Suomalaisia sankareita II: Historiallisia kertomuksia - 07

varsin lähellä sitä. Sinne täytyi toinen tykki ja osa miehistöä
kiireellä lähettää. Ja tulisesti nyt sitäkin koivulaivaa tervehdittiin.
Mutta se oli päässyt liian lähelle rantaa! Venäläisten päällikkö
komensi miehensä kuulasateesta huolimatta hyppäämään veteen ja
kahlaamaan maihin ja heitä tulikin sieltä nyt sakeana pilvenä. Syntyi
taistelu saaren rannalla, ryssät levittivät rintamansa ja pääsivät
etenemään verkalleen ylivoimansa ansiosta. He olivat pian keksineet,
että suomalaisia oli täällä vain pieni joukko. Kotvan kesti tätä
epätasaista taistelua, mutta Longström älysi pian vastarinnan
toivottomaksi. Sitä pitkittämällä hän vain menettäisi miehensä. Siksi
hän jatkoi itse kymmenkunnan miehen kanssa kiivasta ampumista, mutta
lähetti Forsmanin johtamaan muun joukon veneisiin ja soutamaan
manterelle. Yksi vene oli vain jätettävä jälkijoukkoa varten.
Tämä liike onnistuikin hyvin -- nuo siipirikot laivat olivat loitonneet
liian kauas selälle eivätkä päässeet sieltä pahasti hätyyttämään
pakenevia. Longström miehineen jatkoi metsänrinnassa taistelua. Mutta
kun hän sitten yhtäkkiä jätti tykkinsä ja juoksi tuolle viimeiselle
veneelle paetakseen hänkin saaresta miestensä kanssa, se olikin poissa.
Oliko senkin vienyt oma väki hätäännyksissään vaiko rantaa kiertänyt
venäläinen, siitä ei saatu koskaan selvää. Pieni suomalaisparvi oli
ehdottomasti saarroksissa -- ei auttanut muu kuin antautua.
Näin Longström joutui venäläisten vangiksi. Katkeraahan se oli, mutta
hymyillen hilpeä mies koetti mukautua kohtaloonsa, tarjosi
vangitsijoilleen tupakkaa ja heittäytyi juttusille heidän kanssaan. Ja
henkensä hän pelasti.
* * * * *
Pietariin korjattavaksi vietävässä rikkiammutussa kaleerissa kapteeni
Longström kuljetettiin vankeuteen. Hänet suljettiin siellä kylmään,
kosteaan ja ahtaaseen tyrmään, jossa oli paljon muitakin sotavankeja.
Heidän joukossaan Pietari tapasi entisen esimiehensä ja partiotoverinsa
Taneli Luukkosen, joka toista vuotta sitten oli joutunut Viipurin
tienoilla satimeen.
Mutta surkeassa tilassa oli nyt tuo ennen niin topakka ja
toimekas Taneli, kuuluisin ja pelottavin kaikista suomalaisista
sissipäälliköistä. Tauti oli hänet tyrmässä tavannut ja taittanut,
nälkä ja syöpäläiset olivat tehneet raunion verevästä miehestä, hänestä
ei ollut enää muuta jäljellä kuin heikosti lepattava elämänliekki.
Luukkonen kertoi hänelle pahnapahasilla maattaessa seikkailuistaan ja
huonosta onnestaan, mutta yhteen neuvoon hän aina terästi kaikki
kuiskivat puheensa:
-- Koeta paeta hinnalla millä hyvänsä, muuten varmasti menehdyt!
-- En siekailekaan, jos vain on vähänkin mahdollisuutta.
-- Vaikkei näyttäisi olevankaan, tiukkasi Taneli käheänä. -- Vaikka
olisi kuinka toivotonta tahansa, yritä -- anna mieluummin henkesi
mennä. Sillä tämä on pahempaa kuin helvetti.
Kyllähän Pietari sen itsekin älysi ja hän päätti noudattaa riutuneen
ystävänsä neuvoa. Mutta mihinpä pakenet umpinaisesta tyrmästä?
Sen verran Longström sai kuitenkin vartijoiltaan selville, että hänen
asiaansa tutkittiin... ei oltu selvillä siitä, oliko hän toiminut
sissipäällikkönä, jolloin hänellä oli Luukkosen kohtalo varmasti
edessään, vaiko vakinaisen armeijan upseerina, jolloin hän voisi päästä
Sisä-Venäjälle. Pietari teetätti silloin tyrmässä eräällä
kielitaitoisella kohtalotoverillaan anomuksen, jossa hän koetti
todistaa jälkimmäisen oikeaksi -- vaikkei hän todellisuudessa ollut
siitä itsekään aivan varma -- ja pyysi kuulustelua. Ja kuinka ollakaan,
eräänä päivänä Pietari vietiin johonkin virastoon kuulusteltavaksi.
Silloin hän puristi jäähyväisiksi Luukkosen jo kylmän raukeaa kättä --
hän ei aikonut enää suurin surminkaan palata siihen haisevaan tyrmään.
Eikä hän palannut. Tiukka ja pitkä kuulustelu pidettiin jossakin
linnoituksen virkahuoneessa, vallan nääntyneenä hän palasi sieltä
vartijansa saattamana etuhuoneeseen, joka oli sotaväkeä täynnä. Siellä
hän tyrkkäsi vartijansa kouraan hopeakolikon, pyytäen julmaan janoonsa
haarikan olutta. Vartija, jota itseäänkin janotti, heltyi ja lähti
olutta hakemaan. Mutta kun hän oli ovesta mennyt, silloin Longström
astui heti ryhdikkäänä ja komeana toisen oven suuhun, puki siellä
verkalleen ylleen venäläisen upseeritakin ja lakin ja astui ulos...
Sotamiehet tekivät hänelle kunniaa, he eivät häntä eikä hänen asiaansa
siinä virastossa tunteneet.
* * * * *
Näin kapteeni Longström ainakin itse selosti pakonsa Pietarista
ilmestyessään keväällä 1713 yhtäkkiä Armfeltin armeijaosastoon, joka
silloin puolusti Helsinkiä venäläisten laivastohyökkäystä vastaan. Hän
sai kohta oman osastonsa takaisin komentoonsa, ja kun Armfeltin yksikön
pian sen jälkeen Ruotsin laivaston viipymisen vuoksi taaskin oli
peräydyttävä palavasta Helsingistä, jonka venäläiset nyt valtasivat,
seurasi hän sen mukana, mutta sai tällä välin jo taas erinäisiä
tehtäviä suoritettavakseen.
Helsingin palo harmitti venäläisiä; he olivat valinneet tämän
satamakaupungin tukikohdakseen, mutta siellä ei ollut enää taloja eikä
varastosuojia, joita täytyi kiireellä ryhtyä rakentamaan.
Rakennusaineita saadakseen lähetti venäläisten päällikkö eräänä päivänä
kolme kaleeriaan Sipoon joelle purkamaan ja tuomaan pieltä Helsinkiin
talonpoikain taloja. Longström sai Tuusulassa ollessaan siitä vihiä ja
hiipi miehineen kiireesti metsien halki tälle "työmaalle".
Venäläisillä oli vahvanlainen vartiosto, mutta se hölmistyi äkillistä
yöllistä hyökkäystä. Ketkä eivät rytäkässä kaatuneet, joutuivat
suomalaisen partioväen vangiksi. Longström poltti kaleerit jokeen ja
otti mukaansa muonaa sen verran mitä kantaa jaksettiin. Sinne jäivät
vihollisen rakennuspuut, ja suomalaiset jalkarakuunat palasivat 11
vankia mukanaan aamupuhteella Tuusulaan, pääarmeijaan, johon
Lybeckerkin nyt oli Porvoosta poistuttuaan yhtynyt. Tämä kepponen
lohdutti Longströmiä: hänen syksyinen tappionsa Kyminsuussa ja talviset
kärsimyksensä Pietarissa tulivat pieneltä osalta kostetuiksi. Mutta
itse armeijan asemaanhan se ei mitään vaikuttanut, tämä vain peräytyi
pohjoiseen päin.
Lybecker sai vihdoin eräänä päivänä kutsun saapua Tukholmaan
tutkittavaksi; mielet olivat sielläkin vihdoin hänen kunniattoman
sodankäyntinsä johdosta jo liiaksi myrtyneet. Armfeltista tuli
ylipäällikkö ja sen jälkeen Suomen armeija sai vihdoinkin ruveta
taistelemaan -- valitettavasti vain liian myöhään.
Pälkäneen taistelun jälkeen, jossa Suomen armeija oli pahasti lyöty
hajalle, harhaili sisämaan metsissä ja kylissä syysmyöhällä 1713 paljon
pieniä, johtoa vailla olevia sotilasparvia, jotka osaksi eivät osanneet
takaisin armeijaan, jonka olinpaikkaa ne eivät tunteneetkaan, osaksi
tahallaan kiertelivät maata, karkulaisina tai sissijoukkoina. Niitä
keräilemään ja itsenäistä pikkusotaa käymään lähetettiin silloin mm.
Pietari Longström. Hän keräsikin pian ympärilleen metsistä toistasataa
miestä käsittävän joukon, jolla hän ahkerasti hätyytti vihollisen
selkäpuolta, tuhosi kasakkaparvia ja valtasi kuormastoja. Näin hän
vietti syyskauden Keuruun ja Vesilahden märissä metsissä, pakkastalven
Jämsän ja Saarijärven saloilla, ja monet kovat hän siellä koki, monesta
pälkähästä hän vain hädin tuskin neuvokkuudellaan ja nopeudellaan
selvisi.
Mutta talven selän taittuessa rupesi sinne Sisä-Suomen metsäseutuihin
keräytymään yhä lukuisammin pakolais- ja partiojoukkoja. Isossakyrössä
oli taisteltu Suomen sotaväen viimeinen verinen taistelu ja voitetun
armeijan rippeitä samoin kuin vihollisten julmuutta pakenevia
talonpoikia kuljeskeli nyt avuttomina saloilla. He tuottivat suuria
kärsimyksiä väestölle, joka oli jäänyt paikoilleen.
Longström koetti pitää joukossaan ankaraa mieskuria; hän rankaisi
armotta jokaisen väestöä vastaan tehdyn ilkityön, kielsi jyrkästi
kaiken omankädenoikeuden, kielsi varovaisuussyistä miehiltään
viinanjuonninkin, tasasi aina oikeudenmukaisesti viholliselta siepatut
saaliit miestensä kanssa ja jakoi loput hätää kärsivälle väestölle.
Tuon kurin takia miehet kunnioittivatkin häntä ja tottelivat hänen
käskyjään. Mutta monet muut joukot eivät olleet yhtä tunnontarkkoja, ja
kuukausi kuukaudelta miehet ja mielet yhä kovettuivat ja raaistuivat.
Keväällä 1714, Napuen tappion jälkeen, armeijan tähteiden peräytyessä
Länsipohjaan ja koko Suomen jouduttua vihollisen valtaan, oli mieliala
metsiin paenneiden joukossakin synkimmillään. Venäläisten päällystö
määräsi hirmuisen rangaistuksen niille, jotka suosivat sissejä eivätkä
ilmoittaneet heidän puuhistaan. Sellaisten kylä oli poltettava, eikä
ainoastaan kylä, vaan metsänkin vainolaiset sytyttivät ja polttivat,
tuhotakseen muka siellä piileskelevät pakolaisetkin. Sissien suosijaksi
epäiltyä kidutettiin, ja hänet surmattiin säälittä. Monien kidutettujen
oli pakko tunnustaa ja he ilmoittivat mitä tiesivät. Mutta jos
kivekkäät taas pääsivät perille tästä, he puolestaan rankaisivat vielä
julmemmin jokaisen kavaltajan...
Kesän lähestyessä sissisotaan kyllääntynyt Longström aikoi vetäytyä
armeijan luo Ruotsin puolelle, jolta hän ei viime aikoina ollut saanut
mitään ohjeita. Mutta sitä ennen hän päätti kuitenkin vielä poiketa
kotipuoleensa Savoon katsomaan, vieläkö siellä Joroisten salolla oli
ketään omaisista hengissä.
Ilokseen hän huomasi että Savoa oli näihin asti vähemmän ryöstetty ja
hävitetty kuin muuta Suomea. Siellä ihmiset asuivat vielä
rintamaillaan, ruokaa oli ja uutta hankittiin. Partiokapteenin
kotitalokin oli paikallaan ja sen eläjät samoin. Mutta vain salavihkaa
Pietari siellä käväisi, ettei hän, jonka nimi venäläisten piirissä oli
jo huonossa huudossa ja jonka hengestä he olivat luvanneet suuria
palkintoja, aiheuttaisi omaisilleen kostoa ja kärsimystä.
Täällä hän sai kuulla, että Savon vanha linna vielä oli suomalaisten
käsissä -- siksipä venäläiset eivät vielä olleetkaan uskaltaneet paljon
Savon vesillä liikkua eikä sen asutusta hävittää. Mutta linnaa
piiritettiin juuri näihin aikoihin; siellä kuului olevan puute sekä
ruoasta että miehistä. Lujilla ilmeisesti oli Olavin yksinäinen
varustus.
Longström päätti silloin koettaa auttaa sitä hiukan. Hänen mukanaan oli
Keski-Suomesta Savoon tullut parikymmentä luotetuimpaa miestä ja näiden
kanssa hän souteli nyt Haukiveden ja Saimaan selkiä väijyen erästä
venäläistä muonasaattuetta. Sellaista ei nyt kuitenkaan tavattu;
Pietari yhdytti muutamassa salmessa vain pienen savolaismatkueen, joka
kuljetti venelastillista voita, lampaanlihaa ja muuta herkkua
Lappeenrannan markkinoille todennäköisesti venäläisille myytäväksi. Sen
lastin hän anasti, mutta ei ilmaiseksi. Hän maksoi osan siitä rahalla
ja antoi lopusta velkakirjan Ruotsin hallituksen suoritettavaksi.
-- Se on hiukan epävarma velkakirja, veisteli korpraali Forsman, joka
nyt kuten aina kulki hänen matkassaan. -- Ja mitäpä sinun hyödyttää
antaa maksua talonpojille, toiset sissit vievät heiltä heidän tavaransa
kuitenkin ilmaiseksi.
-- Mutta sepä ei ole oikein, sitä tapaa tahdon välttää milloin suinkin
voin.
-- Luuletko maineesi siitä paranevan -- yhtä mustana nyt kuitenkin kuin
muutkin kivekkäät.
-- Vaikka niinkin, otan rahani venäläisiltä takaisin!
Saaliineen sissit soutivat varoen linnan läheisille vesille, missä jo
piiritysjoukkoon kuuluvia venäläisiä kuhisi. Vetivät veneensä
viidakkoon, vartioivat saarella sopivaa tilaisuutta ja vakoilivat
ympäristöä.
Läheiseltä rannalta nousi savu. Sinne ulkosalle venäläiset olivat
rakentaneet suuren leivinuunin ja paistoivat siellä parhaillaan
joukoilleen leipää.
-- Särvintä on meillä aluksi, tuolta leipä otetaan, uhmaili Pietari
silloin.
-- Entä leipojat, heitä on toistakymmentä miestä, huomautti korpraali.
-- Otetaan nekin...!
Ja illan suussa leipomisen vielä jatkuessa Pietari souti joukkoineen
leipomarannalle, yllätti leipurit ennen kuin he ehtivät lähettää
hätäviestiä ja lopetti jutun lyhyeen. Yhdeksän miestä antautui
sovinnolla. Heidät sijoitettiin sidottuina venäläisten veneisiin,
joilla Longströmin sissit nyt lähtivät täydessä jauholastissa jatkamaan
matkaa vaihdettuaan päähänsä venäläisten suuret lippalakit. Näin he
soutivat iltayöstä muina miehinä salmien kautta, joiden rannoilla
venäläiset olivat vartiossa antaen "omain" alustensa rauhassa kulkea
ohi. Mutta Kyrönvirralla, jota alaspäin sissit täydellä vauhdilla
laskivat, he ottivat taas omat päähineensä ja kääntyivät rohkeasti
linnan valkamaa kohti. Jo pamahti sieltä laukaus ja toinenkin, mutta
Longström huitoi käsillään ja huusi hurjasti:
-- Älkää ampuko, tuomme teille eväitä...!
Hyvään tarpeeseen ne eväät linnassa olivatkin ja miehet myös. Siellä
oli vain toistasataa miestä puolustusväkeä, jolla majuri Busch oli jo
kuukauden pitänyt puoliaan. Nyt jatkettiin linnan puolustamista uudella
innolla, vaikka se toivotonta olikin, kun riittäviä apujoukkoja ei
mistään päin voitu odottaa. Näin vierähti pari viikkoa vihollisten
ankarasti ampuessa. Mutta sitten loppuivat ampumavarat, ruudit
ja luodit. Heinäkuun lopulla täytyi Buschin vihdoin ruveta
antautumiskeskusteluihin tinkien itselleen kunnialliset ehdot.
Mutta ennen antautumispäivää Pietari Longström lähti miehineen
Olavinlinnasta. Hän näet tiesi että häneen ja hänen miehiinsä nähden
eivät viholliset missään tapauksessa pitäisi antautumissopimustaan:
hirttonuora heitä odotti. Venäläiset olivat perin juurin äkämystyneet
näihin sisseihin, varsinkin leipomon ryöstön johdosta. Luotituiskusta
välittämättä lähti eräänä sadeyönä kolme venettä menetetyksi tuomitun
Linnansaaren eri rannoilta soutamaan selälle. Pari miestä menetettiin,
veneet saivat monta reikää kylkiinsä, mutta ne yhtyivät kuitenkin
kaikki sovitulla paikalla Saimaan sokkeloisessa saaristossa.
* * * * *
Longström oli jo, kuten sanottu, varhemmin aikonut lähteä pääarmeijan
luo Ruotsin puolelle, mutta tämä Savonlinnan seikkailu oli häntä taas
reipastuttanut. Venäläisten vartiointi oli täällä Itä-Suomessa
heikompaa kuin hän oli luullutkaan, rohkealla ja päättävällä
miesjoukolla saattoi heille siellä edelleen tehdä paljon kiusaa. Sen
vuoksi päätettiin soutaa etelään päin, siepata muonaveneitä ja häiritä
vihollisen kuljetuksia. Kesä oli kaunis ja lämmin, soma oli
saarivesillä vapaana soudella.
Saimaan etelärannalle Longström jätti sitten kuitenkin veneensä,
luovutti niihin kertyneet muonat seudun väestölle ja painui taas
metsiin, joiden halki hän samosi merenrannikolle, vanhaan tuttuun
Vehkalahden saaristoon. Siellä venäläiset nyt isännöivät valtansa
tunnossa eivätkä muonalotjiaan kuljetellessaan enää pelänneet
hyökkäyksiä. Pietari järkytti pian heidän vahvan uskonsa.
Paasion saaren rannalla oli -- niin kertoi manteren väestö, jota
Forsman vanhana virolahtelaisena kävi tervehtimässä -- parhaillaan
ankkurissa kaksi isoa lotjaa ja kaksi nuottavenettä, joilla venäläiset
kuljettivat muonaa ja muuta tavaraa armeijansa varastoon Helsinkiin.
Olipa mukana neljä venäläistä kauppiastakin, jotka olivat näiden
tavarain hankkijoita, mutta sillä venäläisellä kasakkakapteenilla,
jonka komennossa tämä laivue oli, ei ollut kuin kymmenkunta pyssymiestä
matkassa.
-- Siinä olisi paljon otettavaa, kun sen vain johonkin saisi
kuljetetuksi, huoahti korpraali Forsman, joka tämän viestin joukolle
toi.
-- Se on meidän saalistamme, laskettakoonpa se sitten vaikka
meren pohjaan, päätti Longström ja viipymättä hän varustautui
kaappausmatkalle.
Valtaus onnistui. Venäläiset yllätettiin, he yrittivät kyllä
vastarintaa, mutta kun heidän kapteeninsa kaatui, muut antautuivat
pian. Saalis olisi ollut sanomattoman arvokas, mutta siitä ei voitu nyt
korjata talteen muuta kuin pieni osa, jonka sissit mättivät
veneisiinsä. Sitten kirveillä reiät lotjain pohjiin -- mukana taisivat
vajota syvyyteen niiden vartijatkin.
Mutta nuo neljä venäläistä kauppiasta rukoilivat armoa niin
hätääntyneinä ja nöyrinä, että Pietarin sydän heltyi. Hän urahti:
-- No, heittäkää mereen tavarat tuosta toisesta nuottaveneestänne --
kas niin --, veden ja ruoan saatte pitää, mutta soutakaa pian merelle
ja painukaa suoraan Venäjän rannikolle. Kas niin, hävitkää!
Kupetsat lähtivät sanomattoman kiitollisina ja kiireesti matkaan
eivätkä kertaakaan taakseen katsoneet. Mutta Longströmin sissit
soutivat takaisin manterelle katsellen samalla miten lotjat vähitellen
vajosivat. Korpraali neuvoi heille taatun talon, missä saataisiin
levätä öisistä ponnistuksista. Sinne he tapansa mukaan vartijat
asetettuaan sitten yöpyivät.
Aamulla Longström nousi ennen muita ja lähti yöpirtistä tienoita
tarkastamaan. Näin päivänvalossa hän tunsikin hyvin nämä seudut ja
talonkin, -- se oli Pajulahden ulkoniemessä --, täällähän hän oli
monesti retkeillyt silloin Nierothin aikana. Rantapajukkoon kätketyille
veneille kävellessään hän näki tytön rantakivillä vaatteita pesemässä.
Hän katseli syrjästä tuota notkeaa tyttöä, tunsi hänet, astui luo ja
virkkoi:
-- Terve, Sesilia. Nyt tulin tuomaan sinulle niitä kihloja, joita
viimeksi lupasin.
Tyttö ojentautui, laski käärityt hameensa alas, punastui hiusmartoa
myöten ja tervehti ujosti. Hänestä oli näinä kolmena vuotena Pietarin
ollessa muualla kasvanut kaunis, kukkea impi, jonka povi jo korkeana
aaltoili, ja selvästi saattoi nähdä, että hänkin heti tunsi tuon
karkeamekkoisen, mustapartaisen ja päivän polttaman partiomiehen
samaksi nuoreksi luutnantiksi, joka oli häntä kerran Pajulahden
sillalla puhutellut.
-- No, otatko kihlat? puhui Pietari edelleen leikkisästi. -- Tule vain
täältä veneestä itse valikoimaan. Tuossa on kultaristi ja vitjat, sen
sain viime yönä venäläiseltä kupetsalta. Ja tuossa on koreata
kangasta...
Tyttö ihaili sissin saaliita, mutta oli ymmällä ja katseli vain ujona
jalkoihinsa. Pietari istahti kivelle hänen viereensä ja jatkoi:
-- Älä arkaile, tiedäthän, sanasta miestä... Äläkä pelkää, en sinua
väkisin mihinkään vie. Mutta jos tästä kerran vielä rauha palaa,
silloin haen sinut omakseni -- tuletko?
Tyttö ei vastannut, eikä Pietari vastausta vaatinutkaan. Hän jutteli
siinä omaksi huvikseen, olikin niin pitkä aika siitä kun hän oli
viimeksi tyttöjä jututtanut.
Ja hän kyseli kainostelevalta Sesilialta hänen kotiolojaan ja
toimeentuloaan. Äidin ja tädin kanssa tyttö eli, miehet olivat kaikki
menneet sotaan kai kaatuneet tai Venäjälle viety. -- Näin tyttö jo
kertoi, hiukan puheliaammaksi sulaen. -- He olivat koettaneet
naisvoimin peltotilkkua viljellä ja pitää vesillä verkkoja ja rysiä, ja
hengissä sentään oli pysytty. Usein venäläiset olivat heillä
vierailleet, usein kiusanneet ja talon vähiä varoja ryöstäneetkin,
monesti olivat mökin eläjät henkeäänkin pelänneet, mutta eivät olleet
vainolaiset sitä toki vielä vieneet -- vaimoväkeä kun olivat. Mutta
venäläisten tullessa oli Sesilia aina pujahtanut metsään tai
nauriskuoppaan piiloon, -- häntä niin pelotti...!
-- Piileskele vastakin, älä laske vierasta liki, kehotti Pietari. --
Mutta älkää myöskään hätäytykö, me käymme teitä joskus katsomassa.
Tyttö istui siinä hiljaa kultavitja kädessään, ihaili sitä, mutta
näytti haluavan antaa sen takaisin. Pietari esteli:
-- Panehan talteen vain, vielä se joskus voi olla tarpeenkin.
Ja kun jo toisia miehiä laskeutui tuvasta rantaan, tyttö kätki helyt
kiireellä povelleen.
Veneestään sissit kantoivat nyt soramäkeen kaivamaansa kuoppaan talon
väelle yösijan palkaksi pari jauhosäkkiä ja muutakin lotjista otettua
muonaa -- heillä oli sitä taas itselleen yllin kyllin -- ja lähtivät
sitten veneillä uusille retkilleen. Mökin akat siunailivat ja
kiittivät, mutta iloitsivat ennen kaikkea siitä, että sissit olivat
kenenkään näkemättä lähteneet. Mutta veneiden kääntyessä niemen taa
Pietari Longström näki vielä valkotukkaisen tytön seisovan rannalla
kahden pajupehkon välissä kädellä silmiään varjostaen, ja hän tiesi,
että tuolla valkoisella immellä oli hänen antamansa kultavitjat,
kihlalahjat, povellaan...
* * * * *
Metsiin taas painuessaan sissit jättivät loputkin saaliistaan, jota
eivät voineet mukanaan kuljettaa, rannikkoväestölle. Mutta huonosti tuo
väki heidän lahjansa palkitsi. Venäläisille oli jo selvinnyt, että
sissijoukko oli käynyt upottamassa heidän muonalaivansa, ja näitä
uskalikkoja kasakat ryhtyivät nyt oikein järjestelmällisesti
pyydystämään. He tiukkasivat Virojoen eläjiltä partiomiesten
retkiä, ja hädissään nämä ilmiantoivatkin, minne päin metsiin
Longström joukkoineen oli painunut. Kaikki tiet nyt saarrettiin,
salotaipaleillekin asetettiin kasakkavartioita ja metsät haravoitiin
tarkoin. Kivekkäät oli kerrankin saatava satimeen.
Iitin ja Luumäen saloilla yhtyi Longströmiin muitakin pakenevia
partiomiehiä, jotka hänelle kertoivat tuosta tiukasta ajojahdista. He
kertoivat myös, että lännestä päin toinen kasakkajoukko ahdisteli
samoihin metsiin toista suomalaista sissijoukkoa, joka luutnantti
Sahlon johdolla oli heille Kymin puolessa tehnyt kolttosia. Kolme eri
vihollisjoukkoa oli siis nyt sissejä saartamassa eikä näillä ollut
paljonkaan pelastuksen toivoa.
Longström päätti vapautuakseen saarroksesta ja avatakseen pakotien
myöskin Sahlon väelle antautua taisteluun yhden kasakkaosaston kanssa.
Hänen joukkonsa oli nyt kasvanut sadan miehen suuruiseksi ja sillä oli
mainiot aseet -- lotjista oli saatu hyviä pyssyjä ja ampumavaroja.
Rohkeasti hän samosi suoraan pohjoista kohden.
Valkealan kylän tienoilla hänen oli mentävä maantien yli, ja hän arvasi
kasakkain väijyvän siinä. Niin olikin laita. Vartioita oli pitkin
tietä, mutta pääjoukko, toistasataa kasakkaa, oli leiriytynyt mäelle
kylän laitaan ja siihen yöpynyt. Jättämättä vihollisen vakoilijoille
aikaa hälytyksen tekoon Longströmin sissit syöksyivät metsästä suoraan
kahdelta suunnalta kasakkaleiriin, ampuivat ensiksi hevoset ja sitten
niiden vartijat ja ryntäsivät sakeimpaan vihollisparveen. Heillä ei
ollut muuta kuin henkensä menetettävänä, mutta sen he tahtoivatkin joko
pelastaa taikka myydä kalliista hinnasta. Hurjemmin, raivokkaammin kuin
koskaan ennen he hyökkäsivät, ampuivat ja iskivät. Kasakat eivät olleet
aavistaneet hyökkäystä. Hetken taistelu riehui tuimana ja monta
kivekästäkin kentälle kaatui. Mutta ennen pitkää oli leiripaikka
suomalaisten käsissä ja vain osa kasakoista pääsi pakoon.
He pakenivatkin nyt pitkälle, siirsivät pois joukkonsa joksikin aikaa
koko tältä Lappeenrannan--Hollolan väliseltä maantieltä, joka oli
käynyt heille kovin hankalaksi. Luutnantti Sahlo oli näet lännempänä,
Iitin puolessa, myös voitokkaasti murtautunut venäläisten saartolinjan
läpi taottaen heille tuntuvan tappion.
Mutta viikon parin perästä viholliset olivat taas toipuneet
ällistyksestään ja ahdistelivat nyt edelleen kaikkia pohjoiseen päin
johtavia teitä pitkin vetäytyviä sissejä. Niinpä Longströminkin täytyi
joukkoineen samota kauas Sisä-Suomeen. Talveksi hän vetäytyi Kajaanin
seuduille asti, jotka olivat vielä suomalaisten hallussa. Hän majaili
muutamia kuukausia Säräisniemellä ja Paltamossa, josta käsin teki vain
suksilla vähäisiä muonanhakuretkiä vihollisen Pohjanmaan rannikolla
oleviin varastoihin.
Tänne hän sai Ruotsiin vetäytyneen armeijan päämajasta uusia
määräyksiä. Armfelt oli saanut tiedon hänen laivakaappauksistaan ja
kehotti häntä jatkamaan niitä. Heti kevään tullen (1715) Longström
lähti Paltamon periltä etelään ja varasi Iisalmelta joukolleen veneitä
soutaakseen taas Saimaan vesille. Sydänkesään mennessä hän oli
kantajoukkoineen päässyt -- viholliselle alituista kiusaa tehden --
melkein viimevuotista matkareittiä noudattaen Suomenlahden rannikolle,
Vehkalahden vesille -- sinne hänen oma luontonsa veti. Siellä hän
tapansa mukaan väijyi venäläisten kuljetusaluksia ja siellä hän taas
pikimmältään tapasi keltatukkaisen tyttönsä. Tällä kertaa hän ei
kuitenkaan uskaltanut tulla rantaan miesjoukolla, vaan hiipi yksin
Pajulahden metsiä myöten tutulle sorakuopalle, jätti sinne tuomisensa,
rupatteli hetkisen hilpeästi Sesilian kanssa ja lupasi poistuessaan
tulla taas ensi kesänä takaisin.
Niin hän tulikin. Mutta keltatukkatyttöään hän ei silloin enää
tavannut. Kylmillä oli mökki Pajuniemen rannalla, autiona kuin paon tai
ryöstön jäljiltä. Ja juuri silloin, kun hänellä oli niin hyvät
tuomiset...
* * * * *
Entistä vaikeampi ja vaaranalaisempi oli Pietari Longströmin retki tänä
vuonna (1716) ollut Sisä-Suomessa. Kärsimysten piinaama väestö oli
sisseille yhä ynseämpi, maahan jo pesiytyneiden voittajain komento oli
entistä tiukempi. Vihdoin hän saapui miehineen merenrannikolle ja vaani
siellä saaristossa ja Kuorsalon luodoilla merisissinä vihollista
viikkokausia. Hän odotti Pietarista tulevia aluksia, joiden lasteja
hänen oli määrä upottaa, mutta niitä ei tullut -- toiseen suuntaan
kulki kyllä aluksia.
Pari alusta laski ankkurinsa eräänä päivänä Pyötsaaren rannalle ihan
lähelle Pietarin väijymäpaikkaa ja yöpyi siihen. Houkutus kävi
partiomiehille ylivoimaiseksi; he tekivät hyökkäyksen laivoihin,
vangitsivat niiden miehistön, tarkastivat niiden lastin ja löysivätkin
odottamattoman rikkaan saaliin. Tavanmukaisten tavaroiden lisäksi
laivoissa oli runsaasti hopea- ja vaskirahoja -- luultavasti Viipurin
linnaväen sotakassa, joka oli aiottu paluumatkalla jättää
määräpaikkaansa.
-- En ole eläissäni luullut maailmassa näin paljon rahoja olevankaan,
ihmetteli korpraali Forsman availlessaan raha-arkkuja. -- Johan näillä
Ruotsin kuningas kävisi vuoden sotaa.
-- Ja rahastahan hänellä onkin ainainen puute, myönsi Longström. --
Mutta miten toimitat nämä lastit Ruotsiin?
-- Mahdoton tehtävä. Mutta pitääkö nekin nyt upottaa?
-- Korjataan ainakin hopeat talteen. Jaetaan miehille, niin että
kerrankin tietävät saaneensa värväyspalkan.
Ruotsin hallituksen jalkarakuunoille takaama palkka oli viime aikoina
maksettu sattumoisin, vuoden päivät se oli näiltäkin miehiltä aivan
saamatta. Nyt kapteeni jakoi heille siekailematta kymmenkertaisen
palkan ja sen lisäksi vielä runsaat voitto-osuudet, niin että joka
miehellä oli rahaa aikamoinen taakka. Mutta sittenkin jäi vielä eräitä
arkkuja avaamatta, kun miesten täytyi poistua uppoavista aluksista.
Pietari itse oli kätkenyt oman runsaan osuutensa kolmeen suureen
tinapulloon, ja luodoilla retkeiltäessä hän vaali niitä tarkasti. Mutta
eräältä yönuotiolta Paasion rannalta kapteeni lähti yksin soutamaan
manteren puolelle sanoen aikovansa kätkeä tinapullonsa sinne vastaisia,
parempia aikoja varten. Hän souti jo tuttua reittiä Pajulahden
ulkoniemeen, mutta hän tahtoi kätkeä aarteensa yhdessä Sesilian kanssa,
jotta -- jos hän seikkailuihinsa sortuisi -- tytöllä tulevaisuudessa
olisi mistä elää. Niin rakkaaksi oli tuo aivan sattumalta kohdattu
tyttö jo näiden vaellusvuosien varrella hänelle käynyt, että hän
melkein kaikissa askareissaan aina ajatteli häntä.
Mutta Pajulahden mökki oli tyhjä, oli kai niin ollut jo kauan, koska
naurismaakin oli kuokkimatta ja kaivotie oli nurmettunut. Karskin
kapteenin valtasi silloin kamala aavistus; mies, joka ei koskaan
hätkähtänyt kasakkapeitsen edessä eikä surrut satojen miestensä surmaa,
hän lyyhähti nyt kuin iskun saaneena aution tuvan kuluneelle
kynnykselle. Siinä hän synkkänä hoki:
-- Venäläiset vieneet, tappaneet tai raiskanneet... vieneet tyttöni,
ainoan iloni!
Hän koetti kyllä itselleen todistella, että olivathan naiset voineet
itsekin pyrkiä tästä kovin yksinäisestä paikasta asutummille maille;
ehkä he olivat Virojoella tai Vehkalahdella. Mutta hän ei uskonut näitä
vakuutuksiaan. Viholliset olivat jonkun kielijän kautta voineet saada
vihiä, että hänen oli ollut tapana vierailla tässä mökissä.
-- He ovat nyt kostaneet, kostaneet karvaammin kuin itse
aavistavatkaan!
Tunnin istui murtunut, mustahaiveninen mies siinä aution tuvan
kynnyksellä. Hän päätti vielä koettaa kyliltä tiedustella Pajuniemen
eläjien kohtaloa, mutta tunsi sen jo turhaksi -- orjaksi oli tyttö
viety! Ja hän, joka rohkeudellaan ja neuvokkuudellaan oli saanut
ihmeitä aikaan, ei voinut tälle nyt mitään!
Hän nousi kankeasti kynnykseltä ja käveli veneelleen. Siinä
kimaltelivat tinapullot nousevan päivän hohteessa -- niiden näkeminen