Suomalaisia sankareita II: Historiallisia kertomuksia - 13

kuulostavaan sanaan? Mutta ansiot, ansiot, niitähän ei kukaan voinut
kieltää Rajalinilta. Ja oliko niitä muistettu ja palkittu? No, nyt se
tehtiin, ja kun amiraaliksi ylennetystä Rajalinista samalla tuli von
Rajalin, ei aatelisten meriupseerien tarvinnut nähdä aatelitonta miestä
ylikomentajanaan.
Vanhan "Ulrika Eleonoran" hän valitsi amiraalinlaivakseen. Sen
suurmastoon kohosi toukokuun 11. päivänä 1741 merkkilippu ja samoin
kuin neljä vuosikymmentä sitten oli nytkin Karlskronan satama
tulvillaan kaupunkilaisia, jotka hurrasivat ja huiskuttivat liinojaan
poistuvalle laivastolle. Se oli vanhan merisankarin viimeinen retki.
Murheita ja vastoinkäymisiä se oli tulvillaan, kuten koko onneton
hattujen sota. Rajalin aavisti sen jo lähtiessään, sillä kaikki
varustelut olivat tuiki puutteelliset ja hänelle annetut toimintaohjeet
ahtaat ja typerät. Niiden mukaan tuli laivaston pysyä ankkurissa
Perkel-saaren luona Haminan edustalla, odottaa siinä sodan julistusta
ja pitää silmällä Venäjän laivaston toimia. Ankkuripaikka oli mitä
sopimattomin, kun muun muassa juomavesi oli haettava monien
peninkulmien päästä. Tukholman neuvosherrat eivät kuitenkaan suostuneet
paikan muutokseen. Kaikki toimenpiteet olivat takaperoisia kuten aina,
milloin monta päätä on hallitusta hoitamassa. Muonalähetykset
laivastolle viivästyivät ja miehistö sai kärsiä puutetta. Laivoissa
alkoivat riehua tuhoisat taudit. Kun Rajalin omalla vastuullaan teki
purjehdusretken merelle virkistääkseen laivaston mielialaa, hän sai
muistutuksen Tukholmasta. Taudit levisivät ja lopulta oli puolet
laivaston miehistä sairaana. Joukkohautauksia toimitettiin joka päivä.
Näin ollen ei laivasto kyennyt lähtemään liikkeelle, kun siihen sodan
julistuksen jälkeen lopultakin tuli käsky.
Rajalin oli tehnyt rakkaan laivastonsa hyväksi kaiken mahdollisen. Ikä
ja vastoinkäymiset murtivat hänen vahvat, meren karaisemat voimansa.
Kun laivastoon saapui tieto onnettomasti päättyneestä Lappeenrannan
taistelusta, se koski häneen niin, että hänen oli laskeuduttava
sairasvuoteelle "Ulrika Eleonoran" kajuutassa. Pian sen jälkeen
amiraalinlaivan puolitankoon vedetty lippu ilmoitti, että vanhan
amiraalin elämänjuoksu oli päättynyt.
Kaksi poikaa oli Botilla lahjoittanut miehelleen ja nämä palvelivat jo
molemmat luutnantteina laivastossa. He saattoivat nyt isänsä ruumiin
takaisin Karlskronaan, jossa se suurin juhlallisuuksin haudattiin.
Molemmat nämä pojat kohosivat aikoinaan nopeasti arvoasteissa.
Nuoremmasta, josta myöskin tuli amiraali, tehtiin lisäksi vapaaherra.
Hänenkin poikansa kohosi amiraaliksi ja saavutti Ranskan merisodassa
suurta mainetta.
Ruotsi sai, paitsi Tuomas Rajalinin henkilökohtaisen panoksen
sotalaivaston hyväksi myös hänen perintönään Suomesta kokonaisen
voimakkaan merisuvun, jonka jälkeläisiä vieläkin elää paroneina
Ruotsissa. Monella tavoin ja moninaisten korkojen kanssa Suomi on siis
aikojen kuluessa maksanut Ruotsille velan länsimaisesta sivistyksestään
ja oikeusjärjestyksestään.
Eräs Tuomas Rajalinin aikainen upseeri on hänestä lausunut seuraavan
koruttoman arvostelun: "Hän oli peloton mies ja ammatissaan meidän
merimiehistämme taitavin ja perehtynein siihen aikaan."
Tuomas Rajalin oli kuin pienoiskuva kansastaan: ei mitään häikäiseviä
loistotekoja, mutta koko elämä uupumattoman tarmon kannattamaa jäyhää
pyrkimystä eteen- ja ylöspäin. Vaikkakin hän oli varjossa elänyt ja
vaatimatonta sukuperää, hänen miehekäs kuntonsa oli kuitenkin sitä
lajia, jota ajanoloon on mahdoton huomiotta sivuuttaa. Ja niinpä hän,
itse koskaan esille pyrkimättä, päätti päivänsä yhteiskunnan huipulla.
Kunpa tulevaisten aikojen historia voisi merkitä lehdilleen samanlaisia
piirtoja koko siitä kansasta, jonka poikia merisankari Tuomas von
Rajalin oli.
_Kyösti Wilkuna_


KANSAN VALITSEMIA SOTAPÄÄLLIKÖITÄ
MIKKO SALLINEN, LAURI ROIVAS, TAPANI RÄTY

Häikäilemätön ja röyhkeä hattupuolue oli kuin olikin saanut
valtiopäivillä ajetuksi tahtonsa läpi huolimatta järkeväin ja
maltillisten ainesten vastustuksesta. Niin joutui Suomi taas uuden
kerran sodan jalkoihin, kun elämä isonvihan kauhujen ja kärsimysten
jälkeen oli parahiksi uudelle oraalle päässyt. Syyskesällä 1741
alkoivat sotatoimet ja loppumattomien venäläisjoukkojen nähtiin
marssivan Viipurin ohi, kullakin sotilaalla oli selässään lähes itsensä
kokoinen limppu. Lappeenrannassa tapahtui ensimmäinen huomattavampi
yhteenotto, jossa suomalais-ruotsalainen sotajoukko joutui perinpohjin
häviölle. Sen jälkeen asiat kehittyivät askel askelelta yhä kurjempaan
ja häpeällisempään suuntaan. Koko sota oli osoituksena siitä, kuinka
Ruotsin sotilaallinen selkäranka oli Pultavan taistelussa
auttamattomasti ja ainiaaksi murtunut ja kuinka Suomea tuohon maahan
liittäneet siteet olivat arveluttavasti lahonneet.
Miltei ainoana valokohtana tämän häpeällisen ja mieltä masentavan sodan
historiassa on se into ja urheus, millä Pohjois-Karjalan talonpojat
vuoden 1742 kuluessa itse valitsemiensa päällikköjen johdolla
puhdistivat maakuntansa vihollisista.
* * * * *
Savupirtin ikkunaluukku oli työnnetty puoleksi auki, päivä pistihe
siitä sisään ja valaisi yhdestä hongasta veistetyn pöydän, jonka
ääressä kaksi miestä istui aterioimassa. Pöydän toisessa päässä leipoi
rotevatekoinen, nuorenpuoleinen nainen piirakoita ja orteen
ripustetussa pärekopassa, jonka nainen jauhoisilla käsillään tavan
takaa tyrkkäsi heiluvaan liikkeeseen, äänteli pienokainen. Kahden
varttuneemman lapsen äänet kaikuivat pihalta, jossa he touhusivat
kelkan kanssa.
-- Eikö siellä Eimisjärvellä päin ole vihollisista mitään kuultu? kysyi
nainen luoden miehiin katseensa.
-- Ei ole sota tuntunut siellä enempää kuin täällä Konnunniemen
puolellakaan, vastasi miehistä lyhyempi ja hartiakkaampi.
-- Kiihtelysvaaran pappi kertoi minulle kynttelinpäivän aikana, että
joulun tienoissa on tehty aselepo, mainitsi pitempi miehistä, joka
istui isännän paikalla pöydän päässä. -- Eikä ole kuulunut, että sitä
olisi vielä purettu. Äijillä on ollut kuulemma Pietarissa muuta hommaa,
etteivät ole joutaneet sotimaan. Pietari-vainajan tytär kuuluu
kiepauttaneen itsensä keisarin istuimelle ja siitä lie riittänyt
kaikenlaista jälkiselkkausta.
-- Kuulin siitä minäkin jo muutamilta Korpiselän miehiltä, jatkoi
toinen. -- He kertoivat saaneensa tehdä valankin uudelle
keisarinnalleen. Heillä on siis jo kolmatta kertaa akanpuoli keisarina
sitten isonvihan. Tämä nykyinen on nimeltään Elisapetti.
-- Jospa nyt syntyykin pian rauha, kun naisihminen on päässyt keisarin
istuimelle, arveli emäntä.
-- Akkaväkeen ei ole luottamista senkään vertaa kuin miehiin,
naurahtivat miehet. -- Niiden mieli heilahtaa niin helposti tuulten
mukaan.
Miehet lopettivat ateriansa, johon oli kuulunut karkeata leipää, pari
uunissa paistettua oravaa ja ohrapuuroa sekä piimää. He nousivat
pöydästä ja pitempi arveli:
-- Kaipa tässä nyt jaksettaneen karhunpesälle hiihtää. Siellä onkin
mainio keli.
-- Kun vähän varrotte, niin joutuvat nämä piiraat eväiksenne, että
jaksatte sieltä takaisinkin hiihtää, virkkoi emäntä.
Miehet istahtivat sivupenkille ja alkoivat jutella edessä olevasta
karhunjahdista. He olivat näköjään yhdenikäiset, siinä puolivälissä
neljääkymmentä. Pitempi, notkealiikkeinen mies, jolla oli avonaiset
kasvonpiirteet ja leuassa lyhyt ruskea kihara parta, oli talon isäntä,
nimeltään Mikko Sallinen. Muutamia vuosia sitten hän oli Liperin
Röksänkylästä muuttanut tänne Ilomantsin lounaiskulmalle joutuen siten
jahtitoverinsa Laurin naapuriksi, joka oli Roivaksen sukua. Tosin he
eivät olleet mitään rajanaapureita, sillä Roivaksen taloon Eimisjärven
kylään oli kokonaista pari peninkulmaa. Mutta sehän ei ollut
niihin aikoihin Karjalan saloilla matka eikä mikään. He olivat
molemmat laajalti tunnettuja metsämiehiä ja karhunkaatajia. Koska
kummallakin oli varsin vähäiset talot, he joutivat pitkin talvea
samoilemaan metsissä. Siten olikin metsänkäynti muodostunut heidän
pääasiallisemmaksi elinkeinokseen. Lisäksi he olivat saavuttaneet
mainetta taistellessaan edellisvuosina rajan takaa ryöstöretkille
tulleita sissejä vastaan. Pari eri kertaa he pienen mutta rohkean
miesjoukon etunenässä olivat pelastaneet maakunnan sellaisten
rosvojoukkojen hävityksiltä.
Roivas oli illalla Sallisen kutsusta saapunut Konnunniemeen. Viimeksi
mainittu oli syystalvella keksinyt karhunpesän Haarajärven sydänmailla
ja sinne heidän oli nyt tarkoitus hiihtää.
Emäntä otti piiraat uunista, Mikko-isäntä sovitti ne hylkeennahkaiseen
laukkuunsa ja kumpikin otti naulasta pitkäpiippuiset luodikkonsa.
Karhukeihäät, joita sopi samalla käyttää suksensauvana, seisoivat
ovinurkassa. Varustuksiin kuului vielä leveäteräinen kirves, joka
työnnettiin vaaleasarkaista mekkoa kiertävän villavyön alle.
-- Luikkipa haukkuu ulkona sillä äänellä kuin vieraita olisi tulossa,
virkkoi Sallinen, kun he olivat jo valmiit lähtemään. Hän työnsi päänsä
ikkuna-aukosta ja loi katseensa vaaran rinteelle, jota pitkin tie hänen
taloonsa kohosi. -- Puolikymmentä miestä pyssyt selässä hiihtää tänne
niin että lumi tuiskuaa.
-- Herra varjelkoon, eihän vain vihollisia! huudahti emäntä keskeyttäen
askarensa.
-- Eihän ne nyt toki niin hulluja ole, että noin pienellä joukolla
juuri meille tulevat, arveli Sallinen rauhallisesti.
-- Mutta jos niillä on vihollinen takanaan?
-- Eipä näy muita liikkeellä niin pitkälle kuin silmä kantaa. Mutta
mikähän niitä nyt noin lennättää? Näkee jo hiihdosta, että jotain
tavallista kummempaa on matkassa. Maltas... eiköhän tuo etumainen ole
Röksän Haapalainen. Onpa kuin onkin. Ja Latukainen ja Lykkö
Tohmajärveltä. Niidenhän piti kaikkien olla rajavartiojoukossa
Kiteellä. Pian kuullaan, mitä siellä on tapahtunut.
Jo kuului suksen suihke pirttiinkin ja kohta sen jälkeen astuivat
vieraat hiestyneinä ja punoittavina sisälle.
-- Jumalan terveeksi! -- Miehet pistivät kättä kaikille tuvassa
oleville.
-- Kiteeltäkö matka? Sallinen kysyi.
-- Sieltä tullaan kuin tuli olisi hännässä, vastasi ensimmäisenä
pirttiin astunut, leveärintainen ja täyspartainen mies, jota Sallinen
oli nimittänyt Haapalaiseksi.
-- No mitä niille main kuuluu? Kai aselepo on vielä voimassa?
-- Vai voimassa! Olisitpa ollut toissa päivänä Kiteellä näkemässä, niin
tietäisit minkä verran ryssän sanoihin on luottamista. Ellet sitä
nimittäin ennestään tiedä.
-- Mutta mitä siellä Kiteellä on sitten tapahtunut? Onko vihollinen
taas rajan tällä puolen?
-- On, ja lähes kolmentuhannen miehen voimalla.
-- Kasakoitako?
-- Kasakoita ja muuta roskaa lisäksi. Päällikkönä muuan kenraali --
mikä lie ulkomaalainen heittiö. Sortavalasta käsin painoivat
päätäpahkaa Kiteelle. Ensiksi tuli hajanaisia parvia, toissa päivänä
sitten pääjoukko.
-- Entä te? Rupesittekos vastarintaan?
-- Hittoako varten me siellä muutenkaan olisimme koolla olleet, vastasi
Haapalainen ärtyisesti. -- Me tahdoimme, että olisi heti käyty
kärkiparvien kimppuun, jolloin me varmasti olisimme voittaneet. Mutta
kruunun asettamat upseerit eivät uskaltaneet, olivat jänishousuja.
Samanlaisia raukkoja olivat heidän miehensäkin. Eivät ryhtyneet
taisteluun silloin kun vihollisia oli vähemmän ja me olisimme voineet
ajaa ne takaisin. Kun vihollisen päävoima tuli Kiteelle ja alkoi
saartaa, nuo raukat antautuivat ampumatta yhtään laukausta. Mutta me
talonpojat emme antautuneet, vaan kävimme päin. Kovin suuri ylivoima
oli kuitenkin vastassamme. Kymmenen yhtä vastaan. Toistasataa miestä
jäi kentälle, osa taisi joutua vangiksi. Me loput, kuutisenkymmentä
miestä, hakkasimme tien itsellemme ja pelastuimme.
Pirtissä syntyi tukala äänettömyys. Sallinen sen vihdoin katkaisi.
-- Vai niin surkeasti siellä asiat päättyi, hän lausui. -- Ja nyt koko
lauma tietysti ryöstää ja polttaa sielläpäin.
-- Kiteen kirkonkylä on jo porona, jatkoi Haapalainen. -- Eikä viivy
kauan, ennen kuin ne leviävät tännekin. Jos me nimittäin annamme niiden
rauhassa temmeltää. Vai annammeko, Sallinen?
-- Ei niin kauan kuin johonkin kykenemme, vastasi puhuteltu, jonka
kasvot ja silmät olivat äkkiä saaneet päättäväisen ilmeen. -- On kai
Karjalassa vielä miehiä, jotka uskaltavat ojentaa pyssynsä muutakin
kuin metsänotusta vastaan. Olimme tämän Roivaksen kanssa lähdössä
karhunajoon, mutta taisikin tulla toisenlainen jahti. Mitä sanot,
jätetäänkö karhu kasvamaan ja lähdetään toisenlaiseen jahtiin?
-- Niinpä tässä jo hengessäni päätin, vastasi Roivas yksivakaisesti.
-- Oli hyvä, että tapasimme saman tien tämän Roivaksenkin, Haapalainen
puuttui taas puheeseen, -- sillä hänelle meillä oli myös asiaa. Ja se
näyttää onnistuvan, sillä te puhutte molemmat kuin miehet.
-- Oliko teillä kenties jotain muutakin kuin saada meidät yhtymään
joukkoon? kysyi Sallinen.
-- Oli hiukan enemmänkin. Me ryssän saarroksista päässeet olimme eilen
koolla Onkamossa. Siellä päätettiin kerätä lisää miesvoimaa ja
päälliköiksi päätimme ottaa teidät molemmat. Kruunun upseereja emme
enää huoli. Meidät lähetettiin ilmoittamaan teille kokouksen
päätöksestä. Maanantaina oli määrä sekä entisten että uusien miesten
kokoontua Kiihtelysvaaran kirkolle, tai jos vihollinen on jo sinne
ehtinyt, niin sitten Revonkylään. Mitä sanotte?
-- Kuten kuulitte, tulemme molemmat mukaan, lausui Sallinen hetken
mietittyään. -- Mutta miksi juuri päälliköiksi? Teidän joukossannehan
on miehiä, jotka ovat olleet taistelussa mukana. Miksi ei valittu
esimerkiksi tätä Haapalaista?
-- Emmepä rupea tässä turhia kinastelemaan ja kursailemaan, virkkoi
viimeksi mainittu. -- Te kumpikin olette jo ennen kunnostautuneet ja
koko Karjalassa tiedetään, mitä miehiä te olette. Jompikumpi tai
molemmat teistä ovat ylimmät päällikkömme. Minä johdatan alipäällikkönä
oman kulmakuntani miehiä. Sellainen oli kokouksen päätös.
-- Eihän sovi olla kahta ylipäällikköä, siitä tulee vain sotkua,
ilmoitti nyt Roivas mielipiteensä. -- Sallinen olkoon ylipäällikkönä,
minä toimin niin kuin Haapalainenkin alipäällikkönä.
-- On siis päätetty, että Sallinen on meidän kenraalimme, lopetti
Haapalainen asian. -- Roivas olkoon hänen kapteeninsa. Ja nyt meidän on
kiireesti vietävä viesti Ilomantsin ja Pielisten puolelle, että miehet
kokoontuvat maanantaina Kiihtelysvaaralle.
Emäntä valmisti matkasta väsyneille miehille aterian ja isäntä pani
saunan lämpiämään, sillä eihän heidän puhdasverisinä suomalaisina
sopinut niin tärkeään toimeen valmistautua ilman saunomista. Kohta
kylvystä tultua miehet nousivat suksilleen ja hajaantuivat eri
ilmansuunnille. Maaliskuu alkoi olla puolessa, ilmassa oli jo kevään
tuntua ja suksi juoksi liukkaasti pitkin häikäisevää hankea.
Aselepo oli joulukuun alussa tehty määräämättömäksi ajaksi. Venäläiset
olivat sen nyt lopettaneet ja kenraali Fermor oli hyökännyt rajan yli
Kiteelle. Siellä oli luutnantti Bergmanin ja vänrikki Knorringin
johtama pieni rajavartiosto, jonka vahvistukseksi oli kerääntynyt
muutamia satoja talonpoikia. Mainitut upseerit löivät epäröimisellään
laimin taistelun oikean hetken ja laskivat sitten sotilaineen
ryhdittömästi aseensa, kuten edellisestä on selvinnyt. Näin oli
maakunnan puolustaminen jäänyt kansan omiin käsiin. Ripeästi se siihen
ryhtyikin. Kuin kulovalkea levisi tieto Kiteen tapahtumista ympäri
pohjoisia pitäjiä. Joka talossa, missä vain oli kynnelle kykeneviä
miehiä, paahdettiin suksia, teroitettiin keihäitä ja valettiin luoteja.
Ja maanantaina hiihti joka ilmansuunnalta miehiä Kiihtelysvaaran
kirkolle.
Enonkylästä saapui muiden mukana kolme Rädyn veljestä, Heikki, Risto ja
Tapani. Heidän isänsä, Antti Räty, toimi vielä kihlakunnan
postinkuljettajana, vaikka olikin jo vanha ja kivulloinen mies.
Voimallinen hän oli miehuusvuosinaan ollut ja isonvihan aikana hän oli
tehnyt monta urotyötä, käydessään Pielisen kulmilla pienen miesjoukon
kanssa sotaa omissa nimissään. Siitä hän oli tullut niin kuuluisaksi,
että itse Simo Hurtta oli kerran vartavasten tullut häntä katsomaan.
Nyt ei ukko enää kyennyt mukaan, mutta olipa hänellä sen sijaan
lähettää kolme poikaa. Vanhin veljeksistä, Heikki, oli jo useita vuosia
toiminut isäntänä kotitalossa. Mutta nuorin heistä, Tapani, otti
sotapolulla kuin itseoikeutettuna johdon käsiinsä. Hän oli kookkain ja
hartevin veljeksistä, lisäksi ripeäliikkeinen, päättävä ja tuima
katseeltaan. Näki kohta, että sitä miestä ei ollut hyvä ärsyttää. Enon
puolen miehet olivat jo valinneet hänet johtajakseen. Siten hänestä
Roivaksen ja Haapalaisen ohella tuli yksi alipäällikkö lisää Sallisen
joukkoon.
Miehiä kokoontui Kiihtelysvaaran kirkolle neljättäsataa. Sallisen
liikkeelle lähettämät tiedustelijatkin palasivat ja ilmoittivat, että
noin viisisatamiehinen vihollisjoukko oli tehnyt tuhojaan Tohmajärvellä
ja oli nyt tulossa Kiihtelysvaaraa kohti. Luultavastikin se yöpyisi
Onkamoon.
Mitä tehdä? Vartoako täällä niiden tuloa vai lähteäkö vastaan?
Vihollisella oli ylivoima. Se ei itsessään merkinnyt mitään, mutta oman
joukon kehno aseistus arvelutti Sallista. Ainoastaan osalla miehiä oli
pyssyt. Useimpien ainoana aseena oli keihäs tai tappara. Mutta oli
yritettävä. Onkamoon hyökkäämistä vaativat varsinkin Kiihtelysvaaran
miehet, joiden koteja vaara lähinnä uhkasi.
Voimien epätasaisuuden takia oli viisainta käydä yllättäen vihollisen
kimppuun. Päätettiin siis lähteä liikkeelle ja käydä sydänyöllä
rynnäkköön.
Iltahämärässä Sallisen joukko saapui Onkamojärven pohjoispäähän. Siinä
pysähdyttiin levähtämään ja odottamaan eteenpäin lähetettyjä
tiedustelijoita. Nämä palasivat parin tunnin kuluttua ja ilmoittivat
vihollisten asettuneen taloihin Onkamo- ja Särkijärvien väliselle lähes
peninkulman pituiselle kannakselle.
Sallinen jakoi miehet kolmeen joukkoon, joiden tuli yhtä monelta
suunnalta samanaikaisesti hyökätä vihollisen kimppuun. Roivas sai yhden
joukon kanssa hiihtää Särkijärven ympäri sekä hyökätä etelästä
kannakselle. Tapani Räty hyökkäisi lännestä kierrettyään Onkamossa
olevan ison Makkolan saaren. Sallinen itse kävi kimppuun pohjoisesta.
Juuri sydänyön hetkenä tuli aloittaa rynnistys ja jos kannas olisi
pakko jättää vihollisen haltuun yhdyttäisiin Kostamolammen
pohjoispäässä.
Otava osoitti juuri puolta yötä, kun Sallinen miehineen karkasi
juoksujalkaa ensimmäisten talojen kimppuun. Vahdit ennättivät hälyttää,
ennen kuin saivat keihäistä surmansa, ja puolipukeutuneita vihollisia
syöksyi ulos taloista. Pitkin pihoja ja pihasolia taisteltiin tähtien
valossa. Syntyi heti käsirysy eikä ampuma-aseita juuri voinutkaan
käyttää, sillä ystävät ja viholliset olivat aivan sekaisin. Kirves
kädessään Sallinen liikkui huimana ja notkeana huudellen kehotuksia
miehilleen ja iskien maahan jokaisen kätensä ulottuville joutuneen
vihollisen.
Ensimmäisistä taloista selvittyä hyökättiin eteenpäin. Mutta siellä oli
vihollinen jo ehtinyt järjestyä ja Sallisen joukkoon alkoi sataa
kuulia. Sitten joukko ratsumiehiä odottamatta karkasi täyttä ravia
päälle. Sallisen rivit menivät hajalle ja miehet etsivät suojaa mistä
saivat. Etenemistä ei voinut enää ajatella.
-- Kostamolammille, mutta hätäilemättä ja järjestyksessä! huusi
Sallinen.
Päivän valjetessa olivat kaikki hengissä säilyneet sovitussa
kokoontumispaikassa. Viimeisenä saapui Räty miehineen. Hän oli vielä
täyden taistelukiihkon vallassa ja alkoi vaatia, että hyökkäys
uudistettaisiin heti. Hän oli vallannut koko keskiosan kannasta, mutta
sitten hänenkin oli täytynyt peräytyä, kun viholliset olivat saaneet
apuväkeä kahdelta suunnalta. Harmissaan siitä, ettei ollut voinut
kuljettaa pois vihollisten kokoamaa ryöstösaalista, hän olisi tahtonut
heti palata taistelukentälle. Siihen eivät toiset johtajat kuitenkaan
suostuneet. Päätettiin sen sijaan valita Kiihtelysvaaraan johtavan tien
varresta hyvä puolustuspaikka ja odottaa, lähtisikö vihollinen sille
suunnalle.
Niin ei kuitenkaan käynyt. Yöllisestä hyökkäyksestä säikähtyneenä
vihollinen lähti takaisin etelää kohti jättäen Onkamoon satakunta
kaatunutta. Sallisen koko joukon mieshukka supistui pariinkymmeneen.
Ryöstösaaliinsa vihollinen vei mennessään, mutta taistelutanner jäi
kuin jäikin suomalaisten haltuun.
Savonlinnan läänin maaherrana toimi siihen aikaan vanha karoliini K.J.
Stjernstedt, joka väsymättömällä innolla hoiteli lääninsä puolustusta
minkä noissa tukalissa oloissa suinkin voi. Hänen puheilleen lähti nyt
Sallisen kehotuksesta Roivas kertoakseen hänelle verekset uutiset sekä
saadakseen aseita ja varusteita talonpoikaisarmeijalle. Rantasalmella
Roivas tapasi maaherran, joka oli sangen tyytyväinen talonpoikain
toimiin. Hän vahvisti heidän päällikkövaalinsa ja lähetti Roivaksen
mukana sen vähän aseita ja ampumatarpeita, mitä hänen hallussaan oli.
-- Otetaan ryssältä lisää, Sallinen lohdutti miehiään.
Piakkoin siihen tulikin tilaisuus. Saapui näet tieto, että uusia
vihollisjoukkoja oli Korpiselän kautta matkalla pohjoisia pitäjiä
kohti. Kiireesti Sallinen lähti miehineen uhatulle suunnalle.
Tullessaan Ilomantsin lounaiskulmalle he kuulivat vihollisen lähenevän
Oskolankylää, joka oli Sallisen kotoa noin peninkulman päässä etelään.
Nopeasti Sallinen järjesti miehensä väijyksiin mainitun kylän
lähistölle.
Illan suussa lähestyi tienoota pahaa aavistamatta noin parisatamiehinen
vihollisjoukko. Yhtäkkiä pyssyt alkoivat paukkua mäkien rinteissä
kahdella suunnalla. Ja kun vihollinen oli vielä puolipökerryksissään,
tulla sujahti eri puolilta suksimiehiä yhtenä lumiryöppynä ja niiden
pitkät keihäät ja leveäteräiset kirveet alkoivat levittää ympärilleen
tuhoa ja kuolemaa.
Tämä vihollisten etujoukko tuli miltei perin juurin tuhotuksi. Ja nyt
saatiin hyvänmoinen täydennys vaillinaiseen aseistukseen. Reippain
mielin hiihdettiin seuraavana aamuna rajaa kohti ja pysähdyttiin
Öllölänniemeen, josta lähetettiin suksimiehiä edelleen Korpiselkää
kohti ottamaan selkoa, oliko sieltä odotettavissa uusia
vihollisjoukkoja.
Auringon laskun aikaan tiedustelijat palasivat tulista vauhtia ja
toivat sanan, että vihollisjoukko lähenee täydessä marssirivistössä.
Oppaana tällä joukolla tiedustelijat tiesivät olevan -- erään
konnunniemeläisen, joka oli äskettäin kadonnut paikkakunnalta ja joka
tunnettiin Sallisen vihamieheksi. Niinpä niin, täytyyhän jokaisella
huomatulla suomalaisella olla aina Joukahaisensa.
Sallinen oli jo valinnut joukolleen puolustusaseman. Se oli erinomainen
luonnon luoma vallihauta Poukkurinteellä, jonka editse Korpiselältä
tuleva talvitie kulki. Vallihaudan muodosti syvänne, joka keväisin
täyttyi vedellä, mutta oli kesällä ja talvella kuiva. Sen molemmat
seinämät muodostivat suojaavan harjanteen, jolla kasvoi tiheä näreikkö.
Tähän syvänteeseen Sallinen sijoitti miehensä. Kaksi pienempää joukkoa
asettui Roivaksen ja Rädyn johdossa syrjemmäksi metsään, ja näiden oli
määrä ahdistaa vihollista sivuilta.
Varrottiin. Hiljaisina levisivät ympärillä äärettömät erämaat ja
jäätynyt hangenpinta kimalteli kevättalvisen kuun hohteessa. Jännitys
kasvoi hetki hetkeltä.
Jo kuului ääniä, reen jalasten kitinää ja satojen askelten töminää.
-- Muistakaa malttaa mielenne, sanoi Sallinen viimeisen kehotuksensa.
-- Kukaan ei saa laukaista ennen kuin minun pyssystäni tuli välähtää.
Vihollisen etujoukko tuli näkyviin. Tulijat lähenivät huolettomasti
eivätkä näyttäneet aavistavan mitään. Yhä lähemmäksi he saapuivat
Poukkurinnettä, jonka näreiden lomasta ojentui heitä kohti satakunta
raehauleilla ladattua pyssynpiippua. Yhtäkkiä rikkoo öisen hiljaisuuden
kumea pamaus. Silmänräpäyksessä sitä seuraa korvia vihlova, huumaava
räiske. Pensaiden välistä leimahtelee tuli ja pökertyneiden venäläisten
korvissa viheltävät ja vinkuvat raehaulit. On aivan kuin metsänhenget
olisivat raippoineen ja piiskoineen karanneet heidän keskelleen.
Kymmenittäin heitä makaa hangella huutaen ja valittaen, ja ennen kuin
he ehtivät tuolta turman paikalta pois, räiskähtää heidän ympärillään
uusi vihurinpuuska. Suinpäin he syöksyvät nyt takaisinpäin jättäen
tielle suuren joukon vaikeroivia tovereitaan.
Miehet hyökkäävät nyt poukamasta ajaakseen vihollista takaa. Mutta
Sallinen komentaa heidät takaisin varustuksen turviin. Parasta olla
toistaiseksi paljastamatta itseään viholliselle, joka arvatenkaan ei
vielä sen tien pakoon lähde. Ladataan siis pyssyt uudelleen ja
varrotaan taas...
Venäläisten päällikkö tahtoisi käydä hyökkäykseen ja karkottaa
karjalaiset asemista. Mutta hänen väkensä on suunniltaan säikähdyksestä
ja opas, joka on joutunut suoranaisen kauhun valtaan, kertoo
suurentelevia juttuja vihamiehestään Sallisesta ja tämän väen
paljoudesta. Kukaties siellä on vielä varsinaista sotaväkeäkin. Pelko
tarttuu lopulta päällikköönkin ja hän komentaa häiriön valtaan
joutuneen joukkonsa paluumatkalle.
Nyt Sallinen lähtee miehineen poukamasta. Pieniksi joukkueiksi
jakautuneina he seurailevat liukkailla suksillaan vihollisen
kintereillä ja molemmilla sivuilla. Yhtä mittaa pamahtelevat laukaukset
puiden välistä ja yhä vinhemmin pakenevat viholliset sirottaen
kaatuneitaan pitkin tietä. Noille vikkelille suksiniekoille he eivät
mahda mitään, sillä sellaisia suksimiehiä ei heillä ole itsellään ja
ratsumiehet eivät taas kykene syvässä lumessa heitä seuraamaan. Vasta
päivän valjetessa Sallinen jättää vihollisen rauhassa jatkamaan pakoaan
sekä palaa miehineen omalle puolen rajaa.
Sallinen piti edelleenkin tarkoin silmällä vihollisten hommia rajan
toisella puolen. Mutta mikään vaara ei sieltä enää sinä keväänä
uhannut. Vieläpä keskikesänkin Pohjois-Karjala sai olla rauhassa, niin
että talonpoikaisarmeijan jäsenet pääsivät kesäisiä kotitöitään
hoitamaan.
Mutta syksyllä puhkesi Ilomantsin ja Pielisten laajoilla perukoilla
tuhoisa sissisota. Rajan takaa samosi tuon tuostakin säännöttömiä
sissijoukkoja, joita ryöstönhimo oli houkutellut liikkeelle ja jotka
useinkin olivat samaa Karjalan heimoa, uskonnoltaan vain toisia.
Varsinkin tuli tunnetuksi ja vihatuksi eräs rajantakainen
sissipäällikkö, nimeltä Musta-Timo.
Lokakuun lopulla Sallinen ja Roivas olivat miehineen liikkeellä
Tohmajärven puolella, josta he olivat karkottaneet siellä riehuneen
rosvojoukon. Silloin saapui sana, että Suojärveltä käsin oli samonnut
kolmisatamiehinen joukko, joka oli ryöstänyt ja polttanut Eimisjärven
ja Konnunniemen sekä edennyt Enoon päin. Sallisen ja Roivaksen koditkin
olivat siis nyt tuhkana. Raivoissaan miehet lähtivät liikkeelle
kostaakseen nämä tihutyöt. He jakaantuivat kahdeksi joukoksi. Sallinen
lähti suuremman kanssa painaltamaan Enoa kohti. Roivas muutaman
kymmenen miehen kera Konnunniemeen. Hänen tuli katkaista siellä tie
vihollisilta, koska oli luultavaa, että he Sallisen tulosta tiedon
saatuaan lähtisivät suinpäin samoja jälkiä takaisin.
Eimisjärvelle tultuaan Roivas totesi, että hänen kotinsa samoin kuin
useimmat muutkin kylän talot olivat tuhkana. Perheensä ja kalleimman
omaisuutensa hän oli kuitenkin yhdessä Sallisen kanssa toimittanut
Liperin Röksän kylään, jossa nämä olivat paremmassa turvassa
viholliselta.
-- Tämä on Mustan-Timon työtä, sanoi Roivas synkästi. -- Mutta kyllä
minä siitä maksun perin!
Hän lähti miehineen Konnunnientä kohti. Puolitaipaleessa hän kohtasi
keskenkasvuisen pojan, joka kertoi, että viholliset palaavat
pohjoisesta suuren ryöstösaaliin kanssa. Rätyä peläten he eivät olleet
uskaltaneet edetä Enoon saakka vaan olivat kylliksi saalista saatuaan
kääntyneet paluumatkalle jo paljon aikaisemmin. Sallinen ei liioin
ollut vielä ehtinyt heidän kimppuunsa.
Roivaksen täytyi siis pienen joukkonsa kanssa hoitaa asiat yksinään.
Pojan tietämän mukaan viholliset olivat jo aivan likellä. Nopeasti
Roivas teki päätöksensä.
Edessä oli leveä ja vuolas Mäntyjoki, jonka yli tie Konnunniemeen kulki
siltaa myöten. Siinä päätti Roivas käydä vihollisten kimppuun. Hän
antoi miehille käskyn, jolloin nämä tarttuivat kirveisiinsä ja alkoivat
hakata sillan vuoliaisia. Aivan poikki ei niitä kumminkaan pantu, vaan
jätettiin sen verran tukipuuta jäljelle, että silta pysyi paikoillaan.
Mutta vähänkin raskaampaa painoa se ei kestäisi vaan romahtaisi alas.
Tämän tehtyään he piiloutuivat kahden puolen tietä sille puolen jokea,