Prinssi ja kerjäläispoika - 07

liikkeellä -- kuin jos joku muu neuvo keksittäisiin.
Sen perästä jatkoi kreivi, hyvin hienotunteisesti, opetustaan Tomille
niistä vanhoista tavoista, joita noudatettiin muutamissa juhlallisissa
tiloissa -- tuolla jotensakin ohuella valhemuodolla, että vain
tahdottiin "palauttaa muistiin" hänelle asioita, jotka hän jo tunsi.
Mutta hänen suureksi tyytyväisyydekseen kävi pian ilmi, että Tom töin
tuskin tarvitsi mitään apua tällä alalla. Hän oli käyttänyt hyväkseen
Humphreytä tässä kohden, sillä Humphrey oli ilmoittanut hälle, että
muutaman päivän perästä hänen tuli alkaa julkisia päivällisiä, jonka
uutisen hän oli kiristänyt nopeasiipiseltä hovin juoruttarelta. Tom
kuitenkin piti nämä tositiedot itsekseen.
Nähden kuninkaallisen muistin siksi parantuneen, uskalsi kreivi vielä
tehdä muutamia kokeita sillä, nähdäksensä, näköjään vähäpätöisten
kysymysten kautta, kuinka pitkälle hänen parantumisensa oli käynyt.
Tulos oli onnellinen, vaikka siellä täällä täpliä löytyi -- täpliä,
joissa Humphreyn jäljet ilmestyi, mutta ylimalkaan oli my lord suuresti
tyytyväinen ja iloinen. Niin rohkaistuna hän totta todellaan oli, että
hän lausui ja sanoi toivovalla äänellä --
"Nyt olen minä varma siitä, että jos teidän majesteettinne vain
tahtoo vielä vähäsen ponnistaa muistiansa, niin tulee ongelma
valtiosinetistäkin ratkaistuksi -- tappio, jolla vielä eilen oli
merkitystä, mutta joka tänään ei merkitse mitään, sittenkun sen
virka-aika kului umpeen korkean valtiaamme elämän loppuun. Ehkä teidän
armonne nyt tahtoo tehdä kokeen?"
Tom oli ällistyksissään -- valtiosinetti oli jotakin hänelle peräti
tuntematonta. Hetken mietittyään silmäili hän ylöspäin hyvin viatonna
ja kysyi --
"Millaisella se näytti, my lord?"
Kreivi säpsähti, tuskin havaittavasti, ja mumisi itsekseen: "Voi, hänen
järkensä on taas mennyt menoaan! -- se oli typerästi multa tehty, kun
koetin saada hänet jännittämään sitä." Sitten hän sievästi käänsi
puheen toisille tolille, pyyhkäistäkseen tuon onnettoman sinetin Tomin
mielestä -- ja hän luonnistuikin helposti yrityksessään.


VIIDESTOISTA LUKU.
Tom kuninkaana.

Seuraavana päivänä tulit ulkomaiset lähettiläät loistavine seurueineen,
ja Tom vastaanotti heidät, istuen valtaistuimellaan kunnianarvoisessa
prameudessaan. Näytelmän loisto hurmasi tosin ensimmältä hänen silmänsä
ja kiihoitti hänen kuvitusvoimansa; mutta audienssi oli ikävä ja
pitkäpiimäinen, ja niin olit enimmäkseen lausutut tervehdyksetkin
-- jonka lähden huvi alussa vähitellen vääntyi väsymykseen ja
koti-ikävään. Tom lausui ne sanat, jotka Hertford tämän tästäkin pisti
hänen suuhunsa, ja koki kovasti saada käytöksensä tyydyttäväksi; mutta
hän oli tietysti liian uusi senkaltaisiin seikkoihin ja liian levoton,
saavuttaakseen muuta kuin hyvin keskinkertaisen tuloksen. Hän oli
tosin aivan kylliksi kuninkaan näköinen, mutta hänen oli vallan vaikea
_tuntea_ kuin kuningas. Siksipä hän sydämmestänsä ilostuikin, kun tuo
juhlallinen äksänpäksä oli lopussa.
Suurin osa tästä päivästä "tuhlattiin" -- kuten hän sitä ajatuksissaan
nimitti -- - töihin, jotka kuuluivat hänen kuninkaalliseen arvoonsa.
Myös ne kaksi tuntia, jotka oli aiottu ruhtinaalliseen rattoisuuteen
ja reipastukseen, kävit hänelle tavallista enemmän tukalaksi
taakaksi; niin ne olit kahlehditut kaikellaisilla rajoituksilla ja
vanhoilla tavoilla. Kuitenkin kaikitenkin hällä oli yksityinen tunti
piiskapoikansa kanssa, jonka hän luki itselleen sulaksi voitoksi, koska
hän siitä sai sekä huvitusta että tarpeellisia hovitietoja.
Kolmas päivä Tomin kuninkuudesta tuli ja meni miltei niinkuin
edellisetkin, mutta olihan kuitenkin ikääskuin hänen pilvensä nyt
tahtoisi kohota muutamassa suhteessa -- hän ei tuntenut oloansa niin
kankeaksi kuin ensimmältä. Hän oli käynyt hiukan tottuneeksi oloihin
ja ympäristöön. Hänen kahleensa kiusasit vielä, mutt' ei kaiken aikaa;
hän huomasi, että maailman suurten läsnäolo ja kunnioitus painoi ja
tuskastutti häntä yhä vähemmän joka tunnilla, joka meni menoaan.
Mutt' oli olemassa kammo, jota ilman hän olisi voinut katsoa neljättä
päivää kasvoihin ilman anottavaa murhetta -- nuo julkiset päivälliset.
Oli muita suurempia asioita ohjelmassa -- niinpä hänen piti tänä
päivänä pitää esimiehyyttä Neuvostossa, jonka tuli ottaa varteen hänen
katsantotapansa ja käskynsä sen politiikin suhteen, jota vastedes
noudatettaisiin ulkomaan valtoja vastaan, hajallansa siellä täällä
yli koko maapallon. Samana päivänä oli myöskin Hertford lopullisesti
valittava suureen Lord Protektor'in virkaansa. Toisia tärkeitä asioita
oli niinikään määrätty samaksi neljänneksi päiväksi, mutta Tomille
oli ne kaikki tyyni mitättömiä pikkuseikkoja tuon tulikoetuksen
rinnalla: syödä päivällistä ypö yksinään pöydässä, samassa kun häntä
katsoa tuijotti koko joukko uteliaita silmiä, ja koko joukko suita oli
kuiskimassa muistutuksia hänen menettelytavastaan.
Mutta mikään ei voinut pidättää tätä neljättä päivää, ja niin se siis
tuli. Se tapasi Tom raukan hyvin alakuloisena ja hajamielisenä, ja tätä
pahaa tuulta jatkui; hän ei kyennyt ravistamaan sitä pois. Tavalliset
aamutouhut vetivät pitkään ja väsyttivät häntä. Taaskin tunsi hän
vankeuden raskauttavan ikeen.
Myöhään aamupäivällä oli hän, kun oletettiin, isossa audienssisalissa,
puhellen kreivi Hertfordin kanssa ja vetelästi vartoen sen hetken
lähenemistä, joka oli määrätty lukuisain suurien virkamiesten ja
hoviherrain juhlallista vastaanottoa varten.
Hetken päästä näki Tom, joka oli mennyt ikkunalle ja harrastunut
tavattomaan menoon ja elämään suurella maantiellä palatsin portin
ulkopuolella -- eikä ainoastaan harrastunut, vaan alkanut, koko sydämen
pohjasta ikävöidä tuonne vapaiden ihmisten meluun ja pauhuun -- näki
Tom, miten lähestyi tietä pitkin etujoukko huutavaa ja rähisevää
rahvasta, jossa oli sekaisin miehiä, naisia ja lapsia alimmista ja
köyhimmistä kansankerroksista. "Mitähän tuolla on?", huudahti hän
oikealla pojan uteliaisuudella semmoisissa seikoissa.
"Tehän olette kuningas", vastasi kreivi juhlallisesti, syvään
kumartuen. "Onko mulla teidän armonne lupa toimia?"
"On, kernaimmasti! Mitä suurimmalla ilolla!" huudahti Tom kiihtyneenä
ja lisäsi sitten itsekseen hilpeällä tyytyväisyydellä: "Totta tosiaan,
ei ole aina niin hullua olla kuninkaana -- välistä saapi hyvityksensä
ja korvauksensa."
Kreivi kutsui hovipojan ja lähetti hänet vahtiväen päällikölle tällä
käskyllä --
"Antakaa pysäyttää rahvas ja tutkikaa syyt sen kulkuun. Kuningas
käskee".
Muutama sekunti perästäpäin marssi pitkä jono kuninkaallista kaartia,
kiiltävässä teräsvarustuksessa, ulos portista ja asettui suoraan
maantien poikki vastapäätä joukkoa. Eräs sanansaattaja palasi kertoen,
että väkijoukko saattoi erästä miestä, erästä naista ja erästä nuorta
tyttöä mestaukseen rikoksista, joita oli tehty valtakunnan rauhaa ja
korkeutta vastaan.
Kuolemaa -- siis vieläpä väkivaltaista kuolemaa -- näille onnettomille!
Tämä ajatus sai Tomin sydämmen jänteet väräjämään. Säälin henki
valloitti hänet eikä jättänyt sijaa millekään muulle miettimiselle. Hän
ei ajatellut loukattuja lakeja taikka sitä surua tai vahinkoa, jonka
nämä kolme rikoksentekijää olit saattaneet uhreilleen. Hän ei voinut
ajatella muuta kuin mestauslavaa ja sitä kauheaa kohtaloa, joka odotti
tuomituita. Hänen huolensa sai hänet hetkeksi unohtamaan, että hän
ainoastaan oli kuninkaan väärä varjo eikä mikään todellinen kuningas.
Ennenkun hän tiesikään, oli hän löpissyt julki komennon --
"Tuokaa ne tänne!"
Samalla nousi tulipuna hänen poskilleen, ja jonkunmoinen puolustus
oli jo hänen huulillaan. Mutta huomattuaan, että hänen käskynsä ei
ollut kummastuttanut kreiviä eikä palvelevaa hovipoikaa, tukehutti
hän ne sanat, jotka oli lausumaisillaan. Hovipoika suoritti mitä
luonnollisimmalla tavalla syvän kumarruksen ja vetäytyi selkä
edellä ulos huoneesta, pannaksensa toimeen tuon tehtävän. Tom tunsi
ylenpalttista ylpeyttä, sai kun saikin uuden tunnelman kuninkaallisen
asemansa eduista. Hän sanoi itsekseen: "Tämä tuntuu todellakin siltä,
kuin mitä tunsin lukiessani vanhan papin kertomuksia ja kun luulottelin
itseäni prinssiksi, joka antoi lakeja ja komentoja kaikkialle ja sanoi:
'tehkää se tai se', eikä kukaan uskaltanut panna vastaan tahtoani".
Nyt lensit ovet selälleen. Toinen korkea arvonimi toisensa perästä
ilmoitettiin, ihmiset, joiden omia ne olit, seurasit, ja paikka
oli pian puolinaan aatelisväkeä ja hienostoa. Mutta Tom oli tuskin
tietävinään tämän seurueen läsnäolosta, niin hän oli takertunut kiinni
tuohon toiseen ja harrastavampaan asiaan. Hän istui hajamielisenä
kuninkaalliselle tuolilleen ja käänsi silmänsä oveen päin, osoittaen
siten pingoitettua odotuksen ahdistusta. Nähtyään tämän, lakkasi seurue
häntä vaivaamasta ja rupesi jaarittelemaan keskenään kaikellaisia
yleisiä asioita ja hovijuoruja.
Hetkisen mentyä kuului lähestyvän sotamiesjoukon tasaiset askeleet,
ja rikoksentekijät astuivat sisään, alasheriffin vartioimina ja
kuninkaallisen kaartinosaston seuraamina. Siviilivirkamies polvistui
Tomin edessä ja meni sitten sivullepäin; kolme tuomittua henkilöä
polvistui myös ja pysyi kaiken aikaa polvillaan. Kaarti asettui Tomin
tuolin taakse. Tom tähysteli vankeja uteliaasti. Jotakin oli tuon
miehen puvussa tai esiintymisessä, joka herätti hämärän muiston Tomin
mielessä. "Varmaankin oon nähnyt tuon miehen ennen -- -- -- mutta en
muista missä tai milloin" -- niin ajatteli hän. Juuri silloin katsahti
mies äkkipikaa ylös ja laski silmänsä äkkipikaa taasen alas; hän ei
kestänyt yksinvaltiaan kunnianarvoisaa katsetta. Mutta tämä ainoa
silmäys miehen silmään, jonka Tom oli saanut, oli hänelle kylliksi.
Hän sanoi itsekseen: "Nyt on asia selvillä; tämä on se tuntematon
mies, joka vetäisi Giles Witt'in Thames'istä ja pelasti hänen henkensä
tuona tuulisena, kylmänä uuden vuoden päivänä -- hyvä ja rohkea työ --
vahinko vain, että hän sittemmin on tehnyt pahempia töitä ja joutunut
tähän surulliseen asemaan -- -- -- En ole unohtanut sitä päivää enkä
sitä tuntia; ja juuri siitä syystä, että minä tuntina perästäpäin sain
Gammer eukolta niin perinpohjaisesti selkääni, että kaikki edelliset
tai jälkimmäiset pieksiäiset ovat pelkkää lellittelemistä sen suhteen".
Tom antoi käskyn, että vaimo ja tyttö saatettaisiin saapuvilta vähäksi
aikaa. Sitten kääntyi hän alasheriffin puoleen kysyen --
"Hyvä sir, minkä rikoksen on tämä mies tehnyt?"
Virkamies polvistui ja vastasi -- "Teidän majesteettinne suostumuksella
saan kunnian ilmoittaa, että hän on ottanut hengen eräältä alamaiselta
myrkyttämällä hänet."
Tomin säälintunne vankia kohtaan ja hänen ihastuksensa mieheen, joka
oli ollut hukkuvan pojan peloton pelastaja, sai oikein kovan iskun.
"Onko se seikka toteen näytetty?" kysyi hän.
"On, aivan selvästi, sire".
Tom huokaili sanoen --
"Viekää hänet pois -- hän on ansainnut kuolemansa. Sääli häntä, sillä
hällä oli sydän paikallaan -- hm -- hm -- tarkoitan että hän _näyttää_
siltä."
Äkkinäisellä tahdon tarmolla löi vanki kämmenensä yhteen, väänteli
niitä epätoivoisasti ja kääntyi samalla "kuninkaan" puoleen, rukoillen
poikkinaisilla sanoilla --
"Voi herra kuninkaani, jos voitte sääliä hukkaantunutta, säälikää
sitten minua! Minä olen viaton eikä olekkaan sitä, josta minua on
syytetty, todistettu muuten kuin hyvin vaillinaisesti -- mutta en puhu
siitä nyt; tuomio on langennut minua vastaan eikä liene kumottavissa.
Mutta mun tulisessa tuskassani minä rukoilen yhden rukouksen, sillä mun
tuomioni on kovempi kuin voin kestää. Armoa, armoa, herra kuninkaani!
Kuninkaallisesta säälistänne kuulkaa rukoukseni -- käskekää että minut
hirtetään!"
Tom hämmästyi. Semmoista kääntymistä hän ei ollut odottanut. "Totta
tosiaankin, sepä kummallinen _rukous_. Eikö sitten tämä kohtalo sinua
odottanut?"
"Ei, ei suinkaan, armollinen herra. Minä olen tuomittu _elävänä
keitettäväksi"_.
Tom oli juosta tuoliltaan säpsähdyksestä. Niin pian kun jälleen
tointui, huudahti hän:
"Sinun pyyntöösi on myönnytty, ihmisparka! Jos olisitkin myrkyttänyt
vaikka sata henkeä, ei sinun kuitenkaan tarvitsisi kärsiä niin kauheaa
kuolemaa".
Vanki kumarsi päänsä lattiata vastaan ja kevensi sydäntään
kiitollisuuden kiihkolla, lopettaen --
"Jos jolloinkin te joutuisitte onnettomuuteen -- josta Jumala teitä
varjelkoon! -- niin tulkoon teidän hyvyytenne minua kohtaan tänä
päivänä muistetuksi ja palkituksi."
Tom kääntyi kreivi Hertfordin puoleen sanoen --
"My lord, onko mahdollista, että oli olemassa oikeita
todistuskappaleita tämän miehen kauheaan tuomioon?"
"Se on laki, teidän armonne, myrkyttäjille. Saksassa keitetään
vääränrahantekijät kuoliaaksi _öljyssä_, mutta heitä ei heitetä siihen
yhdellä kertaa, vaan vähitellen vajotetaan he alas ja hitaasti, köyden
päässä, ensin jalat, sitten sääret ja sitten --"
"Oi, älkää sanokkokkaan, my lord, en kestä sitä kuulla!" huudahti Tom
peittäen kasvonsa käsillään, ikääskuin varjellaksensa silmänsä kuvalta.
"Pyydän teitä, lordi hyvä, ryhtymään toimiin lain muuttamiseksi --
ooh, älkää antako kurjain luomain enää tulla kiusatuksi mokomalla
rääkkäyksellä".
Kreivin kasvoissa näkyi syvän kiitollisuuden ilme, sillä olipa hän jalo
ja laupias mies luonnollaan -- mikä ei suinkaan ollut tavallista hänen
luokassaan tähän kovakouraiseen aikaan. Hän sanoi --
"Nämä teidän majesteettinne jalot sanat ovat lempeyttäneet hänen
tuomionsa. Historia on muistava ne teidän kuninkaallisen huonekuntanne
kunniaksi".
Alasheriffi oli juuri viedä vangin ulos. Tom antoi silloin hälle merkin
odottaa sanoen --
"Hyvä sir, tahdonpa vielä vähä tutkia tätä asiaa. Mies on sanonut, että
hänen tekonsa on ainoastaan pintapuolisesti todistettu. Kertokaa mulle
mitä tiedätte jutusta".
"Jos teidän majesteettinne suvaitsee, niin tahdon sanoa, että
oikeudessa kävi ilmi, että tämä mies oli tunkeutunut erääseen taloon
Islington'in pienessä kylässä, jossa eräs mies makasi sairaana -- kolme
todistajaa sanoo sen tapahtuneen kello kymmenen edellä puolenpäivän,
kaksi muutamia minuutia myöhemmin -- kipeä mies oli yksinään sinä
aikana ja nukkui -- ja syytetty mies tuli ulos jälleen ja meni
tiehensä. Kipeä mies kuoli tunnin kuluttua, väännettyään itseään
värveissä ja tulisissa tuskissa".
"Onko kukaan nähnyt myrkkyä annettavan miehelle? Onko löydetty hänessä
myrkkyä?"
"Ei tosin, teidän majesteettinne?"
"Kuinka sitten tiedetään, että mitään myrkkyä yleensä on annettu?"
"Jos teidän majesteettinne suostuu, niin tohtorit todistavat, ellei
kukaan kuole semmoisilla oireilla muu kuin myrkytetty".
Tärkeä todistus tämä -- moisena yksinkertaisena aikana. Tom tunsi sen
kauhean merkityksen ja sanoi --
"Tohtorit tuntevat ammattinsa -- kenties ovatkin he oikeassa. Asia
näyttää pahalla tälle miesraukalle".
"Tässä ei kuitenkaan ole kaikki, teidän majesteettinne; löytyy
enemmän ja pahempaa. Monet ovat todistaneet, että eräs noita-akka,
joka sittemmin jätti kylän ja meni kukaties minne, on ennustanut ja
kuiskannut sen salaisesti ihmisten korviin, että kipeä mies olisi
_kuoleva myrkystä_. -- vieläpä lisäksi, että joku vieras olisi
antava hälle sitä -- ruskeahiuksinen vieras ja puettu kuluneeseen
ja huonoon pukuun; ja tämä vanki sopii nyt ihan karvalleen tuon
noidan kertomukseen. Teidän majesteettinne on varmaankin antava tälle
asianhaaralle sen tärkeyden, joka sille tulee, nyt nähtyänne, että se
oli _ennustettu_."
Tämä oli polttavan tärkeä todistus näinä taikauskoisina päivinä. Tom
tunsi asian olevan hukassa; jos todistuskappaleilla yleensä oli mitään
voimaa, niin tään miesraukan syy oli näytetty toteen. Mutta yhtäkaikki
tarjosi hän vangille vielä yhden mahdollisuuden sanoen:
"Jos voit lausua jotakin puolestasi, niin puhu".
"En mitään, joka auttaisi minua, kuninkaani. Minä olen syytön, mutt'en
voi sitä näyttää toteen. Mulla ei ole mitään ystäviä; muuten voisin
minä todistaa, etten ollut Islington'issa sinä päivänä. Niinpä voisin
näyttää todeksi, että minä mainittuun aikaan olin kolmen penikulman
päässä sieltä. Minä olin, näetten, Wipping'in vanhoilla rapuilla, ja
minä voisin, jos olisi ystäviä, todistaa, oi kuninkaani, että sen
sijasta kuin _otin_ ihmishengen, kuten he sanovat, niin minä samaan
aikaan _pelastin_ ihmisen. Eräs hukkuva poika -- --"
"Älkääppäs nyt! Sanokaa päivä, sheriffi, milloin rikos tehtiin!"
"Kymmenen aikana aamulla taikka muutamia minuutteja myöhemmin uuden
vuoden päivänä, kaikkein mahtavin --"
"Laskekaa vanki vapaaksi -- se on kuninkaan tahto".
Hänen poskensa punastuivat jälleen tämän jokseenkin epäkuninkaallisen
purkauksen perästä, ja hän koki voitavansa peitelläkseen
säädyttömyyttään lisäämällä sanat --
"Se suututtaa minua, kun ihminen hirtettäisiin niin mitättömistä,
mahdottomista syistä."
Hiljainen ihmettelyn kuiskutus kulki kokouksen läpi. Tämä ei
ollut ihmettelyä siitä määräyksestä, jonka Tom oli antanut, sillä
"syylliseksi näytetyn" myrkyttäjän anteeksi antaminen oli jotakin,
jota harvat olisivat voineet tunnustaa, saatikka ihmetellä -- ei, vaan
ihmettely koski sitä ajatuksen terävyyttä ja vilkkautta, jota Tom oli
osoittanut. Muutamat hiljaa lausutut muistutukset kävivät tähän
tapaan --
"Tämä ei ole mikään mielenvikainen kuningas -- hän on täydessä
tolkussaan."
"Kuinka mukavasti hän teki kysymyksensä -- kuinka yhtäläinen hänen
entisen tapansa kanssa olikin tämä hänen nopea ja käskevä päätöksensä
asiassa!"
"Jumalan kiitos, hänen sairautensa on ohi! Hän ei ole mikään pehmeä
raukka, vaan kuningas. Hän on käyttäytynyt juuri kuin hänen oma isänsä".
Kun ilma oli niin täynnään suostumuslauseita, niin aivan luonnollisesti
Tominkin korvaan osa niistä tunkeutui. Ja se vaikutus, jonka ne tekivät
häneen, oli että hän tunsi itsensä vapaaksi ja riippumattomaksi ja että
hänen hermostonsa täyttyi miellyttävillä tunteilla.
Kuitenkin nousi pian hänen nuorukaisuteliaisuutensa ja voitti nämä
mielistelevät ajatukset ja tunteet. Hän oli kärkäs tietämään mitä lajia
kuoleman syntiä vaimo ja pikkuinen tyttö olit tehneet; niinpä hänen
käskystänsä nuo kaksi pelästynyttä ja nyyhkyttävää olentoa tuotiin
hänen eteensä.
"Mitä nämä ovat tehneet?" kysyi hän sheriffiltä.
"Teidän majesteettinne, heidän niskoillaan lepää synkkä rikos, ja se
on selvästi todistettu, jonkatähden tuomarit ovatkin määränneet heidät
lain mukaan hirtettäväksi. He ovat myyneet itsensä saatanalle -- moinen
on heidän rikoksensa."
Tommia pöyristytti. Häntä oli opetettu inhomaan ihmisiä, jotka tekivät
moisen jumalattoman työn. Kuitenkaan hän ei voinut kieltää itseltään
sitä iloa, jonka uteliaisuuden tyydyttäminen tuottaa tällä ijällä, ja
sentähden hän kysyi --
"Missä tämä tapahtui -- ja milloin?"
"Eräänä yösydännä joulukuussa -- eräässä kirkkorauniossa, teidän
majesteettinne."
Tommia pöyristytti taasen.
"Kuka oli siellä läsnä?"
"Ainoastaan nämä molemmat, teidän armonne -- ja se _toinen_".
"Ovatko he tunnustaneet?"
"Ei, ei suinkaan, sire -- he kieltävät ykspänttäisesti".
"No, sanokaa sitten, kuinka se tuli tiedetyksi?"
"Taatut vieraat miehet ovat nähneet heidän kääntyvän sinne, hyvä
majesteetti. Tämä synnytti epäluuloa, ja surulliset asianhaarat
ovat sittemmin vakuuttaneet ja vahvistaneet sen. Erittäinkin on
se todistettu, että he saamansa jumalattoman vallan avulla ovat
nostaneet ja panneet liikkeelle myrskyn, joka vuorostaan pani autioksi
koko seutukunnan. Viidettäkymmentä vierasta miestä on vakuuttanut
valallansa, että tämä hirveä myrsky todellakin on raivonnut; ja siihen
olisi helposti saanut vaikka tuhat todistajaa, sillä kaikilla oli syytä
muistaa sitä, kun he kaikki kärsivät siitä."
"Tämä on tosiaankin vakava asia."
Tom mietti hetken mielessään tätä katalaa konnuutta ja kysyi sitten --
"Tuliko vaimokin kärsimään tästä myrskystä?"
Useat vanhat päät kokouksessa nyökkäsivät myöntymystä sille
viisaudelle, joka ilmeni tästä kysymyksestä. Sheriffi kuitenkaan ei
huomannut mitään kietoavaa kuulustelussa, vaan vastasi yksinkertaisella
suoruudella --
"Tuli tosiaankin, teidän majesteettinne, ja hän kärsi hyvinkin paljon,
kuten kaikki muutkin. Hänen talonsa lensi kumoon, ja hän itse ja lapsi
jäivät, kun jäivätkin suojatta."
"Minusta näyttää, kuin tuo kyky tehdä itselleen niin paljon pahaa olisi
ollut liian kalliilla hinnalla ostettu. Hän olisi tullut peijatuksi,
vaikka hän olisikin maksanut ainoastaan yhden ainoan rovon moisesta
kyvystä. Kun hän nyt on antanut siitä sekä oman että lapsensa sielun,
niin todistaa se, ettei hän ole viisas. Jos hän taas ei ole viisas,
niin hän ei tiedä mitä hän tekee eikä siis myöskään voi tehdä syntiä."
Vanhat päät nyykyttivät tunnustustaan Tomin viisaudelle vieläkin
enemmän, ja yksi heistä mumisi: "Jos kuningas on hullu, kuten sanovat,
niin on tää hulluus sitä lajia, että se voisi parantaa ymmärrystä
muutamissa ihmisissä, jotka tunnen, jos he Jumalan armollisella avulla
saataisiin vain niin kauvas."
"Kuinka vanha on lapsi?" kysyi Tom.
"Yhdeksän vuotta, majesteetti."
"Onko lapsella Englannin lain mukaan oikeutta tehdä sopimusta ja
myymään itseänsä, my lord?" kysyi Tom kääntyen erään oppineen tuomarin
puoleen.
"Laki ei salli, että lapsi yhtyy mihinkään tärkeään asiaan, armollinen
herra, koska se on sitä mieltä, ettei lapsen lapsekas ymmärrys sovi
kilvoittelemaan niiden kypsyneempäin ymmärryksen ja pahojen aikeiden
kanssa, jotka ovat vanhemmat kuin se. _Saatana_ voi kyllä ostaa lapsen,
jos niin tahtoo ja lapsi siihen suostuu, mutt'ei englantilainen --
tässä viime tapauksessa julistettaisiin sopimus mitättömäksi."
"Silloin se minusta on törkeää epäkristillisyyttä ja hyvin tyhmästi
tuumittu, että Englannin laki kieltää oikeuksia englantilaisilta,
tuhlatakseen niitä saatanalle!" huudahti Tom vilpittömällä kiivaudella.
Tämä uuden uutukainen tapa katsella asiaa herätti paljon hymyilyä, ja
monet päät panivat sen muistiin, kertoakseen sitä hovissa todistuksena
Tomin omituisuudesta ja edistyksestä henkiseen terveyteen.
Vanhempi "pahantekijä" oli herennyt nyyhkyttämästä ja tarttunut kiinni
Tomin sanoihin pingoitetulla pirteydellä ja kasvavalla toivolla. Tom
huomasi seikan, ja sepä lujasti vahvisti hänen myötätuntoisuuttaan
vaimo parkaa kohtaan tässä vaarallisessa ja turvattomassa asemassa.
Hetkisen päästä hän kysyi --
"Millä lailla ovat he menetelleet, nostattaaksensa myrskyn?"
"_He ovat riisuneet sukkansa_, sire."
Tämä kummastutti Tomia ja kiihoitti samalla hänen uteliaisuuttaan
kuumeen helteesen. Hän sanoi innoissaan --
"Se on ihmeellistä! Onko sillä aina tuo hirveä vaikutus?"
"On, aina, armollinen herra -- vähintäänkin, jos vaimo sitä tahtoo ja
lausuupi tarpeelliset sanat, joko mielessään tai kielellään."
Tom kääntyi vaimoon ja sanoi kiihkeällä innolla --
"Käytä valtaasi -- minä tahdon nähdä myrskyn."
Siellä nähtiin yhtäkkiä monen posken kalpenevan, tuossa taikauskoisessa
seurassa, ja yleinen, vaikka hiljainen toivo oli, että päästäisiin pois
tästä paikasta. Tää kaikki jäi kuitenkin huomaamatta Tomilla, joka
oli kun olikin kuin kuollut kaikelle muulle, paitsi tuolle odotetulle
hävitykselle. Kun hän yhtäkkiä näki nolatun ja hämmästyneen ilmeen
vaimon kasvoissa, lisäsi hän puhettaan innokkaammasti --
"Älä pelkää mitään -- ei kukaan tee sulle pahaa. Vieläpä oot sinä
pääsevä vapaaksi -- ei kukaan saa sinuun koskea. Käytä siis valtaasi."
"Oi, herra kuninkaani, minulla ei ole semmoista valtaa -- minua on
väärin syytetty."
"Pelkosi sinua pidättää. Multa älä ole milläsikään; ei mikään vaara
sua kohtaa. Kutsu tänne myrsky -- vähät siitä, kuinka vähäpätöinen se
onkin -- minä en toivo mitään hurjaa rajuilmaa, vaan paras on vain
kohtuullinen tuuli -- tee se, ja sun henkesi on säästetty -- sinä olet
menevä vapaana täältä lapsesi kanssa, kuninkaan armo muassasi, eikä
kukaan koko valtakunnassa uskalla tehdä sulle vähintäkään pahaa tai
soimata sinua."
Vaimo parka lankesi polvilleen ja vakuutti vakuuttamistaan, kyynelien
tulviessa, ettei hällä ollut mitään valtaa tai voimaa suorittaakseen
tuota ihmetyötä. Muuten hän olisi iloinen voidaksensa pelastaa yksinään
lapsensa hengen ja uhrata omansa jos hän tottelemalla kuninkaan käskyä
voisi saavuttaa niin kallisarvoisen armon.
Tom pysyi vaatimuksessaan -- vaimo yhä vakuutuksissaan. Viimein sanoi
Tom --
"Minä uskon vaimon puhuneen totta. Jos _minun_ äitini olisi hänen
sijassaan ja olisi saanut tuon voiman saatanalta, niin hän ei tuumaisi
hetkeäkään, vaan kutsuisi myrskynsä ja saattaisi koko maan raunioihin,
jos hän sillä voisi pelastaa minun menetetyn henkeni! Tämä todistaa,
että muut äidit on tehty saman mallin mukaan. Sinä olet vapaa, vaimo
hyvä -- sinä ja sinun lapsesi -- sillä minä uskon sinut viattomaksi.
_Nyt_ ei sulla ole mitään pelkäämistä, kun olet anteeksi saanut -- vedä
siis sukat jalastasi! -- ja jos voit tehdä mulle myrskyn, niin tulet
sinä rikkaaksi!"
Pelastettu vaimo kävi äänekkääksi lausuessaan kiitollisuuttaan ja
valmistautui tottelemaan, samalla kun Tom katsoi häneen pingoitetulla,
vähän pelon sekaisella odotuksella. Hovimiehet osoittivat selvästi
hätäisyyttä ja levottomuutta. Vaimo paljasti oman jalkansa ja pikku
tyttönsäkin ja koki silminnähtävästi parastansa palkitakseen kuninkaan
jalomielisyyttä maanjäristyksellä, mutta se oli kokonaan turhaa työtä
ja pettymystä. Tom huokaili ja sanoi --
"Kas niin, vaimo parka, älä huoli siitä enää; sinun kykysi on jättänyt
sinut. Mene matkaasi rauhaan; ja jos tuo kyky kenties kerran maailmassa
palajaa, niin älä unohda mua silloin, vaan hanki mulle aika myrsky."


KUUDESTOISTA LUKU.
Juhlapäivälliset.

Päivällistunti lähestyi -- ja kummallista kyllä, tuotti ajatus niistä
hyvin vähän mielihaikeaa Tomille, pelkoa tuskin ollenkaan. Aamupäivän
tapaukset olit ihmeellisesti kärjentäneet hänen luottamustaan itseensä.
Tuo pieni tuhkapöperö oli jo, neljän päivän tottumuksen perästä,
paremmin perehtynyt vieraaseen ylistupaansa, kuin täysikasvanut ihminen
olisi sen tehnyt kuukaudessa. Lapsen mukautuvaisuus vieraisiin oloihin
ei ole koskaan sattuvammin todistettu.
Rientäkäämme nyt yhdessä muutamien valittujen kanssa suureen
juhlasaliin ja heittäkäämme silmäys ympärillemme siellä, sillaikaa
kuin Tom tehdään valmiiksi upeaa toimitusta varten. Se on lavea sali
kullatuine patsaineen ja seinäpylväineen ja maalatuine seinineen
ja kattoineen. Oven pielessä seisoo pitkiä kaartilaisia, jotka
ovat liikkumattomat kuin patsaat ja puetut rikkaisiin ja koreihin
pukuihin, käsissä partuskat. Korkealla parvella, joka ympäröi koko
salin, sijaitsee soittokunta sekä sullottu joukko porvareja, molempia
sukupuolia, loistavissa puvuissa. Keskellä huonetta, kohoitetulla
lavalla, on Tomin pöytä. Mutta nyt jätämme sananvuoron vanhalle
kronikoitsijalle:
"Eräs herra astuu saliin, kantaen sauvaa, ja heti hänen perästään
toinen herra, kantaen pöytäliinaa, jonka he, polvistuttuansa
kolme kertaa syvimmällä kunnioituksella, levittivät pöydälle ja
laskeuduttuansa taasen polvilleen, vetäytyvät takaisin; sitten tulee
kaksi muuta; toisella on taasen sauva toinen kantaa suolasalkkaria,
tallrikkia ja leipää; polvistuttuansa, niinkuin edellisetkin tekivät,
ja asetettuansa pöydälle mitä heillä oli muassaan, vetäytyvät hekin
takaisin samoilla juhlamenoilla kuin ensimmäiset; lopuksi tulee
kaksi aatelismiestä, loistavissa puvuissa, toinen kantaen makuveistä
kädessään; ja nämä, kumarrettuaan kolme kertaa miellyttävimpään tapaan,
lähestyvät pöytää ja hierovat sitä leivällä ja suolalla, aivan yhtä
suurella kunnioituksella kuin jos kuningas olisi läsnä".[10]
Tähän päättyivät juhlalliset valmistukset. Nyt kuuluu kaukaa kaikuvista
käytävistä torven ääni ja hämärä huuto: "Tie auki kuninkaalle! Tie
auki kuninkaan ylhäiselle majesteetille!" Nämä äänet toistetaan monta
kertaa -- tulevat yhä lähemmälle -- lopuksi kajahtaa torvensoitto
melkein vasten silmiämme, ja huuto heläjää yltympäri salin: "Tie auki
kuninkaalle!" Tällä hetkellä ilmestyy luo loistava joukko ja astuu
ovesta sisään tahtimarssissa. Mutta jatkakoon taasen kronikoitsija --