Prinssi ja kerjäläispoika - 12

vaatimuksille nauretaan. Teillä on kumppania."
"Voi, kuninkaani", huudahti Hendon hiukan punastuen, "älkää tuomitko
minua -- oottakaa vain, ja saattepa nähdä. Minä en ole petturi -- hän
on sen sanova; te saatte kuulla sen suloisimmasta suusta Englannissa.
Minäkö petturi? Mitä? Tunnenhan tämän salin, nämä esi-isieni muotokuvat
ja kaikki nää esineet ympärillämme, tunnen kuin lapsi tuntee
lapsenkamarinsa. Täällä olen mä syntynyt ja kasvanut, hyvä kuningas.
Minä puhun totta. Minä en tahdo teitä petkuttaa. Ja ellei kukaan muu
minuun luottaisikaan, niin pyydän minä _teitä_ ainakin muu uskomaan. En
kestäisi muuta."
"Minä en epäile teitä", sanoi kuningas lapsellisella luottamuksella ja
vilpittömyydellä.
"Kiitän teitä sydämmeni pohjasta!" huudahti Hendon innolla, joka
osoitti hänen liikutustansa. Samalla avosydämmisyydellä lisäsi
kuningas --
"Epäilettekö sitten _minua?"_
Syyllinen hämmennys valtasi Hendon'in, ja hän oli kiitollinen, kun ovi
aukeni ja Hugh astui sisään jälleen, joten hän pääsi vastaamasta.
Kaunis nainen rikkaassa puvussa seurasi Hugh'ia, ja naisen perästä
tuli useampia livrea-pukuisia palvelijoita. Lady astui hiljalleen
eteen päin, pää kumarassa ja katse lattiaan luotuna. Hänen kasvoissaan
kuvastui sanomaton suru. Miles Hendon syöksi hänelle vastaan ja
huudahti --
"Oi, Edith, kallis -- -- ".
Mutta Hugh pidätti häntä vakavalla silmäyksellä ja sanoi naiselle --
"Katso häntä tarkoin. Tunnetko hänet?"
Miles'in äänen kuullessaan oli nainen säpsähtänyt vähäsen ja hänen
poskensa punoittanut; nyt vapisi hän. Jännittävän hetkisen ajan seisoi
hän kuni naulattuna paikalleen. Sitten hän hitaasti kohotti päätänsä ja
katsoi Hendonia silmiin kivettyneellä, pelästyneellä kummastuksella.
Veri vajosi hänen poskiltaan pisara pisaralta, kunnes ei mitään niissä
näkynyt kuin kalman kalpea kolkkous. Sitten lausui hän äänellä, joka
tuntui yhtä kuolleelta kuin hänen kasvonsa: "En tunne häntä." Kääntyi
pois horjuen, hillityllä nyykytyksellä, ja hoiperteli ulos huoneesta.
Miles Hendon vaipui tuoliin ja peitti kasvonsa käsillään. Hetkisen
kuluttua sanoi hänen veljensä palvelijoille --
"Nyt olette saaneet häntä katsella. Tunnetteko hänet?"
He pudistelivat päätään. Sitten sanoi heidän herransa --
"Ei liioin palvelijat teitä tunne, sir. Minä pelkään jonkun erehdyksen
tässä tapahtuvan. Näittehän, ettei myöskään vaimoni teitä tunne."
"Sinun _vaimosi!"_ Tuossa paikassa oli Hugh pusertuneena seinää vasten
ja rautakoura hänen kurkullansa. "Sinä konnamainen orja! Nyt ymmärrän
kaikki. Sinä kirjoitit itse tuon valehtelevan kirjeen, ja minun
varastettu morsiameni ja tilukseni ovat hedelmänä siitä. Tuoss' on
-- korjaa nyt täältä luus, niin pääsen minä häpäisemästä rehellistä
sotilaskunniaani tappamalla semmoista viheliäistä kääpiötä kuin sinä!"
Veripunaisena kasvoiltaan ja melkein tukehtuneena horjahti Hugh
lähimmälle tuolille ja komensi palvelijat panemaan kiinni ja sitomaan
tuon murhamielisen vieraan. He arvelivat kuitenkin, ja yksi sanoi --
"Hän on aseissa, sir Hugh, ja me olemme aseettomat."
"Aseissa! Mitä sitten, ja teitähän on niin monta! Pankaa kiinni hänet,
sanon mä!"
Mutta Miles varoitti heitä tekemästä liikoja ja lisäsi --
"Te tunnette minut vanhastaan -- minä en ole muuttunut. Tulkaa tänne,
jos teitä haluttaa."
Tämä muistutus ei ollut omiaan rohkaisemaan palvelijain tappelutuulta.
He pysyivät sekaantumatta asiaan.
"Menkää sitten, te viheliäiset pelkurit, ja asestakaa itsenne ja
vartioitkaa ovia, sill'aikaa kun minä lähetän noutamaan vahtia." Sitten
hän kääntyi kynnykseltä ja sanoi Miles'ille: "Te kai kyllä huomaatte
teille edullisemmaksi, ett'ette enää ärsytä minua turhilla yrityksillä
pakoon."
"Pakoon? Säästä nää huolet, jos ne on ainoat, jotka sua surettaa. Sillä
Miles Hendon on Hendon Hall'in herra ja kaiken siihen kuuluvan. Hän
jääpi tänne -- älä muuta luulekkaan."


KUUDESKOLMATTA LUKU.
Ei tunnusteta.

Kuningas istui hetken ajan ajatuksissaan. Sitten hän katsoi ylös ja
sanoi --
"S' on kummallista -- todellakin kummallista. En voi sitä ymmärtää."
"Ei, herra kuningas, täss' ei ole mitään kummallista. Minä tunnen
hänet. Hänen käytöksensä on aivan luonnollinen. Hän on syntymisestään
saakka ollut konna."
"Ooh, mitä mä _hänestä_, sir Miles."
"Hänestä? Mistä sitten? Mistä kummallisesta sitten puhutte?"
"Siitä, ettei kuningasta kaivata."
"Mitä? Ketä? Luulen, etten teitä oikein ymmärrä."
"Todellakin? Eikö se sitten koskaan ole tuntunut teistä ihmeelliseltä,
ettei maa ole täynnään sananlennättäjiä ja julistuksia, joissa
kuvataan minun persoonaani ja kuulutetaan minua? Eikö se ole minkään
levottomuuden ja huolen syynä, että valtion pää on poissa? -- että minä
siis olen hukassa ja järjettömästi kadonnut?"
"Aivan oikein, herra kuningas; minä en tullut sitä ajatelleeksi."
Hendon huokaili ja mumisi: "Pikkuinen pyörtynyt pää parka -- aina
hommaa noissa korkeissa unissaan."
"Mutta mulla on tuuma, joka auttaa meidät molemmat. Kirjoitan kirjeen
kolmella kielellä -- latinan, kreikan ja englannin -- ja sen te otatte
ja riennätte Londoniin huomispäivänä. Antakaa se yksistään minun
enolleni, lord Hertfordille; kun hän sen näkee, niin hän tuntee sen
minun kirjoittamakseni. Ja silloin hän lähettää minua noutamaan."
"Eiköhän se olisi parasta, mun prinssini, että me vartoisimme täällä,
kunnes ennätän saada todistetuksi kuka olen ja varmistaa oikeuteni
tiloihini. Minä voisin silloin sitä paremmin -- --"
Kuningas keskeytti hänet käskevin äänin --
"Hiljaa! Mitä merkitsevät sinun kurjat tilasi ja sun viheliäiset
etusi niiden asiain suhteen, jotka koskevat koko kansan hyvää ja
sen valtaistuimen eheyttä!" Sitten lisäsi hän lempeämmällä äänellä,
ikäänkuin olisi katunut maltamattomuuttaan: "Tottele vain; ei mitään
pelkoa! Minä järjestän asianne, minä olen tekevä teille hyvää -- niin,
enemmän kuin hyvää. Minä olen muistava kaikki, minä olen kostava
kaikille."
Niin sanoen tarttui hän kynään ja ryhtyi työhön. Hendon katseli häntä
hetkisen rakastavin silmin ja sanoi sitten itsekseen --
"Jos olisi pimeä, niin uskoisi todellakin kuninkaan puheen. Sillä ei
voi kieltää, että kun hän on sillä tuulella, niin hän voi jyristä ja
salamoida aivan kuin oikea kuningas -- yks'kaikki missä hän on oppinut
temppunsa. Kas, kuinka tyytyväisenä hän raappii tuossa mielettömiä
harakan-jälkiään ja luulee niitä latinaksi ja kreikaksi -- ja ellen
minä keksi jotain keinoa, jolla saan hänet vieroitetuksi pois tuosta
hullusta tuumasta, niin täytyy mun, kun täytyykin, olla lähtevinäni
tuolle hupsulle asialle, jonka hän on mulle keksinyt."
Seuraavassa hetkessä oli Miles'in ajatukset palanneet verekseen
asemaan. Niin hän oli syventynyt mietteisiinsä, että kun kuningas
hetkisen päästä ojensi hänelle kirjoittamansa paperin, Miles otti sen
vastaan ja pisti sen taskuunsa, tietämättä mitä teki. "Kuinka ihmeen
kummallisesti nais-parka menettelikään", mumisi sotilas. "Minä luulen,
että hän tunsi minut -- ja minä luulen, että hän _ei_ tuntenut minua.
Nää molemmat luulot ovat ristiriidassa keskenään, sen tunnen mä hyvin.
En voi niitä sovittaa, enkä myöskään voi sanoa, kumpiko niistä on
oikea taikka kumpiko edes painavampi kuin toinen. Asia on nähtävästi
näin: hänen _täytyi_ tuntea mun kasvoni, muotoni, ääneni, sillä mitä
muuta olisi mahdollista. Mutta kuitenkin hän _sanoo_, ettei hän mua
tunne, ja siinä on kai todistusta kylliksi, sillä valhetella hän ei
voi: Mutta älä hätäile! -- nyt luulen tulleeni perille. Luultavasti on
Hugh vaikuttanut häneen -- - on käskenyt häntä -- on pakoittanut häntä
valehtelemaan. Jo solmu selviää! Ongelma ei ookkaan mikään ongelma.
Olihan nais-parka kuolemaisillaan pelosta -- niin, hän oli Hugh'in
pusertama. Mutta mä etsin Edithin, mä olen löytävä hänet; nyt kun Hugh
on poissa, on Edith varmaankin avaava sydämmensä. Hän on muistava
entiset ajat, jolloin me olimme pienet leikkitoverit yhdessä, ja se on
hänen sydäntään sulattava; hän ei enää kiellä minua, vaan on tunnustava
minut. Hänen veressään ei ole mitään kavallusta -- ei, hän oli aina
rehellinen ja totuudesta pitävä. Hän rakasti minua noina entisinä
päivinä -- siinä on mun turvallisuuteni; sillä ketä olemme rakastaneet,
sitä emme myöskään voi pettää."
Miles astui kiireesti ovelle päin. Mutta tämä aukeni samassa, ja lady
Edith tuli sisään. Hän oli hyvin kalpea, mutta astui varmin askelin,
ja hänen ryhtinsä oli täynnä suloa ja sievää arvollisuutta. Hänen
kasvoissaan ilmeni äskeinen surullisuus.
Miles riensi esiin iloisella luottamuksella, käydäkseen hänelle
vastaan. Mutta tuskin huomattavalla liikkeellä hillitsi häntä lady
Edith, ja hän pysähtyi paikalleen. Lady istui ja kutsui häntä tekemään
samoin. Tällä tavoin poisti hänestä nainen tuon vanhan tuttavuuden
tunteen ja muunsi hänet vento vieraaksi. Yllätys sen johdosta, sen
hämmästyttävä odottamattomuus sai hänen ensimmältä kysymään, _oliko_
hän todellakin se henkilö, jona hän ilmestyi. Lady Edith lausui --
"Sir, minä olen tullut varoittamaan teitä. Mielipuolia ei voi
varmaankaan houkutella hairahduksistaan, mutta kenties voi heitä saada
välttämään vaaroja. Ajattelen, että tämä teidän luulonne todellakin
tulee uskosta oikeaan asiaan, ja senpä tähden siinä ei ole mitään
rikollista -- mutta älkää jääkö tänne sitä kannattamaan, sillä täällä
se on kovin vaarallista". Hän katsoi hetkisen vakaasti Miles'ia silmiin
ja lisäsi sitten vilkkaasti: "Sitä vaarallisempi on se teille, kuin te
_olette_ hyvin sen näköinen, miksikä meidän kadonnut poika vainajamme
nyt olisi kasvanut, jos hän olisi saanut elää".
"Mutta taivaan nimessä, rouva hyvä, minähän _olen_ tämä poika!"
"Minä todellakin uskon teidän niin uskovanne, sir. Minä en epäile
teidän vilpittömyyttänne tässä kohden -- mutta mä varoitan teitä,
siinä kaikki. Mieheni on herrana tässä seudussa; hänen vallallaan on
tuskin mitään rajoja. Ihmiset elävät taikka kuolevat niinkuin hän
mielii. Ell'ette te olisi sen miehen näköinen, jona te ilmestytte,
niin mieheni kenties antaisi teidän huvitella unelminenne rauhassa;
mutta uskokaa minua, minä tunnen hänet, minä tiedän mitä hän tekee. Hän
sanoo kaikille, että te olette hullu pettäjä, ja kaikki heti kaiuttavat
samaa". Lady Edith heitti Miles'iin saman vakavan katseen vielä kerran
lisäten: "Jos te olisitte Miles Hendon ja Hugh tietäisi sen ja koko
seutukunta tietäisi sen -- huomatkaa mitä mä sanon ja punnitkaa sitä
tarkoin -- niin olisitte te samassa vaarassa, teidän rankaisunne olisi
ihan sama. Hän kieltäisi teidät ja kantaisi teidän niskoillenne, eikä
kukaan olisi kylliksi rohkea astumaan teidän puolellenne."
"Täytyy kai minun uskoa se", sanoi Miles katkerasti. "Se valta, joka
voi saada elinkautisen ystävän pettämään ja kieltämään toisen ja jota
siinä toimessa totellaan, voi helposti tulla totelluksi myöskin siellä,
missä jokapäiväinen leipä ja henki on kysymyksenä ja missä semmoiset
hämähäkin paulat kuin laillisuus ja kunnia eivät, huoleta."
Heikko punastuksen häive ilmeni hetkeksi ladyn poskille, ja hän laski
silmänsä maahan; mutta äänessä ei kuulunut mitään liikutusta, hänen
jatkaessaan --
"Olen varoittanut teitä, mun täytyy vieläkin varoittaa: menkää pois
täältä. Tää mies saattaa teidät turmioon muuten. Hän on tiranni,
joka ei koskaan ole tuntenut vähintäkään sääliä. Minä olen hänen
kahlehtimansa orjatar ja tiedän hyvin mitä sanon. Miles raukka ja
Arthur ja mun kallihin holhoojani, sir Richard, ovat nyt hänestä
vapaat ja makaavat rauhassa -- parempi olisi teillekin olla heidän
muassansa nyt kuin viipyä täällä tuon pahantekijän kynsissä. Teidän
vaatimuksissanne on uhkausta hänen omistusoikeuttansa ja hänen
tiluksiansa vastaan. Te olette karanneet hänen kimppuunsa hänen omassa
kodissaan -- te olette hukassa, jos jäätte tänne. Menkää -- älkää
tuumatko enään. Jollei teillä ole rahaa, ottakaa tämä kukkaro, minä
pyydän teitä, ja lahjokaa palvelijat päästämään teidät menemään. Voi,
onneton ihminen, noudattakaa varoitustani ja paetkaa, kun vielä voitte."
Miles kieltäytyi liikkeellä kädellään ottamasta kukkaroa, nousi ylös ja
seisoi hänen edessään.
"Sallikaa minun vain yksi pyyntö", hän sanoi. "Katsokaa mua silmiin,
jotta mä näen onko katseenne vilpitön. Kas niin -- vastatkaa minulle
nyt. Olenko mä Miles Hendon?"
"Ette ole. Min' en tunne teitä".
"Vannokaa!"
Vastaus tuli kuiskaamalla, mutta oli kuitenkin selvä --
"Minä vannon".
"Ooh, tämä panee uskoni horjumaan".
"Paetkaa! Minkätähden hukata aikaa? Paetkaa ja pelastukaa!"
Tähän aikaan juuri sänttäsit palvelijat sisään, ja hirveä tappelu
syntyi; mutta Hendon voitettiin pian ylivoimalla ja laahattiin
pois. Kuningas otettiin niinikään, ja molemmat sidottiin ja vietiin
vankeuteen.


SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU.
Vankeudessa.

Kopit olit aivan täynnä, niin että ystävykset kytkettiin yhteen
erääseen suureen huoneeseen, jossa tavallisesti säilytettiin ihmisiä,
jotka olit tehneet itsensä syypäiksi vähäpätöisempiin rikoksiin.
He saivat seuraa, sillä olipa siellä jo noin kaksikymmentä vankia,
käsiraudoissa ja kahleissa, ja molempaa sukupuolta ja eri-ikäisiä --
meluava ja rähisevä joukko. Kuningasta karvastutti katkerasti hänen
kuninkuutensa ääretön loukkaus, mutta Hendon oli hiljaa ja vaitelias.
Hän oli perin pohjin nolattuna. Hän oli tullut kotiin kuin iloinen
tuhlaajapoika odottaen saavansa nähdä jokaisen sielun riemuitsevan
hänen paluustaan; ja sen sijaan oli hän, kun olikin, kokenut niitä
kylmimmän kohtelun ja vankilan. Toivo ja sen täyttäminen kävivät siksi
erilleen toisistaan, että vaikutus suorastaan lamautti; hän ei voinut
edes päättää oliko tässä enemmän surunäytelmää vai eriskummallisuutta.
Hän tunsi melkein saman tunteen kuin ihminen, joka iloissaan tanssii
ulos katsellakseen taivaan kaarta ja ulkona saa iskun salamasta.
Mutta vähitellen kävit hänen hämmentyneet ja tuskalliset ajatuksensa
kuitenkin jonkunmoiselle tolalle ja kokoontuivat sitten Edithin
ympäri. Hän aprikoitsi koko hänen käytöstänsä ja punnitsi sitä kaikin
puolin, mutta ei voinut sitä tyydyttävästi selittää. Tunsiko Edith
hänet? -- tai eikö tuntenut? Se oli mitä pulmallisin kysymys ja pani
hänet ymmälle pitkäksi aikaa; mutta lopuksi tuli hän kuitenkin siihen
vakuutukseen, että Edith oli hänet tuntenut ja ymmärrettävistä syistä
kieltänyt hänet. Hän mieli nyt saada hänen nimensä kerrassaankin
kirotuksi, mutta tämä nimi oli niin kauan ollut pyhä Miles Hendon'ille,
että hän ei saanut kieltänsä sitä kurittamaan.
Likaiset ja ryysyiset vankilaviltit päällään viettivät Hendon ja
kuningas levottoman yön. Vanginvartijaa oli näet lahjottu varustamaan
muutamat vangeista juomatavaroilla; luonnollisena seurauksena oli
rivot laulut, tappelut, kiljumiset ja kiroukset. Viimein, vähän aikaa
puoliyöstä, karkasi eräs mies erään vaimon kimppuun ja oli melkein
tappaa hänet lyömällä häntä päähän käsiraudoilla, kun vanginvartija
ennätti väliin. Vartia sai näet rauhan palautetuksi antamalla miehelle
aimo iskut päähän ja hartioihin -- siihen lakkasit mässäämiset. Ja
jokaisella oli tilaisuus nukkua jolle ei käynyt vaivaksi noiden kahden
haavoitetun ulina ja mulina.
Seuraavan viikon kuluessa olit yöt ja päivät ylenmäärin yks'toikkoiset,
eikä tapahtunut mitään tärkeämpää. Miehiä, joiden naamat Hendon muisti
selvästi tai epäselvästi, tuli päivin töllöttämään "petturia", ivaamaan
ja solvaisemaan häntä; ja öisin jatkettiin juominkia ja mässäämistä
suurimmalla säännöllisyydellä. Kuitenkin tuli viimein vähän muutosta.
Vartia toi sisään erään vanhan miehen ja sanoi hänelle --
"Se roisto on tässä huoneessa -- -- vilkaiseppas vanhoilla silmilläs ja
sano kuka se on, jos voit."
Hendon katsahti ylös ja tunsi iloisen tunnelman ensi kertaa siitä, kun
oli tullut vankeuteen. Hän sanoi itsekseen: "Tämähän on Blake Andrews,
joka koko elinaikanaan on palvellut isäni talossa -- hyvä ja rehellinen
sielu, joll'on sydän paikallaan. Semmoinen oli hän ennen. Mutta kukaan
ei ole uskollinen enää; kaikki ovat valehtelijoita. Tämä mies minut
tuntee ja kieltää minut kuin kaikki muutkin."
Vanha mies katseli ympärilleen huoneessa, katseli jokaista naamaa
vuorostaan ja sanoi lopuksi --
"Eipähän tääll' oo muita kuin lurjuksia ja mierolaisia ja maankiertäjiä
Missä hän on sitten?"
Vartia nauroi.
"Tässä", sanoi hän. "Katso tarkoin tätä härkää ja sano tuumas."
Vanhus tuli lähemmäs, katsoi Hendoniin kauvan ja vakavasti, pudisteli
sitten päätään ja sanoi --
"Ei, tää ei ole Hendon -- eikä ole koskaan ollut!"
"Oikein! Vanhat silmäs ovat terveet taas. Jos min' olisin sir Hugh,
niin totta jumalauta antaisinkin tuon mies ryökäleen -- --"
Vartia päätti lauseen kohoamalla varpailleen, ikäänkuin kieppuroisi
hän hirsipuussa, ja samalla kurluttaen kurkkuansa muka tukehtumisen
merkiksi. Vanhus sanoi kostonhaluisesti --
"Jumala siunatkoon hyvää sydäntä, jos hän ei menettele vielä pahemmin.
Jos _minä_ saisin tämän ryökäleen kynsiini, niin polttaisin hänet
hiiloksilla, niin totta kuin olen rehellinen mies."
Vartia nauroi pirun naurun sanoen --
"Anna hänen tietää mit' ajattelet, vanhus -- sen tekevät kaikki. Saat
siitä huvitusta kylliks."
Hän vetäytyi esihuoneeseen päin ja katosi. Vanhus laskeutui polvilleen
ja kuiskasi --
"Kiitos ja kunnia Jumalan ett' olette tullut takaisin, hyvä, hyvä
herra! Mä luulin teidät kuolleeks jo seitsemän vuotta sitten, ja
katsos, täss' olette te ihka elävänä! Minä tunsin teidät heti nähtyäni,
ja kova työ oli mulla pidättää itseäni ja olla näkevinäni täällä
ainoastaan moskaa ja roskaa maantieltä. Minä olen nyt vanha ja köyhä,
sir Miles; mutta sanokaa vain sana, niin minä menen ilmoittamaan
ihmisille totuuden, vaikka minut kuristettais."
"Ei", sanoi Hendon; "älä tee sitä. Se vain olisi vahingoksi, eikä
auttaisi mitään mun asiassani. Mutta kiitos yhtäkaikki, olet antanut
mulle takaisin vähäsen hukkuneesta uskostani ihmiskuntaan."
Vanha palvelija tuli vähitellen suureksi hyödyksi Hendonille ja
kuninkaalle. Sillä vanhus kävi heidän luonaan kerta toisensa perästä
"herjatakseen" Hendonia ja joka kerta harjoitti hän salakuljetusta.
Hän toi näet aina muassaan heille jotain herkkupalasia, parantaakseen
vankilan laihaa ruokalistaa. Myöskin kantoi hän heille päivän uutiset.
Hendon säästi aina kuninkaalle herkut. Ilman niitä ei kenties hänen
majesteettinsa olisikaan kestänyt vankeuden aikaa, sillä hän ei
pystynyt syömään sitä halpaa ja viheliäistä ruokaa, jota vartia
toi vangeille. Välttääkseen epäluuloa täytyi Andrews'in rajoittaa
käyntejänsä vankien luona hyvin lyhyiksi. Mutta joka kerta toi hän
kuitenkin muassaan tärkeitä tietoja verrattain paljon -- tietoja, jotka
hän puhui yksinomaan Hendonille hyvin matalalla äänellä, mutta joita
hän keskeytti kovaäänisillä, hurjilla haukkumasanoilla muiden vankien
kuultaviksi.
Tällä tavoin tuli perheen historia pieninä palasina vähitellen
Andrews'in suusta. Arthur oli ollut kuolleena jo kuusi vuotta. Tämä
suru sekä puute kaikista tiedoista Hendonista kalvoi isän terveyttä;
hän uskoi kuoleman olevan lähellä ja toivoi Edithin ja Hughin
yhdistyvän ennenkun erkani elämästä. Mutta Edith pyysi ja rukoili
lykkäystä siinä toivossa, että Miles palajaisi. Silloin tuli se kirje,
joka toi mukanaan uutisen Miles'in kuolemasta. Tämä isku masensi
sir Richard'in. Hän tunsi viimeisen hetkensä lähestyvän, ja hän ja
Hugh vaativat naimisen tapahtumista väleen. Edith rukoili vieläkin
ja sai sen lykätyksi yhdeksi kuukaudeksi; sitten vielä kahdeksi
ja lopuksi kolmeksi kuukaudeksi. Vihkiminen tapahtui viimein sir
Richard'in kuolinvuoteella. Tämä avioliitto oli ollut kaikkea muuta
kuin onnellinen. Yltympäri seudun kuiskattiin, että morsian vähää
jälkeen vihkimistä oli miehensä paperien joukosta löytänyt koko joukon
epätäydellisiä ja valmistumattomia suunnitelmia tuohon tuhoiseen
kirjeeseen, ja että hän oli syyttänyt miestään siitä, että Hugh katalan
väärennyksen kautta oli liiaksi jouduttanut sekä vihkimystä että sir
Richard'in kuolemaa. Kertomuksia meni suusta suuhun julmuuksista
Edithiä ja palvelijoita kohtaan linnassa. Ja isän kuoltua oli -- niin
sanottiin -- sir Hugh ylimalkain riisunut naamarinsa kokonaan ja käynyt
säälimättömäksi herraksi jokaiselle, joka jollakin tavoin leipänsä
tähden oli riippuvainen hänestä ja hänen tiluksistaan.
Oli siinä palanen Andrews'in jutussa, jota kuningas kuulteli korvat
pystyssä --
"Huhu on liikkeellä semmoinen, että kuningas on muka mielenvikainen.
Mutta älkää Herran tähden sanoko, että _minä_ sen oon kertonut, sillä
kuolema oottaa sitä, joka siitä puhuu, sanovat he."
Hänen majesteettinsa katsoi tuimasti vanhukseen ja sanoi --
"Kuningas _ei_ ole mielenvikainen, mies poloinen -- ja sinä teet
paremmin, jos pysyt asioissa, mitkä koskevat sinua lähemmin, kuin
tuommoisissa kapinallisissa juoruissa."
"Mitä poika pakisee?" sanoi Andrews, hämmästyneenä tästä rohkeasta
hyökkäyksestä niin odottamattomalta taholta. Hendon antoi hälle salaa
viittauksen, eikä vanhus jatkanut kysymyksiään, vaan juttuansa --
"Kuningas vainaja haudataan Windsor'issa näinä päivinä --
kuudentenatoista tässä kuussa, ja uusi kuningas kruunataan
Westminster'issa kahdentenakymmenentenä."
"Minun mielestäni heidän pitäisi löytää hänet ensin", mumisi hänen
majesteettinsa ja lisäsi sitten salaperäisesti: "Mutta kyllä he pitävät
huolen siitä -- ja minä myös."
"Kuka Herran nimessä -- --"
Mutta vanhus ei päässyt pitemmälle -- varoittava viittaus Hendonilta
vaiensi hänen muistutuksensa. Hän jatkoi juttuansa --
"Sir Hugh lähtee kruunaukseen -- ja hyvillä toiveilla lähteekin. Hän
toivoo näet palaavansa valtion päärinä, sillä hän on lordprotektorin
erinomaisessa suosiossa."
"Minkä lordprotektorin?" kysyi hänen majesteettinsa.
"Hänen armonsa Sommersetin herttuan."
"Minkä Sommersetin herttuan?"
"Herra Jumala, eihän löydy muuta kuin yksi -- Seymour, Hertfordin
kreivi."
Kuningas kysyi tulisesti --
"Milloinka _hän_ on tullut herttuaksi ja Iordprotektoriksi?"
"Tammikuun viimeisenä päivänä."
"Ja -- sanokaappas -- kuka on tehnyt hänet siksi?"
"Hän itse ja valtakunnan neuvosto -- kuninkaan avulla."
Hänen majesteettinsa säpsähti. "_Kuninkaan_ avulla? _Minkä_ kuninkaan,
hyvä sir?"
"Minkäkö kuninkaan? Totta tosiaankin! (Mikä taivaan nimessä poikaa
riivaa?) Kun meillä vain on yksi, eihän ole tuohon kysymykseen vaikea
vastata -- hänen kaikkein armollisin majesteettinsa kuningas Edvard
kuudes -- jota jumala varjelkoon! Niin, ja kaikkein lempein ja
kallihin keijukainen hän onkin, olkoon hän sitten vähän väärä päästään
tai ei -- sanovat hänen paranevan päivä päivältä. Hänen kiitostaan
laulavat kaikki; ja kaikki siunaavat häntä ja rukoilevat taivasta,
että hän kauan saisi hallita Englantia. Hän oli alkanut hallitustaan
pelastamalla Norfolk'in herttuan hengen, ja nyt hän paraikaa puuhailee
niiden lakien kumoamista, jotka julmimmin rasittavat ja kiusaavat
kansaa."
Nämä uutiset panivat hänen majesteettinsa vallan mykäksi hämmästyksestä
ja upottivat hänet semmoiseen syvään surullisuuden uinailuun, ettei
hän kuullut sanaakaan enää vanhuksen jutusta. Hän tuumaili itsekseen,
voisiko tuo "kallihin keijukainen" todellakin olla se kerjäläispoika,
jonka hän oli jättänyt palatsiin puettuna hänen omaan ruhtinaalliseen
pukuunsa. Se ei ollut mahdollista, että s'oli hän, sillä hänen
käytöksensä ja puheensa hänet pettäisivät, jos hän ilmestyisi Wales'in
prinssinä -- ja silloin hänet ajettaisiin ulos, ja oikeaa prinssiä
kuulutettaisiin ja etsittäisiin. Oliko se sitten mahdollisia, että
neuvosto olisi ylentänyt jonkun vesan aatelistosta hänen sijaansa?
Ei, sillä hänen enonsa ei sitä sallisi -- hänhän oli kaikkivaltias,
ja hän tietysti musertaisi semmoisen yrityksen. Poikasen miettimiset
jäivät, kun jäivätkin, tuloksetta. Mitä enemmän hän koki selvittää
tätä ongelmaa, sitä epäselvemmiksi kävit kairan laidat hänen päässään,
jota pakotti jo kovin, sitä huonommaksi kävi hänen unensa. Hänen
malttamattomuutensa päästä London'iin yltyi tunti tunnilta, ja vankeus
kävi hälle jo melkein sietämättömäksi.
Hendonin kaikki temput olit turhia -- kuningas ei hoiventunut niistä.
Mutta pari vaimoa, jotka oli kahlehdittu hänen lähelleen, heillä oli
parempi menestys. Heidän lempeällä vaikutuksellaan sai hän jälleen
rauhaa ja oppi kärsivällisyyttä. Hän oli kovasti kiitollinen ja tuli
vähitellen pitämään heistä ja mieltymään heidän läsnäolonsa herttaiseen
ja suloiseen vaikutukseen. Hän kysyi, minkätähden he olit vankeudessa,
ja heidän sanoessaan, että he olit baptisteja, hymyili hän ja kysyi
-- "Onko tää sitten rikos, josta suljetaan vankeuteen? Minä olen
pahoillani, sillä tietysti menetän teidät -- he ei voi kauvan pitää
teitä täällä mokoman pikku asian vuoksi."
He eivät vastanneet, mutta jokin ilme heidän kasvoissaan teki kuninkaan
levottomaksi. Hän sanoi tulisesti --
"Te ette vastaa -- mutta sanokaa mulle Herran tähden -- eihän siit' ole
vieläkin jotain rangaistusta? Sanokaa mulle, mä pyydän, eikä ole mitään
pelättävää."
Turhaan kokivat he siirtää keskustelun toiselle uralle. Hänen pelkonsa
oli hereillä, ja hän pysyi siinä kiinni --
"Tahtovatko he ruoskia teitä? Ei, niin julmia he ei toki ole? Sanokaa,
ettei he ole. Etteivät _tahdo?_ Vai tahtovatko?"
Naisten kasvot ilmaisivat hätääntymistä ja murhetta, mutta siinä
ei käynyt välttää vastausta. Toinen heistä sanoi liikutuksen
vapistuttamalla äänellä --
"Oih, sinä saat sydämmemme halki, sinä hellä sielu! Jumala meitä
auttakoon kantamaan rist -- --"
"S'on tunnustus!" keskeytti kuningas. "Siis he _tahtovat_ ruoskia
teitä, nuo sydämmettömät konnat! Mutta ei, te ette saa itkeä, minä
en sitä kestä. Rohkeutta vain! -- minä pääsen täältä kohta omilleni
jälleen, pelastaakseni teidät heidän hampaistaan. Ja sen minä teen!"
Kun kuningas heräsi seuraavana aamuna, olivat naiset poissa.
"He ovat pelastetut!" sanoi hän iloissaan. "Mutta voi minua! -- he olit
lohduttajani täällä."
Kumpikin heistä oli jättänyt hälle muistoksi palasen silkkinauhasta,
joka oli neulalla kiinnitetty hänen vaatteisiinsa. Hän sanoi aina
tahtovansa kantaa näitä muistoja sekä että hän piammiten etsisi nämä
kalliit, hyvät ystävät ja ottaisi heidät suojelukseensa.
Juur nyt tuli vartia sisään muutamain käskynalaisten kanssa ja
komensi vangit pihalle. Kuningas tuli ylenmäärin iloiseksi -- olihan
suorastaan siunaus saada tervehtiä sinertävää taivasta taasen ja
hengittää raitista ilmaa vielä kerran. Hän torasi ja nuhteli palkkaväen
hitaisuutta, mutta tulipa viimein hänenkin vuoronsa. Hän päästettiin
kahleistansa ja käskettiin Hendonin kanssa seuraamaan muita vankeja.
Neliskulmainen piha oli kivitetty ja taivas avoinna. Vangit astuivat
sinne holvikattoisen, muuratun käytävän kautta ja asetettiin seisomaan
selkä seinää vasten. Köysi pingoitettiin heidän eteensä, ja myöskin
vartiat olit pitämässä heitä paikalla. Aamu oli kylmä ja kolkko,
ja hieno lumi jot' oli tullut yöllä, verhosi avaran, tyhjän paikan
ja lisäsi sen muutenkin kamalaa piirrettä. Silloin tällöin puhalsi
talvinen tuulenpuuska pihan poikki ja ajoi lumen lentämään pyörteinä
sinne tänne.
Keskellä pihaa seisoi kaksi naista, sidottuina paaluihin. Yhdellä
silmäyksellä tunsi kuningas molemmat kunnolliset ystävänsä. Hän
kauhistui ja sanoi itsekseen: "Voi, he eivät siis olekkaan päässeet
vapaiksi, niinkuin mä luulin. Nämäkö nyt ovat ruoskittavat? --
ja Englannissa? Voi, mikä häpeä! Elämmekö pakanuuden ajassa? Vai
kristityssä Englannissa? He ovat siis ruoskittavat. Ja minä, jota he
ovat lohduttaneet ja hellästi hoiventaneet, minä saan katsoa päältä,
kun tätä kurjaa vääryyttä tehdään. Se on toki ihme, sula ihme, että
minä, joka olen kaiken vallan lähde tässä laveassa kuningaskunnassa
en voi heitä suojella. Mutta olkoot nämä konnat varuillaan, sillä se
päivä on tuleva, jolloin minä vedän heidät ankaraan tiliin teoistansa.
Jokaisesta lyönnistä, kun he nyt antavat, saavat he silloin tuta sata
sijaan."
Suuri portti kävi seppo selälleen, ja joukko kansalaisia syöksi sisään.
He kasaantuivat noiden molempain naisten ympärille ja kätkivät täten