Suomalaisia sankareita II: Historiallisia kertomuksia - 11

maanpuolustukseen, jos sitä vain oikeassa hengessä osattiin innostaa.
Mutta helmikuussa venäläisten koko pääjoukko alkoi saapua tykistöineen
ja kuormastoineen Pohjanmaalle, ja sitähän me partiomiehet emme
jaksaneet pidättää. Teimme sille vain kiusaa minkä kerkesimme ja
vartioimme tarmokkaasti syrjäteitä, niiden viereisiä kyliä
puolustellen. Mutta Armfelt hankkiutui sillä välin taistelukuntoon
järjestämällään armeijalla vastarintaan Isossakyrössä, ja kutsui
meidätkin avukseen siihen ratkaisevaan taisteluun. Tottelimme käskyä,
antauduimme hänen komentoonsa ja noin 3.000 talonpoikaa otti sitten
osaa Napuen taisteluun...
Taas rovastivanhus keskeytti kertomuksensa ja hänen nuoret kuulijansa
ymmärsivät liiankin hyvin syyn siihen. Karmeana ja tuoreena tarinana
eli vielä kaikkien muistissa Napuen verinen päivä ja suomalaisen
sotajoukon siellä kärsimä lopullinen tappio. Sen nimen mainitseminen jo
herätti hirmun puistatuksia paikkakuntalaisissa. Vaalenneet pääkallot,
särkyneet ja maahan vajonneet tykinlavetit, ruostuneet rautakuulat ja
sinne tänne maahan pistetyt puiset hautaristit olivat näet vielä kyllin
näkyviä muistomerkkejä siitä, mitä siellä 30 vuotta sitten, helmikuun
19. p:nä 1714, oli tapahtunut. Vanhan kirkkoherran ei tarvinnut siitä
taistelusta kertoa.
Mutta hän tahtoi kumminkin nähtävästi nuorille kuulijoilleen muutamilla
sanoilla puolustaa talonpoikaisjoukkoaan. Se ei Napuella väistynyt
omalla sivustallaan, niin kuin päällystö oman kunniansa pelastamiseksi
oli tahtonut myöhemmin uskotella. Se seisoi lujana metsän rinnassa ja
torjui puolestaan kaikki hyökkäykset. Tuhon aiheutti ratsuväki, joka ei
pystynyt torjumaan vihollisen kiertoliikettä, vaan taipui, horjui ja
pakeni...
-- Mutta senkin surunpäivän jälkimainingeissa, jatkoi rovasti, -- oli
meidän talonpoikaisjoukollamme, joka tosin nyt oli tuntuvasti
pienentynyt, tärkeä tehtävä, vaikkei sitäkään sotahistoriassa muisteta.
Armeijamme peräytyessä epäjärjestyksessä pohjoiseen päin näiden
seutujen säikähtynyt, tyrmistynyt väestö, jonka kimppuun voitostaan
humaltunut vihollinen surmaten ja hävittäen samosi, lähti kauhun
valtaamana ja hajanaisena laumana pakenemaan perääntyvän armeijan
mukana ja jäljessä. Syntyi ääretön sekasorto ja hämminki Pohjanmaan
ainoilla käytettävissä olevilla talviteillä. Peräytyvät sotaväenosastot
kaatoivat eteensä ahtautuneiden Vaasan porvarien ja muiden pakolaisten
rekiä, joissa he lapsineen ja vähine tavaroineen koettivat henkensä
hädässä päästä turvaan, tiepuoleen, kinoksiin, jopa pahoinpitelivätkin
pakolaisraukkoja. Tykit tarttuivat nietoksiin, syntyi ruuhkia, joihin
soturit ja pakolaiset pysähtyivät ja paleltuivat pääsemättä eteenpäin.
Yön pimeässä ihmiset eksyivät toisistaan. Kasakat sillä välin
ahdistivat takaapäin -- sydäntävihlovat hätähuudot kaikuivat
pakkassäässä talvisilla taipaleilla...
-- Talonpoikaiset suksimiehemme pystyivät vain eteenpäin ryntääviä
vihollisjoukkoja pysähdyttämään ja pidättämään. Kaadoimme murroksia
tiepuoleen, asetuimme niiden taa ja annoimme etujoukkona karauttaville
kasakoille lyijyä. He pysähtyivät silloin, peräytyivät, odottivat
lisäväkeä ja kävivät varovaisemmiksi, ja sillä välin ruuhkat pääsivät
kauempana purkautumaan. Monta vihollisen kuormaakin me niinä viikkoina
sieppasimme itsellemme ja pakolaisille eväiksi, mutta vähänpä se auttoi
siinä yleisessä surkeudessa. Pohjanmaakin joutui vainolaiselle, emme
voineet sitä pelastaa. Ja monesti mietin jäljestäpäin, olivatko nuo
turkulaiset vastaväittäjäni ehkä sittenkin oikeassa. Mutta tuntoni
mukaan olin koettanut tehdä parhaani isänmaaraukan pelastamiseksi.
-- Sellainen oli osuuteni isonvihan sotatapauksiin, virkkoi vanha
rovasti lopuksi vaatimattomasti ja näytti tahtovan lopettaa
kertomuksensa siihen. Mutta hänen nuoret kuulijansa eivät vielä olleet
saaneet tarpeekseen -- he odottivat lisää. Ja Elisa-neiti virkkoikin
tuokion kuluttua:
-- Mutta olittehan senkin jälkeen, isä, taisteluissa mukana, olitte
monta vuotta. Kertokaa siitäkin.
-- Siitä ei ole kovinkaan paljon kerrottavaa. Pakko oli jatkaa, kun
kerran sotapoluille olin antautunut, kun olin venäläisten henkipatoksi
julistama ja kun aseveikkoja yhä oli matkassa. Täytyi partioida,
pakoilla ja taistella. Kun vihollinen valtasi Pohjanmaan rannikon
Kemijokea myöten, vetäydyin sisämaahan, elin piilopirteissä, lähdin
sieltä käsin ehtimiseen ahdistamaan venäläisten varastoja auttaakseni
hätääntyneitä ja koettaakseni pitää talonpoikain mielet virkeinä. Eihän
siinä auttanut heittäytyä hankeen ja kuolla. Varsinaisena sissinä en
koskaan armeijaa palvellut, minulla ei ollut mitään jalkarakuunan
valtakirjaa enkä pelkästään murhatakseni tehnyt retkiä vihollisten
selkäpuolelle. Taistelin veljeni rinnalla talonpoikain johtajana,
kunnes Israel-veli eräässä kahakassa kaatui. Siunasin hänen hautansa
salolle -- sitä hautapaikkaa en ole sen jälkeen löytänyt. Sitten
liikuin yksin. Koetin Oulun seuduilla vielä kerran järjestää metsissä
lymyilevät talonpojat suuremmaksi yhtenäiseksi joukoksi, joka
armeijamme vetäydyttyä kokonaan Ruotsin puolelle vapauttaisi sen osan
Pohjanmaata, jossa venäläisillä oli verrattain vähän väkeä. Ja meidän
onnistuikin vuosina 1715-16 aika-ajoin puhdistaa suuri osa Pohjois- ja
Keski-Pohjanmaata venäläisistä, olimmepa tavallaan siellä pitkät ajat
isäntinä ja monet pakolaiset palasivat jo meidän turvissa takaisin
maitaan viljelemään.
Mutta sitten venäläiset lähettivät taas vielä suurempia voimia
vastaamme. Meidän oli silloin taas väistyttävä, hajaannuttava, ja
eräässä ottelussa sain haavan -- arvenhan olette monesti nähneet
olkapäässäni -- ja jouduin venäläisten vangiksi. Siihen soturiurani
päättyi.
-- Kuinka se vangiksijoutuminen tapahtui, isä? kysyi henkeään pidättäen
perheen nuorin vesa.
-- Sellainen tapahtuu sodassa vallan juohevasti, lapseni, hymähti ukko
herttaisesti. -- Oli pakkaspäivä. Joukkomme oli peräytymässä
valtatieltä salolle. Olimme viivähtäneet eräässä vielä asutussa
talossa, josta väki kuitenkin kuultuaan vihollisten taas palanneen
näille main hankkiutui piilopirteille. Perheen vähät tavarat oli jo
sälytetty kelkkaan, kun nähtiin kasakkain lähestyvän taloa. Antaaksemme
hätääntyneelle talonväelle tilaisuuden päästä edes metsän peittoon, me
pyssymiehet jäimme hetkeksi hyökkääjiä torjumaan, vaikka meitä olikin
vähemmän. Ammuimme rakennusten suojasta ja pysäytimme todellakin
kasakat. Mutta siirtyessäni parempaan väijymispaikkaan sain olkaani
luodin ja kaaduin. Käskin nyt miesteni hiihtää salolle ja jäin itse
maahan makaamaan. Eikä ollut henkeni silloin monen äyrin hintainen --
joko peri sen pakkanen tai kasakka. Mutta mikä lie mennyt vihollisiin
sillä kertaa, he luulivat kai saaneensa tavallista paremman saaliin. He
raastoivat minut mukaansa, veivät ensiksi Vaasaan hoidettavaksi ja
sitten Turun linnaan tutkittavaksi. Ne olivat kärsimysten ja
nöyryytysten viikkoja nuo, ihme oli, etten silloin sortunut. Mutta
raskainta kaikesta oli sittenkin se, että venäläiset myöhemmin, kuten
tiedätte, pakottivat minut Turussa kirjurintöihinsä -- siis
palvelukseensa, jota välttääkseni juuri olin neljä vuotta sitten
Turusta retkilleni lähtenyt.
-- Mutta kohtelihan ruhtinas Galitzin sinua hyvin, sen olet myöntänyt,
virkkoi taas Elisa-neiti saadakseen isänsä vieläkin kertomaan.
-- Niin, venäläisten ylipäällikkö koetti suostutella suomalaisia
lukumiehiä puolelleen käyttääkseen heitä apunaan valloitettua maata
hallitessaan. Olihan heidän saatava jonkinlainen järjestys maahan.
Mutta hyvin puolinaista oli tuo suopeus. Kun en osoittanut heille
tarpeeksi suurta uskollisuutta enkä kuuliaisuutta, kun koetin auttaa
ahdistettuja maanmiehiäni taikka huomautin esimiehille heidän
alaistensa tekemistä julmuuksista, suljettiin minut uudelleen tyrmään.
Pääsin välillä vapaaksi, mutta minut vangittiin taas ja vietiin
Pietariin, josta vasta sodan päätyttyä pääsin palaamaan. -- Mutta sehän
ei kuulu enää soturinmuistoihini, joita sinä, Elisa, minulta kyselit.
Nuo sotamuistot, niin tuloksetonta kuin taisteluni lie ollutkin, --
elävät kuitenkin mielessäni valoisina, kauniina kuvina, jota vastoin
myöhemmät vankila- ja palvelusvuodet kaikkine nöyryytyksineen säilyvät
muistissani usvaisina, hämäränomaisina painajaisunina.
Vanha rovasti oli lopetettuaan tarinansa noussut penkiltä ja seisoi nyt
siinä kookkaana, ryhdikkäänä ja pystypäisenä. Nuori polvi saattoi vielä
kuvitella, kuinka hän oli ollut uljas ja voimakas johtaessaan
Pohjanmaan talonpoikia vihollista vastaan. Niinpä perheen nuorin vesa
vielä kysäisikin:
-- Etkö halunnut jäädä sotaväkeen, isä, kun vapaaksi pääsit...
Upseeriksi..? Olithan jo päällikkö...?
-- En, lapseni, sota oli lopussa, maa jälleen vapaa, vaikkakin pahasti
silvottu ja runneltu. Ei, minä olen aina kammonnut sotaa ja
verenvuodatusta -- ainoastaan silloin kun isänmaa on hädässä eikä
mitään muuta keinoa enää ole, on turvauduttava tuohon viimeiseen
keinoon, aseeseen. Suokoon Jumala, ettei siihen Suomessa enää
tarvitsisi turvautua samaan tapaan kuin isonvihan aikoina. Minä olen
rauhan mies, lukumies, niin kuin oikein sanoit, Elisa; vain pakko teki
minusta soturin, ja sellaisena koetin täyttää velvollisuuteni. Palasin
oikealle alalleni, niin kuin talonpoikanikin palasivat aurojensa
ääreen...
Pappilan perhe oli isän tarinaa kuunnellen jäänyt istumaan kukkivan
tuomen alle pitkään, ei kukaan ollut huomannut ajan kulumista. Vasta
kun rovasti viittasi taivaalle ja osoitti, että auringon kehrä oli jo
ehtinyt kauas lännen puolelle, havahtui ruustinnakin omista,
äänettömistä muistoistaan ja mietelmistään, läimäytti kätensä yhteen ja
huudahti:
-- Mutta, hyvänen aika, minullahan palaa päivällispaisti uunissa!
_Santeri Ivalo_


SUURIN SUOMALAINEN SEIKKAILIJA
TAPANI LÖFVING

Eräässä Hämeenlinnan vanhimman osan tornihuoneessa, valoisassa ja
verrattain siistissä kamarissa, jota usein oli käytetty "parempain"
vankien säilytyshuoneena, istui muutamana talvipäivänä 1742
lyhyenläntä, mutta lujatekoinen ja tanakka mies kapteenin puvussa
katsellen ristikkojen välitse verestävin silmin ja vihan vääristämin
kasvoin Vanajaveden lumiselle selälle. Hän istui liikahtamatta,
tuijotti melkein tylsästi eteensä, mutta hänen harvapartainen leukansa
värisi ja hänen hengityksensä läähätti -- selvästi näkyi, että hänen
sisässään kävi ankara aallokko.
Yhtäkkiä hän jymäytti luisevan nyrkkinsä pöytään, joka oli hänen
edessään, ja ärähti itsekseen:
-- Niin pitkälle on nyt tässä maassa päästy, että Tapani Löfving on
suljettu vankikoppiin! Isänmaalle vaarallisena miehenä, kavaltajana,
venäläisten lahjomaksi epäiltynä...!
Hänen rintansa huohotti, mutta hän risti kätensä ja sai taas hurskaan
rauhan ilmeen kasvoilleen.
-- Älä salli Jumala, sinä, joka minua ennen sadoista vaaroista autoit
ja pelastit, älä salli minun tässä nyt pakahtua katkeruuteeni tästä
kiittämättömän maailman palkasta! Nykyisellä sukupolvella ei ole tietoa
eikä käsitystä sen miehen teoista, ansioista eikä kärsimyksistä, jonka
he ovat tyrmään sulkeneet, auta minua ymmärtämään heidän typeryytensä
ja tärkeytensä...!
Mies ei kuitenkaan malttanut pysyä kauan siinä ristissä käsin. Rauhan
ilme kaikkosi pian hänen kasvoiltaan, hän lähti lattialle kävelemään ja
puheli edelleen itsekseen:
-- Mitä kohtalon ivaa tämä sentään onkaan! Ruotsin hallitus antautuu
uuteen sotaan Venäjää vastaan -- se ei saanut kyllikseen 20 vuotta
sitten! --, mutta sen tärkeimpiä toimenpiteitä silloin on, että juuri
se mies, jonka työt ja ansiot viimeisen suuren vihan ajoilta ovat
kuuluisimmat kaikista, jolla on tiedustelijana rajaton kokemus ja
koeteltu taito, joka vieläkin voisi tehdä maalleen mitä parhaita
palveluksia, juuri hänet vangitaan ja hänet häväistään. Voiko suurempaa
sokeutta ajatella!
Pieni, luiseva mies päästi käheän naurun, katkeran ja ilkkuvan, käveli
vielä tuokion lattialla suuttumustaan suitsuttaen ja istahti sitten
taas miettimään.
Niin oli tosiaankin käynyt "hattujen sodan" toisen vuoden alussa, että
isonvihan kuuluisa seikkailija ja ovelaksi tunnettu tiedustelija Tapani
Löfving oli pidätetty silloisessa rajakaupungissa, Haminassa,
syytettynä armeijalle aiheuttamastaan vahingosta sekä tuotu
Hämeenlinnaan vankina säilytettäväksi, kunnes asia tarkemmin
tutkittaisiin.
Tämä pidätys ei tuntunut kummalta kohtalon ivalta ainoastaan Tapanista
itsestään, vaan monesta muustakin, joka tunsi hänen lukuisat, edellisen
sodan aikaiset palveluksensa maalleen ja vahingontekonsa viholliselle,
hänen miltei lukemattomat kepposensa, taistelunsa ja seikkailunsa
venäläisten valtaamassa Suomessa. Mutta Löfvingin asia näytti nyt
todellakin pahalta. Hän oli tosiaankin tässä uudessa sodassa
aiheuttanut Ruotsin sotalaitokselle sekä vahinkoa että -- ja varsinkin
sen johdolle -- häpeätä, eikä oltu selvillä, oliko hän, ovela mies,
tehnyt sen taitamattomuudesta vaiko tahallaan.
Kun sodan puhjetessa kesällä 1741 Ruotsin ja Suomen sotavoimia koottiin
rajalle ja venäläisetkin puolestaan lähtivät Viipurista liikkeelle
länttä kohden, jo 53-vuotias Löfving eleli pienessä kapteenin
puustellissaan Porvoon pitäjässä hiukan nyrpeänä sen johdosta, ettei
hän mielestään ollut saanut tarpeeksi tunnustusta eikä palkkaa
edellisessä suuressa sodassa suorittamistaan ansiokkaista teoista.
Löfving lähti asekutsun saatuaan vuoden 1742 alussa Haminaan, rajalle,
tahtoen taas osoittaa kykyään ja taitoaan, ja hänet lähetettiinkin
venäläisen ylipäällikön helmikuussa 1742 irtisanottua aselevon
kokeneimpana vakoojana vihollisen puolelle tiedustelemaan sen
varustuksia, liikkeitä ja aikeita. Hän liikkui siellä Viipuria myöten
monenlaisissa valepuvuissa, niin kuin isonvihan aikoinakin, jolloin hän
venäläisten valtaamassa Turussa tunkeutui ihan johtopaikoille asti,
urkki, vaani, kyseli ja palasi sitten Haminaan kertomaan, että
vihollisen pääsotaliike, hyökkäys Haminaa vastaan, oli odotettavissa
aivan heti, ehkä päivän parin perästä.
Juuri tämä tieto oli aiheuttanut ruotsalaisten esikunnassa ja koko
sotajoukossa pakokauhun. Ei ollut varustauduttu vastaanottamaan
venäläisten päähyökkäystä nyt aselevon jälkeen Haminaan, sillä
puolustusasemat eivät siellä olleet kyllin lujat. Ja niin pantiin
armeija suin päin perääntymään Haminasta. Siellä poltettiin ja
räjäytettiin varustuksia ja varastojakin, oltiinpa vähällä polttaa
laivastokin ja koko linnoitus, ja itse peräytyminen Kymijokea kohden
suoritettiin sekasortoisen pelon vallassa.
Mutta venäläisten hyökkäystä Haminaan ei kuulunutkaan; ja muutamain
päiväin perästä kävi selville, etteivät he ilmeisesti olleet
aikoneetkaan tällä kertaa hyökätä Haminaan, vaan että he päinvastoin
keskittivät joukkojaan pohjoisemmaksi, josta Ruotsin sodanjohto jo
tällä välin oli ehtinyt vähentää väkeään.
Suuttumus ja häpeä sai nyt ruotsalaisen ylijohdon valtoihinsa.
Löfvingiä syytettiin muiden vikapäiden ohella tästä harmillisesta
kolttosesta. Kysyttiin, oliko hän sen tahallaan aiheuttanut, ehkä
venäläisten Viipurissa lahjomana -- tiedettiinhän, että hän oli
palkkansa pienuuden tähden kauan kantanut nurjaa mieltä esivaltaansa
vastaan ja kerran jo pyytänyt lupaa saada muuttaa maasta pois
venäläiselle alueelle, Viroon... Mies napattiin kiinni.
Mitään vilppiä ei nähtävästi ollut Löfvingin tiedonannoissa,
hän oli kertonut kokemansa ja kuulemansa hyvässä uskossa, oli kaiketi
vain antanut vetää itseään nenästä. Hänen isonvihan aikainen
tiedustelutaitonsa oli nähtävästi jo vanhentunut, hän oli udellut
uutisia upseereilta ja muilta, jotka eivät sodanjohdon suunnitelmia
tunteneet, joille ehkä tahallaan oli annettu väärät tiedot. Ukko
Löfving oli uskonut...
Nyt hän istui linnassa ja hautoi näitä harmeja mielessään. Eihän hän
ihan sisimmässään voinut kieltää, että hänelle herkkäuskoisuudessaan
tällä kertaa oli tullut erehdys, mutta hän kiisti omissakin
mietteissään tämän ja todisteli, että kaikki merkit viittasivat
Haminaan, ehkä ryssät olivat sitten viime hetkessä muuttaneet
mielensä... Mutta yleensä hänen ajatuksensa eivät tässä kysymyksessä
pitempään viipyneet. Sodanjohto tahtoi tässä vain sysätä oman
hätiköimisensä hänen niskoilleen, päätteli Löfving, ja siinä oli
varmaan paljon tottakin. Hän hautoi kuitenkin etupäässä sitä loukkausta
ja häväistystä, joka hänelle, vanhalle karoliinille ja ihaillulle
partiosankarille, nyt oli tehty. Hän näki tässä vain tylyä
kiittämättömyyttä ja typeryyttä, huutavaa vääryyttä!
Tapanilla oli korkea käsitys omista, isonvihan aikaisista ansioistaan,
ja se käsitys oli hänessä näiden kahdenkymmenen rauhanvuoden varrella,
jolloin hänen teoistaan ja retkistään kaikkialla koko valtakunnassa oli
ihaillen kerrottu, entisestään voimistunut. Jokaisesta seikkailusta oli
kasvanut suurtyö ja jokaisesta voitetusta vastuksesta neronteko, ja hän
kuvitteli joskus tosiaankin olevansa oikeastaan isonvihan ainoa
varsinainen sankari.
Näistä seikkailuistaan hän oli vuosien varrella jo kirjoittanut
muistiinpanoja, päiväkirjan tapaisia kuvauksia, joita hän oli paikka
paikoin kaunistellut ja paisutellut. Mielensä kiihkossa ja kärsimäänsä
vääryyttä korostaakseen oli Löfving, joka oli saanut tuoda arkkunsa
vankilaan, kaivanut muistiinpanonsa sieltä esille ja hän otti nuo
paperinsa nytkin pöytälaatikosta ruveten niitä taaskin selailemaan.
Niitä oli monenlaisia, sekä sellaisia, joita hän oli itse tapausten
aikana metsien kätköissä tai pimeissä pirteissä kirjoittanut, että
toisia, joita hän myöhemmin oli muistinsa mukaan kyhännyt, mutta yhtä
arvokkaita ja rakkaita ne nyt olivat hänelle kaikki.
-- Näitä tekoja ja kärsimyksiä ei nykypolvi muista eikä tahdo muistaa.
Se on vain valmis heittämään Tapani Löfvingin tunkiolle. Näin hän
papereitaan lehteillessään kiivaili ja hänen sappensa kuohahti
uudelleen. -- Mutta lähdepäs sinä nykypolven mies niitä temppuja
suorittamaan, yritä yhtäkään sadasta, niin olet kohta hätää kärsimässä.
Yksinäisen vangin näitä ainaisia ajatuksiaan hautoessa huoneeseen astui
vartija, ontuva, harmaaviiksinen sotavanhus kantaen vangille aterian.
Vartija oli vanha karoliini hänkin ja monessa suhteessa hänen
mielialansa kävivät yhteen vangitun kapteenin ajatusten kanssa: Ei
tästä nykypolvesta eikä sen sodankäynnistä ollut mihinkään, se oli
velttoa ja saamatonta sukua... ja itse tämä sotakin... pehmeää
lapsenleikkiä, joutavaa vätystelyä se oli siihen entiseen ryminään
verrattuna.
-- Sinäpä sen sanoit, virkahti Löfving, vartijan kerrottua uusimmista
sotauutisista ja lausuttua niiden johdosta murhaavan arvostelunsa. --
Näillä miehillä ei ole sitä sisua, jota oli Kaarle-kuninkaan
kasvateilla, ei sitä miehuutta eikä kestävyyttä. Katselin tässä juuri
vanhoja papereitani... tuossakin muistiinpano siitä, miten viholliset
kuljettivat minua kaksikymmenvuotiaana poikasena Lieksasta, Karjalan
rajakapteenin maatilalta, vankinaan. Juoksepas sinä nykyajan uros
melkein alasti päiväkausia käsistäsi kytkettynä kasakkahevosen perässä,
ja säilytä sittenkin tarmosi ja malttisi niin, että vielä kykenet
pelastumistasi ajattelemaan. Pakenepas lukitusta aitasta, jonka
ympärillä kokonainen komppania vartioi, pakene kasakkaparven
takaa-ajamana ja surmaa heitä henkipattona ollessasi. Mistä otat nyt
samantapaisen miehen. Hä?
-- Ei näistä nykyisistä ole mihinkään, myönsi vartija.
-- Ei. Ja se oli kuitenkin ihan ensimmäinen tulikokeeni suuren sodan
alussa, sen jälkeenhän siinä vasta mies miehistyi ja hammas karkeni. --
Löfving selaili edelleen kellastuneita lehtiään unohtaen höyryävän
rokan siihen pöydän kulmalle.
-- Kuulehan vielä, -- tämä seikkailu sattui muuten juuri näillä
Hämeenlinnan mailla, tästä vähän Helsinkiin päin. Piti ottaa selko,
paljonko rannikolta päin oli venäläisiä tulossa meidän täällä
majailevia joukkoja vastaan. Hiivipäs heidän keskelleen, makaa riihen
parvella maantien vieressä ja lue miehet ja hevoset ja tykit, ja jää
sitten sinne, kun ryssän joukko tekee yöleirinsä samaan riiheen ja sen
ympärille. Puhkaise yöllä katto ulos päästäksesi, kapua alas, tapa pari
vartijaa ja pakene vihollisleiristä tietoinesi ja saaliinesi omiesi
luo. Monessako on nykyisin sama mielevyys ja miehuus?
Vanha vartija oli jäänyt vankinsa huoneeseen juttelemaan -- ei näkynyt
hänellä olevan erityistä kiirettä -- ja kuunteli nyt mielenkiinnolla,
miten Löfving purki sisuaan ja kertoi jännittäviä katkelmiaan menneiltä
vuosilta. Uunin pankolle istahtanut tuuheaviiksinen vartijavanhus vain
väliin heitti lomaan jonkin kysymyksen tai myöntävän tai ihailevan
huudahduksen. Tapani jatkoi kerran lämpenemään päästyään noita
rakkaita, joskin raskaita muistelmiaan:
-- Entäs sitten seikkailuni Ahvenanmaalla, jossa ihan yksin saatoin
venäläiset aivan sekasortoiseen tilaan. Vai makaisitko sinä vuorokauden
pakkasessa likomärkänä jäisellä kallionkielekkeellä, jossa satakunta,
ei, tuhat vihollista pyssymiestä näkee sinun olevan ja ampuu sinua kuin
maalitaulua sekä kaikin keinoin ahdistelee! Siitä piti sitten kahlata
peninkulma, pari, vertavuotavin, paleltunein jaloin -- näillä samoilla
sorkilla -- aavan merenselän poikki, kengät takaperin jaloissa, että
kasakka eksyisi... Eikä se eksynyt...
-- Se on kuin satua, myönsi vartija kuunnellen ihastuneena kertomusta.
-- Niin on kuin satua, mutta se oli sittenkin vakavaa todellisuutta. Ja
piiloile sitten päiväkausia autiolla luodolla nälkäisenä uskaltamatta
mennä ihmisten ilmoille, -- jos menet, olet taas satimessa.
Yliluonnollista ponnistusta sellaisia kestäneeltä mieheltä vaadittiin,
ja se mies olin minä.
Tapani kiihtyi omista kertomuksistaan; nuo taistelujen ja jännittäväin
vaarojen muistot häntä itseään hurmasivat ja ikään kuin huumasivat.
Mutta hetken kuluttua hän rupesi kuin jollekin vastaanväittäjälle
puhumaan:
-- On kysytty, oliko niistä retkistäni vastaavaa hyötyä? -- Oliko
hyötyä siitä, että lukemattomat kerrat anastin vihollisten
muonakuormat, että sieppasin tiedot heidän läheteiltään ja toimitin ne
omalle päällystölleni, että kerrankin anastin merellä suuren
kuljetuslaivan... Kun anastin postin Uudenkaupungin tienoilla, suuren
venäläisen rahalähetyksen. Sekään ei ollut puuropään tekoja. Sain
eräänä talvena vihiä matkalle lähteneestä venäläisestä saattueesta,
jolla oli kallis laukku kuljetettavanaan, karautin parin miehen kanssa
perästä, antauduin taisteluun, tuhosin paljon suuremman saattojoukon ja
valtasin laukun... Ne rahat kyllä sitten toisessa kahakassa menetin, --
mereen upposivat --, mutta ryssätkin jäivät niitä vaille.
-- Päästänne luvattiinkin iso hinta, virkkoi vartija, joka Tapanin
tarinoita jo vähän ennestäänkin tunsi.
-- Vuosi vuodelta he lisäsivät sitä henkirahaa. Sen vuoksi retkeilinkin
loppuaikoina enimmäkseen yksin, etten muita saattaisi vaaraan, ja aina
valepuvussa, etteivät ystävänikään tietäisi minua pelätä. Niinpä söin
aterioita venäläisen ylipäällikön, ruhtinas Galitzinin asunnossa, ja
hankin sieltä tietoja, kuuntelin kasakkaupseerien keskusteluja Vehmaan
nimismiehen tallinyliseltä... Mutta mitäpä niistä tässä sinulle kerron,
niitä oli satoja yhtä uskaliaita ja vaikeita seikkailuja, joista
ainoastaan neuvokas ja urhoollinen mies saattoi selviytyä.
Pieni mies tarttui nyt rokkakuppiinsa, joka jo pöydän laidalla oli
jäähtynyt, söi ateriansa hiukan kiihtyneesti ja kiireisesti, mutta
lauhtui ja rauhoittui sitä tehdessään. Ja kun vartija ruoan tähteitä
korjatessaan hänelle ikään kuin lohdutellen virkkoi, että olihan hän
toki esivallaltaan saanut tunnustusta ja palkkiota teoistaan, niin hän
varsin tyynesti ja tyytyväisenä vastasi:
-- Sainpa kyllä silloin, sen ajan esimiehet osasivat antaa arvoa
ovelalle tiedustelijalle. Kaarle-kuningashan kutsui minut varta vasten
Lundiin puheilleen, jotta kertoisin hänelle seikkailuistani -- se oli
juuri vuotta ennen hänen kuolemaansa. Hän nautti niistä ilmeisesti,
taputti minua kiitollisena olalle ja soi minulle armonosoituksia.
Ja Tukholmassa sotapäälliköt kirjoittivat minulle kiittäviä
suosituksia ja ylensivät minut arvossa -- entisestä puotipojasta ja
rykmentinkirjurista vänrikiksi, luutnantiksi ja vihdoin kapteeniksi. He
ymmärsivät miehen arvon -- nämä nykyiset sotaherrat sen ymmärtävät
niin, sulkevat parhaan tiedustajansa häpeällisesti tyrmään...!
Viimeiset sanansa Löfving sinkautti taas suustaan sapekkaan katkerasti.
Ja kun hän samalla viittasi ikkunansa rautaristikkoon, välähti hänen
katseessaan raju kiihko.
Vartija oli jo menossa ovella. Mutta hän palasi vielä takaisin pöydän
ääressä istuvan vangin luo, kumartui hänen puoleensa ja kuiskasi:
-- Mutta kun olette niin ovela mies, kapteeni, miksette pakene tästä
tyrmästä? Varmaan te siihen keinon keksisitte.
-- Kymmenen keinoa vähintään, huudahti Tapani ylvästellen. -- Mutta,
Tapani Löfving ei tästä kolosta pakene, ei! Minun täytyy täällä istua
opettaakseni loukkaajani ymmärtämään, kenet he ovat vanginneet. Minut
tunnetaan koko valtakunnassa, minua ihaillaan -- heille selviää kyllä
aikanaan kiittämättömyytensä ja typeryytensä määrä. Nämä paperit sen
takaavat!
Hän läimäytti kädellään kellastuneita papereitaan ja iloinen luottamus
kuvastui silloin taas hänen kasvoiltaan.
Yksin jäätyään Tapani Löfving istui vielä kauan paperiensa
ääressä. Hänessä oli jo aikaisemmin herännyt ajatus toimittaa nuo
päiväkirjamuistiinpanonsa jälkimaailmaa varten Porvoon kirjastoon ja
saattaa ne siten kerran kaiken kansan tietoon, ja nyt se ajatus häntä
lämmitti ja rohkaisi... Kirjoituksiaan lukiessaan ja niitä tapahtumiin
verratessaan hänen täytyi myöntää, että eihän se kaikki tosin niin
ovelaa eikä rutirohkeaa ollut, kuin miksi se tässä oli kuvattu.
Ryssäthän olivat monesti alakynnessä senkin takia kun eivät seutuja,
teitä eikä väestön kieltä tunteneet, joten heitä oli helppo puijata. Ja
usein hänen taitava pakonsa onnistui vain hyvien ihmisten avulla. Totta
oli sekin, että Suomessa toimi paljon sissejä muitakin, jotka
suorittivat yhtä rohkeita ja vaikeita tekoja, vaikkei heitä yhtä paljon
tunnettu.
-- Mutta kaiken kaikkiaan, rehellisesti ja kehumatta sanoen olin minä
sittenkin isonvihan suurin seikkailija! -- Hän nousi seisomaan, katsoi
tuikeasti lumiselle järvenselälle ja jatkoi puoliääneensä: -- Se, minkä
kahdentoista vuoden aikana partiomiehenä ja tiedustelijana suoritin,
vaati miehuutta, kärsimyksiä ja vaivoja. Sellaista elämäntyötä ei
yhdellä häväistysjutulla pyyhkäistä pois. Kovan taistelun täyteistä se
oli ja -- vaikka sen itse sanon -- monesti sankarin työtä, ja sellaisen
työn maineen täytyy elää!
Lujapiirteiset, melkein juhlalliset olivat yksinäisen vangin kasvot,
kun hän näin virkahtaen taas rauhallisempana istahti pöytänsä ääreen.
* * * * *
Ja tuossa oman elämäntyönsä arvioinnissa oli Tapani Löfving epäilemättä
oikeassa. Hän oli neuvokkuudellaan ja sitkeydellään suorittanut miehen
työn omalta osaltaan isänmaan vaikeimmassa kamppailussa, samalla kun
hän todella oli suurin suomalainen seikkailija. Hän oli taitavampi
muita, ennen kaikkea vihollistaan, ja usein hän esiintyi todella
sankarina. Ja oikeassa hän oli siinäkin, kun hän leimasi
kiittämättömyydeksi ja typeryydeksi sen, että tällä tavoin maansa
puolesta taistellut ja ansioitunut mies -- vaikkapa olisi kerran
tiedustelutoiminnassaan erehtynytkin -- suljettiin vankilaan epäiltynä
sen saman vihollisen auttamisesta, jota tuhotakseen hän oli 12 vuotta
henkensä hinnalla ponnistellut ja vertaan vuodattanut. Se oli
anteeksiantamaton erehdys.
Sellaiseksi sen esivalta myöhemmin totesikin, vapauttaessaan Löfvingin
vankeudesta ja kaikesta edesvastuusta, mutta viidettä kuukautta hän oli
silloin saanut vankilassa istua ja katkeroitua sydänjuuriaan myöten.
Kapteeni Löfving eli vielä tämän jälkeen nauttien eläkettä ja viljellen
pientä puustelliaan kolmekymmentäviisi vuotta ja tuona aikana hänen
seikkailunsa ja satumaiset retkensä taas ehtivät tulla tutuiksi uudelle
miespolvelle, joka niille antoi arvon. Syystä onkin Tapani Löfvingin
nimi jäänyt aikakirjoihin isonvihan merkillisimpänä ja sadunomaisimpana
sankarihahmona. Hänen päiväkirjansa on saatettu julkisuuteen monessa
muodossa ja vieläkin on jokainen uusi Suomen nuorisopolvi innostuksella
ja ihailulla lukeva hänen kuvauksiaan noista tarumaisista teoista,
rohkeista retkistä ja taisteluista sekä kestetyistä kärsimyksistä.
_Santeri Ivalo_