Prinssi ja kerjäläispoika - 11

kylään, ja molemmat kulkivat hiljalleen katuja pitkin siellä, toinen
vartoen jotain varmaa tilaisuutta pahan aikeensa toteuttamiseen, toinen
puolestaan yhtä varmaa juonta juoksemaan tiehensä ja siten pääsemään
ikuisesti vapaaksi inhoittavasta vankeudestaan.
Kumpikin antoi useamman sopivan tilaisuuden liukua käsistään; sillä
kumpikin oli salaisimmassa sydämmessään päättänyt tällä kertaa olla
ihan varma asiassansa. Ei kumpikaan tuumannut antaa kuumeentapaisen
halunsa vietellä itseään mihinkään epävarmaan seikkailuun.
Hugon tilaisuus tuli ensiksi. Viho viimein läheni heitä näet eräs
nainen, joka kantoi jotain myttyä korissa. Hugon silmät säteilit
syntistä iloa, hänen sanoessaan itsekseen: "Tuhat tulimmaista, jos voin
saada hänet sotketuksi _tähän_, silloin hyvästi, sä tappelukukkojen
kuningas!" Hän odotti ja vartoi -- näköänsä levollisena, mutta
tositeossa kipenöitsevän kiihdytyksen vallassa -- kunnes vaimo oli
käynyt ohi ja aika oli käsissä. Silloin hän kuiskaten sanoi --
"Odota tässä kunnes minä tulen takaisin." Ja hän lensi saaliinsa
perästä.
Kuninkaan sydän sykähti iloa -- hän voi nyt todellakin paeta, jos Hugon
tutkimus vain vei vastustajan tarpeeksi kauvas.
Mutta tämmöinen onni ei ollut kuninkaalle suotu. Hugo hiipi vaimon
perästä, näpisti mytyn ja tuli juosten takaisin sulkien sen vanhaan
viltti rähjyn sisään, jota hän kantoi käsivarrellaan. Samassa hetkessä
nosti hirveän melun vaimo, joka huomasi tappionsa sen kautta, että
hänen taakkansa keveni, vaikka hän ei nähnyt näpistystä. Hugo pisti,
jäämättä seisomaan, kääryn kuninkaan käteen sanoen -- "Juokse perästäni
kuin tuulessa ja huuda: 'Ottakaa varas kiinni', mutta muista, että viet
heidät harhaan."
Seuraavassa hetkessä käänsi Hugo katukulman ja syöksi mutkaiselle
takakadulle -- ja seuraavassa tuli hän jälleen näkyviin, näyttäen
hyvin viattomalta ja välinpitämättömältä, ja asettui seisomaan erään
vesipumpun taakse odottaakseen tulosta.
Loukattu kuningas viskasi kääryn maahan. Ja viltti putosi erilleen
juur samassa kuin vaimo tuli paikalle, yhä enenevä ihmisjoukko
kantapäissään. Hän tarttui toisella kädellään kuningasta ranteeseen,
tempasi kääryn toisella ja rupesi haukkumaan herjaamaan poikaa, samalla
kuin tämä, vaikka ilman menestyksettä, koki repeytyä irti vihaisen
vaimon puserruksista.
Hugo oli nähnyt kylliksi -- hänen vihamiehensä oli vangittu, laki saisi
hänet kouriinsa nyt. Hugo siis pötki tiehensä riemuiten ja nauraen ja
kääntyi vähitellen leiriin päin, harpaten hajasäärin ja mietiskellen
uskottavaa kertomusta asiasta, jonka hän antaisi päämiehen parvelle.
Kuningas väänteli vääntelemistään itseään irti vaimon puserruksista ja
huudahti tämän tästäkin harmissaan --
"Päästä minut, sinä hullu. Enhän minä vienyt sun kurjaa tavaraas!"
Väkijoukko kertyi kuninkaan ympärille ammentaen hänen hartioilleen
herjauksia ja haukkumasanoja. Eräs nokinen seppä joll' oli vyöliina
nahasta ja paidanhihat käärittyinä kyynärpäihin, ojensi jo käsivartensa
ja sanoi tahtovansa ruhjota hänet, läksyksi muka. Mutta juur silloin
kimmelsi pitkä miekka ilmassa ja kävi, litteäpuoli alaspäin, miestä
käsivarteen vakuuttavalla voimalla, samalla kun aseen haaveellinen
omistaja hauskasti haastoi --
"Hei, hyvät ihmiset, älkää hätäilkö, älkää olko liian kiukkuset,
älkää käyttäkö liian kovia sanoja! Tämä on asia, joka tarvitsee lain
punnitsemista, eikä mikään yksityinen teko, vaan virallinen juttu.
Päästä poika irti kynsistäs, vaimo hyvä".
Seppä mittaili voimakasta sotilasta silmillään ja astui mutisten
syrjään hieroskellen käsivarttaan. Vaimo päästi vastenmielisesti
pojan ranteen. Väkijoukko katseli vierasta karsain silmin, mutta piti
viisaasti kyllä leukaläpensä. Kuningas sänttäsi pelastajansa turviin,
palavin poskin ja säkenöivin silmin, huudahtaen --
"Kauan olette viipynyt surukseni, mutta nyt tulette tarpeelliseen
hetkeen, sir Miles. Hakatkaa nyt tämä roistoväki palasiksi!"


KOLMASKOLMATTA LUKU.
Prinssi vankina.

Hendon pidätti nauruaan ja kumartui alaspäin ja kuiskasi kuninkaan
korvaan --
"Hiljaa, hiljaa prinssi, käyttäkää kieltänne varovaisesti -- eli
oikeammin: älkää käyttäkö sitä ollenkaan. Luottakaa minuun -- lopussa
kiitos seisoo." Sitten lisäsi hän itsekseen: "_Sir_ Miles! Olinhan,
Jumala nähköön, kokonaan unohtanut olevani ritari! Herra Jumala, kuinka
merkillistä sentään! Millä itsepänttäisyydellä hän pitää muistissaan
tuota hullunkurista aatosta! -- -- Tyhjä ja höperö titteli on minun,
ja kuitenkin on se jotakin, että olen sen ansainnut. Sillä minusta on
se enemmän kunniakasta, että miestä pidetään ritarina hänen unelmainsa
ja varjojensa valtakunnassa, kuin jos häntä katsottaisiin liian
alhaiseksi tullakseen kreiviksi muutamissa tämän maailman todellisissa
kuningaskunnissa."
Suljettu kehä aukeni päästääkseen sisään poliisikonstaapelin, joka nyt
lähestyi valmiina laskemaan kouransa kuninkaan olkapäähän, kun Hendon
keskeytti --
"Hiljaa, hyvät ystävät! Pois käsi -- hän tulee kyllä mukaan. Minä
takaan sen. Näyttäkää vain tie, me seuraamme."
Poliisimies kävi edellä vaimon ja hänen käärynsä kanssa. Miles ja
kuningas seurasi, ihmisjoukko kantapäissään. Kuningas tahtoi kapinoida
mutta Hendon sanoi hälle matalalla äänellä --
"Malttakaa mielenne, sire -- teidän lakinne ovat teidän oman
kuningasvaltanne terveellistä hengitystä. Jos nyt niiden juuri
niitä vastustaa, niin miten sitten oksat niitä kunnioittaa?
Nähtävästi on yksi näitä lakeja rikottu. Kun kuningas on taas
omalla valtaistuimellaan, voipiko se koskaan loukata häntä, jos hän
muistaa, että hän, ollessaan näennäisesti yksityisenä henkilönä,
antoi lainkuuliaisesta kuninkaan vajota kansalaiseksi ja alistua lain
valtaan?"
"Te olette oikeassa, älkää puhuko enää. Te saatte nähdä, että mitä
Englannin kuningas vaatii alamaisen kärsivän lailta, sen hän itsekin
tahtoo kärsiä, niinkauan kuin hän alamaisena on".
Kun vaimo kutsuttiin todistamaan rauhatuomarin eteen, vannoi hän, että
pieni vanki aidakkeen takana oli sama henkilö, joka oli toimittanut
varkauden. Ei ollut ketään, joka olisi pystynyt väittää vastaan, ja
niin oli kuningas, kun olikin, näytetty syylliseksi. Kääry aukaistiin
nyt, ja kun sisällys huomattiin pieneksi pullakaksi porsaaksi,
näytti tuomari hämmästyneeltä; ja Hendon kävi kalpeaksi ja koko
hänen ruumiinsa säpsähti säikähdyksestä, ikäänkuin sähkövirta olisi
sen läpäissyt. Mutta kuningas ei ollut millänsäkään, tietämättömyys
kun häntä suojeli. Tuomari punnitsi päässänsä asiaa, tuskallisen
hiljaisuuden vallitessa, kääntyi sitten vaimon puoleen kysyen --
"Minkä arvon panette tälle omallenne?"
Vaimo niiasi vastaten --
"Kolme killinkiä ja kaheksan penceä, korkea oikeus -- minä en voi
helpottaa pennyäkään, jos tosi hinta on pantava".
Tuomari katsoi pahoilla mielin, alla päin väkijoukkoon, nyökkäsi sitten
konstaapelille ja sanoi --
"Tuomiosali puhtaaksi ja ovet kiinni!"
Tehtiin kuten käskettiin. Ainoastaan molemmat oikeuden jäsenet,
syyttäjä ja syytetty ja Miles Hendon jäivät. Miles seisoi siinä
kangistuneena ja kalpeana, ja hänen otsalleen kerääntyi suuret karpalot
kylmää hikeä ja valuivat virtana hänen kasvojaan alas. Tuomari kääntyi
taas vaimoon ja sanoi liikutetuin äänin --
"Tämä taitamaton poika raukka oli kenties tuskallisen nälän vallassa,
sillä ajat on kovat köyhälle. Muistakaa mitä sanon: hän ei näytä
pahailkiseltä, mutta kun nälkä ahdistaa, niin -- -- vaimo hyvä!
tiedättekö, että kun joku varastaa tavaraa yli kolmentoista ja puolen
pennyn arvon, laki määrää, että hän on _hirtettävä_ siitä?"[13]
Pieni kuningas säpsähti, silmät siirollaan ja kauhistuen, mutta malttoi
pian mieltänsä ja näytti sitten levolliselta. Niin ei ollut vaimon
laita. Hän hypähti ylös vapisten peljästyksestä ja huusi --
"Voi, pyhä Jumala, mitä olen minä tehnyt? Herra laupias varjelkoon!
Minä en tahdo pientä poika raukkaa hirteen, en koko maailmastakaan!
Voi, korkea oikeus, pelastakaa minut tästä -- mitä pitää minun tehä,
mitä _voin_ minä tehä?"
Tuomari pysyi juhlallisena sanoen sävyisästi --
"Epäilemättä on sallittuna muuttaa arvomäärää, koska sitä ei vielä ole
pöytäkirjassa ".
"Pankaa sitten Jumalan nimen porsaalle hinnaks kahdeksan pennyä, ja
siunattu olkoon päivä, joka pelasti omantuntoni tästä julmasta jutusta!"
Miles Hendon unohti kokonaan kaiken sopivaisuuden ilossaan ja
hämmästytti kuningasta ja loukkasi hänen arvoansa paiskaamalla kätensä
hänen ympärillensä ja painamalla hänet sydämmellensä. Vaimo teki
jäähyväiset niiaten ja poistui porsaineen; ja konstaapeli, avaten hälle
oven, seurasi ahtaaseen porstuaan. Tuomari kirjoitti pöytäkirjaansa.
Hendon aina varovaisena tuumasi, että oli hyvä tietää, minkä tähden
oikeuden palvelija seurasi vaimoa ulos. Ja niin hän siis hiipi hiljaa
hämärään porstuaan ja asettui kuuntelemaan. Hän kuuli seuraavan
keskustelun --
"Se on lihava porsas ja näyttää herkkuiselta. Min' ostan sen sulta.
Täss' on kaheksan penceä".
"Kaheksan penceä, totta maarian! Älä luulekaan. Se maksaa mulle kolme
killinkiä ja kaheksan penceä, hyvää rehellistä rahaa viime hallituksen
ajalta, jota vanha Henrikki vainaja ei koskaan ollut koskenut taikka
väärentänyt. Min' annan palttua sun kaheksalle pencelles!"
"Vai niin, tuuli puhaltaa nyt sieltä päin. Sinä olit valalla ja vannoit
väärän valan, että porsas oli ainoastaan kaheksan pencen arvossa. Tule
heti kanssani tuomarin eteen ja vastaa rikoksestas! -- ja silloin poika
on kieppuroiva hirressä".
"Hiljaa, hiljaa, herra kulta! Älkää sanoko mitään enää. Minä tyy'yn
kaheksaan penceen. Antakaa ne tänne ja älkää hiiskuko asiasta mitään
enään".
Vaimo lähti itkien tiehensä. Hendon hiipi takaisin oikeussaliin, johon
konstaapelikin pian tuli, kätkettyänsä saaliinsa varmaan paikkaan.
Tuomari kirjoitti vielä hetken aikaa, piti sitten kuninkaalle vakavan,
mutta hyväluontoisen puheen ja tuomitsi hänet viimein vähän ajan
vankeuteen paikkakunnan tyrmään ja sitten ruoskittavaksi julkisesti.
Hämmästynyt kuningas avasi suunsa ja olisi varmaankin antanut käskyn
hyvän tuomarin mestattavaksi paikalla, mutta hän sai varoittavan
viittauksen Hendonilta ja piti yhä suunsa eikä hiiskunut sanaakaan.
Hendon otti häntä kädestä, teki syvän kumarruksen oikeudelle, ja
molemmat marssivat konstaapelin johdolla vankihuoneelle. Samassa
hetkessä, kun he tulit kadulle, seisahtui äkästynyt hallitsija,
tempaisi kätensä irti ja huudahti --
"Pöllöpää, luuletko minun tahtovani mennä tavalliseen vankilaan
_elävänä?"_
Hendon kumarsi vähän ja kuiskasi terävänlaisesti --
"_Tahdotteko_ luottaa minuun? Hiljaa sitten! Älkää turmelko tilaamme
varomattomilla sanoilla. Mitä Jumala tahtoo, se tapahtuu. Sitä ette
pysty jouduttamaan ettekä myös muuttamaan. Sentähden vartokaa ja olkaa
kärsivällinen. Se aika on vielä tuleva, jolloin saadaan surra tai
iloita siitä, mitä on tapahtunut".


NELJÄSKOLMATTA LUKU.
Pako.

Lyhyt talvipäivä oli päättymässä. Kadut oli autiot; ainoastaan
muutamat satunnaiset kulkurit kiirehtivät eteenpäin näyttäen kuten
aina ihmisiltä, jotka tahtovat lopettaa askareensa niin pian kuin
mahdollista ja sitten päästä hauskaan kotiin yltyvästä tuulesta
ja hämärästä. He eivät katsoneet oikeaan eikä vasempaan eivätkä
heittäneet tarkkaavaa silmäystäkään tuttaviimme, tuskimpa näkyivät
heitä näkevänkään. Edvard kuudes kyseli ihmetellen itseltään, tokkohan
koskaan ennen näytelmää kuninkaasta, joka marssiskeli vankeuteen, oli
kohdannut mokoma välinpitämättömyys. Hetken päästä konstaapeli saapui
eräälle autiolle torille ja oli menossa sen yli. Tultuaan sen keskelle
pani Hendon kätensä konstaapelin käsivarrelle ja sanoi matalalla
äänellä --
"Vartokaappas vähä, hyvä herra, tässä ei kuule meitä kukaan, ja minä
tahtoisin sanoa pari sanaa teille".
"Velvollisuuteni kieltää, hyvä herra; älkää siis estäkö minua, yö
pakkaa päälle".
"Seisokaa kuitenkin; asia koskee hyvin läheltä teitä. Kääntäkää
selkänne hetkinen, älkää olko näkevinänne: _antakaa tämän poika paran
juosta tiehensä."_
"Ja sen sanotte te minulle; herra! Minä vangitsen teidät -- --"
"Älkää kiivastuko, älkää tehkö mitään tyhmyyksiä, vaan olkaa rauhassa
--" sitten hän alensi äänessä kuiskaukseen ja puhui miehen korvaan
-- "porsas, jonka puijasitte kahdeksalla pencellä, saattaa maksaa
niskanne, mies".
Konstaapeli parka, joka kovin hämmästyi, oli ens'aluksi mykkänä
kuin kivi. Sitten hän tuli kielilleen taas ja rupesi rupattamaan ja
uhkailemaan; mutta Hendon pysyi täydelleen tyynenä ja vartoi kunnes
toisen sanatulva oli tuhlattu. Sitten sanoi hän --
"Minä pidän teistä paljon, ystäväiseni, enkä mielelläni näkisi teidän
joutuvan mihinkään pulaan. Huomatkaa nyt: minä kuulin kaikki tyyni --
jok' ikisen sanan. Tahdon sen näyttää teille". Sitten Hendon uudisteli
sen puhelun, jonka konstaapeli oli pitänyt porstuassa vaimon kanssa,
sanasta sanaan ja päätti tällä lailla --
"Kas nyt -- enkö ole toistanut sitä ihan oikein? Enkö minä voisi
todistaa sitä oikein tuomarin edessä, jos niin tarvittaisiin?"
Mies parka oli nyt hetkeksi aivan mykkä pelosta ja epätoivosta; mutta
pian hän kääntyi toiselle tuulelle ja sanoi hilpeydellä, joka kuitenkin
oli teeskennelty --
"Tästäkös on nostettava asia, tästäkin, jota tein pilallani! Minähän
ainoastaan laskin leikkiä vaimon kanssa".
"Oliko sitten vaimon porsaskin teille leikkikalu?"
Mies vastasi jotenkin terävästi --
"Ei mitään muuta, herra hyvä -- minä vakuutan, se oli leikkiä kaikki
tyyni".
"Minä rupeen teitä uskomaan", sanoi Hendon puoleksi ivallisella,
puoleksi tunnustelevalla äänellä. "Mutta odotappas tässä hetkinen,
sillaikaa kun minä juoksen tuomarin luo kysymään -- sillä hän on
nähtävästi mies, joka ymmärtää mikä on leikintekoa, niinkuin hän
ymmärtää lakiakin".
Hän oli jo poistunut hiukkasen yhä jutellen. Konstaapeli, kahden
vaiheilla, pyöriskeli sinne ja tänne, purkasi suustaan pari kirousta
ja huudahti sitten -- "Älkää menkö, hyvä herra -- vartokaa vähä --
tuomarin luo, sanotte te. Niin, asian laita on se, että hän ei oivalla
leikkiä enemmän kuin kuollut raato! -- Tulkaa, niin saamme jutella
asiasta. Piru vieköön! olen nähtävästi pulassa -- ja ainoastaan
viattoman pilanteon tähden. Olen perheellinen mies; vaimo ja kakarat
-- -- Olkaa järkevä, herra hyvä. Mitä te haluatte multa?"
"En muuta kuin että olette olevinanne kuuro ja sokea kunnes lasketaan
sataan tuhanteen -- hitaasti laskettuna tietysti", sanoi Hendon äänellä
miehen, joka vain pyytää tavallista pientä palvelusta toiselta.
"Mutta se on surmakseni", sanoi konstaapeli epätoivossaan. "Voi, älkää
vaatiko multa liikaa, herra hyvä. Katsokaa vain tätä asiaa kaikin
puolin, ja te näette sen olleen sulaa leikin tekoa multa -- niinkuin se
selvästi olikin. Ja jos sitä sanottaiskin muuksi kuin pilanteoksi, niin
on se, kun onkin, virhe niin pieni ja vähäpätöinen, että julminkaan
rankaisu siitä ei voisi olla muuta kuin nuhteet ja varoitus tuomarin
huulilta".
Hendon vastasi tähän juhlallisuudella, joka pani ilman kylmenemään
konstaapelin ympärillä --
"Tällä teidän niinsanomallanne pilanteolla on määrätty nimitys laissa
-- ettekö tunne sitä?"
"En, minä en sitä tunne! Kenties minä oon menetellyt kovin tyhmästi.
Minä en aavistanut, että sill' oli nimitys -- oi, pyhä Jumala, minä
luulin että s' oli ensimmäinen laatuaan".
"Ei -- sillä on nimitys. Laissa sanotaan senkaltaisesta seikasta _Non
compos mentis lex talionis sic transit gloria mundi_."
"Oi, herra Jumala!"
"Ja rangaistus siitä on kuolema!"
"Jumala olkoon minulle armollinen, minä vaivainen, syntinen ihminen!"
"Te olette nauttinut etua ihmiseltä, joka itse oli syntiä tehnyt ja
oli huutavassa hädässä ja teidän armonne vallassa; te olette anastanut
tavaraa kolmentoista ja puolen pennyn arvon yli maksaen vain rovon
siitä, ja tämä on lain nimessä salakähmäistä petosta, juonekasta
vilppiä, vääryyttä virantoimituksessa _ad hominem expurgatis in statu
quo_ -- ja rankaisu siitä on kuolema hirressä, ilman armotta, ilman
lunastuksetta ja ilman pienintäkään papin lohtua".
"Tukekaa minua, tukekaa minua, herra kulta, minun sääreni pettävät!
Olkaa armollinen -- säästäkää minua tästä tuomiosta, ja minä käännän
kernaasti selkäni enkä näe rahtuakaan siitä, mitä tapahtuu".
"Hyvä, nyt olette järkevä. Ja jätättekö myöskin porsaan omistajalle?"
"Jätän, totta tosiaan jätänkin -- enkä koskaan koske toiseen, vaikka se
tulis taivaasta pääenkelin kanssa. Menkää vain -- en näe mitään, olen
supi sokea. Sanokaa sitten, että te mursitte sisään ja päästitte pojan
irti väkivallalla. Onhan ovi ränstynyt ja vanha. Minä voin lyödä sen
rikki keskiyön ja aamun välillä".
"Tehkää niin, te kunnon mies. Ei mitään harmia tule siitä. Tuomari itse
on ylenmäärin hyvä tälle poika paralle. Eikä tule tuomari kyyneltä
vuotamaan eikä musertamaan vanginvartian luita, sentähden että poika on
päässyt pakoon".


VIIDESKOLMATTA LUKU.
Hendon Hall.

Hendonin ja kuninkaan päästyä konstaapelin näkyvistä, sai hänen
majesteettinsa asiakseen kiirehtimään ulos kaupungista määrättyyn
paikkaan ja vartomaan siellä, kunnes Hendon kävisi ravintolassa ja
maksaisi laskunsa. Puoli tuntia myöhemmin ratsastelit hipsuttelit nuo
molemmat ystävykset itäänpäin Hendonin surkeilla sotaoriilla. Kuninkaan
oli nyt lämmin ja mukava olla, sillä hän oli riisunut repaleensa ja
pukeutunut siihen käytettyyn pukuun, jonka Hendon oli ostanut Londonin
sillalla.
Hendon oli nyt varuillaan, ettei hän liian rasittaisi poikaa;
hän arveli näet, että kovat päivämatkat, epäsäännölliset ateriat
ja epäsäännölliset unet vaikuttaisit vahingollisesti poikasen
hämmentyneeseen mieleen; jota vastoin lepo, säännöllisyys ja
kohtuullinen urheilu ihan varmaan jouduttaisi hänen paranemistaan.
Soturi halusi nähdä hänen pyöritetyn päänsä paikoillaan jälleen ja nuo
sairaaloiset aatokset ajettuina ulos hänen rasittuneista aivoistaan.
Senpätähden päätti hän liikkua hiljalleen kotiinpäin, josta hän niin
kauvan oli ollut suljettuna, -- eikä noudattaa kärsimättömyyttään ja
kiirehtiä matkaa kulkemalla yöt päivät.
Matkustettuaan kuninkaan kanssa noin puolitoista penikulmaa, saapui
Hendon hänen majesteettinsa seurassa melkoiseen kylään, jossa he
yöpyivät hyvään ravintolaan. Entiset tavat uudistettiin nyt. Hendon
seisoi kuninkaan syödessä hänen tuolinsa takana ja toimitti passarin
virkaa. Majesteetin mennessä maata, riisui Hendon hänen vaatteensa ja
valitsi sitten lattian omaksi vuoteekseen, pannen nukkumaan oven eteen
ja vetäen viltin yllensä.
Seuraavan päivän ja sitä seuraavan lönkötit he laiskotellen eteenpäin
jutellen keskenään niitä seikkailuja, joita olit sattuneet heille
siitä kun erosivat; ja molemmat olit he yhtä innostuneet, toinen
toisensa jutuista. Hendon jutteli seikkaperäisesti kaikki vaelluksensa
etsiessään kuningasta ja kertoi, miten tuo pääenkeli muka oli narrannut
häntä yltympäri metsät ja maat ja viimein vienyt hänet mökkiinsä
takaisin, hoksatessaan, ettei hän päässyt vieraastaan muuten. Sitten --
kertoi Miles -- meni tuo vanha vintiö sänkykamariin, mutta tuli heti
sieltä ulos horjuen koiviltaan ja kauhistus kasvoissaan; ja hän sanoi
odottaneensa, että poika palautuneena makaisi siellä lepäämässä, mutta
ei nyt muka ollutkaan niin. Hendon oli vartonut mökissä kaiken päivää;
toivo kuninkaan palaamisesta sammui hänessä silloin, ja hän lähti
hakemaan häntä taas.
"Ja vanha Sanctum Sanctorum _oli_ todellakin hyvin pahoillaan, kun
teidän armonne ei tullut takaisin", lausui Hendon; "minä näin sen hänen
naamastaan".
"Niin, totta maarian, _sitä_ en ensinkään epäile!" sanoi kuningas
-- ja kertoi sitten omat tapahtumansa; jotka kuultuaan Hendon oli
harmissansa, ettei hän tappanut tätä pääenkeliä, kun niin sopi.
Matkan viimeisenä päivänä Hendonin henki liiteli yläilmoissa. Hänen
kielensä liikkui alinomaa. Hän jutteli vanhasta isästään, hän jutteli
veljestään Arthurista, hän jutteli monesta sulavasta seikasta, joka
valaisi heidän jaloa ja ylevää luonnettaan; hän oikein raikkui
rakkaudesta, puhuessaan Edithistä; hänen sydämmensä pamppaili
moisesta ilosta, että hän tuon tuostakin laski jonkun veljellisen ja
ystävällisen sanan Hugh'istakin. Hän viipyi kauvan kuvittelussaan
tulevasta perhe-yhtymisestä Hendon Hallissa; minkä äkkiyllätyksen hän
saattaisi jokaiselle ja mikä tulva Jumalankiitoksia ja riemuhuutoja
siellä syntyisi.
Kaunis oli seutu, täplikäs kartanoista ja hedelmätarhoista, ja tie
johti laajain viljamaitten läpi, joiden lainehtiva avaruus, leimattuna
maiden hiljaisilla nousuilla ja laskuilla, nostatti mieleen valtameren
laskevaa ja nousevaa aaltoilemista. Iltapäivällä kääntyi tuo palaava
tuhlaripoika tuon tuostakin sivullepäin oikeasta suunnasta nähdäkseen,
eikö joltakin kumpulalta saattaisi tunkeutua kaukaisuuden läpi ja saada
vilkaisua kodista. Viimein onnistui hän ja huudahti innossaan --
"Tuolla on kylä, teidän majesteettinne, ja sen syrjässä on linna! Tästä
voitte nähdä linnan tornit; ja tuo metsä tuolla -- s' on isäni puisto.
Ah, _nyt_ saatte nähdä mitä loisto ja muhkeus on! Kartano, joss' on
seitsemänkymmentä huonetta -- ajatelkaappas! -- ja seitsemänkolmatta
palvelijaa! Muhkea asumus tosiaan meikäläisille, eikö niin? Tulkaa
rientäkäämme -- malttamattomuuteni ei kestä vitkastelemista enää".
He ponnistivat aasiensa voimia. Kuitenkin kävi kello jo neljättä
heidän viimeinkin saapuessaan kylään. Matkustajat ajaa lötköttivät sen
läpi. Hendonin kieli kävi alinomaa. "Tässä on kirkko -- ihan samassa
murattipuvussa kuin ennen -- ei s'oo suurempi eikä pienempi". "Tuoss'
on kapakka, vanha Punainen Leijona -- ja tuoll' on vanha tori". "Täss'
on tanssiriuku ja tuossa vanha pumppu -- kaikki entisellään; ihmiset
vain on muuttunut; kymmenen vuotta saa mullistuksen aikaan ihmisissä.
Muutamat heistä luulen tuntevani, mutta minua ei tunne kukaan". Niin
hänen pakinansa luisti. Jo oli päästy kylän loppuun. Siinä matkustajat
käänsivät koukkuiselle ja ahtaalle tielle, jonka molemmin puolin oli
korkeat pensasaidat, ja kiirehtivät sitä eteenpäin kappaleen matkaa,
kunnes viimein tulivat avaraan puutarhaan pramean portin kautta, jonka
suuremmoiset pilarit olit koristetut vaakunoilla ja vertauskuvilla.
Upea aateliskartano olla oletteli heidän edessään.
"Terve tulemaa Hendon Hall'iin, kuninkaani!" huudahti Miles. "Voi mikä
suuri päivä! Isäni ja veljeni ja lady Edith tulevat ikäänkuin hupsuiksi
ilosta. He eivät varmaankaan näe eikä kuule ketään muuta kuin minua,
meidän ensiksi tavatessa, ja niin jäätte te ikäänkuin takapajulle
-- mutt' älkää olko millännekään siitä. Se kyllä paranee, sillä kun
minä sanon, että te ootte holhottini ja sydämmeIleni erittäin rakas,
niin saattepa nähdä vain kuinka he puristavat teitä rinnalleen Miles
Hendonin tähden ja tarjoovat teille kodin ja konnun iankaikkiseen
päivään asti!"
Seuraavassa silmänräpäyksessä hyppäsi Hendon maahan suuren
sisäänkäytävän edessä, auttoi kuningasta alas, tarttui hänen käteensä
ja syöksi sisään. Muutama askel vei hänet isoon huoneeseen. Hän astui
sisään, istautti kuninkaan suuremmalla nopeudella kuin kursastuksella
ja juoksi sitten erään nuorenpuoleisen miehen luo, joka istui
kirjoituspöydän edessä takkavalkean ääressä.
"Halaile minua, Hugh", huudahti hän, "ja sano mua tervetulleeksi taas!
Ja kutsu isämme tänne, sill' eihän tunnu koti kodilta, ennenkuin olen
puristanut hänen kättänsä ja katsonut häntä silmiin ja kuullut hänen
äänensä vielä kerran!"
Mutta Hugh vetäysi takaisin, ilmaistuaan hetkellistä hämmästystä, ja
suuntasi sitten tutkistelevan silmäyksen vastatulijaan -- silmäyksen,
joka ensiksi osoitti loukattua ylpeyttä, mutta sitten muuttui,
sisällistä ääntä noudattaen, oudoksuvaksi uteliaisuudeksi, johon oli
sekoittunut todellista tai teeskenneltyä sääliä. Hetkisen perästä
lausui hän lempeällä äänellä --
"Teidän ymmärryksenne näkyy saaneen kosketuksen, vieras parka.
Luultavasti olette kärsineet hätää tai saaneet kovia kolauksia
maailmassa. Teidän ulkonäkönne ja vaatteenne todistavat sen. Kenen
luulette minun olevan?"
"Kenenkö luulen? Kenenkä muun kuin sen kuin olet? Minä 'luulen' sinut
tietysti Hugh Hendoniksi", sanoi Miles suoraan.
Toinen jatkoi samalla äänellä --
"Ja kuka luulette itse olevanne?"
"Luulolla ei ole tässä mitään tekemistä! Etkö sinä sitten ole
tuntevinasi, hä, että minä olen sun veljesi Miles Hendon?"
Mieluisan yllätyksen ilme vivahteli Hughin kasvoilla, ja hän huudahti --
"Mitä! Eikö tämä ole pilantekoa? Nousevatko kuolleet haudastaan?
Jumalan kiitos, jos niin olisi! Meidän poloinen poikamme -- palanneena
syliimme kaikkein näiden viheliäisten vuosien perästä! Voi, se olisi
liian hyvää ollakseen totta, se _on_ liian hyvää ollakseen totta. --
Minä pyydän, säälikää meitä! Älkää tehkö pilaa! Kas niin -- tulkaa
valoon -- antakaa minun tarkoin katsella teitä!"
Hän tarttui Miles'iä käsivarteen, veti hänet ikkunalle ja alkoi oikein
syödä häntä suuhunsa silmillään, kääntäen ja vääntäen häntä sinne tänne
ja pyörien pirteästi hänen ympärillään, oikein tunteakseen hänet kaikin
puolin, sill'aikaa kun palannut tuhlaajapoika, ilmi iloissaan hymyili
ja naureskeli ja nyykäytti päätään ja sanoi --
"Katso vain, veikkoseni, katso vain. Älä pelkää ollenkaan. Sinä et ole
näkevä yhtään jäsentä etkä yhtään piirrettä, joka ei kestäisi tätä
tutkimusta. Tunnustele ja tuijota joka paikkaa niin kauan kuin tahdot,
mun vanha veljeni Hugh -- Minä olen sittenkin sun vanha veljesi Miles,
sun hävinnyt veljesi, enkö niin? Voi, onhan tämä suuri päivä -- sen
olen jo sanonut monta kertaa! Anna kätesi, käännä poskesi -- hyvä
Jumala, olenhan kuolla iloon!"
Hän oli juur syleillä veljeänsä; mutta Hugh teki kädellään poistavan
liikkeen ja kallisti sitten surullisesti leukansa rinnoilleen sanoen
liikuttavasti --
"Oi, Jumalani, anna mulle armostas voimia kestämään tätä kauheasti
rauennutta toivetta!"
Miles joutui aivan hämilleen eikä saanut sanaa suustaan hetkeksi.
Sitten hän kuitenkin sai kielensä käymään ja huudahti --
"_Mitä_ rauennutta toivetta? Enkö mä ole sinun veljesi?"
Hugh ravisti mielipahoissaan päätänsä sanoen --
"Minä olen rukoileva Jumalaa, että niin olisi laita ja että muut silmät
huomaisit sen yhtänäköisyyden, joka on mun silmiltäni salattu. Voi,
minä vain pelkään, että kirjeessäni on puhuttu täyttä totta?"
"Missä kirjeessä?"
"Siinä, joka tuli meren poikki noin kuus seitsemän vuotta sitten. Siinä
sanotaan, että veljeni kaatui tappelussa."
"S' oli valhe se! kutsu tänne isäs -- hän kyllä minut tuntee."
"Kuolleita ei kutsuta."
"Kuoll --?" Milesin ääni oli sortua, ja hänen huulensa tärisivät. "Mun
isäni kuollut! Voi, s' oli raskas sanoma. Puolet ilostani on poissa
nyt. Anna mun sitten nähdä Arthur veljeäni -- hän tuntee minut. Hän
tuntee minut ja tuopi lohtua."
"Hän on myöskin kuollut."
"Jumala olkoon mulle armollinen, minä vaivainen ihminen! Menneet --
molemmat menneet -- Hyvät ovat menneet ja huonot jääneet, kuin minä!
Voi, sääli toki minua! -- älä sano, että lady Edithkin -- --"
"On kuollutko? Ei, hän elää?"
"Jumalan kiitos! Iloni alkaa palata! Riennä, veliseni anna hänen tulla
luokseni! Ja jos _hänkin_ minut kieltää -- mutta ei, hän ei tahdo. Ei,
ei, _hän_ minut tuntee. Olisin hullu, jos sit' epäilisin. Tuo hänet
tänne -- tuo myöskin vanhat palvelijat; hekin minut tuntevat".
"Kaikki ovat poissa pait viisi -- Pietari, Halsey, Daavid, Bernaard ja
Margareeta".
Niin sanoen jätti Hugh huoneen. Miles seisoi hetkisen ajatuksissaan ja
rupesi sitten käymään edes takaisin lattialla, mumisten itsekseen --
"Nuo viisi kanaljaa olisi siis jäänyt elämään kahdenkymmenenkahden
uskollisen ja rehellisen palvelijan jälkeen -- todellakin kummallinen
asia."
Hän jatkoi kävelemistään edestakaisin yhä mutisten itsekseen. Kuninkaan
oli hän kokonaan unohtanut. Mutta hetkisen päästä sanoi hänen
majesteettinsa vakavasti ja vilpittömällä osanotolla, vaikka sanoja voi
ymmärtää ivallisesti lausutuiksi --
"Älkää liian paljo panko mielellenne kovaa onnea, mies parka. Onhan
niitä muitakin maailmassa, joiden oikeuksia ei tunnusteta ja joiden