Prinssi ja kerjäläispoika - 04

verkolla päällystetty." Hän kääntyi takaisin, riisui höyhentöyhtöisen
päähineensä, kumartui syvimmässä nöyryydessä ja alkoi astua taaksepäin,
kallistuen kumarruksiin joka askeleelta. Taasen kaikui torvisoitto
kaikumistaan ja sitten juhlallinen julistus: "Tie auki korkealle
ja voimakkaalle lord Edward'ille, Wales'in prinssille!" Korkealle
ilmaan linnan muureista lensi ylös pitkä jono punaisia tulen kieliä,
ja tykit jyrisivät. Tuo sullottu maailma joella puhkesi valtavaan
tuliaispauhinaan, ja Tom Canty, tämän kaiken esine ja sankari, ilmestyi
nähtäviin ja kumarsi kevyesti ruhtinaallista päätään.
Hän oli "loistavasti puettu jakkuun valkoisesta satiinista, joka oli
varustettu etupuolella purppurisekaisesta hopeaharsosta, täytettynä
jalokivillä ja reunustettuna kärpännahalla. Tämän päällä oli hänellä
vaippa valkoisesta kullatusta kankaasta, varustettuna kolmisulkaisella
höyhentöyhtöllä, reunustettuna sinisellä satiinilla, täytettynä
helmillä ja kalleilla kivillä ja kiinnitettynä hohtokivisoljilla.
Hänen kaulassaan riippui sukkarihman tähti ja useampain ulkomaisten
ruhtinasten ritarikuntain merkkiä;" ja missä ikään valo sattui häneen,
salamoivat hohtokivet lumoavalla loistolla. Oi Tom Canty, syntyneenä
viheliäisessä hökkelissä, kasvatettuna Londonin katuojissa ja
tottuneena repaleihin, likaan ja kurjuuteen, mikä näytelmä onkaan tämä!


KYMMENES LUKU.
Prinssin vastukset.

Jätimme John Cantyn vetämään todellista prinssiä mukanaan Offal
Courtiin. Meluisa ja riemukas joukko häntä seurasi kantapäissä.
Ainoastaan yksi oli koko laumassa, joka uskalsi puolustavan sanan
vanki paran hyväksi, ja hänestä ei kukaan huolinut: tuskimpa häntä
kuulikaan kukaan; niin kova oli melu. Prinssi taisteli taistelemistaan
vapautensa puolesta ja riehui kärsimäänsä kohtelua vastaan, kunnes
John Canty menetti viimeisenkin malttinsa ja äkillisessä raivossa
siemautti tammisen sauvansa prinssin pään yli. Pojan ainoa puolustaja
sänttäsi esiin pidättämään miehen kättä, ja isku kohtasi hänen omaan
ranteeseensa. Canty ärjäsi --
"Mitä sinun tähän tulee? Mitä? Tuossa saat vaivastasi"
Tammisauva sattui välittäjän päähän. Huokaus kuului, ja himmeä möhkäle
vaipui maahan rahvaan jaloissa ja makasi seuraavassa hetkessä siinä
yksinään pimeässä. -- Joukko ahdisti ahdistamistaan eikä antanut tämän
pienen välikohtauksen häiritä huviaan.
Kohta sen jälkeen oli prinssi John Cantyn asunnossa, ja sen ovi oli
suljettu katselijoilta. Pullon suuhun pistetyn talikynttilän valossa
koetti hän eroittaa rajapiirteet tuosta inhoittavasta luolasta ja
asukkaista siinä. Kaksi likasta tyttöä ja eräs keski-ikäinen vaimo
istuivat kyyristyneinä seinää vasten loukossa, näöltään eläimiä, jotka
olit tottuneet raakaan kohteluun, ja odottaen ja peljäten sitä nytkin.
Toisesta loukosta tirkisteli kuihtunut vanha noita-akka harmaissa
siirohiuksissa ja pahanilkisillä silmillä. John Canty sanoi akalle --
"Ootahan! Tääll' on jotain hirveän hauskaa. Älähän nyt pilaa juttua,
ennenkun oot saanut hauskuutes siitä; sitten voit koukistaa kourasi
miten tahot. -- Tuu tänne, klupu. Haastappas se hulluus vielä kerta,
jollet oo sitä unohtanut. Sano nimes. Kuka oot sä?"
Tämä ajoi veren vielä kerran solvaistun prinssin poskille, ja hän
heitti vakavan ja närkästyneen silmäyksen miehen kasvoihin, sanoen --
"Se on huonoa kasvatusta semmoisessa kuin sinä, että käsket minua
puhumaan. Minä sanon sinulle nyt, kuten jo sanoin ennen, että olen
Edward, Wales'in prinssi, enkä kukaan muu."
Tämä ihmeen rohkea vastaus naulasi noita-akan jalat lattiaan ja
melkein sai hänet hengittämästä. Hän tuijotti prinssiin tylsällä
hämmästyksellä, joka taas huvitti hänen renttumaista poikaansa siihen
määrään, että tämä purskahti remuavaan nauruun. Mutta sitä vastoin oli
vaikutus Tom Cantyn äitiin ja sisariin peräti toinen. Heidän pelkonsa
ruumiillisesta rääkkäyksestä väistyi kerrassaan toisenkaltaisen murheen
tieltä. He juoksivat esiin, suru ja kauhu kasvoissaan, huudahtaen --
"Oi, Tom raukka, poika raukka!"
Äiti lensi polvilleen prinssin edessä, pani kätensä hänen hartioilleen
ja katsoi kovasti surren hänen kasvoihinsa läpi nousevain kyyneleiden.
Sanoi sitten --
"Voi, poikani raukka! Tuo höperö lukeminen on siis viimein tehnyt
surullisen tehtävänsä ja vienyt jälkesi. Oi, miksi oot niin ykspäisesti
puuttunut siihen, vaikka minä oon varoittanut sinua? Sinä oot murtanut
äitisi sydämmen."
Prinssi katsoi häntä kasvoihin ja sanoi lempeästi --
"Poikasi voi hyvin eikä ole menettänyt järkeänsä, hyvä vaimo. Älä ole
milläsikään, saata minut palatsiin, jossa hän on, ja kuningas, mun
isäni, antaa heti hänet takaisin sinulle."
"Kuningas, sun isäs! Oh, lapseni! Peruuta sanat, jotka voivat saattaa
kuoleman sinulle ja häviön kaikille niille, jotka ovat sinua lähinnä.
Ravista pois tämä hirveä uni. Hae muistiparkaas, joka on mennyt
menoaan. Katso minuun. Enkö ole sun äitis, joka on sinut synnyttänyt ja
rakastaa sinua?"
Prinssi ravisti päätänsä ja sanoi vastahakoisesti --
"Jumala tietää, etten mielelläni tahdo pahoittaa sun sydäntäsi, mutta
minä en todellakaan ole nähnyt sinun kasvojasi ennen."
Vaimo vaipui alas istuvaan asemaan lattialle ja puhkesi, peittäen
silmänsä käsillään, sydäntä särkeviin nyyhkytyksiin ja voivotuksiin.
"Antaa pelin jatkua!" huusi Canty. "Mitä? Nan! -- mitä? Hei! Onko
teillä ihmistapoja, lutkat? Aiotteko te seisoa prinssin eessä? Alas
polvillenne, viheliäiset hylyt, ja näyttäkää kunniaa hänelle!"
Hän remahti tämän sanottuaan uuteen romonauruun. Tytöt alkoivat arasti
rukoilla veljensä puolesta, ja Nan sanoi --
"Anna hänen vain mennä maata, isä, lepo ja uni kyllä parantaa hänen
mielivikansa. Anna hänen mennä, mä pyydän sinua."
"Tee se, isä, hän on väsyneempi kuin tavallista. Huomenna saa hän kyllä
voimansa jälleen ja kerjääpi ahkerasti eikä palaa tyhjin käsin kotiin."
Tämä muistutus jäähdytti isän iloisuuden ja johti hänen ajatuksensa
afääreihin. Hän kääntyi kiukuissaan prinssiin, sanoen --
"Huomenna täytyy meiän maksaa kaks pennies'tä tämän hökkelin
omistajalle; kaks pennies'tä, kuulkaa, -- kaikki nämä rahat puolvuoden
hyyrystä, muuten saamme me mennä. Näytä nyt mit' oot saanut laiskalla
kerjuullasi."
Prinssi sanoi --
"Älä solvaise minua likaisilla asioillasi. Sanon sinulle vielä, minä
olen kuninkaan poika."
Aika läimäys Cantyn leveästä kämmenestä prinssin olkapäähän lennätti
hänet horjuvana Cantyn emännän käsivarsiin, joka painoi häntä rintaansa
vasten ja suojellen häntä omalla ruumiillaan, turvasi häntä iskuista
ja mäiskähyksistä. Peljästyneet tytöt törmäsi lakaisin loukkoonsa,
mutta isoäiti törmäsi toimellisesti esiin auttamaan poikaansa. Prinssi
tempasi itsensä irti Cantyn emännästä, huudahtaen --
"Teidän ei tule kärsiä minun edestäni, hyvä rouva. Antaa näiden sikojen
täyttää tahtonsa minuun yksinään."
Tämä puhe raivostutti siat siihen määrään, että he hukkaamatta aikaa
kävit hänen kimppuunsa. Pitäen poikaa välissään pieksivät he häntä
oikein perinpohjaisesti ja suomivat sitten tyttöjen ja heidän äitinsä
selkänahkaa, nämä kun olit osoittaneet sääliä uhriin.
"Nukkumaan nyt kaikki tyyni", sanoi Canty. "Minä oon väsynyt tähän
huvitukseen."
Kynttilä oli sammutettu ja perhekunta mennyt levolle. Niin pian kuin
Canty herran ja hänen äitinsä kuorsaamiset osoittivat heidän nukkuvan,
ryömivät nuoret tytöt sinne, missä prinssi makasi, ja peittivät hänet
hellästi vilulta oljilla ja repaleilla; ja heidän äitinsä ryömi myöskin
hänen tykönsä ja pyyhki hellästi hänen hiuksiansa ja itki häntä,
kuiskaten kaiken aikaa katkonaisia lohdutuksen ja säälin sanoja hänen
korvaansa. Äiti oli myöskin kätkenyt leipäpalasen hälle syödä, mutta
pojan kärsimykset olit kokonaan vienyt hältä ruokahalun, -- ainakin
mitä tulee mustaan, mauttomaan kannikkaan. Ja prinssi oli liikutettu
vaimon rohkeasta ja kallisarvoisesta puolustuksesta ja säälistä, ja
hän kiitti vaimoa oikein hienoilla ja ruhtinaallisilla sanoilla ja
käski hänen mennä nukkumaan ja unohtaa surunsa. Ja poika lisäsi,
ettei kuningas, hänen isänsä, jättäisi vaimon uskollista hyvyyttä ja
uhraavaisuutta palkitsematta. Tämä prinssin paluu "hulluuteensa" särki
vaimon sydämmen taas, ja hän painoi poikaa painamistaan rintaansa
vasten ja palasi sitten, uiden kyynelissään, jälleen vuoteellensa.
Vaimon siinä maatessa miettien ja murehtien, rupesi hänen mieleensä
nousemaan semmoinen ajatus, että tässä kumminkin oli jotakin
käsittämätöntä, tässä pojassa, jotakin, jota ei ollut Tom Cantyssä,
hullussa tai terveessä. Hän ei voinut selittää sitä, hän ei voinut
kertoa mitä se oli; mutta kuitenkin näkyi hänen terävä äidillinen
vaistonsa tavanneen sen ja tajunneen sen. Mitäs, jos tämä poika
todellakin, kun kaikki selveni, ei olisikaan hänen lapsensa? Voi, mitä
hulluutta! Hän melkein hymyili aatokselleen, huolimatta huolistaan ja
suruistaan. No ykskaikki, hän huomasi sen olevan aatoksen, joka ei
tahtonut lähteä, vaan kummitteli hänessä kummittelemistaan. Se vainosi
häntä, vaivasi häntä, se syöpyi häneen kiinni ja kieltäytyi menemästä
tiehensä ja olemasta hänen tiedossaan. Viimein hän käsitti, ettei hän
saisi mitään rauhaa ennenkuin oli keksinyt jonkun koetuksen, joka
selvästi ja tarkasti todistaisi, oliko poika hänen lapsensa vai ei, ja
sillä tavoin ajaisi nämä kiusaavat ja kalvavat epäilykset hiiteen. No
niin, tämä oli epäilemättä oikea tie tuosta hankaluudesta; senpätähden
hän viipymättä rupesi panemaan sielunvoimansa liikkeelle keksiäksensä
tuon koetuksen. Mutta sepä juuri oli helpompi yritellä kuin saada
toimeen. Hänen ajatuksissaan pyöri ympäri toinen ehdoitus toisensa
perästä, mutta hän oli pakoitettu hylkäämään ne kaikki -- ei mikään
koetus ollut ehdottomasti varma, ehdottomasti täydellinen; ja mikään
epätäydellinen taas ei voinut häntä tyydyttää. Silminnähtävästi hän
oli kiduttanut päätänsä turhaan -- näytti selvältä, että hänen täytyi
jättää sikseen koko homma. Samalla kun tämä raskas ajatus kulki hänen
mielensä läpi, kuuli hänen korvansa pojan säännöllisen hengityksen, ja
hän tiesi siitä, että lapsi oli vaipunut uneen. Ja kun hän kuunteli
sitä, keskeytti tasaisen hengityksen pelokas, säpsähtynyt huuto,
jommoisen päästämme levotonta unta nähdessämme. Tämä satunnaisuus
antoi hänelle aatoksen, joka oli samanarvoinen kuin hänen entiset
vaivaloisesti keksityt koetuksensa yhteensä. Kerrassaan ryhtyi hän
toimeen kuumeentapaisesti, mutta hiljaa, ja sytytti kynttilän,
mumisten itsekseen: "Jos vain olisin nähnyt hänet _silloin_, olisin
tietänyt! Siitä päivästä asti hänen pienuudessaan, kun ruuti poltti
hänen kasvonsa, ei hän koskaan ole yhtäkkiä pelästynyt unestaan tai
aatoksistaan, ilman että hän olisi pyyhkäissyt silmiään kädellänsä,
niinkuin hän teki sinä päivänä; eikä niinkuin muut olisi tehneet,
kätensä sisäpuolella, vaan aina ulkopuolella -- olen sen nähnyt sata
kertaa, eikä koskaan ole asia muuttunut tai pettänyt. Niin, pian olen
sen tietävä?"
Tällä aikaa hän oli hiipinyt nukkuvan pojan luo, varjostaen kynttilää
kädellään. Hän kumarsihe varovaisesti hänen ylitsensä, tuskin
hengittäen tukahutetussa kiihtymyksessään, ja yhtäkkiä antoi hän
kynttilän valon loistaa pojan kasvoihin ja survasi rystöksillään
lattiaan ihan hänen korvansa juurella. Nukkujan silmät aukesit seppo
selälleen -- mutta hän ei tehnyt mitään erityistä liikettä käsillään.
Vaimo raukka kävi melkein auttamattomasti yllätyksen ja surun valtaan,
mutta hän koki kuitenkin peittää liikutuksensa ja saattaa poikaa
jälleen nukuksiin. Sitten hän ryömi takaisin ja tuumasi surullisesti
itsekseen koetuksensa onnettomasta tuloksesta. Hän koki uskotella, että
hänen Tominsa mielenvika oli karkoittanut tuon tavallisen liikkeen,
mutta eipä hän voinutkaan sitä tehdä? "Ei," sanoi vaimo, "hänen
_kätensä_ eivät ole tulleet hulluiksi; ne eivät niin vähässä ajassa ole
voineet unohtaa niin syöpynyttä tapaa. Oi, tämä on mulle raskas päivä!"
Ja kuitenkin oli toivo nyt yhtä uppiniskainen kuin epäilys oli ollut
ennen; hän ei voinut millään mokomin hyväksyä koetuksen antamaa
tuomiota. Hänen täytyi koettaa juttu uudestaan -- sen pettäminen oli
epäilemättä sattumus vain. Sentähden hän säikäytti poikasen unestaan
vielä toisen ja kolmannen kerran, muutamilla väliajoilla -- samoilla
tuloksilla kuin ensi kerralla. Sitten hän laahusti vuoteellensa ja meni
nukkumaan suruissa mielin, sanoen itsekseen: "Mutta minä en voi hänestä
luopua -- en, en voi, en voi -- hän _on_, kun onkin, poikani."
Kun äiti parka oli lakannut häntä häiritsemästä, ja prinssin tuskat
vähitellen olivat menettäneet kykynsä häntä kiusaamaan, ummisti painava
väsymys viimeinkin hänen silmänsä, ja hän vaipui syvään ja virkistävään
uneen. Tunti tunnilta kului, ja kuitenkin hän nukkui kuin kuollut.
Sillä tavoin kului viisi tai kuusi tuntia. Sitten hänen horroksensa
alkoi helpoittaa. Ja pian hän puoleksi nukkui, puoleksi oli valveilla.
Hän mumisi --
"Sir William!"
Ja hetkisen perästä --
"Hoi, sir William Herbert! Tulkaa tänne ja kuulkaa, mikä merkillinen
uni mitä koskaan -- -- -- Sir William, ettekö kuule? Olin olevinani
kerjäläinen! Hoi siellä! Vahtiväki! Sir William! Mitä! eikö ole täällä
ainoaakaan kamariherraa palveluksessa? Odottakaa, kyllä saavat
palkk -- --"
"Mikä sinua vaivaa?" kysyi kuiskaava ääni hänen lähellänsä. "Ketä sinä
kutsut?"
"Sir William Herbertiä. Ken sinä olet?"
"Minä? Kukapa minä olisin muu kuin sisares Nan? Voi, Tom, olin sen
unohtanut! Sinä et ole viisas -- poika raukka, sinä et ole viisas; oi,
etten koskaan olis herännyt sitä tietämään taasen! Mutta, mä pyydän,
pidä nyt suus, muuten lyövät he meidät kaikki kuoliaaks!"
Hämmästynyt prinssi nousi istumaan vuoteelleen, mutta tuntuva muisto
kangistavasta löylytyksestä sai hänet palaamaan täydellisesti itseensä,
ja hän vaipui takaisin mädänneille oljilleen, surkeasti voivottaen ja
valittaen --
"Voi! Sehän ei siis ollutkaan mitään unta!"
Kerrassaan koko se raskas suru ja kurjuus, jonka sikeä uni oli
karkoittanut hänen muististaan, palasi jälleen ja hän huomasi, ettei
hän enään ollut mikään hemmoteltu prinssi palatsissa, johon kokonainen
kansa ihaellen katsoi, vaan keppikerjäläinen, hyljätty, puettu
rääsyihin, vankina luolassa eläimiä varten, ja samaa laatua kuin
roistoväki ja varkaat.
Kesken surullisia ajatuksiaan alkoi hän kuulla meluavaa hoilottamista
ja luikkaamista, luultavasti vain noin yhden tai parin talon takaa.
Seuraavassa silmänräpäyksessä äkkäsi hän muutamia kovia iskuja oveen.
John Canty lakkasi kuorsaamasta ja sanoi --
"Kuka siellä koputtaa? Mitä tahot?"
Ääni ulkoa vastasi --
"Tiiätkö, kenehen sun kalikkas kävi eilen?"
"En, en tiiä enkä huoli tietää."
"Kukaties on pian toinen ääni kellossa. Jos tahot niskas säilyvän, on
pako ainoo keinos. Mies on tällä hetkellä sieluntoreissa. S' on pappi,
isä Andrew!"
"Jumal' avita!" huusi Canty. Hän herätti perheensä ja komensi käheällä
äänellä: "Ylös joka sorkka ja paetkaa -- tai jääkää tänne kuolemaan!"
Tuskin viisi minuuttia siitä oli Cantyn koko perhekunta kadulla
ja pakosalla henkensä puolesta. John Canty piti prinssiä kiinni
ranteesta ja kiirehti hänen kanssaan pois pimeää katua, antaen hänelle
hiljaisella äänellä tämän varotuksen --
"Piä suus kiinni, sinä hullu narrinparta, äläkä haasta nimeäni. Minä
otan kohta uuen, ettei lakikoirat saa vainua minusta. Suus kiinni, s'
on sanottu!"
Muulle perheelle rähisi hän seuraavaa --
"Jos niin kävis, että me tullaan erotetuks, niin mennään jok'ainoa
Londonin sillalle; niin pian kun joku on tullut viimeisen
liinakauppiaan puotille sillalla, niin oottaa hän siinä kunnes kaikki
muut saapuvat ja sitten paetaan me yhessä Southwarkiin."
Tähän hetkeen tuli seura yhtäkkiä pimeältä kujakadulta valkeuteen,
eikä ainoastaan valkeuteen, vaan keskelle väkijoukkoa, joka lauloi,
tanssi ja riemuitsi, sullottuna yhteen joen partaalle. Siellä oli
pitkä jono ilotulituksia, ulottuen niin kauvas kuin silmä kantoi,
ylös- ja alaspäin Thames-jokea. Londonin silta oli ilovalaistuksessa,
Southwarkin silta niinikään. Koko joki salamoi leimauksista ja loisti
värillisestä tulesta; ja lakkaamattomat ilotulen paukaukset täytti
pilvet epäselvällä seoksella lauhenevaa loistetta ja tiheällä sateella
lumoavia säkeniä, jotka melkein tekivät päivän yöstä. Kaikkialla
nähtiin iloisia kemuilijoita; koko Londoni näkyi päässeen valloilleen.
John Canty lievensi sydämmensä hirveällä kirouksella ja komensi
paluumatkaan; uunia se oli liian myöhään. Hänet ja hänen seuransa
nielasi mehiläisparvena hyörivä ihmisjoukko, ja yhtäkkiä olit he
erillänsä toisistaan. Tuskin muistimme, että prinssi kuului Cantyn
seurueeseen; hänestä piti Canty kuitenkin yhä kiinni. Prinssin sydän
sykki nyt ankarasti pakenemisen toivosta. Eräs roteva lossimies,
melkoisesti väkevien vallassa, tuli jokseenkin tuimasti tuupatuksi
kylkeen, Cantyn yrittäessä kyntää itselleen tietä joukon läpi; mies
paiskasi ison kouransa Cantyn olkapäähän, sanoen --
"No, mihin niin kiire, ukko kulta? Käytkö sinä täällä lempo sielussas
ja lika mielessäs, kun kaikki rehelliset ihmiset pitävät juhlaa?"
"Minun asiani on omani, ne ei tule sinuun," vastasi Canty raa'asti;
"ota pois kätes ja anna mun mennä."
"Jos oot sillä tuulella, niin _et pääse_ ohi, ennenkus oot juonut
Walesin prinssin maljan; tiedä se," sanoi lossimies ja salpasi
päättävästi hältä tien.
"Anna sitten maljas tänne ja tee se pian, pian, pian!"
Toisia kemuilijoita oli sillaikaa yhtynyt heihin. He huusivat --
"Veljesmalja, veljesmalja! Anna sen oikean roiston juoda veljesmalja,
muuten hän heitetään ruoaksi kaloille."
Niin tuotiin siis suunnattoman suuri veljesmalja. Lossimies tarttui
kiinni toiseen sen korvaan ja nosti toisella kädellä kuviteltua
servietin kaistaletta, tarjosi sen sitten sopivan ja vanhan
järjestyksen mukaan Cantylle, jonka tuli tarttua toisella kädellään
maljan vastakkaiseen korvaan ja toisella nostaa sen kantta, sillä
tavoin noudattaen vanhaa tapaa. Tämä seikka jätti tietysti prinssin
käden vapaaksi sillä hetkellä. Hän ei hukannut aikaa, vaan sukelsi,
kun sukelsikin, ympäröivien säärien metsään ja katosi. Seuraavassa
silmänräpäyksessä olisi ollut melkein yhtä vaikea häntä löytää tästä
aaltoilevasta elämänmerestä, kuin jos sen laineet olisit olleet
Atlantin ja prinssi hukkuva viiden pennin lantti.
Hyvin pian hän käsitti tämän seikan ja tarttui heti omiin asioihinsa,
huolimatta enää mitään Tom Cantysta. Pian hän myöskin käsitti toisen
seikan. Sen näet, että erästä valheellista Walesin prinssiä hänen
sijassaan juhlittiin kaupungissa. Hän teki helposti sen johtopäätöksen,
että köyhä poika Tom Canty oli tahallisesti käyttänyt ihmeteltävän
edullista tilaisuutta hyväkseen ja tullut vallananastajaksi.
Senpä tähden oli hänellä ainoastaan yksi suunta seilattavana -- etsiä
tie Guildhall'iin, antaa tiedoksi, kuka hän oli ja paljastaa petturi.
Hän siis päätti mielessään, että Tomille suotaisiin kylliksi aikaa
sielunsa valmistamiseen, jonka perästä hän hirtettäisiin, ruhjottaisiin
ja teilattaisiin, kaikki tyyni niiden lakien ja menojen mukaan, joita
siihen aikaan noudatettiin valtiopetoksissa.


YHDESTOISTA LUKU.
Guildhall'issa.

Kuninkaallinen pursi, jota seurasi loistava venelaivasto, johti
kulkunsa Thames-jokea alaspäin sen vilinän halki juhlallisesti
valaistuja veneitä, joka joella vallitsi. Ilma oli täynnä
soittoa; joen partaat loistivat tulta ja iloa; etäinen City
lepäsi lievässä valoloisteessa lukemattomista ja näkymättömistä
kokkotulista; sen ylitse kohosi taivasta kohden moni hoikka huippu,
kirjaeltu säkenöivillä tulilla, jonka tähden se kaukaa katsoen
oli jalokivillä koristetun keihään näköinen, pistettynä korkealle
ilmaan; sitä mukaa kuin laivasto kulki eespäin, tervehdittiin sitä
rannoilta loppumattomilla, remuavilla riemuhuudoilla ja tykkitulen
lakkaamattomalla leimauksella ja pominalla.
Tom Cantylle, joka loikoi puoleksi haudattuna silkkityynyillänsä, olit
nämät äänet ja tämä näytäntö sulaa ihmettä, sanomattoman suurenmoista
ja ihailtavaa. Molemmille pienille ystäville hänen vieressään,
prinsessa Elisabethille ja Lady Jane Grey'lle, ei ne olleet mitään.
Tultuansa Dowgateen, hinattiin laivasto Walbrookin kirkasta vettä
myöten (joka väylä nyt kaksi sataa vuotta on ollut haudattuna
taloryhmäin alle) Bucklesbury'iin saakka, talojen sivu ja siltain alta,
jotka olit täynnään ilokkaita ihmisiä ja ilokkaita tulia, ja seisahtui
viimein vesisäiliöön, jossa nyt on Barge Yard, Londonin vanhan Cityn
keskipaikkaan.
Tom nousi maihin, ja hän ja hänen loistava seurueensa kulki Cheapsiden
kautta ja teki sitten tuon lyhyen matkan Old Jewry'ä ja Basinghall
Street'iä pitkin Guildhall'iin.
Tomin ja hänen pienet ladynsä vastaanotti tarpeellisilla
juhlallisuuksilla Londonin lordmayori ja Cityn isät, puetut
kultaketjuihin ja tulipunaisiin kaapuihin; jonka perästä kuninkaalliset
vietiin loistavalle, kunniakatoksella varustetulle lavalle suuressa
salissa; ja heidän edessään kulki airueet, huutaen julistusta ja
kantaen valtikkaa ja Cityn miekkaa. Ne lordit ja ladyt, joiden tuli
palvella Tomia ja hänen molempia pieniä ystäviänsä, asettuivat heidän
tuoliensa taakse.
Alimpaan pöytään istui hoviväki ja muut aateliset vieraat sekä Cityn
kunniaporvarit; alemmanarvoiset istuivat moniin eri pöytiin salin
keskellä. Korkealta paikaltaan katselivat jättiläiset Gog; ja Magog,
kaupungin vanhat suojelijat, näytelmää allansa silmillä, jotka jo
aikoja sitten unohtuneissa miespolvissa olit tottuneet siihen. Sitten
kuului toitotus ja eräs julistus luettiin, jonka perästä lihava
kyökkiherra ilmestyi toiselle lavalle vasemmalla seinänvierustalla,
ja häntä seurasi palvelijat kantaen mitä juhlallisimmasti paistettua
kuninkaallista härkää, joka oli polttavan kuuma ja leikattavaksi valmis.
Ruokasiunauksen jälkeen nousi Tom (siihen opetettuna) seisomaan --
ja hänen kanssaan koko seurakunta -- ja hän joi komeasta kullatusta
astiasta veljesmaljan prinsessa Elisabethin kanssa, jolta pikari meni
lady Janelle ja sitten toisesta toiseen. Niin alkoi pidot.
Keskiyön aikaan oli juhla korkeimmillaan. Silloin oli eräs noita
kuvailevia näytelmiä, joita niin innokkaasti ihailtiin vanhoina
päivinä. Kertomuksen kekkeristä antaa kummallisella kielellään eräs sen
ajan kronikoitsija, joka ne näki omin silmin:
"Kun tilaa oli tehty, astui sisään eräs parooni ja eräs kreivi,
jotka Turkin tavan mukaan oli puettu pitkiin kauhtanoihin, kullalla
jauhoitettuihin. Päässään oli heillä tulipunaiset samettihatut, ja he
olit vyötetyt kahdella miekalla, jotka riippuivat pitkissä kullatuissa
nuorissa. Lähinnä heidän perästään tuli toinen parooni ja toinen
kreivi kahdessa pitkässä keltaisessa satiinikaapussa, jotka oli
reunustettu valkoisella satiinilla, ja jokaisessa kaarrossa valkoista
oli kaarto tulipunaista satiinia Venäjän tavan mukaan; heillä oli
harmaat turkkilakit päissään ja kummallakin kirves kädessään ja jalassa
kengät, joiden jalanpituiset kärjet oli kierretty ylöspäin. Ja heidän
perästään tuli ritari, sitten lordi Yliamiraali ja hänen kanssaan
viisi aatelismiestä, puettuna punaiseen samettiin, joka oli leikattu
kaarteelle sekä edestä että takaa solisluuhun saakka ja rinnalla
punottu hopeaketjuilla; tämän yllä kantoivat he lyhyitä vaippoja
punaisesta silkistä ja päässään hattuja fasaanisulilla. Nämä oli puettu
Preussin tapaan. Tulisoitonkantajat, noin sata luvultaan, olit puetut
punaiseen ja viheriään satiiniin ja heillä oli, kuten Moorilaisilla,
mustat kasvot. Sitten tuli valepukuinen _mörkö_. Sitten lemmenlaulajat,
jotka niinikään olit valepuvussa ja tanssivat; ja lordit ja ladyt
tanssivat myöskin hurjasti, että heitä oli sangen hupaista katsella."
Ja samalla kun Tom korkealta paikaltaan kummastellen katseli tätä
"villiä" tanssia ja ihasteli koreita pukuja, jotka pyörivät kuin värit
kaunolasissa, ja iloisien tanssijain kiepottavia liikkeitä, -- samalla
seisoi pieni repaleinen, mutta oikea Wales'in prinssi julistamassa
oikeuksiaan ja kärsimäänsä vääryyttä; hän paljasteli pettäjän ja
vaati, että Guildhall'in portit avattaisiin hälle! Väkijoukolla oli
hirveän hauskaa tästä välitapauksesta, ja ihmiset tuuppivat toisiaan
ja kohoittivat niskojaan kuin kurki nähdäkseen pientä metelöitsijää.
Tuosta rupesivat he jo pilkkaamaan häntä ja pitämään häntä narrinaan,
ärsyttääkseen häntä vielä tulisempaan ja vielä huvittavampaan raivoon.
Harmin kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, mutta hän piti paikkansa ja
uhmasi roistoväkeä oikein kuninkaallisesti. Uutta ivaa ja pilkkaa tuli,
ja sepä sai hänet lopuksi huudahtamaan --
"Sanon sen teille vieläkin, te sivistymättömät roistot, minä olen
Wales'in prinssi! Ja jos olenkin hyljättynä ja ilman ystävää tässä,
ilman ketään, joka puolustaisi minua tai auttaisi minua hädässä, niin
minä en kuitenkaan aio luopua paikastani, vaan puolustaa sitä!"
"Prinssi tai et, s' on mulle yhdentekevää, sinä oot kuitenkin kelpo
poika, etkä enää ilman ystävää myös. Täss' oon minä ja vahvistan sanas;
ja muista mitä mä sanon, että sull' olisi voinut olla huonompi ystävä
kuin Miles Hendon, eikä sun olisi tarvinnut vaivata sääriäs hakemalla
häntä. Anna nyt pienen leipäläpes levätä, poikaseni. Minä puhun näiden
kurjain katurottain kieltä kuin oisin syntynyt heistä."
Puhuja oli jonkinmoinen Don Caesar de Bazan vaatteissa, katseessa ja
ryhdissä. Hän oli pitkä, vahva ja jäntevä. Hänen költerinsä ja housunsa
olit arvokkaasta aineesta, mutta kulunneet ja nukkavierut, ja niiden
kultaiset reunanuorat oli surullisesti tahrautuneet; hänen kauluksensa
oli kurtistunut ja rikkinäinen; höyhentöyhtö hänen rällähatussaan
oli poikki ja näytti likaiselta eikä herättänyt kunnioitusta; hänen
vyötäisillään riippui pitkä pistomiekka ruosteisessa rautahuotrassa;
hänen korskea ryhtinsä leimasi hänet heti kierteleväksi sotaraakiksi.
Tämän haaveellisen kummituksen puhe vaikutti kuulijoissa naurun ja
irvistelyn räjähyksen. Joku joukosta huusi: "Kas siinä toinen prinssi!"
"Piä suus, kenties on hän vaarallinen." "Voi kuinka hän mulkoilee --
ka hänen silmiään!" "Ottakaa poika hältä pois -- hevoslampeen hänen
pentunsa!"
Heti paikalla mies joukosta kävi käsiksi prinssiin, tämän autuaallisen
ajatuksen toteuttamiseksi; mutta yhtä nopeasti lensi vieraan miekka
tupestaan ja hyökkääjä vaipui maahan hyvin suunnatusta iskusta sen
litteäpuolella. Huusi nyt, kun huusikin, pari tusinaa ääntä: "tappakaa
se koira! tappakaa! tappakaa!" ja rahvas tuuppi soturin päälle, joka
vetäysi erästä muuria vasten ja alkoi kuin hullu sivaltaa ympärilleen
pitkällä aseellansa. Hänen uhrejansa sätkytteli jo sinne ja tänne,
mutta rahvasta valui heidän kaatuneitten ruumistensa yli ja syöksähti
vihan vimmalla sankaria vastaan. Hänen päivänsä olit päättymäisillään,
hänen perikatonsa lähenemäisillään, kun yhtäkkiä kuului torvien
toitotus ja ääni huusi: "Tie auki kuninkaan lähettiläälle!" ja joukko
ratsastajia laukkasi rahvasta vastaan, joka pakeni paikalta minkä jalat
jaksoi. Urhoollinen vieras sieppasi prinssin syliinsä ja oli pian
turvassa vaarasta ja väkijoukosta.
Palatkaamme nyt Guildhall'iin. Yhtäkkiä kaikui juhlien ja juominkien
remuavan riemun ylitse merkkitorven kirkas toitotus. Paikalla tuli
hiiren hiljaisuus; sitten yksinäinen ääni -- tuon kuninkaan lähettilään
ääni alkoi pillittää julistusta, jota väkijoukko korvat pystyssä
kuulteli.
Loppusanat, juhlallisesti lausutut, oli --
"Kuningas on kuollut!"
Kuten yhteisestä päätöksestä kallistui kaikkien päät rinnoille.
Hetkisen aikaa oltiin niin; mutta sitten pantiin miehissä polvilleen,
kädet kurotettiin Tomia kohti ja valtava riemuhuuto nousi, joka näytti
jyskyttävän kartanoa --
"Kauvan eläköön kuningas!"
Tom raukan sokaistut silmät vaelsivat väräjävinä tämän tärisyttävän
näytelmän ylitse ja seisahtuivat viimein polvistuneihin prinsessoihin
hänen vieressään, hetkiseksi, sitten taasen Hertfordin kreiviin. Hänen
kasvoillaan heijasti äkillinen aije. Matalalla äänellä lausui hän lord
Hertfordin korvaan --
"Sanokaa mulle uskollisesti, totuuden ja kunnian kautta! Jos minä
nyt lausuisin käskyn, jota ei kellään muulla kuin kuninkaalla olisi
oikeutta lausua, tulisiko semmoinen käsky noudatetuksi? eikö kenkään
nousisi minua vastustamaan?"