Prinssi ja kerjäläispoika - 14

tietämättään kelle he niitä tuhlasit.
Jokainen hetki kuului huuto: "rahaa! rahaa!" ja Tom vastasi heittämällä
kunakin hetkenä kourallisen uusia kiiltäviä rahoja ihmisjoukon
kourittavaksi.
Kronikoitsija kertoo: "Gracechurch Street'in ylempään päähän, erään
kyltin ulkopuolelle, joka kuvasi kotkaa, oli kaupunki pystyttänyt
komean kaarikaton, ja tämän sisäpuolella oli lava, joka ulottui suoraan
kadun poikki. Tämän päällä oli historiallinen kuvaryhmä, joka kuvaili
kuninkaan lähimpiä esi-isiä. Siinä istui Elisabeth Yorkilainen keskellä
tavattoman suurta, valkoista ruusua, jonka terälehdet muodostivat
erittäin soman reunuksen hänen ympärilleen. Hänen vieressään oli Henrik
VII lähtien suuresta, punaisesta ruususta, joka oli järjestetty samalla
tavoin: kuninkaallisen pariskunnan kädet olit yhdessä ja vihkisormus
asetettu näkyviin. Valkoisesta ja punaisesta ruususta lähti puunrunko,
joka ulottui ylimmälle lavalle, missä istui Henrik VIII. Tämä oli
asetettu punaiseen ja valkoiseen ruusuun, ja hänen vieressään oli
uuden kuninkaan äidin, Jane Seymour'in, muotokuva. Tästä pariskunnasta
nousi oksa, joka ulottui kolmannelle lavalle, missä istui Edvard VI
kuvitettuna, joka oli noussut valtaistuimelle majesteetillisuudessaan.
Koko kuvaryhmä oli kiedottu punaisista ja valkoisista ruusuista
tehtyihin seppeleisiin."
Tämä eriskummainen ja huvittava näky vaikutti riemuitsevaan kansaan
niin, että sen hyvähuudot täydellisesti voittivat sen lapsen
heikon äänen, joka oli saanut toimekseen selittää kuvat kauniissa
runosäkeissä. Mutta Tom Canty ei ollut pahoillaan siitä, sillä tämä
äänekäs kansansuosio oli hänestä suloisempaa musiikkia kuin mikään
runollisuus, olkoonpa säkeet olleet kuinka kauniit tahansa. Minnepäin
ikinä Tom käänsikin iloiset nuoret kasvonsa, tunsi väkijoukko heti
kuvan yhtänäköisyyden hänen kanssaan lihassa ja veressä. Ja uudet
mieltymyksen myrskyt pauhasit.
Juhlakulkue liikkui yhä eteenpäin ja lävisti toisen kunniaportin
toisensa perästä hipaisten koko ryhmän historiallisia kuvaelmia,
joista kukin puolestaan osoitti jotakin pienen kuninkaan hyvettä tai
taitoa tai muuta ansiota. "Läpi koko Cheapsiden, jokaisesta kuistista
ja ikkunasta liehui lippuja ja viiriä; ja rikkaimmat matot ja
kankaat, paikka paikoin jopa kullatut kirjosilkitkin peittivät kadut
-- todisteina läheisten kauppapuotien suuresta rikkaudesta; ja koko
loisto ja prameus, joka rehoitti tällä päätiellä, oli yhtä suuri muilla
kaduilla, jopa siellä täällä suurempikin."
"Ja koko tämä loisto ja nämä ihmeet on tässä yksistään minua varten --
minua!" mumisi Tom Canty.
Valekuninkaan posket hehkuivat kiihtyväisyyttä, hänen silmänsä
leimusivat, hänen aistimensa loiskivat ihastuksen meressä. Tältä
hetkellä, juur kun hän nosti kättänsä sirotellakseen runsaita
lahjojaan, tarttui hänen silmänsä halpaan, säikähtyneeseen naismuotoon,
joka tunkeili esiin ihmisjoukon takarivistä ja jonka silmät olit
pingoitetut häneen. Kauhu valtasi pojan. Se oli hänen äitinsä! Ja
ylös lensi hänen kätensä kasvoille, kämmenpohja ulospäin -- tuo vanha
väkinäinen liike, joka oli perintönä unohtuneesta kohtauksesta ja
sitten juurtunut tavaksi. Seuraavassa hetkessä oli vaimo tunkeutunut
tiheän ihmisrivin ja vartioväen läpi ja seisoi nyt ihan Tom Cantyn
vieressä. Äiti syleili hänen säärtänsä, peitteli sitä suudelmilla
ja huusi: "Oi, lapseni! oi rakas lapseni!" kääntäen häneen kasvot,
jotka olit kirkastuneet ilosta ja rakkaudesta. Samassa sieppasi eräs
kaartiväen upseeri vaimon pois, laskien kirouksen, ja lennätti hänet
lujalla rykäyksellä sinne, mistä hän oli tullut. "Minä en tunne teitä,
vaimo!" oli ne sanat, jotka putosivat Tom Cantyn huulilta tämän surkean
kohtauksen tapahtuessa. Mutta pistipä hänen sydämmeensä nähdä miten
äitiä kohdeltiin. Ja kun tämä kääntyi takaisin saadaksensa vielä
silmäyksen pojalta, ennenkuin ihmisjoukko sulkisi hänet näkyvistä,
näytti vaimo parka niin nöyrtyneeltä, niin sydän-särkyneeltä, että Tom
Canty piehtaroi häpeän häätämänä. Tämä tunne kerrassaankin sammutti
hänen ylpeytensä kekäleet tuhaksi ja teki tyhjäksi hänen anastamansa
kuninkuuden. Hänen suuruutensa sokkoset olit hänen mielestään mennyttä
kalua, putosit hänen päältään kuin ränstyneet repaleet.
Juhlakulkue kulki eteenpäin yhä kasvavan komeuden ja tervehtiväin,
väljeneväin väkijoukkojen läpi; mutta Tom Cantylle oli luo kaikki
olematonta. Hän ei nähnyt eikä kuullut. Kuninkuus oli kadottanut
sulonsa ja suopeutensa, sen loisto käynyt hänelle nuhteeksi. Katumus
kalvoi hänen sydäntään. Hän sanoi: "Jumala suokoon, ett' oisin vapaa
vankeudestani!"
Hän oli tietämättään toistanut ne sanat, jotka oli lausunut
pakko-suuruutensa ensimmäisenä päivänä.
Loistava juhlakulkue kiemurteli kuin paistava, pitkän pitkulainen
käärme tuon kummallisen, vanhan City-kaupungin koukkuisia katuja
eteenpäin ja läpi juhlivain joukkojen. Mutta kuningas istui ratsunsa
selässä pää painuneena alaspäin ja silmät tyhjinä; näki ainoastaan
äitinsä kasvot ja loukatun katseen niissä.
"Rahaa, rahaa!" Huuto kävi kuuroon korvaan.
"Kauvan eläköön Edvard, Englannin kuningas!" Tuntui siltä kuin
maanpinta täräjäisi ihastushuudoista; mutta ei vain mitään vastausta
kuninkaalta. Hän kuuli tärähtävän toitotuksen, ikäänkuin kuulee
myrskyjen mainingin, kun se sattuu korvaan hyvin kaukaa, sillä toitotus
tukehtui ihan toisen äänen alle, joka oli paljon lähemmällä, hänen
omassa rinnassaan, hänen syyttävässä omassa tunnossaan, -- äänen, joka
alinomaa toisti hälle nuo häpeälliset sanat: "Minä en tunne teitä,
vaimo!"
Nämä sanat soivat soimaten kuninkaan sielussa, niinkuin kuolinkellon
soitto soi jääneen ystävän sieluun, muistuttaen tätä salaisesta
vilpistä, jota hän kerran kehräsi kuollutta kohtaan. Uudet
kunnianosoitukset odottivat jokaisessa kadun-käänteessä. Uudet
merkilliset ihmeet tulivat näkyviin. Uudet patterit ampuivat huumaavia
laukauksia. Uudet ihastushuudot huijasivat odottelevien ihmisjoukkojen
kurkuista. Mutta kuningas ei antanut vastauksen merkkiäkään, ja se
syyttävä ääni, joka paloi hänen riutuneessa rinnassaan, oli ainoa mitä
hän kuuli.
Vähitellen iloisuus kansajoukkojen kasvoissa muutteli hieman ja
sekaantui johonkin, joka vivahti vähän levottomuudelle ja tuskalle.
Huomasi myöskin miten riemuriehuna oli vähenemässä. Lordprotektori oli
sukkela näkemään nämä merkit; yhtä sukkela hän oli näkemään niiden
syyt. Hän kannusti hevosiaan, ratsasti kuninkaan viereen, kumarsi
syvälle satulassaan, paljasti päänsä ja sanoi --
"Mun herrani! Ei oikein sovi nyt uneksua. Kansa on huomannut
alakuloisen ilmeen teidän kasvoissanne, pilvet teidän otsallanne, ja
se ennustaa pahaa siitä. Noudattakaa neuvoani: antakaa kuninkuuden
auringon paistaa uudelleen tuohon synkkään sumuun, niin se hälvenee.
Nostakaa päänne jälleen ja hymyilkää kansalle."
Näin sanoen sirotteli herttua kourallisen rahoja oikealle ja vasemmalle
ja vetäysi sitten paikalleen. Valekuningas teki koneentapaisesti
niin kuin häntä oli pyydetty. Hänen hymyssään ei ollut sydämmen
vilpittömyyttä, mutta harvat silmät olit kyllin lähellä tai kyllin
terävät sitä huomaamaan. Hänen korutöyhtöisen päänsä nyökkäykset,
alamaisten tervehtiessä, olit miellyttävät ja suopeat; rahalahjat,
jotka lähtivät hänen kädestään, olit kuninkaallisesti runsahat. Niin
katosi kansan rinnanahdistus, ja ihastus-huudot huijasit kuin ennen.
Vielä kerran, vähää ennen juhlakulun loppua, täytyi herttuan ratsastaa
esiin ja tehdä muistutuksia. Hän kuiskasi --
"Oi, kallis hallitsija! Antakaa mennä tää paha tuulenne. Maailman
silmät on kääntyneet teihin." Sitten lisäsi hän kovasti suuttuneena:
"Vieköön riivattu tuon hullun naisen! Hän se oli, joka on hämmentänyt
teidän korkeutenne."
Juhlan loisto-esine käänsi elottomat silmänsä herttuaan ja sanoi
raukealla äänellä --
"Hän oli mun äitini!"
"Herra jumala!" huudahti protektori käännähtäen hevosensa entisille
paikoilleen juhlakulussa, "enteet oli siis tosia. Hän on jälleen
mielipuoli!"


KAHDESNELJÄTTÄ LUKU.
Kruunauspäivä.

Siirtykäämme nyt muutamia tunteja taaksepäin ja istukaamme Westminster
Abbey'hin kello neljä aamulla tämän muistettavan kruunauspäivän. Ilman
seuraa emme ole sillä vaikka vielä on pilkkosen pimeä, näemme me
tulisoihtujen valaisemain parvien jo täyttyvän kansalla, joka tyytyy
istumaan paikoillaan ja siivosti odottamaan seitsemän kahdeksan tuntia,
nähdäkseen mitä tuskin voipi toivovansa nähdä kahdesti elämässään --
kuninkaan kruunausta. Niin, London ja Westminster oli ollut jaloillaan
siitä saakka, kuin tykit kuuluttaen paukkuivat, kello kolmesta; ja nyt
jo törmäsi tittelitöntä, rikasta väkeä, ostettuaan selvällä rahalla
oikeuden hakemaan itselleen istumapaikkoja parvilla, heitä varten
varatuille sisäänkäytäville.
Tunnit kuluvat hitaasti. Kaikkinainen liike on toistaiseksi tauonnut,
sillä parvet on jo aikoja sitten täpö täynnään. Istukaamme mekin
joutessamme katselemaan tuota kaikkea, me voimme niin useaan suuntaan
tähystää paikaltamme, huolimatta kirkon hämärästä, monia osia sen
parvista ja palkongeista täynnään väkeä, vaikka toiset osat näistä
parvista, palkongeista ovatkin peitetyt näkyvistämme pilarien ja muiden
rakennustaidon ulkonemain kautta. Me voimme nähdä koko pohjoisen
ristikuvan -- tyhjänä vielä ja vartoen Englannin etuoikeutettuja
luokkia. Me voimme samaten katsella koko pohjasiltaa eli platformua,
joka on kalliilla kankaalla peitetty ja jossa on valtaistuin. Tämä
on keskellä platformua, ja siihen viepi neljä ylenevää porrasta.
Valtaistuimeen on suljettu rosoinen laatta-kivi -- Scone-kivi --
jonka päällä monet sukupolvet Scotlannin kuninkaita on istunut
kruunauksessaan ja joka siten on käynyt pyhäksi kyllä vastaanottamaan
samassa tarkoituksessa myöskin Englannin hallitsijoita. Sekä
valtaistuin että sen jalusta on verhottu kultakankaalla.
Hiljaisuus vallitsee, tulisoitot välkkyvät himmeästi, aika kuluu
hitaasti. Mutta lopulta koittava päivä puhuu puolestaan, tulisoitot
sammuvat, ja lievä valovirta leviää suuressa kirkossa. Kaikki
tämän temppelin kauneudet on nyt nähtävissä, mutta pehmeässä ja
varjopuoleissa valossa, sillä päivän pyörä peittyy lieviin pilviin.
Kello seitsemän ratkeaa tämä yksitoikkoinen hiljaisuus ensi kertaa,
sillä silloin astuu sisään ristilaivaan ensimmäinen aatelisnainen,
puettuna kuin Salomo loistossaan; ja tämän ladyn taluttaa paikalleen
samettinen ja satiininen marsalkka, samalla kuin uskollinen kopio tästä
herrasta kantaa ladyn pitkää hameenhäntää, seuraa naista ja, hänen
istuttuaan paikalleen, sovittelee hännän hänen helmaansa. Sitten hän
sijoittelee naisen jalkapallin hänen tahtonsa mukaan; jonka jälkeen
sama herra panee hänen kruununsa paikalle, josta se on mukavasti
saatavissa silloin, kun aika on käsissä kaikkein aatelien kruunaukseen
samalla kertaa.
Vähitellen purjehtivat nyt sisään aatelisnaiset loistavassa jonossa,
ja silkkipukuisia marsalkkoja häälyy kaikkialla taluttaen naisia
paikoilleen ja valmistaen heille mukavat istumasijat. Näytelmä on jo
vilkasta kyllä. Liikettä ja häälynää ja kirjavain värien välkkynää
kaikkialla. Hetkisen perästä kuitenkin hiljaisuutta; sillä kaikki
aatelisnaiset on jo tulleet, ja he istuvat paikoillaan täyttäen puoli
tynnyrinalaa kukillaan ja loistaen kaikissa taivaankaaren väreissä
ja jalokiviltä heiastaen kuin kokonainen linturata tähtiä. Siinä
on kaikki ikäluokat: ruskeat, ryppyiset, valkopäiset leskiladyt,
jotka voivat ajatuksissaan vääntyä taaksepäin ja yhä taaksepäin ajan
virrassa ja vielä muistaa Richard III:n kruunausta ja tuon vanhan
unohtuneen ajan levottomuuksia; siinä on suopeita keski-ikäisiä
naisia; siinä on miellyttäviä, rakastettavia nuoria rouvia; ja siinä
on lempeitä, kauniin kauniita nuoria tyttöjä sulavine silmineen ja
purppuraposkineen, ja he kenties, kun tärkeä hetki on tullut, hieman
nurintapaisesti panevat kruunuset päähänsä, sillä onhan tuo toimi ihan
uuden uutukaista heille, ja heidän jännityksensä kai on vaikuttava
kaikin hämmentävästi. Toivokaamme kuitenkin, ettei sitä tapahdu, sillä
onhan nuorten ladyjen hiukset ennakolta asetettu taipuvaan tilaan
kruunusen pikaista ja mukavaa sovittamista varten, kun merkki annetaan.
Olemme nähneet tämän äärettömän ladyjoukon olevan paksusti jalokivillä
pirotellun, ja me näemme myöskin, että tämä on ihmeellistä näytelmää
-- mutta vasta nyt herää, kun herääkin, hämmästyksemme täydellä
todella. Noin kello yhdeksän aikaan särkyvät pilvet paistikkaa, ja
torvillinen auringon säteitä samoaa samakan ilman läpi ja venyy
verkalleen naisten riveihin. Ja jokainen rivi, johonka se käy, leimuaa
silloin loistavaan hehkuun monivärisiä tulia, ja me tunnemme itse
sormenpäissämme kuni sähkösysäyksen, joka ampuu meidän lävitsemme
tuon yllätyksen ja näytelmän kauneuden johdosta! Heti sen perästä
ilmenee erityinen lähetystö jostakin kaukaisesta Itämaiden nurkasta.
Astuen esiin yleisen ulkomaiden lähettiläskunnan kanssa ristittää se
auringonsäteet, ja me pidätämme henkeämme, sillä loisto, joka suikkii
ja säkenöitsee sen ympärillä, on niin valtava. Itämaiden lähetystö on
näet kiireestä kantapäähän helmitetty kalleilla kivillä, jotka sen
vähänkin liikahtaessa heittävät ympärille heijastavan, välkkyvän valon.
Muuttakaamme "tempus'ta" kirjoituksessa! Aika kului hitaasti -- tunti
-- kaksi tuntia -- puoli kolmatta tuntia. Silloin ilmoittivat tykkien
syvät pamaukset, että kuningas suurine saattoineen oli viimeinkin
saapunut; ja odottelevat väkijoukot iloitsivat. Kaikki kyllä tiesivät,
että viivytystä seuraisi, sillä täytyihän kuninkaan tulla valmistetuksi
ja puetuksi tuota juhlallista tilaisuutta varten; mutta tämä odotusaika
tulisi sittenkin hauskasti kulumaan, kun valtakunnan valiomiehet
olivat mukana loistavissa puvuissaan. Nämä herrat saatettiin nyt
asianomaisilla juhlamenoilla kukin paikalleen, ja heidän kruunusensa
asetettiin helposti saataviin. Sillaikaa vallitsi utelias harrastus
ihmisissä parvien päällä, sillä useimmat heistä saivat nyt ensikertaa
elämässään omin silmin nähdä herttuoita, kreivejä ja parooneja, joiden
nimet löytyi historiassa jo viisi sataa vuotta sitten. Kun kaikki olit
istuneet, oli näköala parvilta mitä täydellisin, ja pramea se olikin
ylen määrin ja muistiin pantava myös.
Nyt ilmestyit kirkon korkeimmat herrat hiippoineen ja heidän
alustalaisensa, astuskelit platformulle ja istuit määrätyille
paikoille. Sitten seurasi lordprotektori ja muita suuria virkamiehiä,
ja heidän perässään tuli teräsaseissa osasto kaartilaisia.
Oli hetken odottavaa hiljaisuutta. Sitten, annetusta merkistä, pauhasit
yhtäkkiä riemumarssin sävelet, ja Tom Canty, puettuna pitkään,
kultasarkaiseen kauhtanaan, ilmestyi ovelle ja astuskeli platformulle.
Koko läsnäoleva ihmiskunta nousi seisaalle, ja hallitsija-vakuutuksen
juhla alkoi.
Urkujen säestäessä lauletun virren sävelet soivat soinnokkaasti
temppelissä, ja siten tervehdittynä saatettiin Tom Canty
valtaistuimelle. Ikivanhat menot menivät menoaan painavalla
juhlallisuudella, läsnäolevain hartaasti kuunnellessa ja katsellessa;
ja niiden lähestyessä loppuansa kävi Tom Canty kalvakkaaksi, kalpeni
kalpenemistaan, ja syvä ja synkän synkkä kärsimys ja toivottomuus
valtasi hänen sielunsa ja vaivatun sydämmensä.
Vihdoinkin loppusuoritus oli käsissä. Canterburyn arkkipiispa nosti
Englannin kruunun patjalta ja piti sitä tuon vapisevan valekuninkaan
pään päällä. Samassa hetkessä nousi heijastus, kuin taivaankaaresta,
kirkon omassa ristilaivassa, sillä jokainen aatelishenki tuossa
suuressa kokouksessa nosti, kun nostikin, kruununsa ja piti sitä päänsä
yllä -- ja pysyi hetkisen liikkumatta tässä asennossa.
Syvä hiljaisuus vallitsi temppelissä. Tässä juhlallisessa hetkessä
ilmeni äkkiä arvaamaton outo vieras näyttämölle -- vieras, jota ei
kenkään ollut huomannut, ennenkun se ilmestyi kuorikäytävälle. Se oli
poika, paljaspäinen ja huonoissa kengissä, puettuna köyhään, karkeaan
riepupukuun, joka oli raukeeva repaleisiin. Hän koroitti kätensä
juhlallisuudella, joka ei oikein sopinut hänen kurjaan ja surulliseen
ilmiöönsä, ja päästi kurkustaan tämän varoittavan muistutuksen --
"Minä kiellän teitä panemasta Englannin kruunua tuohon rikolliseen
päähän. _Minä_ olen kuningas!"
Samassa monet miehet närkästyksissään kävit käsiksi poikaan; mutta
samassa myöskin Tom Canty, kuninkaallisessa puvussaan, astui nopean
askeleen eteenpäin ja huusi helisevällä äänellä --
"Päästäkää hänet ja varokaa itseänne! Hän _on_ kuningas!"
Hurjasti säikähtyivät kaikki läsnäolevat, jotka puoleksi nousit
seisaalleen paikoillaan tuijottaen huumaavassa hämmästyksessä
toisiaan tai päähenkilöitä tässä kohtauksessa, ikäänkuin ihmiset,
jotka ihmettelevät, ovatko he valveillaan ja täysin tolkuillaan vai
nukkuvatko ja näkevätkö unta. Lordprotektori oli yhtä ymmällään kuin
toiset, mutta tointui pian ja huudahti pontevasti --
"Älkää huoliko hänen majesteetistaan, hänen tautinsa on uudistunut --
ottakaa kiinni tuo maankuleksija!"
Häntä olisi toteltu, mutta valekuningas potki jalkaansa ja huusi --
"Hengen uhalla! Älkää koskeko häneen, hän on kuningas!"
Ei käyty häneen käsiksi. Oli kuin kaikki ihmiset olisit kivettyneet.
Ei jäsentä liikahtanut, ei sanaa sanottu. Ei kenkään tietänyt mitä oli
tekeminen, mitä sanominen niin oudossa ja odottamattomassa tapauksessa.
Kun sitten kaikki mielet ja ajatukset kokivat tulla tolkuilleen, astui
vieras poika levollisesti eteenpäin mahtavalla ryhdillä ja varmalla
katsannolla. Alusta alkaen ei hän ollut horjahtanut, ja kaikkein
seistessä siinä kuin puusta pudonneina, astui hän ylös platformulle, ja
valekuningas nousi iloisena hänelle vastaan, polvistui hänen edessään
ja sanoi --
"Oi, herra kuninkaani, anna Tom Canty raukan olla ensimmäisen, joka
vannoo sinulle uskollisuutta ja sanoo: 'Pane kruunu päähäs ja astu
jälleen paikoilles!'"
Lordprotektorin silmäys kohtasi ankarasti ja vakavasti vastatulleen
kasvoja; mutta yhtäkkiä katosi ankaruus, ja sijaan tuli mitä syvimmän
ihmettelyn ilmaus. Sama muutos tapahtui myöskin toisissa suurissa
virkamiehissä. He katsoit toinen toistansa ja astuivat askeleen
taaksepäin ikäänkuin sovitusta merkistä. Ajatuksissa oli sama: "Mikä
merkillinen yhdennäköisyys!"
Lordprotektori aprikoitsi hetkisen, sanoi sitten syvällä
kunnioituksella --
"Teidän suostumuksellanne, sir, tahtoisin minä tehdä muutamia
kysymyksiä, jotka --"
"Ja minä vastaan niihin, my lord."
Herttua kysyi häneltä nyt yhtä ja toista hovista, kuningas vainajasta,
prinssistä, prinsessoista ja poika vastasi tyydyttävästi ja ilman
miettimättä. Hän antoi kuvauksen valtiohuoneista palatsissa, kuningas
vainajan asumuksesta ja Wales'in prinssin suojista.
Tämä oli kummallista, ihmeellistä, jopa selittämätöntäkin -- sanoivat
kaikki, jotka kuulivat vastaukset. Vuorovesi oli kääntymäisillään ja
Tom Cantyn toivo nousemassa, kun lordprotektori puisteli päätään ja
sanoi --
"Tämä on todellakin hämmästyttävää -- mutta enempää se ei ole, kuin
mitä meidän herramme kuningas myöskin voi tehdä." Tää muistutus ja
tämä viittaus Tom Cantyyn, että hän vieläkin oli kuningas, synkistytti
häntä, ja hän tunsi toivonsa menevän muruihin. "Nämä ei ole selviä
_todistuksia"_, lisäsi protektori.
Vuorovesi kääntyi nyt hyvin nopeaan, todellakin oikein nopeaan
mutta nyt päinvastaiseen suuntaan; se jätti Tom Canty raukan
haaksirikkoutuneena valtaistuimelle ja ajoi toisen ulos ulapalle.
Lordprotektori tuumasi -- ravisti päätään -- ja tää ajatus tunkeusi
häneen: "Se on vaarallista valtiolle ja meille kaikillekin, että
häälätään niin kamalassa ongelmassa kuin tämä; se voi pirstauttaa
kansan ja kalvaa valtaistuimen juuria." Kääntyi sitten ja sanoi --
"Sir Thomas, vangitkaa tuo. -- Ei, älkää hätäilkö!" Hänen kasvonsa
kirkastui, ja hän kääntyi repaleiseen pyrkijään tällä kysymyksellä --
"Missä on valtion sinetti? Vastatkaa tähän kysymykseen, ja ongelma on,
kun onkin, selitettynä; sillä ainoastaan hän, joka on ollut Wales'in
prinssinä, _voi_ vastata siihen! Niin pienessä asiassa lepää itse
teossa valtaistuin ja kuninkaan huonekunta!"
Se oli onnellinen ajatus, hyvä ajatus. Että läsnäolevat virkamiehetkin
tuumasit samalla tavoin, tuli näkyviin siitä hiljaisesta
suostumuksesta, joka meni silmästä silmään. Niin, ei kukaan muu kuin
todellinen prinssi voisi selittää sitä synkkää salaisuutta, joka piili
tuossa hävinneessä valtion sinetissä -- olkoonpa tämä viekas pikku
petturi lukenut läksynsä vaikka kuinka hyvin, tässä ei tulisi hänen
oppinsa mihinkään, sillä hänen opettajansa itse ei voisi vastata
_tähän_ kysymykseen. Voi, kuinka hyvä se oli, tuo konsti! Nyt päästään
kuni kerrassaankin tästä ikävästä ja vaarallisesta seikasta! --
Senpätähden he nyykkivät huomaamattomasti päätään ja hymyilivät salassa
ja näkivät jo kuin hengessä tämän höperön pojan nolattuna ja rikollisen
hämmingin murtamana. Mutta kuinka he itse kummastuit nähdessään, ettei
käynytkään sillä lailla -- kuinka he kummastuit kuullessaan hänen
vastaavan levollisesti ja varmasti --
"Tässä ongelmassa ei ole mitään vaikeaa." Lausumatta edes "jos
sallitte" kääntyi hän sitten ja antoi käskynsä kursailematta, niinkuin
synnynnäiselle hallitsijalle tulee: "Hyvä lordi St. John, menkää
minun yksityiseen kabinettiini palatsiin -- eihän kukaan tunne sitä
paikkaa paremmin kuin te -- ja aivan likellä lattiaa vasemmassa
nurkassa, kauimpana esihuoneen ovesta, löydätte te seinässä vaskisen
naulankannan; painakaa siihen, ja pieni jalokivilipas lentää auki,
josta te ette ennen ole kuulleet hiiskaustakaan eikä liioin kenkään
muu koko maailmassa, kuin minä ja se uskollinen käsityöläinen, joka
sen mulle on tehnyt. Ensimmäisenä pistää silmäänne valtion sinetti --
tuokaa se tänne."
Koko seurue hämmästyi tätä puhetta ja vielä enemmän sitä varmuutta,
jolla pikku mierolainen tiesi osoittaa juuri tätä korkeaa henkilöä,
ilman arvelematta tai ilman erehdyksen pelkoa, ja kutsua häntä
oikealla nimellä, niin tyyneesti ja levollisesti kuin olisit he olleet
vanhat tutut. Lordi tuli hämilleen melkein niin, että oli suorastaan
tottelemaisillaan. Hän jo teki liikkeen kuin olisi menossa, mutta
pianpa asettui levolliseen asemaansa jälleen, vaikka hieman punastuen.
Tom Canty kääntyi hänen puoleensa ja sanoi ankarasti --
"Mitä tuumaatte? Ettekö kuulleet kuninkaan käskyä? Menkää!"
Lordi St. John kumartui syvään -- ja siinä huomattiin, että kumarrus
oli nähtävästi varovainen eikä puolueellinen, se kun ei ollut
osoitettuna kummallekaan kuninkaalle, vaan puolueettomalle alalle noin
keskivälissä heitä -- ja lordi meni matkalleen.
Nyt alkoivat liikkua nämä loistokkaat jäsenet tässä virkamiesryhmässä
muuttaen sijaa hiljoilleen ja tuskin huomattavasti -- ikäänkuin
kaunolasissa eli kaleidoskoopissa, jota verkalleen väännetään ympäri;
sen tapahtuessa eri osat kustakin kimeltävästä parvesta hajoovat
erilleen ja parveutuvat taas toisiksi. Se oli liike, jonka kautta tässä
tapauksessa Tom Cantyn ympärillä seisoskeleva loistava seurue hajosi
ja taas parveutui yhteen vastatulleen vieraan läheisyyteen. Tom Canty
jäi seisomaan melkein yksinään. Nyt seurasi lyhyt väliaika levotonta
odotusta ja jännitystä -- jonka kuluessa ne harvat arkamieliset, jotka
vielä epäröiden ympäröivät Tom Cantya, vähitellen kokosivat rohkeutta
kylliksi, liittyäksensä toinen toisensa perästä enemmistöön. Niin
että viimein Tom Canty, kuninkaallisessa puvussaan ja jalokivissään,
seisoi aivan yksinään ja erillään maailmalta -- silmäänpistävänä
ilmiönä siinä tyhjän, avaran alan ainoana täyttäjänä. Nyt nähtiin
St. John'in palaavan. Ja hänen edetessään keskikäytävää pitkin oli
yleinen uteliaisuus niin tulinen, että sipisevät keskustelut suurten
kokouksessa kokonaan kuolivat pois, ja niiden sijaan tuli syvä
hiljaisuus, hengetön hiljaisuus, jonka vallitessa lordin askeleet
kajahtivat kumisevalla äänellä kirkossa. Jokainen silmä tuijotti
häneen, hänen edetessään. Hän tuli platformulle, pysähtyi hetkeksi,
kääntyi sitten Tom Cantyn puoleen syvällä alamaisuudella ja sanoi --
"Sire, sinettiä ei löytynyt sieltä!"
Rähisevä rahvas voi tuskin nopeammin lentää eri haaroille myrkyllisen
ruttotautisen läheltä, kuin nyt pelästyneet ja kalpeat hovimiehet
pakenivat pientä repaleista kruununvaatijaa. Minuuttia ei mennyt,
ennenkun hän seisoi siinä ihan yksinään, ilman ystävää tai puolustajaa
-- ampumatauluna, johon nyt suunnattiin katkera tulituisku halveksivia
ja vihastuneita silmäyksiä. Lordprotektori karjaisi kovasti --
"Heittäkää se kerjäläinen kadulle ja ruoskitkaa häntä läpi kaupungin --
eihän tuo kurja poikanulikka siedä sen enempää punnitsemista!"
Muutamat kaartin upseerit riensit noudattamaan tätä käskyä, mutta Tom
Canty viittasi heidät pois syrjälle sanoen --
"Pois! Joka koskee häneen, sen henkeä kysytään!"
Lordprotektori oli hirveän hämmästynyt. Hän sanoi lordi St. John'ille --
"Haitteko tarkoin? -- mutta mitä hyötyä kysymästä? Tämä on
selittämätöntä. Pikku seikat, vähäiset asiat voivat kyllä pyörähtää
muististamme, ja eihän siinä ole mitään niin kummeksittavaa; mutta
kuinka niin jykeä ja iso kappale kuin Englannin valtiosinetti voi
joutua hukkaan eikä kukaan löytää jälkeäkään siitä -- raskaasta
kultakiekosta -- --"
Tom Canty juoksi esiin silmät loistavina ja huudahti --
"Seis! Riittää! Oliko se pyöreä? -- ja paksu? -- ja oliko siihen
piirretty kirjaimia ja kuvia? -- Oli, sanotte. Ooh, _nyt_ tiedän mitä
tuo valtion sinetti on, jost' on ollut niin paljon kiusaa ja vaivaa
viime aikoina. Jos olisitte sanonut mulle millainen se on, niin olisi
se ollut käsissänne kolme viikkoa sitten. Minä tiedän varsin hyvin
missä se on; mutta _minä_ en sitä sinne pannut -- ensiksi."
"Kuka sitten, herra kuninkaani?" kysyi lordprotektori.
"Hän, joka seisoo tuossa -- Englannin oikea kuningas. Ja hän on teille
itse kertova missä se on, -- sitten kai te uskotte, että hän tuntee
asian omasta tiedostaan. Ajatelkaa tarkoin, kuninkaani -- ponnistelkaa
muistianne -- se oli viimeinen teko, ihan _viimeinen_ teiltä sinä
päivänä, kuin te, minun repaleisiini puettuna, sänttäsitte ulos
palatsista rangaistaksenne sotamiestä, joka oli solvannut minua."
Seurasi hiljaisuus, jota ei hämmentänyt yhtään liikuntaa tai
kuiskausta, ja kaikkein silmät oli suunnatut pieneen vieraaseen, joka
seisoi siinä pää painuneena ja kulmakarvat rypyissään etsien muistinsa
komeroista, joissa joukottain vähäpätöisiä juttuja pyöriskeli, yhtä
ainoaa pikkuista kapinetta, joka -- jos sitä löytyisi -- nostattaisi
hänet valtaistuimelle, mutta jos ei löytynyt, jättäisi hänet ikuiseksi
kerjäläiseksi ja hylkiöksi. Sekunti kului toinen toisensa perästä --
sekunnit laajenivat minuuteiksi -- yhä poika kamppaili hiljaa muistinsa
kanssa eikä antanut elon merkkiäkään. Mutta viimein hän huokasi
syvään, pudisteli viivytellen päätänsä ja sanoi vapisevin huulin ja
epätoivoisella äänellä --
"Muistan koko kohtauksen -- kaikki tyyni -- mutta sinettiä en vain
muista." Hän pysähtyi, katsoi ylös ja sanoi lempeän arvokkaasti: "Hyvät
lordit ja herrat, jos tahdotte teidän oikealta hallitsijaltanne riistää
hänen omansa sentähden, että tämä todistus puuttuu, jota hän ei kykene
tuomaan esiin, niin minulla ei ole täällä mitään tekemistä enää. Mutta
-- --"
"Oh, älkäähän mielettömiä, älkää hulluutta, kuninkaani!" huusi Tom
Canty pelästyneenä, "oottakaa! -- ajatelkaa! älkää jättäkö epätoivolle
sijaa! -- asia ei ole hukassa. Eikä se saa _joutua_ hukkaan! Kuulkaa
nyt mitä sanon -- joka sanaa! Minä kerron teille kaikki mitä tuona
aamuna tapahtui, pienimmätkin seikat. Me juttelimme keskenämme -- minä
kerroin teille sisaristani, Nan'ista ja Bet'istä -- oh, jopa muistatte!
ja vanhasta isoäidistäni -- ja Offal Courtin poikain monista leikeistä
-- kas niin, jopa muistatte nämäkin. No, hyvä on! Seuratkaa vain
kertomustani, te muistatte kyllä loputkin. Te annoitte mulle syödäkseni
ja juodakseni ja ruhtinaan hienoudella lähetitte pois palvelijat,
jottei minun alhainen kasvatukseni saattaisi minua häpeään heidän
silmissään -- oh, senkin te muistatte."
Mikäli Tom paljasti nämä seikat ja toinen poika nyykytti päätään
-- tuntien niitä, sikäli suuret virkamiehet hovista ja koko tuo
loistava kuulijakunta tuijotti toinen toiseensa ihan ymmällään. Olihan
kertomus kuin tosi tapausta, mutta kuinka saattoi siitä johtua tuo