoon Ruotsiin,
mutta monet rupesivat jo turtumaan näihin jokapäiväisiin järkytyksiin.
Kohtalo oli muka näin määrännyt. Kerrottiin alituisesti, miten raaka
vainolainen teurasti kansaa niillä seuduin, missä vähänkin oli
avustettu kehnosti johdettua armeijaa taikka sen aseellisia
partiojoukkoja, kuvattiin kauhun vallassa, miten kylät ja metsätkin oli
poltettu ja nuorta väkeä ja lapsiakin nuoriin kytkettyinä oli raahattu
orjiksi Venäjälle, ja kysyttiin, mitä näin ollen vastarinta hyödytti.
Etelä-Suomen vallatuilla alueilla olikin väestö, talonpojat ja
papitkin, kiltisti alistunut vihollisen palvelukseen, heille veroja
maksamaan ja veroja kantamaan, koko maa näytti luisuvan ja nöyrtyvän
vainolaisen ikeeseen... Ja armeija aina vain peräytyi...
Vanha rovasti vaikeni hetkeksi, ikään kuin raskaiden muistojen
uuvuttamana. Mutta sitten hän jatkoi taas:
-- Niiden harvojen ylioppilaiden kesken, jotka vielä jatkoivat lukujaan
Turussa, väiteltiin usein ja kiivaasti siitä, miten tähän kansan
nöyräselkäisyyteen olisi suhtauduttava, eikö olisi sittenkin koetettava
kohottaa kansan itsetuntoa ja nostattaa se vastarintaan. Toiset sitä
vaativat paheksuen etenkin pappien kansalle antamaa huonoa esimerkkiä,
joka suorastaan avusti vihollisen tarkoitusperiä. Mutta toiset
taipuivat valloittajan vaatimukseen. Mitä auttaa siviiliväen
rynnistellä, he sanoivat, se vain lisää omia kärsimyksiään. --
Tapelkoon armeija, mikäli voi!
Siitä väiteltiin taas kerran kevään alussa Turun sillalla. Minä olin
nuori ja tulinen, puolustin nousua perivihollista vastaan vaikkapa
kaikki kuoltaisiin... viittasin, sen vielä muistan, Horatiuksen
sanoihin:
Dulce et decorum est
Pro patria mori...
-- Mutta minua pilkattiin, jatkoi rovasti hiukan kiihtyneenä. -- Ketä
minun kuolemani muka hyödyttäisi, kysyttiin. Noilla runosäkeillä veisin
kidutukseen ja surmaan joukon muitakin. Enhän sitä paitsi saisi ketään
"nostatetuksi", ja Turussahan toki itsekin nyrkkiä heristelin.
-- Tuo pilkka minuun pisti, mutta huomasin samalla, että siinä oli
paljon tottakin. Minulla oli luvut kesken, olin varaton poika, -- mutta
mitä luvuista, mitä viroista, jos koko isänmaa sortuu vainolaisen
jalkoihin, kun se ei edes ponnistelekaan pelastuakseen. Korvani soivat,
Turun kadut polttelivat jalkojani... Vihollinen oli äsken ottanut
haltuunsa Hämeenlinnan, josta Suomen armeija taas oli luopunut. Oli
vain ajan kysymys, milloin se on Turussa ja milloin minäkin joudun
vihollista kumartelemaan... Eräänä kevätaamuna viskasin päättävästi
vanhan teinirepun selkääni ja lähdin kävelemään Turusta Satakunnan
tietä pitkin.
-- En tiennyt minne kävelisin, mihin ryhtyisin, mutta sisu ei antanut
periksi, jotakin minun täytyi yrittää. Vaistomaisesti pyrin
kotipuoleeni Pohjanmaalle. En voinut uskoa, että tämän seudun kansa,
joka sata vuotta sitten oli noussut nuijakapinaan suistaakseen sortajaa
ja jonka venäläisvihan hyvästi tunsin, alistuisi yhtä raukkamaisesti
ikeeseen kuin maan muu väestö. Paljon en tosin luottanut omaan kykyyni
kansan nostattajana, olinhan asetoimiin ja sota-asioihin aivan
harjaantumaton, mutta mukana halusin olla kotiseutuani puolustamassa,
vaikkapa sinne kaatuisinkin.
-- Kotipuolessani täällä Ilmajoella tapasin sitten paljon
hengenheimolaisia, minun ei tosiaankaan tarvinnut kiihotuspuheita
sepitellä. Jonkin viikon kotitalossa viivyttyäni -- se on nyt, kuten
tiedätte, maan tasalle hävitetty -- lähdin veljeni Israelin kanssa
kiertelemään lähipitäjiin, Isojoelle, Kyröön ja Lapualle. Keskustelin
miesten kanssa... he eivät tahtoneet taistelematta luovuttaa ainakaan
omia kotejaan vainolaisille, sen näin heti. Nuijasodan aikainen veri
kuohahteli vielä Pohjanmaan miehissä, toiminnan halua oli, valitettiin
vain, ettei kelvoton armeija ryhtynyt mihinkään. Kysäisin silloin, eikö
olisi meidän pistettävä toimeksi, ja se kysymys lankesi aina
hedelmälliseen maahan. Kylissä ruvettiin kunnostamaan vanhoja
karhupyssyjä, ja ennen pitkää ilmoittautui Ilmajoelle eri tahoilta
nuoria miehiä, jotka kehottivat veljeäni ja minua järjestämään
vapaajoukon kotiseudun puolustukseksi -- siihen he olivat valmiit heti
liittymään. Kävimme silloin siekailematta työhön, hankimme aseita
Vaasasta ja mistä saimme ja hiihtokelin tultua (syksyllä 1713)
keräydyimme Pohjanmaan etelärajalle maakuntaamme puolustamaan.
Ilmajokelaisia oli kantajoukkomme, mutta paljon oli mukana muitakin
vanhojen nuijamiesten pojanpojanpoikia.
-- Suomen armeija oli, vihdoinkin kerran vastarintaa yritettyään, äsken
kärsinyt tappion Pälkäneellä ja peräytyi nyt lamaantuneena ja
hajanaisina parvina Hämeenkankaan yli Pohjanmaalle. Vihollinen oli kai
sen kintereillä -- tämä aavistus joudutti järjestäytymistämme. Aluksi
ei vainolainen kuitenkaan saapunut kankaan yli koko joukollaan, vaan
lähetti tänne kasakkaparviaan ja muita pienempiä osastojaan teitä ja
tienoita tutkimaan, ryöstämään ja polttamaan. Mutta Pohjanmaalle nämä
joukot eivät päässeet... Armeijastamme tosin ei ollut mitään apua,
mutta talonpoikaisparvemme olivat joka tiellä vastassa ja antoivat
hurjille kasakoille nopean kyydin takaisin. Kurikassa syttyi sitten
kerran tavallista tuimempi taistelu vanhan Santavuoren tantereen
lähistöllä. Venäläiset olivat silloin jo vallanneet Turunkin ja koko
Länsi-Suomen ja tulivat nyt suurella joukolla Porin tietä Pohjanmaalle.
Me emme tienneet tätä suuntaa varmistaa, vartioimme etupäässä
Hämeenkankaan taholla. Mutta kun kuulimme venäläisten olevan rannikolta
tulossa, riensimme pyrynä vastaan ja annoimme heille täällä niin kuumat
tervetuliaiset, että he eivät Ilmajoelle sillä kertaa ehtineetkään.
Sisukkaimmat heistä yrittivät tuossa Kurikan taistelussa kyllä vielä
karauttaa tietä myöten eteenpäin, mutta me odotimme hiljaa tiensyrjän
hangessa ja laukaisimme. Satoja kasakan ruumiita virui vielä seuraavana
kesänä tien poskessa Kurikan kankaalla kuoppaamattomina...
Vanhaa rovastia näytti järkyttävän verinen muisto ja nuoria
kuuntelijoitakin tuo kuvaus puistatti. Mutta he tahtoivat kumminkin
kuulla enemmän ja haastoivat vaaria yhä kertomaan.
-- Niin, sellaisissa kotiseudun puolustamiseksi käydyissä kahakoissa se
talvi meni. Talonpoikia oli nyt joukkoomme kertynyt aika runsaasti,
monta tuhatta miestä, mikä osoitti, että kyllä väkeä saatiin