Prinssi ja kerjäläispoika - 02

tuli kohta perästäpäin suurelle kentälle, jossa oli vain muutamia
hajallisia taloja ja eräs mahtava kirkko. Hän tunsi tämän kirkon.
Rakennustelineitä oli sen ympäri, ja siellä täällä työväkeä joukoissa;
kirkkoa paraikaa oikein huolekkaasta korjattiin. Prinssi sai voidetta
sydämmelleen -- hän tunsi vastuksensa olevan lopussa nyt. Sanoi
itseksensä: "Täss' on vanha Mustain Veljesten kirkko, jonka kuningas,
isäni, otti munkeilta ja antoi lahjaksi köyhille ja hyljätyille
lapsille ja risti sen uudestaan Kristuksen kirkoksi. Oikein ilolla nämä
lapsiparat ovat palvelevat sen miehen poikaa, joka on heille tehnyt
niin jalomielisen työn -- ja sitä kernaammin kuin tämä poika nyt on
yhtä köyhä ja avuton kuin kukaan, joka on saava turvaa täällä tänään
tai milloin hyvänsä."
Hän oli jo keskellä suurta poikajoukkoa, jotka juoksivat, hyppäsivät,
löivät pallia ja olivat vilppisillä eli muuta lastenleikkiä
harjoittivat, ja vieläpä sangen meluisasti. He olivat kaikki puetut
samalla tavoin ja sen muodin mukaan, joka siihen aikaan vallitsi
palvelijoissa ja oppipojissa -- se on: jokaisella oli päälaellaan
pieni, litteä musta hattu, josta ei ollut pään peitoksi, se kun oli
niin pikkuinen kuin teevati, eikä se myöskään ollut komea; sen alta
riippui hiukset ilman jakoa otsaan ja olivat siinä leikatut tasan;
kaulassa riippui kirkkoa muistuttava nauha; sininen nuttu, joka
keveltyi tiiviisti ruumiin mukaan ja ulottui noin polviin asti tai
alemmas; pitkät hihat; leveä punainen vyö; keltaiset sukat, sidotut
kiinni polvien ympäri; matalat kengät suurilla metallisoljilla. Se oli
kylliksi ruma puku.
Pojat seisottivat leikkinsä ja parveutuivat prinssin ympäri, joka
synnynnäisellä arvokkaisuudella sanoi --
"Hyvät pojat, sanokaa teidän herrallenne, että Edward, Wales'in prinssi
haluaa häntä puhutella."
Näiden sanojen johdosta nousi ankara melu, ja eräs julkea junkkari
sanoi --
"Sinä olet kenties hänen armonsa sanansaattaja, kerjäläinen?"
Prinssin kasvot kävit punaisiksi suuttumuksesta, ja hänen oikea kätensä
lensi lanteille, mutta siellä ei ollut mitään. Tulipa nyt oikein naurun
myrsky, ja eräs poika sanoi --
"Näittekö, pojat? Hän luuli, että häll' oli miekka -- kenties on hän
prinssi itse?"
Tämä puuska synnytti lisää naurua. Edvard parka ojensihe ylpeästi ja
sanoi --
"Minä olen prinssi; ja se ei sovi teille, jotka elätte kuninkaan, mun
isäni, hyvyydestä, että menettelette noin minua kohtaan."
Tämä puhe oli hirveän huvittava, kuten nähtiin naurusta. Se nuormies,
joka ensin oli puhunut, huusi tovereilleen --
"Hoi, te siat, orjat, hänen ruhtinas-isänsä ruokavieraat, miten
menettelette te? Alas polvilleen jok'ainoa, ja kunniaa hänen kuninkaan
ryhdilleen ja ruhtinaan rievuilleen!"
Raivokkaalla riemulla panivat he polvilleen jok'ainoa sorkka ja tekivät
pilkallisesti kunniaa uhrilleen. Prinssi potkaisi lähimpää poikaa
jalallansa ja sanoi ylpeästi:
"Tuossa saat, kunnes huomispäivä tulee ja minä saan hirsipuun sulle
raketuksi!"
Tämä ei ollut enään leikintekoa -- se oli enemmän kuin pilaa. Nauru
taukosi silmänräpäyksessä, ja raivo astui sen sijaan. Tusina poikia
huusi --
"Viedään hän pois! Hevoslampeen, hevoslampeen! Miss' ovat koirat? Lion,
se se! Fangs, se se!"
Ja nyt seurasi rähäkkä, jommoista ei Englanti ollut nähnyt ennen -- sen
valtaistuimen perijän pyhää personaa rääkättiin alhaison käsissä ja
revittiin koiran hampaissa.
Kun yö viimein teki lopun tästä päivästä, löysi prinssi itsensä kaukana
sakeimmassa osassa Cityä. Hänen ruumiinsa oli runneltu, hänen kätensä
vuosivat verta, ja hänen repaleensa oli kokonaan mudassa ja ravassa.
Hän vaelsi yhä sinne tänne ja tuli yhä enemmän pyörälle päästään ja
niin väsyneeksi ja heikoksi, että hän töin tuskin voi vetää toista
jalkaa toisen perästä. Hän oli lakannut tekemästä kysymyksiä ihmisiltä,
sillä tämä ei tuottanut hälle tietoja, vaan ainoastaan herjausta. Hän
mutisi itsekseen: "Offal Court -- se on sen paikan nimi; jos mä voin
sen löytää, ennenkun mun voimani ovat täysin lopussa ja minä uuvun
siihen paikkaan, silloin olen minä pelastunut -- sillä väki siellä on
vievä minut palatsiin ja todistava, etten minä ole kukaan heistä, vaan
todellinen prinssi, ja kaikki on oleva entisillään." Ja monta kertaa
palasi myöskin hänen muistinsa siihen raakaan kohteluun, jota hän
oli kärsinyt pojilta Kristuksen vierasmajassa,[2] ja hän sanoi: "Kun
minä tulen kuninkaaksi, niin ei heillä ainoastaan ole oleva leipää ja
suojaa, vaan myöskin opetusta kirjoista; sillä mitä merkitsee täysi
vatsa, kun sielu nääntyy nälkään ja sydän myöskin. Tämän kaiken olen
minä pitävä tarkasti muistissa, ettei tämän päivän läksy menisi multa
hukkaan, ja että mun kansani tulisi siitä hyötymään; sillä oppi tekee
sydämmen lempeämmäksi ja vaikuttaa hellyyttä ja hyvyyttä."
Kynttilän valot alkoivat välkähtää, sadetta rupesi tulemaan, tuuli
tulla tömähti, ja synkkä ja myrskyinen yö oli lähenemässä. Suojaton
prinssi, Englannin valtaistuimen koditon perillinen, yhä jatkoi
haasutustaan, syventyen aina syvempään kuraisilla kujakaduilla, missä
köyhyyden ja kurjuuden kansaparvet kuin muurahaiset kuhisivat keskenään.
Yhtäkkiä eräs iso, päihtynyt renttu sieppasi häntä kauluksesta ja sanoi
"Taas ulkona tähän aikaan yöllä eikä ropoakaan taskussa kotiin, tiiän
mä! Jos niin on, enkä mä musertais jok'ainoaa luuta sun kuivassa
ruumiissas; niin en olis John Canty, vaan joku toinen."
Prinssi väänsihe irti, pyyhkäisi tietämättään saastutetun olkansa ja
sanoi malttamattomasti.
"Sinäkö todellakin olet _hänen_ isänsä? Suokoon taivas, että niin olisi
-- silloin tulet sinä myöskin noutamaan hänet pois ja saattamaan minut
kotiin."
"_Hänen_ isänsä? En ymmärrä mitä sä meinaat; mutta mä tiiän, että minä
oon _sinun_ isäs, ja sen sä pian saat syytä -- --"
"Ooh, älä pilaa, älä petä minua, älä viivyttele! -- Olen väsynyt, olen
haavoittunut, on jaksa enää. Vie minut isäni, kuninkaan luo, ja hän on
tekevä sinut rikkaammaksi kuin olet ollut hurjimmissakaan unissas. Usko
minua, mies, usko minua! -- Minä en valehtele, minä puhun ainoastaan
totta! -- auta minua ja pelasta minut! Minä olen totta tosiaan Wales'in
prinssi!"
Aivan ällistyksissään tuijotti mies poikaan, ravisteli päätään ja
mutisi --
"Poika on yhtä väärä päästään kuin raivohullu hulluin huoneessa!"
-- Sitten sieppasi hän häntä kauluksesta taaskin ja sanoi raa'asti
nauraen ja kiroten: "Mutta olkoon hän hullu tai ei, niin Canty eukko
ja minä pian löyämme pehmeimmät paikat hänen luissaan, tai minä en ole
rehellinen mies!"
Tämän perästä laahasi hän tuon hullun ja pyristelevän prinssin pois ja
katosi läheiseen pihaan, ja häntä seurasi naurava ja rähisevä parvi
inhimillisiä syöpäläisiä.


VIIDES LUKU.
Tom korkeudessaan.

Tom Canty, jätettynä yksin prinssin kabinettiin, käytti tätä
tilaisuuttaan hyvin. Hän käänsihe oikealle ja vasemmalle ison peilin
edessä, ihastellen ihailtavaa pukuaan; sitten kulki hän edes takaisin,
matkien prinssin jaloa ryhtiä ja tutkien tarkoin peilistä tuloksia.
Sitten veti hän tupesta tuon kauniin miekan, kumartui, suuteli sen
lehteä ja painoi sitä rintaansa vasten, kuten hän oli nähnyt erään
jalosukuisen sotilaan tekevän, kun tämä tervehti Tower'in päällikköä,
noin viisi tai kuusi viikkoa ennen, milloin sanottu sotilas jätti
Norfolk'in ja Surreyn suuret lordit päällikön käsiin vangittaviksi. Tom
leikitsi sitten tuon kalleilla kivillä koristetun väkipuukon kanssa,
joka riippui hänen reidellään; hän tutkisteli tarkasti kalliita ja
valikoittuja koristuksia huoneessa; hän istui koetteeksi jokaiselle
noista kallisarvoisista tuoleista ja ajatteli kuinka ylpeä hän olisi,
jos koko Offal Court'in sakki nyt saattaisi tirkistää tänne sisään ja
nähdä hänet hänen loistossaan. Hän kummeksi, tokko he uskoisivat niitä
ihmeellisiä kertomuksia, joita hällä oli kerrottava tultuaan kotiin,
taikka tokko he pudistelisit päätänsä sanoen, että hänen kiihoittunut
mielikuvituksensa lopuksi oli sysännyt hältä järjen nurin niskoin.
Puolen tunnin perästä juolahti yhtäkkiä hänen muistiinsa, että prinssi
oli mennyt jo aikoja sitten. Heti rupesi hän tuntemaan yksinäisyyttään
ja alkoi pian kuunnella, alkoi ikävöidä. Hän lakkasi leikkimästä
kauniiden esineiden kanssa ympärillään; hän kävi levottomaksi, sitten
rauhattomaksi, viimein tuiki tuskalliseksi. Jos nyt joku tulisi ja
näkisi hänet prinssin vaatteissa, ja jos ei prinssi olisi saapuvilla
selittämässä asiaa! Eiköhän he ensiksi toimittaisi hänet hirteen
ja vasta sitten kävisi tutkimaan seikkaa? Olihan hän kuullut, että
tämän maailman mahtavat eivät pidä niin suurta lukua pikku asioista.
Hänen pelkonsa nousi nousemistaan; ja vavisten aukaisi hän hiljaa
oven etuhuoneeseen, päättäen lähteä pakoon ja etsiä prinssin sekä
hänen kauttansa suojelusta ja vapautta. Kuusi loistokkaasti puettua
säätypalvelijaa ja kaksi nuorta, suurisäätyistä hovipoikaa, puettuja
kuin perhoset, sänttäsi jaloilleen ja kumartui syvään hänen edessänsä.
Hän vetäytyi sukkelasti takaisin ja pani kiinni oven. Hän lausui:
"Oi, he ivaavat minua! He käyvät kantelemaan. Oi, miksi tulinkaan tänne
hukkaamaan elämäni?"
Hän käveli edes takaisin lattialla, hirveän pelon ja vavistuksen
vallassa, kuunnellen ja säpsähtäen jokaisen vähimmänkin kajahduksen
kuuluessa. Hetken päästä ovi lensi auki ja eräs silkkipukuinen
hovipoika ilmoitti --
"Lady Jane Grey!"
Ovi sulkeutui, ja nuori suloinen tyttö, rikkaasti puettuna, hypähti
häntä vastaan. Mutta yhtäkkiä seisahtui tyttö ja sanoi huolehtivalla
äänellä --
"Ooh, mikä vaivaa teitä, my lord?"
Tomille tuli henki kurkkuun; mutta sai hän, vaikka vaivoin, sanotuksi --
"Oi, olkaa armollinen, te! Minä en totta tosiaan ole mikään lordi,
vaan ainoastaan Tom Canty raukka Offal Court'ista Cityssa. Antakaa
minun, mä pyydän, nähdä prinssi, ja hän on armosta jättävä minulle
repaleeni takaisin ja päästävä minut täältä eheänä. Oi, olkaa armelias
ja pelastakaa minut!"
Näin puhuen oli poika polvillaan, rukoillen yhtä hyvin silmillään ja
kohoitetuilla käsillään kuin kielellään. Nuori tyttö näkyi olevan
kauhun vallassa. Hän huudahti --
"Te, my lord, polvillanne? -- ja _minun_ edessäni!"
Sitten hän pakeni pelästyksissään pois, ja Tom epätoivon vallassa
vaipui alas huoaten --
"Ei apua, ei toivoa. -- Nyt tulevat he kai ja vievät minut".
Sill'aikaa kun hän makasi siinä kauhistuksen vallassa, hiipivät hirveät
huhut läpi palatsin. Kuiskaukset -- sillä kuiskauksia olivat ne aina --
lensivät palvelijasta palvelijaan, lordista lady'in, kaikkien noiden
pitkäin koridoorien läpi, kerroksesta kerrokseen, salista saliin:
"Prinssi on menettänyt järkensä!"
Pian oli joka salissa, joka marmorihuoneessa ryhmäkuntia loistavia
lordeja ja ladyjä ja muutamia ryhmiä halvempaa väkeä, jotka kaikki
puhuivat vakavasti keskenään kuiskaamalla, ja jokaisista kasvoista
oli luettava kauhistus. Kesken kaikkea tuli korkea virkamies marssien
näiden ryhmäin läpi ja huudahti seuraavan juhlallisen julistuksen --
"_Kuninkaan nimessä_!"
"Ei sallita kenenkään kuunnella väärää narrin huhua, kuoleman uhalla,
eikä siitä puhua eikä viedä sitä ulos. Kuninkaan nimessä!"
Kuiskaukset lakkasit yhtä nopeasti, kuin jos kuiskaajat olisit käyneet
kuuromykiksi yhtäkkiä.
Heti sen jälkeen kuului yleinen supina koridoreissa: "Prinssi! Kas,
prinssi tulee!" Tom raukka tuli hiljaa vaeltaen syvään kumartuvien
ryhmäin ohi, kokien vastata heidän kumarrukseensa ja nöyrästi katsellen
vierasta ympäristöä, hämmästyneillä ja juhlallisilla silmillään. Suuret
aatelismiehet vaelsivat molemmin puolin häntä, saivat hänen nojautumaan
heihin ja tukivat siten hänen askeleitaan. Hänen takanaan seurasi
hovilääkäreitä ja muutamia palvelijoita.
Hetken päästä Tom oli muhkeassa huoneessa palatsissa ja kuuli oven
sulkeutuvan perästään. Hänen ympärillään seisoivat ne, jotka olivat
seuranneet häntä. Vähän matkan päässä hänen edessään makasi hyvin
suuri ja hyvin lihava mies, jonka kasvot olit leveät ja puuromaiset
ja ilme ankara. Hänen suurehko päänsä oli aivan valkonen; ja hänen
partansa, joka kävi yltympäri hänen kasvojaan, aivan kuin kehä, oli
yhtä valkonen. Hänen pukunsa oli kalliista aineksesta, mutta vanha ja
paikka paikoin karvakulu. Toinen hänen ajettuneista sääristään oli
tyynyn tukemana ja kääreihin kapaloittu. Siellä oli hiiren hiljaista,
ja kaikki olit kunnioittavassa kumarruksessa, pait ei tää mies. Tämä
synkännäköinen potilas oli tuo peljätty Henrik VIII. Hän lausui -- ja
hänen kasvonsa lämpenivät hänen alkaessaan puhua --
"Mitä nyt, my Iord Edvard, prinssini? Oletko saanut päähäsi narrata
minua surullisella pilalla, minua, sun isääsi, tuota hyvää kuningasta,
joka rakastaa sinua ja pitää sinua niin hyvänä?"
Tom kuunteli niin tarkasti, kuin hänen sokaistut hengenlahjansa
myönsivät, tämän puheen alkua; mutta kun sanat "minua, tuota hyvää
kuningasta" kohtasit hänen korvansa, silloin hänen kasvonsa vaaleni ja
hän lankesi polvilleen yhtä nopeasti kuin jos laukaus pyssystä olisi
häneen sattunut. Nostaen ylös kätensä, huudahti hän --
"Teitäkö, _kuningasta?_ Sitten olen minä todellakin hukassa!"
Tämä huudahdus näkyi hämmästyttävän kuningasta. Hänen silmänsä
vaelsivat ilman määrää toisesta toiseen, sitten ne pysähtyivät
hämmentyneinä poikaan hänen edessään. Sitten hän sanoi kovan
pettymyksen äänellä --
"Oi, minä olin luullut huhun liioittelevan totuutta, mutta minä pelkään
nyt, ettei niin olekkaan." Hän huokasi syvään, sanoen lempeällä
äänellä: "Tule isäsi luo, lapsi, sinä et ole terve."
Tom autettiin jaloilleen, ja hän lähestyi Englannin majesteettia
nöyränä ja vapisevana. Kuningas tarttui molemmin käsin pojan
pelästyneihin kasvoihin ja katseli näitä hetkisen vakavasti ja
rakkaudella, ikäänkuin tahtoisi hän niistä löytää palaavan järjen
mieluisaa merkkiä, painoi sen jälkeen tuota kiharaista päätä rintaansa
vasten ja taputti sitä lempeästi. Sitten sanoi hän --
"Etkö sä tunne isääsi, lapsi? Älähän särje mun vanhaa sydäntäni; sano
että tunnet minut. Tiedäthän kuka olen, eikös niin?"
"Kyllä tiedän. Te olette mun korkea herrani kuningas, jota Jumala
varjelkoon!"
"Totta, totta -- hyvä on -- ole rohkeampi, äläkä vapise niin. Ei täällä
ole ketään, joka tahtoisi loukata sinua, ei ketään, joka ei rakastaisi
sinua. Olet parempi nyt; paha unesi rupee lähtemään -- eikös niin?
Ja tiedäthän myös kuka olet -- eikös niin? Ethän enää anna itsellesi
väärää nimeä, kuten sanovat vastikään tehneesi?"
"Minä rukoilen teitä, ankarin herra, että uskotte minua. En ole puhunut
muuta kuin totta; olen alhaisin teidän alamaisista, en ole muuta kuin
kerjäläispoika ja olen tullut tänne ainoastaan sattumalta ja ikävän
erehdyksen kautta, ja kuitenkaan ei ole minussa mitään syytä siihen.
Olen liian nuori kuolemaan, ja te voitte pelastaa minut pienellä
sanalla vain. Oi, sanokaa se sana, sir!"
"Kuolemaan? Älä puhu semmoisia, prinssi rakas -- rauhoita, rauhoita
levotonta sydäntäsi -- sinä et tule kuolemaan!"
Tom lankesi polvilleen iloisesti huudahtaen --
"Jumala palkitkoon teitä armostanne, oi kuninkaani, ja varjelkoon
teitä kauvan maanne siunaukseksi!" Sitten hän hypähti ylös, käänsi
iloiset kasvonsa molempiin kunniaa tekeviin lordeihin ja huudahti:
"Olette kuulleet sen! Minä en tule kuolemaan: kuningas on sen sanonut!"
Ei mitään liikettä tapahtunut, pait että kaikki kumarsivat syvällä
kunnioituksella; mutt' ei sanaakaan puhuttu. Hän arveli, hieman
ällistyksissään; sitten kääntyi hän kuninkaaseen, sanoen: "Saanko mä
mennä nyt?"
"Mennä? Kernaasti, jos tahdot. Mutta miksi ei odottaa vähäsen? Mihin sä
tahdot mennä?"
Tom loi maahan silmänsä ja vastasi nöyrästi --
"Ehkä mä erehdyin; mutta mä luulin olevani vapaa, ja niin ollen
tuumasin taas lähteä hakemaan sitä hökkeliä, jossa olen syntynyt ja
kasvanut kurjuuteen, mutta joka on äitini ja sisarteni majapaikka ja
siksi myöskin minun kotini; jota vastoin tämä prameus ja loisto, johon
en ole tottunut -- oi, sir, antakaa mun mennä!"
Kuningas oli hiljaa ja mietiskeli hetkisen, ja kasvoistaan näkyi
nousevan tuskaa ja levottomuutta. Pian hän kuitenkin sanoi äänellä,
jossa oli vähän toivoa --
"Kenties on hän mielenvikainen ainoastaan tältä yhdeltä puoleltaan, ja
järki hällä tallella kaikissa muissa suhteissa. Suokoon Jumala, että
niin olisi laita! Tehkäämmepä koe."
Sitten hän teki Tomille kysymyksen latinaksi, ja Tom vastasi ujosti
samalla kielellä. Kuningas ilostui ja näytti sen myös. Lordit ja
tohtorit osoittivat niinikään tyytyväisyyttään. Kuningas sanoi --
"Se ei tosin ollut hänen koulutuksensa ja taitonsa mukaista, mutta se
näyttää kuitenkin, että hänen mielensä vain on kipeä, eikä kokonaan
sekoittunut. Miltä tuntuu teistä, sir?"
Lääkäri, jolla oli kysytty, kumartui syvään ja vastasi --
"Se on minun vakuutukseni, teidän majesteetinne, että olette arvanneet
oikein."
Kuningas näytti ilostuvan, tämän rohkaisevan tiedon kuultuaan niin
mainehikkaalta asiantuntijalta, ja jatkoi hyvällä toivolla --
"Nyt huomatkaa kaikki. Tahdomme kuulustella häntä enemmän."
Hän asetti Tomille kysymyksen ranskaksi. Tom oli vaiti hetken aikaa,
aivan hämillään niistä silmäyksistä, jotka kohtasivat häntä; sitten
sanoi hän arasti --
"Minä en osaa sitä kieltä, teidän majesteetinne suostumuksella."
Kuningas horjahti leposijalleen. Läsnäolijat kiirehtivät häntä
avustamaan; mutta hän lykkäsi heidät pois, sanoen --
"Älkää häiritkö minua -- se on vain ohimenevää heikkoutta. Nostakaa
minut istumaan! Kas niin, se on kylliksi. Tule tänne, lapsi; levähdä
häirittyä pää parkaasi rintaani vasten ja etsi rauhaa siitä! Sinä olet
pian oleva terve; tämä on vain ohimenevää mielenhäiriötä". Sen perästä
kääntyi hän seuraan; hänen lempeä olemuksensa muuttui ja turmiolliset
salamat rupesit leimahtamaan hänen silmistään. Hän sanoi --
"Kuulkaa te kaikki. Tämä minun poikani on mielenvikainen; mutta hän
ei ole sitä pysyväisesti. Liiallinen rasitus lukemisessa on sen
tehnyt ja jossain määrin myös sisäänsulkeminen. Pois hänen kirjansa
ja opettajansa! Pitäkää huolta siitä. Antakaa hänen urheilla, antakaa
hänen voimistua reippaalla liikunnolla, niin että hänen terveytensä
palajaa." Hän kohosi korkeammalle istumaan ja jatkoi pontevasti: "Hän
on mielenvikainen; mutta hän on mun poikani ja Englannin perillinen;
ja mielenvikainen tai terve, kerran on hän hallitseva! Ja kuulkaa
nyt enemmän ja kuuluttakaa se: jokainen, joka puhuu tästä, hän
kapinoitsee tämän valtakunnan rauhaa ja menestystä vastaan ja on
vedettävä hirsipuuhun! Antakaa minulle juoda -- minä palan: tämä suru
kalvaa voimaani... Kas niin, ottakaa pikari pois... Tukekaa minua.
Kas niin, se on hyvä. Onko hän mielenviassa? Jos hän olisi tuhat
kertaa hullumpi, hän on kuitenkin Wales'in prinssi, ja minä, kuningas,
olen sen vahvistava. Huomispäivänä on hän asetettava ruhtinaalliseen
arvoonsa sopivalla ja vanhuudesta perityllä tavalla. Ryhtykää paikalla
tarpeellisiin toimiin, my lord Hertford."
Yksi aatelismiehistä notkisti polvensa kuninkaallisen vuoteen vieressä
ja sanoi --
"Teidän kuninkaallinen majesteettinne tietänee, että Englannin
perintö-suurmarsalkka on vangittuna Tower'issa. Se ei olisi oikein
sopivaa, että syytetty --"
"Hiljaa! Älkää häväiskö minun korviani hänen vihatulla nimellään. Onko
tämä mies sitten elävä ikuisesti? Onko minun tahtoni pidettävä kurissa?
Onko prinssin asettaminen arvoonsa todellakin jäävä sikseen sentähden,
että valtakunta kaipaa korkeinta marsalkkaa -- joka on vapaa petturin
tahrasta -- vihkimään häntä hänen kunniaansa? Ei, Jumalan kaikkivallan
kautta. Sanokaa parlamentilleni, että se saattaa minulle Norfolk'in
tuomion ennenkuin aurinko toiste nousee, muuten on se vastaava
uppiniskaisuudestaan!"
Lordi Hertford vastasi --
"Kuninkaan tahto on laki", ja nousten seisaalle meni hän entiselle
paikalleen.
Vähitellen katosi viha vanhan kuninkaan kasvoista, ja hän sanoi --
"Anna suuta, mun prinssini. Kas niin ... mitä sä pelkäät? Enkö mä ole
sun rakas isäsi?"
"Te olette hyvä minulle, joka en sitä ansaitse, oi te mahtava ja
armollinen herra; se on todellakin totta. Mutta -- mutta -- se surettaa
minua, kun ajattelen häntä, joka on kuoleva, ja --"
"Ooh, se on sinun tapaistasi, se on sinun tapaistasi! Minä tunnen, että
sydämmesi on samanlainen, vaikka ymmärryksesi onkin kovia kärsinyt,
sillä sinulla onkin aina ollut lempeä mieli. Mutta tämä herttua on
sinun ja sun kuninkaallisen kunniasi välillä. Minä tahdon toisen hänen
sijaansa, joka ei ole tahraava korkeaa kutsumustansa. Lohdu nyt,
prinssini, äläkä häiritse ymmärrystäsi tämän asian tähden."
"Mutta enkö minä jouduta hänen kuolemaansa, armollinen ruhtinas? Kuinka
kauvan hän olisikaan elänyt, jos ei minua olisi ollut?"
"Älä ajattele häntä, prinssini; hän ei sitä ansaitse. Anna mulle suuta
taas ja mene sitten pikku toimiisi ja huvituksiisi; sillä minun tautini
tuskauttaa minua. Minä olen väsynyt ja tahdon levätä. Mene enosi
Hertfordin ja väkesi kanssa ja tule takaisin, kun minun terveyteni on
siksi palannut."
Synkkäsydämin vietiin Tom pois puheillepääsöstä, jonka viimeinen lause
jakasi kuoloa sille toivolle, että hän nyt laskettaisiin vapauteen.
Vielä kerran kuuli hän hiljaisten äänien kuiskaavan: "Prinssi, prinssi
tulee!"
Hänen vakavuutensa vaipui syvemmälle yhä, mikäli hän liikkui
kumartavien hovimiesten loistavain rivien välissä; sillä hän tunsi
todellakin olevansa vankina nyt ja jäävänsä ainiaaksi tähän kultaiseen
häkkiin, häipyneenä ja orpoprinssinä, jollei Jumala laupeudessaan olisi
hänelle armollinen ja päästäisi häntä vapauteen.
Ja minne hän kääntyikin, oli hän näkevinään ilmassa uivana mahtavan
Norfolkin herttuan katkaistun pään ja ikimuistettavat kasvot, josta
silmät tuijottivat nuhdellen häneen.
Hänen vanhat unelmansa olit olleet niin ihanat; mutta tämä todellisuus
oli niin synkkä!


KUUDES LUKU.
Tom saa opetusta.

Tomin saattoi prinssin huoneukseen aatelinen seurue, ja hän laitettiin
istumaan -- mutta hän ei tehnyt sitä mielellään, koska siellä oli
vanhempia miehiä ja korkeasäätyisiä miehiä hänen ympärillään. Hän
rukoili heitäkin istumaan, mutta he vain kumarsivat kiitoksensa taikka
sohisivat sen ja jäivät seisomaan. Hän vaan yhä kärtti, mutta hänen
"enonsa" Hertfordin kreivi silloin kuiskasi hänen korvaansakaan --
"Minä rukoilen, älkää niin kiinteästi pyytäkö, my lord; se ei ole
sopivaa, että he istuvat teidän läsnä ollessanne."
Lordi St. John ilmoitettiin, ja tehtyään kunnioituksensa, sanoi hän --
"Minä tulen kuninkaan käskystä erään asian johdosta, joka vaatii
vaitioloa. Suvaitseeko teidän kuninkaallinen korkeutenne poistuttaa
kaikki, jotka kuuluvat teidän seurueeseenne täällä, pait my lord
Hertfordia ei?"
Huomaten, että Tom silminnähtävästi ei tietänyt miten hänen tuli
menetellä, kuiskasi hänelle Hertford, että hän antaisi merkin
kädellään, rasittamatta itseään puhumalla, ell'ei hän tätä pitänyt
parempana. Kun kamaripalvelijat olivat vetäytyneet takaisin, sanoi
lordi St. John --
"Hänen majesteettinsa käskee, että asianomaisista ja tärkeistä
valtiollisista syistä hänen armonsa prinssin tulee salata
heikkomielisyytensä kaikin tavoin, kuin on hänen vallassaan, kunnes
kaikki on kestetty ja hän on kuten ennenkin. Sen johdosta hän ei saa
kenenkään edessä kieltää, että hän todellakin on prinssi ja Englannin
suuruuden perillinen; hänen tulee ylläpitää ruhtinaallinen arvonsa
ja, ilman sanaakaan tai merkkiä vastustelemiseksi, vastaanottaa sitä
kunnioituksen ja noudattamisen ilmettä, joka vanhan oikeuden ja
tavan mukaan hänelle tulee; hän lakkaa puhumasta siitä alhaisesta
synnystään ja säädystään, jonka hänen sairaloisuutensa on manannut
esiin liiaksi rasitetun mielikuvituksen turmiollisista houreista;
hänen tulee kaikella uutteruudella kokea jälleen saada muistiinsa ne
kasvot, joita hän oli tottunut tuntemaan -- ja missä hän ei onnistuisi,
tulee hänen ennemmin olla vaiti kuin ilmaista yllätystään tai muulla
tavoin osoittaa, että hän on unohtanut; jos joku seikka juhlallisissa
tilaisuuksissa saattaisi hänet hämille sen suhteen, mitä hänen tulee
tehdä tai sanoa, niin ei hän saa osoittaa minkäänmoista levottomuutta
niiden uteliasten silmissä, jotka häntä katselevat, vaan ottaa neuvoa
asiassa lordi Hertfordilta tai minun nöyrältä henkilöltäni, jotka
kuningas on komentanut olemaan hänen kuninkaallisen korkeutensa
käytettävissä, kunnes tämä käsky peräytetään. Tämän käskee hänen
kuninkaallinen majesteettinsa, joka lähettää terveisensä hänen
kuninkaalliselle korkeudelleen ja rukoilee Jumalaa, että Hän armostansa
pian tahtoisi parantaa teidät ja nyt ja vastedes ottaisi teidät pyhään
suojaansa."
Lordi St. John teki kumarruksensa ja meni taaemmaksi. Tom vastasi
nöyrästi --
"Kuningas on sen sanonut. Ei kenkään saa pettää kuninkaan käskyä tai
sovittaa sitä mukavuudekseen, jos se antaisi syytä kiertelemiseen.
Kuningasta täytyy totella."
Lordi Hertford sanoi --
"Mitä tulee hänen majesteettinsa määräykseen kirjoista ja sellaisista
vakavista asioista, niin kenties miellyttäisi teidän kuninkaallista
korkeuttanne kernaammin kuluttaa aikaanne kevyellä huvituksella,
jott'ette tulisi väsyneenä juhla-aterialle ja siten kärsisi haittaa."
Tomin kasvot osoittivat kysyväistä hämmästystä ja punastuivat
tulenkarvaisiksi, kun hän huomasi lordi St. Johnin silmäin surullisina
tarkkaavan häntä. Lordi sanoi --
"Muistonne pettää teitä yhä, ja te osoitatte sentähden kummastusta --
mutta älkää olko levoton, sillä se seikka ei kestä iäti, vaan katoo
terveyden palatessa. My lord Hertford puhuu Cityn juhlasta, johon
hänen majesteettinsa on luvannut, noin kaksi kuukautta sitten, teidän
kuninkaallisen korkeutenne pääsevän. Ettekö muista sitä nyt?"
"Minua surettaa tunnustaa, että se todellakin on paennut muististani",
sanoi Tom epäröivällä äänellä ja lensi taas punaiseksi.
Tällä hetkellä ilmoitettiin lady Elisabeth ja lady Jane Gray. Nuo kaksi
lordia vaihtoivat merkitseviä silmäyksiä, ja Hertford astui sukkelasti
ovelle. Kun nuoret tytöt menivät hänen ohitsensa, sanoi hän hiljaisella
äänellä --
"Mä pyydän teitä, ladies, älkää olko huomaavinanne hänen oikkujansa
tai näyttäkö kummastustanne, kun hänen muistinsa pettää -- se on
teitä surettava, kun huomaatte, kuinka tämä puute esiintyy joka pikku
seikassa."
Sillaikaa lordi St. John kuiskasi Tomin korvaan --
"Olkaa hyvä, sir, pitäkää tarkoin muistissa hänen majesteettinsa
toivomus. Muistakaa kaikki, minkä voitte -- _olkaa muistavinanne_
kaikki muut asiat. Älkää antako heidän huomata, että olette paljon
muuttunut tavallisuudesta, sillä te tiedätte, kuinka hellästi teidän
leikkitoverinne rakastavat teitä sydämmessään ja kuinka kovasti tämä
muutos surettaisi heitä. Tahdotteko, sir, että minä jään tänne? -- ja
teidän enonne?"
Tom nyökäytti myöntymystä muutamalla liikenteellä ja mumisi pari sanaa,
sillä hän oli jo ruvennut oppimaan, ja vilpittömässä sydämmessään oli
hän päättänyt käyttäytyä niin hyvästi kuin taisi, kuninkaan käskyn
mukaan.
Huolimatta kaikista varokeinoista kävi kuitenkin puhelu nuorten
kesken vähän kankeaksi. Kerta toisensa perään oli Tom todellakin
heittämäisillään sikseen hirveän osansa ja selittämäisillään itsensä
kykenemättömäksi näyttelemään sitä; mutta prinsessa Elisabethin
hienotunteisuus pelasti hänet, taikka oli sama tulos parilla sanalla,
jotka jompikumpi noista tarkkaavista lordeista, näennäisesti ikäänkuin
sattumalta, pisti vähin. Kerran pikkuinen lady Jane kääntyi Tomiin ja
säikähytti häntä kysyen:
"Oletteko tänään käyneet hänen majesteettinsa kuningattaren luona, my
lord?"
Tom tuli hämilleen, näytti hyvin onnettomalta ja oli juuri
änköttämäisillään jotakin onnen kaupalla, kun lordi St. John puuttui
puheeseen ja vastasi hänen puolestansa tuolla vaivattomalla hovimiehen
kohteliaisuudella, joka on tottunut kohtaamaan arkaluontoisia
vaikeuksia ja olemaan valmiina niihin --
"Hän on todellakin niin tehnyt, madam, ja käynti hänen majesteettinsa
kuningattaren luona oli hänelle lievityksenä hänen majesteettinsa
kuninkaan sairaloisuuden aikana; eikös niin, teidän korkeutenne?"