Prinssi ja kerjäläispoika - 06

  neulan vartta vastaan; mutta hän oli maltillinen, koska hän sotamiehenä
  ennen oli monasti tähän tottunut. Viimein onnistui hän kuitenkin, otti
  ne vaatteet, jotka olit odottaneet häntä, polvelleen ja ryhtyi työhön.
  "Ravintola on maksettu -- aamiainen myös, jok' on tulossa -- ja onpa
  vielä kylliksi rahaa parin aasin ostoon ja niihin pieniin maksuihin,
  jotka menee matkalla kahtena tai kolmena päivänä, tästä Hendon Hall'in
  iloihin --
   "Hän lempi miest -- -- --
  "Tuhat tulimmaista! Pistin neulan kynteni alle!... No, vähät siitä
  -- ei s'ollut ensimmäinen kerta -- mutt' eipä liioin lystiäkään... Me
  saadaan hauskaa siellä, ystäväiseni, s'on vissi se. Siellä sun murheesi
  menevät ja raskas sekamielesi myös --
   "Hän lempi miestään armaasti,
   Mutt' toinen lempi -- --
  "Kuinka oivalliset pitkät pistot!" -- hän piti kädellään ylhäällä
  vaatteita ja katseli niitä ihmetellen -- "ne näyttävät niin
  juhlallisilta ja majesteetillisilta, että ne tekee räätälin pienet
  pistelmät kovin kurjiksi ja kömpelöiksi --
   "Hän lempi miestään armaasti,
   Mutt' toinen lempi häntä -- --
  "Tosiaankin, s' on tehty -- hyvin tehtyä työtä, ja näppärästi tehty!
  Nyt minä hänet herätän, puen hänen yllensä, kaadan vettä hänelle,
  ruokin häntä, ja sitten me riennämme ravintolaan Southwark'in torille
  ja -- tehkää hyvin, valtiaani, ja nouskaa ylös! -- hän ei vastaa --
  kuulkaa valtiaani! -- totisesti täytyy mun saastuttaa hänen pyhää
  persoonaansa pienellä kosketuksella, kun hän nukkuu niin sikeästi,
  Mitä!"
  Hän veti pois peitteen -- poika oli kadonnut!
  Hän tuijotti ympärilleen hetkisen ällistyksissään. Sitten vasta huomasi
  hän, että holhottinsa repaleiset vaatteet myöskin olit kadoksissa.
  Silloin hän rajuamaan ja metelöimään ja huutamaan ravintolan isäntää.
  Tässä hetkessä astui sisään palvelija, kantaen aamiaista.
  "Tunnusta, sinä saatanan sikiö, taikka viimeinen hetkes on käsissä!"
  pauhasi sotilas ja teki niin hurjan harppauksen palvelijaa kohti, että
  tämä hetkeksi kadotti kielensä käytön pelosta ja hämmästyksestä. "Miss'
  on poika?"
  Peloissaan ja väräjävin äänin teki mies mitä vaadittiin.
  "Te olitte tuskin menneet paikalta, teidän ylhäisyytenne, kun eräs
  nuorukainen tuli juosten ja sanoi että s'oli teidän ylhäisyytenne
  tahto, että poika tuli teidän luoksenne heti sillan päähän Southwarkin
  puolelle. Minä toin nuorukaisen tänne ja kun hän herätti pojan ja
  toimitti asiansa, niin poika vähän mutisi, kun oli herätetty hänet
  'niin aikaisin', kuten hän sanoi; mutta poika pani ryysyt päälleen
  ja seuras nuorukaista sanoen vain, että s'olis ollut sopivampaa, jos
  teidän ylhäisyytenne olis tullut itse eikä lähettänyt vierasta -- ja
  sitten -- --"
  "Ja sitten sinä olet pöllö! -- pöllö, jota helposti voi pettää! Menköön
  koko sukukuntasi hirteen! Mutta kenties ei mitään vahinkoa ole tullut.
  Kenties ei pojalle ole tahdottu mitään pahaa. Minä menen noutamaan
  häntä. Laita pöytä kuntoon. Mutta ootappas! Sänkypeite oli pantu niin,
  kuin joku makaisi sen alla -- oliko se sattumuksesta?"
  "Sitä en tiedä, hyvä ylhäisyytenne. Näin nuorukaisen töhrivän sitä --
  hänen ku tuli poikaa hakemaan."
  "Tuhat tulimmaista! Sen hän teki minua pettääkseen -- voittaakseen
  aikaa. Kuules nyt! Oliko tämä nuorukainen yksin?"
  "Aivan yksin, teidän ylhäisyytenne."
  "Onko se vissiä?"
  "On, teidän ylhäisyytenne."
  "Älä nyt hätäile laisinkaan -- mieti asiaa, mieti tarkoin, mies."
  Hetkisen aprikoituaan, palvelija sanoi --
  "Kun hän tuli, ei ollut kukaan hänen muassaan; mutta mä muistan, että
  juur kun nuo kaks sekaantuivat väkijoukkoon sillalla, niin eräs hyvin
  roistomainen mies sukelsi esiin läheisyydestä, ja juur kun kun sai
  heidät kiinni -- --"
  "Niin mitä _silloin?_ -- puhu suus' puhtaaks!" jyrisi malttamaton
  Hendon keskeyttäen.
  "Juur silloin nuoli väkijoukko heidät, ja min' en nähnyt enää mitään,
  varsinkin kun isäntäni kutsui minua. Hän oli aivan raivoissaan, koska
  oli unohtunut paisti, minkä notarius oli tilannut, vaikka minä voin
  ottaa kaikki pyhimykset todistajiksi, että se, että syytetään _minua_
  tästä hairauksesta, on yhtä väärää kuin jos syytettäisiin luomatonta
  lasta niistä synneistä, jotka -- --"
  "Mene matkoihis, pöllö! Sinun lorus tekee minut hulluksi. Seis! mihin
  sun on kiire? Etkö voi vartoa? Lähtivätkö he Southwark'iin päin?"
  "Juur niin, teidän ylhäisyytenne -- sillä kuten vasta sanoin tuosta
  siunatusta paistista, ei luomaton lapsi oo syyttömämpi kuin -- --"
  "No, joko taas? Ja yhä lörpötyksiä! Mene tiehes taikka mä kuristan
  sinut!" Palvelija meni. Hendon seurasi häntä, juoksi hänen ohitsensa,
  sänttäsi rappusia alas kaksi astinta kerrassaan jyristen: "S'on se
  katala konna, joka väitti häntä pojakseen. Minä olen kadottanut sinut,
  mun pieni mielivikainen herra raukkani -- s'oli katkeraa minun ajatella
  -- ja olin ruvennut pitämään sinusta niin kovasti! Ei! tuhat kertaa
  ei, sä _et_ ole kadonnut! Et ole kadonnut, sillä mä haen joka sopen
  tässä maassa, kunnes löydän sun jälleen. Laps raukka, tuolla on hänen
  aamiaisensa -- ja minun myös, mutt' ei oo mulla nälkää nyt -- rotat
  saakoot sen -- riennä, riennä! siinä tunnussana!" Kun hän äkkiä raivasi
  itselleen tietä hälisevän väkijoukon läpi sillalla, sanoi hän useasti
  itsekseen tarttuen kiinni siihen ajatukseen, ikäänkuin siitä olisi
  hänelle erityistä huvia: "Tuo hyvä poika, hän murisi vähän, mutta hän
  _meni_, -- hän meni kuitenkin, sillä hän luuli, että Miles Hendon sitä
  pyysi -- kenenkään toisen tähden ei hän olisi sitä tehnyt, s'on vissi
  se."
  
  
  NELJÄSTOISTA LUKU.
  "Le roi est mort -- vive le roi."
  
  Päivän sarastaessa seuraavana aamuna heräsi Tom Canty raskaasta
  unestaan ja avasi silmänsä pimeässä. Hetkisen makasi hän hiljaa kokien
  saada selkoa epäselvistä aatoksistaan ja hämäristä muistoistaan,
  pusertaen niistä jonkunmoista ajatusta. Sitten hältä yhtäkkiä pääsi
  ihastunut, vaikka varovainen huudahus --
  "Nyt näen sen, näen sen kaikki tyyni! Jumalan kiitos, olen viimeinkin
  hereillä! Hei, ilo! Hiiteen, suru! No, Nan! Bet! Potkaiskaa oljet
  pois ja rientäkää tänne, niin minä ajan uskomattomiin korviinne mitä
  hulluimman unen, minkä koskaan yön henget ovat keksineet ihmissielun
  kummaksi. No, Nan, sanon mä! Bet!"
  Hämärä haamu ilmestyi hänen vuoteellensa ja ääni lausui --
  "Mitä suvaitsette armollisesti käskeä?"
  "Käskeä? -- -- -- Voi minua, mä tunnen sinun äänesi! Sano -- kuka olen
  minä?"
  "Kuka? Totta puhuen olitte te eilen illalla Walesin prinssi; tänään
  olette te armollisin valtiaani Edward Englannin kuningas."
  Tom hautasi päänsä tyynyihin mumisten valittavasti --
  "Voi, se ei ollut siis mitään unta! Menkää levolle taas, hyvä sir --
  jättäkää minut yksin suruineni."
  Tom nukahti taas, ja hetken päästä näki hän tämmöisen ihanan unen.
  Oli olevinaan kesä, ja hän oli leikkivinään sillä kauniilla niityllä,
  jota sanottiin Kunnon Miehen Kentäksi, kun eräs kääpiö, joka oli jalan
  pituinen, pitkä- ja punapartainen, kyttyräselkäinen, äkkiä ilmestyi
  ja sanoi: "Kaiva tämän kannon juurelta." Hän teki niin ja löysi
  kaksitoista kiiltävää uutta pennyä -- ihmeellinen rikkaus! Mutta tämä
  ei kuitenkaan ollut seikassa parasta; kääpiö sanoi --
  "Minä tunnen sinut. Sinä olet hyvä poika ja hyvin ansiokas. Sinun
  murheesi on loppuva, sillä palkintosi päivä on tullut. Kaiva tästä
  joka seitsemäs päivä, ja sinä löydät aina saman aarteen, kaksitoista
  kiiltävää uutta pennyrahaa. Älä kellekään kerro -- pidä salaisuutena."
  Sitten katosi kääpiö, ja Tom lensi Offal Court'iin saaliinensa sanoen
  itsekseen: "Joka ilta annan mä isälleni yhden pennyn; hän uskoo minun
  kerjänneeni sen, se ilahuttaa hänen sydäntään, ja minä en enää saa
  selkääni. Yhden pennyn saa joka viikko hyvä pappi, joka on opettanut
  minua. Äiti, Nan ja Bet saavat toiset neljä. Nyt hyvästi nälkä ja
  repaleet, nyt hyvästi pelko ja pöyhistys ja paha pitely!"
  Unissaan saapui hän nyt surulliseen kotiinsa, aivan hengästyneenä,
  mutta silmät säihkyen kiitollisesta innostuksesta. Hän viskasi neljä
  kappaletta pennyrahoistaan äidin syliin huudahtaen --
  "Ne on sinulle! -- kaikki tyyni, jok' ainoa! -- Sinulle ja Betille ja
  Nanille -- ja n' on rehellisesti saatu, ei kerjätty eikä varastettu!"
  Onnellinen, hämmästynyt äiti painoi häntä rinnoilleen, huudahtaen --
  "On jo kulunut päivää -- eikö teidän majesteettinne suvaitse nousta?"
  Oi, tämä ei ollut se vastaus, jota hän oli odottanut. Unelma oli
  haihtunut hajallensa -- hän oli vati valveilla.
  Hän avasi silmänsä -- rikkaasti puettu Ensimmäinen Sänkykamarin Lordi
  oli polvillaan hänen vuoteensa vieressä. Ilo tuosta pettelevästä
  unennäöstä haihtui pois -- poika parka huomasi yhä olevansa vanki ja
  kuningas. Huone oli täynnään hovimiehiä, puettuina purppuramantteleihin
  -- surun väriin --, ja kuninkaan aatelisia palvelijoita. Tom nousi
  istualle sängyssä ja katseli raskaista silkkiverhoista tätä hienoa
  seuraa.
  Pukemisen tärkeä toimitus alkoi, ja hovimies toisensa perään polvistui
  ja suoritti kunniaterveisensä ja ilmaisi pienelle kuninkaalle surunsa
  hänen kärsimänsä kovan vahingon johdosta, sitä mukaa kuin puettiin
  hänen päällensä. Siunatuksi aluksi otti esille paidan Päivystävä
  Ylitallimestari, joka ojensi sen Hirvikoirain Ensimmäiselle Lordille,
  joka ojensi sen Sänkykamarin Toiselle Aatelismiehelle, joka ojensi
  sen Windsor'in Metsäin Päätarkastajalle, joka ojensi sen Kolmannelle
  Ylimmäiselle Kamarijunkkarille, joka ojensi sen Kuninkaalliselle
  herttuakunta Lancaster'in Kanslerille, joka ojensi sen Vaatevaraston
  Ylitarkastajalle, joka ojensi sen Norroy'lle, Ensimmäiselle
  Sota-airueelle, joka ojensi sen Tower'in Konnetabelille, joka ojensi
  sen Ylimmäiselle Talouden Hoitajalle, joka ojensi sen Perinnölliselle
  Ruokaliinanpitäjälle, joka ojensi sen Ylimmäiselle Englannin
  Amiraalille, joka ojensi sen Canterbury'n Arkkipiispalle, joka ojensi
  sen Ensimmäiselle Sänkykamarin Lordille, joka otti ja puki Tomin
  päälle mitä vielä oli jälellä mainitusta paidasta. Pieni hämmästynyt
  poika parka, hänen mielestään koko luo toimitus muistutti vesisangon
  kulkemista kädestä käteen tulipalossa.
  Jokainen pukukappale sai vuorostaan kärsiä tämän hitaan ja juhlallisen
  juoksun. Seuraus oli, että Tom kovasti väsyi juhlamenoon, väsyi niin,
  että hän melkein tunsi purskuavaa riemastusta, kun viho viimeinkin näki
  pitkäin silkkipöksynsä alkavan matkansa jonon läpi ja siitä tiesi,
  että toimitus lähestyi loppuansa. Mutta hän riemastui ennen aikojaan.
  Ensimmäinen Sänkykamarin Lordi vastaanotti housut ja oli juuri
  pistämäisillään Tomin sääret niihin, kun äkillinen punastus peitti
  lordin kasvot, ja hän sukkelasti työnsi pukimet takaisin Canterburyn
  Arkkipiispan käsiin ja kuiskasi peljästys silmissään: "Katsokaa my
  lord!" osoittaen samassa jotakin, joka kuului housuihin. Arkkipiispa
  kalpeni, sitten punastui ja ojensi housut Ylimmäiselle Amiraalille
  kuiskaten: "Katsokaa my lord!" Amiraali ojensi housut Perinnölliselle
  Ruokaliinan Pitäjälle ja kähisi kuin henkitoreissaan: "Katsokaa,
  my lord!" Housut kävi sillä lailla takaisin jonossa, Ylimmäiselle
  Talouden Hoitajalle, Toweri Konnetabelille, Norroy'lle, Ensimmäiselle
  Sota-airueelle, Vaatevaraston Ylitarkastajalle, Kuninkaalliselle
  herttuakunta Lancaster'in Kanslerille, Kolmannelle Ylimmäiselle
  Kamarijunkkarille, Windsor'in Metsäin Päätarkastajalle, Sänkykamarin
  Toiselle Aatelismiehelle, Hirvikoirain Ensimmäiselle Lordille --
  ja housuja saattoi pitkin jonoa peljästynyt kuiskaus: "Katsokaa!
  katsokaa!" -- kunnes ne viimein saapui Päivystävän Ylitallimestarin
  käsiin, joka hetkisen, kasvot kalman kalpeina, tuijotti siihen, mikä
  oli ollut syynä koko tähän kauhistukseen, ja sitten käheällä äänellä
  kuiskasi: "Hyvä Jumala, kun on yksi pistin katkennut selkäsoljesta!"
  -- "Tower'iin Kuninkaan Housujen Pää-Säilyttäjä!" jonka jälkeen hän
  nojasi Hirvikoirain Ensimmäisen Lordin olkapäille toipuakseen jälleen,
  sillaikaa kun uudet housut ilman mitään vaillinaista soljenpistintä
  tuotiin.
  Mutta kaikella on loppunsa tässä maailmassa, ja siten Tom Cantykin
  kerran pääsi nousemaan. Erityinen virkamies kaasi vettä, erityinen
  virkamies toimitti pesemisen, erityinen virkamies piti varalla
  käsiliinan, ja vähitellen Tom oli läpäissyt koko puhdistuksen
  taipaleen ja oli valmiina kuninkaallisen Tukankähertäjän tempuille.
  Kun hän viimeinkin sukelsi esiin tämän herran kourista, oli hän
  mitä miellyttävin ilmestys ja nätti kuin tyttö, manttelissaan
  ja purppurasatiinisissa polvihousuissaan ja hatussaan, jossa
  purppuratöyhtö leijahteli. Nyt hän juhlatamineissaan lähti liikkeelle
  aamiaishuoneeseen päin, suoraan läpi kokoontuneen hoviväen; ja sitä
  mukaa kuin hän eteni, väistyi tämä syrjälle jättäen hälle tietä ja
  polvistuen.
  Aamiaisen perästä saattoivat hänet kuninkaallisessa juhlakulussa hänen
  suurupseerinsa ja hänen henkivartiansa, joissa oli viisikymmentä
  aatelista eläkkeenkantajaa kullatut tapparakirveet käsissä, --
  saattoivat hänet valtaistuinsaliin, jossa hän nyt alkoi käsitellä
  valtioasioita. Hänen "setänsä" lord Hertford asettui valtaistuimen
  viereen, avustaaksensa kuninkaallista vast'alkajaa viisailla neuvoilla.
  Se virkakunta mainehikkaita miehiä, jonka kuningas vainaja oli
  asettanut testamenttinsa toimeenpanijaksi, tuli nyt esiin pyytämään
  Tomin vahvistusta muutamiin tekemiinsä päätöksiin -- tyhjä muoto,
  vaan ei kuitenkaan aivan tyhjä, sillä mitään protektoria eli
  turvaisäntää ei ollut. Canterbury'n Arkkipiispa luki kertomuksen siitä
  päätöksestä, jonka testamentin toimeenpanijat olit tehneet mainion
  majesteettivainajan hautajaismenoista, ja lopetti mainitsemalla näiden
  toimeenpanijani nimet, jotka olit: Canterbury'n arkkipiispa; Englannin
  lordkansleri; William St. John'in lordi; John Russelin lordi; Edward
  Hertford'in kreivi; John Lisle'n viscounti; Cuthbert Durham'in piispa --
  Tom ei kuunnellut -- aikaisempi pykälä asiakirjassa pani hänet ymmälle.
  Sen johdosta kääntyi hän lord Hertfordin puoleen ja kuiskasi --
  "Minä päivänä he sanoivat hautauksen tapahtuvan?"
  "Tulevan kuun kuudentenatoista, armollinen valtias."
  "Se on sulaa hulluutta. Pysyykö hän koossa niin kauvan?"
  Poika parka, hän oli vielä liian tuore kuninkaallisiin tapoihin. Hän
  oli tottunut näkemään Offal Court'in hyljättyjä kuolleita sysättävän
  pois aivan toisenlaisella sukevuudella. Lord Hertford sai kuitenkin
  hänen mielensä lauhtumaan parilla sanalla.
  Eräs valtiosihteeri toi esiin Neuvostolta säädöksen, jossa ulkomaisten
  lähettiläiden vastaanotto määrättiin kello yhdeksitoista seuraavana
  päivänä, ja pyysi siihen kuninkaan vahvistusta.
  Tom kysyi silmillään lord Hertford'ilta, joka kuiskasi --
  "Teidän majesteettinne antakoon armollisen suostumuksensa. He tulevat
  lausumaan heidän kuninkaallisten herrainsa myötätuntoisuuden sen syvän
  onnettomuuden johdosta, joka on kohdannut teidän armoanne ja Englannin
  valtakuntaa."
  Tom teki mitä pyydettiin. Toinen sihteeri rupesi lukemaan silmäystä
  kuningas vainajan hovinpidon kustannuksiin, jotka nousivat 28,000
  puntaan viimeksi kuluneina kuutena kuukautena -- summa niin suuri, että
  se pani Tomin läähättämään. Hän läähätti vielä enemmän kuullessaan,
  että 20,000 puntaa näistä rahoista vielä oli maksamatta;[7] ja vieläkin
  yltyi hänen läähätyksensä, kun ilmeni, että kuninkaan aarreaitta oli
  typö tyhjä ja hänen kaksitoista sataa palvelijaansa hyvin huolestuneina
  vaillinaisuudesta heille tulevissa palkoissa. Tom ryhtyi puhumaan
  vilkkaalla ymmärryksellä --
  "Tällä laillahan menee meillä päin seinään kaikki tyyni, se on selvää.
  Ei, näin ei käy laatuun. Hyödyllistä ja tuiki tarpeellistakin on,
  että pidetään tästä lähin tarkempaa taloutta ja lasketaan palvelijat
  vapaiksi, varsinkin kun heistä ei ole mitään hyötyä. He vain
  hidastuttavat kaikki tyyni ja kiusaavat palveluksilla, jotka rasittavat
  ihmistä ja panevat hänet häpeämään ja ovat sopimattomat kaikille
  muille kuin nukelle, joll'ei ole aivoja eikä käsiä auttamaan itseään.
  Mulle muistuu mieleen eräs pikkuinen talo, joka on kalatorin varrella,
  Billingsgate-kadulla -- --"
  Aika nipistys Tomin käsivarteen pidätti yhtäkkiä hänen sujuvan kielensä
  ja sai hänen kasvonsa punastumaan, mutta ei mikään näkyvä hämmästys
  läsnäolevissa osoittanut, että tämä oudon outo puhe oli tullut
  huomatuksi eli herättänyt levottomuutta.
  Eräs sihteeri luki nyt ilmoituksen, että kuningasvainaja jo eläessään
  oli aikonut koroittaa Hertford'in kreivin herttuaksi ja hänen veljensä,
  sir Tuomas Seymour'in, päärin arvoon ja myös antaa Hertford'in pojalle
  kreivin arvonimen niinkuin myöskin senkaltaisilla arvoilla muistaa
  hovin muita suuria palvelijoita. Neuvosto oli päättänyt pitää istunnon
  helmikuun 16 päivänä, näiden arvonimien antamiseksi ja vahvistamiseksi.
  Koska kuningas vainaja ei kuitenkaan ollut kirjallisesti vahvistanut
  mitään tiloja näiden arvonimien kannattamiseksi, niin Neuvosto, joka
  tunsi hänen yksityiset toivomuksensa tässä kohden, oli katsonut
  soveliaaksi jakaa Seymour'ille "500 puntaa maata" ja Hertford'in
  pojalle "800 puntaa maata ja 300 puntaa ensimmäisistä piispantaloista,
  kuin joutuisivat joutilaiksi" -- jos näet nykyinen majesteetti siihen
  suostuisi.[8]
  Tom oli jupisemaisillaan julki jotakin, kuinka tarpeellista muka oli
  maksaa ensin pois kuningasvainajan velat, ennenkun tuhlattaisiin kaikki
  nuo rahat; mutta kevyt kosketus käsivarteen aprikoivan Hertford'in
  puolelta pelasti hänet tästä malttamattomuudesta. Hän antoi sentähden
  kuninkaallisen suostumuksensa puhumatta yhtään halkaistua sanaa, mutta
  suurella sisällisellä tyytymättömyydellä. Hänen istuessaan hetkisen
  tuumailemassa, kuinka huolettomasti hän nyt suoritti moisia merkillisiä
  ja loistavia ihmetöitä, johtui hänen mieleensä myöskin tää ajatus:
  miksikä ei nyt samalla tehdä äitiänsä Offal Court'in herttuattareksi ja
  antaa hänelle maatilaa? Mutta surullinen ajatus pyyhkäisi pois tämän
  tuuman: olihan hän ainoastaan nimeksi kuningas, nämä vakavat, kokeneet
  vanhukset ja suuret miehet hänen herrojaan; heille oli hänen äitinsä
  ainoastaan sairaan mielen luoma. He yksinkertaisesti vain kuuntelisivat
  hänen tuumiaan epäuskoisella korvalla ja lähettäisivät sitten noutamaan
  tohtoria.
  Äitelä työ kului hitaasti. Anomuksia luettiin ja julistuksia ja
  patentteja ja kaikellaisia pitkäpiimäisiä, toistelevaisia ja väsyttäviä
  papereita pakistiin valtion asioissa. Ja lopuksi huokaili Tom hyvin
  haikeasti ja mumisi itsekseen: "Mitä syntiä olin sitten minä tehnyt,
  kun laupias Jumala otti minut pois kedoilta ja vapaasta ilmasta ja
  auringon paisteesta ja salpasi minut tänne ja teki minusta kuninkaan,
  kiduttaakseen minua näin?" Tuosta tuo niin rasitettu pikkuinen pää
  parka noikkasi hetkisen ja kaatui sitten yhtäkkiä kallelleen hänen
  hartioilleen; ja valtakunnan asiain meno joutui pysähdyksiin, kun
  puuttui tuo tarpeellinen toimitusmies, joll' oli vahvistava valta.
  Hiljaisuus hiipi tuon lepäävän lapsen ympärille, ja kuningaskunnan
  viisaat lakkasit laskemasta neuvojaan.
  Aamupäivällä oli Tomilla, vartiainsa Hertford'in ja St. Johnin
  suostumuksella, hupaisa hetki yhdessä lady Elisabethin ja pikkuisen
  lady Jane Grey'n kanssa, vaikka tosin prinsessojen mielet olit
  masentuneet kovasta iskusta, joka oli kohdannut kuninkaallista
  huonekuntaa. Ja tämän visiitin lopussa hänen "vanhempi sisarensa"
  -- sittemmin historian tunnettu "verinen Maria" -- jäähdytti häntä
  juhlallisella puhelulla, jolla hänen silmissään oli ainoastaan yksi
  ansio, sen lyhyys. Hällä oli nyt muutama hetkinen itseään varten,
  ja sill'aikaa päästettiin hänen luokseen heikollainen poika, noin
  kahdentoista vuoden vanha, jonka puku -- költeri, housut ja kaikki
  tyyni -- oli musta, jos luetaan pois lumivalkoinen jäykkä kaulus ja
  pitsit lanteilla. Mitään muuta surun merkkiä hällä ei ollut kuin
  punainen nuora hartialla. Tämä poika astui esiin hyvin epäröivästi, pää
  kumarassa ja paljaana, ja lankesi polvilleen Tomin eteen. Tom istui
  hiljaa hetkisen ja katseli häntä vakaasti. Sanoi sitten --
  "Nous' ylös, poika. Kuka sä olet? Mitä sä tahdot?"
  Poika nousi ja seisoi siinä miellyttävä levollisuus ryhdissään, mutta
  huolen ilme kasvoissaan. Hän sanoi --
  "Varmasti te muistatte minua, herra. Minä olen teidän piiska-poikanne."
  "Minun _piiska_-poikani?"
  "Sama poika, teidän armonne. Olen Humphrey -- Humphrey Marlow."
  Tom käsitti tässä olevan jotain, josta hänen vartiansa olisi pitänyt
  ilmoittaa hälle. Asema oli arka luonnoltaan. Mitä hän tekisi? --
  Olettaako tuntevansa pojan ja sitten joka kerta hänen haastaessaan
  ilmaista, ettei hän ikinä ollut kuullut piiska-pojasta tuon enempää?
  Ei, se ei käynyt laatuun. Tulipa aate hänen avukseen. Tämmöisiä
  tapauksia saattaisi näet, tulla hyvinkin usein, kun tärkeät asiat
  vetäisivät Hertford'in ja St. John'in hänen luotaan, heidän ollessaan
  jäseninä testamentin toimeenpanijain komiteassa. Siispä kenties olisi
  hyvä tehdä itseään varten suunnitelma, miten kohdata semmoisten
  odottamattomain tapausten vaatimuksia. Niinpä kyllä, sehän olisi varsin
  viisasta -- hän tekisi kokeen tämän pojan kanssa ja näkisi sitten,
  millaisen menestyksen hän saavuttaisi. Siispä hän pyyhkäisi kädellään
  otsaansa kerran kaksi, ikäänkuin hämillään, ja sanoi sitten kohta --
  "Huomaan nyt muistavani sinua hiukan, mutta mun mieleni on raskas ja
  surun hämmentämä -- --"
  "Voi, rakas herra parkani!" huudahti piiskapoika säälien, lisäten
  sitten itsekseen: "Totta tosiaankin onkin niin, kuin he sanovat --
  hänen järkensä on mennyttä kalua -- voi, sitä sielu parkaa! Mutta hitto
  periköön minut, kuinka oon saattanut sen unohtaa! Sanoivathan, ellei
  sovi olla näkevinään, että mitään on hullusti hänen kanssaan."
  "Merkillistä on, kuinka mun muistini on näinä päivinä pettänyt minua,"
  sanoi Tom. "Mutt' älä ole siitä milläsikään -- mä paranen pian --
  pieni langanpätkä on usein kylliksi yhdistämään minut jälleen asioihin
  ja nimiin, jotka on luistanut multa tiehensä. (Eikä ainoastaan
  niihin, vaan totta tosiaan semmoisiinkin, joista en ikinä ole kuullut
  sanaakaan, kuten tää poika on näkevä.) Sano mulle asiasi."
  "Asia ei ole kovin tärkeä, valtiaani, mutta tahdon kuitenkin siihen
  koskea, jos teidän armonne siihen suostuu. Kaksi päivää on kulunut
  siitä, kun teidän majesteettinne teki kolme virhettä Kreikan kielessä
  -- aamupäivätunnilla -- muistatteko sen?"
  "Kyllä -- luulen muistavani. (Siin' ei ole paljo valhetta -- jos
  olisin puuttunut Kreikkaan ensinkään, niin en olisi jäänyt kolmeen
  virheeseen, vaan kyllä niitä olisi multa tullut neljäkymmentäkin.)
  Niin, muistuneepa mieleen nyt -- mutta jatka sinä."
  "-- -- Opettaja, äkästyneenä laiskasta ja huolimattomasta työstä, kuten
  hän sitä nimitti, lupasi antaa minulle aika selkäsaunan -- ja -- --"
  "Antaa _sinulle_ selkäsaunan!" huudahti Tom, hämmästyneenä niin,
  että menetti malttinsa. "Minkä tähden hän löylyttäisi _sinua_ minun
  virheistäni?"
  "Voi, kuinka teidän armonne muisti pettääkin taas. Hänhän aina
  löylyttääkin minua, kun teidän armonne tekee virheitä oppitunneilla."
  "S' on tosi -- minä unhotin. Sinä annat mulle opetusta yksityisesti --
  jos minä sitten teen virheitä, niin hän arvaa, että sinä olet hoitanut
  virkaasi laimeasti, ja -- --"
  "Voi, mun valtiaani, mitä laskettekaan? Minä, nöyrin ja alhaisin
  palvelijanne, minäkö uskaltaisin antaa _teille_ opetusta?"
  "Mutta missä sitten on sun vikasi? Mikä arvoitus on tämä? Oonko minä
  siis todellakin käynyt hulluksi, vai oletko sinä? Selitä se asia puhu
  suus' puhtaaks."
  "Mutta, hyvä majesteetti, tässähän ei ole mitään, joka kaipaa
  selitystä. Eihän kukaan saa lyödä pyhää Walesin prinssiä; sentähden kun
  hän erehtyy, niin minä otan selkääni. Sehän on toimeni, ja siitä saan
  minä maksun".[9]
  Tom tuijotti levolliselta näyttävään poikaan ja sanoi itsekseen: "Mutta
  tämäpä on mitä kummallisin asia, -- mitä merkillisin, mitä erinomaisin
  seikka maailmassa. Kumma vain, ettei he myöskin ole hyyränneet eri
  poikaa, jota kammattaisiin ja puettaisiin minun sijastani -- taivas
  suokoon, ett' olisivat sen tehneet! -- Jospa he tämän tekisivät,
  niin minä ottaisin itse löylytykset ja kiittäisin vielä Jumalaa
  vaihtokaupasta." Sitten sanoi hän ääneensä --
  "Ja olet kenties saanut selkääsi ystävä parka, kuten sulle luvattiin."
  "Ei, teidän hyvä majesteettinne, minun rangaistukseni oli päätetty
  täksi päiväksi, ja se kenties jääpi nyt sikseen, koska se ei oikein
  sovi siihen murheen aikaan, jossa nyt eletään. Kuitenkaan en tiedä
  tästä mitään, ja niin olen siis rohjennut tulla tänne muistuttamaan
  teidän armoanne jalosta lupauksestanne, että ryhtyisitte toimiin
  minunkin avukseni."
  "Opettajan luonako? Pelastaakseni sinut selkäsaunasta?"
  "Voi, te muistatte siis sen?"
  "Muistini paranee paranemistaan, kuten näet. Ole sinä rauhassa vain --
  sun selkäsi pääsee pöllytyksestä -- minä pidän siitä huolen."
  "Oi, kiitos, mun valtiaani!" huudahti poika ja pani taas polvilleen.
  "Kenties olen rohjennut käydä liian pitkälle, ja kuitenkin -- -- --"
  Nähdessään herra Humphreyn epäröivän, Tom rohkaisi häntä jatkamaan,
  sanoen olevansa "suopealla tuulella."
  "Sitten puhun mä suuni puhtaaks, sillä asia painaa sydäntäni. Sittenkun
  te ette enää ole Wales'in prinssi, vaan kuningas itse, niin voitte
  te asettaa asiat ja seikat, niinkuin mielenne tekee, eikä kukaan voi
  nousta jupisemaan teitä vastaan. Sentähden ei olekkaan kohtuullista,
  että te kauvemmin kiusaatte itseänne kuivalla lukemisella, vaan että
  ennen poltatte kirjat ja käännätte mielenne vähemmän suututtaviin
  seikkoihin. Jos niin nyt käy, olen minä hukassa ja mun orpo sisareni
  samassa."
  "Hukassa? Kuinka niin?"
  "Minun selkäni on leipäni, armollinen herra! Jos minä jään työttömäksi,
  niin kuolen mä nälkään. Jos te lakkaatte lukemasta, on minun virkani
  mennyttä kalua, sillä te ette enää tarvitse piiskapoikaa. Älkää ajako
  minua pois!"
  Tom oli liikutettu tästä haikeasta huolesta. Oikein jalomielisellä
  puuskalla, kuten kuninkaan tulee, haastoi hän --
  "Älä huoli hätäillä enään, poikaseni. Sinun virkasi on jäävä
  pysyväiseksi sinussa ja sinun suvussasi ijankaikkiseen päivään asti."
  Sitten antoi hän pojalle lämpimän läimäyksen miekkansa litteällä
  puolella olkapäähän ja lausui: "Nous ylös, Humphrey Marlow, Englannin
  Kuninkaallisen Huonekunnan Perinnöllinen Yli-Piiska-poika! Hiiteen
  kaikki surut -- minä rupeen taas lukemisiin ja harjoittelen niitä
  niin huonosti, että heidän täytyy oikeuden mukaan maksaa sinulle
  kolmenkertainen palkka. Siihen määrään sinun virkatoimesi lisääntyy."
  Kiitollinen Humphrey vastasi innostuksen tulessa --
  "Kiitokset sulimmat, jaloluontoinen herra! Tämä kuninkaan anteliaisuus
  nousee yli kaiken sen, mitä unissanikaan koskaan olen nähnyt onnesta.
  Nyt tulen minä totisesti onnen myyräksi kaikkina päivinäni, ja koko
  Marlowin perhe mun jälkeeni."
  Tomilla oli kyllin ymmärrystä käsittämään, että tässä oli poika, joka
  voi tulla hänelle hyödyksi. Hän siis rohkaisi poikaa puhumaan, ja
  Humphrey oli ihastunut uskossaan, että hän auttoi Tomia "paranemaan";
  sillä joka kerta kun hän oli palauttanut Tomin hämärään muistiin jonkun
  tapauksen Wales'in prinssin monenmoisista kokemuksista ja seikkailuista
  kuninkaallisessa kouluhuoneessa taikka muualla palatsissa, huomasi
  Humphrey, että Tom oli kykenevä "palauttamaan muistiinsa" tapauksen
  aivan selvästi. Tunnin kuluttua huomasi Tom olevansa hyvin lastattuna
  todellisilla tiedoilla henkilöistä ja asioista hovissa. Niin että hän
  päätti joka päivä ammentaa tietoja tästä lähteestä, ja tätä varten
  aikoi hän antaa käskyn, että Humphrey milloin hyvänsä päästettäisiin
  kuninkaan luo, jos nimittäin Englannin majesteetin puheilla ei sattuisi
  olemaan muuta väkeä. Humphrey oli tuskin laskettu ulos, ennenkuin lordi
  Hertford astui sisään, tuoden lisää rettelöitä Tomille.
  Hän sanoi, että Neuvoston lordit, jotka pelkäsit, että mahdollisesti
  joku liioiteltu kertomus Kuninkaan muka turmeltuneesta terveydentilasta
  oli hiipinyt ulos ja kierteli kansassa, että nämä lordit pitivät
  viisaimpana ja paraimpana, että hänen majesteettinsa parin päivän
  päästä rupeisi syömään päivällistä julkisesti. Hänen terve ihonsa
  ja reippaat askeleensa, jota avustaisi tarkasti noudatettu tapojen
  maltti ja käytöksen levollisuus ja alentuvaisuus, silloin varmemmasti
  vaientaisivat yleisen valtasuonen -- jos nimittäin pahat huhut _olisit_