Prinssi ja kerjäläispoika - 02

  tuli kohta perästäpäin suurelle kentälle, jossa oli vain muutamia
  hajallisia taloja ja eräs mahtava kirkko. Hän tunsi tämän kirkon.
  Rakennustelineitä oli sen ympäri, ja siellä täällä työväkeä joukoissa;
  kirkkoa paraikaa oikein huolekkaasta korjattiin. Prinssi sai voidetta
  sydämmelleen -- hän tunsi vastuksensa olevan lopussa nyt. Sanoi
  itseksensä: "Täss' on vanha Mustain Veljesten kirkko, jonka kuningas,
  isäni, otti munkeilta ja antoi lahjaksi köyhille ja hyljätyille
  lapsille ja risti sen uudestaan Kristuksen kirkoksi. Oikein ilolla nämä
  lapsiparat ovat palvelevat sen miehen poikaa, joka on heille tehnyt
  niin jalomielisen työn -- ja sitä kernaammin kuin tämä poika nyt on
  yhtä köyhä ja avuton kuin kukaan, joka on saava turvaa täällä tänään
  tai milloin hyvänsä."
  Hän oli jo keskellä suurta poikajoukkoa, jotka juoksivat, hyppäsivät,
  löivät pallia ja olivat vilppisillä eli muuta lastenleikkiä
  harjoittivat, ja vieläpä sangen meluisasti. He olivat kaikki puetut
  samalla tavoin ja sen muodin mukaan, joka siihen aikaan vallitsi
  palvelijoissa ja oppipojissa -- se on: jokaisella oli päälaellaan
  pieni, litteä musta hattu, josta ei ollut pään peitoksi, se kun oli
  niin pikkuinen kuin teevati, eikä se myöskään ollut komea; sen alta
  riippui hiukset ilman jakoa otsaan ja olivat siinä leikatut tasan;
  kaulassa riippui kirkkoa muistuttava nauha; sininen nuttu, joka
  keveltyi tiiviisti ruumiin mukaan ja ulottui noin polviin asti tai
  alemmas; pitkät hihat; leveä punainen vyö; keltaiset sukat, sidotut
  kiinni polvien ympäri; matalat kengät suurilla metallisoljilla. Se oli
  kylliksi ruma puku.
  Pojat seisottivat leikkinsä ja parveutuivat prinssin ympäri, joka
  synnynnäisellä arvokkaisuudella sanoi --
  "Hyvät pojat, sanokaa teidän herrallenne, että Edward, Wales'in prinssi
  haluaa häntä puhutella."
  Näiden sanojen johdosta nousi ankara melu, ja eräs julkea junkkari
  sanoi --
  "Sinä olet kenties hänen armonsa sanansaattaja, kerjäläinen?"
  Prinssin kasvot kävit punaisiksi suuttumuksesta, ja hänen oikea kätensä
  lensi lanteille, mutta siellä ei ollut mitään. Tulipa nyt oikein naurun
  myrsky, ja eräs poika sanoi --
  "Näittekö, pojat? Hän luuli, että häll' oli miekka -- kenties on hän
  prinssi itse?"
  Tämä puuska synnytti lisää naurua. Edvard parka ojensihe ylpeästi ja
  sanoi --
  "Minä olen prinssi; ja se ei sovi teille, jotka elätte kuninkaan, mun
  isäni, hyvyydestä, että menettelette noin minua kohtaan."
  Tämä puhe oli hirveän huvittava, kuten nähtiin naurusta. Se nuormies,
  joka ensin oli puhunut, huusi tovereilleen --
  "Hoi, te siat, orjat, hänen ruhtinas-isänsä ruokavieraat, miten
  menettelette te? Alas polvilleen jok'ainoa, ja kunniaa hänen kuninkaan
  ryhdilleen ja ruhtinaan rievuilleen!"
  Raivokkaalla riemulla panivat he polvilleen jok'ainoa sorkka ja tekivät
  pilkallisesti kunniaa uhrilleen. Prinssi potkaisi lähimpää poikaa
  jalallansa ja sanoi ylpeästi:
  "Tuossa saat, kunnes huomispäivä tulee ja minä saan hirsipuun sulle
  raketuksi!"
  Tämä ei ollut enään leikintekoa -- se oli enemmän kuin pilaa. Nauru
  taukosi silmänräpäyksessä, ja raivo astui sen sijaan. Tusina poikia
  huusi --
  "Viedään hän pois! Hevoslampeen, hevoslampeen! Miss' ovat koirat? Lion,
  se se! Fangs, se se!"
  Ja nyt seurasi rähäkkä, jommoista ei Englanti ollut nähnyt ennen -- sen
  valtaistuimen perijän pyhää personaa rääkättiin alhaison käsissä ja
  revittiin koiran hampaissa.
  Kun yö viimein teki lopun tästä päivästä, löysi prinssi itsensä kaukana
  sakeimmassa osassa Cityä. Hänen ruumiinsa oli runneltu, hänen kätensä
  vuosivat verta, ja hänen repaleensa oli kokonaan mudassa ja ravassa.
  Hän vaelsi yhä sinne tänne ja tuli yhä enemmän pyörälle päästään ja
  niin väsyneeksi ja heikoksi, että hän töin tuskin voi vetää toista
  jalkaa toisen perästä. Hän oli lakannut tekemästä kysymyksiä ihmisiltä,
  sillä tämä ei tuottanut hälle tietoja, vaan ainoastaan herjausta. Hän
  mutisi itsekseen: "Offal Court -- se on sen paikan nimi; jos mä voin
  sen löytää, ennenkun mun voimani ovat täysin lopussa ja minä uuvun
  siihen paikkaan, silloin olen minä pelastunut -- sillä väki siellä on
  vievä minut palatsiin ja todistava, etten minä ole kukaan heistä, vaan
  todellinen prinssi, ja kaikki on oleva entisillään." Ja monta kertaa
  palasi myöskin hänen muistinsa siihen raakaan kohteluun, jota hän
  oli kärsinyt pojilta Kristuksen vierasmajassa,[2] ja hän sanoi: "Kun
  minä tulen kuninkaaksi, niin ei heillä ainoastaan ole oleva leipää ja
  suojaa, vaan myöskin opetusta kirjoista; sillä mitä merkitsee täysi
  vatsa, kun sielu nääntyy nälkään ja sydän myöskin. Tämän kaiken olen
  minä pitävä tarkasti muistissa, ettei tämän päivän läksy menisi multa
  hukkaan, ja että mun kansani tulisi siitä hyötymään; sillä oppi tekee
  sydämmen lempeämmäksi ja vaikuttaa hellyyttä ja hyvyyttä."
  Kynttilän valot alkoivat välkähtää, sadetta rupesi tulemaan, tuuli
  tulla tömähti, ja synkkä ja myrskyinen yö oli lähenemässä. Suojaton
  prinssi, Englannin valtaistuimen koditon perillinen, yhä jatkoi
  haasutustaan, syventyen aina syvempään kuraisilla kujakaduilla, missä
  köyhyyden ja kurjuuden kansaparvet kuin muurahaiset kuhisivat keskenään.
  Yhtäkkiä eräs iso, päihtynyt renttu sieppasi häntä kauluksesta ja sanoi
  "Taas ulkona tähän aikaan yöllä eikä ropoakaan taskussa kotiin, tiiän
  mä! Jos niin on, enkä mä musertais jok'ainoaa luuta sun kuivassa
  ruumiissas; niin en olis John Canty, vaan joku toinen."
  Prinssi väänsihe irti, pyyhkäisi tietämättään saastutetun olkansa ja
  sanoi malttamattomasti.
  "Sinäkö todellakin olet _hänen_ isänsä? Suokoon taivas, että niin olisi
  -- silloin tulet sinä myöskin noutamaan hänet pois ja saattamaan minut
  kotiin."
  "_Hänen_ isänsä? En ymmärrä mitä sä meinaat; mutta mä tiiän, että minä
  oon _sinun_ isäs, ja sen sä pian saat syytä -- --"
  "Ooh, älä pilaa, älä petä minua, älä viivyttele! -- Olen väsynyt, olen
  haavoittunut, on jaksa enää. Vie minut isäni, kuninkaan luo, ja hän on
  tekevä sinut rikkaammaksi kuin olet ollut hurjimmissakaan unissas. Usko
  minua, mies, usko minua! -- Minä en valehtele, minä puhun ainoastaan
  totta! -- auta minua ja pelasta minut! Minä olen totta tosiaan Wales'in
  prinssi!"
  Aivan ällistyksissään tuijotti mies poikaan, ravisteli päätään ja
  mutisi --
  "Poika on yhtä väärä päästään kuin raivohullu hulluin huoneessa!"
  -- Sitten sieppasi hän häntä kauluksesta taaskin ja sanoi raa'asti
  nauraen ja kiroten: "Mutta olkoon hän hullu tai ei, niin Canty eukko
  ja minä pian löyämme pehmeimmät paikat hänen luissaan, tai minä en ole
  rehellinen mies!"
  Tämän perästä laahasi hän tuon hullun ja pyristelevän prinssin pois ja
  katosi läheiseen pihaan, ja häntä seurasi naurava ja rähisevä parvi
  inhimillisiä syöpäläisiä.
  
  
  VIIDES LUKU.
  Tom korkeudessaan.
  
  Tom Canty, jätettynä yksin prinssin kabinettiin, käytti tätä
  tilaisuuttaan hyvin. Hän käänsihe oikealle ja vasemmalle ison peilin
  edessä, ihastellen ihailtavaa pukuaan; sitten kulki hän edes takaisin,
  matkien prinssin jaloa ryhtiä ja tutkien tarkoin peilistä tuloksia.
  Sitten veti hän tupesta tuon kauniin miekan, kumartui, suuteli sen
  lehteä ja painoi sitä rintaansa vasten, kuten hän oli nähnyt erään
  jalosukuisen sotilaan tekevän, kun tämä tervehti Tower'in päällikköä,
  noin viisi tai kuusi viikkoa ennen, milloin sanottu sotilas jätti
  Norfolk'in ja Surreyn suuret lordit päällikön käsiin vangittaviksi. Tom
  leikitsi sitten tuon kalleilla kivillä koristetun väkipuukon kanssa,
  joka riippui hänen reidellään; hän tutkisteli tarkasti kalliita ja
  valikoittuja koristuksia huoneessa; hän istui koetteeksi jokaiselle
  noista kallisarvoisista tuoleista ja ajatteli kuinka ylpeä hän olisi,
  jos koko Offal Court'in sakki nyt saattaisi tirkistää tänne sisään ja
  nähdä hänet hänen loistossaan. Hän kummeksi, tokko he uskoisivat niitä
  ihmeellisiä kertomuksia, joita hällä oli kerrottava tultuaan kotiin,
  taikka tokko he pudistelisit päätänsä sanoen, että hänen kiihoittunut
  mielikuvituksensa lopuksi oli sysännyt hältä järjen nurin niskoin.
  Puolen tunnin perästä juolahti yhtäkkiä hänen muistiinsa, että prinssi
  oli mennyt jo aikoja sitten. Heti rupesi hän tuntemaan yksinäisyyttään
  ja alkoi pian kuunnella, alkoi ikävöidä. Hän lakkasi leikkimästä
  kauniiden esineiden kanssa ympärillään; hän kävi levottomaksi, sitten
  rauhattomaksi, viimein tuiki tuskalliseksi. Jos nyt joku tulisi ja
  näkisi hänet prinssin vaatteissa, ja jos ei prinssi olisi saapuvilla
  selittämässä asiaa! Eiköhän he ensiksi toimittaisi hänet hirteen
  ja vasta sitten kävisi tutkimaan seikkaa? Olihan hän kuullut, että
  tämän maailman mahtavat eivät pidä niin suurta lukua pikku asioista.
  Hänen pelkonsa nousi nousemistaan; ja vavisten aukaisi hän hiljaa
  oven etuhuoneeseen, päättäen lähteä pakoon ja etsiä prinssin sekä
  hänen kauttansa suojelusta ja vapautta. Kuusi loistokkaasti puettua
  säätypalvelijaa ja kaksi nuorta, suurisäätyistä hovipoikaa, puettuja
  kuin perhoset, sänttäsi jaloilleen ja kumartui syvään hänen edessänsä.
  Hän vetäytyi sukkelasti takaisin ja pani kiinni oven. Hän lausui:
  "Oi, he ivaavat minua! He käyvät kantelemaan. Oi, miksi tulinkaan tänne
  hukkaamaan elämäni?"
  Hän käveli edes takaisin lattialla, hirveän pelon ja vavistuksen
  vallassa, kuunnellen ja säpsähtäen jokaisen vähimmänkin kajahduksen
  kuuluessa. Hetken päästä ovi lensi auki ja eräs silkkipukuinen
  hovipoika ilmoitti --
  "Lady Jane Grey!"
  Ovi sulkeutui, ja nuori suloinen tyttö, rikkaasti puettuna, hypähti
  häntä vastaan. Mutta yhtäkkiä seisahtui tyttö ja sanoi huolehtivalla
  äänellä --
  "Ooh, mikä vaivaa teitä, my lord?"
  Tomille tuli henki kurkkuun; mutta sai hän, vaikka vaivoin, sanotuksi --
  "Oi, olkaa armollinen, te! Minä en totta tosiaan ole mikään lordi,
  vaan ainoastaan Tom Canty raukka Offal Court'ista Cityssa. Antakaa
  minun, mä pyydän, nähdä prinssi, ja hän on armosta jättävä minulle
  repaleeni takaisin ja päästävä minut täältä eheänä. Oi, olkaa armelias
  ja pelastakaa minut!"
  Näin puhuen oli poika polvillaan, rukoillen yhtä hyvin silmillään ja
  kohoitetuilla käsillään kuin kielellään. Nuori tyttö näkyi olevan
  kauhun vallassa. Hän huudahti --
  "Te, my lord, polvillanne? -- ja _minun_ edessäni!"
  Sitten hän pakeni pelästyksissään pois, ja Tom epätoivon vallassa
  vaipui alas huoaten --
  "Ei apua, ei toivoa. -- Nyt tulevat he kai ja vievät minut".
  Sill'aikaa kun hän makasi siinä kauhistuksen vallassa, hiipivät hirveät
  huhut läpi palatsin. Kuiskaukset -- sillä kuiskauksia olivat ne aina --
  lensivät palvelijasta palvelijaan, lordista lady'in, kaikkien noiden
  pitkäin koridoorien läpi, kerroksesta kerrokseen, salista saliin:
  "Prinssi on menettänyt järkensä!"
  Pian oli joka salissa, joka marmorihuoneessa ryhmäkuntia loistavia
  lordeja ja ladyjä ja muutamia ryhmiä halvempaa väkeä, jotka kaikki
  puhuivat vakavasti keskenään kuiskaamalla, ja jokaisista kasvoista
  oli luettava kauhistus. Kesken kaikkea tuli korkea virkamies marssien
  näiden ryhmäin läpi ja huudahti seuraavan juhlallisen julistuksen --
  "_Kuninkaan nimessä_!"
  "Ei sallita kenenkään kuunnella väärää narrin huhua, kuoleman uhalla,
  eikä siitä puhua eikä viedä sitä ulos. Kuninkaan nimessä!"
  Kuiskaukset lakkasit yhtä nopeasti, kuin jos kuiskaajat olisit käyneet
  kuuromykiksi yhtäkkiä.
  Heti sen jälkeen kuului yleinen supina koridoreissa: "Prinssi! Kas,
  prinssi tulee!" Tom raukka tuli hiljaa vaeltaen syvään kumartuvien
  ryhmäin ohi, kokien vastata heidän kumarrukseensa ja nöyrästi katsellen
  vierasta ympäristöä, hämmästyneillä ja juhlallisilla silmillään. Suuret
  aatelismiehet vaelsivat molemmin puolin häntä, saivat hänen nojautumaan
  heihin ja tukivat siten hänen askeleitaan. Hänen takanaan seurasi
  hovilääkäreitä ja muutamia palvelijoita.
  Hetken päästä Tom oli muhkeassa huoneessa palatsissa ja kuuli oven
  sulkeutuvan perästään. Hänen ympärillään seisoivat ne, jotka olivat
  seuranneet häntä. Vähän matkan päässä hänen edessään makasi hyvin
  suuri ja hyvin lihava mies, jonka kasvot olit leveät ja puuromaiset
  ja ilme ankara. Hänen suurehko päänsä oli aivan valkonen; ja hänen
  partansa, joka kävi yltympäri hänen kasvojaan, aivan kuin kehä, oli
  yhtä valkonen. Hänen pukunsa oli kalliista aineksesta, mutta vanha ja
  paikka paikoin karvakulu. Toinen hänen ajettuneista sääristään oli
  tyynyn tukemana ja kääreihin kapaloittu. Siellä oli hiiren hiljaista,
  ja kaikki olit kunnioittavassa kumarruksessa, pait ei tää mies. Tämä
  synkännäköinen potilas oli tuo peljätty Henrik VIII. Hän lausui -- ja
  hänen kasvonsa lämpenivät hänen alkaessaan puhua --
  "Mitä nyt, my Iord Edvard, prinssini? Oletko saanut päähäsi narrata
  minua surullisella pilalla, minua, sun isääsi, tuota hyvää kuningasta,
  joka rakastaa sinua ja pitää sinua niin hyvänä?"
  Tom kuunteli niin tarkasti, kuin hänen sokaistut hengenlahjansa
  myönsivät, tämän puheen alkua; mutta kun sanat "minua, tuota hyvää
  kuningasta" kohtasit hänen korvansa, silloin hänen kasvonsa vaaleni ja
  hän lankesi polvilleen yhtä nopeasti kuin jos laukaus pyssystä olisi
  häneen sattunut. Nostaen ylös kätensä, huudahti hän --
  "Teitäkö, _kuningasta?_ Sitten olen minä todellakin hukassa!"
  Tämä huudahdus näkyi hämmästyttävän kuningasta. Hänen silmänsä
  vaelsivat ilman määrää toisesta toiseen, sitten ne pysähtyivät
  hämmentyneinä poikaan hänen edessään. Sitten hän sanoi kovan
  pettymyksen äänellä --
  "Oi, minä olin luullut huhun liioittelevan totuutta, mutta minä pelkään
  nyt, ettei niin olekkaan." Hän huokasi syvään, sanoen lempeällä
  äänellä: "Tule isäsi luo, lapsi, sinä et ole terve."
  Tom autettiin jaloilleen, ja hän lähestyi Englannin majesteettia
  nöyränä ja vapisevana. Kuningas tarttui molemmin käsin pojan
  pelästyneihin kasvoihin ja katseli näitä hetkisen vakavasti ja
  rakkaudella, ikäänkuin tahtoisi hän niistä löytää palaavan järjen
  mieluisaa merkkiä, painoi sen jälkeen tuota kiharaista päätä rintaansa
  vasten ja taputti sitä lempeästi. Sitten sanoi hän --
  "Etkö sä tunne isääsi, lapsi? Älähän särje mun vanhaa sydäntäni; sano
  että tunnet minut. Tiedäthän kuka olen, eikös niin?"
  "Kyllä tiedän. Te olette mun korkea herrani kuningas, jota Jumala
  varjelkoon!"
  "Totta, totta -- hyvä on -- ole rohkeampi, äläkä vapise niin. Ei täällä
  ole ketään, joka tahtoisi loukata sinua, ei ketään, joka ei rakastaisi
  sinua. Olet parempi nyt; paha unesi rupee lähtemään -- eikös niin?
  Ja tiedäthän myös kuka olet -- eikös niin? Ethän enää anna itsellesi
  väärää nimeä, kuten sanovat vastikään tehneesi?"
  "Minä rukoilen teitä, ankarin herra, että uskotte minua. En ole puhunut
  muuta kuin totta; olen alhaisin teidän alamaisista, en ole muuta kuin
  kerjäläispoika ja olen tullut tänne ainoastaan sattumalta ja ikävän
  erehdyksen kautta, ja kuitenkaan ei ole minussa mitään syytä siihen.
  Olen liian nuori kuolemaan, ja te voitte pelastaa minut pienellä
  sanalla vain. Oi, sanokaa se sana, sir!"
  "Kuolemaan? Älä puhu semmoisia, prinssi rakas -- rauhoita, rauhoita
  levotonta sydäntäsi -- sinä et tule kuolemaan!"
  Tom lankesi polvilleen iloisesti huudahtaen --
  "Jumala palkitkoon teitä armostanne, oi kuninkaani, ja varjelkoon
  teitä kauvan maanne siunaukseksi!" Sitten hän hypähti ylös, käänsi
  iloiset kasvonsa molempiin kunniaa tekeviin lordeihin ja huudahti:
  "Olette kuulleet sen! Minä en tule kuolemaan: kuningas on sen sanonut!"
  Ei mitään liikettä tapahtunut, pait että kaikki kumarsivat syvällä
  kunnioituksella; mutt' ei sanaakaan puhuttu. Hän arveli, hieman
  ällistyksissään; sitten kääntyi hän kuninkaaseen, sanoen: "Saanko mä
  mennä nyt?"
  "Mennä? Kernaasti, jos tahdot. Mutta miksi ei odottaa vähäsen? Mihin sä
  tahdot mennä?"
  Tom loi maahan silmänsä ja vastasi nöyrästi --
  "Ehkä mä erehdyin; mutta mä luulin olevani vapaa, ja niin ollen
  tuumasin taas lähteä hakemaan sitä hökkeliä, jossa olen syntynyt ja
  kasvanut kurjuuteen, mutta joka on äitini ja sisarteni majapaikka ja
  siksi myöskin minun kotini; jota vastoin tämä prameus ja loisto, johon
  en ole tottunut -- oi, sir, antakaa mun mennä!"
  Kuningas oli hiljaa ja mietiskeli hetkisen, ja kasvoistaan näkyi
  nousevan tuskaa ja levottomuutta. Pian hän kuitenkin sanoi äänellä,
  jossa oli vähän toivoa --
  "Kenties on hän mielenvikainen ainoastaan tältä yhdeltä puoleltaan, ja
  järki hällä tallella kaikissa muissa suhteissa. Suokoon Jumala, että
  niin olisi laita! Tehkäämmepä koe."
  Sitten hän teki Tomille kysymyksen latinaksi, ja Tom vastasi ujosti
  samalla kielellä. Kuningas ilostui ja näytti sen myös. Lordit ja
  tohtorit osoittivat niinikään tyytyväisyyttään. Kuningas sanoi --
  "Se ei tosin ollut hänen koulutuksensa ja taitonsa mukaista, mutta se
  näyttää kuitenkin, että hänen mielensä vain on kipeä, eikä kokonaan
  sekoittunut. Miltä tuntuu teistä, sir?"
  Lääkäri, jolla oli kysytty, kumartui syvään ja vastasi --
  "Se on minun vakuutukseni, teidän majesteetinne, että olette arvanneet
  oikein."
  Kuningas näytti ilostuvan, tämän rohkaisevan tiedon kuultuaan niin
  mainehikkaalta asiantuntijalta, ja jatkoi hyvällä toivolla --
  "Nyt huomatkaa kaikki. Tahdomme kuulustella häntä enemmän."
  Hän asetti Tomille kysymyksen ranskaksi. Tom oli vaiti hetken aikaa,
  aivan hämillään niistä silmäyksistä, jotka kohtasivat häntä; sitten
  sanoi hän arasti --
  "Minä en osaa sitä kieltä, teidän majesteetinne suostumuksella."
  Kuningas horjahti leposijalleen. Läsnäolijat kiirehtivät häntä
  avustamaan; mutta hän lykkäsi heidät pois, sanoen --
  "Älkää häiritkö minua -- se on vain ohimenevää heikkoutta. Nostakaa
  minut istumaan! Kas niin, se on kylliksi. Tule tänne, lapsi; levähdä
  häirittyä pää parkaasi rintaani vasten ja etsi rauhaa siitä! Sinä olet
  pian oleva terve; tämä on vain ohimenevää mielenhäiriötä". Sen perästä
  kääntyi hän seuraan; hänen lempeä olemuksensa muuttui ja turmiolliset
  salamat rupesit leimahtamaan hänen silmistään. Hän sanoi --
  "Kuulkaa te kaikki. Tämä minun poikani on mielenvikainen; mutta hän
  ei ole sitä pysyväisesti. Liiallinen rasitus lukemisessa on sen
  tehnyt ja jossain määrin myös sisäänsulkeminen. Pois hänen kirjansa
  ja opettajansa! Pitäkää huolta siitä. Antakaa hänen urheilla, antakaa
  hänen voimistua reippaalla liikunnolla, niin että hänen terveytensä
  palajaa." Hän kohosi korkeammalle istumaan ja jatkoi pontevasti: "Hän
  on mielenvikainen; mutta hän on mun poikani ja Englannin perillinen;
  ja mielenvikainen tai terve, kerran on hän hallitseva! Ja kuulkaa
  nyt enemmän ja kuuluttakaa se: jokainen, joka puhuu tästä, hän
  kapinoitsee tämän valtakunnan rauhaa ja menestystä vastaan ja on
  vedettävä hirsipuuhun! Antakaa minulle juoda -- minä palan: tämä suru
  kalvaa voimaani... Kas niin, ottakaa pikari pois... Tukekaa minua.
  Kas niin, se on hyvä. Onko hän mielenviassa? Jos hän olisi tuhat
  kertaa hullumpi, hän on kuitenkin Wales'in prinssi, ja minä, kuningas,
  olen sen vahvistava. Huomispäivänä on hän asetettava ruhtinaalliseen
  arvoonsa sopivalla ja vanhuudesta perityllä tavalla. Ryhtykää paikalla
  tarpeellisiin toimiin, my lord Hertford."
  Yksi aatelismiehistä notkisti polvensa kuninkaallisen vuoteen vieressä
  ja sanoi --
  "Teidän kuninkaallinen majesteettinne tietänee, että Englannin
  perintö-suurmarsalkka on vangittuna Tower'issa. Se ei olisi oikein
  sopivaa, että syytetty --"
  "Hiljaa! Älkää häväiskö minun korviani hänen vihatulla nimellään. Onko
  tämä mies sitten elävä ikuisesti? Onko minun tahtoni pidettävä kurissa?
  Onko prinssin asettaminen arvoonsa todellakin jäävä sikseen sentähden,
  että valtakunta kaipaa korkeinta marsalkkaa -- joka on vapaa petturin
  tahrasta -- vihkimään häntä hänen kunniaansa? Ei, Jumalan kaikkivallan
  kautta. Sanokaa parlamentilleni, että se saattaa minulle Norfolk'in
  tuomion ennenkuin aurinko toiste nousee, muuten on se vastaava
  uppiniskaisuudestaan!"
  Lordi Hertford vastasi --
  "Kuninkaan tahto on laki", ja nousten seisaalle meni hän entiselle
  paikalleen.
  Vähitellen katosi viha vanhan kuninkaan kasvoista, ja hän sanoi --
  "Anna suuta, mun prinssini. Kas niin ... mitä sä pelkäät? Enkö mä ole
  sun rakas isäsi?"
  "Te olette hyvä minulle, joka en sitä ansaitse, oi te mahtava ja
  armollinen herra; se on todellakin totta. Mutta -- mutta -- se surettaa
  minua, kun ajattelen häntä, joka on kuoleva, ja --"
  "Ooh, se on sinun tapaistasi, se on sinun tapaistasi! Minä tunnen, että
  sydämmesi on samanlainen, vaikka ymmärryksesi onkin kovia kärsinyt,
  sillä sinulla onkin aina ollut lempeä mieli. Mutta tämä herttua on
  sinun ja sun kuninkaallisen kunniasi välillä. Minä tahdon toisen hänen
  sijaansa, joka ei ole tahraava korkeaa kutsumustansa. Lohdu nyt,
  prinssini, äläkä häiritse ymmärrystäsi tämän asian tähden."
  "Mutta enkö minä jouduta hänen kuolemaansa, armollinen ruhtinas? Kuinka
  kauvan hän olisikaan elänyt, jos ei minua olisi ollut?"
  "Älä ajattele häntä, prinssini; hän ei sitä ansaitse. Anna mulle suuta
  taas ja mene sitten pikku toimiisi ja huvituksiisi; sillä minun tautini
  tuskauttaa minua. Minä olen väsynyt ja tahdon levätä. Mene enosi
  Hertfordin ja väkesi kanssa ja tule takaisin, kun minun terveyteni on
  siksi palannut."
  Synkkäsydämin vietiin Tom pois puheillepääsöstä, jonka viimeinen lause
  jakasi kuoloa sille toivolle, että hän nyt laskettaisiin vapauteen.
  Vielä kerran kuuli hän hiljaisten äänien kuiskaavan: "Prinssi, prinssi
  tulee!"
  Hänen vakavuutensa vaipui syvemmälle yhä, mikäli hän liikkui
  kumartavien hovimiesten loistavain rivien välissä; sillä hän tunsi
  todellakin olevansa vankina nyt ja jäävänsä ainiaaksi tähän kultaiseen
  häkkiin, häipyneenä ja orpoprinssinä, jollei Jumala laupeudessaan olisi
  hänelle armollinen ja päästäisi häntä vapauteen.
  Ja minne hän kääntyikin, oli hän näkevinään ilmassa uivana mahtavan
  Norfolkin herttuan katkaistun pään ja ikimuistettavat kasvot, josta
  silmät tuijottivat nuhdellen häneen.
  Hänen vanhat unelmansa olit olleet niin ihanat; mutta tämä todellisuus
  oli niin synkkä!
  
  
  KUUDES LUKU.
  Tom saa opetusta.
  
  Tomin saattoi prinssin huoneukseen aatelinen seurue, ja hän laitettiin
  istumaan -- mutta hän ei tehnyt sitä mielellään, koska siellä oli
  vanhempia miehiä ja korkeasäätyisiä miehiä hänen ympärillään. Hän
  rukoili heitäkin istumaan, mutta he vain kumarsivat kiitoksensa taikka
  sohisivat sen ja jäivät seisomaan. Hän vaan yhä kärtti, mutta hänen
  "enonsa" Hertfordin kreivi silloin kuiskasi hänen korvaansakaan --
  "Minä rukoilen, älkää niin kiinteästi pyytäkö, my lord; se ei ole
  sopivaa, että he istuvat teidän läsnä ollessanne."
  Lordi St. John ilmoitettiin, ja tehtyään kunnioituksensa, sanoi hän --
  "Minä tulen kuninkaan käskystä erään asian johdosta, joka vaatii
  vaitioloa. Suvaitseeko teidän kuninkaallinen korkeutenne poistuttaa
  kaikki, jotka kuuluvat teidän seurueeseenne täällä, pait my lord
  Hertfordia ei?"
  Huomaten, että Tom silminnähtävästi ei tietänyt miten hänen tuli
  menetellä, kuiskasi hänelle Hertford, että hän antaisi merkin
  kädellään, rasittamatta itseään puhumalla, ell'ei hän tätä pitänyt
  parempana. Kun kamaripalvelijat olivat vetäytyneet takaisin, sanoi
  lordi St. John --
  "Hänen majesteettinsa käskee, että asianomaisista ja tärkeistä
  valtiollisista syistä hänen armonsa prinssin tulee salata
  heikkomielisyytensä kaikin tavoin, kuin on hänen vallassaan, kunnes
  kaikki on kestetty ja hän on kuten ennenkin. Sen johdosta hän ei saa
  kenenkään edessä kieltää, että hän todellakin on prinssi ja Englannin
  suuruuden perillinen; hänen tulee ylläpitää ruhtinaallinen arvonsa
  ja, ilman sanaakaan tai merkkiä vastustelemiseksi, vastaanottaa sitä
  kunnioituksen ja noudattamisen ilmettä, joka vanhan oikeuden ja
  tavan mukaan hänelle tulee; hän lakkaa puhumasta siitä alhaisesta
  synnystään ja säädystään, jonka hänen sairaloisuutensa on manannut
  esiin liiaksi rasitetun mielikuvituksen turmiollisista houreista;
  hänen tulee kaikella uutteruudella kokea jälleen saada muistiinsa ne
  kasvot, joita hän oli tottunut tuntemaan -- ja missä hän ei onnistuisi,
  tulee hänen ennemmin olla vaiti kuin ilmaista yllätystään tai muulla
  tavoin osoittaa, että hän on unohtanut; jos joku seikka juhlallisissa
  tilaisuuksissa saattaisi hänet hämille sen suhteen, mitä hänen tulee
  tehdä tai sanoa, niin ei hän saa osoittaa minkäänmoista levottomuutta
  niiden uteliasten silmissä, jotka häntä katselevat, vaan ottaa neuvoa
  asiassa lordi Hertfordilta tai minun nöyrältä henkilöltäni, jotka
  kuningas on komentanut olemaan hänen kuninkaallisen korkeutensa
  käytettävissä, kunnes tämä käsky peräytetään. Tämän käskee hänen
  kuninkaallinen majesteettinsa, joka lähettää terveisensä hänen
  kuninkaalliselle korkeudelleen ja rukoilee Jumalaa, että Hän armostansa
  pian tahtoisi parantaa teidät ja nyt ja vastedes ottaisi teidät pyhään
  suojaansa."
  Lordi St. John teki kumarruksensa ja meni taaemmaksi. Tom vastasi
  nöyrästi --
  "Kuningas on sen sanonut. Ei kenkään saa pettää kuninkaan käskyä tai
  sovittaa sitä mukavuudekseen, jos se antaisi syytä kiertelemiseen.
  Kuningasta täytyy totella."
  Lordi Hertford sanoi --
  "Mitä tulee hänen majesteettinsa määräykseen kirjoista ja sellaisista
  vakavista asioista, niin kenties miellyttäisi teidän kuninkaallista
  korkeuttanne kernaammin kuluttaa aikaanne kevyellä huvituksella,
  jott'ette tulisi väsyneenä juhla-aterialle ja siten kärsisi haittaa."
  Tomin kasvot osoittivat kysyväistä hämmästystä ja punastuivat
  tulenkarvaisiksi, kun hän huomasi lordi St. Johnin silmäin surullisina
  tarkkaavan häntä. Lordi sanoi --
  "Muistonne pettää teitä yhä, ja te osoitatte sentähden kummastusta --
  mutta älkää olko levoton, sillä se seikka ei kestä iäti, vaan katoo
  terveyden palatessa. My lord Hertford puhuu Cityn juhlasta, johon
  hänen majesteettinsa on luvannut, noin kaksi kuukautta sitten, teidän
  kuninkaallisen korkeutenne pääsevän. Ettekö muista sitä nyt?"
  "Minua surettaa tunnustaa, että se todellakin on paennut muististani",
  sanoi Tom epäröivällä äänellä ja lensi taas punaiseksi.
  Tällä hetkellä ilmoitettiin lady Elisabeth ja lady Jane Gray. Nuo kaksi
  lordia vaihtoivat merkitseviä silmäyksiä, ja Hertford astui sukkelasti
  ovelle. Kun nuoret tytöt menivät hänen ohitsensa, sanoi hän hiljaisella
  äänellä --
  "Mä pyydän teitä, ladies, älkää olko huomaavinanne hänen oikkujansa
  tai näyttäkö kummastustanne, kun hänen muistinsa pettää -- se on
  teitä surettava, kun huomaatte, kuinka tämä puute esiintyy joka pikku
  seikassa."
  Sillaikaa lordi St. John kuiskasi Tomin korvaan --
  "Olkaa hyvä, sir, pitäkää tarkoin muistissa hänen majesteettinsa
  toivomus. Muistakaa kaikki, minkä voitte -- _olkaa muistavinanne_
  kaikki muut asiat. Älkää antako heidän huomata, että olette paljon
  muuttunut tavallisuudesta, sillä te tiedätte, kuinka hellästi teidän
  leikkitoverinne rakastavat teitä sydämmessään ja kuinka kovasti tämä
  muutos surettaisi heitä. Tahdotteko, sir, että minä jään tänne? -- ja
  teidän enonne?"
  Tom nyökäytti myöntymystä muutamalla liikenteellä ja mumisi pari sanaa,
  sillä hän oli jo ruvennut oppimaan, ja vilpittömässä sydämmessään oli
  hän päättänyt käyttäytyä niin hyvästi kuin taisi, kuninkaan käskyn
  mukaan.
  Huolimatta kaikista varokeinoista kävi kuitenkin puhelu nuorten
  kesken vähän kankeaksi. Kerta toisensa perään oli Tom todellakin
  heittämäisillään sikseen hirveän osansa ja selittämäisillään itsensä
  kykenemättömäksi näyttelemään sitä; mutta prinsessa Elisabethin
  hienotunteisuus pelasti hänet, taikka oli sama tulos parilla sanalla,
  jotka jompikumpi noista tarkkaavista lordeista, näennäisesti ikäänkuin
  sattumalta, pisti vähin. Kerran pikkuinen lady Jane kääntyi Tomiin ja
  säikähytti häntä kysyen:
  "Oletteko tänään käyneet hänen majesteettinsa kuningattaren luona, my
  lord?"
  Tom tuli hämilleen, näytti hyvin onnettomalta ja oli juuri
  änköttämäisillään jotakin onnen kaupalla, kun lordi St. John puuttui
  puheeseen ja vastasi hänen puolestansa tuolla vaivattomalla hovimiehen
  kohteliaisuudella, joka on tottunut kohtaamaan arkaluontoisia
  vaikeuksia ja olemaan valmiina niihin --
  "Hän on todellakin niin tehnyt, madam, ja käynti hänen majesteettinsa
  kuningattaren luona oli hänelle lievityksenä hänen majesteettinsa
  kuninkaan sairaloisuuden aikana; eikös niin, teidän korkeutenne?"