Suomalaisia sankareita II: Historiallisia kertomuksia - 17

tuntui.
-- Saamme kuumat paikat, virkkoi Furumark, -- sillä Vlastovilla on
ainakin kaksi kertaa niin paljon väkeä kuin meillä ja lisäksi täällä
Karstulassa ovat miltei kaikki maastoedut hänen puolellaan. Hänen
etujoukkonsa seurasivat aivan meidän kintereillämme ja minä hetkenä
hyvänsä hän voi aloittaa hyökkäyksensä.
-- Aloittakoon, leikintekoa hänelle ei tule oleman Karstulan
sivuuttaminen, sanoi Fieandt jatkaen hetken perästä: -- Pelkäsin heidän
tulevan suuremmallakin voimalla, mutta nyt on Kamenski palannut
Keuruulle, kuten arvasinkin, kuultuaan pääarmeijamme voitosta.
-- Mitä, onko pääarmeija ollut taistelussa? kysyi Furumark.
-- Jahaa, sinä et vielä tiedäkään. Minulle saapui eilen ilmoitus, että
pääarmeija on viime keskiviikkona taistellut Alavudella ja ajanut
vihollisen tiehensä niiltä main. Kamenski rientää nyt tietysti Keuruun
kautta sikäläisten joukkojen avuksi.
-- Sepä oli mainio uutinen! sanoi Furumark silmät ilosta loistaen. --
Olisipa meillä nyt vain muutama pataljoona lisäväkeä, mekin
siirtäisimme tämän vasemman sivustan hyvän matkaa etelämmäksi.
-- Sinäpä sen sanoit. Mutta kun apua ei ole lähetetty, saamme koettaa
tulla omillamme toimeen niin kauan kuin suinkin.
He lopettivat aamiaisensa ja Fieandt ryhtyi lataamaan piippuaan. Juuri
kun hän asetteli kytevää taulankipenettä pesän suulle, nuori ja hoikka
vänrikki astui tupaan saappaat yltä päältä loassa. Fieandt lietsoi
suurikoppaista piippuaan niin että posket painuivat kuopalle ja öljy
varressa turisi, samalla kun hän kopan ylitse loi tuikean katseen
tulijaan.
-- Kas poikaa, hän sanoi, kun piippu oli alkanut tasaisesti palaa. --
Viimeinkin sinä palaat. Annahan kuulua, mitä olet saanut toimeksi?
"Poika" oli everstin nuorin veli, Yrjö Maunu von Fieandt, joka
vänrikkinä palveli vanhemman veljensä joukko-osastossa. Viikon
puolivälissä hänet oli määrätty Rautalammin komppanian kera metsien
kautta kiertämään Vlastovin selän taakse Honkolan kylään, joka oli
Saarijärven ja Laukaan välillä, lähellä Kuopiosta tulevan tien
risteystä. Siellä hänen piti hävittää vihollisten varastovajat sekä
polttaa pari siltaa.
Sekös oli ollut mielityötä vänrikki Fieandtille, samoin kuin hänen
satapäiselle miesjoukolleen, joka näin odottamatta pääsi kiertelemään
oman kotiseutunsa metsäkulmia. Joukossa oli miehiä, jotka tunsivat
niillä main jokaisen metsälammen, uudistalon ja salojen keskitse
kiertelevät kinttupolut. Oli ollut hauska retkeillä elokuun kuulaina
päivinä kotoisissa metsissä, levähdellä yksinäisissä taloissa ja hautoa
niiden saunoissa matkan vaivoista puutuneita jäseniä. Mutta retken
hauskat puolet saivat nyt jäädä kuvailematta, kun vänrikki ryhtyi
tekemään selkoa toimistaan ankaralle vanhemmalle veljelleen.
-- Saitteko sillat hävitetyksi? tämä kiiruhti kysymään.
-- Niistä ei ole jäljellä muuta kuin kasa hiiliä arkkujen päällä,
vastasi vänrikki.
-- Entä varastovajat?
-- Samoin tuhkana.
-- Menetitkö paljonkin miehiä?
-- En yhtään. Eikä ruutiakaan haaskattu muuta kuin panos mieheen.
Pistinhyökkäyksellä ajoimme vartioväen käpälämäkeen. Toistakymmentä
ryssää jäi kentälle.
-- Poltitte kai varastovajat tavaroineen päivineen?
-- Täytyi, kun ei ollut lähistöllä tarpeeksi ihmisiä, joille olisimme
muonan jakaneet. Ainoastaan pienehkön määrän veivät metsäkyliltä
mukaamme tulleet talonpojat selässään.
Fieandt itse oli kesäkuun alussa vallannut Perhossa venäläisiltä suuret
muonavarastot ja jakanut ne paikkakunnan talonpojille. Mutta ymmärsihän
hän, ettei se tällä kertaa ollut käynyt päinsä, kun vihollisia kuhisi
joka puolella.
-- No mitä muuta sinulla on matkaltasi kerrottavana?
-- Ennen varastojen ja siltojen hävitystä yllätin venäläisen
kuormaston, joka oli matkalla Laukaalta Saarijärvelle. Siinä oli
satakunta kuormaa muonaa ja ampumatarpeita Vlastovin armeijalle.
-- No, ja sinä?
-- Minä tietysti anastin kuormaston ja hävitin kaiken mitä emme itse
voineet mukaamme ottaa.
-- Hyvä, hyvä, entä näitkö huomattavampia vihollisjoukkoja liikehtivän
jompaankumpaan suuntaan?
-- En, mutta sen sijaan itse Kamenskin adjutantteineen pienen saattueen
kera menossa Möttöseen päin.
-- Mitä? Kamenskin? Kerrohan tarkemmin! -- Ja eversti jännittyi siinä
määrin, että otti piipun suustaan.
-- Kun olimme eräältä Laukaan mieheltä kuulleet suuren kuormaston
olevan matkalla Saarijärvelle, asetuimme Honkolan tuolla puolen
väijyksiin erään mäen rinteeseen sakeaan viidakkoon. Siinä
odotellessamme ajoivat näkyviin vaunut pienen kasakkajoukon saattamina.
Vaunuissa istui nuori venäläinen kenraali parin adjutanttinsa seurassa.
Makasimme niin lähellä tietä, että kuulin heidän keskustelunsa. Mieleni
teki kovin napata heidät vangiksi, mutta kuormasto, varastot ja sillat
olisi silloin täytynyt jättää. Ja sitä paitsi en silloin vielä tiennyt,
että siinä oli itse Kamenski.
-- Aijai, poika, olisitpa kernaasti saanut jättää kuormastot ja muut,
sillä Kamenskin vangitseminen olisi merkinnyt meille sata kertaa
enemmän. Mutta enpä tahdo sinua moittia, sillä sotilaan on ennen
kaikkea seurattava annettuja määräyksiä. Ja kelpo tavalla olet ne
täyttänyt. Mutta onko sinulla mitään tietoja Vlastovin miesvoimista?
-- Niitä on vähintään kolmetuhatta ja etujoukot ovat tuossa tuokiossa
täällä. Kamenski oli heti Möttöseen tultuaan palannut sieltä takaisin
sekä vienyt osan joukoista mukanaan.
-- Aivan kuten arvasinkin. Useimmat tiedonannot pitävät siis yhtä
siinä, että meitä vastassa on kolmentuhannen miehen voima.
-- Suunnilleen kaksi yhtä vastaan, lisäsi Furumark.
-- Eikö tässä maassa ole täytynyt monesti taistella yksi kymmentäkin
vastaan, lopetti Fieandt, kopisti tuhkan piipustaan ja nousi seisomaan.
Samassa alkoi kylän laitamalta, Saarijärven suunnalta, kuulua
laukauksia.
-- Hätäinen mies se Vlastov, murisi Fieandt, otti patukkansa naulasta
ja astui pihalle Eerikan ryhtyessä kiireesti säälimään kamppeitaan
kokoon kuljettaakseen sitten vankkurinsa salmen taakse suojaan.
Everstin ratsu talutettiin esiin. Fieandt täytti uudelleen piippunsa,
tunnusteli satularemmejä ja solkia, olivatko ne asianmukaisessa
kunnossa, ja nousi sitten hätäilemättä satulaan. Samassa tuli Eerikka
juoksujalkaa tuvasta.
-- Unohditte tämän, hän sanoi ojentaen everstille litteän tinapullon,
jonka hän oli täyttänyt paloviinalla.
-- Kyllä kai tänään kurkku tarvitseekin kostuketta, arveli Fieandt,
työnsi pullon taskuun, löi patukalla hevosta lautasille ja savuja
tuprutellen ajaa hölkytteli Saarijärven tielle.
-- Varokaa, eversti, täällä tulee kohta kuumat paikat, huusi hänelle
luutnantti Brunow, joka johti kylää kohti perääntyviä etuvartioita.
Laukauksia pamahteli yhä taajempaan ja joka puolelta kuului surinaa ja
vihellystä. Mutta Fieandt ei näyttänyt sitä huomaavankaan. Äreästi hän
nyhjäisi levottomasti vikuroivaa ratsuaan ja pölläytteli piipustaan
täyteläisiä savukiemuroita tarkastellen samalla lähenevää vihollista.
Ladatessaan ja ampuessaan sotilaat loivat häneen hymyileviä
syrjäsilmäyksiä. Oli jukoliste siinä vaaria kerrakseen!
-- Siirtykää hiljalleen kylään ja liittykää siellä Hämeen pataljoonaan,
jonka kanssa sitten yhdessä vetäydytte salmen taakse, hän antoi
määräyksensä. -- Mutta sitä tehdessänne kärventäkää niiden pirujen
partoja minkä ehditte.
Yhtä verkkaan hän ratsasti takaisin kylään antaen hämäläisille vielä
viimeiset määräykset, minkä jälkeen hän jatkoi matkaa päävarustuksiin
Höyläniemen salmen eli Enovirran pohjoisrannalle. Kirkon seutuvilta
lähdettyään kulkee Lintulahteen ja Perhoon johtava tie pitkin noin
kilometrin ja paikoin puolentoista levyistä nientä, jonka
pohjoispäässään katkaisee mainittu Enovirta. Se on varsin kapea salmi,
jonka yli johtaa pienoinen silta. Kahden puolen sitä, pitkin salmen
rantoja, oli Fieandt kaadetuista puista, kivistä ja turpeista
rakennuttanut vallituksia. Siellä olivat jo paikoillaan hänen kuusi
kanuunaansa ja ketjuun asettuneina odottelivat Turun ja Uudenmaan
pataljoonat patterien suojassa vihollista. Taempana metsän suojassa oli
aamiaispuuhissa kaksi pataljoonaa savolaisia, jotka oli komennettu
sinne reserviin.
Salmen puoleisessa päässä kohoaa Höyläniemi melkoiseksi mäeksi.
Suomalaisten miehittämä vastakkainen ranta oli tuntuvasti sitä
alempana, joten niemeä pitkin hyökkäävällä vihollisella oli maastosta
suurta etua. Näitä etuja vähentääkseen Fieandt oli hakkauttanut mäkeä
peittäneen metsän maahan. Siten oli näköala suomalaisten varustuksista
jotakuinkin avoin kirkonkylää kohti.
Fieandtin asema ei siis ollut suinkaan kovin edullinen, varsinkaan kun
sen saattoi itäpuolitse kahdestakin kohdasta kiertää, jos vain
vihollinen osasi käyttää kiertotietä hyväkseen. Mutta kuitenkin tämä
oli paras mahdollinen puolustautumispaikka koko Saarijärven--Kokkolan
välisellä taipaleella, ja niinpä oli Fieandt koko suomalaisella
itsepäisyydellään ja sitkeydellään päättänyt tässä tehdä vastarintaa
ylivoimaiselle viholliselle.
Päivä valkeni kirkkaana ja sumu haihtui järviltä ja niityiltä. Sotilaat
kiipesivät patterille nähdäkseen paremmin, mitä kirkonkylässä tapahtui.
Siellä oli Hämeen pataljoona jo täydessä taistelussa. Musketit
paukkuivat taajaan ja yhä sakenevat ruudinsavupilvet ajautuivat
aamutuulen mukana Pääjärvelle. Kylän takana näkyi ylenevää mäkeä vasten
valkoisena nauhakkeena Saarijärven tie, jota pitkin marssi yhä uusia ja
uusia venäläisjoukkoja, jotka kylän äärelle tultuaan hajaantuivat
hyökkäyslinjaan.
Hyvässä järjestyksessä, ladaten ja ampuen, hämäläiset vetäytyivät
Höyläniemelle. Fieandt oli kiivennyt patteriston takana olevalle isolle
kivelle ja tarkasteli kaukoputkella tapausten kehitystä.
-- Nyt ne raahaavat kanuunansa esille, hän murahteli itsekseen. -- Kas
paholaisia, eivätköhän rupea miesvoimin kiskomaan niitä tuonne Muhosen
kalliolle.
Kirkon lähistöllä oli jyrkkä ja louhikkoinen kallionnyppylä, jonka
laelle venäläiset parhaillaan raahasivat kahta kanuunaa.
-- Mutta kyllä minä teidän korvanne kuumennan! uhkasi hän ja huusi
luokseen luutnantti Reiherin.
Hän osoitti tälle venäläisten tulikirnuja ja kysyi, kantoivatko omat
tykit sinne asti.
-- Luulisinpa kantavan, ainakin noiden kuusinaulaisten, vastasi
pitkäkasvuinen, jämerä ja miehekäs Reiher.
-- No anna paukkua sitten, kuului Fieandtin määräys.
Pattereilla syntyi eloa, kun tykkimiehet kävivät Reiherin johdolla
käsiksi työhönsä ja ensimmäistä laukausta tervehdittiin innokkain
hurraahuudoin. Sotilaat vetivät henkeensä kitkerää ruudinkatkua, heidän
sieraimensa laajenivat ja silmiin syttyi taistelukiihko. Fieandt
tarkasti kaukoputkellaan tulosta ja nähdessään kartessipanoksen
pudonneen ihan kallion juurelle synnyttäen hämminkiä venäläisten
tykkimiesten keskuudessa, hän huusi tyytyväisenä:
-- Ei yhtään hullummin! Lisää vain samaa maata!
Hän työnsi kaukoputken taskuunsa, otti esille piipun ja alkoi täytellä
sitä pulleasta, koreasta nahkamassista.
Nyt jyrähti venäläisten puolella ensimmäinen kanuunanlaukaus. Ammus
putosi salmeen loiskauttaen vettä korkealle. Miehet tervehtivät sitä
kompasanoilla.
Hämäläiset olivat jo ehtineet niemen korkeimmalle kohdalle. Vielä
viimeinen yhteislaukaus takaa-ajaviin venäläisiin, minkä jälkeen he
juoksujalkaa syöksyivät mäeltä alas ja yli sillan. Kohta kun viimeinen
mies oli ehtinyt yli, sytytettiin silta palamaan. Hämäläiset saivat
marssia reserviin lepäämään.
Kanuunanpauke taajeni molemmilla puolin. Vihollisen panoksia sattui
patteriin ja putoili sen taakse. Ensimmäiset haavoittuneet, joihin oli
sattunut kartessin sirpaleita, saivat mennä sidontapaikalle reservin
taakse.
Mäellä vastapäätä oli Höyläniemen talo, joka oli jäänyt kaadetun metsän
keskelle paljaana seisomaan. Fieandtin oli tehnyt mieli hävittää sekin,
mutta hän ei ollut kuitenkaan raskinut pistää liekkeihin vauraan
näköistä taloa. Nyt se tarjosi hyvän suojan salmea kohti hyökkääville
vihollisille. Heidän jääkäreitään vilahteli jo rakennusten välissä ja
sinne kuljetettiin myöskin paria kanuunaa. Kaksi suomalaisen
patteriston kolminaulaista kohdisti heti tulensa taloon.
Kaadettujen puiden välitse hiipi venäläistä jalkaväkeä yhä lähemmäksi
salmea.
-- Tulta, pojat, niin että paukkuu! huusi Fieandt sen nähdessään.
Hänen käskynsä toistui pitkin linjaa ja tuima muskettituli pysähdytti
venäläisten etenemisen. Mutta yhä uudestaan he yrittivät lähestyä
salmea ja palavaa siltaa. Kiivaana ja keskeytymättä jatkui
kanuunanpauke ja muskettituli kummallakin puolen.
Kädessään ainainen nahkapatukkansa ja toisessa piippu Fieandt asteli
patteriston vaiheilla jaellen käskyjä ja pitäen kokonaisuutta silmällä.
Kuin elovainiolla kotonaan Ristiinassa hän liikkui tutun joukkonsa
keskellä, jäykkänä ja hätäilemättömänä, milloin kiitellen, milloin taas
tiuskien ja moittien.
-- Ehee, niin sitä pitää! hän lausahti tyytyväisenä nähdessään kuinka
rivakasti muuan turkulainen käsitteli muskettiaan. -- Sehän käy kuin
rasvattu. Mutta muistakaa tähdätä tarkkaan. Ei sovi kruunun ruutia
harakoille haaskata.
Muutaman askelen päässä hän tapasi erään miehen kyyryllään patterin
suojassa, missä hän naputteli puukollaan musketinlukkoa.
-- Hoi, mitä sinä siellä värkkäät? hän huusi miehelle.
-- Lukko mennyt epäkuntoon eikä lyö tulta, selitti mies nousten
seisomaan.
Fieandt otti musketin mieheltä ja tarkasti lukkoa.
-- Tolvana, mikset ole aikanaan pitänyt huolta aseestasi. Sietäisit
saada ympäri korviasi! Ja ruveta sitten puukolla vioittunutta vieteriä
korjaamaan! Ota tuolta kaatuneelta pyssy, ammu sillä ja tiedä huutia!
Hän käveli eteenpäin ja läiskytteli patukkaansa saapasvarteen. Sotilas,
jolta vihollisen kuula oli murskannut vasemman ranteen, istui maassa
ähkyen ja kättään pidellen.
-- Mitä, käpälääsikö olet saanut? lausui eversti tultuaan kohdalle. --
Mutta miksi siinä kuukit ja vertasi vuodatat? Mene sidottavaksi. Vai
etkö jaksa kävellä? No, ota tuosta vahvistusta.
Hän tarjosi kulauksen taskumatistaan miehelle, joka kiitollisena lähti
sidontapaikalle kuulain ympärillä vinkuessa ja pöllyttäessä hiekkaa
ilmaan.
Fieandt palasi entiselle paikalleen, kuivasi hien kasvoiltaan,
keikautti tinapullostaan ryypyn ja sytytettyään piipun nojasi
kyynärpäillään kiveen puhallellen ilmaan leveitä savupilviä.
-- Kyllä, kyllä siinä yrittää saatte, hän puheli itsekseen, venäläisten
turhia etenemisyrityksiä silmäillessään. -- Ei tästä niin vain
lentämällä mennä. Ähäh, saitkos! hän lopetti puhelunsa nähdessään liian
rohkeasti esiintyneen venäläisen keikahtavan nurin.
Hänen vierelleen pysähtyi pölyinen rakuuna hypäten hevosen selästä
maahan.
-- No, mikä sinulla on hätänä, kun olet hevosesikin likomäräksi ajanut?
Kiireesti rakuuna teki selkoa asiastaan. Vihollisjoukko oli ilmestynyt
suomalaisten vasemmalle sivulle, sen matalan salmen taakse, joka
yhdisti Karstulanjärven ylempänä olevaan pienempään järveen. Vastassa
oli ainoastaan pienoinen vartiojoukko, joka nyt koetti estää niiden
pääsemistä yli. Apua tarvittiin kiireesti.
Fieandt sai käsiinsä majuri Furumarkin ja sanoi tälle:
-- Ota Savon jääkäripataljoona, riennä juoksumarssissa tuonne (hän
viittasi patukan kärjellä uhatulle suunnalle) ja anna vasten kuonoa
niille ylipyrkijöille.
Tämän määräyksen annettuaan hän pisti piipun jälleen suuhunsa ja
syventyi seuraamaan taistelua Enovirran rannalla.
Venäläisjoukko, joka everstiluutnantti Lukovin johdolla oli kiertänyt
Karstulanjärven ympäri edellä mainitulle salmelle, oli kuljettanut
mukanaan myöskin yhden tykin, joka alkoi syöstä tultaan suomalaisjoukon
kylkeen. Lukov itse oli heti salmen rannalle tultua pistäytynyt
lähimpään taloon aamiaista haukkaamaan. Sitä tehdessään hän kumosi
ahkerasti ryyppyjä ja oli tuota pikaa täydessä humalassa. Kun sotilas
tuli ilmoittamaan, että salmen takana oli pieni suomalaisjoukko, joka
tulellaan estää ylimenon, hän vimmastui silmittömästi, hyppäsi satulaan
ja huutaen sotilaita seuraamaan itseään ajoi täyttä karkua salmeen.
Siellä hänet tapasi suomalainen kuula ja vertavuotavana hän putosi
veteen. Töin tuskin saivat sotilaat hänet maalle kannetuksi.
Sillä kannalla olivat asiat, kun Furumark savolaisineen saapui
paikalle. Lukovin lähin upseeri otti päällikkyyden ja päällikkönsä
menetyksestä raivostuneet venäläiset alkoivat yhä sisukkaammin pyrkiä
yli. Niin virisi tämän toisenkin salmen rannalla vimmattu taistelu.
Furumark sai vaikean haavan ja siitä tiedon saatuaan Fieandt lähetti
paikalle vielä majuri Blåfieldin uusmaalaisten kanssa. Nyt saatiin
venäläiset työnnetyksi takaisin ja ensimmäinen saarrosyritys raukesi
tyhjiin.
Vlastov oli päättänyt edetä hinnalla millä hyvänsä. Siihen häntä
kiirehti myöskin Kamenskin ankara määräys. Ja ylivoimaansa luottaen hän
ajoi yhä uusia miehiä tuleen. Tunti tunnilta jyrisi ja paukkui
Enovirran rannalla ja koko tienoo peittyi sakeaan savupilveen.
Kanuunain ja muskettien piiput polttelivat kättä, kaatuneiden ja
haavoittuneiden luku kasvoi kasvamistaan, mutta siitä huolimatta
Fieandtin joukko säilytti sisukkaasti asemansa. Yksikään venäläinen ei
ollut vielä päässyt salmen yli, jonka vesi punoitti niiden verestä,
jotka sitä olivat yrittäneet. Ilman kiertotietä olisivat Vlastovin
yritykset olleet turhat.
Kymmenen tuntia oli kestänyt yhtämittaista taistelunpauhinaa. Silloin
Fieandtille saapui uusi ja entistä yllättävämpi jobinposti. Venäläinen
joukko oli ilmestynyt Humpin myllylle, joka oli neljän kilometrin
päässä suomalaisten selän takana, Perhoon johtavan tien läheisyydessä.
Karstulan ja Karppisen järvien ympäri kaartaen johti sinne Systemäeltä,
Saarijärven tieltä, kapea metsätie. Fieandt oli toivonut etteivät
venäläiset osaisi käyttää tätä vähäpätöistä tietä hyväkseen. Mutta
siinä hän pettyi. Aamulla Karstulaan marssiessaan oli Vlastov
lähettänyt sitä myöten majuri Rimanin puolentoista pataljoonan kera
suomalaisten selkään.
-- Kas vain piruja! ärähti Fieandt saatuaan sanoman.
Hänen silmänsä muljahtivat ja tuimasti hän imaisi piipustaan
viimeiset henkisavut. Sitten hän viittasi piipunvarrella kapteeni
Nordensvanin luokseen ja käski hänen lähteä Hämeen pataljoonan kanssa
rientomarssissa Humpin myllylle. Parin kanuunan eteen valjastettiin
nopeasti hevoset ja ne lennätettiin Nordensvanin joukon matkaan.
-- Anna niille kuka käski! kuului Fieandtin viime määräys
Nordensvanille.
Patterin kanuunat olivat nyt vähentyneet kahdella ja reservikin oli
poissa. Saarroksiin joutumisen vaara oli ilmeinen. Fieandt käsitti,
että paikan jatkuva puolustaminen ei käynyt enää laatuun. Karmein
mielin hän antoi siis päällikkökunnalle peräytymiskäskyn.
Majuri Hästesko, tuo hätäilemätön ja jäyhä suomalainen, sai
turkulaispataljoonan kera jäädä suojaamaan perääntymistä. Hänen tuli
myöskin kuljettaa jäljellä olevat kanuunat pois.
Vlastov johti Höyläniemen talosta käsin taistelua. Kohta kun hän
huomasi suomalaisten aloittavan perääntymisensä, hän komensi väkensä
hurjaan hyökkäykseen. Hurraten ja pistimet sojossa venäläiset
syöksyivät pitkin linjaa alas puoleksi palaneelle sillalle. Jotka eivät
sitä myöten ehtineet yli, heittäytyivät salmeen ja kahlasivat toiselle
rannalle. Mutta turkulaiset seisoivat vielä vankkumatta patterin takana
ja yli tulleet venäläiset saivat raehaulipanoksia vasten silmiään.
Loput työnnettiin pistimin salmeen.
Uusia venäläisiä riitti kuitenkin aina tilalle. Kun suomalainen
pääjoukko oli hävinnyt metsän suojaan ja toinen venäläisten rynnäkkö
lyöty takaisin, varustautui Hästesko seuraamaan toisia. Mutta miten
saada kanuunat liikkeelle, sillä kaikki niitä varten varatut hevoset
olivat saaneet surmansa venäläisten kuulista? No, ei niitä ainakaan
vihollisen saaliiksi sopinut heittää. Miehet tarttuivat kiinni
tykinlavetteihin ja kiskoivat niitä käsivoimin perässään.
Venäläiset seurasivat kintereillä ja pataljoonan jälkijoukko sai olla
yhtämittaisessa käsirysyssä. Kasakoitakin vilahteli jo puiden välissä.
Ne tekivät sivulta hyökkäyksen jälkijoukon kimppuun ja saivat haltuunsa
yhden kanuunan.
-- Kanuuna menetetty! kulki sanoma pitkin rivejä.
-- Se otetaan, pojat, takaisin! huusi luutnantti Brunow ja miekka
sojossa hän karkasi komppaniansa etunenässä vihollista päin.
Verisen käsikähmän seurauksena oli, että kanuuna otettiin takaisin. Kun
samalla kohdattiin pieni suomalainen rakuunajoukko, saatiin hevosia
kanuunain eteen, jotka nyt lennätettiin parempaan turvaan etupäähän.
Kolme kertaa vihollisen ratsuväki hyökkäsi peräytyväin suomalaisten
kimppuun ja Turun pataljoona oli jo kerran saarroksissa, mutta pistimet
tanassa ja hurraata huutaen se raivasi itselleen tien. Virsta virstalta
ja tunti tunnilta jatkui taistelua ja kaatuneita sekä haavoittuneita
makasi pitkin tietä ja tienvieriä.
Fieandtin johtaessa pääjoukon perääntymistä ilmestyi eteen yhtäkkiä
venäläisiä. Se oli Rimanin joukkoa, jota Nordensvan ei ollut metsässä
vielä tavannut. Saarroksiin joutumisen kauhu valtasi miehet ja kaikki
yritti mennä sekaisin. Fieandt ärjyi ja läimäytteli pampullaan
malttinsa kadottaneita. Kun Nordensvankin vihdoin metsässä harhailtuaan
yhtyi joukkoon, käytiin hyökkäykseen, jolloin venäläiset työnnettiin
tieltä pois ja perääntymistä voitiin taas rauhassa jatkaa.
Aurinko laski metsän taa ja hämärä lankesi maille. Mutta yhä jatkui
taistelun pauhu, huudot, pauke ja kuolinvoihkaukset Perhoon johtavalla
tiellä. Oli jo joltisenkin pimeä, kun sivuutettiin Möttölän kylä ja
saavuttiin Uittosalmen sillalle. Kun kaikki olivat ehtineet yli,
sytytettiin silta palamaan ja Fieandt aikoi järjestää puolustusta.
Mutta nähdessään, kuinka rivit olivat arveluttavasti harventuneet ja
kuinka lopen näännyksissä väki oli -- olihan se syömättä ja lepäämättä
ollut tulessa kokonaista seitsemäntoista tuntia, -- hän huomasi
vastarinnan pitkittämisen turhaksi. Kun oli tunnin verran huoahdettu,
jatkettiin pimeässä matkaa kohti Lintulahtea.
Väsyneenä ja synkkänä Fieandt istui satulassaan. Yön hiljaisuutta
häiritsivät vain askelten raskas töminä ja kanuunanpyörien jyrinä.
Silloin tällöin iskivät hevosten kaviot tulta tien kivistä. Oli
mahdotonta ottaa pimeässä selkoa paljonko miehiä seurasi mukana ja
missä järjestyksessä he kulkivat. Mitä hyödytti tämä rehkiminen, kun
kaikki meni kuitenkin vikaan? Mitä ponnistuksia ja taisteluita hänellä
olikaan ollut kesän kuluessa kestettävänä tällä samalla tiellä. Kaikki
oli näyttänyt toisenlaiselta, kun hän kesäkuun alussa oli pienen joukon
kera metsäteitä samoten saapunut Kivijärven perukkaan ja sieltä
veneillä kulkenut kirkolle. Kivijärven miehet olivat olleet -- sehän
oli sunnuntaipäivä -- kirkolla koolla vannoakseen käskyn mukaan
uskollisuudenvalan keisari Aleksanterille. Mutta nähdessään odottamatta
omia sotilaita he olivat jättäneet valanvannomisen sikseen ja yhtyneet
ilomielin hänen joukkoonsa. Miehissä oli sitten samottu metsäpolkuja
pitkin Perhoon, jossa oli tehty huikea kaappaus: vallattu venäläisten
rikas muonavarasto ja otettu satalukuinen vartiojoukko vangiksi. Perho
päätukikohtanaan hän oli sitten tehnyt rohkeita partioretkiä eri
suunnille puhdistaen Keski-Suomen perukat kokonaan vihollisista. Sitten
hän oli lisäväkeä saatuaan marssinut etelää kohti. Kolme eri kertaa hän
oli taistellut Lintulahdellakin. Menetettyään ensi kerralla sitkeän
vastarinnan jälkeen tuon tärkeän tienristeyksen, hän oli kohta sen
jälkeen ottanut sen takaisin. Mutta suurella ylivoimalla Vlastov oli
rynnännyt kahdelta suunnalta jälleen hänen kimppuunsa, jolloin hänen
oli melkein saarroksiin jouduttuaan ollut pakko miekka kädessä raivata
itselleen tie Perhoon. Siinä taistelussa hän oli menettänyt toista
sataa miestä ja kaksi upseeria. Sen jälkeen hän oli taistellut samaa
vihollista vastaan kahdeksan kuumaa tuntia Perhon Kokonsaaressa
menettäen lähes parisataa miestä kaatuneina ja haavoittuneina.
Noin tuhat virstaa hän oli marssinut kuluneina kuukausina edestakaisin
näillä main. Ja nyt nuo monet vaivannäöt ja uhrit näyttivät kaikki kuin
hukkaan heitetyiltä. Miksi? Kun ei päämajassa tajuttu tilannetta eikä
sieltä saatu edes välttämätöntä apua. Ylimmässä sodanjohdossa oli
auttamaton, kurja vätys, ja kaikista ylin mies oli pähkähullu. Aivan
korpesi hänen kirjelmänsäkin, jolla hän Siikajoen voiton päivinä ensi
kerran muisti suomalaista armeijaa. Se oli sisältänyt vain armollisen
määräyksen siitä, kuinka puuteroituina ja millaisia peruukkeja käyttäen
armeijaupseerit saivat esiintyä paraateissa ja tanssiaisissa. He,
puuterit ja peruukit! Hän, Fieandt, joka asteli tervalta haiskahtavissa
kotitekosaappaissa, ei ollut koskaan sellaisia käyttänyt. Kaikista
vähimmin ne saattoivat tulla kysymykseen tällaisena aikana, jolloin
joka hetki katsottiin kuolemaa silmiin.
Mitä liekin korkeimmassa päämajassa, tuolla tähtitarhojen takana,
päätetty Suomen kohtalosta? Synkältä näytti tällä haavaa kaikki.
Sydänyöllä saavuttiin Lintulahteen. Kun oli huolehdittu varmistuksista,
etsi kukin yösijan mistä löysi. Mihin lie Eerikkakin eksynyt pimeässä
vankkureineen? Muuan sotilas kantoi olkisylyksen erään talon
ummehtuneeseen pirttiin. Siellä ei ollut muita ihmisiä kuin vanha
ruotimuori, joka pelästyksissään siunaili ja uikutti uunin päällä.
Sotilas levitti oljet lattialle. Saappaat jalassa ja vaatteet päällä
Fieandt heittäytyi oljille, levitti viitan peitteeksi ja vaipui kohta
raskaaseen uneen. --
Aamulla paistoi taas aurinko ja reipastuneena Fieandt astui tuvan
portaalle, jossa hän tuuheat kulmansa kohottaen katseli ympärilleen,
katseli pilvettömälle taivaalle ja veti kuuluvasti nenäänsä aamuilmaa.
Mutta ryhtyessään tarkastamaan miehistöä hänen hyvä tuulensa haihtui.
Tuhannestaseitsemästäsadasta oli enää jäljellä vain puoli neljättäsataa
asekuntoista miestä. Kaikki kuormat olivat täynnä haavoittuneita.
Kaikkia ei ollut edes voitu korjata, joten melkoinen osa oli jäänyt
vihollisten käsiin. Upseeristonkin rivit olivat harventuneet.
Luutnantti Norrgren oli kaatunut, ja Furumarkin lisäksi olivat
haavoittuneet kapteeni Nordensvan, Ladau ja Vahlberg sekä luutnantti
Brunow. Varsinkin Nordensvanin tila oli arveluttava. Näin ollen oli
mahdotonta asettua Lintulahdessakaan uusiin asemiin, kuten Fieandt
eilen perääntymään lähdettäessä oli päättänyt. Täytyi jatkaa matkaa
pohjoisemmaksi. Karmein mielin hän tarkastuksen jälkeen kirjoitti
päämajaan lähetettävän raportin, otti sitten ryypyn ja haukkasi hiukan
aamiaista, minkä jälkeen varustauduttiin jatkamaan matkaa.
Kun Eerikka, joka oli kuin olikin saapunut yöllä onnellisesti
Lintulahteen ja nyt kaiken aamua pahoitellut, ettei hän pimeässä
löytänyt herraansa tälle illallista taritakseen, istui jo valmiina
vankkuriensa keulalla ja Fieandt varustautui juuri nousemaan satulaan,
marssi Karstulan suunnalta ripeässä tahdissa kymenmiehinen Savon
jääkärien joukko.
-- Missä vietävässä te olette kuhnailleet? ärjäisi Fieandt joukon
etunenässä astuvalle korpraalille.
Tämä teki kunniaa ja alkoi sitten rauhallisesti, leveällä
savonmurteella kertoa:
-- Ka, jouduimme siellä tappelun pyräkässä toisista erilleen ja kun
metsiä kierreltyämme viimein tulimme Uittosalmeen, oli silta jo
hävitetty ja te muut tipotiessänne. Ja kun ryssät olivat niin lähellä,
että ihan suuhun pakkasivat tulemaan, ei meidän auttanut muu kuin
painua uudelleen metsään. Siellä vietimme yönkin, sillä eihän sitä
hittokaan nähnyt säkkipimeässä kahlata tietöntä metsää. Aamulla sitten
osuimme erääseen taloon ja panimme saunan lämpiämään...
-- Mitä tulimmaista! Rupesitte saunomaan ja vihollinen kintereillä!
-- No ka, kun oltiin ruudinsavusta mustia kuin neekerit, ettemme
voineet toisiamme tuntea. Päätimme ottaa hyvät löylyt ja vähän
virauttaa naamataulujamme. Arveltiin, että jos tuossa aikaa hiukan
meneekin niin sen notkeammin sitten käy taipaleenteko kylpeneillä
jäsenillä.
-- No, ja sitten?
Korpraali jatkoi kertomustaan. Kun he juuri hikoilivat kuumassa
löylyssä ja hutkivat itseään, alkoivat ulkona paukkua laukaukset. Aseet
ja vaatteet oli jätetty saunan seinämälle ja pari toveria vartioon.
Nämä olivat huomanneet ryssäjoukon ilmestyneen pellon laitaan ja ampua
pamauttivat. Suinpäin miehet syöksyivät saunasta, tempasivat aseensa ja