Suomalaisia sankareita II: Historiallisia kertomuksia - 09

levittää purjeet ja koettaa taistellen murtautua saartolinjan ohitse
tai lävitse päälaivaston luo? Sitä tarkkasivat kaikkien silmät. Vaikka
silloinkin tuhouduttaisiin ylivoiman puristukseen, vaikka upottaisiin
kujanjuoksussa, olisi liikkuva vapaa taistelu, hyökkäily, murto ja isku
sittenkin mieluisampaa -- ja onnistumisen mahdollisuus olisi aina
tarjolla...
-- Nouse, tuuli, nouse vielä viime hetkellä! rukoilivat ahavoituneet
miehet taivaalle tähyillessään. Ja miehet iskivät jo toiveikkaina
silmää toisilleen:
-- Ehkä sieltä tulee jotakin!
Mutta tuuli ei herännyt. Kaakon pilvet hattaroituivat ja hajosivat,
maatuulen heikot vireet lakastuivat ja kuolivat, ennen kuin ne ulapalle
asti ehtivätkään, ja Riilahden aava selkä oli taas hetken kuluttua
kirkkaana, helottavana kalvona. Sankarimiesten vironneet toiveet
luhistuivat alkuunsa.
Mutta nuo nousevan tuulen oireet, jotka olisivat saattaneet merkitä
pelastusta Ehrenskiöldin pienelle osastolle, olivat nähtävästi jo
saaneet Apraksinin suuren kaleerilaivaston kiireisen touhun valtaan.
Eteläisen taivaanrannan tumma seinä oli pian taas ruvennut liikkumaan
ja tuo tumma pitkänomainen aalto läheni nyt laajenevana vyöhykkeenä
verkalleen mutta varmasti. Jo vilkkuivat aironlavat venäläisten
soutaessa laajassa kaaressa asettuakseen leveänä rintamana noiden
kahdeksan laivan eteen ja sitten -- hyökätäkseen.
Ehrenskiöldin pieni osasto oli jo asettunut ennalta määrättyyn
taisteluasentoonsa ja laivoissa suoritettiin enää vain viimeistelyjä.
Kaikki tapahtui hiljaa ja hätäilemättä; ei mitään melua eikä räyhääviä
komentoja kuulunut miltään taholta, tottuneina ja vakavina,
tehtävästään tietoisina kaikki miehet asettuivat paikoilleen odottamaan
hyökkäystä ja valmiina laukaisemaan.
Mutta vielä ei vihollinen hyökännyt. Sen sadat laivat pysähtyivät
leveään rintamaansa loitommaksi selälle ja suomalaiset, jotka silmä
kovana tähystelivät valtavaa ylivoimaa, näkivät pienen, yksinäisen
soutupurren sieltä viilettävän salmen suuta kohden.
-- Sieltä tulee nyt antautumisvaatimus, päättelivät miehet mielessään
ja hymähtivät.
Niin olikin laita. Apraksin oli lähettänyt oman adjutanttinsa
tarjoamaan Ehrenskiöldille kunniakkaita antautumisehtoja, koska
suomalaisten asema oli toivoton.
-- Miksi suotta vuodatettaisiin verta, puheli adjutantti
pikkualuksestaan "Elefantin" kupeelta, jonka kannella Ehrenskiöld
ryhdikkäänä seisoi. -- Jos luovutatte laivanne, saatte pitää henkenne!
-- Komennossani ei ole yhtään viholliselle luovutettavaa laivaa,
murahti Ehrenskiöld heti.
-- Mutta näettehän tilanteen, laivanne ovat jo ilman muuta meidän,
jatkoi airut. -- Saatte kunnialliset ehdot.
-- Tulkaa ottamaan laivamme, vastasi siihen amiraali sointuvalla
äänellä. -- Kunniasta ei voi olla silloin puhetta kun antaudutaan.
-- Vastaatte siis kieltävästi?
-- Niin, ja vastaamme tulella!
Soutupurren ja päällikkölaivan välinen lyhyt keskustelu kuultiin
kaikkiin aluksiin, ja sen merkitys myös oivallettiin.
Niiden johdosta ei hurrattu, ei ylvästelty eikä riehahdettu, mutta
kaikki hyväksyivät amiraalin vastauksen.
Pursi poistui, ja miehet painautuivat taas vartiopaikoilleen. Hetkeksi
Niilo-herra jäi vielä mietteisiinsä vaipuneena ja liikahtamatta
"Elefanttinsa" kannelle, katsellen jähmettyneenä etääntyvää
sananviejää. Hän tunsi vastuunsa ja tiesi pienen osastonsa tuhon olevan
käsissä. Satojen miesten henki oli riippunut hänen vastauksestaan. Ehkä
tuhansia turvattomia lapsia oli jäävä orpoina muistelemaan kaatuneita
isiään, ja niiden kohtalo jotka eivät alkavassa taistelussa kaatuisi
tai hukkuisi, vaan joutuisivat venäläisten sotavangeiksi, oli kai
sittenkin oleva kaikista raskain. Hän ajatteli omiakin rakkaimpiaan,
jotka kotimaastaan jo olivat saaneet pakolaisina rientää vihollisen
tieltä Ruotsin puolelle ja joiden ajatusten kohteena hän alati tiesi
olevansa. Hekin jäävät tänään orvoiksi.
-- Viimeiset hetket siis käsissä, puhui hän itsekseen siinä
seistessään. -- Mutta ne viimeiset hetket on nyt käytettävä hyvän
soturin ja karoliinin tapaan!
Reippaana hän nyt käännähti ja rupesi jakelemaan käskyjä
alipäälliköilleen. Vihollislaivat oli laskettava lähelle ennen tulen
avaamista, mutta silloin täytyikin laukaista yhtaikaa ja tarkasti
tähdäten! Eikä sen jälkeen ole ruutia säästettävä, sitä on tarpeetonta
jättää venäläisille tai mereen upotettavaksi. Täysi hinta on kuninkaan
laivastosta otettava, eikä vihollista ole laskettava äärelle ennen kuin
viimeinen tykki on lauennut!
Rohkaisevina ja sytyttävinä hänen ohjeensa kaikuivat "Elefantin"
kannelta ja täydessä vireessä olikin miesten mieliala, kun ensimmäiset
viholliskaleerit sivulta soutaen saapuivat ampumamatkan päähän. Mutta
ääneti odottivat saarretut laivat salmessa, ikään kuin eivät olisi
ymmärtäneet, mistä oli kysymys. Kaleerien rintama sakeni, ne soutivat
yhä lähemmäs, soutivat varoskellen, mutta vastustajain äänettömyydestä
yhä rohkaistuneina, -- kenties nuo saarretut sittenkin ottavat
kehotukset vaarin ja antautuvat mielisuosiolla...
Silloin vilahti Ehrenskiöldin päällikönlippu komentosillalla ja
yhtäkkiä pamahti jyhkeä yhteislaukaus. Sen vaikutus oli tuhoisa; poru
pääsi vihollisten laivoista, airot pysähtyivät ja sekaantuivat ja pari
laivaa retkahti kallelleen. Toisten täytyi rientää niiden miehistöä
pelastamaan. Mutta sitä eivät suomalaiset odottaneet. Uudet laukaukset
paukkuivat ehtimiseen ja uusia vaurioita syntyi hyökkääjäin aluksissa.
Nekin ampuivat mutta hämääntyneinä ja hutiloiden. Etäämpänä olevat
alukset eivät edessä olevain omiensa vuoksi kyenneet tähtäämään
salmeen.
Nopeasti venäläiset vetäytyivät silloin tästä ensi hyökkäyksestään
selälle jättäen pari kaleeriaan uppoamaan rintamain väliin. Sieltä
loitommalta he nyt pommittivat salmea ja ryhtyivät ahdistamaan
sivustoilta Ehrenskiöldin pienempiä laivoja, joiden harvat tykit eivät
pystyneet kehittämään tulta. Nämä kärsivätkin jo pian pahoja vaurioita,
niiden mastoja katkesi ja miehiä kaatui, mutta ne pysyivät vielä
sittenkin rintamassa. Ja "Elefantti" ja "Pollux" pitivät keskisalmelta
vainoojat edelleen sopivan matkan päässä.
Näin jatkui tiukkaa ampumista toista tuntia. Kömpelön "Elefantin"
partaassa ja vesirajassakin oli ammottavia reikiä, verta virtasi sen
kannella ja terveillä miehillä oli täysi työ kantaa haavoittuneita
ruumaan ja latoa kaatuneita kasoihin tieltä pois. Kaatuneiden
tykkimiesten tilalle Niilo-herra määräsi aina uusia; tuli ei saanut
hetkeksikään tauota, sillä sen vaikutus venäläiskaleereihin oli
edelleen tuhoisa. Niitä siirtyi yksi toisensa perästä siipirikkona
rintaman taakse ja toisia upposi siinä silmäin edessä Riilahden
syvänteeseen.
Niilo-herran ääni kaikui komeana ja kannustavana komentosillalta, hänen
silmänsä ehtivät joka kohtaan, hän korjautti heti pahimmat vauriot ja
ylläpiti taistelukuntoa särkyneissäkin aluksissa.
Mutta pienestä laivastosta oli kuitenkin tykki sieltä, toinen täältä jo
vaiennut -- vihollisen luodit, joita sateli tuiskuna, olivat usein
sattuneet arkoihin paikkoihin. Pikkualuksista oli pari jo aivan ääneti,
muuan niistä kellui vallan hylkynä. Silloin vihollinen näki hyväksi
uudistaa ryntäyksensä. He lähettivät nyt parhaat aluksensa tuleen
vallatakseen Ruotsin laivat, niin kauan kuin niistä vielä oli johonkin.
Syntyi tuokion hiljaisuus, kun hyökkääjät taas soutivat sivulta eteen
ja estivät omiaan ampumasta. Ehrenskiöldkin salli silloin miehilleen
pienen lepotauon, jakoi heille ryyppyjä ja voileipiä, ja antoi heidän
pyyhkiä hien naamoistaan, joita vihollistulen lisäksi yhä helottava
aurinko paahtoi. Kannelta hävityksen jäljet raivattiin taas pois ja
hätäilemättä miehet asettuivat jälleen ampuma-aukoilleen. Mutta tykkejä
ei nytkään laukaistu, ennen kuin hyökkääjät olivat aivan lähellä --
silloin oli vaikutus taas tepsivä.
Mutta tulitus ei ollut enää äskeisen veroinen, sen Niilo-herra saattoi
heti huomata; hänen tulikirnuistaan oli moni jo vaurioitunut ja
miehistäkin rupesi olemaan puute. Vihollinen vetäytyi kyllä taaskin
loitommaksi, mutta se ahdisti sieltä nyt sitkeästi ja sisukkaasti
välittämättä omista vaurioistaan, -- sekin oli jo kiihtynyt. Ja Niilon
molempien keskustan laivojen kunto oli niin pelottava, että hän näki
lopun lähestyvän. Miehiä virui siellä vieri vieressä, eikä
haavoittuneita enää ehditty korjata pois. Ja jo iski romahtava
mastonkappale itseään amiraaliakin olkapäähän, niin että hän verta
vuotavana hetkeksi tuupertui sillalle. Masennus jo valtasi "Elefantin"
jäljellä olevan miehistön, joka luuli päällikkönsä saaneen surmansa.
Mutta hänpä nousikin siitä tuokion kuluttua, repaleisena tosin ja
verissään ja oikea käsivarsi hervottomana; mutta hänen äänensä oli
edelleen heleä ja rohkaiseva, ja vasemmalla kädellään hän heilutti
herkeämättä miekkaansa joukkoaan ohjatessaan.
Taistelu jatkui. Mutta Niilo huomasi sen hetki hetkeltä talttuvan.
Ainoastaan parista hänen pikkulaivastaan tuprahti enää tulta.
"Polluxinkin" ammunta heikkeni arveluttavasti; se laski jo korkean
viholliskaleerin niin lähelle itseään, että venäläiset kivääreillään
pääsivät sen miehiä teurastamaan, ja ennen pitkää tuo jättiläinen iski
valtaushakansa "Polluxin" partaaseen. Siellä taisteltiin nyt teräasein
mies miestä vastaan kuin manterella ikään.
Niilo oivalsi, että sama uhka oli pian "Elefantillakin" edessään, sillä
sen laidan tykit, joka oli koko ajan ollut vihollista vastassa, olivat
melkein kaikki jo käyttökelvottomia. Hän päätti silloin kesken
taistelun tiimellyksen koettaa kääntää laivansa ehyen kyljen vihollista
vastaan. Se kävi tässä rasvatyynessä salmessa ainoastaan ankkurien
avulla vipuamalla ja vei paljon aikaa; sillä välin pääsi iso
vihollisalus jo arveluttavan lähelle kaataen "Elefantin" kannelta
miehistön rippeitä. Mutta laiva kääntyi kumminkin ja sen eheistä
tykeistä räjähti yhtäkkiä yhteislaukaus tuota liian lähelle
uskaltautunutta vihollisalusta vastaan. Koko tuo valtaisa jättiläinen
aivan kuin parahti; sen liitokset halkeilivat, se ryyppäsi sivun
täydeltä vettä ja vajosi verkalleen miesten kirkuessa, painui lopuksi
kuin kivipaasi siihen paikkaan veden pulpahtaessa korkealle sen
hukkumasijoilta. Hetkeksi vihollinen hätkähti tätä odottamatonta
vastaiskua, mutta suuttuneina lukuisat vihollisalukset soutivat samassa
tykkinsä tyhjentäneen "Elefantin" kimppuun ampuen sitä nyt yhtaikaa
joka puolelta.
Niilon lippulaiva oli näet enää yksin taistelemassa, joten kaleerien
oli helppo se kiertää. Ruotsalaiset pikkulaivat olivat osaksi uponneet,
osaksi ne oli vallattu ja vieraskielinen voitonhuikkaus "Polluxin"
kannelta ilmoitti, että sekin oli jo joutunut vihollisten käsiin.
Ehrenskiöld tarttui nyt ainoalla terveellä kädellään kivääriin ja
kehotti miehiään tekemään samoin, sillä tykkejä ei enää ehditty ladata.
Mutta toivotonta oli sellainen taistelu huvenneella väellä.
Viholliskaleeri souti kohti ja laski mieshukasta välittämättä
"Elefantin" kylkeen. Niilon kädestä ammuttiin kivääri pois, hän sai
uuden pahan haavan reiteensä ja hänen katseensa sumeni. Hän näki
hyökkääjäin jo nousevan laivansa kannelle, näki miestensä tähteiltä
temmattavat aseet... Kohtalon hetki oli siis nyt tullut. Ja hänessä oli
vielä henki...!
Silloin hän keräsi viimeiset voimansa, ontui komentosillan
vastakkaiselle kaiteelle ja viskautui sen yli päistikkaa alas.
Hypätessään hän kuuli vain venäläisten ilonhuudon ennen kuin tajunta
katosi.
Riilahden taistelu oli päättynyt, niin kuin sen jo ennakolta tiedettiin
päättyvän, verisemmin vain ja katkerammin kuin oli osattu uskoakaan.
Muutamia rikkiammuttuja, käyttökelvottomia laivoja saivat viholliset
vallatuksi, muutamia satoja enimmäkseen haavoittuneita vankeja he
niistä korjasivat, mutta he olivat itse menettäneet sekä laivoja että
miehiä monin verroin enemmän.
Noiden haavoittuneiden vankien joukossa oli kuitenkin suomalainen
amiraali Niilo Ehrenskiöldkin. Hän ei ollutkaan jaksanut hypätä
komentosillalta mereen asti. Hänen vaatteensa olivat tarttuneet
rikkiammutun maston vantteihin ja hän oli jäänyt tajuttomana roikkumaan
laivan kylkeen taivaan ja meren välille. Siitä voittajat tiedottoman
sankarin korjasivat.
Kun Niilo monen tunnin kuluttua tuli tajuihinsa, hän huomasi makaavansa
haavasiteissä venäläisessä laivassa. Se herääminen oli hänelle raskain
kaikista heinäkuun 25. päivän kärsimyksistä, eikä hän voinut estää
kiukun kyyneltä valahtamasta poskelle.
* * * * *
Niilo Ehrenskiöld sai kokea runsain mitoin nöyryytystä vihollisen
vankina vielä pitkät ajat senkin jälkeen, kun hän oli verkalleen
toipunut monista haavoistaan. Tsaari Pietari oli itse ollut mukana
Riilahden taistelussa ja oli nähnyt pienen ruotsalaisen laivaston
sankarillisen kamppailun ja puolustautumisen viime hetkeen asti, mutta
hän pitikin voittoaan juuri sen vuoksi sitä suurempana ja
kunniakkaampana. Uuteen pääkaupunkiinsa Nevan varrelle palattuaan hän
vietti siellä tätä venäläisten laivaston ensimmäistä varsinaista
merivoittoa suurin juhlallisuuksin. Sotavankien täytyi voiton
todistajina marssia saatossa väkijoukon lomitse Pietarin kaduilla.
Niilo-herra oli tällä välin paljon vanhentunut, hänen uljas ryhtinsä
oli tullut kumaraksi, hänen oikea käsivartensa riippui vielä
hervottomana ja hänen mielensäkin oli samoin hervoton ja kaikkeen
kyllästynyt.
Eikä se kumminkaan ollut asettunut lepoon. Se kapinoi nyt kohtaloa
vastaan, se väitti kärsineensä ansaitsematonta vääryyttä. Riilahden
tappio ei ollut hänen syynsä, niin hän mielensä hiljaisissa käräjissä
haastoi; se oli julman kohtalon, se oli Jumalan syytä, eikä hän voinut
kaikista kärsimyksistään huolimatta nöyrtyä sitä muistellessaan.
Kolakka syysviima puhalsi pitkin Venäjän uuden pääkaupungin aukeita
katuja, joita myöten tsaari Pietari ratsasti streltsiensä ja
merimiestensä ympäröimänä juhlasaattonsa etunenässä. Saattueen keskellä
kulkivat Riilahden taistelun sotavangit, enimmäkseen rampoja ja tautien
taittamia miehiä, ja heidän kärjessään täytyi amiraali Niilo
Ehrenskiöldin kävellä kaikkien katseltavana. Hän käveli siinä kylmänä
ja välinpitämättömänä, sivuilleen katsomatta ja välittämättä väkijoukon
hurraahuudoista. Ei hän tuntenut pilkkaa eikä nöyryytystä. Hän tunsi
vain tuon kolean syystuulen puskevan polttelevia kasvojaan vastaan, ja
juuri se hänen mieltään ärsytti ja kirveli. Hän puri hampaansa yhteen
ja kohtaloa vastaan kapinoiden hoki ehtimiseen:
-- Tuuli, sinä merimiehen ystävä, miksi, miksi et voinut puskea ja
raivota silloin, kun sinua olisi työhön tarvittu. Miksi et herännyt
toimeesi sinä helteisenä heinäkuun päivänä!
_Santeri Ivalo_


SOTILAS VAKAA JA NUHTEETON
KAARLE KUSTAA CREUTZ

Oli kamppailtu Pultavan verinen ja kohtalokas taistelu. Sekasorron
vallassa pakenivat etelää kohti pahoin runnellun karoliiniarmeijan
tähteet.
Lewenhaupt oli ehdottanut kuninkaalle, että matkan jouduttamiseksi
hävitettäisiin kuormasto, jotta jalkaväen miehetkin pääsisivät hevosen
selkään, mutta tavanomaisella itsepäisyydellään kuningas sen kielsi.
Siksipä matkanteko sujui hitaasti ja pimeän tullen kasvoi sekasorto.
Kurista ja järjestyksestä ei ollut paljonkaan jäljellä, varsinkin kun
suuri osa upseeristoa oli jäänyt taistelukentälle tai joutunut
vihollisen vangiksi.
Vankkurien pyörät kitisivät ja vinkuivat kuin menetettyä taistelua
valittaen, ja sitä säestivät miesten huudot, rähinä ja kiroukset.
Varsinkin jälkijoukossa oli melu ja sekasorto tavaton. Haukkuma- ja
kirosanoja kuultiin siellä monella eri kielellä ja murteella.
Eteläruotsalaisten laahustavaan puhetapaan sekaantuivat suomalaisten
kirosanojen karmivat ärrät.
Kuuma kesäkuun yö oli miltei säkkipimeä. Joku sytytti kuivan heinätukon
palamaan valaistakseen sillä hetkisen ympäristöä.
-- Kuka hölmö siellä näyttää viholliselle tietä! kuului heti vihaisia
huutoja suomalaisten rakuunain taholta. -- Hiiteen tulisoihdut! Kyllä
sitä paeta osaa pimeässäkin.
-- Paeta, niin. Kuka olisi uskonut, että meidänkin kuninkaan piti
kerran lähteä pakoon pötkimään.
-- Mikä haaska siellä tukkii tien? Pois alta tahi tulee sapelista
päähän!
Rähinä yltyi, mutta samassa kuului voimakas ja käskevä ääni:
-- Mikä meteli täällä! Hillitkää suunne ja säilyttäkää järjestys. Ei
ole vielä maailmanloppu käsissä.
-- Kenraali! kuiskivat miehet ja vaikenivat.
Niin, kyllä he tuon miehen pimeässäkin tunsivat. Hän oli päivällä
taistelussa johtanut ratsuväkeä ja kuumimmankin temmellyksen keskellä,
ylivoimaisen vihollisen käydessä joka suunnalta kimppuun, he olivat
kuulleet tuon saman äänen. Yhtä tyynenä ja lujana se oli kaikunut
silloinkin ja saanut heidät kuolemaa halveksien syöksymään eteenpäin ja
jännittämään viimeisetkin voimansa.
Syksyllä Lewenhauptin mukana pääarmeijaan tulleet olivat vasta eilen
lähemmin tutustuneet tuohon mieheen, mutta vanhemmat soturit tunsivat
kenraalimajuri Kaarle Kustaa Creutzin jo Puolan taistelutanterilta.
Päivä alkoi valjeta. Oli saavuttu Nova-Sanzaran kylän luo ja kostealla
nurmikolla olivat sotilaat levänneet hetkisen. Kuningas oli nostettu
erääseen tuparähjään, hänen haavoittunut jalkansa oli uudelleen sidottu
ja kuumeen puna poskillaan hän oli kotvan uinahtanut. Mutta auringon
noustessa venäläistä ratsuväkeä näyttäytyi Pultavan suunnalla ja matkaa
oli jälleen jatkettava. Kuningas nostettiin uudelleen vaunuihin
haavoittuneen kenraali Hårdin rinnalle, drabantit nousivat satuloihinsa
ja niin jatkettiin taivallusta kohti Dnjepriä.
Creutz ratsasti hetken aikaa kuninkaan vaunujen rinnalla, mutta sitten
hän jättäytyi jälkeen huolehtiakseen järjestyksestä jälkijoukoissa ja
torjuakseen venäläisten mahdolliset hyökkäykset. Hänen lähestyessään
kuormastoa vallitsi siellä suuri sekamelska ja hälinä. Muutamia
kuormahevosia oli sortunut tielle, pari painavaa vankkuria oli särkynyt
ja sen johdosta oli koko kuormasto pysähtynyt.
Muutamalla sanalla Creutz vaimensi metelin, minkä jälkeen hän viittasi
luokseen kuormastoa johtavan upseerin.
-- Meidän on mahdotonta tällä tavoin jatkaa matkaa, ellemme mieli
joutua tekemisiin vihollisen kanssa, hän sanoi tälle. -- Hajottakaa
kaikki raskaammat kuormarattaat, jakakaa arvokkain sisältö miehistön
kesken ja antakaa hevoset haavoittuneiden ja heikkovoimaisten käyttöön.
Loput sytyttäkää tuleen.
-- Mutta..., epäröi upseeri, -- kenraali Lewenhaupthan ehdotti eilen
Pultavasta lähdettäessä samaa, mutta kuningas kielsi sen jyrkästi.
-- Tehkää kuten sanoin.
-- Ymmärrän, herra kenraali.
Upseeri kohotti kätensä lakin reunaan ja ryhtyi helpotuksesta huoahtaen
täyttämään tehtävää, jonka vastuusta hän nyt tiesi olevansa vapaa.
Jonkin ajan kuluttua jatkettiin matkaa, ja karoliiniarmeijan
jälkijoukon erottivat nyt perässä parveilevista vihollisista valtavat
tuliroihut.
Seuraavana päivänä, joka oli kesäkuun viimeinen, levisi pakenevan
sotajoukon eteen leveä Dnjepr-virta. Oli saavuttu Perevolotsnaan,
Vorskla- ja Dnjepr-virran yhtymäkohtaan. Pienestä kaupunkipahasesta,
jonka tsaarin joukot olivat hävittäneet, oli jäljellä vain raunioita ja
kekäleitä. Samoin oli kaikki ylikulkuneuvot tarkoin tuhottu.
Päivän kuluessa kerääntyi yhä uusia venäläisjoukkoja takana oleville
ylängöille. Karoliiniarmeijan tähteet olivat nyt kuin nuotan perukkaan
ahdetut. Kuljetusvälineiden puutteissa näytti virranylitys
mahdottomalta, puolustusasemaksi oli alava ja aukea virtojen kulmaus
mitä epäedullisin, ja takaa käsin uhkasi hetki hetkeltä vahvistuva,
ensimmäisen suuren voittonsa huumaama tsaarin armeija, samalla kuin
omat, lopen nääntyneet sotilaat kärsivät kaiken ja ennen kaikkea
ampumavarojen puutetta. Karoliiniarmeijan maailmaa järkyttävä uhma
oli kerrassaan hävinnyt ja mieliä painoi yleinen toivottomuus.
Talonraunioiden keskelle, lähelle Dnjeprin rantaa, oli kuninkaalle
pystytetty teltta. Sen edustalla seisoi illan hämyssä ryhmä korkeita
upseereja. Teltasta astui heidän keskelleen kenraali Lewenhaupt, joka
ääni kiihtymyksestä väristen alkoi selittää, kuinka hän oli tehnyt
kaikkensa saadakseen kuninkaan taivutetuksi pelastautumaan pienemmän
saattojoukkonsa kera Dnjeprin toiselle puolelle, mutta turhaan. Lopuksi
hän oli polvistunut kuninkaan telttavuoteen ääreen, mutta kuningas oli
vain töykännyt häntä rintaan ja sanonut itsellään olevan tärkeämpääkin
ajateltavaa.
-- Hän on itsepäisesti päättänyt uudistaa taistelun tässä mahdottomassa
paikassa, jatkoi Lewenhaupt. -- Kun minä loppujen lopuksi huomautin,
ettei meillä täällä ole mitään muuta mahdollisuutta kuin joko kaatua
viimeiseen mieheen tai joutua vangiksi, hänen majesteettinsa vastasi:
jaa, mutta sitä ennen täällä paukahtaa! Niin, minä tein, kuten sanottu,
voitavani. Koettakoot vuorostaan muut järkiinnyttää kuninkaan.
Lewenhaupt työnsi kätensä asetakin poveen ja räpytti kiivaasti suuria,
ruskeita silmiään. Toiset hymähtelivät ja tuijottivat neuvottomina
jalkoihinsa. Creutz oli seisonut syrjittäin toisiin huulet tiukasti
yhdessä ja leveä otsa kurtussa. Lewenhauptin vaiettua hän kääntyi äkkiä
toisiin päin, läimäytti hansikkaillaan vasenta kämmentään ja virkkoi:
-- Se johtuu siitä, hyvät herrat, että te kohtelette häntä aina kuin
ikätoverianne, kuin täysi-ikäistä miestä konsanaan. Mutta hänhän on
suuri lapsi, juonitteleva ja uhitteleva lapsi, ja sen mukaan häntä on
myöskin kohdeltava, jos mieli saada hänet ajattelemaan järkevästi.
-- Hm, sopii koettaa, sopii koettaa, kuului toisten kenraalien
joukosta.
-- Ja niinpä minä koetankin, vastasi Creutz, ja toisten ällistykseksi
hän astui päättävin askelin telttaa kohti ja katosi oviverhon taakse.
Siellä makasi kapealla telttavuoteellaan Kaarle XII huumaantuneena
vielä Pultavan edustalla saamastaan kohtaloniskusta. Voittamattomuuden
maineen saavuttanut, koko Euroopan tuntema sankari, jonka muotokuvia
oli levinnyt kaikkiin maihin ja jonka urotöistä kaikkialla kerrottiin
tarinoita, makasi siinä nyt lyötynä ja perikadon partaalle sysättynä.
Toinen jalka oli siteissä ja hän nojasi päätään oikeaan käteensä.
Kasvoilla, jotka olivat päivänpaahteen ja ruudinsavun mustaamat ja
joilla näkyi vielä jälkiä viime talven tavattomista pakkasista, oli
entinen kaikkea uhmaava ja järkkymätön ilme. Suurissa, tummansinisissä
silmissä näkyi vain synkeä tuijotus.
-- Suomalainen visakalloni! hän virkkoi puoliääneen Creutzin
nähdessään.
Iloisempi ailahdus ilmestyi nyt hänen kasvoilleen aivan kuin Creutzin
näkeminen olisi äkkiä palauttanut hänen mieleensä Puolan ja Liettuan
voittoisat taistelutantereet. Kuinka hilpeästi hän olikaan Thornin
piirityksessä keskellä kuulasadetta taputtanut Creutzia olalle, kun
tämä partioretkeltä palatessaan oli neljänsadan miehensä kanssa
raivautunut nelinkertaisen vihollisjoukon läpi takaisin omiensa luo.
Kas, siinä oli juuri hänen mielensä mukainen soturi. Entä myöhemmin
Liettuassa, missä Creutz puolentoista tuhannen miehen etunenässä oli
rivakalla hyökkäyksellä valloittanut Kleckin ja Lahovicen kaupungit
sekä perinpohjin tuhonnut moninkertaisen venäläisjoukon. Haltioissaan
hän oli silloin sulkenut Creutzin syliinsä sekä ylentänyt hänet
keskellä taistelutannerta kenraalimajuriksi.
Pian kuninkaan katseeseen kuitenkin palasi äskeinen raskasmielisyys.
Hänen ajatuksensa saivat toisen suunnan ja hän virkkoi:
-- Teidän isännehän oli Ruotsin laivaston amiraali minun isäni
taistellessa tanskalaisia vastaan, eikö niin, kenraali?
-- Niin kyllä, ja vaipui Öölannin luona Itämeren pohjan yhdessä
amiraalinlaivansa kanssa.
-- Aivan niin, aivan niin, tunnen sen tapauksen jo lapsuuteni ajoilta.
Kuningas vaipui mietteisiinsä ja jatkoi sitten puolittain itsekseen:
-- Pohjaan, pohjaan, mutta ei vihollisten käsiin...
Creutz käsitti hänen ajatusjuoksunsa ja alkoi yhtäkkiä puhua:
-- Teidän majesteettinne, täällä on moni sitä mieltä, että Teidän
majesteettinne olisi pelastauduttava Dnjeprin toiselle puolen. Mutta
minä uskallan olla toista mieltä. Mikä odottaa Teidän majesteettianne
tuolla virran takana? Suoranainen perikato. Siellä te joudutte yksin
taistelemaan koko maailmaa vastaan. Mutta täällä, uskollisten
joukkojenne keskellä te olette paljon paremmassa turvassa. Sen vuoksi
minä rukoilen sydämestäni Teidän majesteettianne pysymään täällä.
-- Yksin koko maailmaa vastaan, toisti kuningas itsekseen ja hänen
silmiinsä syttyi Creutzin niin hyvin tuntema hehku, joka niissä nähtiin
aina taistelun alkaessa. Hän kohosi ryntäilleen ja lausui tavalliseen
tinkimättömään tapaansa:
-- Käskekää panna kaikki kuntoon ylimenoa varten. Kuljen jo tänä iltana
Dnjeprin toiselle puolen.
Creutz kumarsi syvään, niin syvään, että hän hyvin saattoi kätkeä sen
tyytyväisen hymyn, minkä kuninkaan sanat olivat hänen huulilleen
houkutelleet. Sitten hän poistui takaperin teltasta.
Uteliaina toiset kenraalit kerääntyivät hänen ympärilleen. Creutz
seisoi heidän keskellään hymyillen ja hansikkaitaan heiluttaen.
-- No, saitko lapsen taivutetuksi? kysyi Lewenhaupt, jota Creutzin hymy
alkoi ärsyttää.
-- Hänen majesteettinsa käskee panna kaikki kuntoon joen ylitystä
varten. Se tapahtuu jo tänä iltana.
-- Olisiko se mahdollista? epäili Lewenhaupt, mutta Creutzin hymy
tarttui toisiinkin ja nopeasti ryhdyttiin käskyä toteuttamaan.
Oli saatu hankituksi muutamia veneitä. Kahteen niistä sovitettiin
kuninkaan vaunut ja niihin kannettiin illan hämyssä kuningas. Kun hän
oli hyvästellyt armeijaan jäävät ylimmät upseerit sekä antanut
viimeiset määräyksensä, joista tärkein oli se, että vihollisen vangiksi
ei saanut antautua, drabantit tarttuivat airoihin ja lautta irtautui
rannasta.
Creutzin kasvoilta oli hymy ehtinyt jo hävitä, ja ajatuksiinsa
vaipuneena hän seisoi rannalla niin kauan kuin lauttaa hiukankaan
näkyi.
-- Näin kulkee nyt tuntemattomiin kohtaloihin se rakas lapsi, jota me
vertamme vuodattaen olemme seuranneet halki puolen Eurooppaa, hän
lausui itsekseen. -- Miehuutta meiltä on vaadittu tähän saakka, mutta
kaksin verroin enemmän sitä vaaditaan tästä lähtien. Lehti on kääntynyt
ja vastoinkäymisten päivät ovat alkaneet.
-- Ne alkoivat jo vuosi sitten, silloin kun kuningas päätti tehdä tämän
onnettoman Ukrainan retken, katkaisi lähellä seisova Lewenhaupt hänen
yksinpuhelunsa.
-- Niin, mutta älkäämme häntä syyttäkö, sillä kaikessa tässä on
tapahtunut Jumalan tahto. Minulla on muuten varma aavistus, että me
näimme hänet nyt viimeisen kerran.
-- Samaa minäkin ajattelen, myönsi Lewenhaupt, -- ja kuinka me häntä
arvostelemmekin, niin rukouksissamme tulemme häntä aina muistamaan.
-- Amen! vastasi Creutz ja molemmat he lähtivät täyttämään raskaita
velvollisuuksiaan, sillä heidän kummankin johtoon oli kuningas uskonut
sotajoukon.
Kaarle-kuninkaan lähdettyä vallitsi armeijassa entistä toivottomampi
mieliala. Sotaneuvottelussa kannattivat toiset, niiden joukossa Creutz,
taistelua sekä yritystä pelastautua Vorsklan yli tataarien kaanin
alueille, josta saattoi sitten pyrkiä kuninkaan tuntumaan. Mutta toiset
pitivät kumpaakin näistä toivottomana yrityksenä, ja itse Lewenhaupt
oli alakuloinen ja epävarma. Mitään yhtenäistä ja varmaa päätöstä ei
saatu aikaan.
Tällä kannalla olivat asiat, kun leiriin saapui hurjasti ratsastava,
valkoista lippua huitova venäläinen upseeri, joka osoittautui ruhtinas
Menshikovin lähetiksi.
Hän oli tullut ehdottamaan ruotsalaisille antautumista.
Samalla levisi sotajoukkoon tieto venäläisten lähestymisestä.
Sotilasten hämmentyneissä aivoissa paisui vihollisten lukumäärä hetki
hetkeltä. Puhuttiin kolmestakymmenestä tuhannesta venäläisestä, jotka
tykkeineen olivat miehittäneet Pultavan puoleiset ylängöt. Pelko ja
sekasorto armeijassa kasvoi. Tylsästi sotilaat tuijottivat
upseereihinsa, jotka komensivat heitä asettumaan paikoilleen riviin.
-- Mitä Herran nimessä tästä tulee? huusi Lewenhaupt epätoivossaan
toisille kenraaleille. -- Näettehän, hyvät herrat, missä tilassa
sotajoukko on! Onko järjellistä, onko tarkoituksenmukaista tällaisissa
oloissa yrittää taistelua?
Kaikki epäröivät. Synkkänä, kulmat rypyssä ja liikkumatta kuin vaskeen
valettuna Creutz istui satulassaan. Turhaan Lewenhaupt loi häneen apua
anovan katseensa. Creutz ei virkkanut sanaakaan.