Suomalaisia sankareita II: Historiallisia kertomuksia - 05

kunnes vuoden vaihteessa oli saanut virkavahvistuskirjan saarnaajaksi
majuri Luukkosen jalkarakuunapataljoonaan. Eihän se ollut mikään
lihavatuloinen paikka, sillä palkkaa hän sai ainoastaan tynnyrin
rukiita kuukaudessa, saman kuin pataljoonan päällikkö upseereineen.
Luukkonen oli kuitenkin järjestänyt asian niin, että tuon ruistynnyrin
sai kuukausittain hänen perheensä, jonka hän oli sijoittanut
Savonlinnaan hänen itsensä kuuluessa pataljoonan muonavahvuuteen. Mutta
tämäkin oli parempi kuin ei mitään, ja hän sai olla tyytyväinen, että
oli lähtenyt ajoissa onnettomasta Inkeristä. Mitä olivatkaan saaneet
kokea monet hänen virkatovereistaan, jotka luottaen vihollisen
vakuutuksiin olivat jääneet paikoilleen. Esimerkiksi Järvisaaren
kirkkoherran olivat kasakat kuopanneet kaulaa myöten maahan
kiristäessään häneltä rahoja ja pidelleet häntä julmasti pahoin. Ja
saman pitäjän lukkarin nuo raakalaiset olivat naulanneet elävänä
kirkonoveen ja siinä sitten rääkänneet.
Eilen ja pitkänäperjantaina ei jumalanpalvelusta ollut pidetty, sillä
pastori oli ollut Savonlinnassa käymässä ja kotiutunut vasta illalla.
Sen vuoksi majuri oli tänä aamuna lähettänyt jumalanpalveluskutsun
miehilleen, joita majaili kaikissa kylän taloissa. Heitä kerääntyi
parhaillaan tilavaan pirttiin, joka oli siistitty pyhäasuun ja jonka
permannolle oli laudoista kyhätty tilapäisiä penkkejä. Valkeaksi pestyn
honkapöydän ääressä istui Luukkonen yllään upseerinpuku, jonka hän oli
hankkinut viime vuonna majurin valtakirjan saatuaan. Kapteeninkautenaan
hän oli käyttänyt vielä talonpoikaista sarkapukua. Hän oli leveä ja
harteva, lähes neljänkymmenen ikäinen mies. Hänen järeiden kasvojensa
iho oli kuin parkittu. Leveään leukaan oli ilmestynyt pari pientä
haavaa, josta saattoi arvata, että hän oli lauantaina saunassa
koettanut ajaa parransänkeään.
Tuossa saapuivat kapteenit Iisakki Tillainen ja Simo Torikka. Luukkonen
viittasi heidät rinnalleen peräpenkille. He olivat kumpikin syntyään
inkeriläisiä talonpoikia samoin kuin hän itsekin. Tillainen, kookas,
vaaleaverinen ja tyyni mies, oli kuulunut jo Kivekäs-vainajan väkeen.
Torikka oli sodan alussa palvellut rakuunana everstiluutnantti Bergin
aatelislipullisessa, ja sen hajottua hän oli joutunut Luukkosen väkeen.
Hän oli kohonnut korpraalista luutnantiksi, ja nyt hän odotteli kreivi
Nierothilta kapteeninvaltuutusta, sillä hän oli äskettäin Luukkosen
suostumuksella ryhtynyt kokoamaan omaa komppaniaa.
Hänen luutnantikseen piti tulla komennuksella olevan Nuutti
Koivistoisen veljen Paavon, joka oli inkeriläistä sukua hänkin ja
aloittanut sotilasuransa Kivekkään johdolla.
Tähän inkeriläiseen kantajoukkoon kuuluivat edelleen korpraalit Yrjö
Volmari ja Olli Tanhuanpää, joille kummallekin Luukkonen oli jo
tammikuulla ehdottanut upseeriylennystä, vaikka vastausta ei päämajasta
ollut vielä annettu. Tanhuanpää oli kotiseudullaan joutunut venäläisten
käsiin ja joutunut väkisin heidän sotaväkeensä. Hän oli karannut heti
ensimmäisen tilaisuuden sattuessa, puikkelehtinut Suomeen, tavannut
täällä kotipuolensa miehiä omaperäiseksi jalkarakuunapataljoonaksi
järjestyneenä, liittynyt joukkoon ja ollut jo neljä vuotta uskollisesti
mukana kaikissa sen vaiheissa.
Tupa täyttyi vähitellen miehistä. Ulkoasultaan se oli varsin kirjavaa
joukkoa. Toisilla oli täydellinen sotilasasu miekkoineen ja
kannuksineen, toiset olivat vain puoleksi sotilaan asussa ja osa
kokonaan talonpoikaisissa tamineissa. Kovakouraisia, arpinaamaisia
miehenköriläitä he olivat, kylmän ja kuuman, vilun ja nälän tuttuja,
lukemattomien vaarojen ja alituisten marssien karaisemia. Toiset,
etupäässä inkeriläinen kantajoukko, olivat liikkuneet jo kymmenisen
vuotta sotapoluilla, toiset olivat liittyneet joukkoon myöhempinä
vuosina.
Pastori Lechlin oli tavannut jalkarakuunain joukossa muutamia
entisen seurakuntansa jäseniäkin. Erään näistä, Juho Sokan,
joka palveli Tillaisen komppanian varusmestarina, hän tunsi
jommoiseksikin veisaajaksi, ja hän oli suostutellut Sokan esiintymään
jumalanpalveluksissa lukkarina. Niinpä tämä monia kokenut sissi, joka
hänkin oli ollut mukana Kivekkään retkillä, asettui nyt pöydän päähän,
haki pitkästä nahkakantisesta virsikirjasta pastorin määräämän
pääsiäisvirren, karautti pari kertaa kurkkuaan ja aloitti:
"Pääsiäispäivää nyt pitäkääm',
Jeesusta korkiast' kiittäkääm',
Joka ainoast' armosta
Päästi meit' pirun pauloista."
Hitaasti ja kangerrellen eteni virsi ja ainoastaan muutama jörisevä
kurkkuääni yhtyi kannattamaan lukkarin ponnistuksia. Tupa kävi pian
kuumaksi ja suurin osa miehistä alkoi torkahdella, ennen kuin edes
ensimmäinen virsi oli saatu loppuun. Mutta saarnan alussa syntyi
pirtissä eloa. Sen aiheutti pihalta kuuluva reen ratina. Miehet
havahtuivat, alkoivat kurkistella ulos ja supatella keskenään.
Luukkonen, joka oli todennut tulijat Koivistolaisen komennuskunnaksi,
ärähti miehille, että näiden pitäisi pysyä hiljaa paikoillaan. Mutta
kun retkeltään palanneet partiolaiset astuivat tupaan seurassaan pari
suomalaista talonpoikaa ja niin ikään pari venäläistä sotilasta, jotka
peloissaan ja hölmistyneinä vilkuilivat ympärilleen, oli kaikkien
huomio siinä määrin kiintynyt tulijoihin, että jumalanpalveluksen
jatkaminen kävi toivottomaksi. Pastori lopetti saarnan lyhyeen, ja
kohta kun hän oli amenen sanonut, tuvan täytti sekava puheensorina.
Mutta majurin nyrkin jymäys ja hänen kumea ärjäisynsä sai äänet
vaikenemaan.
-- Nuutti, tee selkoa retkestäsi ja te muut pitäkää suunne kiinni! hän
komensi.
Nuutti Koivistolainen ryhtyi kertomaan. Hän oli sujuttautunut Viipurin
tuolle puolen ja kohdannut siellä pienen tupakkakuormaston, jota
kymmenen sotilasta kuljetti Pietarista Viipuriin. Nuo kaksi kuuluivat
siihen joukkoon ja muut kahdeksan -- no, niiden ketarat käännettiin
taivasta kohti. Toisella näistä vangeiksi otetuista oli kirjekin,
kaiketi Viipurin komendantille tarkoitettu.
-- Entäs tupakat? huusivat miesjoukosta monet.
-- Tupakat on täällä, sepä tietty.
Yksi Koivistolaisen miehistä pistäytyi ulos ja toi olkapäällään ison,
niinimattoon käärityn tavarapakan, jonka hän pudottaa jymäytti
lattiaan.
-- Siinä on aluksi piippuun ja poskeenkin pantavaa, hän sanoi ryhtyen
avaamaan niinimattoa.
Näkösälle tuli kimppu mustia, tiiviisti yhteen puserrettuja
tupakanlehtiä. Saalis otettiin riemulla vastaan, sillä siitä tavarasta
alkoi olla taas puute, kun päämajasta viimeksi tullut tupakkalähetys
oli jo lopussa.
Tupakkaa jaettaessa saapuivat kapteeni Lauri Kärki, joka muutamia
vuosia myöhemmin aateloitiin ja sai silloin tuon hieman hullunkurisen
nimen Kärkisudd, sekä kornetti Matti Karjander. Jälkimmäinen oli ollut
venäläisten vankina, mutta päässyt vaihdossa vapaaksi ja liittynyt sen
jälkeen Luukkosen joukkoon. Kumpikin oli aika hiprakassa ja esiintyi
äänekkäästi. Luukkonen katsoi velvollisuudekseen torua heitä tästä sekä
siitä, että olivat lyöneet laimin yhteisen jumalanpalveluksen. Mutta
silloinpa Karjander metakan nosti.
-- Mikä sinä olet upseerimiestä komentelemaan! huusi hän. -- Tämä poika
on palvellut upseerina ja oikeassa armeijassa, mutta sinäpä et ole
muuta kuin pelkkä korpimajuri!
-- Ottakaa mieheltä miekka ja sulkekaa hänet sikolättiin selviämään!
sanoi Luukkonen rauhallisesti.
Käsky pantiin asianomaisen rähinästä ja vastarinnasta huolimatta
nopeasti täytäntöön. Kärki istahti siivosti nurkkaan ja alkoi täyttää
piippuaan vasta saadulla tupakalla. Luukkonen komensi miehet
hajaantumaan majapaikkoihinsa ja ryhtyi päällikkökunnan jäädessä tupaan
kuulustelemaan vankeja. Se kävi työläästi, sillä kaikkien saapuvilla
olevain venäjän kielen taito supistui varsin vähään. Mutta käyttämällä
sopivasti nyrkkejään apuna Luukkonen sai heiltä tietää yhtä ja toista.
Inkerinmaalla oli nykyään vähän sotaväkeä, tsaari itse oli Moskovassa,
inkeriläisiä kartanoita hän oli jaellut herroilleen. Niinpä oli
Soikkolaan asettunut muuan pajari. Kattilan kartanon oli tsaari
pidättänyt itselleen ja siellä hoidettiin nykyään hänen hevosiaan.
Ainoastaan pienehkö määrä rakuunoita majaili kartanossa.
Luukkosen mielikuvitus lähti liikkeelle. Mitäpä jos tässä taas tekisi
retken entiselle kotiseudulleen? Oli mitä parhaat reki- ja suksikelit.
Mikäs olisi pyyhkäistessä meren yli Inkerin puolelle. Napattaisiin
sieltä tsaarin hevoset, sillä omat olivat jo laihtuneet aivan
luuskiksi. Eikä olisi hullumpaa siepata vangiksi se Soikkolan pajari.
-- Pärttyli, otapas kirjoitusneuvot, pyöräytetään tässä Nieruuthille
kirje, hän virkkoi elostuneena.
Käskyn saaja oli nuori mies, niitä Turun ylioppilaita, jotka näinä
vuosina olivat kirjansa miekkaan vaihtaneet. Bartold Antonius hän oli
nimeltään ja hän oli jo neljä vuotta toiminut Luukkosen pataljoonassa
kirjurina, tulkkina, pataljoonan muonitusmestarina sekä yleensä majurin
oikeana kätenä. Vikkelä ja luotettava mies hän oli ja Luukkonen oli
hänellekin ehdottanut jo upseerinarvoa, vaikka sekin oli päämajassa
vielä ratkaisematta. Hänen veljensä Jaakko Antonius oli myöskin
jalkarakuunaväessä ja nykyään vääpeli arvoltaan.
-- Mitäs tähän sitten pannaan? Hän kääntyi Luukkoseen saatuaan
hanhensulkansa ja muut kirjoitusvehkeensä kuntoon.
-- No, ensinnäkin se, mitä tässä on saatu tietää noilta ryssiltä, ja
sitten pyydät lupaa, että pataljoona saa tehdä retken Inkeriin
vangitakseen Soikkolan pajarin ja anastaakseen tsaarin hevoset. Mutta
retkelle olisi päästävä hetimmiten, kun jäät vielä kantavat. Ja sitten,
panepas sinne myöskin, että nimismies Posa velvoitettaisiin
luovuttamaan kruunun makasiinista kymmenen tynnyriä kauroja hevosiamme
varten. Niin, ja lupa kyytihevosten ottoon, että miehistön muona
saadaan kuljetetuksi. Näistä asioista kirjoita!
Hanhensulka alkoi rapista ja pian oli ruotsinkielinen kirje valmis.
Antonius ojensi sulan Luukkoselle allekirjoitusta varten. Sen
pitemmälle ei majurin oma kirjoitustaito ulottunut. Nimensä hän oli
Antoniuksen avulla oppinut kirjoittamaan ja se oli aina juhlallinen
toimitus, joka suuresti korotti hänen arvoaan päällikkökunnan silmissä,
sillä heistä useimmat eivät pystyneet piirtämään muuta kuin
puumerkkinsä.
-- Otapas sinä, Yrjö, kaksi miestä omasta komppaniastasi ja lähde oitis
viemään tämä kirje ynnä nuo vangit päämajaan, virkkoi Luukkonen
Volmarille, kun kirje oli valmis. -- Saman tien tuot kreivin
vastauksen. Mutta pidä kiirettä.
-- Longströmin Pekka käski sanoa paljon terveisiä, ilmoitti nyt
Koivistolainen, kun Luukkosen huomio kääntyi taas häneen.
-- Vai tapasit hänetkin! Missä se poika tätä nykyä oikein vaeltelee?
-- Säkkijärvellä hän oli palatessani ja piti siellä miehineen kemuja.
-- Vai oikein kemuja! Oli tietenkin vetänyt hyvän apajan?
-- No, joltisenkin. Oli Viipurin lähistöllä saanut siepatuksi yhdeksän
venäläistä kauppiaan renkiä hevosineen ja kuormineen.
-- Mitä kuormissa oli?
-- Niissä oli jos mitä hyvää, maltaita, silavaa, turskia, hunajaa,
munia, kaviaaria, herneitä ja tupakkaa.
-- Ohhoh, onpa nyt pojilla herranpäivät. Oikein tulee vesi suuhun tuota
kuullessa.
-- Pekka oli luvannut päästää miehet vapauteen kahdensadan ruplan
lunnaita vastaan. Kaksi niistä oli jo lähtenyt Viipuriin rahoja
haalimaan. Niillä rahoilla Pekka aikoo hankkia komppanialleen paremmat
varusteet.
-- Heh, heh, kyllä se Pekka osaa aina asiansa järjestää. Mutta mitäs
junnuja nämä kaksi ovat, jotka sinä mukanasi toit?
-- Käkisalmen puolen miehiä, jotka matkallani tapasin. He haluavat
tulla meidän pataljoonaamme.
-- Vai sillä tavalla. Mutta onkos teistä sotilaiksi? Oletteko ennen
missään väessä palvelleet?
-- Ei olla, mutta eiköhän tuota siihenkin harjaantune, vastasi toinen
miehistä.
-- No, sopiihan sitä koettaa. Onko Torikan Simo vielä täällä? Jaha, no
tuostapa saat kaksi miestä komppanian alkuusi. Koeta vanuttaa heistä
kelpo sotilaita.
-- Entäs tuota... maksetaanko sitä palkkaa? tiedustelivat miehet.
-- Vai palkka teillä onkin ensimmäisenä mielessä! Soo-o! Eikö riitä
tuollaisille metsästä tulleille vapaa leipä kruunun hoteissa ja lupa
tapella ryssää vastaan? Mitä! Puolikymmentä vuotta minäkin olen
tapellut ilman mitään palkkaa. Samoin Torikka tuossa, teidän tuleva
kapteeninne. Toista sataa vihollista hän on omin käsin jo ehtinyt
päiviltä nitistää eikä palkkaa ole ollut kuin vasta viime vuosina
tynnyri jyviä kuukaudessa. No, saattehan tekin, jumalanluomat, sen kuin
muutkin miehet, nimittäin puolitynnyriä kuussa, mutta vasta sitten kun
nähdään, mihinkä te kelpaatte. No, riittääkö se?
Miehet mutisivat myönnytyksensä, Antonius merkitsi heidän nimensä
pataljoonan rulliin ja Torikka vei heidät komppaniansa majapaikkaan.
Huomenna piti korpraalin ryhtyä heistä sotilaita muokkaamaan.
Ryhdyttiin tekemään kaikenlaisia valmisteluja Inkerin retkeä varten.
Muutaman päivän kuluttua Volmari palasi Liljendalista, jossa pääarmeija
tähän aikaan majaili. Kreivi Nierothilta oli Luukkoselle kirje, jossa
hänelle annettiin lupa Inkerin retkeen. Kaurojen saantia varten oli
kirjeen mukana asianomainen valtuutus. Mutta kirjeen jälkiosan kohta
sai majurin kovin kuohuksiinsa. Kas näin se Antoniuksen suomentamana
kuului:
"Ja muutoin, koska Herra Majurin ja hänen haltuunsa uskotun miehistön
päälle on rahvaalta monta valitusta sisään tullut, että he eivät
ainoastaan mielivaltaisesti ota heidän hevosiaan, vaan muutoinkin
heille kaikenlaista vääryyttä matkaan saattavat, niin muistutetaan
Herra Majuria täten kaikki senkaltaiset vääryydet tyyten lopettamaan
sekä tämän jälkeen ylläpitämään vakavata disipliiniä hänen haltuunsa
uskotussa pataljoonassa, niin etteivät he omiamme vastaan vähintäkään
väkivaltaa harjoita, uhalla että jos tämän jälkeen vieläkin valituksia
kuuluu, minä en voi olla asiaan mitä vakavimmin käsiksi käymättä."
-- Jaa'a! Jaa'a! saneli Luukkonen päätään nyökäyttäen. -- Siinä se nyt
oli. Minä olen aina koettanut ihmisyyttä noudattaa ja kehottanut siihen
muitakin, mutta kuka tässä voi jokaisen jäljillä juosta katsomassa,
mitä ne maakunnassa liikkuessaan tekevät. Joukossa on monenlaista
miestä.
Kun kaikki olivat kokoontuneet matkalle lähtöä varten, Luukkonen otti
asian vielä puheeksi saattaen ylipäällikön nuhteet omalla tavallaan
pataljoonan tiedoksi.
-- Ne teistä, niin päälliköistä kuin miehistäkin, jotka harjoittavat
väkivaltaa oman maan rahvaan keskellä liikkuessaan, varokoot tästä
lähin itseään, hän julisti karkealla sotaäänellä.
-- Päälliköistä painakoon tämän kalloonsa varsinkin kapteeni Kärki.
-- Minäkös se pahin pukari sitten olen! murahti Kärki silmiään
muljautellen.
-- En sanonut, että sinä olisit juuri se kaikista pahin, jatkoi
Luukkonen, -- mutta opiksesi saat monen muun kera ottaa. Pitäkää
mielessänne, että me olemme kuninkaan ja isänmaan palveluksessa olevaa
sotaväkeä eikä mitään metsärosvoja. Vähänkö meitä on sillä ja monilla
muilla nimillä haukuttu! Mutta siitä täytyy tulla loppu. Annahan tänne,
Pärttyli, se kreivin kirje, niin minä luen siitä, mitä hän asiasta
minulle kirjoittaa.
Levitettyään kirjeen eteensä, aivan kuin olisi sen sisällyksestä
kyennyt selvän saamaan, hän luki kulmat rypyssä seuraavaa:
-- Ja annan minä täten Herra Majurille tiedoksi, että hänen on tästä
lähin pidettävä mitä ankarinta disipliiniä haltuunsa uskotussa
pataljoonassa sekä pahimmat väkivallantekijät ja järjestyksen rikkojat
joko vangittuina lähettämään tänne päämajaan tai itse heidät muitta
mutkitta hirtättämään.
Hän antoi kirjeen takaisin Antoniukselle ja jatkoi:
-- Jaa'a, siinä sen nyt kuulitte. Tämä ei olekaan leikintekoa.
Disipliiniä, se tahtoo sanoa kuria käskee kreivi pitää yllä. Enkö minä
ole koettanut, mutta se ei näy riittäneen. No, lisätään puhtia. Joka
tästä puolin ei tottele, niin -- kirjeestä sen kuulitte. Uudet miehet
painakoot tämän varsinkin mieleensä. Ja muistakoon jokainen, ettei
täällä olla hyötymässä ja oman edun tähden, vaan taistelemassa isänmaan
ja kuninkaan puolesta. Ja nyt kursailematta matkaan!
Hän nousi hevosensa selkään ja pataljoona lähti liikkeelle, toiset
ratsastaen, toiset reissä ajaen ja jotkut hiihtäen. Vaikka joukkoa
sanottiin pataljoonaksi, ei siinä tällä haavaa ollut miehiä paljonkaan
yli kahdensadan. Ratsuhevosia oli noin kuudellakymmenellä ja nekin
enimmäkseen surkean laihoja kaakkeja. Osalla oli täydelliset satulat,
toisilla ainoastaan loimi tai rehusäkki ja vitsasta punotut jalustimet.
Kuljettiin hyvää vauhtia Virolahdelle, josta seuraavan päivän
iltapuolella lähdettiin pitkin Suomenlahden jäälakeutta ajelemaan kohti
Inkeriä. Omituinen surumielisyyden ja polttavan vihan sekainen tunne
valtasi Luukkosen taas, kuten aina ennenkin oltaessa matkalla
Inkerinmaata kohti. Syvällä olivat hänen juurensa siinä maassa. Muualla
hän tunsi olevansa kuin juureton puu ja alati hänen sydämensä veti
synnyinseuduille. Nevajoki oli kuin hänen heimonsa äiti, sen rannoilla,
Kolppanan pitäjässä, hän oli ensi kerran päivänvalon nähnyt, siellä
olivat hänen isänsä maata viljelleet ja siellä he maan mullassa
lepäsivät. Mutta kuka nyt isännöi hänen syntymäkodissaan? Muukalainen.
Vuosi vuodelta oli hän nähnyt muukalaisvallan lujittuvan Nevajoen
varsilla. Se kirveli hänen sydäntään ja kannusti häntä uusiin
taisteluihin. Lukemattomia retkiä hän oli miehineen sitten Kivekkään
päivien tehnyt Inkeriin ja paljon tuhoa hän oli viholliselle tuottanut,
mutta se kaikki oli ollut vain kuin tulipalon sammuttamista sylkemällä.
Mitään ratkaisua ei hän kyennyt saamaan aikaan, mutta siitä huolimatta
hän tahtoi taisteluansa jatkaa ja elämänsä viime hetkeen noudattaa
Kivekäs-vainajan viimeistä kehotusta.
Surullisena punersi rannaton ulappa auringon vaipuessa länteen ja
mieleen hiipi omituinen autiuden tunne. Luukkonen ratsasti pienen
joukkonsa etunenässä ahavan puremilla kasvoillaan yrmeä ilme ja silmät
herkeämättä tähdättyinä itään, jossa vihollisten tallaama synnyinseutu
värjötteli näköpiirin takana. Hän olisi tahtonut yhtä menoa painaltaa
perille, mutta hevosten uupumus pakotti sydänyön lähetessä pysähtymään.
Mukaan otetuista puista viritettiin pieniä nuotioita, joiden ääressä
miehet valmistivat illallisensa, ja hevosten rouskuttaessa appeitaan
partiomiehet nukahtivat satulain, loimien ja heinätukkojen päällä
taivasalla, keskellä aavaa jäälakeutta. Koko seuraava päivä jatkettiin
matkaa ja pysähdyttiin vasta auringon laskiessa lepäämään. Silloin
häämötti jo edessä Soikkolan niemi. Sydänyön hetkellä Luukkonen komensi
joukkonsa taas liikkeelle, sillä pimeän aikana oli hyökkäys tehtävä
kumpaankin paikkaan.
Soikkolan kartanon valtaaminen ei tuottanut mitään vaikeuksia. Siellä
tavattiin vain joukko makeimmasta unestaan herätettyjä, pahoin
ällistyneitä palvelijoita, jotka eivät yrittäneetkään vastarintaa.
Pajari itse ei ollut kotona ja pelastui siis vankeudesta. Saaliiksi
otettiin mitä suinkin katsottiin kuljettamisen arvoiseksi, ennen
kaikkea pajarin pöytähopeat. Sitten pistettiin kartanon päärakennus
palamaan.
Rosvoamistahan tämä oli ja murhapolttoa, mutta miksi eivät suomalaiset
sissit olisi sitä tehneet, kun venäläisten säännöllinenkin sotaväki
harjoitti Suomessa ehtimiseen samanlaista ilkivaltaa paljon suuremmassa
määrin. Ryöstiväthän he kirkkojenkin kalleudet ja kellot; eräs heidän
ylimmistä päälliköistään vei Venäjälle yksin piispa Henrikin hopeoidut
luutkin Turun tuomiokirkosta.
Kattilan kartanossa kohdattiin yhtä vähän vastarintaa. Saaliiksi
saatiin sieltä neljäkymmentä hyvin syötettyä tsaarin hevosta sekä
vangiksi kymmenkunta rakuunaa. Liekkien hulmutessa lähdettiin
paluumatkalle ja pyyhkäistiin Suomenlahden jäätikölle. Onnellisesti
päästiin Tammion saarelle, jonne joukko asettui lepäämään ja josta
Luukkonen lähetti vangit ynnä kertomuksen retkestään kreivi Nierothille
Liljendaliin. Kun saarelle saapui sitten pari luotsia, jotka tiesivät
kertoa, että Soikkolaan oli komennettu sata kasakkaa, teki Luukkonen
vielä viime keleillä uuden retken meren yli ja tuhosi perin pohjin
tämän kasakkajoukon.
Kesällä olivat sotatoimet yleensä seisauksissa, tsaarilla kun oli yllin
kyllin tekemistä oman maansa etelärajoilla. Luukkonen liikkui tapansa
mukaan partioretkillä pistäytyen kerran veneillä Viron puolellakin.
Viholliset eivät koskaan arvanneet olla kyllin varuillaan ja niin
kovasti venäläiset pelkäsivät häntä, että ruhtinas Menshikov
jopa kirjoitti kantelukirjeen hänen hävitysretkistään kreivi
Nierothille, joka ei tietenkään ryhtynyt mihinkään toimenpiteisiin
Luukkosta vastaan. Sen sijaan toimitettiin samaiselle Menshikoville
saksankielinen käännös siitä kenraalimajuri Armfeltin raportista,
jossa tämä kertoi niistä eläimellisistä julmuuksista ja
pöyristyttävistä raakalaisteoista, joita venäläiset olivat Karjalan
puolessa suorittaneet.
Elokuussa Luukkonen sai Nierothilta määräyksen lähteä
tiedusteluretkelle Kannaksen puolelle. Kas, sepä jotakin oli! Siellä
vihollisen valtaamilla alueilla hän tunsi vasta olevansa oikein omassa
elementissään. Nyt hän saattoi sitä paitsi taas pistäytyä rakkaan Nevan
rannoillakin, kun yöt olivat tarpeeksi pimeät. Satamiehisen joukon hän
otti mukaansa ja lähti matkalle; toiset saivat Antoniuksen ja Torikan
johdolla jäädä partioimaan Viipurin länsipuolelle.
Säkkijärveltä Luukkonen kulki miehineen veneillä saariston suojassa
Viipurin lahden vastakkaiselle rannalle. Kaislahdessa, johon hän yöpyi,
hän sai talonpojilta kuulla, että Pietarista päin oli tulossa
venäläisiä sotilaita.
-- Kuinka paljon?
-- Paljon niitä näytti olevan, ainakin pari sataa.
Pari sataa! Siis ainoastaan kaksi yhtä vastaan. Tokihan Luukkonen
silloin yrittäisi, hän joka oli usein taistellut yksi kymmentä vastaan.
Niillä oli kenties kuormastokin mukanaan ja vangiksi otetuilta
saataisiin tietoja Pietarin puolen oloista. Kun talonpojat tiesivät
näiden jo illalla olleen Johanneksessa, saattoi aamuvarhaisella heitä
jo odottaa Kaislahteen. Ei siis muuta kuin etsiä soveliaat
väijytyspaikat. Kaislahden perukasta ne löytyivätkin, siinä missä
Viipurin tie kulki mainittuun lahteen laskevan pienen joen yli. Siinä
Luukkonen sijoitti miehistönsä asemiin ja niin alettiin pimeän
häivyttyä vartoa vihollista.
Päivän valjetessa peittyi kaikki sakeaan sumuun. Kuului marssin
töminää, mutta oli mahdoton nähdä, pitikö talonpoikain tiedonanto
vihollisten lukumäärästä paikkansa. Mutta pitipä tai ei, tässä sitä nyt
joka tapauksessa oltiin ja iskemättä ei vihollista sopinut sivu laskea.
Pistoolinlaukauksella Luukkonen antoi hyökkäysmerkin ja hurraten hänen
miehensä syöksyivät tien kummaltakin puolen huolettomana etenevän
viholliskolonnan kylkiin. Ne joutuivat tietenkin tavattoman hämmingin
valtaan ja alkoivat sikinsokin pyrkiä takaisin pienelle sillalle.
Partiomiesten aseet tekivät pahaa jälkeä, yli maassa makaavain he
painelivat sillalle ja seurasivat kintereillä sillan toiselle puolen.
Mutta siellä viholliset äkkiä hävisivät kuin maan alle. Joka puolella
oli sakea sumuseinä vastassa. Arvatenkin jälkijoukko oli lähtenyt
pakoon minkä koivista pääsi. Luukkonen huusi miehensä koolle syöksyen
sitten heidän kärjessään takaa-ajoon. Pitihän heidän toki vankejakin
saada edes niin paljon, että voi näiltä kaikenlaisia tietoja puristaa.
Oli aivan kuin helvetti olisi heidän edessään kitansa avannut. Musketit
paukkuivat ja kuulat viuhuivat ilkeästi heidän ympärillään. He
vastasivat yhteislaukauksella ja hyökkäsivät jälleen eteenpäin. Mutta
sumun keskellä oli muurina heitä vastassa taajat rivit vihreätakkeja.
Kun heidän miekkansa ja musketinperänsä saivat raivatuksi aukkoja
muuriin, seuraavassa hetkessä uudet miehet täyttivät ne. Ja nämä
uhkasivat jo heidän sivustojaankin. Kuuluvana Luukkosen komentohuuto
kajahti silloin ja nopeasti hänen miehensä sitä noudattaen peräytyivät
sillan yli. Mutta siellä he törmäsivät myös vihollisiin. Niistä oli
siis osa kahlannut puron yli heidän selkäpuolelleen! He olivat
auttamattomasti saarroksissa.
-- Eteenpäin, pojat, meidän täytyy raivata tie itsellemme, vaikka pää
menisi! huusi Luukkonen ja syöksyi miekka koholla vihollisten keskelle.
Miestä kaatui oikealla ja vasemmalla, mutta aina näytti Luukkosesta
vihollismuuri yhtä vahvalta. Yhtäkkiä hän huomasi olevansa yksinään
vihollisten saartamana. Takaapäin häntä lyötiin musketinpiipulla
käsivarteen niin että miekka hervahti maahan, ja kun hän kumartui sitä
vasemmalla kädellään ottamaan, heittäytyi hänen päälleen miesjoukko,
niin ettei hän kyennyt paikaltaan liikahtamaan. Hän oli auttamattomasti
vanki -- ensi kerran kymmenvuotisten taisteluiden jälkeen.
Taistelun meteli vaikeni joka puolella. Auringonsäteet hajottivat sumun
ja Luukkonen huomasi vihollisia olevan monin verroin enemmän kuin
tiedonantajat joko tahallisesta ilkeydestä tai taitamattomuudesta
olivat ilmoittaneet. Häntä ympäröi kerrassaan nelituhatmiehinen joukko,
jonka tsaari oli lähettänyt Viipurin puolustajain vahvistukseksi.
Viholliset olivat äärimmilleen kiihdyksissä tuosta äkkiyllätyksestä ja
kärsimästään mieshukasta, joka kaikesta päättäen nousi useihin
kymmeniin. Luukkosta lyötiin ja tyrkittiin ja joka hetki hänen henkensä
oli vaarassa. Hänet raahattiin sillan toiselle puolen, ja siellä hän
kohtasi kaksi miehistään sekä vanhan taistelutoverinsa, kapteeni
Tillaisen, jotka samoin olivat joutuneet vangiksi.
-- Miten on toisten laita? kuiskasi Luukkonen, -- eivät kai he kaikki
liene kaatuneet?
-- Toivottavasti suurin osa heistä pääsi pintehestä, vastasi Tillainen.
Tyrkkien ja potkien heidät saatettiin erään korkeampiarvoisen upseerin
eteen, joka nähtävästi oli joukon päällikkö. Silmät kipinöiden tämä
syyti suustaan haukkumasanoja sekä heristi heille nyrkkejään. Jostakin
ilmestyi tulkin tapainen, jonka avulla päällikkö alkoi kysellä,
paljonko heitä oli ollut ja kenen toimesta he olivat tähän järjettömään
tekoonsa ryhtyneet.
Luukkonen vastasi että heitä oli satamiehinen komennuskunta Suomen
armeijaan kuuluvaa sotaväkeä ja olivat he ylipäällikön käskystä
tiedusteluretkellä. Itsensä hän ilmoitti joukon päälliköksi.
Venäläisten päällikkö nauroi häijysti ja osoitellen häntä puhui jotakin
toisille upseereille, jotka myöskin nauroivat. Sekä Luukkosella että
Tillaisella oli yllään talonpoikaisnutut, joihin he retkelle
lähtiessään olivat pukeutuneet voidakseen väliin partioida yksinäänkin
huomiota herättämättä. Heidän ulkoasunsa perusteella venäläisten
päällikkö piti nyt nähtävästikin törkeänä valheena Luukkosen
ilmoitusta, että he olivat armeijaan kuuluvaa väkeä ja että hän itse
oli upseeri. Päällikkö puhui jälleen venäjää ympärillään seisoville
upseereille viitaten samalla tien vieressä kasvavaan petäjään. Tulkki
ilmoitti heille päällikön käskystä, että he saivat maantierosvojen
tavallisen palkan, minkä jälkeen heidän jokaisen neljän kaulaan
viskattiin nuoransilmukka.
-- Tällä tavallako te kohtelette kuninkaallisen Ruotsin armeijan
sotureita? huusi Luukkonen. -- Minä olen siinä armeijassa majuri ja
toverini tuossa kapteeni. Ellette usko, niin lukekaa tuosta!
Hän tempasi sarkatakkinsa povesta kuluneen nahkalompakon, jossa oli
hänen majurinvaltakirjansa, sekä ojensi sen päällikköä kohti. Tämän
viittauksesta keskeytettiin toimitus ja paperia alettiin tutkia. Se
kulki kädestä käteen ja tulkki ryhtyi kääntämään sen sisällystä
venäjäksi. Upseerit alkoivat lukemisen päätyttyä vilkkaasti jutella
silmäten aina väliin Luukkosta, ja usein he toistivat nimeä "Kivikäs".
Heille oli selvinnyt, että tässä oli nyt heidän edessään se pelätty ja
vihattu Kivekäs, jota heikäläiset olivat vuosikausia koettaneet saada
käsiinsä. Päällikön katse kirkastui. Mikä onnenpotku, että juuri hänen
oli suotu saada käsiinsä tuo kuuluisa sissipäällikkö! Kyllä tsaari
tulisi häntä siitä muistamaan. Ja mikä riemu tästä nousisi sekä
Viipurissa että Pietarissa. Jei bohu!
Silmukat poistettiin vankien kaulasta ja päällikkö katseli heitä nyt
iloisin ilmein. Olihan saalis hänelle kullan arvoinen. Riemukkaasti
lähdettiin jatkamaan matkaa Viipuriin. Vangit saivat astua vahvan
vartion keskellä. Perille saavuttiin puolenpäivän aikaan. Kulovalkeana
levisi Viipurin varusväen keskuuteen tieto, että kuuluisa Kivekäs oli
vankina tuotu kaupunkiin. Lakkaamatta tungeskeli uteliaita Luukkosen ja
hänen toveriensa ympärillä.
-- Vot Kivikas! Smotrijte!