Suomalaisia sankareita II: Historiallisia kertomuksia - 02

tarkoituksena oli vieläpä ottaa Viipuri venäläisiltä takaisin. Ensiksi
oli se eristettävä Pietarin yhteydestä, niin että sen venäläinen
varusväki ei voisi saada apua eikä muonaa, ja sitten saartaa se joka
puolelta.
Nieroth oli tässä mielessä kevättalvella 1711 määrännyt sen parin,
kolmen tuhannen miehen savolaisarmeijan, joka kenraali Armfeltin ja
eversti Stjernschantzin johdolla oli Savonlinnasta lähtien
menestyksellä taistellut Pohjois-Karjalassa vallaten maan Laatokkaa
myöten, samoamaan Karjalan kannakselle ja katkaisemaan venäläisten
huoltoyhteyden Pietarin ja Viipurin väliltä. Toisten suomalaisjoukkojen
piti tulla näitä vastaan Virolahdelta ja Säkkijärveltä. Vainolainen oli
kerta kaikkiaan pantava ahtaalle.
Näissä merkeissä pienehköt suomalaiset suksimies- ja jääkäriosastot
keväällä 1711 liikehtivät Karjalan kannaksen moneen kertaan autioiksi
hävitetyillä mailla, hyökäten venäläisten vartiojoukkojen kimppuun ja
anastaen heidän kuormastojaan. Yksi joukko oli siten huhtikuun alussa
samonnut Muolaaseen asti ja lepäili kauniina kevätaamuna erään poltetun
kylän laidassa, missä vielä jokunen sauna tai riihi soi kylmältä
suojaa.
Oli yömarssin jälkeen nukuttu muutamia tunteja ja päivä paahtoi
lämpimimmillään kylämäen suvista ahdetta, mihin miehiä nyt keräytyi
aamiaiselle, syömään viholliselta pari päivää sitten anastettuja
herkkuja. Jäseniä kangisti vielä eilisten ponnistusten jälkeen, ja kun
siinä tarinoitiin retken vaiheista ja vaivoista, pyrkivät muutamat
vanhemmat miehet vähän moitiskelemaan tätä rasittavaa seikkailuelämää.
-- Kun pääsisi saunaan ja sitten kotipankolle nukkumaan, murahti muuan
urho piipunnysäänsä virittäessään ja koipiaan oikoessaan.
-- Niin, uunin lämpö se olisi poikaa, vieläköhän tuota koskaan
tavannee, säesti hiukan haikeamielisesti toinen äijä puhuen samalla
näistä alituisista vaaroistakin vihollisten miehittämillä alueilla.
Mutta osaston päällikkö, nuori solakka luutnantti, jonka
hienopiirteisiä kasvoja vasta untuvainen poskiparta varjosti,
heittäytyi selälleen törmälle päivän paistatettavaksi, käännähti siinä
viimeksi puhuneen puoleen, viittasi siniselle taivaalle ja virkkoi:
-- Mikäs sen ihanampaa on, Heikki, kuin keväinen törmä lepopaikaksi,
mikä sen suloisempaa kuin tämä vapaa soturinelämä. Paistatat päivää,
syöt vierestäsi viholliselta siepattuja eväitä ja laulelet sekaan, niin
että metsä raikuu.
-- Laulat ja odotat, kunnes tappelu alkaa ja vainolainen on niskassasi!
-- Niin juuri, Heikki, -- taikka en odota! Hyökkään itse ja isken kuin
salama, lämpenen, valmistan viholliselle kuumat paikat, -- sitten taas
lepään ja nautin.
Nuoret miehet katsoivat ihastellen innokasta johtajaansa, mutta tuo
vanhempi uros, joka näkyi olevan tuttavallisissa suhteissa päällikköön,
jatkoi vielä:
-- Niin puhuu nuori mies, joka on vasta päässyt sodan makuun. Annahan
kun tässä ammatissa vanhenet ja koet sen kaikki kärsimykset.
-- Olenhan ollut jo matkassa minäkin, vastasi luutnantti
kerskailematta, -- mutta soturina minä elän ja kuolen.
-- Toden puhuit, virkkoi siihen tuo vanha soturi melkein ennustajan
tapaan, nousten ryntäilleen ja johtajaansa silmiin katsoen. -- Sotaan
kuolet!
-- Se on melkein meidän kaikkien kohtalo, myönsi luutnantti. -- Mutta
sanopas, Heikki, jos lienet tietäjä, kuinka ja koska se tapahtuu.
Tänäänkö vai kolmenkymmenen vuoden perästä?
-- Sitä en sano, vastasi tietäjä vältellen, -- vielä sinulla on monet
vaaran paikat edessäsi. Mutta kun se hetki kerran tulee, etköhän
silloin kadu sanojasi?
Nuori luutnantti hypähti pystyyn.
-- Tule kysymään silloin, Heikki, ja minä vastaan: En kadu! Minä olen
elänyt ja kokenut paljon.
Se oli leikkitarinaa lepotantereella, mutta siinä oli totta toinen
puoli. Ja nekin miehet, jotka valittelivat vaivojaan, ihailivat nuorta,
tulista ja neuvokasta päällikköään ja olivat hänen mukanaan valmiit
menemään vaikka hornan kitaan. Sen hän tiesi. Ja jos milloin oli
mielessä vähän alakuloisuutta, aina hän sai niihin valetuksi omaa
intoaan ja uskoaan.
Nytkin hän reippaana asteli saunan kupeelle, tarttui pyssyynsä ja nousi
suksilleen virkkaen:
-- Taas painutaan metsään ja hiiviskellään idemmäksi. Mutta ensi yönä
tapella rytistetään, silloin savustetaan viholliset siihen uuteen
linnoitukseensa, jonka he ovat tänne Muolaaseen rakentaneet. Ja sitten
Viipurin valtatielle -- eteenpäin vain!
Kohta olivat miehetkin, satakunta savolaista, suksillaan, joilla vielä
metsissä saattoi liikkua, ja leveänä kaarena painui joukko kyläraunion
takaiseen näreikköön. --
Tämä reipas luutnantti, joka johti osastoaan Karjalan kannaksella, oli
Juhana Henrik Fieandt, 26-vuotias soturi, soturin poika, joka itse jo
pian kymmenen vuotta oli ruutia haistellut. Hän ei siis ollut
ammatissaan niinkään vasta-alkaja kuin ehkä kasvojen sileydestä olisi
voinut päätellä. Jo 17-vuotiaana nahkapoikana oli hän ruvennut
rakuunaksi ja seurannut Kaarle-kuninkaan voittoisaa armeijaa Virossa,
jossa hän oli syntynyt, oli sitten palvellut Kuurinmaalla Lewenhauptin
joukoissa, sen jälkeen Inkerissä Maijdellin komennossa ja vihdoin
Armfeltin alaisena Savossa, jossa hänet oli ylennetty luutnantiksi. Nyt
hänellä oli jo oma osasto johdettavanaan ja hän oli hiljakseen
päättänyt, ettei hän tätä itsenäistä tehtävää suorittaessaan petä
esimiestensä luottamusta.
Venäläiset olivat Inkerin vallattuaan ja Pietarin perustettuaan
vakinaisesti pesiytyneet Kannaksen rajakulmalle ja valtansa
vahvikkeeksi mm. rakentaneet Muolaan linnan. Se oli nyt siitä
hävitettävä, jos mieli päästä katkaisemaan venäläisten yhteydet
Viipuriin. Tätä tehtävää suorittamaan nuori Fieandt oli nyt joukkoineen
menossa. Kuinka suuri varusväki oli Muolaan linnassa, siitä ei ollut
tarkempaa tietoa. Joka tapauksessa se oli vallattava äkkirynnäköllä,
eikä piirittämällä. Fieandt tunsi vanhastaan tienoot ja taipalet näillä
mailla ja samosi siis varmasti ja arkailematta eteenpäin.
Illan suussa lepäiltiin taas havuvuoteilla metsässä, mutta aamuyöstä
oli joukko virkeänä jalkeilla. Muolaan linna oli kivi- ja multavallien
ympäröimä korkea kunnas, johon oli rakennettu tornit ja
rintavarustukset tykkeineen. Sotaväkeä varten oli linnassa
puurakennuksia. Se oli teiden risteyksessä tärkeällä paikalla, ja
linnasta käsin oli vihollisen tarkoitus isännöidä tämänpuoleista
Karjalaa. Hyökkäystä tähän pesäpaikkaan olivat nuoren luutnantin
esimiehet pitäneet uhkarohkeana, hän oli itse tarjoutunut yrittämään ja
paloi nyt halusta päästä näyttämään kuntoaan.
Itäinen muuri oli muita matalampi ja loivempi, sen olivat vakoojat jo
ennakolta kertoneet. Sitä kohti Fieandt aikoi rynnistää. Miehet
varasivat metsästä mukaansa pitkiä riukuja ja oksapuita, joita myöten
he voisivat kiivetä, ja vasta sisäpuolelle päästyä oli alettava
tappelu. Hiljaa he hiipivät metsän rintaan asti, mutta siitä aukean yli
luutnantti komensi miehensä juoksemaan, etteivät vartijat ehtisi liian
aikaiseen hälyttää linnuetta eikä käydä tykkeihinsä käsiksi.
Itse hän juoksi ensimmäisenä kuin vihuri, solakka näre kainalossaan ja
miekka hampaissa, ja pyrynä tuiskahtivat miehet hänen perässään.
Miesten kavuttua muurin laelle alkoi linnan sisältä ja valleilta kuulua
huutoa ja jyminää. Mutta miesjoukko loikkasi muurin yli ja iski ensi
töikseen tulta sytyttäen palamaan lähinnä muuria olevan puurakennuksen,
jonka tuohikatto pian tuprahtikin liekkeihin.
Tappeluhan siinä syntyi pimeällä linnan pihalla; ammuttiin läheltä,
lyötiin teräaseilla, käsiksikin käytiin. Mutta unestaan heränneet
venäläiset olivat hölmistyneitä, kun eivät tienneet pimeässä, paljonko
vihollisia oli heidän kimpussaan. Uusia kapusi myötäänsä itäisen muurin
ylitse. He eivät voineet käyttää tykkejään, he eivät ymmärtäneet koko
rytäkän syytä. Jotkut säikähtyneet avasivat silloin eteläisen portin ja
ryntäsivät siitä ulos ihan köytenään pakosalle, toisten seuratessa
mölyten perässä. Päälliköt kyllä karjuivat ja manasivat ja koettivat
järjestää miehiään vastarintaan sekä huutaa heitä pysähtymään. Mutta
Fieandt ei antanut heille hengähdyslomaa, hänen joukkonsa hyökkäsi
palavan puurakennuksen takaa pyssyt ja pistimet ojossa kohti ja
suorastaan ajoi vastustajat ulos linnasta. Antoipa vielä pauketta
kaupantekijäisiksi!
Muolaan linnan valtaus sujui vähemmässä kuin tunnissa. Aamu ei ollut
vielä täysin valjennut, kun ne suomalaiset, jotka olivat pakenevia
ajaneet takaa, palasivat linnaan ja näkivät siellä jo omat miehensä
tykkien ääressä ja vartiopaikoilla valmiina puolustamaan linnaa koko
joukon sitkeämmin kuin sieltä äsken lähteneet. Muutamia kymmeniä
vankeja oli jo aseista riisuttuina suljettu tyrmään, tulipalo oli
estetty leviämästä muihin rakennuksiin, ja miehet tarkastelivat juuri
varastoissa olevia ruoka- ja sotatarvikkeita. Niitä oli kelpo määrät,
tälle joukolle oli evästä koko vuodeksi, ja sittenkin olisi saanut joka
päivä herkutella.
Nuori Fieandt kulki varmana, reippaana ja iloa säteilevänä uudessa
valtakunnassaan, mutta hän ei myöskään laiminlyönyt tilanteen
aiheuttamia velvoituksia. Hän jakoi miehet työvuoroihin, toiset
vartioimaan, toiset nukkumaan, antoi heille varastosta vain yhden
viinaryypyn mieheen, mutta limppua ja silavaa sitä enemmän ja
kultakolikoitakin siekailematta. Ja miehet olivat onnellisia ja
ylpeitä.
Touhuillessaan linnan pihalla nuori luutnantti tapasi saman
parta-äijän, joka eilen lepopaikalla oli vähän marissut näitä sodan
vaivoja, löi häntä olalle ja virkkoi toverillisesti:
-- Hei, Heikki, mitä sanot tänään? Et kai vaihda soturin ammattia
muuhun?
-- En vaihda.
-- Tiesinhän sen. Nyt saatkin lähteä viemään sanomaa Armfeltille
Jääskeen. Sano vain: Tie on auki, tulkaa!
* * * * *
Viipuria ei saatu valloitetuksi takaisin. Muolaan linnakin joutui
takaisin venäläisille sen jälkeen kun luutnantti Fieandt oli sieltä
lähtenyt taas uusille retkille. Karjala menetettiin kokonaan ja muukin
Suomi valloitettiin pala palalta sikäli kuin vuodet kuluivat ja sotaa
jatkui. Suomen aina huonosti varustetun ja aina huonosti johdetun
armeijan lähteet peräytyivät Kymijoelle ja senkin taakse, Hämeenlinnaan
ja siitä pohjoiseen. Etelä-Suomen rannikko kaupunkeineen joutui
vihollisten käsiin, samoin Turku ja Varsinais-Suomi. Suomen sotajoukon
rippeet peräytyivät yhä pohjoisemmaksi jättäen poloisen isänmaan
vainolaisen raastettavaksi.
Peräytyvän armeijan mukana kulki Juhana Henrik Fieandtkin, nyt
kapteeniksi korotettuna, johtaen omaa osastoaan. Hän taisteli uljaasti,
milloin siihen vain sai tilaisuutta, ja jakoi edelleen miestensä kanssa
kaikki sodan vaivat ja vaarat. Partioretkistä hän sai viihdykettä niin
kauan kuin ylipäällikkönä oli Nieroth. Mutta hänen kuoltuaan alkoi taas
Lybeckerin kunniaton komento ja sitä oli toimeliaan soturin vaikea
sietää.
Toivo heräsi taas henkiin Suomen armeijassa, kun sen ylipäälliköksi
vihdoinkin (1713) määrättiin kenraali Armfelt. Tämän jäykän suomalaisen
tunsi Fieandtkin hyvin heidän yhteisiltä Karjalan retkiltään, ja hän
tiesi samalla, että nyt saadaan edes tapella! Niin saatiinkin.
Pälkäneellä ja Kostianvirralla kapteeni Fieandt odotteli savolaisineen
päättäväisenä vihollisten maihinnousua ja hänen katseestaan säihkyi
taisteluinnon ja nuoruuden tulta, kun hän näki näiden lauttojen
lähenevän. Hän ei ollut enää sama sileänaamainen nuorukainen kuin
muutamia vuosia sitten Muolaassa. Sodan ja partioelämän yhtämittaiset
rasitukset olivat uurtaneet vakoja hänen kasvoihinsa ja kovettaneet
hänen piirteensä. Takkuinen ruskea parta peitti hänen poskensa ja ääni
soi karkeana, kun hän miehiään komensi. Mutta silmissä oli entinen tuli
ja kun hän komensi miehensä ryntäämään maihinnousevaa vihollista
vastaan, ei sitä iskua mikään kestänyt. Veteen ja lotjilleen oli
tunkeilijain vetäydyttävä Kostianvirran rantaan siltä kohdalta.
Mutta mitä auttaa yhden osaston uljuus, kun ylivoima hyökkää leveällä
rintamalla ja toiset puolustajat väistyvät ja peräytyvät. Hammasta
purren ja sydän synkkänä marssi Fieandtkin pian taas myöhäissyksyn
veteliä teitä pitkin Pälkäneeltä peräytyvän armeijan mukana yhä
kauemmaksi pohjoiseen saaden vain joskus pikkukahakoissa häädellä
Hämeenkankaan yli pyrkiviä vihollisjoukkoja.
Niin jouduttiin talven ajaksi Isoonkyröön. Nyt torjuttiin vihollista
helmikuun pakkasessa Napuen kentällä. Fieandt osastoineen taisteli
siellä taas keskustassa, jonka painostus pani vihollislaumat horjumaan
ja saattoi ne sekasortoon. Se oli verisin päivä, missä hän oli ollut
mukana. Laaja lumikenttä oli veren tahrima ja verta valui hänenkin
haavoittuneesta reidestään, mutta sitä hän ei huomannutkaan. Hän
komensi miehiään yhä eteenpäin, pääsi venäläisten tykkipattereille asti
ja huhki raisusti niitä vallatessaan. Voitto oli nyt käden ulottuvilla!
-- Hei, pojat, hei, Heikki, sinäkö siinä tappelet. Nyt vihollisen tykit
puremaan omiaan!
Se oli sama vanha soturi, joka oli ollut mukana Muolaan valtauksessa ja
joka edelleen kuului hänen osastoonsa. Yhä lujemmin oli Heikki nuoreen
päällikköönsä kiintynyt, vaikkei hän sitä aina ilmituonut. Nytkin hän
viittasi kentän itäiselle, metsäiselle kulmalle virkkaen:
-- Onhan tämä tupenrapinaa. Mutta mitä nuo tuolla juoksevat?
-- Juoskoot mitä juoksevat, me painumme eteenpäin!
Ja vallattujen tykkien ohi Fieandt porhalsi miehineen raivokkaasti
väistyvän vihollisen jälkeen.
Hän ei ollut siinä taistelun tiimellyksessä huomannut, että vihollinen
oli metsän kautta kiertänyt Armfeltin voiton toivossa taistelevan
armeijan, saartanut sen kahdeltakin puolelta, ja että se nyt jo
hyökkäsi takaapäin. Eikä hän tahtonut uskoa sitä vieläkään, vaikka näki
jälkijoukkojen hajoavan. Hän ryntäsi vain eteenpäin ja vihollinen
väistyi hänen tieltään. Mutta toiset rinnalla kulkeneet osastot olivat
säikähtäneet saartoon joutumistaan, juosseet takaisin, joutuneet
epäjärjestykseen -- yleinen sekasorto vallitsi nyt vuorostaan Suomen
armeijassa. Hän vain taisteli edelleen voiton huumauksessa ja innosti
joukkonsa mukaan, karjui, iski ja eteni.
Mutta seuraus oli, että näin edennyt keskustan osa ennen pitkää oli
umpisaarroksessa. Sen kimppuun hyökättiin nyt joka taholta, miehiä
kaatui, joukko hupeni. Toisaalla olivat saarretut joukot rynnänneet
metsään päin hajanaisin parvin. Fieandt oli jäänyt hyökkäämään
joukkoineen avoimelle kentälle ja siihen sen ylivoima piiritti. Jo
oivalsi toivottoman asemansa päällikkö itsekin, mutta muuta keinoa ei
hän nähnyt kuin taistellen rynnätä suoraan eteenpäin, missä vastarinta
olikin heikoin.
Ehkäpä hän pieneksi sulaneine osastoineen olisi siitä päässytkin
murtautumaan läpi. Mutta hän huomasi samassa miehen kaatuvan vierestään
punertavaan lumitantereeseen ja viittovan hänelle siinä kättään.
-- Joko osuivat sinuun, Heikki? kysyi Fieandt tarttuen kaatuneen
ojennettuun käteen.
-- Jo -- hyvästi, kapteeni, tässä on nyt tämän ilon loppu!
Fieandtin pysähdyttyä toveriaan hyvästelemään pari kasakkaa karautti
sivulta hänen kimppuunsa eikä hän ehtinyt iskeä vastaan. Kasakkahevonen
kaatoi hänet kinokseen ja ratsumies tuikkasi häntä keihäällään.
* * * * *
Haavoittuneena Juhana Henrik Fieandt joutui Napuen taistelussa
vangiksi, haavoittuneena ja käsistään kytkettynä hän sai kasakkahevosen
perässä juosta Hämeenkankaan yli takaisin etelään päin. Seuranaan
hänellä oli suuri määrä muita Napuella vangiksi joutuneita suomalaisia,
jotka nyt saivat palkkioksi urhoollisuudestaan kahleissa kulkea läpi
vihollisen ryöstämän isänmaansa kaukaista itää kohden.
Murheellinen matka, kipu ruumiissa, suru sydämessä. Väliin oli
pysähdyttävä viikoiksi tai kuukausiksi viheliäisiin vankien
keräysleireihin, missä haavat miten kuten hoidettiin. Vilaukselta
Fieandt sai Hämeenlinnan vankileirissä nähdä nuoren vaimonsa, joka oli
pahaa aavistaen talonpoikaisvaimon vaatteissa tullut sinne miestään
kyselemään ja kantoi heidän esikoistaan sydämensä alla. Entistä
raskaammaksi nuorelle kapteenille muodostui jatkuva vaellus venäläistä
vankeutta kohti. Turtumus ja tylsyys rupesi jo valtaamaan vankiraukan
mielen, hän jo aika ajoin toivoi kuolemaa.
Mutta Viipurissa, jossa vankiroikka taas viipyi muutaman viikon
saattajiaan odottamassa, hän tapasi ennen tuntemansa reippaan soturin
ja partiopäällikön, luutnantti Salomon Enbergin, jonka kanssa häntä
pidettiin samoissa kahleissa. Tämä iloluontoinen ja nokkela, monia
kokenut veitikka sai pian mielenraskauden hälvenemään ensi kertaa
vangiksi joutuneen kapteenin mielestä.
-- Ei tässä olla vielä lähelläkään loppua, tarinoi iloinen mies heidän
yhteisillä yöpahnoillaan. -- Minä tunnen nämä matkat. Pahin on
oikeastaan ohi. Kun Venäjälle tullaan, on jo vaellus ja vartiointi
helpompaa, siellä saadaan ruveta tuumimaan, mitä tietä pakoon on
yritettävä.
-- Pakoonko, sieltä asti?
-- Totta jumaliste, emme suinkaan me sinne jää. Olet ensikertalainen,
mutta opit pian nämäkin temput. Olemmehan upseereja. Kunhan päästään
näiden raakain kasakkain peitsiltä ja ruoskilta säädyllisempäin miesten
kuljetettaviksi, vaadimme upseerikyydit ja ajelemme troikassa... se
siellä myönnetään. Ja sitten vain varrotaan ensimmäistä pimeätä yötä,
jolloin livistetään...
-- Minne? Suomi on jo kohta kokonaan vihollisten vallassa.
-- Minne tahansa -- uusiin taisteluihin vain. Tämä alkutaival on nyt
kestettävä -- ehkei se ole pitkäkään.
Moskovan liepeille asti toverukset saivat kuitenkin vankiroikassa
kulkea, ja aika vierähti syyskesään asti, ennen kuin tuli sellainen
sopiva yö. Eräässä kylässä oli vangit jaettava eri tahoille
sijoitettaviksi ja saattoi sattua, että myöskin Fieandt ja Enberg
siellä erotettaisiin toisistaan. Kuri ja komento oli jo tosiaankin
käynyt höllemmäksi; upseerivangit saivat kesähelteessä maata yönsäkin
niissä vankkureissa, joilla heitä oli päivällä kuljetettu. Tästä
kaikesta vangit keskustelivat eräänä iltayönä. Yö oli sateinen, ilma
raskas, vartijat olivat vetäytyneet katoksen alle rupattelemaan ja
torkkumaan... Nyt koitti hetki -- vangit puristivat toistensa kättä. He
pudottautuivat äänettömästi vankkureista läheiseen pellon ojaan,
hiipivät kumarassa korkeaan ruispeltoon ja sen läpi läheiseen metsään.
Ja sitten he juoksivat, juoksivat...
-- Minne päin lähdetään?
-- Tietysti pohjoiseen!
* * * * *
Kauan sotapakolaiset piileskelivät metsissä, söivät marjoja maasta ja
nauriita halmeilta ja kulkeutuivat näin vähin erin pohjoiseen päin.
Tuli talvi, kengät ja vaatteet kuluivat riekaleiksi, ruoka loppui,
pakolaisten oli pakko uskaltautua asutuille maille. Mutta silloin he
olivat jo ehtineet Aunukseen asti, jossa väki jo oli tällaisiin
pakolaisiin tottunut eikä heille mitään pahaa tahtonut. Säästämillään
rahoilla he ostivat karjalaisilta ruokaa ja vaatteita ja kulkivat
parroittuneina karjalaismusikkoina pyhiinvaellukselle Solovetskiin,
jossa he pyhäinkuvain edessä pomiloituaan saivat muutamiksi viikoiksi
ilmaisen ruoan ja asunnon ja tarpeellisen levon.
Sotapakolaisten tarkoituksena oli pyrkiä Ruijaan ja sen kautta
Ruotsiin. Mutta luostarissa he saivat selville, että Norjakin oli nyt
vihollismaa -- Kaarle-kuningas oli näet joutunut sotaan Tanskaakin
vastaan. Silloin he muuttivat suunnitelmaa ja päättivät pyrkiä Vienan
harvaanasuttujen korpien kautta Koillis-Suomen erämaihin, jotka vielä
kuuluivat olevan vihollisen vallasta vapaita. Elätettyään itseään
syystalven kalastajina Suman rannikolla miehet ostivat toisilta
kalastajilta sukset ja hiihtivät metsäkyliä kierrellen, Uhtuan ja
Vuokkiniemen halki, Suomen rajaa kohden. Vuoden 1715 alussa he vihdoin
ohittivat rajan ja olivat muutaman päivän perästä Kajaanin linnassa.
Tämä linna oli vielä suomalaisten käsissä. Siellä isännöi näihin
aikoihin kapteeni Juhana Meurman, pitäen pienen vartiojoukon voimalla
Suomen koko koillista kulmaa vielä venäläisistä vapaana. Tämän vanhan
sotatoverinsa vieraana Fieandt viipyi talvella pari kuukautta auttaen
linnan varustamisessa ja rajaseudun puolustuksessa. Mutta hänen kelpo
matkatoverinsa Salomon Enberg, jonka suonissa vanha partioveri pian
virkosi eloon, yhtyi jo kohta niihin sissijoukkoihin jotka täältä päin
ehtimiseen retkeilivät Sisä-Suomeen ja tekivät venäläisille
kaikkinaista kiusaa.
Kajaanin linna, jota Kaarle IX:n toimesta oli ruvettu
rakentamaan Vuohenkikoskessa olevaan kalliosaareen Oulunjärven ja
Pohjois-Pohjanmaan turvaksi alituisesti hyökkäileviä ja ryösteleviä
venäläisiä ja karjalaisia vastaan, oli näihin aikoihin jokseenkin tasan
sadan vuoden ikäinen. Se oli hyvin suorittanut vartiopalveluksensa
kaukana pohjolassa, oli torjunut kaikki vihollisten pahat aikeet ja
turvannut maakunnalle rauhan. Isonvihan taistelujen riehuessa
linnanisäntä oli saanut aikaan sen, että rajarahvaan kesken
oli molemmin puolin tehty rauhansopimus, joka oli sallinut
seutukuntalaisten häiriöittä jatkaa elämistään korven laidassa.
Mutta kun venäläiset edellisenä vuonna (1714) olivat saaneet koko
Suomen Kemijokea myöten haltuunsa, oli Kajaanin asema muuttunut. Sitä
oli vihollisen taholta ruvettu ahdistelemaan lännestä ja etelästä päin,
kasakkaparvet olivat väliin samonneet Sotkamoon ja Paltamoon ja ihan
linnan liepeille asti, johon 50 vuotta sitten oli rakennettu
kuninkaankartano. He olivat kerran jo ryöstäneet ja hävittäneet sen
pikkukaupunginkin, joka oli linnan turviin syntynyt. Mutta linna itse
oli tällöinkin torjunut kaikki hyökkäykset. Yksinäisenä Ruotsin vallan
vartiona se oli autiossa erämaassa.
Linnanpäällikkö Meurman oli kuitenkin jo ikävystynyt erakkolinnaansa:
hän tunsi olonsa siellä orvoksi ja turvattomaksi. Sitä vastoin
pakolaisuudesta palannut kapteeni Fieandt mieltyi ensi hetkestä tähän
koskilinnaan, jota oli mahdoton yllättää ja josta sissijoukkoja saattoi
lähettää partioretkille Keski-Suomeen, ja hän päätti jäädä sinne. Tähän
päätökseen vaikutti sitä paitsi se seikka, että mies ikävöi jo kovasti
nuorta vaimoaan ja vankeusaikana syntynyttä lastaan, jota hän ei vielä
ollut nähnytkään. Hän lähetti sen vuoksi Sisä-Suomeen samoilevain
sissien mukana sanan Hämeessä asuvalle puolisolleen, että tämä
koettaisi matkustaa Kajaaniin miestään tapaamaan. Naisväellehän
sellainen retki toki oli mahdollinen.
Mutta itse tahtoi Fieandt sitä ennen ilmoittautua armeijaan ja
joukko-osastoonsa, joka jätettyään Suomen oli vetäytynyt Länsipohjaan
ja jota siellä koetettiin uudelleen järjestää. Hankalahan sellainen
matka tietysti oli Pohjanmaan metsien halki, mutta hän oli tottunut
tekemään vieläkin hankalampia matkoja. Hyvällä suksikelillä hän
muutamassa viikossa paineli Kainuuseen ja tapasi vihdoin Armfeltin
Uumajassa. Siellä teki hän selkoa seikkailuistaan ja kärsimyksistään ja
Armfelt ylensi sisukkaan Fieandtin majuriksi. Tällä olisi tietenkin
ollut helpommat päivät Ruotsia puolustavassa Suomen armeijassa, jota
vastaan eivät venäläiset silloin hyökkäilleet, mutta hän kaipasi
takaisin kotimaahansa toimiakseen sen hyväksi juuri Kajaanissa. Ja niin
kävi, että Armfelt kutsui Meurmanin takaisin Ruotsiin ja lähetti J.H.
Fieandtin päälliköksi Ruotsin viimeiseen suomalaiseen varuskuntaan
Kajaanin linnaan.
Sinne Fieandt lähti kesällä 1715 taaskin metsiä samoillen, yhdessä
kymmenkunnan muun suomalaisen, komppaniansa entisen soturin kanssa,
jotka tahtoivat edelleen taistella kotimaassa suositun päällikkönsä
johdolla. Näiden joukossa oli vanha Heikkikin, joka oli Uumajassa ylen
määrin ihastunut, kun siellä yhtäkkiä tapasi rakkaan kapteeninsa. Ja
yhtä ällistynyt oli Fieandtkin.
-- Heikki ilmielävänä! hän oli huudahtanut. -- Sinuthan jätin kuolemaan
Napuen kentälle, miten miekkonen sieltä hengissä selvisit?
-- Kuolleiden kirjoissahan siellä jo olinkin, vastasi Heikki. -- Mutta
siitäpä virkosin, luoti ei ollut minua sen pahemmin puhkaissut, ja
yöllä ryömin metsään ja asetuin erääseen tervahautaan makaamaan. Tuli
sinne muitakin pakolaisia, haavani sidottiin häthätää ja pian
painuttiin siitä kyröläisten piilopirtille, jossa kevään kuluessa vamma
parani. Oulussa jo joukkoni tapasin.
-- Ja jatkoit taistelua. Niin, eihän sitä ihminen luonnostaan pääse!
Yhdessä nämä vanhat toverukset nyt Paltamon saloja pitkin samoilivat
Kajaanin linnaa kohti. Majuri lisäsi vauhtia kuta lähemmäksi koskivesiä
tultiin, sillä kärsimätön hän oli tietämään, oliko hänen vaimonsa
saanut viestin ja voinut saapua Kajaaniin. Näin oli käynyt, ja
ensimmäisten joukossa riensi saapuvia vieraita vastaan nuori vaimo
poikanen käsivarrellaan.
Mikä ilon ja onnen hetki soturille. Kotionnea kesti nyt syksyn ja
alkutalven, lähes puolisen vuotta. Asuttiin suuren perheen tavoin
linnan lämpimässä tuvassa, jonka päädyssä oli päälliköllä oma
huoneensa, pyydettiin riistaa vedestä ja metsästä ja leipää haettiin
etäämpää venäläisten kuormastoista; lujitettiin varustuksia ja
vahdittiin linnaan tulevia harvoja kulkuteitä. Linnassa oli nyt
kaikkiaan satakunta miestä, niiden lisäksi vielä muutamia
porvariperheitä, jotka kaupungin palon jälkeen olivat sinne tulleet
turvaan. Ruutia ja ampuma-aseita oli myös riittävästi.
Venäläiset jättivät Kajaanin toistaiseksi rauhaan. Pienet
kasakkaosastot eivät kyenneet mitään linnalle, jolla oli tykkejä
suojanaan. Näytti jo siltä, kuin Suomen valloittajat olisivat vallan
unohtaneet tämän erakkolinnan erämaahan.
Mutta unohtumaan se ei sittenkään päässyt. Oli eletty tammikuuhun 1716.
Linnasta oli äsken lähtenyt 50-miehinen partiojoukko Nurmeksesta viljaa
hakemaan, siitä kun aina pyrki olemaan puute. Silloin hiihti eräänä
päivänä Vaalaan sijoitettu vartiomies kertomaan, että Oulusta päin oli
tulossa venäläinen sotajoukko tykkeineen, kuormineen ratsumiesten
polkiessa sille tietä. Majuri Fieandt käsitti nyt, mistä oli kysymys --
lopussa olivat levon ja onnen viikot.
Vihollista odotellessa ryhdyttiin hankkimaan linnaan muonavaroja. Niitä
toivat mukanaan nekin paltamolaiset säätyläisperheet, jotka -- kuten
kirkkoherra Erik Kajanus -- pakenivat linnan turviin tulossa olevia
julmia vainolaisia, mutta samalla siellä näin ruokaa tarvitsevainkin
lukumäärä lisääntyi. Toivottiin toki viimeiseen asti, että Nurmekseen
lähteneet ehtisivät ajoissa palata viljoineen.
Mutta he eivät ehtineet. Viholliset tulivat ensiksi, leiriytyivät
kosken molemmille rannoille, ja piiritys alkoi. Pommittamalla ei
Kajaanin linnaa kukistettaisi, siitä oli Fieandt alun perin selvillä,
siksi lujat olivat sen muurit ja siksi voimakkaat sen tykit.
Rauhallisin mielin hän sen vuoksi katseli, kuinka kuumaverisyydestään
kuulu venäläisten päällikkö, kenraali Tshekin rakennutti pattereita,
joiden taakse hän kyhäytti hirsisalvoksia miestensä asunnoiksi. Hän
häiritsi tykinlaukauksillaan noita valmisteluja. Eikä Fieandt säikkynyt
vihollisten lukumäärääkään, vaikka niitä oli kolmisen tuhatta miestä,
eikä hän hätäillyt vielä sittenkään, kun pommitus alkoi ja linnan
muurit jymähtelivät soran ja kivien lennellessä pitkin pihoja. Hän
ampui vastaan, kulki valppaana tykiltä tykille ja tähtäili usein
itsekin.
Niin menivät viikot, toinen ja kolmas, eikä linnalle ollut pahaa
vauriota tullut -- yksi ainoa mies oli kaatunut. Mutta Fieandt oli
kumminkin vastoin tapojaan taistelun soidessa, pitkin aikaa levoton ja
harmistunut. Häntä harmitti linnan turviin ahtautunut siviiliväen
paljous. Naiset ja lapset kirkaisivat aina kun tykinluoti seiniä
täräytteli. Sota on miesten työtä, naisten itku ja pelko pehmittää
miehisenkin luonnon, sen majuri nyt totesi omaltakin kohdaltaan --
hänen rakkaimpansa olivat häntä itseäänkin aivan liian lähellä.
-- Olisi pitänyt ajaa papit ja naiset salolle, piilopirtteihin, puheli
hänelle eräänä päivänä Heikki-vanhus, ikään kuin lukien hänen omat
ajatuksensa.
-- Olisi pitänyt, mutta sydän heltyi ja antoi periksi, myönsi majuri.
Hyvin vastahakoisesti hän olikin vastaanottanut paltamolaiset ja heidän
pappinsa linnaan. Mutta kun ne rukoilivat ja kuvasivat, miten
vihollinen oli viime talvena heidän kotejaan raastanut, kiskonut
vaatteet papiltakin niin tarkoin, että hänen oli täytynyt värjöttää
heidän edessään yhtä alastomana kuin oli maailmaan tullut, silloin oli
soturin sydän sulanut.
-- Niiden hätäilystä meille koituu vielä suurikin vastus.
-- Ja ne syövät varastomme, ennen kuin kelirikko ajaa piirittäjät