Prinssi ja kerjäläispoika - 08

"Ensiksi tulee suuret herrat, paroonit, kreivit, ja sukkarihman
ritarit, kaikki rikkaassa puvussa ja paljain päin; sitten tulee
kansleri kahden muun virkamiehen välissä, joista toinen kantaa
kuninkaallista valtikkaa, toinen valtion miekkaa punaisessa huotrassa,
joka on koristettu kultaisilla liljoilla; sitten tulee kuningas itse
-- jota, niin pian kuin hän näkyy, tervehtii kaksitoista torvea ja
joukko rumpuja suurella jyrinällä, samalla kuin kaikki parvella olijat
nousevat seisomaan, huudahtaen: 'Jumala siunatkoon kuningasta!'
Hänen perästään tulee aatelismiehiä, jotka kuuluvat hänen lähimpään
palveluskuntaansa, ja hänen oikealla ja vasemmalla puolellaan marssii
kunniakkaasti hänen viisikymmentä herraa eläkkeen-nauttijaansa
kullatuine sotatapparoineen."
Tämä kaikki oli kaunista ja hupaista. Tomin valtasuoni sykytti kovasti,
ja hänen silmänsä säihkyi. Hän menetteli hyvin miellyttävästi, ja
siksipä juuri, ettei hän ajatellut ollenkaan miten menetellä; hänen
sielunsa oli siihen määrään lumottuna kaikesta, mitä näkyi ja kuului
hänen ympärillään eikä muuten voine kukaan näyttää epämiellyttävältä
kauneissa ja sievästi-sovelluvissa vaatteissa, kun hän vain on hieman
tottunut näihin, ja varsinkin, jos hän sinä hetkenä ei tiedä niistä.
Tom muisti nuo saamansa opetukset ja vastasi tervehdykseensä hienolla,
töyhtöisen päänsä kumarruksella ja sävyisillä sanoilla: "Minä kiitän
teitä, hyvät kansalaiset".
Hän istui pöytään ottamatta hattua päästään ja teki sen ilman
vähintäkään nolostumista. Sillä syöminen lakki päässä oli ainoa
kuninkaallinen tapa, joka kuninkaan ja Cantyn perheillä oli yhteinen
ja jossa ei kumpikaan puoli voittanut toista, jos kysyttiin vanhaa
tottumusta siihen. Saattoväki siirtyi nyt taaemmaksi ja järjestyi
ihailtavasti ympärille, ja pää oli heillä paljaana yhä.
Nyt astuit sisään iloisen soiton soidessa kuninkaalliset henkisoturit
-- "isoimmat ja mahtavimmat miehet Englannissa, jotka erinomaisella
huolella oli valittu tähän toimeen" -- mutta kronikoitsija kertokoon
niistä: --
"Kuninkaalliset henkisoturit tulivat paljaspäisinä, tulipunaisissa
puvuissa, jotka olit selästä koristetut kultaisilla ruusuilla; he
tulit ja menit, joka kerta tuoden muassaan annokset eri ruokalajia,
hopealautasille asetetut. Ruokalajit otti vastaan eräs hovimies samassa
järjestyksessä kuin ne tuotiin ja asetti ne pöydälle, samalla kuin
kuninkaallinen maistaja antoi jokaiselle henkisoturille suullisen syödä
sitä lajia, kuin hän oli tuonut, myrkyn pelosta, näetkös".
Tom söi hyvällä maulla päivällisensä, vaikka hän kyllä tiesi, että
sadottain silmiä seurasi jokaista suupalaa ja odotti hänen nielevän
sitä hartaudella, joka ei olisi ollut kiivaampi, jos hän olisi syönyt
kuolettavia räjähtäviä aineita ja jos olisi odotettu, että hän halkeisi
ilmaan ja sirpaleina varisisi alas. Hän oli hyvin tarkka, ettei
pitäisi liikaa kiirettä, ja yhtä tarkka, ettei tekisi mitään itse,
vaan odottaisi kunnes asianomainen virkamies polvistuen suorittaisi
sen hänelle. Hän läpäisi päivälliset ilman vähintäkään virhettä --
suuremmoinen ja valtava voitto.
Kun ateria viimein oli päättynyt ja Tom marssi pois keskellä loistavaa
joukkoa kuullen miekkoista melua toitotustorvien tärinästä, rumpujen
rämmytyksestä ja kumajavista hurraahuudoista, niin tunsi hän, että jos
hän nyt olikin kokenut pahimmat mitä julkisiin päivällisiin tuli, niin
oli kuitenkin olemassa tulikoetus, jonka alaisena hän mielellään olisi
monta kertaa päivässä, jos hän vain sen kautta voisi ostaa itsensä
vapaaksi muutamista kuninkaallisen virkansa tukalammista vaatimuksista.


SEITSEMÄSTOISTA LUKU.
Kuningas Hupsu Ensimmäinen.

Miles Hendon kiirehti eespäin siltaa Southwarkiin päin pitäen
tarkasti silmällä, eikö näkyisi niitä, joita hän etsi, ja toivoen
ja odottaen pian saavuttavansa heidät. Kuitenkin oli hän tässä
pettynyt. Kyselemällä onnistui hän tosin seuraamaan heitä vähän matkaa
Southwarkiin sisään, mutta silloin loppuivat kaikki jäljet, ja hän
oli aivan ymmällään mitä nyt tehdä. Kuitenkin hän jatkoi etsiskelyään
sinä päivänä minkä suinkin voi. Hämärän tullen oli hän uupuneena ja
nälistyneenä ja hänen toivonsa maali yhtä kaukana kuin ennen; hän söi
silloin illallisensa ravintolassa ja meni maata tehden sen päätöksen,
että aamulla aikaisin alkaisi työ uudestaan ja koko kaupunki perin
pohjin tulisi nuuskituksi. Maatessaan ja miettiessään hän kuitenkin
äkkiarvaamatta tuli tuumineeksi näin: Poika on karkaava ryöväriltä,
vale-isältään, jos mahdollista; onko hän palaava Londoniin ja etsivä
entiset luolansa? Ei, sitä ei hän tee; päinvastoin välttänee hän
joutumista petojen kynsiin jälleen. Mitä hän sitten tekee? Kun hällä
ei koskaan ole ollut yhtään ystävää maailmassa tai mitään suojelijaa,
kunnes tapasi tämän Miles Hendonin, niin hän tietysti kokee löytää tään
ystävänsä jälleen, varsinkin jos hän siten pääsee lähestymästä Londonia
ja vaaraa. Hän on karkaava Hendon Halliin, sen hän on tekevä, sillä hän
tiesi, että Hendon oli menossa kotiinpäin ja että hän voi löytää hänet
sieltä. Niin, se asia oli selvillä Hendonille -- hän ei saanut hukata
enemmän aikaa Southwarkissa, vaan lähteä matkalle Kentin kautta Monk
Holmiin päin tutkiskellen maat ja metsät mennessään. Mutta palatkaamme
nyt hävinneeseen pikku kuninkaaseen.
Ryöväri, jonka tarjoilija ravintolassa illalla näki yhdistyvän
nuorukaiseen ja kuninkaaseen, ei yhdistynytkään heihin suoraa päätä,
vaan pysytteli heidän kintereillään ja seurasi heitä. Hän ei hiiskunut
sanaakaan. Vasen käsi oli hänellä siteessä ja vasemmassa silmässään
iso, vihreä tilkku; hän ontui hiukan ja piti tammisauvaa nojakseen.
Nuorukainen vei kuninkaan hyvin mutkaista tietä Southwarkin läpi ja
tuli viimein suurelle maantielle kaupungin ulkopuolella. Kuningas oli
nyt suuttunut ja sanoi tahtovansa jäädä tähän -- oli muka Hendonin asia
tulla hänen luokseen, eikä hänen käydä Hendonin. Hän ei aikonut kärsiä
mokomaa häpeemättömyyttä; hän aikoi jäädä paikalleen. Nuorukainen
sanoi --
"Aiotko todellakin jäädä tähän, ja sun ystäväsi makaa haavoitettuna
tuolla metsässä. Niin jää sitten."
Kuninkaan käytös muuttui heti. Hän huudahti --
"Haavoitettuna? Ja kuka on uskaltanut? Mutta se on toinen asia. Vie
minut sinne! Vie sinne! Lujemmin, hyvä mies! Onko sulla lyijyä jalassa?
Haavoitettu? Onko hän? Jos tekijä olisi vaikka herttuan poika, saa hän
katua tekonsa!"
Metsä oli vielä hyvän matkan päässä, mutta tie sinne kuljettiin pian.
Nuorukainen katseli nyt ympärilleen ja äkkäsi maahan pistetyn oksan,
johon oli pikkuinen repale ripustettu. Sitten mentiin metsän sisään,
ja nuorukainen etsiskeli samallaisia oksia, joita löytyikin aina tavan
takaa. Ne oli selvästi merkkiä, jotka johtivat haluttuun paikkaan.
Viimein tulit he avonaiselle paikalle, jossa oli hajanaisia jätteitä
talonpojan talosta ja lähellä niitä mätä ja ränstynyt lato. Täällä ei
ollut elävän merkkiäkään, ja täysi tyhjyys vallitsi. Nuorukainen astui
latoon, ja kuningas seurasi häntä kintereillä. Ei ketään sielläkään!
Kuningas ampui hämmästyneen ja epäilevän silmäyksen nuorukaiseen ja
kysyi --
"Missä hän on?"
Ivallinen irvinauru oli ainoa vastaus.
Kuningas raivostui hetkeksi; hän sieppasi puuhalon ja oli
karkaamaisillaan nuorukaisen kimppuun, kun toinen ivanauru koski hänen
korvaansa. Se lähti tuosta ontuvasta rosvosta, joka jonkun matkan
päässä oli heitä seurannut. Kuningas kääntyi sinneppäin ja sanoi
suutuksissaan --
"Kuka olet sinä? Mitä on sulla täällä tekemistä?"
"Jätä nuo hulluudet", sanoi mies, "ja tule järkiis. Minun valepukuni ei
ole niin hyvä, ettet tuntis omaa isääsi sen alla."
"Sinä et ole mun isäni. En tunne sinua. Minä olen kuningas. Jos sinä
olet kätkenyt palvelijani, niin luo hänet eteeni. Muuten saat sinä
maistaa mitä olet tehnyt."
John Canty vastasi ankarin äänin --
"Selvää on, että olet hullu, ja minä en mielelläni rankaise
sinua; mutta jos sinä ärsytät minua, niin mun täytyy. Sun lorusi
ei tee vahinkoa täällä, kun ei ole korvia, jotka kuuntelisit
noita hullutuksia; mutta kuitenkin on hyvä, jos harjotat kieltäs
varovaisuuteen, ettei se tee meille mitään vahinkoa, kun muutamme
majaa. Minä tekaisin murhan enkä voinut jäädä kotiin -- etkä sinäkään
jää, koska sinut tarvitaan täällä. Minä oon muuttanut nimeni,
muutamista syistä; s' on nyt Hobbs -- John Hobbs; sinä oot Jack --
muista se. Ja nyt, puhu suus puhtaaks. Missä on äitis? Missä sisares?
He eivät tulleet määräpaikkaan -- tiedätkö sä, mihin he ovat joutuneet?"
Kuningas vastasi hyvin myrryisenä --
"Älä vaivaa minua umpipuheillas. Mun äitini on kuollut; sisareni ovat
palatsissa."
Nuorukainen oli purskahtamaisillaan ramanauruun, ja kuningas olisi
karannut hänen päällensä, mutta Canty -- eli Hobbs, kuten nyt hänen
nimensä oli -- kävi väliin ja sanoi --
"Hiljaa, Hugo, älä ärsytä häntä. Hänen järkensä on pimitetty, ja sun
tapas harmittaa häntä. Istu maahan, Jack, ja älä ole milläskään; pian
saat vähän syödäkses!"
Hobbs ja Hugo rupesivat keskenään haastelemaan matalalla äänellä, ja
kuningas poistui niin kauvas kuin suinkin heidän epämiellyttävästä
seurastaan. Hän peräytyi hämärässä ladon perimmäiseen nurkkaan, jossa
hän tapasi maan peitettynä oljilla jalan syvältä. Tähän pani hän
makaamaan, veti oljet yllensä sänkytäkin sijasta ja oli pian vaipuneena
ajatuksiinsa. Hällä oli paljon suruja, mutta pienemmät melkein
unohtuivat hältä tuon suurimman surun tieltä, hänen isänsä kuoleman.
Muulle maailmalle toi Henrik VIII:n nimi väristystä ja luuloittelun
ihmissudesta, jonka sieraimista sinkoili hävitystä ja jonka käpälä
jakoi kauhistusta ja kuolemaa; mutta tälle pojalle saattoi sama nimi
ainoastaan mielihyvän tunteita, ja sen herättämä kuva oli täynnään
lempeyttä ja hellyyttä. Hän kutsui sielunsa silmän eteen pitkän jonon
rakkaita kohtauksia isänsä ja itsensä välillä ja viipyi lellitellen
niissä, ja hänen hillitsemättömät kyyneleensä todistivat, kuinka tosi
ja täysi oli se suru, joka vaivasi hänen sydäntään. Pitkän iltapäivän
kuluessa väsähtyi poika murheisiinsa ja vaipui vähitellen levolliseen
ja virkistävään uneen.
Hyvän ajan perästä -- hän ei tiennyt kuinka pitkän -- heräsivät hänen
aistimensa puoleksi tuntoon, ja hän lepäsi silmät ummessa, ihmetellen
missä hän oli ja mitä oli tapahtunut; hän kuuli meluavaa ääntä läheltä
ja sateen ikävää pärinätä katolle. Lämmin tunne tyytyväisyyttä valtasi
hänet, mutta tämä tunne katosi seuraavassa hetkessä -- melun ja rähinän
ja irstaan irvinaurun kautta. Se vaikutti ilkeästi häneen, ja hän nosti
päätään nähdäksensä mistä tämä häiriö tuli. Ruma ja inhoittava näky
kohtasi hänen silmänsä. Kirkas tuli paloi keskellä lattiaa, toisessa
päässä latoa; ja sen ympärillä, punaisen liekin valossa, mateli ja
loikoi mitä kirjavin joukkio hurjaa roistoväkeä ja ryövärejä molempaa
sukupuolta, josta hän koskaan oli lukenut tai uneksinut. Siinä oli
väkeviä, karaistuja miehiä, ruskeita, ahavoittuneita, pitkätukkaisia
ja puettuja haaveellisiin repaleisiin; siinä oli puolikasvuisia
nuorukaisia ränstyneine kasvojen piirteineen ja samaan malliin
puettuja; siinä oli sokeita kerjäläisiä side tai laastari silmillä;
raajarikkoja puujalkoineen ja kainalosauvoineen; kurjia olentoja,
joiden mätähaavat näkyivät riepujen välistä; siinä oli konnamaiselta
näyttävä kulkukauppias tavarapakkoineen; teroittaja, kattilanpaikkuri
ja puoskari heidän ammattiinsa kuuluvine kaluilleen; muutamat naisista
olit puolikasvuisia, toiset vasta kypsyneitä, toiset taas olit
vanhoja, kurttuisia akkoja, mutta kaikki olit rähiseviä, julkeita ja
rietassuisia; ja kaikki olit likaisia ja siivottomia; siinä oli kolme
kapalolasta, joilla oli haavoja kasvoissa; siinä pari nälistynyttä
koiraa, joiden kaulassa oli rihmat; ne olit harjoitetut sokeiden
talutukseen.
Yö oli tullut, joukko oli juur lopettanut syömingit ja alkanut
juomingit; ilokannu kävi suusta suuhun. Yleinen huuto kuului --
"Laula! Lepakon ja Nopsakengän laulu!"
Yksi sokeista miehistä nousi pystyyn ja viskasi pois ne laastarilaput,
jotka peittivät hänen oivalliset silmänsä, ja sen juhlallisen
kuulutuksen, joka kertoi syyt hänen onnettomuuteensa. Nopsakenkä potki
pois puujalkansa ja kävi, terveillä ja reippailla raajoillaan, toisen
lurjuksen viereen. Sitten he virittivät juomalaulun varkaiden kielellä,
ja koko joukkue säesti kaikin voimin viimeisen säkeen loppua. Kun
sitten päästiin viimeiseen värssyyn, oli puolijuopunut ihastus noussut
niin korkealle, että jokikinen yhtyi laulamaan värssyn alusta asti, ja
siitä nousi melu semmoinen, että katotkin tärisivät.
Puhelua jatkettiin, ei kuitenkaan varkaiden murteella, sillä tätä
käytettiin vain silloin, kun ystävälliset korvat sattui kuulemaan.
Sen kestäessä kävi ilmi, että "John Hobbs" ei ollutkaan niin aivan
uusi sakissa, vaan että hän päinvastoin menneinä päivinä oli kuulunut
siihen. Hänen viimeinen historiansa pyydettiin kuulla, ja kun hän
sanoi, että hän "tapaturmassa" oli tappanut miehen, niin siihenkös
yleisesti tyydyttiin. Kun hän lisäsi, että se mies oli pappi, niin
hälle vielä yleisemmästi käsiä taputettiin, ja hänen piti juoda
jokaisen kanssa erikseen. Vanhat tutut tervehtivät häntä iloisesti
ja nuoremmat ylpeilivät, kun saivat ravistaa hänen kättänsä. Hältä
kysyttiin, missä hän oli viipynyt niin monta kuukautta. Hän vastasi --
"Londoni on parempi kuin maaseutu ja varmempi myös, näinä viime
vuosina; lait on tulleet niin ankariksi ja niitä valvotaan niin
visusti. Ja jos ei mulle olis tapahtunut tuo onnettomuus, niin olisin
minä jäänyt Londoniin. Minä olinkin päättänyt jäädä enkä koskaan enää
astua maantielle -- mutta sattumus teki siitä päätöksestä lopun."
Hän kysyi kuinka monta henkeä oli liittokunnassa nyt. Päämies eli
pääroisto vastasi --
"Viiskolmatta vahvaa nyrkkiä, valmiit murtoon, näpistykseen, petokseen
ja kerjäämiseen; sitä paitsi lapsia, tyttöjä, ja muuta vaimoväkeä.[11]
Enin osa on täällä, ja muut on matkalla itäänpäin, talviretkellä. Mekin
lähetään huomisaamuna perästä."
"Minä en näe Pahkaa kunniakkaassa joukossa. Missä hän lienee tällä
haavaa?"
"Poika raukka, hänen ruokanaan on tulikivi nyt, joka lienee liian
lämmintä hänen hienolle maulleen. Hänet tapettiin eräässä kahakassa
mennyt vuonna mehtumaarian aikana."
"Surullista kuulla, sillä Pahka oli kelpo mies ja uljas mies."
"Sitä hän oli, kun olikin. Musta Bess, hänen siippansa, on luonamme
vieläkin, vaikka tällä haavaa matkalla itäänpäin; hän on korea
naamaltaan, nätti varrellaan ja käyttää itseään niin, että hän kelpaa
esikuvaksi muillekin. Kukaan ei voi hänestä sanoa, että hän olis ollut
päissään enemmän kuin neljä päivää viikossa."
"Hän oli aina moitteeton -- muistan sen hyvin -- oli hyvä nassikka ja
kaiken kiitoksen oma. Hänen äitinsä oli enemmän vapaamielinen eikä
pitänyt lukua saivarruksista; hän oli ikävä ja hänen hoivansa hankala,
mutta mieltä päässä oli hällä enemmän kuin ihmisillä tavallisesti on."
"Me kaotimme hänet juur sentähden. Hänen taitonsa katsella kämmeniä
taikka muu ennustaminen ja povaaminen hankki hälle lopulta noita-akan
nimen ja maineen. Laki paisti hänet kuoliaaksi hiljaisella tulella. Se
liikutti minut jonkunmoiseen pehmeyteen, kun näin hänen rohkean tapansa
käydä kuolemaan -- hän kirosi, näet, ja haukkui pahanpäiväiseksi
koko joukkion, joka töllisteli häntä, kun liekit ja roihut leimusit
hänen naamaansa ja ottivat hänen harvoihin hiuksiinsa ja kiertelit
hänen vanhan, harmaan päänsä -- kirosi heitä, sanoinko? hän kirosi ja
sadatteli heitä niin, että vaikka eläisitkin tuhatvuotiseksi, et ikinä
kuulis semmoista mestaria sa'attelemaan. Oi, hänen konstinsa kuoli
hänen kanssaan. Moni nahjus on kokeva häntä matkia, mutta tyhmällä
tavalla, jost' ei tuu mitään."
Päämies huokaili, toiset huokailivat myötätunnosta. Yleinen
alakuloisuus valtasi koko lauman hetkeksi, sillä jopa paatuneetkin
hylkiöt, kuten nämä, eivät ole ihan vailla tunnetta, vaan pystyvät
pysymättömästi oivaltamaan haaksirikon ja suremaan sitä joskus ja
erittäin soveliaissa tiloissa kuten tässä nyt mainitussa, jolloin äly
ja viisaus katoaa jättämättä mitään perillistä. Kuitenkin syvä kulaus
kannusta miehestä mieheen ja naisesta naiseen palautti jälleen surevien
henget.
"Onko muitakin ystävistä tavannut paha onni?" kysyi Hobbs.
"On -- muutamia. Erittäinkin vastatulleita -- kuten pieniä
mäkitupalaisia, jotka oli saatettu onnettomiksi ja mätätty nälkäisinä
maailmalle, sitten kun heidän tupansa oli tehty lammaslääväksi ja pieni
turpeensa karsinaksi. He kerjäsit, -- ruoskittiin pyövelinrattailla,
paljaina vyötäreistä ylös, kunnes veri räiskyi. Sitten sidottiin he'iät
häpeäpaaluun; sitten he kerjäsit taas, ruoskittiin uudestaan, ja toinen
korva heiltä hakattiin. Sitten he kerjäsit kolmas kerta -- köyhät
saatanat, mikä oli heillä neuvona? -- ja poltettiin poskelle hehkuvalla
rau'alla ja myytiin orjiksi. He karkasit tiehensä, kaapattiin kiinni
ja hirtettiin. Se on lyhyt juttu ja pian kerrottu. Toiset meistä on
päässyt vähemmällä. Tulkaa tänne, Yokel, Burns ja Hodge -- näyttäkää
kunniamerkkinne!"
Nämä nousit ylös ja vetivät pois vähä rievuistaan paljastaen selkänsä,
jotka olit ristin rastin kaunistettu sitkeillä, vanhoilla päärmeillä
ruoskaniskujen jälkeen. Toinen pyyhkäsi hiukset pois ja näytti sen
paikan, niissä hänen vasempi korvansa kerran maailmassa oli ollut;
toinen osoitti poltinmerkkiä hartiassaan -- V-kirjainta -- ja
typistettyä korvaansa. Kolmas sanoi --
"Minä olen Yokel, kerran maanmies ja onnellinen, rakastavine vaimoineni
ja lapsineni -- nyt olen mä vähän toista maata ammatilta ja ololta.
Vaimo ja lapset on olleet ja menneet; kenties ovat ne taivaassa,
kenties sillä toisella taholla, mutta hyvä Jumala olkoon kiitetty, he
ei toki enää oo _Englannissa!_ Mun hyvä, vanha ja rehellinen äitini
koki ansaita leipänsä sairaanhoitajana; yks potilas kuoli, tohtorit
ei tienneet syytä, ja äitini poltettiin noita-akkana. Lapseni saivat
katsoa päältä ja ulvoa. Englannin laki! -- nostakaa kuppinne ja
juokaa sen kunniaksi! -- juokaa tuolle laupiaalle Englannin laille,
joka pelasti hänet elämästä Englannin helvetissä! Kiitoksia, toverit,
kaikki yhteensä ja jokainen erikseen. Minä kerjäsin! talosta taloon,
-- minä ja vaimoni -- laahaten muassa nälkäiset lapset, mutta s' oli
rikos olla nälissään Englannissa -- ja niin meiät ruoskittiin ja
piiskattiin kolmen kaupungin halki. Juokaa kerta vielä laupiaalle
Englannin laille! -- sillä sen ruoska joi pohjaan Maryni veren, ja
hänen siunattu pelastuksensa tuli pian. Hän lepääpi nyt tuolla, Herran
pellolla, lukittuna kaikelta pahalta ja vaaralta! Ja lapset -- no,
kun minua ruoskittiin kaupungista kaupunkiin, sillaikaa he kuolivat.
Juokaa, pojat -- tippanen vielä vain tippanen pikku lapsi paroille,
jotka ei koskaan tehnyt kärpäsellekään pahaa. Minä kerjäsin taas --
kerjäsin leipäpalaa, sidottiin häpeäpaaluun ja menetin toisen korvani
-- katsokaahan tynkää tässä. Kerjäsin taaskin, ja tässä on toinen tynkä
muistuttamassa minua siitä korvasta. Ja kuitenkin kerjäsin minä jälleen
ja myytiin nyt orjaksi -- tässä poskellani tämän pilkun alla, jos sen
pesisin pois, näkisitte tuon punaisen S:än, jonka poltinrauta on siihen
jättänyt. _Orja!_ Tokkohan käsitätte tuon sanan! Englantilainen _orja!_
-- semmoinen on mies, joka seisoo eessänne. Olen karannut herraltani,
ja jos saavat minut käsiinsä -- taivahan kirous sille maalle, jonka
laki on sen keksinyt! -- niin hirtetään minä!"
Eräs terävä ääni kuului hämärästä --
"_Eipä_ hirtetäkään! -- tänä iltana on tuo laki kumottu!"
Kaikki kääntyivät ja näkivät pienen kuninkaan haaveellisen muodon
äkkiä lähestyvän. Kun hän oli tullut valoon ja selvästi näkyviin, niin
seurasi yleinen pamahdus kysymyksiä ja ihmettelyä --
"Kuka se on? _Mitä_ tämä tietää?"
"Ken oot sinä, pieni pentele?"
Poika seisoi joutumatta hämilleen keskellä noita ihmetteleviä ja
kyseleviä silmiä ja vastasi, ruhtinaallisessa ryhdissä seisten --
"Minä olen Edvard, Englannin kuningas."
Oikein rämäkäs naurun purskaus seurasi, ja siinä oli sekä ivaa että
iloa oivallisesta pilapuheesta. Kuningas tunsi pistoksen sydämmessään.
Hän sanoi hyvin jyrkästi --
"Te sivistymättömät maankiertäjät, tällä laillako te kiitätte
kuninkaallisesta hyvästä, jonka olen teille luvannut?"
Hän puhui vieläkin katkeralla äänellä ja kiihkeitä liikenteitä tehden,
mutta kaikki hävisi naurun ja ivahuutojen huilakkaan. "John Hobbs"
teki useita yrityksiä saadaksensa suunvuoroa rähinästä, ja viimein hän
onnistuikin sanoen --
"Toverit, hän on poikani, hän on väärä päästään, hän on hupi hullu --
älkää kuulko häntä -- hän on _olevinaan_ kuningas."
"Minä olen kuningas," sanoi Edvard kääntyen hänen puoleensa, "ja sinä
saat aikanasi sen kokea vahingoksesi. Sinä olet tunnustanut olevasi
murhaaja; hirsipuussa olet sä heiluva siitä."
"_Sinäkö_ tahot pettää minut? -- _sinäkö?_ Mun nyrkkini on sinut
nylkevä -- --"
"Vait!" sanoi Päämies astuen väliin pelastaaksensa kuninkaan ja antaen
painoa tälle yritykselleen lyömällä Hobbs'en maahan nyrkillään, "etkö
sä kunnioita Kuninkaita _etkä_ Päämiehiä? Jos sinä häpäset minun
läsnäoloani vielä kerran sillä lailla, niin minä itse ripustan sinut
hirsipuuhun." Sitten sanoi hän majesteetille: "Sinä et saa enää lausua
uhkauksia tovereilleni, poika, ja sinun täytyy pitää suutas, puhumatta
pahaa heistä miss'ikinä ollaankin. _Ole_ kuningas, jos se sun hullua
tuultas lystää, mutta älä saata sillä selkkauksia. Peruuta nimi, jonka
annoit meille -- s'on kavallusta; me olemme tosin huononpuolisia
ihmisiä muutamissa vähäpätöisissä suhteissa, mutta ei kukaan meistä ole
niin huono, ett' olis kavaltaja kuningastaan vastaan. Tässä asiassa
olemme me hyviä ja lainkuuliaisia syämmeltämme. Katso nyt, puhunko
mä totta. Nyt kaikki yhteen ääneen: 'Kauan eläköön Edvard, Englannin
kuningas!'"
"_Kauvan eläköön Edvard, Englannin kuningas_!"
Tämä vastaus tuli moisella ukkosen jyrinällä kirjavasta laumasta, että
rappeutunut rakennus vavahti. Pikku kuninkaan kasvot kirkastuivat
hetkeksi ilosta, ja hän nyykäytti pehmeästi päätään ja sanoi ylpeällä
yksinkertaisuudella --
"Minä kiitän teitä, hyvät ihmiset."
Tämä odottamaton tulos sai seurueen vääntämään vatsaansa naurusta.
Kun ilohurmaus vähitellen oli asettunut, sanoi Päämies vakavasti ja
varmasti, mutta kuitenkin hyvän luonnon lieventämällä äänellä --
"Oo vait siellä, se ei oo viisasta, eikä hyvä meille. Keksi jotain
hupsua, jos sulle maittaa, mutta valitsehan joku toinen nimitys."
Eräs kattilanpaikkuri huusi --
"Hupsu Ensimmäinen, Hölmöjen kuningas!"
Tämä nimitys veteli kerrassaan, jokainen kurkku kaikui, ja ulvova
remuhuuto halkasi ilman --
"Kauan eläköön Hupsu Ensimmäinen, Hölmöjen kuningas!" jota seurasi
hoilotukset, kissannaukutukset ja naurunpurskaukset.
"Tuokaa hän tänne ja kruunataan hän!"
"Mantteli hänen päällensä!"
"Valtikka hänen käsiinsä!"
"Valtaistuin hänen allensa!"
Nämä ja kymmenittäin muita huudahuksia kuului yhdellä kertaa! Ja
ennenkun pikkuinen uhri parka tuskin ennätti hengähtääkään, tuli hän
kruunatuksi tinakattilalla, sai vanhan ränstyneen viltin mantteliksi
ja tynnyrin valtaistuimeksi, ja valtikkana pistettiin hänen käteensä
kattilanpaikkurin juotosrauta. Sitten heittivät kaikki tyyni polvilleen
hänen ympärilleen ja puhkesivat ivallisiin valituksiin ja pilkallisiin
armon anomuksiin, samalla kun pyyhkivät silmiänsä likaisilla ja
retuisilla hihoilla ja vyöliinoilla --
"Ole armollinen meille, sä laupias kuningas!"
"Älä polje polvistuvia syöpäläisiäs, oi jalomielinen majesteetti!"
"Sääli orjias ja virkistä heitä kuninkaallisella potkulla!"
"Ilahuta meitä ja lämmitä meitä armos säteillä, sinä kuningasvallan
säteilevä aurinko!"
"Pyhitä maapintaa koskemalla jalallas siihen, että me saisimme syyä
rapakon ja tulisimme aateliksi."
"Suvaitse sylkeä meihin, oi sinä siunattu kuningas, että meiän
lapsenlapset kertoisit sinun ruhtinaallisesta armostas ja olisit
ylpeitä siitä ja onnellisia iankaikkisesta iankaikkiseen."
Iloinen kattilanpaikkuri keksi kuitenkin illan loistonumeron ja tuli
kuuluisaksi. Polvistuen tahtoi hän suudella kuninkaan jalkaa ja sai
silloin halveksivan potkun; jonka jälkeen hän kierteli laumassa
kerjäten jotakin riepua, jonka muka saisi panna sen paikan yli
naamassaan, johon majesteetin jalka oli koskenut, sanoen, että sen
paikan täytyi säilyä tulemasta yhteyteen sivistymättömän ilman kanssa,
ja että hän nyt loisi onnensa kiertelemällä maantiellä ja näyttelemällä
sitä sadasta killingistä katsojaa kohti. Hänen pilansa tästä aineesta
oli niin tavattoman hyvä, että hän tuli koko tuon syyhyisen joukon
kateuden ja kunnioituksen alaiseksi.
Hävyn ja harmin kyynelet vuosivat pienen hallitsijan silmistä, ja
sydämmessään ajatteli hän: "Jos olisin tehnyt heille kovimmin väärin,
eivät he voisi olla julmempia -- ja kuitenkaan en ole tarjonnut heille
muuta kuin hyvää -- ja tällä lailla siis palkitaan minua!"


KAHDEKSASTOISTA LUKU.
Prinssi maankiertäjäin parissa.

Maankuleksijain joukko kömpi seuraavana aamuna ylös ja jatkoi
matkaansa. Oli pilvinen taivas heidän päänsä päällä, maa hyvin
rapakossa jalkojen alla; ja talvinen sää oli ilmassa. Kaikkinainen
iloisuus oli kadonnut kokko komppaniasta; toiset olit jurot ja
äänettömät, toiset olit ärtyisät ja nenäkkäät, ei kenkään ollut hyvällä
tuulella, kaikilla oli jano.
Päämies jätti "Jack'in" Hugon hoitoon muutamilla lyhykäisillä ohjeilla
ja komensi John Cantyn pysymään hänestä kaukana ja jättämään hänet
rauhaan. Hän, päämies, myöskin varoitti Hugoa olemasta liian kova
pojalle.
Vähän ajan perästä ilma kävi lauhkeammaksi ja pilvet nousivat vähäsen.
Joukkue herkesi värisemästä ja heidän sielunsa alkoi siipeytyä. He
kävit yhä reippaammiksi, ja lopulta rupesit he kiusaamaan toinen
toisiaan ja heittämään haukkumasanoja matkustaville maantiellä. Tämä
kaikki todisti, että he vielä kerran olit heränneet elämän ja sen
ilojen arvonantoon. Se pelko, jolla katseltiin heidän kaltaistaan
väkeä, tuli näkyviin siinä tosiasiassa, että jokikinen väistyi siivosti
tien viereen heidän edellänsä ja kuuli heidän hurjaa haukuntaansa
maltillisesti, uskaltamatta sanaakaan vastaukseksi. He näpistelit
pyykkiliinoja pensasaidoilta, toisinaan ihan omistajan nenän alta, joka
ei pannut vastalausetta, vaan ainoastaan näkyi olevan kiitollinen,
ettei he ottanut aitoja myös.
Heti sen jälkeen hyökkäsit he pieneen talonpoikaistaloon ja rupesit
mässäämään siellä, samaan kuin vapiseva talonpoika ja hänen kotiväkensä
tyhjensit ruoka-aittansa hankkiaksensa heille aamiaista. He kutkutit
emäntää ja talon tyttäriä leuvan alta, kun nämä omin käsin ojensivat
heille ruo'an; he tekivät heistä raakaa pilaa, johon solvaukset,
haukkumiset ja naurunpurskaukset yhtyi. He heittivät luita ja muita
ruo'an jäännöksiä talonpojan ja hänen poikiensa päälle, pitäen heitä
pilkkanaan kaiken aikaa, ja taputtelit käsiään oikein riivatusti,
kun heitto sattui onnistumaan. Siunatuksi lopuksi voideltiin yhden
tyttären pää voilla, sentähden että hän oli uskaltanut vastustaa
heidän hävyttömyyksiään. Hyvästi jättäissään uhkasit he tulla takaisin
ja polttaa poroksi talon, perheen päiden yli, jos joku huhu heidän
olostaan täällä sattuisi viranomaisten korviin.
Puolipäivän aikaan, pitkän ja vaivaloisen marssin perästä, pysähtyi
retkikunta pensaiden taakse, joka oli melkoisen kylän ulkoreunalla.
Tunti aikaa myönnettiin lepoa, jonka jälkeen lauma hajosi sinne tänne,
kukin tullaksensa kylään eri paikalta ja harjoittaakseen siellä
eri ammattiansa. -- "Jack" lähetettiin Hugon kanssa. He kuljeksit
sinne tänne hyvän aikaa; ja Hugo vartosi tilaisuutta tekemään aimo
kaappauksia, mutta kun hän ei mitään löytänyt, sanoi hän viimein --
"Ei ole mitään varastamista; s'on huono paikka. Sentähden me kerjätään."
"_Me_, toden totta! Seuraa sinä taipumustasi -- se on sinulle omiaan.
Mutta _minä_ en aio kerjätä."
"Sinä et aio kerjätä!" huudahti Hugo katsellen kuningasta
kummastuksella. "Saanko kysyä, milloinka muutos on tapahtunut?"
"Mitä tarkoitat sä?"
"Mitäkö tarkotan? Etkö ole kerjännyt pitkin Londonin katuja kaikkina
päivinäs?"
"Minä? Sä oot hölmö?"