Prinssi ja kerjäläispoika - 06

neulan vartta vastaan; mutta hän oli maltillinen, koska hän sotamiehenä
ennen oli monasti tähän tottunut. Viimein onnistui hän kuitenkin, otti
ne vaatteet, jotka olit odottaneet häntä, polvelleen ja ryhtyi työhön.
"Ravintola on maksettu -- aamiainen myös, jok' on tulossa -- ja onpa
vielä kylliksi rahaa parin aasin ostoon ja niihin pieniin maksuihin,
jotka menee matkalla kahtena tai kolmena päivänä, tästä Hendon Hall'in
iloihin --
"Hän lempi miest -- -- --
"Tuhat tulimmaista! Pistin neulan kynteni alle!... No, vähät siitä
-- ei s'ollut ensimmäinen kerta -- mutt' eipä liioin lystiäkään... Me
saadaan hauskaa siellä, ystäväiseni, s'on vissi se. Siellä sun murheesi
menevät ja raskas sekamielesi myös --
"Hän lempi miestään armaasti,
Mutt' toinen lempi -- --
"Kuinka oivalliset pitkät pistot!" -- hän piti kädellään ylhäällä
vaatteita ja katseli niitä ihmetellen -- "ne näyttävät niin
juhlallisilta ja majesteetillisilta, että ne tekee räätälin pienet
pistelmät kovin kurjiksi ja kömpelöiksi --
"Hän lempi miestään armaasti,
Mutt' toinen lempi häntä -- --
"Tosiaankin, s' on tehty -- hyvin tehtyä työtä, ja näppärästi tehty!
Nyt minä hänet herätän, puen hänen yllensä, kaadan vettä hänelle,
ruokin häntä, ja sitten me riennämme ravintolaan Southwark'in torille
ja -- tehkää hyvin, valtiaani, ja nouskaa ylös! -- hän ei vastaa --
kuulkaa valtiaani! -- totisesti täytyy mun saastuttaa hänen pyhää
persoonaansa pienellä kosketuksella, kun hän nukkuu niin sikeästi,
Mitä!"
Hän veti pois peitteen -- poika oli kadonnut!
Hän tuijotti ympärilleen hetkisen ällistyksissään. Sitten vasta huomasi
hän, että holhottinsa repaleiset vaatteet myöskin olit kadoksissa.
Silloin hän rajuamaan ja metelöimään ja huutamaan ravintolan isäntää.
Tässä hetkessä astui sisään palvelija, kantaen aamiaista.
"Tunnusta, sinä saatanan sikiö, taikka viimeinen hetkes on käsissä!"
pauhasi sotilas ja teki niin hurjan harppauksen palvelijaa kohti, että
tämä hetkeksi kadotti kielensä käytön pelosta ja hämmästyksestä. "Miss'
on poika?"
Peloissaan ja väräjävin äänin teki mies mitä vaadittiin.
"Te olitte tuskin menneet paikalta, teidän ylhäisyytenne, kun eräs
nuorukainen tuli juosten ja sanoi että s'oli teidän ylhäisyytenne
tahto, että poika tuli teidän luoksenne heti sillan päähän Southwarkin
puolelle. Minä toin nuorukaisen tänne ja kun hän herätti pojan ja
toimitti asiansa, niin poika vähän mutisi, kun oli herätetty hänet
'niin aikaisin', kuten hän sanoi; mutta poika pani ryysyt päälleen
ja seuras nuorukaista sanoen vain, että s'olis ollut sopivampaa, jos
teidän ylhäisyytenne olis tullut itse eikä lähettänyt vierasta -- ja
sitten -- --"
"Ja sitten sinä olet pöllö! -- pöllö, jota helposti voi pettää! Menköön
koko sukukuntasi hirteen! Mutta kenties ei mitään vahinkoa ole tullut.
Kenties ei pojalle ole tahdottu mitään pahaa. Minä menen noutamaan
häntä. Laita pöytä kuntoon. Mutta ootappas! Sänkypeite oli pantu niin,
kuin joku makaisi sen alla -- oliko se sattumuksesta?"
"Sitä en tiedä, hyvä ylhäisyytenne. Näin nuorukaisen töhrivän sitä --
hänen ku tuli poikaa hakemaan."
"Tuhat tulimmaista! Sen hän teki minua pettääkseen -- voittaakseen
aikaa. Kuules nyt! Oliko tämä nuorukainen yksin?"
"Aivan yksin, teidän ylhäisyytenne."
"Onko se vissiä?"
"On, teidän ylhäisyytenne."
"Älä nyt hätäile laisinkaan -- mieti asiaa, mieti tarkoin, mies."
Hetkisen aprikoituaan, palvelija sanoi --
"Kun hän tuli, ei ollut kukaan hänen muassaan; mutta mä muistan, että
juur kun nuo kaks sekaantuivat väkijoukkoon sillalla, niin eräs hyvin
roistomainen mies sukelsi esiin läheisyydestä, ja juur kun kun sai
heidät kiinni -- --"
"Niin mitä _silloin?_ -- puhu suus' puhtaaks!" jyrisi malttamaton
Hendon keskeyttäen.
"Juur silloin nuoli väkijoukko heidät, ja min' en nähnyt enää mitään,
varsinkin kun isäntäni kutsui minua. Hän oli aivan raivoissaan, koska
oli unohtunut paisti, minkä notarius oli tilannut, vaikka minä voin
ottaa kaikki pyhimykset todistajiksi, että se, että syytetään _minua_
tästä hairauksesta, on yhtä väärää kuin jos syytettäisiin luomatonta
lasta niistä synneistä, jotka -- --"
"Mene matkoihis, pöllö! Sinun lorus tekee minut hulluksi. Seis! mihin
sun on kiire? Etkö voi vartoa? Lähtivätkö he Southwark'iin päin?"
"Juur niin, teidän ylhäisyytenne -- sillä kuten vasta sanoin tuosta
siunatusta paistista, ei luomaton lapsi oo syyttömämpi kuin -- --"
"No, joko taas? Ja yhä lörpötyksiä! Mene tiehes taikka mä kuristan
sinut!" Palvelija meni. Hendon seurasi häntä, juoksi hänen ohitsensa,
sänttäsi rappusia alas kaksi astinta kerrassaan jyristen: "S'on se
katala konna, joka väitti häntä pojakseen. Minä olen kadottanut sinut,
mun pieni mielivikainen herra raukkani -- s'oli katkeraa minun ajatella
-- ja olin ruvennut pitämään sinusta niin kovasti! Ei! tuhat kertaa
ei, sä _et_ ole kadonnut! Et ole kadonnut, sillä mä haen joka sopen
tässä maassa, kunnes löydän sun jälleen. Laps raukka, tuolla on hänen
aamiaisensa -- ja minun myös, mutt' ei oo mulla nälkää nyt -- rotat
saakoot sen -- riennä, riennä! siinä tunnussana!" Kun hän äkkiä raivasi
itselleen tietä hälisevän väkijoukon läpi sillalla, sanoi hän useasti
itsekseen tarttuen kiinni siihen ajatukseen, ikäänkuin siitä olisi
hänelle erityistä huvia: "Tuo hyvä poika, hän murisi vähän, mutta hän
_meni_, -- hän meni kuitenkin, sillä hän luuli, että Miles Hendon sitä
pyysi -- kenenkään toisen tähden ei hän olisi sitä tehnyt, s'on vissi
se."


NELJÄSTOISTA LUKU.
"Le roi est mort -- vive le roi."

Päivän sarastaessa seuraavana aamuna heräsi Tom Canty raskaasta
unestaan ja avasi silmänsä pimeässä. Hetkisen makasi hän hiljaa kokien
saada selkoa epäselvistä aatoksistaan ja hämäristä muistoistaan,
pusertaen niistä jonkunmoista ajatusta. Sitten hältä yhtäkkiä pääsi
ihastunut, vaikka varovainen huudahus --
"Nyt näen sen, näen sen kaikki tyyni! Jumalan kiitos, olen viimeinkin
hereillä! Hei, ilo! Hiiteen, suru! No, Nan! Bet! Potkaiskaa oljet
pois ja rientäkää tänne, niin minä ajan uskomattomiin korviinne mitä
hulluimman unen, minkä koskaan yön henget ovat keksineet ihmissielun
kummaksi. No, Nan, sanon mä! Bet!"
Hämärä haamu ilmestyi hänen vuoteellensa ja ääni lausui --
"Mitä suvaitsette armollisesti käskeä?"
"Käskeä? -- -- -- Voi minua, mä tunnen sinun äänesi! Sano -- kuka olen
minä?"
"Kuka? Totta puhuen olitte te eilen illalla Walesin prinssi; tänään
olette te armollisin valtiaani Edward Englannin kuningas."
Tom hautasi päänsä tyynyihin mumisten valittavasti --
"Voi, se ei ollut siis mitään unta! Menkää levolle taas, hyvä sir --
jättäkää minut yksin suruineni."
Tom nukahti taas, ja hetken päästä näki hän tämmöisen ihanan unen.
Oli olevinaan kesä, ja hän oli leikkivinään sillä kauniilla niityllä,
jota sanottiin Kunnon Miehen Kentäksi, kun eräs kääpiö, joka oli jalan
pituinen, pitkä- ja punapartainen, kyttyräselkäinen, äkkiä ilmestyi
ja sanoi: "Kaiva tämän kannon juurelta." Hän teki niin ja löysi
kaksitoista kiiltävää uutta pennyä -- ihmeellinen rikkaus! Mutta tämä
ei kuitenkaan ollut seikassa parasta; kääpiö sanoi --
"Minä tunnen sinut. Sinä olet hyvä poika ja hyvin ansiokas. Sinun
murheesi on loppuva, sillä palkintosi päivä on tullut. Kaiva tästä
joka seitsemäs päivä, ja sinä löydät aina saman aarteen, kaksitoista
kiiltävää uutta pennyrahaa. Älä kellekään kerro -- pidä salaisuutena."
Sitten katosi kääpiö, ja Tom lensi Offal Court'iin saaliinensa sanoen
itsekseen: "Joka ilta annan mä isälleni yhden pennyn; hän uskoo minun
kerjänneeni sen, se ilahuttaa hänen sydäntään, ja minä en enää saa
selkääni. Yhden pennyn saa joka viikko hyvä pappi, joka on opettanut
minua. Äiti, Nan ja Bet saavat toiset neljä. Nyt hyvästi nälkä ja
repaleet, nyt hyvästi pelko ja pöyhistys ja paha pitely!"
Unissaan saapui hän nyt surulliseen kotiinsa, aivan hengästyneenä,
mutta silmät säihkyen kiitollisesta innostuksesta. Hän viskasi neljä
kappaletta pennyrahoistaan äidin syliin huudahtaen --
"Ne on sinulle! -- kaikki tyyni, jok' ainoa! -- Sinulle ja Betille ja
Nanille -- ja n' on rehellisesti saatu, ei kerjätty eikä varastettu!"
Onnellinen, hämmästynyt äiti painoi häntä rinnoilleen, huudahtaen --
"On jo kulunut päivää -- eikö teidän majesteettinne suvaitse nousta?"
Oi, tämä ei ollut se vastaus, jota hän oli odottanut. Unelma oli
haihtunut hajallensa -- hän oli vati valveilla.
Hän avasi silmänsä -- rikkaasti puettu Ensimmäinen Sänkykamarin Lordi
oli polvillaan hänen vuoteensa vieressä. Ilo tuosta pettelevästä
unennäöstä haihtui pois -- poika parka huomasi yhä olevansa vanki ja
kuningas. Huone oli täynnään hovimiehiä, puettuina purppuramantteleihin
-- surun väriin --, ja kuninkaan aatelisia palvelijoita. Tom nousi
istualle sängyssä ja katseli raskaista silkkiverhoista tätä hienoa
seuraa.
Pukemisen tärkeä toimitus alkoi, ja hovimies toisensa perään polvistui
ja suoritti kunniaterveisensä ja ilmaisi pienelle kuninkaalle surunsa
hänen kärsimänsä kovan vahingon johdosta, sitä mukaa kuin puettiin
hänen päällensä. Siunatuksi aluksi otti esille paidan Päivystävä
Ylitallimestari, joka ojensi sen Hirvikoirain Ensimmäiselle Lordille,
joka ojensi sen Sänkykamarin Toiselle Aatelismiehelle, joka ojensi
sen Windsor'in Metsäin Päätarkastajalle, joka ojensi sen Kolmannelle
Ylimmäiselle Kamarijunkkarille, joka ojensi sen Kuninkaalliselle
herttuakunta Lancaster'in Kanslerille, joka ojensi sen Vaatevaraston
Ylitarkastajalle, joka ojensi sen Norroy'lle, Ensimmäiselle
Sota-airueelle, joka ojensi sen Tower'in Konnetabelille, joka ojensi
sen Ylimmäiselle Talouden Hoitajalle, joka ojensi sen Perinnölliselle
Ruokaliinanpitäjälle, joka ojensi sen Ylimmäiselle Englannin
Amiraalille, joka ojensi sen Canterbury'n Arkkipiispalle, joka ojensi
sen Ensimmäiselle Sänkykamarin Lordille, joka otti ja puki Tomin
päälle mitä vielä oli jälellä mainitusta paidasta. Pieni hämmästynyt
poika parka, hänen mielestään koko luo toimitus muistutti vesisangon
kulkemista kädestä käteen tulipalossa.
Jokainen pukukappale sai vuorostaan kärsiä tämän hitaan ja juhlallisen
juoksun. Seuraus oli, että Tom kovasti väsyi juhlamenoon, väsyi niin,
että hän melkein tunsi purskuavaa riemastusta, kun viho viimeinkin näki
pitkäin silkkipöksynsä alkavan matkansa jonon läpi ja siitä tiesi,
että toimitus lähestyi loppuansa. Mutta hän riemastui ennen aikojaan.
Ensimmäinen Sänkykamarin Lordi vastaanotti housut ja oli juuri
pistämäisillään Tomin sääret niihin, kun äkillinen punastus peitti
lordin kasvot, ja hän sukkelasti työnsi pukimet takaisin Canterburyn
Arkkipiispan käsiin ja kuiskasi peljästys silmissään: "Katsokaa my
lord!" osoittaen samassa jotakin, joka kuului housuihin. Arkkipiispa
kalpeni, sitten punastui ja ojensi housut Ylimmäiselle Amiraalille
kuiskaten: "Katsokaa my lord!" Amiraali ojensi housut Perinnölliselle
Ruokaliinan Pitäjälle ja kähisi kuin henkitoreissaan: "Katsokaa,
my lord!" Housut kävi sillä lailla takaisin jonossa, Ylimmäiselle
Talouden Hoitajalle, Toweri Konnetabelille, Norroy'lle, Ensimmäiselle
Sota-airueelle, Vaatevaraston Ylitarkastajalle, Kuninkaalliselle
herttuakunta Lancaster'in Kanslerille, Kolmannelle Ylimmäiselle
Kamarijunkkarille, Windsor'in Metsäin Päätarkastajalle, Sänkykamarin
Toiselle Aatelismiehelle, Hirvikoirain Ensimmäiselle Lordille --
ja housuja saattoi pitkin jonoa peljästynyt kuiskaus: "Katsokaa!
katsokaa!" -- kunnes ne viimein saapui Päivystävän Ylitallimestarin
käsiin, joka hetkisen, kasvot kalman kalpeina, tuijotti siihen, mikä
oli ollut syynä koko tähän kauhistukseen, ja sitten käheällä äänellä
kuiskasi: "Hyvä Jumala, kun on yksi pistin katkennut selkäsoljesta!"
-- "Tower'iin Kuninkaan Housujen Pää-Säilyttäjä!" jonka jälkeen hän
nojasi Hirvikoirain Ensimmäisen Lordin olkapäille toipuakseen jälleen,
sillaikaa kun uudet housut ilman mitään vaillinaista soljenpistintä
tuotiin.
Mutta kaikella on loppunsa tässä maailmassa, ja siten Tom Cantykin
kerran pääsi nousemaan. Erityinen virkamies kaasi vettä, erityinen
virkamies toimitti pesemisen, erityinen virkamies piti varalla
käsiliinan, ja vähitellen Tom oli läpäissyt koko puhdistuksen
taipaleen ja oli valmiina kuninkaallisen Tukankähertäjän tempuille.
Kun hän viimeinkin sukelsi esiin tämän herran kourista, oli hän
mitä miellyttävin ilmestys ja nätti kuin tyttö, manttelissaan
ja purppurasatiinisissa polvihousuissaan ja hatussaan, jossa
purppuratöyhtö leijahteli. Nyt hän juhlatamineissaan lähti liikkeelle
aamiaishuoneeseen päin, suoraan läpi kokoontuneen hoviväen; ja sitä
mukaa kuin hän eteni, väistyi tämä syrjälle jättäen hälle tietä ja
polvistuen.
Aamiaisen perästä saattoivat hänet kuninkaallisessa juhlakulussa hänen
suurupseerinsa ja hänen henkivartiansa, joissa oli viisikymmentä
aatelista eläkkeenkantajaa kullatut tapparakirveet käsissä, --
saattoivat hänet valtaistuinsaliin, jossa hän nyt alkoi käsitellä
valtioasioita. Hänen "setänsä" lord Hertford asettui valtaistuimen
viereen, avustaaksensa kuninkaallista vast'alkajaa viisailla neuvoilla.
Se virkakunta mainehikkaita miehiä, jonka kuningas vainaja oli
asettanut testamenttinsa toimeenpanijaksi, tuli nyt esiin pyytämään
Tomin vahvistusta muutamiin tekemiinsä päätöksiin -- tyhjä muoto,
vaan ei kuitenkaan aivan tyhjä, sillä mitään protektoria eli
turvaisäntää ei ollut. Canterbury'n Arkkipiispa luki kertomuksen siitä
päätöksestä, jonka testamentin toimeenpanijat olit tehneet mainion
majesteettivainajan hautajaismenoista, ja lopetti mainitsemalla näiden
toimeenpanijani nimet, jotka olit: Canterbury'n arkkipiispa; Englannin
lordkansleri; William St. John'in lordi; John Russelin lordi; Edward
Hertford'in kreivi; John Lisle'n viscounti; Cuthbert Durham'in piispa --
Tom ei kuunnellut -- aikaisempi pykälä asiakirjassa pani hänet ymmälle.
Sen johdosta kääntyi hän lord Hertfordin puoleen ja kuiskasi --
"Minä päivänä he sanoivat hautauksen tapahtuvan?"
"Tulevan kuun kuudentenatoista, armollinen valtias."
"Se on sulaa hulluutta. Pysyykö hän koossa niin kauvan?"
Poika parka, hän oli vielä liian tuore kuninkaallisiin tapoihin. Hän
oli tottunut näkemään Offal Court'in hyljättyjä kuolleita sysättävän
pois aivan toisenlaisella sukevuudella. Lord Hertford sai kuitenkin
hänen mielensä lauhtumaan parilla sanalla.
Eräs valtiosihteeri toi esiin Neuvostolta säädöksen, jossa ulkomaisten
lähettiläiden vastaanotto määrättiin kello yhdeksitoista seuraavana
päivänä, ja pyysi siihen kuninkaan vahvistusta.
Tom kysyi silmillään lord Hertford'ilta, joka kuiskasi --
"Teidän majesteettinne antakoon armollisen suostumuksensa. He tulevat
lausumaan heidän kuninkaallisten herrainsa myötätuntoisuuden sen syvän
onnettomuuden johdosta, joka on kohdannut teidän armoanne ja Englannin
valtakuntaa."
Tom teki mitä pyydettiin. Toinen sihteeri rupesi lukemaan silmäystä
kuningas vainajan hovinpidon kustannuksiin, jotka nousivat 28,000
puntaan viimeksi kuluneina kuutena kuukautena -- summa niin suuri, että
se pani Tomin läähättämään. Hän läähätti vielä enemmän kuullessaan,
että 20,000 puntaa näistä rahoista vielä oli maksamatta;[7] ja vieläkin
yltyi hänen läähätyksensä, kun ilmeni, että kuninkaan aarreaitta oli
typö tyhjä ja hänen kaksitoista sataa palvelijaansa hyvin huolestuneina
vaillinaisuudesta heille tulevissa palkoissa. Tom ryhtyi puhumaan
vilkkaalla ymmärryksellä --
"Tällä laillahan menee meillä päin seinään kaikki tyyni, se on selvää.
Ei, näin ei käy laatuun. Hyödyllistä ja tuiki tarpeellistakin on,
että pidetään tästä lähin tarkempaa taloutta ja lasketaan palvelijat
vapaiksi, varsinkin kun heistä ei ole mitään hyötyä. He vain
hidastuttavat kaikki tyyni ja kiusaavat palveluksilla, jotka rasittavat
ihmistä ja panevat hänet häpeämään ja ovat sopimattomat kaikille
muille kuin nukelle, joll'ei ole aivoja eikä käsiä auttamaan itseään.
Mulle muistuu mieleen eräs pikkuinen talo, joka on kalatorin varrella,
Billingsgate-kadulla -- --"
Aika nipistys Tomin käsivarteen pidätti yhtäkkiä hänen sujuvan kielensä
ja sai hänen kasvonsa punastumaan, mutta ei mikään näkyvä hämmästys
läsnäolevissa osoittanut, että tämä oudon outo puhe oli tullut
huomatuksi eli herättänyt levottomuutta.
Eräs sihteeri luki nyt ilmoituksen, että kuningasvainaja jo eläessään
oli aikonut koroittaa Hertford'in kreivin herttuaksi ja hänen veljensä,
sir Tuomas Seymour'in, päärin arvoon ja myös antaa Hertford'in pojalle
kreivin arvonimen niinkuin myöskin senkaltaisilla arvoilla muistaa
hovin muita suuria palvelijoita. Neuvosto oli päättänyt pitää istunnon
helmikuun 16 päivänä, näiden arvonimien antamiseksi ja vahvistamiseksi.
Koska kuningas vainaja ei kuitenkaan ollut kirjallisesti vahvistanut
mitään tiloja näiden arvonimien kannattamiseksi, niin Neuvosto, joka
tunsi hänen yksityiset toivomuksensa tässä kohden, oli katsonut
soveliaaksi jakaa Seymour'ille "500 puntaa maata" ja Hertford'in
pojalle "800 puntaa maata ja 300 puntaa ensimmäisistä piispantaloista,
kuin joutuisivat joutilaiksi" -- jos näet nykyinen majesteetti siihen
suostuisi.[8]
Tom oli jupisemaisillaan julki jotakin, kuinka tarpeellista muka oli
maksaa ensin pois kuningasvainajan velat, ennenkun tuhlattaisiin kaikki
nuo rahat; mutta kevyt kosketus käsivarteen aprikoivan Hertford'in
puolelta pelasti hänet tästä malttamattomuudesta. Hän antoi sentähden
kuninkaallisen suostumuksensa puhumatta yhtään halkaistua sanaa, mutta
suurella sisällisellä tyytymättömyydellä. Hänen istuessaan hetkisen
tuumailemassa, kuinka huolettomasti hän nyt suoritti moisia merkillisiä
ja loistavia ihmetöitä, johtui hänen mieleensä myöskin tää ajatus:
miksikä ei nyt samalla tehdä äitiänsä Offal Court'in herttuattareksi ja
antaa hänelle maatilaa? Mutta surullinen ajatus pyyhkäisi pois tämän
tuuman: olihan hän ainoastaan nimeksi kuningas, nämä vakavat, kokeneet
vanhukset ja suuret miehet hänen herrojaan; heille oli hänen äitinsä
ainoastaan sairaan mielen luoma. He yksinkertaisesti vain kuuntelisivat
hänen tuumiaan epäuskoisella korvalla ja lähettäisivät sitten noutamaan
tohtoria.
Äitelä työ kului hitaasti. Anomuksia luettiin ja julistuksia ja
patentteja ja kaikellaisia pitkäpiimäisiä, toistelevaisia ja väsyttäviä
papereita pakistiin valtion asioissa. Ja lopuksi huokaili Tom hyvin
haikeasti ja mumisi itsekseen: "Mitä syntiä olin sitten minä tehnyt,
kun laupias Jumala otti minut pois kedoilta ja vapaasta ilmasta ja
auringon paisteesta ja salpasi minut tänne ja teki minusta kuninkaan,
kiduttaakseen minua näin?" Tuosta tuo niin rasitettu pikkuinen pää
parka noikkasi hetkisen ja kaatui sitten yhtäkkiä kallelleen hänen
hartioilleen; ja valtakunnan asiain meno joutui pysähdyksiin, kun
puuttui tuo tarpeellinen toimitusmies, joll' oli vahvistava valta.
Hiljaisuus hiipi tuon lepäävän lapsen ympärille, ja kuningaskunnan
viisaat lakkasit laskemasta neuvojaan.
Aamupäivällä oli Tomilla, vartiainsa Hertford'in ja St. Johnin
suostumuksella, hupaisa hetki yhdessä lady Elisabethin ja pikkuisen
lady Jane Grey'n kanssa, vaikka tosin prinsessojen mielet olit
masentuneet kovasta iskusta, joka oli kohdannut kuninkaallista
huonekuntaa. Ja tämän visiitin lopussa hänen "vanhempi sisarensa"
-- sittemmin historian tunnettu "verinen Maria" -- jäähdytti häntä
juhlallisella puhelulla, jolla hänen silmissään oli ainoastaan yksi
ansio, sen lyhyys. Hällä oli nyt muutama hetkinen itseään varten,
ja sill'aikaa päästettiin hänen luokseen heikollainen poika, noin
kahdentoista vuoden vanha, jonka puku -- költeri, housut ja kaikki
tyyni -- oli musta, jos luetaan pois lumivalkoinen jäykkä kaulus ja
pitsit lanteilla. Mitään muuta surun merkkiä hällä ei ollut kuin
punainen nuora hartialla. Tämä poika astui esiin hyvin epäröivästi, pää
kumarassa ja paljaana, ja lankesi polvilleen Tomin eteen. Tom istui
hiljaa hetkisen ja katseli häntä vakaasti. Sanoi sitten --
"Nous' ylös, poika. Kuka sä olet? Mitä sä tahdot?"
Poika nousi ja seisoi siinä miellyttävä levollisuus ryhdissään, mutta
huolen ilme kasvoissaan. Hän sanoi --
"Varmasti te muistatte minua, herra. Minä olen teidän piiska-poikanne."
"Minun _piiska_-poikani?"
"Sama poika, teidän armonne. Olen Humphrey -- Humphrey Marlow."
Tom käsitti tässä olevan jotain, josta hänen vartiansa olisi pitänyt
ilmoittaa hälle. Asema oli arka luonnoltaan. Mitä hän tekisi? --
Olettaako tuntevansa pojan ja sitten joka kerta hänen haastaessaan
ilmaista, ettei hän ikinä ollut kuullut piiska-pojasta tuon enempää?
Ei, se ei käynyt laatuun. Tulipa aate hänen avukseen. Tämmöisiä
tapauksia saattaisi näet, tulla hyvinkin usein, kun tärkeät asiat
vetäisivät Hertford'in ja St. John'in hänen luotaan, heidän ollessaan
jäseninä testamentin toimeenpanijain komiteassa. Siispä kenties olisi
hyvä tehdä itseään varten suunnitelma, miten kohdata semmoisten
odottamattomain tapausten vaatimuksia. Niinpä kyllä, sehän olisi varsin
viisasta -- hän tekisi kokeen tämän pojan kanssa ja näkisi sitten,
millaisen menestyksen hän saavuttaisi. Siispä hän pyyhkäisi kädellään
otsaansa kerran kaksi, ikäänkuin hämillään, ja sanoi sitten kohta --
"Huomaan nyt muistavani sinua hiukan, mutta mun mieleni on raskas ja
surun hämmentämä -- --"
"Voi, rakas herra parkani!" huudahti piiskapoika säälien, lisäten
sitten itsekseen: "Totta tosiaankin onkin niin, kuin he sanovat --
hänen järkensä on mennyttä kalua -- voi, sitä sielu parkaa! Mutta hitto
periköön minut, kuinka oon saattanut sen unohtaa! Sanoivathan, ellei
sovi olla näkevinään, että mitään on hullusti hänen kanssaan."
"Merkillistä on, kuinka mun muistini on näinä päivinä pettänyt minua,"
sanoi Tom. "Mutt' älä ole siitä milläsikään -- mä paranen pian --
pieni langanpätkä on usein kylliksi yhdistämään minut jälleen asioihin
ja nimiin, jotka on luistanut multa tiehensä. (Eikä ainoastaan
niihin, vaan totta tosiaan semmoisiinkin, joista en ikinä ole kuullut
sanaakaan, kuten tää poika on näkevä.) Sano mulle asiasi."
"Asia ei ole kovin tärkeä, valtiaani, mutta tahdon kuitenkin siihen
koskea, jos teidän armonne siihen suostuu. Kaksi päivää on kulunut
siitä, kun teidän majesteettinne teki kolme virhettä Kreikan kielessä
-- aamupäivätunnilla -- muistatteko sen?"
"Kyllä -- luulen muistavani. (Siin' ei ole paljo valhetta -- jos
olisin puuttunut Kreikkaan ensinkään, niin en olisi jäänyt kolmeen
virheeseen, vaan kyllä niitä olisi multa tullut neljäkymmentäkin.)
Niin, muistuneepa mieleen nyt -- mutta jatka sinä."
"-- -- Opettaja, äkästyneenä laiskasta ja huolimattomasta työstä, kuten
hän sitä nimitti, lupasi antaa minulle aika selkäsaunan -- ja -- --"
"Antaa _sinulle_ selkäsaunan!" huudahti Tom, hämmästyneenä niin,
että menetti malttinsa. "Minkä tähden hän löylyttäisi _sinua_ minun
virheistäni?"
"Voi, kuinka teidän armonne muisti pettääkin taas. Hänhän aina
löylyttääkin minua, kun teidän armonne tekee virheitä oppitunneilla."
"S' on tosi -- minä unhotin. Sinä annat mulle opetusta yksityisesti --
jos minä sitten teen virheitä, niin hän arvaa, että sinä olet hoitanut
virkaasi laimeasti, ja -- --"
"Voi, mun valtiaani, mitä laskettekaan? Minä, nöyrin ja alhaisin
palvelijanne, minäkö uskaltaisin antaa _teille_ opetusta?"
"Mutta missä sitten on sun vikasi? Mikä arvoitus on tämä? Oonko minä
siis todellakin käynyt hulluksi, vai oletko sinä? Selitä se asia puhu
suus' puhtaaks."
"Mutta, hyvä majesteetti, tässähän ei ole mitään, joka kaipaa
selitystä. Eihän kukaan saa lyödä pyhää Walesin prinssiä; sentähden kun
hän erehtyy, niin minä otan selkääni. Sehän on toimeni, ja siitä saan
minä maksun".[9]
Tom tuijotti levolliselta näyttävään poikaan ja sanoi itsekseen: "Mutta
tämäpä on mitä kummallisin asia, -- mitä merkillisin, mitä erinomaisin
seikka maailmassa. Kumma vain, ettei he myöskin ole hyyränneet eri
poikaa, jota kammattaisiin ja puettaisiin minun sijastani -- taivas
suokoon, ett' olisivat sen tehneet! -- Jospa he tämän tekisivät,
niin minä ottaisin itse löylytykset ja kiittäisin vielä Jumalaa
vaihtokaupasta." Sitten sanoi hän ääneensä --
"Ja olet kenties saanut selkääsi ystävä parka, kuten sulle luvattiin."
"Ei, teidän hyvä majesteettinne, minun rangaistukseni oli päätetty
täksi päiväksi, ja se kenties jääpi nyt sikseen, koska se ei oikein
sovi siihen murheen aikaan, jossa nyt eletään. Kuitenkaan en tiedä
tästä mitään, ja niin olen siis rohjennut tulla tänne muistuttamaan
teidän armoanne jalosta lupauksestanne, että ryhtyisitte toimiin
minunkin avukseni."
"Opettajan luonako? Pelastaakseni sinut selkäsaunasta?"
"Voi, te muistatte siis sen?"
"Muistini paranee paranemistaan, kuten näet. Ole sinä rauhassa vain --
sun selkäsi pääsee pöllytyksestä -- minä pidän siitä huolen."
"Oi, kiitos, mun valtiaani!" huudahti poika ja pani taas polvilleen.
"Kenties olen rohjennut käydä liian pitkälle, ja kuitenkin -- -- --"
Nähdessään herra Humphreyn epäröivän, Tom rohkaisi häntä jatkamaan,
sanoen olevansa "suopealla tuulella."
"Sitten puhun mä suuni puhtaaks, sillä asia painaa sydäntäni. Sittenkun
te ette enää ole Wales'in prinssi, vaan kuningas itse, niin voitte
te asettaa asiat ja seikat, niinkuin mielenne tekee, eikä kukaan voi
nousta jupisemaan teitä vastaan. Sentähden ei olekkaan kohtuullista,
että te kauvemmin kiusaatte itseänne kuivalla lukemisella, vaan että
ennen poltatte kirjat ja käännätte mielenne vähemmän suututtaviin
seikkoihin. Jos niin nyt käy, olen minä hukassa ja mun orpo sisareni
samassa."
"Hukassa? Kuinka niin?"
"Minun selkäni on leipäni, armollinen herra! Jos minä jään työttömäksi,
niin kuolen mä nälkään. Jos te lakkaatte lukemasta, on minun virkani
mennyttä kalua, sillä te ette enää tarvitse piiskapoikaa. Älkää ajako
minua pois!"
Tom oli liikutettu tästä haikeasta huolesta. Oikein jalomielisellä
puuskalla, kuten kuninkaan tulee, haastoi hän --
"Älä huoli hätäillä enään, poikaseni. Sinun virkasi on jäävä
pysyväiseksi sinussa ja sinun suvussasi ijankaikkiseen päivään asti."
Sitten antoi hän pojalle lämpimän läimäyksen miekkansa litteällä
puolella olkapäähän ja lausui: "Nous ylös, Humphrey Marlow, Englannin
Kuninkaallisen Huonekunnan Perinnöllinen Yli-Piiska-poika! Hiiteen
kaikki surut -- minä rupeen taas lukemisiin ja harjoittelen niitä
niin huonosti, että heidän täytyy oikeuden mukaan maksaa sinulle
kolmenkertainen palkka. Siihen määrään sinun virkatoimesi lisääntyy."
Kiitollinen Humphrey vastasi innostuksen tulessa --
"Kiitokset sulimmat, jaloluontoinen herra! Tämä kuninkaan anteliaisuus
nousee yli kaiken sen, mitä unissanikaan koskaan olen nähnyt onnesta.
Nyt tulen minä totisesti onnen myyräksi kaikkina päivinäni, ja koko
Marlowin perhe mun jälkeeni."
Tomilla oli kyllin ymmärrystä käsittämään, että tässä oli poika, joka
voi tulla hänelle hyödyksi. Hän siis rohkaisi poikaa puhumaan, ja
Humphrey oli ihastunut uskossaan, että hän auttoi Tomia "paranemaan";
sillä joka kerta kun hän oli palauttanut Tomin hämärään muistiin jonkun
tapauksen Wales'in prinssin monenmoisista kokemuksista ja seikkailuista
kuninkaallisessa kouluhuoneessa taikka muualla palatsissa, huomasi
Humphrey, että Tom oli kykenevä "palauttamaan muistiinsa" tapauksen
aivan selvästi. Tunnin kuluttua huomasi Tom olevansa hyvin lastattuna
todellisilla tiedoilla henkilöistä ja asioista hovissa. Niin että hän
päätti joka päivä ammentaa tietoja tästä lähteestä, ja tätä varten
aikoi hän antaa käskyn, että Humphrey milloin hyvänsä päästettäisiin
kuninkaan luo, jos nimittäin Englannin majesteetin puheilla ei sattuisi
olemaan muuta väkeä. Humphrey oli tuskin laskettu ulos, ennenkuin lordi
Hertford astui sisään, tuoden lisää rettelöitä Tomille.
Hän sanoi, että Neuvoston lordit, jotka pelkäsit, että mahdollisesti
joku liioiteltu kertomus Kuninkaan muka turmeltuneesta terveydentilasta
oli hiipinyt ulos ja kierteli kansassa, että nämä lordit pitivät
viisaimpana ja paraimpana, että hänen majesteettinsa parin päivän
päästä rupeisi syömään päivällistä julkisesti. Hänen terve ihonsa
ja reippaat askeleensa, jota avustaisi tarkasti noudatettu tapojen
maltti ja käytöksen levollisuus ja alentuvaisuus, silloin varmemmasti
vaientaisivat yleisen valtasuonen -- jos nimittäin pahat huhut _olisit_