Prinssi ja kerjäläispoika - 01

PRINSSI JA KERJÄLÄISPOIKA
Kirj.
Mark Twain

Suom. Tyko Hagman

Otava, Helsinki, 1908.


SISÄLLYS:
1. Prinssin ja kerjäläispojan synty.
2. Tomin lapsuuden elämä.
3. Tomin yhtymys prinssin kanssa.
4. Prinssin vastukset alkavat.
5. Tom korkeudessaan.
6. Tom saa opetusta.
7. Tomin ensimmäiset kuninkaalliset päivälliset.
8. Kysymys sinettimestä.
9. Juhlakulku joella.
10. Prinssin vastaukset.
11. Guildhall'issa.
12. Prinssi ja hänen pelastajansa.
13. Prinssin katoaminen.
14. "Le roi est mort -- vive le roi."
15. Tom kuninkaana.
16. Juhlapäivälliset.
17. Kuningas Hupsu ensimmäinen.
18. Prinssi maankiertäjäin parissa.
19. Prinssi talonpojissa.
20. Prinssi ja erakko.
21. Hendon pelastajana.
22. Petoksen uhri.
23. Prinssi vankina.
24. Pako.
25. Hendon Hall.
26. Ei tunnusteta.
27. Vankeudessa.
28. Uhraus.
29. Londoniin.
30. Tom'in edistyminen.
31. Uskollisuuden juhlakulku.
32. Kruunauspäivä.
33. Edvard kuninkaana.
Loppunäytös. Kaikkien palkka maksetaan.
Viiteselitykset.


ENSIMMÄINEN LUKU.
Prinssin ja kerjäläispojan synty.

Vanhassa Londonin kaupungissa syntyi eräänä päivänä kuudennentoista
vuosisadan toisessa neljänneksessä poika köyhälle perheelle, jonka
nimi oli Canty ja joka ei ensinkään kaivannut häntä. Samana päivänä
syntyi toinen englantilainen lapsi rikkaalle perheelle, jonka nimi
oli Tudor ja joka suuresti kaipasi häntä. Kerrassaan koko Englanti
kaipasi häntä. Englanti oli niin ikävöinnyt tuota lasta, toivonut
häntä tähän maailmaan ja rukoillut Jumalaa hänen puolestaan, että nyt
kun hän todellakin oli tullut, kansa kävi miltei hulluksi ilosta.
Pintapuolisetkin tuttavat syleilivät ja suutelivat toinen toistaan
ja itkivät. Jokainen otti itselleen vapaapäivän, ja ylhäiset ja
alhaiset, rikkaat ja köyhät juhlivat ja tanssivat ja lauloivat ja
tunsivat itsensä sangen pehmeiksi; ja ne jatkoivat iloaan monta päivää
pääksytysten ja yötä yhytysten. Päivällä oli London mahtava nähdä;
iloliput liehuivat jokaiselta ulkoparvelta ja katolta, ja loistavat
laumat prameilivat pitkin katuja. Yöllä taasen oli yhtä juhlallista,
suuret ilotulitukset räiskyivät joka kadunkulmassa, ja joukko joukon
perästä juomaveljiä levitti naurua ja iloa ympärilleen. Ei puhuttu
koko Englannissa muusta kuin uudesta tulokkaasta, Edward Tudor'ista,
Wales'in prinssistä, joka makasi verhottuna silkkiin ja satiiniin,
tietämättä tämän taivaallista kaikesta tästä pauhinasta ja siitä,
että korkeasukuiset lordit ja ladiesit parveilivat hänen ympärillään
ja valvoivat häntä -- eikä hän kiittänytkään heitä! Multa sitä
vastoin ei siellä puhuttu mitään toisesta käpysestä, Tom Cantysta,
joka makasi verhottuna viheliäisiin ryysyihinsä, paitse ehkä siinä
kerjäläisperheessä, jota hän oli tullut häiritsemään läsnäolollaan.


TOINEN LUKU.
Tomin lapsuuden elämä.

Hypätään yli muutamia vuosia.
London oli viisitoista sataa vuotta vanha ja oli suuri kaupunki sen
ajan käsityksen mukaan. Sillä oli satatuhatta asukasta -- muutamat
arvelevat kaksi sen vertaa. Kadut oli sangen ahtaat, koukkuiset ja
likaiset, erittäinkin siinä kaupungin osassa, missä Tom Canty asui,
joka taasen ei ollut kaukana Londonin sillalta. Talot olivat puusta,
toinen kerros ulottui hyvän matkaa ensimmäisen sivu, ja kolmas pisti
niinikään kappaleen taivalta toisen ulkopuolelle. Mitä korkeammiksi
talot kasvoivat, sitä leveämmiksi kasvoivat ne myös. Siinä oli
ensiksikin kehä lujista palkeista, joiden välissä oli vahvaa ainesta,
kaikki päällystetty muuriseoksella. Palkkien päät oli maalattu
punaisiksi tai sinisiksi tai mustiksi, omistajan mielen mukaan, ja tämä
antoi taloille oikein ihailtavan ilmeen. Ikkunat olit pienet, niiden
ruudut muistuttivat diamanteista, ja ne avattiin ulospäin, saranoista
kuten ovet.[1]
Talo, jossa Tomin isä asui, oli pienellä umpikujalla, jota sanottiin
Offal Court'iksi eli Tunkiotaloksi ja joka ulottui Pudding Lane'en
asti. Se oli pieni, ränstynyt ja rampa, mutta se oli kuitenkin
täpötäynnään surkean köyhiä perheitä. Cantyn sukukunta asui eräässä
kolmannen kerroksen huoneessa. Äidillä ja isällä oli leposijan tapainen
yhdessä loukossa; mutta Tom, hänen isoäitinsä ja hänen molemmat
sisarensa, Bet ja Nan, eivät olleet rajoitetut mihinkään vissiin sijaan
-- heillä oli koko lattia itseänsä varten, ja he saivat maata missä
mieli teki. Oli siellä jäännöksiä parista villapeitosta ja muutamia
lyhteitä vanhoja ja likaisia olkia, mutta näitä ei oikeastaan voinut
sanoa makuusijoiksi, sillä ne eivät olleet siksi järjestetyt; aamulla
potkittiin ne yhteen läjään ja illalla valikoittiin siitä yöksi miten
sopi.
Bet ja Nan olit kaksoisia kuudennellatoista. He olivat hyväsydämmisiä
tyttöjä, likaisia, puettuja ryysyihin, eivätkä tietäneet opista tämän
taivaallista. Heidän äitinsä oli heidän kaltaisensa. Mutta isä ja
isoäiti olit pari pirua. He joivat itsensä juovuksiin milloin vain
voivat; sitten he tappelit joko keskenään tai kenen kanssa hyvänsä,
joka sattui heidän tiellensä; he kiroilivat ja sadattelivat alinomaa,
selvinä ja päissään. John Canty oli varas ja hänen äitinsä kerjäläinen.
He tekivät lapsista kerjäläisiä, kun eivät pystyneet niistä varkaita
tekemään. Kaiken sen viheliäisyyden seassa, joka asui tässä talossa,
mutt'ei suinkaan siitä eläen, oli myöskin eräs kunnollinen vanha
pappi, jonka kuningas oli ajanut pois hänen kotoaan antaen muutaman
rovon eläkkeeksi, ja hänellä oli tapana ottaa lapset erillensä ja
salassa opettaa heille oikeaa tietä. Isä Andrew pänttäsi siis Tomille
päähän vähän latinaa ja opetti häntä lukemaan ja kirjoittamaan; ja hän
olisi tehnyt samaa tytöillekin, mutta nämä pelkäsivät ivaa ystäväinsä
puolelta, jotka eivät olisi voineet kärsiä mokomaa hullunkurista taitoa
heissä.
Koko Offal Court oli muuten samallainen mehiläispesä kuin Cantyn
perhe. Juopumus, mässääminen ja tora oli siellä leipänä jokainen yö ja
melkein yö läpeensä. Särkyneet päät olit yhtä tavallista kuin nälkä
tällä paikalla. Mutta pikku Tom ei ollut kuitenkaan onneton. Hänen oli
kyllä paha ollaksensa, mutta mistään paremmasta hän ei tiennyt. Hänen
oli ollaksensa niinkuin kaikkein poikain Offal Courtissa; senpätähden
hän otaksui että kaikki oli kuten olla piti ja hyvää kyllä. Kun hän
tuli kotiin tyhjin käsin yöksi, tiesi hän kyllä, että hänen isänsä
haukkuisi häntä ja pieksisi häntä pahanpäiväisesti ensin, ja että sen
perästä tuo hirmuinen isoäiti tekisi saman työn uudestaan; sekä että
hänen nälkään nääntyvä äitinsä yön mittaan hiivittäisi hänen luoksensa
salassa viheliäisen leipäpalansa, jonka äiti oli näännyttämällä
itseään säästänyt pojalle, vaikkapa useinkin isäntä ja isäukko ryntäsi
tänkaltaisen petoksen harjoittamisesta äidin päälle ja jakoi siitä
asianomaiset selkäsaunat.
Ei, Tomin elämä kävi mukiinsa, erittäinkin kesällä. Hän kerjäsi juur
niin paljon kuin tarvittiin hänen selkänsä säilymiseksi kotosalla,
sillä lait kerjäämisestä olit ankarat ja rankaisut kovat. Niin käytti
hän suuren osan ajastaan kuultelemalla hyvän isän Andrew'in ihania
vanhoja tarinoita ja satuja jättiläisistä ja haltijoista, kääpiöistä ja
hengettäristä ja noidutuista linnoista ja loistavista kuninkaista ja
prinssilöistä. Hänen päänsä kasvoi täyteen näitä kummallisia asioita,
ja monena yönä, kun hän pimeässä makasi puutevuoteellaan eli pistävillä
oljillaan, väsyneenä, nälkäisenä ja hellänä löylytyksestä, laski hän
mielikuvituksensa valloilleen, unhoitti pian piinansa ja pistoksensa
ja kuvaili herkullisissa väreissä itselleen aivan viehättävän elämän,
jossa hän oli jumaloittuna prinssinä kuninkaallisessa palatsissa.
Vähitellen rupesi häntä vaivaamaan öin ja päivin tämä tämmöinen
toivomus: saada omin silmin nähdä oikein oikeaa prinssiä. Kerran puhui
hän siitä muutamille tovereilleen Offal Courtissa; mutta he tekivät
hänestä niin säälimätöntä pilkkaa, että hän siitä hetkestä asti oli
iloinen, kun sai pitää unelmansa itseään varten.
Hän luki usein papin vanhoja kirjoja ja sai hänet niitä selittelemään
ja tulkitsemaan. Poikasen unelmat ja harrastukset vaikuttivat
vähitellen joitakuita muutoksia hänessä. Hänen unelmaväkensä oli niin
hienoa väkeä, että hän rupesi suremaan rääsyistä pukuansa ja likaansa
ja toivomaan tulla puhtaaksi ja käydä paremmassa puvussa. Hän jatkoi
leikkiään joen mudassa ja tekikin sitä suurella halulla; mutta ei hän
enää loiskinut Thamesissa yksinään huviksensa, vaan hän rupesi näkemään
lisättyä arvoa siinä niiden pesujen ja puhdistusten tähden, jotka
yhtyivät siihen.
Tom sai aina nähdä jotakin tanssiriu'un ympärillä Cheapsidessa ja
markkinapaikoilla; ja silloin tällöin hän ja loput Londonista sai
tilaisuuden nähdä sotaisen paraadin, kun joku mainehikas onneton
vietiin vankina Tower'iin joko maitse tai paatilla. Eräänä kesäpäivänä
näki hän, miten tuo Anna Askew parka ja kolme miestä poltettiin
kaakinpuulla Smithfield'issa, ja kuuli erään virkaheittopiispan pitävän
heille puheen, josta hän ei välittänyt. Niin Tomin elämä oli, kun
kaikki kävi ympäri, vaihtelevaista ja mieluista kyllä.
Vähitellen rupesi Tomin lukeminen ja uneksuminen ruhtinaallisesta
elämästä tekemään semmoisen vaikutuksen häneen, että hän tietämättänsä
alkoi _oletella_ niinkuin prinssi. Hänen puhetapansa ja käytöksensä
kävit ihmeellisen kohteliaiksi ja sievisteleviksi, koko hänen
seurapiirinsä kummastukseksi ja iloksi. Mutta Tomin vaikutus tähän
nuoreen kansaan alkoi nyt päivä päivältä kasvaa; ja lopulta se rupesi
katsomaan häneen eräänlaisella kummastelevalla kunnioituksella,
kuin johonkin korkeampaan olentoon. Hän näkyi tietävän niin
paljon! ja hän osasi tehdä niin paljon merkillistä ja kertoa niin
monista merkillisistä jutuista! Ja tuon kaiken ohessa oli hän niin
syvämietteinen ja viisas! Mitä Tom sanoi ja mitä hän teki kertoivat
pojat vanhemmilleen; ja nämä rupesivatkin pian kyllä puhumaan Tom
Cantystä ja katselemaan häntä erittäin lahjakkaana ja tavattomana
olemuksena. Täysikasvuiset ihmiset asettivat usein sekavat asiansa
Tomille selviteltäviksi ja saivat ihmetellä sitä ymmärrystä viisautta,
jolla hän heidän kysymyksensä ratkaisi. Itse teossa hän oli tullut
sankariksi kaikille, jotka tunsivat hänet, paitse ei hänen omalle
perheelleen -- tämä yksinään ei nähnyt mitään hänessä.
Hiljaisuudessa, vähitellen oli Tom järjestänyt itselleen oman
kuninkaallisen hovin! Hän oli prinssi; hänen erityiset toverinsa olit
henkivartioita, kamariherroja, tallimestareita, passaavia lordia ja
ladiesia, sekä kuninkaallinen perhe. Joka päivä tämä valeprinssi
vastaanotettiin niillä tekojuhlallisuuksilla, jotka Tom oli lainannut
romantillisista kirjoistaan; joka päivä tuon tekokuningaskunnan suuret
asiat pohdittiin kuninkaallisessa neuvostossa, ja joka päivä hänen
tekokorkeutensa antoi käskyjä luulo-armeijoilleen, laivastoilleen ja
varakuninkailleen.
Sen perästä meni hän tiehensä repaleissaan ja kerjäsi kokoon muutaman
lantin, söi suuhunsa leipäkannikkansa, sai tavalliset korvapuustit ja
haukkumasanat, ojensi sitten itsensä niukoille ja likaisille oljilleen
ja palasi tyhjään suuruuteensa unissaan.
Ja hiljoilleen kasvoi hänessä toivomus päästä näkemään oikein oikeaa
prinssiä, silmästä silmään, kasvoi päivä päivältä ja viikko viikolta,
kunnes se toivomus lopulta tukehutti kaikki muut toivomukset ja tuli
hänen elämänsä ainoaksi himoksi.
Eräänä tammikuun päivänä, tavallisella kerjuuretkellään, kulki hän
toivottomana ylös- ja alaspäin Mincing Lane'n ja Little East Cheap'en
seutukuntaa, tunti tunnin perästä, avojaloin ja viluissaan, katsellen
sisään ikkunoista ruokatavarapuoteihin ja halusta himoillen noita
pulleita sianlihapiirakkoja ja muita paistitaiteen keksintöjä, joita
niissä ylvästeli -- hänen mielestään nämä tämmöiset herkkupalat olit
vain enkeleitä varten; se on, päättäen hajusta, ne olit sitä -- sillä
hänellä ei koskaan ollut sitä onnea ollut, että tuommoisen olisi
omistanut tai syönyt. Oli jääkylmä vihmasade; ilma oli pimeänpuoleinen,
ja päivä oikein mieltä musertava. Illalla tuli Tom kotiin niin märkänä
ja väsyneenä ja nälissään, että jopa hänen isänsäkin ja isoäitinsä
huomasit pojan hukallisen tilan ja tulit liikutetuiksi -- heidän
tavallaan; jonka tähden he antoivat hälle pari korvapuustia ja
lähettivät hänet makaamaan. Kauvan aikaa hänen kipunsa ja nälkänsä,
rakennuksessa kaikuvat kiroukset ja tappelemiset pitivät häntä
valveilla; mutta viimein hänen ajatuksensa juoksivat pois kaukaiseen,
romantilliseen maahan, ja hän vaipui uneen jalokivestä ja kullasta
hohtavien prinssilöiden seurassa, jotka asuivat isoissa palatseissa ja
joilla oli palvelijoita kumartelemassa heitä ja juoksemassa sinne tänne
heidän käskyjänsä täyttämään. Ja sitten, kuten tavallista, näki hän
unessaan että _hän_ itse oli prinssi.
Koko yön loisti tämä kuninkaallisen komeuden sädekehä hänen ylitsensä;
hän liikkui suurten lordien ja ladiesien joukossa ja valovirtain
hohteessa, hengittäen kukkien tuoksua, juopuen hurmaavaan soitantoon ja
vastaten tuon loistavan joukkueen kunnioittavaan kumarrukseen, kun se
hajaantui kahden puolen jättääksensä hänelle tietä -- vastaten siihen
milloin miellyttävällä hymyllä, milloin nyökkäämällä kuninkaallista
päätään.
Ja kun hän heräsi aamulla ja katseli kurjuutta ympärillään, oli hänen
unellansa ollut tavallinen vaikutus häneen -- se oli saattanut hänen
ympärystönsä likaisuuden tuhatkertaisesti näkyvämmäksi, ja silloin tuli
vain katkeruutta, sydämmensärkyä ja kyyneleitä.


KOLMAS LUKU.
Tomin yhtymys prinssin kanssa.

Tom nousi ylös nälissään, ja nälissään lähti hän ulos kävelemään, mutta
hänen ajatuksensa askaroivat ahnaasti hänen yönsä unelmain loistavissa
haamuissa. Hän käveli sinne ja tänne pitkin kaupunkia, tuskin tietäen
minne hän kulloinkin meni tai mitä tapahtui hänen ympärillään. Ihmiset
tyrkkivät häntä ja muutamat jakoivat hänelle kovia sanoja; mutta se
oli kaikki turhaa tuohon uneksivaan poikaan. Vähitellen oli hän tullut
Temple Bar'in eteen; pisin matka, minkä hän koskaan oli kulkenut
tähän suuntaan. Hän pysähtyi ja mietiskeli hetken aikaa, mutta sitten
hän vaipui unelmiinsa taas ja jatkoi kävelyänsä Londonin vallien
ulkopuolella. The Strand oli jo silloin lakannut olemasta maantienä ja
piti itseänsä katuna, vaikka vähän oudonlaisena rakenteeltaan; sillä
jos kohta toisella puolen olikin jotenkin yhtenäinen rivi taloja, oli
toisella ainoastaan hajallansa suuria rakennuksia, ollen rikkaiden
aatelismiesten palatsia, suurilla ja kauniilla puistoilla, jotka
ulottuivat jokeen asti -- puistoilla, jotka tähän aikaan ovat täyteen
pakatut valtavilla kivirakennuksilla.
Tom löysi sitten Charing kylän ja lepäsi siinä sen kauniin ristin
juurella, jonka eräs kuningas muinoin oli pystyttänyt siihen. Sitten
laahusti hän eteenpäin pitkin hiljaista, kaunista tietä, "suuren
kardinaalin" mahtavan palatsin ohi, erästä kaukaista, vielä mahtavampaa
ja majesteetillisempaa palatsia kohden sen takana Westminster'ia. Tom
tuijotteli iloisesti ihmetellen mahtavaa rakennusta, kauvaskaarehtivine
siipineen, jylhine varustuksineen ja tornineen, valtavine kivisine
porttihuoneineen, kullattuine aidakkeineen ja loistavine rivineen
jättiläiskokoisia graniitileijonia ja muine merkkineen ja
vertauskuvineen Englannin kuningasvallasta. Täällä oli todellisuudessa
kuninkaallinen palatsi. Eikö hän nyt myöskin voinut saada nähdä
prinssiä -- prinssiä lihasta ja verestä, jos Taivas soi?
Kummallakin puolen kullattua porttia seisoi elävä kuvapatsas -- se on:
suora ja komea ja liikkumaton sotamies, kiireestä kantapäähän puettuna
kiiltävään teräsvarustukseen. Kunnioittavan etäällä seisoi koko joukko
maalaiskansaa ja väkeä kaupungista, odottaen jokaista tilaisuutta
saadakseen nähdä vilausta kuninkuudesta. Loistavia vaunuja, joissa
vetelehti loistavaa väkeä sisässä ja joiden ulkopuolella loistavaa
palvelusväkeä prameili, ajoi sisään ja ulos noista aatelisista
porteista, jotka kuninkaalliseen linnaan veivät.
Pikkuinen Tom raukka repaleissaan meni lähemmälle ja hiipi hiljaa ja
arasti vartioväen ohi, sykkivällä sydämmellä ja heräävällä toivolla,
kun hän yhtäkkiä kultakypärien joukossa sai nähdä ilmiön, joka melkein
pani hänet kirkaisemaan ilosta. Siellä oli pulskea poika, ruskettunut
iholtaan uutterasta urheilusta ja harjoituksista ulkosalla; hänen
vaatteensa olit pelkkää silkkiä ja samettia ja loistivat jalokivistä;
hänen lanteillaan riippui pieni, jalokivillä koristettu miekka sekä
väkipuukko; kiiltävät kuresaappaat punaisilla kannoilla oli hänellä
jalassa; ja hänen päässään oli pieni, tulipunainen hattu, johon
riippuva töyhtö oli kiinnitetty isolla, kiiltävällä jalokivellä. Useat
loistavat herrat seisoivat hänen vieressään -- hänen palvelijoitaan
varmaankin. Kas niin! hän oli prinssi -- siitä ei ollut epäilyksen
varjoakaan; ja köyhän kerjäläispojan sydämmen rukous oli viimeinkin
tullut kuulluksi.
Tomin hengitys kävi nopeaksi ja lyhyeksi pelkästä kiihtymyksestä, ja
hänen silmänsä suurenivat ihmetyksestä ja ihastuksesta. Jokaiset,
toivomukset hänen sielussaan väistyivät tään ainoan edeltä: tulla niin
lähelle prinssiä kuin suinkin ja pysyväisesti saada hänet muistinsa
silmään. Ennenkun hän tiesi mitään, oli hällä kasvonsa painettuna
porttiaidaketta vastaan. Seuraavassa silmänräpäyksessä eräs sotamies
sieppasi hänet äkkiä pois ja pani hänet menemään töllistelevään
joukkoon maalaisia ja Londonin jätkiä. Sotamies sanoi --
"Katso sorkkias, kerjäläiskakara!" Joukko ivasi ja nauroi; mutta nuori
prinssi juoksi portille, kasvot punaisena suuttumuksesta ja silmät
leimuavina harmista, ja hän huusi --
"Miten uskallatkaan sinä noin poika paralle! miten uskallatkaan sinä
noin isäni, kuninkaan, halvimmallekaan alamaiselle! Portti auki ja
päästä hänet sisään!"
Olisitte nähneet kuinka oikullinen joukko silloin sieppasi hatut,
päästään! Olisitte kuulleet sen riemuitsevan ja huutavan: "Kauvan
eläköön Wales'in prinssi!"
Sotamiehet tekivät kunniaa tapparakeihäillään, avasivat portin ja
tekivät taasenkin kunniaa, kun pieni Köyhyyden Prinssi astui sisään
liehuvissa repaleissaan painamaan kättä Rajattoman Vallan Prinssin
kanssa.
Edvard Tudor sanoi --
"Sinä näytät kovin väsyneeltä ja nälkäiseltä, sinua on pidetty pahoin.
Tule kanssani."
Puoli tusinaa palvelijaa juoksi esiin -- en tiedä minkä tähden;
luultavasti keskeyttääkseen. Mutta he viitattiin syrjälle oikein
kuninkaallisella kädenliikenteellä ja jäivät seisomaan paikoillensa
kuni yhtä monta patsasta. Edward vei sitten Tomin erääseen komeaan
palatsin huoneeseen, jota hän sanoi kabinetikseen. Hänen käskystään
tuotiin esille ateria, jonka vertaista Tom ei ollut kokenut muuta
kuin kirjoista. Prinssi lähetti ruhtinaallisella hienoudella ja
sievyydellä pois palvelijat, jotta hänen häveliäs vieraansa ei joutuisi
hämilleen heidän tarkastavan silmänsä alla. Sitten istui prinssi hänen
lähellensä, tehden kysymyksiä Tomin syödessä.
"Mikä nimesi on, poika?"
"Tom Canty, jos suvaitsette, sir."
"Sepä oli outoa. Missä sä asut?"
"Cityssä, jos suvaitsette sir, Offal Court'issa, Pudding Lane'n
varrella."
"Offal Court'issa. Sepä oli vielä oudompaa. Onko sulla vanhemmat?"
"Vanhemmat on, sir, ja isoäiti myös, vaikka siitä ei ole mulla
juuri hyötyä, Jumal' antakoon sanani anteeksi ja -- kaksois-sisaret
niinikään, Nan ja Bet."
"Siis ei kai sinun isoäitisi ole oikein hyvä sulle."
"Ei minulle eikä muille, jos suvaitsette. Hänellä on ilkeä sydän, eikä
hän ikinään ole tehnyt muuta kuin pahaa."
"Piekseekö hän sinua?"
"On hetkiä, jolloin hänen kätensä lepää, niinkuin hänen nukkuessaan tai
juotuaan sikapäihinsä; mutta kun hän jälleen on tullut tolkuilleen,
niin saan minä heti kohta selkääni."
Vihainen tuli tuli pienen prinssin silmään, ja hän huudahti:
"Mitä! Saatko sinä selkääsi?"
"Niin, totisesti, selkääni, sir."
"_Selkään!_ -- Ja sinä niin hento ja pieni. Kuules nyt: ennenkuin yö on
käsissä, niin on hän vietävä Toweriin. Kuningas, mun isäni" --
"Anteeksi, te unhotatte hänen alhaisen säätynsä, sir. Tower on
ainoastaan ylhäisiä varten."
"Se on totta. En ajatellut sitä. Tahdon tuumata hälle rangaistusta.
Onko isäsi hyvä sulle?"
"Ei enemmän kuin Cantyn eukko, sir."
"Isät ovat varmaan jotenkin yhtäläiset. Mun isäni ei liioin ole mikään
hempukka luonnoltaan. Hän kurittaa ankaralla kädellä, vaikka hän
tosin säästää minua. Mutta hän ei säästä minua aina kielellään, totta
puhuakseni. Millainen on äitisi sinua kohtaan?"
"Hän on hyvä eikä saata minulle surua eikä minkäänlaista murhetta. Ja
Nan ja Bet ovat samanlaiset."
"Kuinka vanhat ovat he?"
"Viidentoista, jos suvaitsette, sir."
"Lady Elisabeth, mun sisareni, on neljäntoista, ja Lady Jane Gray,
serkkuni, on minun iälläni ja sitä paitse suloinen ja miellyttävä;
mutta sisareni Lady Mary synkkine silmineen ja -- kuules: kieltävätkö
sinun sisaresi palvelijoitaan nauramasta, jott'eivät turmelisi
sielujaan?"
"Hekö? Oh, sir, ettehän toki ajattelekkaan, että _he_ pitäisivät
palvelijoita?"
Pikkuinen prinssi tarkasteli hetkisen pientä kerjäläispoikaa ja sanoi
sitten --
"No niin, miksikä ei? Kuka auttaa heitä muuten riisumaan vaatteensa
illalla? Kuka pukee heidät aamulla?"
"Ei kukaan. Luuletteko sitten, että he ottaisi hameen yltään ja
nukkuisi ilman -- kuin pedot?"
"Hameen! Eikö heillä ole muuta kuin yksi kullakin?"
"Ah, hyvä armollinen herra, mitä he tekisivät enemmällä? Eihän heillä
kuitenkaan ole muuta kuin yksi ruumis kullakin."
"Sepä oli eriskummainen ajatus! Anna anteeksi, ei ollut tarkoitukseni
nauraa. Mutta sinun hyvien Nanin ja Betin pitää saada pukuja
ja palvelijoita kylliksi, ja pian pitää heidän saadakin. Minun
varastonvartiani on pitävä siitä huolen. Ei, älä kiitä minua; sehän ei
maksa vaivaa. Sinähän puhut hyvin; sulla on oikein miellyttävä tapa
puhua. Ootko sä oppinut?"
"En tiedä mitä vastaisin. Se hyvä pappi, jota he sanovat Andrew isäksi,
on sulasta hyvyydestä opettanut mulle kirjoistaan."
"Osaatko sä latinaa?"
"Ainoastaan hyvin vähäsen, pelkään mä sir."
"Opi sitä, poikaseni; se on vaikeaa ainoastaan alussa. Kreikka on
vaikeampaa; kuitenkaan ei kreikka eikä mikään muu kielikään ole vaikeaa
Lady Elisabethille ja minun serkulleni. Kuulisippa vain näiden neitien
taitoa siinä! Mutta kerro mulle jotakin Offal Court'ista. Onko sinun
hyvä olla siellä?"
"Ompa niinkin, jos suvaitsette sir, pait kun on nälkä. Sinne tulee
ihmisiä, jotka näyttävät kaikellaisia konsteja ja apinoita -- oh, mitä
lystikkäitä itikoita! ja niin konstikkaasti puettuja sitten! -- Ja
siellä on myöskin muita äksänpäksiä, joissa konstiniekat huutavat ja
tappelevat, kunnes kaikki ovat kuolleina, ja se on niin hauskaa nähdä
ja maksaa ainoastaan viitosen penniä, vaikka tosin ottaa kovalle saada
kokoon sitäkään."
"Kerroppa enemmän."
"Meillä Offal Court'in pojilla on myöskin tapana joskus sotia
keskenämme kalikoilla, kuten oppipojat."
Prinssin silmät salamoivat. Hän sanoi --
"Totta maaria! Kumpahan olisin muassa! Kerro enemmän."
"Me taistelemme kilpajuoksussa, nähdäksemme kuka on sukkelin."
"Tahtoisin olla muassa siinäkin. Jatka."
"Kesällä kahlaamme ja uimme me kanavissa ja joessa, ja jokainen kokee
sukelluttaa lähimmän toverinsa ja oikein roiskia häntä vedellä, ja
sukeltaa ja huutaa ja piehtaroida ja -- --"
"Olisipa isäni kuningaskunnan arvoista saada kerrankaan koetella sitä!
Jatka, mä pyydän."
"Me tanssimme myös ja laulamme tanssiriu'un ympärillä Cheapsidessä;
me leikimme sannassa ja jokainen koettaa peittää toverinsa sillä; ja
välistä leivomme me leivoksia mudasta -- oi, sinä oivallinen muta,
jolla ei ole vertaista suloudessa koko maailmassa! -- Me oikein
piehtaroimme mudassa, armollinen herra, teidän suostumuksellanne."
"Oi, ma pyydän, älä puhu enempää, se on mainiota! Voi, jos minä vaan
yhdenkään kerran voisin pukeutua pukineeseen, niinkuin sinun, ja riisua
jaloistani ja piehtaroida mudassa, jos vain voisin sen kerran ilman
kenenkään moittimatta tai kieltämättä minua, niin antaisin minä koko
kruununi mennä!"
"Ja jos minä vain yhdenkään kerran voisin pukeutua niinkuin te olette
puettu, sir!"
"Ohoh, huvittaisiko se sinua? No tapahtukoon tahtosi. Riisu pois
repaleesi ja pukeudu tähän loistavaan pukuun, poikaseni! Se on lyhyt
onni, mutta koettakaamme sitä kuitenkin. Niin kauan kun sitä kestää,
on se hyvä kyllä, ja sitten saadaan muuttaa taas ennenkuin joku tulee
tiellemme."
Muutama minuutti sen perästä oli pikkuinen Walesin Prinssi puettuna
Tomin vilpoisiin kääryihin, ja pieni Köyhyyden Prinssi oli koristettu
kuninkuuden hurmaavalla loistolla. Molemmat menivät ja seisahtuivat
vieretysten erään suuren peilin eteen, ja mikä ihme! silloin ei
näkynytkään mitään muutosta tapahtuneen! He tuijottivat toisiaan,
sitten peiliin ja sitten taas toisiaan. Viimein sanoi hämmästynyt
prinssi --
"Mitä sanot sinä tästä?"
"Ah, teidän hyvä armonne, älkää pyytäkö että vastaan. Eihän käy
laatuun, että semmoinen kuin minä sanoisin mitään tästä."
"Sitten tahdon _minä_ sanoa sen. Sinulla on samat hiukset, samat
silmät, sama ääni ja samat liikenteet, sama muoto ja ruumiinrakennus,
samat kasvot ja sama katsanto kuin minulla. Jos molemmat olisimme
alasti, ei kukaan voisi sanoa, kumpiko on Walesin prinssi. Ja nyt kun
minä olen puettu niinkuin sinä olit puettu, niin tuntuu siltä kuin
voisin vielä selvemmästi tuntea mitä tuo raaka sotamies -- Kuules, eikö
tämä ole mustelma siitä sinun kädessäsi?"
"On, mutta se on joutava asia, ja tietäähän teidän korkeutenne, että
sotamies raukat -- - --"
"Älä hiiskukaan! Se oli häpeällinen ja julma työ häneltä!" huusi
pikkuinen prinssi, polkien paljaalla jalallaan lattiaa. "Jos kuningas
-- Pysy siinä kunnes tulen takaisin! Se on komentosana."
Silmänräpäyksessä oli hän eräältä pöydältä siepannut erään
kansalliskalun ja sänttäsi ulos ovesta ja linnanpihan poikki liehuvissa
repaleissaan, posket punaisina ja silmät leimuavina. Heti tultuaan
suurelle portille, tarttui hän rautaristikkoon ja koetti vavahuttaa
sitä ja huusi --
"Auki! Auki portit!"
Sotamies, joka oli pidellyt Tomia pahoin, totteli heti. Ja kun prinssi
sänttäsi ulos portista, puoleksi tukehtuneena kuninkaallisesta vihasta,
antoi hälle sotamies oivallisen korvapuustin, joka pani hänet vyörymään
pari kertaa maantiellä, ja sanoi --
"Siinä saat sinä kerjäläissikiö, siitä mitä saatoit mulle hänen
korkeudeltaan."
Kansanjoukko ulvoa nauroi minkä jaksoi. Prinssi nousi äkkiä ylös
mudasta ja sänttäsi vahtimiehen kimppuun, huutaen --
"Minä olen Walesin prinssi, minun henkeni on pyhä, ja sinun pitää
hirteen, koska olet koskenut minuun."
Sotamies pani tapparansa asentoon ja lausui ilkkuen --
"Minä tervehin teidän armollista korkeuttanne."
Sitten lisäsi hän harmistuneena --
"Mene tiehes, kerjäläissikiö!"
Tässä yhtyi naurava väkijoukko pienen prinssiparan ympäri ja tyrkki
hänet hyvän matkaa tielle, huutaen ja hoilaten --
"Tie auki hänen kuninkaalliselle korkeudelleen! Tie auki Wales'in
Prinssille!"


NELJÄS LUKU.
Prinssin vastukset alkavat.

Monta tuntia kestäneen ahdistuksensa ja vainouksensa perästä jätti
väkijoukko pienen prinssin kuitenkin rauhaan. Niinkauan kun hän oli
pystynyt raivoamaan jätkiä ja heidän kaltaisiaan vastaan ja pitelemään
heitä kuin kuningas ja jakelemaan kuninkaallisia komentosanoja,
jotka näin ollen olivat mitä hauskimpaa naurunsyytä, niinkauvan oli
hän todellakin huvittava; mutta kun väsymys viimein pakoitti hänet
vaikenemaan, ei hän enää kelvannut kiusankappaleeksi joukkiolle, joka
sen tähden etsi jotain hauskuutta muilla markkinoilla. Hän katseli
nyt ympärilleen, mutta ei voinut tuntea paikkaa, missä hän oli. Hän
oli jossakin Londonin cityssä -- siinä kaikki mitä hän tiesi. Hän
kulki sinne tänne aivan arviolta, ja vähän ajan kuluttua alkoivat
talot harveta ja ohiajajat vähentyä. Hän kylpi veriset jalkansa
purossa, joka virtaili siinä, missä Farringdon Street nyt käypi;
viipyi tässä muutaman minuutin, jatkaen sitten taas matkaansa, ja