Prinssi ja kerjäläispoika - 13

näitä näkymästä kuninkaalle. Eräs pappi astui paikalle ja tunkeusi
väkijoukon läpi, eikä häntäkään enää näkynyt. Kuningas kuuli nyt
puhuttavan, edes ja takaisin, kuin olisi tehty kysymyksiä ja vastattu
niihin, mutta mitä sanottiin hän ei voinut eroittaa. Sitten seurasi
siellä hälinää ja valmistusta, vanginvartiat kulkivat ehtimiseen edes
ja takaisin sen väkijoukon läpi, joka seisoi toisella puolen sidottuja
naisia; ja tämän kaiken tapahtuessa valtasi vähitellen väkijoukon syvä
juhlallinen äänettömyys.
Nyt jakaantui komennosta joukko ja vetäytyi taaksepäin, ja kuningas
näki näytelmän, joka sai veren jäätymään hänen jäsenissään. Läjä
polttoaineita oli koottu naisten ympäri ja mies polvillaan sitä
sytyttämässä!
Naiset kallistivat päänsä ja peittivät kasvojansa käsillään. Keltaiset
liekit rupesit liehumaan räiskyvistä, rytisevistä sytykkeistä, ja
siniset savupylväät nousivat niistä ilmaan. Pappismies kohotti kätensä
ja alkoi rukoilla -- silloin, juur silloin tuli kaksi nuorta tyttöä
lennähtäen suuresta portista pihaan; he kurottivat kirkuvan kiljunnan
ja syöksivät suorastaan roviolle palavain naisten syliin. Heti paikalla
vartiat tempasivat heidät pois, ja toista heistä pidettiin lujasti
kiinni, mutta toinen repeytyi irti sanoen tahtovansa kuolla äitinsä
kanssa, ja ennenkun ennättivät häntä estää, oli hän jo kietonut kätensä
äitinsä kaulaan. Hän siepattiin pois uudestaan, ja hänen hameensa oli
syttynyt palamaan. Kaksi tai kolme miestä piteli häntä, ja palava osa
hänen hameestaan revittiin irti ja viskattiin leimuavana menemään;
yhä hän ponnisti irti sanoen jäävänsä yksin maailmaan nyt, joll'ei
saisi kuolla yhdessä äitinsä kanssa. Molemmat tytöt kirkuivat yhä ja
kamppailivat vapautensa puolesta; mutta tämän metelin hukutti äkkiä
sydäntä särkevä kiljunta kuoleman-kamppausta kärsivien puolelta, --
kuningas käänsi silmänsä mielettömistä tytöistä roviolle; sitten
hän kääntyi poispäin ja nojasi tuhankarvaiset kasvonsa seinämuuria
vasten eikä nähnyt mitään enää. "Mitä olen silmäillyt tässä lyhyessä
hetkessä," sanoi hän, "ei ikinä lähde muististani, vaan pysyy siihen
painettuna aina; ja minä olen sen näkevä päivin ja uneksiva siitä
öisin, kunnes kuolen. Jospa oisin ollut sokea tällä hetkellä!"
Hendon piti kuningasta silmällä. Hän sanoi itseksensä tyytyväisyydellä:
"Hänen mielentilansa on paranemassa; hän on muuttunut ja käynyt
sävyisemmäksi. Jos hän olisi seurannut tapojaan, niin olisi hän
karannut näiden roistojen kimppuun ja sanonut olevansa kuningas ja
komentanut naiset vapaiksi ihan eheinä nahoistaan. Pian on tämä
harhaluulo mennyttä kalua ja unohtuva pois, ja hänen mielensä on
terveenä jälleen. Jumala jouduttakoon sitä päivää!"
Tään päivän kuluessa tuotiin linnan vankilaan useampia vankeja,
joiden piti siellä viettää yönsä ja sitten, vartiain kaitsemina,
vietämän kuningaskunnan eri paikkoihin kärsimään rangaistusta kukin
rikoksistaan. Kuningas puhutteli heitä, -- hän oli tehnyt sen
tehtäväkseen, että valmistaisi itseänsä kuninkaallista ammattiansa
varten hankkimalla tiedusteluja vangeilta, milloin vain tilaisuutta
olisi tarjona -- ja heidän kertomuksensa kärsimistään tuskista ja
suruista väänteli hänen sydäntään. Yksi heistä oli eräs hassunlainen
vaimo raukka, joka oli näpistänyt pari kyynärää vaatetta eräältä
kutojalta -- hän oli hirtettävä siitä. Toinen oli eräs mies, jota
syytettiin hevosen varkaudesta; hän sanoi, ettei asiaa voitu todistaa
ja että hän luuli olevansa vapaa hirttonuorasta, mutta mitäs vielä!
-- hän oli tuskin päässyt siitä syytöksestä, ennenkuin hänet taasen
pantiin kiinni, muka saksanhirven taposta kuninkaallisessa puistossa.
Tämä tulikin todistetuksi, ja nyt oli hän matkalla hirteen. Oli siellä
myös eräs käsityön oppilas, jonka asia erittäin tuskautti kuningasta.
Tämä nuorukainen sanoi eräänä iltana löytäneensä haukan, joka oli
lähtenyt karkuun omistajaltaan, ja hän oli ottanut sen mukaansa kotiin,
luullen olevansa oikeutettuna siihen, mutta maakunnan oikeus oli
julistanut hänet varastaneeksi sen ja tuominnut hänet kuolemaan.
Kuningas julmistui kaikesta tästä raakuudesta ja kehoitti Hendonia
murtautumaan vankeudesta ja hänen kerallaan pakenemaan Westminster'iin,
jotta hän voisi nousta valtaistuimelle ja suojellen pitää näitä
onnettomia valtikkansa alla ja puolustaa heidän henkeänsä. "Lapsi
raukka", huokasi Hendon, "nämä onnettomat kertomukset ovat saattaneet
hänen tautinsa jälleen -- voi, joll'ei niitä olisi sattunut, olisi hän
pian ollut tuiki terveenä!" Näiden vankien joukossa oli eräs vanha
lakimies -- mies, joka näytti hyvin rohkealta ja pelkäämättömältä. Hän
oli kolme vuotta takaperin kirjoittanut lentokirjan lordkanslerista,
syyttäen häntä siinä vääryydestä, ja oli tullut rangaistuksi
syytöksistään molempain korvainsa hukalla kaakinpuussa, ammattinsa
menettämisellä, 3,000 punnan sakolla ja elinkautisella vankeudella.
Äskettäin oli hän uusinut hyökkäyksensä ja sentähden uudestaan tuomittu
menettämään _mitä hänellä vielä oli jälellä korvistaan_, maksamaan
5,000 puntaa sakkoa, saamaan häpeällisen poltinmerkin molempiin
poskiinsa ja jäämään Vankeuteen elinajaksi.[14]
"Nämä on kunniakkaat arvet", sanoi hän, pyyhkäisi pois harmaat hapsensa
ja näytti korviensa typistyneet tyngät.
Kuninkaan silmät säihkyivät tulta. Hän sanoi --
"Ei kenkään usko minua -- ettekä tekään sitä tee. Mutta yks kaikki --
noin kuukauden mentyä te olette vapaa; ja vieläkin, ne lait, jotka ovat
raiskanneet teidät ja häpäisseet Englannin nimeä, ovat pyyhittävät pois
valtion kirjoista. Tää maailma on vääräksi väännetty; kuninkaat käykööt
kerran koulua omain lakiensa luona, oppiaksensa laupeutta."


KAHDEKSASKOLMATTA LUKU.
Uhraus.

Sill'aikaa painoi Miles'ia katkerasti vankeus ja toimettomuus. Mutta
jo tuli suureksi ilokseen hänen tutkimuksensa, ja hän luuli voivansa
tervehtiä jokaista tuomiota tyytyväisyydellä, jos se vain ei sisältäisi
jatkettua vankeutta. Mutta hän erehtyi. Hän tuli vallan raivoihinsa,
kun hänet julistettiin "uppiniskaiseksi maankiertäjäksi" ja tuomittiin
istumaan kaksi tuntia jalkapuussa tämän ominaisuuden säilyttämisestä
ja Hendon Hallin herran kimpustamisesta. Hänen vaatimuksensa että hän
muka oli syyttäjänsä veli ja Hendon Hallin arvonimien ja tilusten oikea
perillinen jätettiin halveksivasti huomioon ottamatta, tutkintoa muka
ensinkään ansaitsemattomana.
Hän raivosi ja uhkasi matkalla rangaistuspaikkaan, mutta siitä ei ollut
mitään hyötyä. Vanginvartiat hinasit häntä muassaan kovakouraisesti, ja
sai hän päälle päätteeksi monen sysäyksen selkäänsä epäkunnioittavasta
käytöksestään.
Kuningas ei pystynyt tunkeutumaan kaiken sen roskaväen läpi, joka
surisi vangin ja hänen vartiansa takana. Hänen täytyi sentähden seurata
jälkijoukkoa, erillään hyvästä ystävästään ja palvelijastaan. Kuningas
oli töin tuskin itse päässyt jalkapuusta, koska hän oli tavattu
niin huonossa seurassa, mutta yhtäkaikki oli hänet, nuoruuteensa
katsoen, laskettu vapaaksi nuhdesaarnalla ja varoituksella. Kun
väkijoukko viimein seisahtui, lensi hän levottomana paikasta paikkaan
kehikkeen reunusta myöden etsien aukkoa, josta pääsisi läpi. Ja
viimein, tehtyään monta turhaa yritystä, hän onnistui. Tuossa istui
hänen henkipalvelijansa alentavassa jalkapuussa, likaisen roskaväen
pilkaksi ja puskuksi -- hän, Englannin kuninkaan suojelija! Edvard oli
tosin kuullut kun tuomio julistettiin, mutta hän ei ollut käsittänyt
puoltakaan siitä. Hänen verensä rupesi kiehumaan, kun hän selvästi
huomasi solvauksen heidän menettelyssään; se kuohui yli partaittensa
seuraavassa hetkessä, hänen nähdessään miten tuli lennähtäen ilmassa
ja miten rutistui Hendonin posken muna, -- ja hänen kuullessaan
miten väkijoukko sen johdosta remahti hartaaseen nauruun. Hän juoksi
avonaisen kehän poikki, asettui suoraan virkailevan vartian eteen jo
huutaen --
"Hyi, hävetkää! Tämä on mun palvelijani -- päästäkää hänet! Minä olen
-- --"
"Vait, Herran tähden!" huudahti Hendon hurjan peljästyksen vallassa,
"johan te menette hiiteen. Älkää huoliko hänestä, vartia, hän on väärä
päästään."
"Älä sinä piittaa hänestä, mies poloinen. Minä en piittaa hänestä,
mutta sen verran minä piittaan, että hän nyt saa multa läksyn." Hän
kääntyi erään alavartian puoleen ja sanoi: "Anna pienelle hupsulle pari
lyöntiä tästä piiskasta, jotta hän vähä parantaisi käytöstään."
"Puoli tusinaa tekee paremman vaikutuksen", ehdotti sir Hugh, joka
samassa hetkessä oli tullut ratsastaen paikalle katsahtaakseen
näytelmää.
Kuningas pantiin kiinni. Hän ei edes koettanut vastustaa; niin hän
oli hämmästyksissään siitä hirvittävästä väkivallasta, jota aijottiin
panna toimeen hänen pyhitettyä persoonaansa vastaan. Historia oli jo
häpäisty tarinalla englantilaisesta kuninkaasta, joka tuli ruoskituksi,
-- olihan se sietämätöntä, että juuri hänen piti olla kopiona moisesta
häpeällisestä sivusta siinä. Hän oli kuitenkin kiinni, ei mitään apua
ollut; hänen täytyi joko ottaa rangaistus taikka rukoilla armoa. Kovat
ehdot; hän päätti ottaa iskut -- kuningas sen tehköön, mutta kuningas
älköön rukoilko.
Miten olikaan, teki Miles Hendon tästä vaikeudesta lopun. "Antakaa
lapsen mennä, te hirveät pedot", sanoi hän, "ettekö näe, kuinka nuori
ja kehno hän on? Antakaa hänen mennä -- minä otan hänen lyöntinsä."
"S'oli todellakin hyvä tuuma -- kiitos siitä", sanoi Hugh, ja hänen
naamastaan loisti pirullinen iva. "Päästäkää pikku kerjäläinen ja
antakaa tälle verkille tusina iskuja hänen sijassaan -- kunnon tusina,
oikein karvaalla mitalla." Kuningas oli heti panemaisillaan jyrkän
vastalauseen, mutta sir Hugh sulki hänen suunsa tällä muistutuksella:
"Niin, jatka sinä ja puhu suus' puhtaaks -- mutta muista vain, että
joka sanasta, kuin lähtee suustas, hän tuossa saapi kuus iskua lisää."
Hendon laskettiin jalkapuusta ja hänen selkänsä paljastettiin. Ja kun
iskut lyötiin, käänsi kuningas pois kasvonsa, ja kyyneleet, joteskin
epäkuninkaalliset, vuosivat hillitsemättä hänen poskilleen. "Voi,
sentään, mikä hyvä, jalo sydän", sanoi hän itsekseen, "tämä uhraava
urostyö ei ole koskaan menevä muististani. En unhota sitä eivätkä
_nuo_ ole sitä unhottavat!" lisäsi hän harmissaan. Mutta hänen
aprikoidessaan siinä, kasvoi kasvamistaan hänen oikea käsityksensä
Hendonin jaloluontoisesta käytöksestä, kasvoi yhä suuremmoisemmaksi, ja
hänen kiitollisuutensa niinikään. Taaskin hän sanoi itseksensä: "Joka
pelastaa ruhtinaansa haavoista ja kenties kuolemasta -- ja sen on hän
tehnyt -- suorittaa jalon työn; mutta se on vähäistä -- - se on tyhjää!
-- siihen työhön verraten, joka pelastaa ruhtinaansa _häpeästä!"_
Hendon ei päästänyt ääntäkään ruoskinnasta, vaan otti raskaat iskut
sotilaan urheudella. Tämä seikka yhdessä sen kanssa, että hän oli
pelastanut pojan ottamalla ruoskaniskut hänen puolestaan, pakotti
kokoontuneen roskaväenkin Hendonia kunnioittamaan; sen ivat ja
iljunat kuolivat siihen paikkaan, eikä kuiskaustakaan kuulunut, pait'
läiskäävien lyöntien. Hiljaisuus, joka vallitsi paikalla, sittenkin kun
Hendon oli jälleen pantu jalkapuuhun, oli vallan vastakohtana niille
soimaaville huudoille, jotka olit kuuluneet siellä niin vähää ennen.
Kuningas kävi hiipien Hendonin luokse ja kuiskasi hänen korvaansa --
"Kuninkaat ei voi aateloittaa sinua, sinä uskollinen suuri sielu, sillä
Yksi, joka on korkeampi kuin kuninkaat, on jo sinut tehnyt aateliseksi;
mutta kuningas voi vahvistaa sinun aateluutesi ihmisten silmissä." Hän
nosti ruoskan maasta, kosketti sillä hiljaa Hendonin verisiä hartioita
ja kuiskasi: "Edvard, Englannin kuningas, lyöpi sinut täten kreiviksi!"
Hendon helleni. Vesi vuoti hänen silmiinsä. Ja kuitenkin järkähytti
tilan ja asianlaidan kauhea naurettavuus hänen vakavuutensa siihen
määrään asti, että hänellä oli täysi lyö pidättää sisällistä
hilpeyttään näkymästä kasvoissaan. Yhtäkkiä tulla kohotetuksi,
puoli-alastomana ja verisenä, julkisesta jalkapuusta kreivillisyyden
Alppien-kaltaiseen korkeuteen ja loistoon -- se näytti hänestä
naurettavuuden huipulta. Hän sanoi itseksensä: "Nyt olen mä
todellakin kiiltokullalla koristettu! Kuvaritari unelmien ja varjojen
valtakunnassa on muuntunut kuvakreiviksi -- todellakin huimaava lento
näin tottumattomalle siivelle! Jos tätä jatkuu, niin minä kai pian
tulen hirtetyksi ja sitten koristetuksi kuin tanssiriuku kaikellaisella
prameudella ja kissankullalla. Mutta mä panen kuitenkin niihin arvoa,
niin arvottomat kuin ne itsessään ovatkin, mä panen arvoa niihin sen
rakkauden tähden, josta ne ovat lähteneet. Paremmat on sittenkin nämä
mun tyhjät arvonimeni, jotka tulevat pyytämättäni -- puhtaasta kädestä
ja hellästä sydämmestä -- kuin moni todellinen titteli, joka ostetaan
orjamaisuudella halvalta hallitsijalta."
Tuo peljätty sir Hugh pyörähti hevosensa pois ja ajoi täyttä laukkaa
matkoihinsa, -- ihmisvallin jakaantuessa hiljaa hänen tieltänsä ja
sitten taas sulkeutuen yhtä hiljaa. Ja semmoisenaan se valli pysyi.
Ei kenkään uskaltanut tuoda esiin mitään muistutusta vangin eduksi
tai häntä kiittääkseen; mutta herjauksen puute oli jo itsessäänkin
suosionosoitusta kylliksi. Eräs myöhäiseen tullut, joka ei ollut
perehtynyt asianhaaroihin ja joka tahtoi osoittaa halveksumista
"petturia" kohtaan ja tässä tarkoituksessa oli heittämäisillään
häneen kuolleen kissan, -- hänet heitettiin tuossa paikassa maahan
ja potkittiin pois, hiiskauksenkaan kuulumatta ja syvän hiljaisuuden
vallitessa vieläkin.


YHDEKSÄSKOLMATTA LUKU.
Londoniin.

Kun Hendonin määräaika jalkapuussa oli päättynyt, päästettiin hänet
pois ja käskettiin korjaamaan luunsa paikkakunnalta eikä koskaan
tulemaan sinne enää. Hänen miekkansa annettiin hälle takaisin, samaten
myöskin hänen muulinsa ja aasinsa. Hän nousi eläimensä selkään ja
kuningas niinikään, ihmisjoukon astuessa kunnioituksella syrjään ja
hajaantuen sitten, heidän mentyään.
Hendon oli pian syventynyt ajatuksiinsa. Oli erittäin tärkeitä
kysymyksiä ratkaistavana. Mitä oli hänen tekeminen? Mihinkä
lähteminen? Voimakasta apua täytyi tulla, mistä hyvänsä, taikka oli
hänen jättäminen perintöoikeutensa sikseen ja sitäpaitsi kärsimänsä
syytöksen, että hän oli petturi. Mistä voi hän toivoa saavansa tätä
voimakasta apua? Niin, siinä pulmallinen kysymys. Vähitellen heräsi
hänessä aatos, joka vivahti vähän mahdollisuuteen -- hyvin heikkoon
mahdollisuuteen tosin, mutta joka kuitenkin kesti aprikoimista
paremman puutteessa. Hän muisteli mitä vanha Andrews oli sanonut
nuoren kuninkaan hyvyydestä ja hänen taisteluhalustaan vääryyttä
kärsivien ja onnettomain puolesta. Minkätähden ei hän menisi ja
koettaisi puhutella häntä ja pyytäisi oikeutta? Niin, minkätähden?
Mutta toiselta puolen -- kuinka voisi hän, haaveellinen maankuleksija,
päästä korkean yksinvaltiaan puheille? No, vähät siitä, hätä keinon
keksii! Ja kyllä sen sillan yli päästään, kun kerran sinne tullaan.
Olihan hän vanha sotilas ja tottunut keksimään tepsiviä temppuja; miksi
ei hän nyt löytäisi tietä? Niin, hän tahtoi ainakin panna parastansa.
Kenties hänen isänsä vanha ystävä sir Humphrey Marlow auttaisi
häntä - "tuo vanha hyvä sir Humphrey, kuninkaan kyökin, tallin eli
jonkun muun laitoksen päämies" -- Miles ei oikein muistanut minkä.
No nyt, kun hänellä oli jotakin, johon hän voi suunnata tarmonsa,
jokin määrätty esine, jota hän voi ajaa takaa, nyt haihtui myöskin
vähitellen se nöyryytyksen ja lannistuksen sumu, joka oli laskenut
hänen hengelleen, ja hän kohoitteli päänsä ja katsoi ympärilleen. Hän
hämmästyi nähdessään kuinka kauvas hän oli tullut; muinainen kotikylä
oli jo kaukana hänen takanaan. Kuningas tuli jotkottaen perästä, ja
hänen päänsä painui alaspäin; sillä hänkin oli syventynyt ajatuksiin
ja tuumiin. Surullinen aavistus sumensi Hendonin vastasyntynyttä
reipastusta: olisiko poika taipuvainen lähtemään uudestaan kaupunkiin,
jossa hän koko lyhyenä elinaikanaan ei ollut muuta kokenut kuin hätää
ja puutetta ja rääkkäystä? Mutta kysymys oli ratkaistava. Sitä ei
saattanut välttää. Niin siis Hendon pidätti ohjaksia ja lausui --
"Olenhan aivan unohtanut kysyä, mihin matkustetaan. Minne te käskette,
herra?"
"Londoniin!"
Hendon antoi mennä taas, hyvin tyytyväisenä tähän vastaukseen -- vaikka
hämmästyneenä myös.
Koko matka meni kuitenkin ilman tärkeitä seikkailuja. Mutta se
päättyi, kun päättyikin, seuraavaan. Noin kello kymmenen illalla he
saapuivat Londonin sillalle, keskelle kiehuvaa, kiitävää, huutavaa
ja hurraavaa ihmispesää, jonka oluesta hohtavat naamat paistoivat
tuhansien tulisoittoin valossa -- ja sillä hetkellä juuri eräs
muinoisen herttuan eli muun suuruuden rappeutunut pää romahti alas
paikaltaan ja sattui Hendonin käsivarteen, kimmahtaen sitten niiden
jalkoihin, jotka hurisivat perästä. Niin häviävää, haihtuvaa, on
ihmisen työ tässä matoisessa maailmassa! -- kuningas vainaja hyvä oli
ainoastaan kolme viikkoa ollut kuolleena ja kolme päivää haudassaan,
ja jo nyt olit nämä kaunistukset, joita hän niin suurella vaivalla
oli valinnut siltaansa varten valtakunnan etevimmistä päistä, jo nyt
olit ne rappeutumassa. Eräs porvari kompastui tähän pääkalloon ja löi
täten oman päänsä joteskin tuimasti vasten sitä, joka sattui käymään
hänen edellänsä, joka taas puolestaan kääntyi taaksepäin ja löi vasten
korvia ens' miestä, kuin tuli hänelle eteen, ja sai itse vuorostaan
samalla tavoin vasten naamaa tämän miehen ystävältä. Olihan juuri
sopivin aika moiseen kahakkaan, sillä juhlallisuudet huomista päivää
-- kruunauspäivää -- varten olit jo alkaneet. Jokainen oli pikkuisen
päissään, juomatavaroista ja isänmaallisuudesta. Viidessä minuutissa
rusikoittiin nyrkeillä yli melkoisen pinnanalan; kymmenen tai
kahdentoista minuutin perästä oli se, nimittäin pinnanala, laventunut
pariin tynnyrinalaan ja nyrkkisota käynyt kapinaksi. Tällöin olit jo
Hendon ja kuningas toivottomasti joutunut erilleen toinen toisestaan ja
hävinneet huilaavan ihmisjoukon sekamelskaan. Sinne jätämme heidät.


KOLMASKYMMENES LUKU.
Tom'in edistyminen.

Sill'aikaa kuin todellinen kuningas vaelteli pitkin maata, huonosti
puettuna, huonosti ruokittuna, maankiertäjäin rusikoimana ja
pilanesineenä lakkaamatta, toisinaan salvattuna yhteen varkaiden ja
murhaajain kanssa vankilaan ja kutsuttuna roistoksi ja petturiksi
kaikkialla, -- sill'aikaa vietti valekuningas Tom Canty ihan
toisenlaista elämää.
Kuu viimeksi hänet näimme, oli kuninkuus juur ruvennut näyttämään
hälle päiväpuoltaan. Tämä päiväpuoli leveni levenemistään jokaiselta
vuorokaudelta: hyvin vähässä ajassa koko elo oli tullut pelkäksi
auringonpaisteeksi ja suloksi. Pelko meni menoaan; synkät aavistukset
haihtuivat ja kuolivat pois; hämmennys hälveni luonnollisen ja
luottavaisen ryhdin tieltä. Piiskapoikansa kultakaivoksen sai hän
lypsämään päivä päivältä paremmin.
Hän käski lady Elisabethin ja lady Jane Gray'in luoksensa, kun hänen
tuli halu leikkiä tai jutella, ja lähetti heidät pois saatuaan
kylliksensä, kaikki tyyni kuin olisi hän tottunut moisiin tapoihin.
Eikä myöskään osoittanut hän minkäänmoista hämmennystä enää, kun nämä
korkeat henkilöt lähtiessään painoivat suukkosen hänen kämmenelleen.
Se oli hänelle hupaista, kun hän iltasin tuli kaikella loistolla
saatetuksi vuoteelle ja aamusin monimutkaisilla juhlamenoilla puetuksi.
Hän ylvästeli, kun hän marssi päivällisille tuo kimeltävä joukko
valtiopalvelijoita ja asepukuisia herrasmiehiä kintereillään; niin, hän
jopa lisäsi näiden viimemainittujen lukuakin kaksin kerroin, että niitä
oli sata. Hän rakasti kuulla torvien toitotusta pitkissä käytävissä ja
kuuluvain äänien kajahusta: "Tie auki kuninkaalle!"
Hän oppi jopa ilolla istumaan neuvostossa valtaistuimellansa ja olemaan
olevinansa jotain muutakin kuin lordprotektorin huulikappaleena. Hän
otti mieliriemulla vastaan ulkomaiset lähettiläät ja heidän prameat
saattoväkensä ja kuunteli heidän asioitaan loistavilta kuninkailta,
jotka nimittivät häntä '"veljeksensä". Oi, sinä onnen lellipoika Tom
Canty, äsken lähtenyt Offal Court'in liasta!
Hän oli ihastunut kallisarvoisiin vaatteisiinsa ja antoi käskyjä
tuomaan yhä lisää. Hän huomasi nuo neljäsataa palvelijaansa liian
vähälukuisiksi omalle suuruudelleen ja enensi ne kolmin kerroin. Noiden
liehakoitsevain hovimiesten mairittelu kävi suloiseksi musiikiksi
hänen korvilleen. Hän pysyi kuitenkin hyvänä ja lempeänä ja oli yhä
edelleen kaikkien rasitettujen puolustajana ja kävi väsymätöntä sotaa
vääriä lakeja vastaan. Moisissa tiloissa saattoi hän loukattuna muka
kääntyä johonkin kreiviin tai herttuaan ja iskeä häneen silmäyksen,
joka pani loukkaajan vapisemaan. Kerran, kun hänen kuninkaallinen
"sisarensa", tuo hirveän pyhä lady Mary, otti jutellakseen hänen
kanssaan hänen "viisaudestaan", siinä, että hän armahti niin paljon
ihmisiä, jotka muuten olisivat istuneet vankeudessa tai tulleet
hirtetyiksi tai poltetuiksi, ja kun hän muistutti hänelle, että
heidän isä-vainajansa vankiloissa väliin oli ollut enemmän kuin
kuusikymmentä tuhatta syylliseksi todistettua vankia yhdellä kertaa,
sekä että kuningas Henrik kiitetyn hallituksensa aikana oli jättänyt
seitsemänkymmentäkaksi tuhatta vankia pyövelin tapettavaksi[15] --
silloin poika tuli jalon harmin valtaan ja käski lady Maryn mennä
huoneeseensa ja rukoilla Jumalaa ottamaan hänen rinnastaan kiven ja
antamaan hänelle ihmisen sydämmen.
Eikö Tom siis koskaan tuntenut levottomuutta tuon pienen oikean
prinssi paran kohtalosta, joka niin ystävällisesti oli kohdellut häntä
ja semmoisella innolla lentänyt ulos kostamaan tuolle hävyttömälle
vartiomiehelle palatsin portilla?
Kyllä, ensimmäiset päivät ja yöt olit runsaasti sirotetut mietteillä
kadonneesta prinssistä ja hänen toivotusta kotiintulostaan ja hänen
astumisestaan perittyihin oikeuksiinsa ja kunniaansa. Mutta kun aika
kului eikä prinssiä kuulunut, niin Tom'in mieltä rupesi pitämään
täydessä puuhassa uutuus ja lumoavaisuus hänen asemassaan, ja eksynyt
hallitsija rupesi vähitellen luistamaan pois hänen ajatuksistaan.
Ja lopulta, kun nämä mietteet väkisinkin aika ajottain tunkeutuivat
hänen rintaansa, hän ajoi ne menemään pahansuopina aaveina, jotka vain
panivat Tom'in häpeemään ja tuntemaan syyllisyyttä.
Tom'in äiti parka ja sisaret menivät, samaa tietä hänen sydämmestään.
Ensimmältä hän vaikeroi heidän puolestaan, suri heitä, mutta sittemmin
kauhisti häntä se ajatus, että he jonakin päivänä ilmestyisivät
repaleissaan ja liassaan, ilmaisisivat hänet suukkosillaan ja
syöksisivät hänet alas huimaavalta paikaltaan ja vetäisivät hänet
takaisin köyhyyteen ja kurjuuteen ja likaan. Viimein he lakkasit
melkein kokonaan häntä kiusaamasta. Ja Tom oli tyytyväinen, jopa
iloinenkin, sillä milloin ikänänsä heidän surulliset ja syyttäväiset
kasvonsa ilmestyivät hänelle, tunsi hän itsensä halveksituksi enemmän
kuin mateleva mato.
Puolyön aikaan helmikuun 19 päivänä oli Tom Canty vaipumassa uneensa
kallisarvoisella vuoteellaan kuninkaan kodissa, kuninkaallisten
palvelijoittensa passaamana ja kuninkuuden komeuden ympäröimänä, --
onnellinen poika, sillä huomispäivä oli määrätty hänen juhlalliseksi
kruunauksekseen Englannin kuninkaaksi. Samana hetkenä Edvard,
todellinen kuningas, nälissään ja janoisena, ryvettyneenä ja likaisena,
väsyneenä matkasta ja verhottuna repaleisiin ja rasuihin -- tämä
kaikki seurauksena metelistä -- tuli puserretuksi ihmisjoukkoon joka
suurella harrastuksella katseli isoja, kiirehtiviä työmiesparvia, jotka
riensivät sisään Westminster Abbey'in ovista ja niistä ulos, hääräävinä
kuin muurahaiset: työmiehet viimeistelivät valmistuksia kuninkaan
kruunaukseen.


YHDESNELJÄTTÄ LUKU.
Uskollisuuden juhlakulku.

Tom Cantyn herätessä seuraavana aamuna oli ilma täynnään jylisevää
jyminää, joka kantoi kauvemmas kuin korvaan. Se oli sulaa musiikkia
hänelle, sillä se tiesi, että koko englantilainen maailma oli
jaloillaan tervehtiäksensä alamaisimmasti tätä suurta päivää.
Tom oli vieläkin kerran päähenkilönä ihmeen loistavassa juhlakulussa
Thames joella, sillä vanhan tavan mukaan "uskollisuuden juhlakulku"
Londonin läpi lähti Tower'ista, ja sinne hän nyt oli menossa.
Hänen tultuaan perille näytti sillä, kuin vanhan kunnianarvoisen
linnoituksen muurit olisit yhtäkkiä haljenneet tuhansista paikoista
ja kuin joka halkeamasta tupruisi punainen liekkikieli ja valkoinen
savupilvi perästä. Huumaava räjähdys seurasi, joka täydelleen
hukutti ihmisjoukon riemuhuudot ja sai maapinnan täräjämään. Tykkien
salamoimiset, savut ja räjähykset tulivat toinen toisensa perästä
ihmeen nopeudella, niin että vanha Tower hälveni paksuun sumuun omasta
savustaan, -- kaikki pait ylimmäisen tornin huippu ei, jota sanottiin
Valkoiseksi Tower'iksi; tämä, liehuvine lippuineen, pisti ulos tiheästä
savusta kuin vuorenkärki pilvikerroksesta.
Tom Canty, puettuna loistavaan pukuun, nousi korskuvan sotaoriin
selkään, jonka koristeltu satulavaippa ulottui melkein maahan
asti. Hänen "setänsä", lordprotektori Somerset, asettui samalla
tavoin ratsastaen, hänen taaksensa. Kuninkaan kaarti muodosti rivin
kummallekin puolen ja oli mitä prameimmasti varustettu. Protektorin
perästä tuli näennäisesti ääretön saattojoukko suurisukuisia
aatelismiehiä, joita seurasi heidän vasallinsa. Näiden jälkeen taasen
seurasi lordmajori ja neuvosmiehistö punaisissa samettivaipoissa ja
kultaiset vitjat rinnoillaan, ja näiden jälkeen virkamiehet ja kaikki
Londonin ammattikunnat upeissa puvuissa ja kantaen kukin kuntansa
lippuja. Niinikään osallistui juhlakulkuun, erityisenä kunniavahtina
kaupungin läpi, Vanha ja Arvoisa Tykistökomppania -- laitos, joka
jo silloin oli kolmesataa vuolta vanha ja ainoana sotilasosastona
Englannissa, jolla oli (niinkuin sillä vielä meidän päivinämme on)
etuoikeus pitää itseään riippumattomana parlamentin käskyistä.
Tämä oli todellakin loistavaa näytelmää, ja saattojoukkoa tervehdittiin
kaikuvilla eläköön-huudoilla, sen juhlallisesti liikkuessa eteenpäin
sullottujen ihmisjoukkojen keskitse. Kronikoitsija kertoo: "Kun
kuningas tuli sisään kaupunkiin, vastaanotti hänet väestö rukouksilla,
tervetuliaisilla, eläköönhuudoilla, suopeilla sanoilla ja kaikilla
merkeillä, jotka osoittavat alamaisten vilpitöntä rakkautta
hallitsijaansa. Kuningas osoitti iloiset kasvoi niille, jotka
seisoivat taaempana, ja lausui helliä sanoja niille, jotka olit
likempänä hänen armoansa, ja hän näytti olevansa yhtä kiitollisena
kansan hyväntahtoisuudesta kuin tämä oli saadessaan sitä osoittaa.
Kaikille, jotka toivoivat hänelle hyvää, sanoi hän kiitokset. Niille,
jotka rukoilivat: 'Jumala varjelkoon hänen armoansa', sanoi hän
takaisin: 'Jumala varjelkoon teitä kaikkia' ja lisäsi, että 'hän kiitti
heitä sydämmensä pohjasta'. Ihmeellisesti oli kansa ihastuksissaan
kuninkaansa armollisiin vastauksiin ja käytökseen".
Fenchurch Street'illa seisoi "kaunis lapsi kauniissa puvussa" eräällä
lavalla lausumassa hänen majesteettiansa tervetulleeksi kaupunkiin.
Viimeinen värssy hänen tervehdyksessään kuului näin:
"Oi, terve, terve kuningas! Oi, sydän säpsähtää
ja kieli hiljenee, kun silmä halajaa --
Oi, terve, terve valtahas, mi meitä lämmittää.
Sua Herra hallitkoon! Oi, sydän suosittaa."
Kansa remahti kaikuvaan iloon, toistaen jotakuinkin mitä lapsi oli
sanonut. Tom Canty katseli tuota lainehtivaa merta, jossa kirkkaat
kasvot pääosana olit, ja hänen sydämmensä paisui autuutta. Hän
tunsi, että ainoa, mikä kannatti elämistä tässä maailmassa, oli olla
kuninkaana ja koko kansan lemmikkinä. Samassa hetkessä sattui hänen
silmäänsä vähän matkan päästä pari repaleista toveria Offal Court'ista
-- toinen lordisuuramiraali hänen entisessä leikkihovissaan, toinen
ensimmäinen sänkykamari-lordi samassa vaateliaassa valepaikassa;
ja hänen ylpeytensä paisui yli kaikkein rajojen. Voi, jospa he nyt
tuntisivat hänet! Mikä sanomaton kunnia olisi se, jos he voisit nähdä
mikä hän nyt oli ja todistaa, että tuo naurettava pilkkakuningas
katuojista ja kujista oli tullut todelliseksi kuninkaaksi, sekä että
hällä oli suuria herttuaita ja prinssejä nöyrinä palvelijoinaan ja koko
Englannin maailma jaloissaan! Mutia hänen täytyi luopua siitä ilosta
ja tukehuttaa toiveensa, sillä moinen tunteminen saattaisi maksaa
enemmän kuin se tuottaisi. Niin käänsi hän siis päänsä pois ja antoi
molempain repaleisten poikain jatkaa riemu- ja hurraa-huutojaan, heidän