Prinssi ja kerjäläispoika - 05

"Ei, ei kenkään näissä valtakunnissa; vaan teidän persoonassanne, minun
hallitsijani, on Englannin majesteetin valta. Te olette kuningas --
teidän sananne on lakia."
Tom vastasi kuuluvalla, vakavalla äänellä ja silmät säihkyen --
"Sitten on, tästä päivästä lähtien, kuninkaan laki oleva laupeuden
laki eikä koskaan enää hirmuvallan laki. Ylös polviltanne ja rientäkää
Toweriin ja ilmoittakaa kuninkaan käsky: Norfolkin kreivi ei ole
kuoleva!"[4]
Nämä sanat otettiin onkeen ja vietiin innollisesti suusta suuhun tuossa
suuressa salissa, ja kun Hertford riensi pois sieltä, niin toinen
ihastushuuto remahti --
"Hirmuvalta on loppunut! Kauvan eläköön Edward, Englannin kuningas!"


KAHDESTOISTA LUKU.
Prinssi ja hänen pelastajansa.

Niin pian kuin prinssi ja Miles Hendon olit päässeet rahvasjoukosta,
poikkesit he muutamille kujakaduille, jotka veivät joelle. Heidän
tiellensä ei tullut mitään esteitä, kunnes he lähestyivät Londonin
siltaa; silloin he jälleen kyntivät ihmisjoukkoon, Hendon'in pitäessä
lujasti kiinni prinssin -- ei, vaan kuninkaan -- ranteesta. Tuo mahtava
uutinen oli jo levinnyt, ja poika nyt kuuli tuhansilta huulilta:
"Kuningas on kuollut!" Tämä tieto toi kylmän jään pienen isättömän
raukan sydämmeen ja pani koko hänen olemuksensa värisemään. Hän tajusi
paikalla mitä hän oli menettänyt, ja katkera suru valtasi hänet;
sillä tuo julma tiranni, joka oli ollut semmoisena kauhistuksena
muille, oli aina ollut hyvin lempeä häntä kohtaan. Kyyneleet nousi
hänelle silmiin ja hämmensi esineet hänen ympärillään. Hetkeksi tunsi
hän itsensä kaikkein kurjimmaksi, hyljätyimmäksi ja avuttomimmaksi
kappaleeksi tämän matoisen maan päällä -- silloin toinen roima huuto,
kuni kauvas kuuluva ukkosen jyräys, kaikui yön halki: "Kauvan eläköön
kuningas Edward Kuudes!" ja hänen silmänsä hehkui ja ylpeys kävi hänen
lävitsensä sormen päihin saakka. "Ah", ajatteli hän, "kuinka suurelta
ja eriskummaiselta tämä tuntuukin -- _minä olen kuningas_!"
Molemmat ystävämme tunkivat hitaasti eteenpäin väkijoukon läpi
sillalla. Tämä rakennus, joka jo oli ollut olemassa kuusisataa vuotta,
ja joka kaiken tämän aikaa oli ollut ylen vilkkaana ja väkirikkaana
valtakäytävänä, oli kummallinen nähdä. Se oli näet kummallakin
puolen tiheästi täytetty jonolla kauppamakasiineja ja puoteja, ja
perheasunnoita oli niiden päällä; jonot ulottuivat toiselta joen
rannalta toiselle. Silta oli tavallaan kaupunki omasta puolestaan;
sillä oli omat ravintolansa, omat oluttupansa, omat leipomonsa, omat
rihkamakauppansa, omat ruokatavarakauppansa, omat käsityökauppansa
ja oma kirkkonsa. Se piti kahta naapuria, jotka se kahlehti yhteen
-- Londonia ja Southwark'ia -- hyvinä kyllä esikaupunkeina, mutta
muuten jotenkin vähäpätöisinä. Se oli suljettu yhdyskunta, niin
sanoaksemme; se oli ahdas kaupunki yhdellä ainoalla kadulla, joka
oli viidesosapeninkulman pituinen; sillä oli asujamet, jotka olit
poroporvareita, ja jokainen poroporvari tunsi toisensa hyvin ja
oli tuntenut hänen isänsä ja äitinsä ennen häntä -- ja kaikki
heidän pienimmätkin asiansa päälle päätteeksi. Sillä oli tietysti
ylimyskuntansa -- hienot, vanhat perheet teurastajia ja leipureita ja
muita hyviä ihmisiä, jotka olit pitäneet samallaista liikettä
viisi- tai kuusisataa vuotta umpeensa ja tunsivat sillan suuren
historian alusta loppuun ja kaikki sen vanhat tarut; ja jotka aina
puhuivat siltakieltä ja ajattelit silta-ajatuksia ja valehtelit
pitkässä, suorassa, avosydämmisessä, vanhassa siltajonossa. Siltakansa
oli juuri sitä lajia kansaa, joka on omiansa käymään ahdasmieliseksi,
tietämättömäksi ja narraavaksi. Lapsia syntyi sillalla, kasvoi siellä,
vanheni siellä ja viimein kuoli siellä, astumatta koskaan eläissään
mihinkään muuhun paikkaan maailmassa kuin Londonin siltaan. Semmoiset
ihmiset tietysti luulivat, että se mahtava ja lakkaamaton kansantulva,
joka yöt päivät vyöryi sen kadulla, levottomine meluineen ja huutoineen
hirnumisineen ja haukkumisineen ja määkymisineen ja kumajavine
astuntoineen, todellakin oli ainoaa suurenmoista tässä maailmassa ja
että he itse tavallaan olit tuon kaiken herroina. Ja sitä he olitkin
itse asiassa -- tai ainakin näyttivät sitä olevansa kuten arvelemme --
kun joku palaava kuningas tai sankari antoi paikalle katoavan loistonsa;
sillä mitään muuta semmoista paikkaa ei löytynyt, kun tahdottiin katsoa
pitkää, suoraa, päättymätöntä jonoa marssivia sotilaita.
Ihmisille, jotka olit kasvaneet ja kasvatetut Londonin sillalla,
kävi elämä muualla sietämättömän kuivaksi ja tyhjäksi. Historia
kertoo eräästä semmoisesta miehestä, joka luopui sillasta
seitsemänkymmenenyhden vuoden ijässä ja vetäytyi maalle. Mutta
sängyssään hän vain tunsi harmia ja viskautui edestakaisin; hän ei
voinut nukkua, sillä syvä hiljaisuus oli niin tuskauttava, niin
kamala, niin rasittava. Kun hän viimein oli ihan lopussa, pakeni
hän vanhaan kotiin, laihana ja kauheannäköisenä kuin kummitus ja
vaipui rauhalliseen uneen ja näki ihania unia, uinuttavain laineiden
loiskuessa Londonin sillan alta ja melun ja rähinän ja ryskeen
kuuluessa sen päältä.
Niinä aikoina, joista tässä kirjoitamme, tarjosi Londonin silta
"kuvaavia oppituntia" Englannin historiassa sen lapsille -- nimittäin
mainioiden miesten tuhkankarvaisia ja kutistuneita päitä. Päät olit
lävistetyt rautatangoilla ja sovitetut porttien päälle. Mutta me
poikkesimme aineestamme.
Hendonin asunto oli pienessä ravintolassa sillalla. Hänen lähestyessään
ovea pienen ystävänsä kanssa, lausui eräs raaka ääni --
"Vai niin, sinä tuut viimein! Sinä et piru vie tuu karkaamaan toiste.
Ja jos nyt saat sääres särpimeks, niin opettaa se sinua antamaan meiän
oottaa, hunsvotti!" -- ja John Canty ojensi kätensä ottaakseen pojan.
Miles Hendon astui väliin, sanoen --
"Äläpäs hätäile, veikkoni. Sinä olet tarpeettomasti röyhkeä suustas.
Mitä sinun tulee poikaan?"
"Joo, jos se on sun ammattis sekaantua toisten asioihin, niin on hän
minun poikani."
"Se on valetta!" huusi pikkuinen kuningas tulistuen.
"Hyvin sanottu ja mä uskon sinua, poikaseni, olkoon sitten pieni
pääpyöräs terve tai ei. Ja olkoon tuo hävytön roisto sun isäs tai
ei, se on aivan ykskaikki; hän ei oo saava sinua lyötäväkseen ja
herjatakseen, kuten hän uhkaa, jos sinä pidät parempana jäädä luokseni."
"Minä jään, minä jään -- min' en tunne häntä, minä inhoon häntä ja
tahdon ennen kuolla kuin mennä hänen kanssaan."
"Sitten on se päätetty, eikä siihen enää ole mitään sanomista."
"Sepä piru olis!" huudahti John Canty yrittäen Mendonin ohi poikaan;
"väkisen minä hänet -- --"
"Jos sä uskallat koskea häneen, sä käärmeen sikiö, niin minä opetan
sinut!" sanoi Hendon sulkien hältä tien ja tarttuen miekan kahvaan.
Canty peräytyi. "Muista nyt mitä mä sanon," jatkoi Hendon, "minä otin
suojellakseni tätä poikaa, kun roistoväki samaa lajia kuin sinä uhkasi
rääkätä häntä ja kenties olis tappanutkin hänet. Luuletko sinä nyt,
että mä jättäisin hänet vielä pahempaan tilaan? Sillä jos sinä oot
hänen isänsä tai et -- ja totta puhuakseni, luulen sinun käyvän valheen
kengissä -- niin olis suora, nopea kuolema parempi semmoiselle pojalle
kuin elämä tuommoisen pedon kynsissä kuin sinun. Mene siis tiehes ja
joutuun, sillä mulla ei ole tapana laskea liikoja sanoja enkä juur ole
hemmotteleva luonnostani."
John Canty poistui mutisten uhkauksia ja kirouksia ja katosi näkyvistä
väkijoukkoon. Hendon astui holhottinsa kanssa kolme rappusta ylöspäin
huoneeseensa, annettuaan käskyn, että ateria kannettaisiin sinne ylös.
Siellä oli huononpuoleinen suojus, jossa oli ränstynyt sänky ja
muutamia parittomia huonekaluja ja jonka himmeänä valaistuksena oli
pari kurjaa kynttiläntapaista. Pikkuinen kuningas laahusti sänkyyn ja
pani maata, melkein nääntyneenä nälkään ja väsymykseen. Hän oli ollut
jaloillaan lähes koko päivän ja yön, sillä kello oli yksi tai kaksi
aamulla, eikä hän ollut mitään syönyt koko tänä aikana. Hän mumisi
unentohrussaan --
"Tehkää hyvin kutsukaa minua, kun pöytä on katettu," jonka perästä hän
vaipui kohdastaan syvään uneen.
Hymyily heijasti Hendonin silmistä, ja hän sanoi itsekseen --
"Pyhän litanian kautta! Tämä pikkuinen kerjäläisvauva ottaa toisen
kortteerin ja anastaa toisen sängyn niin huolettomalla suloudella,
kuin olisit ne hänen omansa -- sanomatta edes 'teidän luvallanne' tai
'jos suvaitsette' tai mitään semmoista. Kivulloisessa houreessaan
sanoi hän itseänsä Wales'in prinssiksi, ja sitä osaa näkyy hän yhä
tahtovan näyttää. Pikkuinen turvaton rotta raukka, luultavasti on
hänen mielensä sekaantunut huonon pitelyn kautta. Hyvä, minä tahdon
olla hänen ystävänsä. Olen hänet pelastanut, ja luontoni vetää lujasti
häneen. Jopa rakastan jo tuota ylpeää poika naskalia. Millä sotilaan
ryhdillä kääntyikin hän ränstyistä roskaväkeä vastaan ja näytti sille
halveksumisensa! Ja mitkä hienot, suloiset ja lempeät kasvot hällä
on sitten, nyt kun uni on ajanut pois surut ja murheet! Minä tahdon
häntä opetella ja parantaa hänen tautinsa; niin, tahdon olla hänen
vanhempana veljenään ja pitää hänestä huolta. Ja jos kukaan tahtoisi
häväistä häntä tai tehdä hänelle mitään pahaa, niin tilatkoon pian
ruumisarkkunsa, sillä se tarvitaan, jos palaisinkin roviolla minä."
Hän kallistui pojan yli ja katseli häntä hellästi ja säälivällä
osanotolla, taputteli lempeästi nuorekkaita poskia ja tasoitteli
takertuneita kiharoita suurella, rusottuneella kädellään. Vähäinen
väristys vavahutti poikasen ruumista. Hendon mumisi --
"Kah, kuinka ajattelematon olenkin, kun annan hänen levätä tässä ilman
peitettä ja hänen ruumiinsa tulla kuolettavaan leiniin. Mutta mitä
mä teen? Herättäisinhän hänet, jos ottaisin hänet ylös ja pistäisin
vuoteeseen taas, ja hänen on tuiki tarvis nukkua."
Hän etsiskeli jotakin varapeitettä, mutta kun ei löytänyt mitään,
riisui hän költerinsä ja peitti sillä pojan sanoen: "Minä olen tottunut
purevaan ilmaan ja niukkaan pukuun, eikä tää kylmä mua haittaa" -- ja
sitten rupesi hän kävelemään edestakaisin suojuksessaan, pitääkseen
vertansa liikkeellä ja puhuen yhä itsekseen --
"Hänen pilaantunut järkensä sanoo hälle, että hän on Wales'in prinssi;
se olisi kummallisia, jos meillä nyt enää olisi mitään Wales'in
prinssiä, nyt kun hän, joka oli prinssi, ei nyt enää olekkaan prinssi,
vaan kuningas -- mutta poika raukka on nyt kerran saanut tuon aatoksen
päähänsä, eikä hän varmaankaan tule siihen, että sanoisi itseään
kuninkaaksi... Jos isäni elää vielä näiden seitsemän vuoden perästä,
joina en ole kuullut tämän taivaallista kotoani vieraaseen tyrmääni,
niin hän ottaa, kun ottaakin, poika paran vastaan avosylin ja antaa
minun tähteni hälle jalomielistä turvaa. Samoin tekee myös hyvä,
vanhempi veljeni Arthur. Mutta mun toinen veljeni, Hugh -- ei, ennen mä
muserran veikkoseni pääkallon, kuin annan _hänen_ sekaantua asiaan, tuon
kettumaisen, pahansisuisen pedon! Niin, sinne mennään -- ja suoraa
päätä."
Palvelija tuli sisään, kantaen höyryävää ateriaa, jonka hän asetti
pienelle honkapöydälle; pani sitten tuolit paikoilleen ja meni tiehensä
ajatellen, että niin huokeat majailijat kuin nämä voivat palvella
itseään. Ovi paukkui kiinni hänen jälkeensä, ja se herätti pojan, joka
äkkiä nousi istumaan ja heitti iloisen silmäyksen ympärilleen. Sitten
tuli hänen kasvoihinsa surullinen ilme ja hän mumisi itsekseen syvästi
huoaten: "Oi onnetonta, untahan näinkin vain." Sitten huomasi hän Miles
Hendon'in költerin ja ymmärsi heti minkä uhrauksen tämä oli tehnyt
hänen puolestaan. Vienolla äänellä lausui hän:
"Te olette niin hyvä minulle, niin, te olette oikein hyvä. Mutta
ottakaa nyt tämä yllenne -- minä en tarvitse sitä enään."
Sitten nousi hän ja meni pesukaapille nurkkaan ja seisoi siinä
odotellen jotakin. Hendon sanoi ylen hilpeällä äänellä:
"Nyt pidetään oikein kunnon kekkerit. Kaikki on niin maukasta ja aivan
lämmintä, ja se seikka ja sun pikku torkkusi äsken on saava sinusta
oikein aika miehen taas, usko pois!"
Poika ei vastannut mitään, vaan katseli tuota isoa miekkasankaria
vakavalla silmäyksellä, joka ilmaisi suurta hämmästystä ja samassa
vähän kärsimättömyyttä. Hendon ällistyi ja sanoi:
"No, mikä nyt on?"
"Hyvä sir, tahdon pestä."
"Vai niin, siinäkö se oli! Älä pyydä Miles Hendonilta lupaa kaikkeen
joutavaan, mitä tarvitset. Täällä voit sä olla täydelleen vapaa ja
aivan niinkuin omassa pirtissäsi."
Poika seisoi yhä siinä eikä liikkunut paikoiltaan. Hän jopa jo kerran
kaksi polki pientä, malttamatonta jalkaansa lievästi lattiaan. Hendon
tuli tuiki hämilleen. Hän sanoi --
"Jumala varjelkoon! mikä sun on?"
"No, kaatakaa vettä sitten. Ei niin pitkiä puheita!"
Hendon oli purskahtaa romanauruun, mutta pidätti sen ja sanoi
itsekseen: "Kaikkein pyhien kautta, tämä on kummallista." Sitten kävi
hän hauskuudekseen täyttämään pikku nenäviisaan käskyn. Sen perästä
jäi hän seisomaan ällistyksiinsä, kunnes seuraava komento: "Tulkaa
-- pyyhinliina!" äkkiä sai hänet eloon taas. Hän otti pyyhinliinan,
ihan poikasen nenän alta, ja ojensi sen hänelle tekemättä yhtään
muistutusta. Hendon kävi nyt virkistämään omia kasvojaan pesulla, ja
hänen sitä tehdessään istui hänen holhottinsa pöytään ja oli valmis
syömään. Hendon lopetti joutuun tehtävänsä, otti sitten esiin toisen
tuolin ja oli juur istua pöytään, kun poika harmistuen sanoi --
"Malttakaa toki mielenne! Aiotteko istua kuninkaan ollessa läsnä?"
Tämä äkillinen isku sai Hendonin ällistyksen huipulle. Hän mumisi
itsekseen: "Kas vain, poika paran hulluus käypi aikansa mukaan!
se on muuttunut sen suuren muutoksen kanssa, joka on tapahtunut
kuningaskunnalle, ja nyt on hän mielikuvituksessaan _kuningas!_ No,
olkoon niin! minun täytyy noudattaa hänen mielensä oikkuja ja muu ei
ole neuvona -- olla uskovinani niitä. Muuten hän kai määrää minut
Toweriin!"
Ja huvitettuna tästä leikistä muutti hän tuolinsa pois pöydästä,
asettui seisomaan kuninkaan taakse ja rupesi häntä passaamaan paraalla
hovikeikarin tavalla kuin osasi.
Kuninkaan halukkaasti syödessä rupesi kuninkaallisen arvokkuuden
jäykkyys vähän höllittämään, ja hänen yltyvän hyvänvointinsa kanssa
tuli halu haastella. Hän sanoi: "Muistaakseni te sanoitte nimenne
olevan Miles Hendon, jos en kuullut väärin?"
"Niin on nimeni, Sire," vastasi Miles. Sitten lisäsi hän itsekseen:
"Jos minun _pitää_ mukautua poika paran hulluuteen, niin täytyy
mun antaa hälle arvonimi 'sire' taikka majesteetata häntä. Min' en
saa jäädä keskitiehen, min' en saa epäröidä missään, mikä kuuluu
näyttämääni osaan. Muutoin näytän minä sitä huonosti ja teen vain
vahinkoa hyvälle ja hurskaalle asialleni."
Kuningas lämmensi sydäntään toisella lasillisella viiniä ja sanoi:
"Mielin tuntea sinut -- kerro mulle historiasi. Sinä näytät niin
jalolta mieheltä ja niin ylevältä -- oletko aatelismies?"
"Me olemme sitä aatelin häntää, teidän hyvä majesteettinne! Mun isäni
on paronetti -- pienempiä lordia ritarikunnasta[5] -- sir Richard
Hendon, Hendon Hall'ista, Monk Holm'in luona Kent'issä."
"Nimi on lähtenyt muististani. Mutta jatka -- kerro mulle historiasi."
"Siinä ei oo paljon kertomista, teidän majesteettinne, mutta kenties
se paremman puutteessa voi lyhentää puoltuntisen. Isäni, sir Richard,
on sangen rikas ja hyvin jalomielinen luonteeltaan. Äitini kuoli minun
paitaressuna ollessani. Mulla on kaksi veljeä: vanhempi, Arthur,
sielunsa puolesta isäni kaltainen, ja Hugh, joka on minua nuorempi ja
mieleltään alhainen, ahnas, salakavala, pahantapainen, vilpillinen
-- oikea matelija. Semmoinen oli hän kätkyestä saakka, semmoinen
kymmenen vuotta sitten, kun viimeksi hänet näin -- kypsä rutkale
yhdeksäntoista vuoden ijällä. Minä olin silloin kaksikymmentä ja Arthur
kaksikymmentäkaksi. Muuten ei ole ketään perheestämme, pait lady Edith,
serkkuni -- hän oli silloin kuudentoista -- kaunis, lempeä tyttö,
kreivin tytär, viimeinen suvustaan, suvun omaisuuden ja kuolevan nimen
perijä. Isäni oli hänen holhoojansa. Minä rakastin häntä ja hän minua.
Mutta hän oli kihlattu Arthurille kätkyestä saakka, ja sir Richard ei
tahtonut sallia tämän sopimuksen rikkomista. Arthur rakasti erästä
toista tyttöä ja pyysi meitä olemaan hyvällä tuulella ja varmasti
toivomaan, että viivytys ja onni yhdessä kerrankin soisi menestystä
meidän eri asioillemme. Hugh rakasti lady Edithin omaisuutta, vaikka
hän sanoi rakastavansa häntä itseään -- mutta s' olikin hänen tapansa
sanoa yhtä ja tarkoittaa toista. Vaan tähän tyttöön ei hänen kujeensa
vaikuttanut mitään; hän kyllä voi petkuttaa isääni, mutta muuten
ei ketään. Isäni rakasti häntä enimmän meistä ja luotti häneen ja
uskoi häntä; sillä hän oli nuorin lapsi, ja toiset vihasivat häntä.
Nämä seikat lienevätkin kaikkina aikoina olleet kylliksi voittamaan
puolelleen isän hellimmän rakkauden. Ja hällä oli sitä pait liukas ja
taivutuskykyinen kieli ja erinomainen kyky valehtelemaan -- ja nämä
ovat seikkoja, jotka valtavasti auttavat sokeaa rakkautta peijaamaan
itseänsä. Minä olin hurja -- niin, totta puhuakseni _hyvinkin_ hurja,
mutta hurjuuteni oli viatonta laatua, koska siitä ei ollut vahinkoa
muille kuin mulle, ei häpeää kellekään, ei tappiota; eikä liioin
siin' ollut mitään rikoksen tai kelvottomuuden merkkiä eikä mitään,
joka olis ollut sopimatonta kunniakkaalle asemalleni. Kuitenkin
veljeni Hugh tiesi käyttää näitä vikojani hyödykseen. Hän näki, että
veljemme Arthurin terveyden laita oli niin ja näin, ja toivoi, että,
jos sattumus veisi hänet, minäkin joutuisin hänen tieltään pois. Niin
-- mutta tämä on liian pitkä alku, mun ruhtinaani, eikä maksa vaivaa
kertoa. Lyhyesti sanottu, tämä mun veljeni tiesi taitavasti isontaa
mun virheitäni ja tehdä niistä rikoksia. Hän päätti ilkeän työnsä
löytämällä huoneestani silkkitikkaat jotka hän omin käsin oli sinne
tuonut -- ja sai isäni sen kautta uskomaan, ja vietteli palvelijoita ja
muita valehtelevia lurjuksia väärin todistamaan, että mulla oli aikomus
siepata pois Edith ja naida hänet, aivan vastoin isäni tahtoa."
"Kolmen vuoden karkoitus kotoa ja Englannista tekisi minusta sotilaan
ja miehen, arveli isäni, ja opettaisi mulle hieman viisautta. Minä
tappelin pitkän koetusaikani mannermaan sodissa maistaen runsaasti
karvaita iskuja, puutetta ja seikkailuja. Mutta viimeisessä tappelussa
jouduin mä vangiksi, ja niinä seitsemänä vuonna, jotka siitä saakka
ovat tulleet ja menneet, on ulkomaan vankiluola ollut suojanani.
Viekkaudella ja rohkeudella pääsin mä vapaalle taivasalle taas ja
pakenin suoraa kättä tänne; ja minä olen tullut vast'ikään, köyhänä
kuin rotta rahoista ja vaatteista, mutta köyhempänä vielä tiedoista,
mitä tänä pitkänä seitsikkona on tapahtunut Hendon Hall'issa, sen
asujamille ja tiluksille. Ja siinä, sir, mun laiha historiani."
"Sinua on häpeällisesti pidelty!" sanoi pikkuinen kuningas, ja hänen
silmänsä salamoivat. "Mutta minä tahdon sulle oikeutta -- pyhän ristin
kautta tahdonkin sen! Kuningas on sen sanonut."
Sitten hän, kiihkossaan Miles'ille tapahtuneista vääryyksistä,
päästi kielensä valloilleen ja laski virtana historian omista äsken
kärsimistään onnettomuuksista hämmästyneen sanankuulijansa korviin. Kun
kuningas oli lopettanut, sanoi Miles itsekseen --
"Mikä kuvitusvoima hällä onkin! Totisesti, tämä ei ole mikään
tavallinen taipumus; mielenvikainen tai terve, hän ei olisi voinut
tyhjästä kutoa niin suoraa ja koristelematonta kertomusta kuin tämä,
jos hän ei olisi ajatellut kokoon tätä kummallista romaania. Pikkuinen
pilaantunut pääparka! Hän ei ole ystävää eikä suojelijaa vailla niin
kauvan kuin minä olen hengissä. Hän on aina elävä minun rinnallani;
hänestä on tuleva mun helmalapseni, mun pikku toverini. Ja hän on
parantuva taudistaan! -- hän on tuleva terveeksi ja raittiiksi --
sitten on hän tekevä nimensä kiitetyksi -- ja silloin sanon minä
ylpeänä: Niin, hän on minun -- minä otin hänet, hänen ollessaan
koditonna pienenä ryysymekkona, mutta mä näin mitä oli hänessä ja
sanoin hänen kerran tulevan kuuluisaksi -- katsokaa häntä, huomatkaa
hänet -- enkö ollut oikeassa!"
Kuningas puhui -- miettivästi ja tarkalleen --
"Sinä olet pelastanut minut rääkkäyksestä ja häpeästä, kenties
mun henkenikin ja siten myöskin mun kruununi. Semmoinen palvelus
vaatii runsaan palkkionsa. Sano mulle toivomuksesi, ja jos se on
kuninkaallisessa vallassani, niin on se samassa suotu."
Tämä pilventakainen kiusaus herätti Hendonin unelmistaan. Hän oli
juur kiittämäisillään kuningasta ja heittämäisillään asian sikseen
sanomalla, että hän ainoastaan oli tehnyt velvollisuutensa eikä
toivonut mitään palkkiota; mutta viisaampi ajatus nousi hänen päähänsä,
ja hän pyysi lupaa olemaan vaiti hetkisen ja mietiskelemään tuota
jaloa tarjousta -- aatos, jonka kuningas varsin vakavasti hyväksyi
muistuttaen sen olevan parasta, ettei kiirehtisi ratkaisemalla heti
niin tärkeää asiaa.
Miles mietiskeli nyt hetkisen ja sanoi sitten itsekseen: "Niin, se
on oikein -- toisessa tilassa olisi se mahdotonta ja vissiä on, että
tämän tunnin kokemus on mulle opettanut, että jatkaminen tähän tapaan
kävisi mulle sangen väsyttäväksi ja epämukavaksi. Niin, minä esittelen
sen hänelle, s' oli onnen kauppa, etten heittänyt tätä tilaisuutta
menemään." Sitten notkisti hän toisen polvensa sanoen --
"Minun pikkuinen palvelukseni ei ole alamaisen yksinkertaisen
velvollisuuden ulkopuolella, ja senpä tähden siinä ei olekkaan mitään
ansiokasta; mutta koska teidän majesteettinne suvaitsee sen ansaitsevan
palkkiota, niin rohkenen minä anoa teidän armoltanne jotakin, joka
selvenee seuraavasta. Noin neljä sataa vuotta sitten oli, kuten teidän
armonne tietää, pahaa verta olemassa kuningas Johana Englantilaisen
ja Ranskan kuninkaan välillä. Silloin päätettiin, että kahden uroon
pitäisi taistella vastatusten kilpakentällä, ja että riita siten
ratkaistaisiin Jumalan tuomion kautta, kuten sitä nimittävät. Nämä
kaksi hallitsijaa ja Espanjan kuningas kokoontuivat, todistajiksi
ja riidan ratkaisijaksi, ja Ranskan uros ilmestyi. Mutta niin hän
oli kauhea nähdä, että meidän englantilaiset ritarimme luopuivat
mittelemästä miekkoja hänen kanssaan. Ja niinpä asia, joka oli hyvin
tärkeä, oli puolustajan puutteessa päättyä Englannin kuningasta
vastaan. Nyt istui kuitenkin Tower'issa lord de Courcy, Englannin
valtavin sotilas, jotka kaikki arvot ja tilat oli riistetty, riutuneena
pitkällisestä vankeudesta. Vedottiin häneen; hän antoi suostumuksensa
ja tuli varustettuna taisteluun. Mutta tuskin oli ranskalainen nähnyt
hänen jättiläismuotonsa ja kuullut hänen huhutun nimensä, ennenkun
suoraa päätä pakeni pois, ja Ranskan kuninkaan asia oli mennyttä kalua.
Kuningas Johana antoi takaisin de Courcy'lle kaikki hänen arvonimensä
ja tiluksensa ja sanoi: 'Sano mitä sä toivot, ja sinun pitää se saaman,
maksakoon se sitten vaikka puolet kuninkuudestani!' Tässä de Courcy
polvistui, kuten minä teen nyt, ja vastasi: 'Tämä on siis, valtiaani,
mun anomukseni, että minä ja minun jälkeläiseni saisimme oikeuden
olla hattu päässä Englannin kuninkaiden läsnäollessa, tästä hetkestä
kunnes valtaistuin kaatuu.' Hänen anomuksensa hyväksyttiin, kuten
teidän majesteettinne tietää. Eikä näinä neljänä satana vuotena ole
kertaakaan puuttunut suvulta perijää. Ja niin on aina, tähän päivään
saakka, tämän vanhan suvun päämies pitänyt hattua tai kypärää päässään
hänen majesteettinsa edessä, ilman lupaa taikka estettä, eikä uskalla
sitä kukaan toinen tehdä.[6] Vedoten tähän mainittuun etuoikeuteen,
anomukseni nojaksi, rohkenen minä nyt pyytää kuninkaalta, että
myönnettäisiin se armo ja etuoikeus mulle -- se on mulle aivan riittävä
palkkio eikä siis kellekään muulle, nimittäin: että minä ja minun
jälkeläiseni, viimeiseen päivään saakka, saisimme _istua_ Englannin
majesteetin läsnä ollessa!"
"Nouskaa ylös, sir Miles Hendon," sanoi kuningas juhlallisesti --
antaen ritarilyönnin Hendonin miekalla -- "nouskaa ylös ja istukaa.
Teidän anomuksenne on myönnetty. Niin kauvan kuin Englanti pysyy ja sen
kruunu pysyy, tämä etuoikeus ei ole raukeava."
Hänen majesteettinsa meni mietiskellen tuonnemmas, ja Hendon vaipui
tuolille pöydän viereen aprikoiden: "S' oli potra ajatus, ja se on
mulle saattanut paljon helpoitusta; sääreni on hirveästi väsyneet. Jos
en olisi keksinyt tuota, olisin kai saanut pysyä seisoalla viikottain,
kunnes poika raukkani olisi saanut järkensä jälleen." Hetken perästä
hän jatkoi: "Ja niin olen minä siis tullut ritariksi unelmain ja
varjojen valtakunnassa! Todellakin mitä eriskummallisin ja oudoin asema
moiselle järjen ihmiselle kuin minä. En tahdo nauraa -- en, Jumala
varjelkoon minua siitä, sillä tää asia, jolla ei ole merkitystä mulle,
on hänelle _todellinen_. Tavallaan ei se minullekkaan ole ilman pontta
ja perää, sillä se osoittaa mikä lempeä ja ylevä mieli hänessä asuu."
Hetken päästä: "Entä, jos hän ihmisten kuullen kutsuisi minua hienolla
kunnianimelläni! -- mikä naurettava ristiriita syntyisikin kunniani
ja vaatteitteni välillä! Mutt' ei siitä mitään, kutsukoon minua millä
nimellä hyvänsä. Minä tyydyn siihen."


KOLMASTOISTA LUKU.
Prinssin katoaminen.

Uupumuksen uneliaisuus valloitti nyt molemmat kumppanit. Kuningas sanoi
--
"Vetäkää yltäni nämä repaleet" -- tarkoittaen vaatteitaan.
Hendon riisui repaleet pojan päältä sanomatta mitään, pani peitteitä
hänen ylleen, katseli sitten ympärilleen huoneessa ja lausui
surunvoittoisesti itsekseen: "Hän on ottanut vuoteeni taas, kuten
ennen -- totta tosiaan, mitä _minä_ nyt teen?" Pikku kuningas huomasi
hänen ällistyksensä ja hälvensi sen yhdellä sanalla. Hän sanoi näet
uneliaasti --
"Tuossa" ja osoitti oven edustaa. Minuutin perästä hän oli unohtanut
huolensa sikeään uneen.
"Rakas lapsi, kunpahan olisi syntynyt kuninkaaksi!" mumisi Hendon
kummastellen; "hän näyttää osaansa ihmeen hyvin."
Sitten hän ojensihe maata lattialle oven eteen, kuninkaan viittauksesta
vartioimaan sitä, ja sanoi lohdullisesti --
"Olen asunut huonommasti koko seitsemän vuotta. Kiittämätön olisin
Luojalle, jos etsisin puutteita tästä."
Hän vaipui uneen päivän hämärtäessä. Puolipäivän aikaan heräsi hän,
paljasti peitteistä tiedottoman ja tunnottoman holhottinsa kappale
kerrassaan -- ja otti hänen mittansa nuoralla. Kuningas heräsi, juur
hänen täytettyään toimensa, valitteli vilua ja kysyi mitä hän teki.
"S' on tehty nyt, valtiaani," sanoi Hendon. "Mulla on pikkuisen
toimittamista täällä vieressä, mutta tulen kohta takaisin. Nukkukaa te
vielä -- teille se on tarpeen. Kas niin -- antakaa mun peittää päänne
myös -- sen pikemmin lämpenette."
Kuningas oli jo palannut unelmien valtakuntaan, ennenkun tämä
puhe oli päättynyt. Miles hiipi hiljaa ulos ja hiipi yhtä hiljaa
takaisin kolmen- tai neljänkymmenen minuutin perästä, tuoden muassaan
täydellisen, tosin vähän käytetyn pojan-puvun huokeasta ja hieman
kuluneesta kankaasta; mutta hyvin siisti ja vuoden ajalle sopiva se
oli. Hän istui alas ja rupesi tutkistelemaan ostoksiaan mumisten
itsekseen --
"Täysi kukkaro olisi sallinut parempaa lajia, mutta kun ei ole täyttä
kukkaroa, täytyy tyytyä siihen, niitä laihempi sallii --
"Oli vaimo kaupungissa,
Meidän kaupun -- --
"Hän liikkui, luulen mä -- mun täytyy laulaa vähän hiljemmällä äänellä;
ei saa häiritä hänen untansa, kun tää päivä on hänen kestettävänään
ja hän on niin uupunut, poika parka -- -- -- Tämä nuttu -- se on hyvä
kyllä -- pistelmä sinne ja pistelmä tänne panee sen pian kuntoon. Tämä
toinen on parempi, vaikka yhtäkaikki pari pistelmää ei olisi sillekään
haitaksi -- -- -- _Nämä_ on sangen hyvät ja terveelliset ja pitää hänen
pienet jalkansa lämpiminä ja kuivina -- varmaankin jotain uutta ja
kummallista hänelle, joka epäilemättä on tottunut käymään avojaloin
sekä talvella että kesällä -- -- -- Kunpahan lanka olisi leipää, kun
sitä saa vuoden tarpeeksi parilla pennillä! Ja semmoinen oivallinen
silmäneula kun annettiin kaupan päälle! Nyt menee multa pirusti aikaa
saada lanka neulan silmään." Ja niin menikin. Hän teki niinkuin
miesväki aina tekee ja luultavasti on tekevä viimeiseen päivään asti
-- - piti neulaa paikallaan ja koki pistää lankaa silmän läpi, mikä on
päinvastoin naisten tapaa. Kerta toisensa perään ampui hän väärään,
milloin toiselle puolelle neulan silmää, milloin toiselle; välistä taas