Prinssi ja kerjäläispoika - 09

"Säästä noita kauniita sanojas -- sitä kauvemmin niitä kestää. Isäs
sanoo sun kerjännees kaikkina päivinäs. Mutta kenties hän valehtelee.
Kenties oot sä kyllin rohkea _sanomaan_, että hän valehtelee?"
ilkasteli Hugo.
"Hän, jota _sinä_ sanot isäkseni. Niin, hän valehtelee."
"Kuules nyt, veikkonen. Älä ole huvikses olevinas hullu liian kauvan.
Voit käyttää sitä konstia huvinas toisinaan, mutt' älä tee vahinkoa
sillä itselles. Jos minä hälle kerron tästä, niin hän kärventää sun
selkänahkas pahanpäiväseks!"
"Voit säästyä vaivastas. Minä sen hälle kerron."
"Minä piän rohkeuestas, jumal'avita, mutta en toellakaan sun
ymmäryksestäs. Rikottuja luita ja selkäsaunoja voi kyllä tässä elämässä
saa'a kyllikseen, menemättä niitä erikseen hankkimaan. Mutta oli se
asia miten on, _minä_ uskon sun isääs. Minä en epäile, että hän voi
valehtia. Minä en epäile, että hän valehtelee, kun syytä sattuu,
sillä sitä tekevät parhaimmat meistä; mutta tässä ei ole mitään syytä
valehtimiseen. Viisas mies tietää, että valhe on liian hyvä tavara
tuhlata pois tyhjään. Mutta tule nyt; sittenkun oot päättänyt luopua
kerjäämästä, mihinkä me ruvetaan? Ruvetaanko näppäämään kananpoikia?"
Kuningas sanoi malttamattomasti --
"Ole vaiti tyhmine tuumines -- sinä väsytät minua!"
Hugo vastasi maltillisesti --
"Kuule nyt, kumppani. Et taho kerjätä, et taho varastaa. No, siis
jääköön tuo. Mutta nyt sanon minä sulle, mitä sun _pitää_ tehä. Sinun
täytyy viettää tävyllä verkkoon, sill' aikaa kun _minä_ kerjään. No,
kiellä nyt, jos uskallat!"
Kuningas oli antamaisillaan halveksivan vastauksen, kun Hugo yhtäkkiä
katkaisi sanoen --
"Hiljaa! Tuossa tulee, piru vie, ystävällinen naama. Nyt minä kaa'un
kumoon ja saan tauin setkin. Kun vieras rientää luokseni, niin ala
sinä ulvoa ja pane polvilles ja oo itkevinäs; ulvo sitten kuin kaikki
kurjuuen saatanat raivoais ruumiissas ja sano: 'Oi, sir, s'on mun
onneton veli raukkani, ja me oomme ilman ystäviä maailmassa; heittäkää
Herran nimeen laupias silmäys tähän ihmisten hylkäämään potilaaseen
ja kurjimpaan kurjimmista. Heittäkää ropo teiän rikkauestanne tälle
Jumalan hylkäämälle miehelle, joka on joutumassa perikatoon!' -- ja
muista sinä, että jatkat ulvontaas ja älä herkene siitä, ennenkun oomme
peijanneet hältä penninsä. Muuten tuut sä katumaan."
Heti sen jälkeen alkoi Hugo ulista ja mulista ja väännellä silmiänsä ja
hoipertaa ja olla pyörrypäissään; ja kun vieras oli melkein perillä,
putosi hän kumoon käppyrään ja laski hätähuudon ja rupesi kääntymään ja
vääntymään liassa silminnähtävästi kuoleman kourissa ollen.
"Oi sentään, oi sentään!" huudahti hyväntahtoinen vieras. "Oi, kurja
ihmisparka, kuinka hän lienee kärsinyt! Tässä on käteni -- antakaa
mun auttaa teitä ylös." -- "Oi, armollinen herra, antakaa anteeks,
ja Jumala palkitkoon teitä hyvästä syämmestänne -- mutta s'on mulle
hirveän tuskallista tulla nostetuks sillä tavoin. Veljeni tuossa tietää
kertoa teidän armollenne, mikä ahistus minua vaivaa, kun tämmöinen
puuska tulee päälleni. Penny, hyvä sir, yks penny, jolla saan ostaa
vähän ruokaa; sitten menkää Herran nimeen ja jättäkää kovaonninen yksin
suruinensa."
"Yksi penny! -- Sinä saat niitä kolme, sä onneton Jumalan luoma" -- ja
vieras kopeloi taskussaan hermottomalla kiireellä ja otti ne siitä.
"Täss' on, poika parka, ota ne ja pidä hyvänäs. Nyt, tuu tänne, poika
kulta, ja auta mun viemään sairasta veljeäs kotiinne, jossa" -- --
"Minä en ole hänen veljensä," sanoi kuningas keskeyttäen.
"Mitä! Etkö ole hänen veljensä?"
"Oi kuulkaahan!" ähkyi Hugo purren hampaita salassa. "Hän kieltää oman
veljensä -- joka on jo kuolemaisillaan ja toinen jalka haudassa!"
"Poika, sinä olet todellakin kova sydämmestäs, jos tämä on sun veljes.
Hyi häpeä! -- ja hän tuskin jaksaa liikuttaa kättään tai jalkojaan. Jos
ei hän ole sun veljes, ken on hän sitten?"
"Kerjäläinen ja varas! Hän on peijannut teiltä rahat ja tyhjentänyt
taskunne samassa. Jos te tahdotte tehdä ihmeen, joka parantaa, niin
antakaa hälle aika selkäsauna sauvastanne ja jättäkää loput Jumalalle."
Mutta Hugo ei jäänyt oottamaan ihmettä. Nopea kuin salama oli
hän jaloillaan ja poissa kuin tuuli; vieras herra seurasi häntä
ja elämöi ja huusi kaikin voimin tavoittaakseen hänet. Kuningas,
huokuen syvää kiitollisuutta taivaalle omasta pelastuksestaan, pakeni
päinvastaiseen suuntaan eikä hiljentänyt menoaan, ennenkun hän
luuli olevansa jotensakin kaukana uhkaavan koston alta. Hän kääntyi
ensimmäiselle tielle, mikä aukeni hänen eteensä, ja pian oli hän
jättänyt kylän kauvas taaksensa. Hän kiirehti eteenpäin niin joutuun
kuin voi, monta tuntia perätysten, katsellen levottomasti olkapäiden
yli vainottaisiinko häntä; mutta lopulta pelkonsa jätti hänet, ja
turvallisuuden tunne astui sen sijaan. Hän huomasi nyt olevansa
nälissään, ja väsynyt oli hän myös. Niin hän siis seisahtui eräälle
talonpoikaistalolle; mutta tuskin oli hän ennättänyt avata suutansa
puhuakseen, kun hänet keskeytettiin hyvin jyrkästi ja ajettiin
julkeasti menemään. Hänen vaatteensa petti hänet.
Hän kulki eteenpäin, loukattuna ja pahoillaan, mutta oli päättänyt
olla enää antamatta itseään semmoisen menettelyn alaiseksi. Nälkä
on kuitenkin ylpeyden herra; ja kun ilta läheni, teki hän yrityksen
toisessa talonpoikaistalossa, mutta täällä kävi hullummin. Hänet
haukuttiin näet pahanpäiväiseksi ja häntä uhattiin maankiertäjänä
vangitsemisella, joll'ei tuossa paikassa poistunut.
Yö tuli, kylmä ja kolkko; ja vielä laahusti pikkuinen yksivaltias
eteenpäin jaloilla, joissa oli märästä maasta lähteneet haavat. Hän
oli pakoitettu pysymään liikkeellä, sillä joka kerta kun hän istui
levähtämään, iski kylmyys häntä luihin asti. Kaikki hänen tuntonsa ja
kokemuksensa, kun hän tällä lailla vaelsi yön juhlallisen synkeyden
ja äärettömän tyhjyyden läpi, olit hänelle uuden uutukaiset. Tavan
takaa hän kuuli äänien lähenevän, singahtavan ohitse ja katoavan
kaukaisuuteen, ja kun hän ainoastaan näki olennot epäselvinä,
pilventakaisina haamuina, niin oli tuossa jotakin aaveentapaista ja
kauheaa, joka pani hänet pöyristymään. Välistä välkähti hänen silmäänsä
valon vivahus -- aina kaukana -- melkein toisesta maailmasta. Jos hän
oli kuulevinaan lampaankellon kilinän, niin sekin tuntui kaukaiselta,
epämääräiseltä, hämärältä. Kumeat äänet laiduntavista karjalaumoista
virtasit hänen korviinsa yötuulessa kuin katoovat, kuolevat sävelet.
Silloin tällöin kuului koiran surullinen ulvonta pyyhkäisevän maita
mantereita. Kaikki nämä äänet tulivat kaukaa. Ne antoivat pienen
kuninkaan tuntea, että kaikkinainen elämä ja todellisuus oli lähtenyt
kauvas hänestä ja että hän oli yksinään, hyljättynä kesken ääretöntä
tyhjyyttä.
Hän horjahti eteenpäin tämän uuden kokemuksen hirveäin lumouskuvien
läpi, seisahtui tuon tuostakin kuivien lehtien rapistessa liian kovaa
ja hänen luullessaan rapinan kaiun lähtevän kuiskaavista ihmisistä.
Niin hän yhtäkkiä seisoi tinalyhdyn kirjavassa valossa. Hän astui
takaisin varjoon ja vartoi. Lyhty oli nyt avonaisessa ladon ovessa.
Kuningas vartoi hetkisen ei mitään ääntä, ei mitään liikettä. Hänen
tuli niin vilu, liikkumatta kun seisoi siinä, ja vierasvarainen lato
näytti niin houkuttelevalta, että hän lopuksi päätti uskaltaa kaikki
ja astua sisään. Hän meni nopeaan ja varpaillaan sinne, ja juur hänen
astuessaan kynnyksen yli, kuuli hän ääniä takanansa. Hän sänttäsi erään
ladossa olevan tynnyrin taakse ja laskeutui alas. Kaksi maatyömiestä
tuli sisään lyhty muassaan ja rupesi työskentelemään, kaiken aikaa
puhellen keskenään. Heidän liikkuessaan sinne tänne lyhtynsä valossa,
käytti kuningas hyvin silmiänsä ja huomasi jotakin, joka näkyi olevan
tilava hinkalo paikan toisessa päässä. Hän päätti haparoida sinne, heti
yksin jäätyään. Hän huomasi myöskin läjän hevosloimia keskellä latoa;
ja hän päätti pestata ne Englannin kruunun palvelukseen yhdeksi yöksi.
Vähitellen miehet lopettivat ja menivät tiehensä sulkien oven ja
ottaen lyhdyn mukaansa. Vilusta värisevä kuningas meni hevosloimille
niin joutusaan kuin pimeässä taisi, kokosi ne yhteen ja kopeloi sitten
eheänä hinkaloon. Kahdesta loimesta teki hän vuoteen; sitten peitti
hän itsensä kahdella jääneistä. Hän oli iloinen hallitsija nyt, vaikka
loimet olit vanhat ja ohuet eikä aivan kylliksi lämpimät; ja sitä pait
lähti niistä pistävä hevosen löyhkä, joka oli melkein tukehuttava.
Vaikka kuningas oli nälissään ja jähmettynyt, oli hän kuitenkin niin
väsynyt ja uupunut, että nämä viimemainitut tilat pian voittivat
edelliset, ja hän äkkiarvaamatta oli vaipuneena puoliuneen. Mutta
silloin, juur kun oli menemässä umpiuneen, hän tunsi selvästi, että
jokin koski häneen! Hän tuli tuossa paikassa aivan tolkuilleen ja
läähätti raskaasti. Jäätävä kauheus tässä salaperäisessä koskettelussa,
pilkko pimeässä, sai hänen sydämmensä melkein seisahtumaan. Hän lepäsi
liikkumatta ja kuunteli tuskin hengittäen. Mutta mitään ei liikkunut
eikä ääntä kuulunut. Hän pitkitti kuuntelemistaan ja vartoi, pitkän
aikaa hänen luullaksensa, mutta yhä vielä ei liikahtanut mitään eikä
kuulunut tuon enempää. Niin hän viimein alkoi vaipua uneen jälleen:
ja yhtäkkiä tunsi hän taaskin tuon salaperäisen koskettelun! Oli
se sentään hirvittävää, tuo kevyt kosketus tästä äänettömästä ja
näkymättömästä otuksesta; se sai poikasen melkein kipeäksi aaveiden
pelosta. Mitä tekisi hän? Täss' oli kysymys; mutta hän ei tiennyt
mitään vastausta. Jättäisikö hän tämän jotenkin kelpo yösijansa ja
siten pakenisiko tuota selittämätöntä kauhun kappaletta? Mutta mihin
paeta? Hän ei päässyt ladosta ulos; ja kun hän ajatteli, että hän
saisi sokeasti kopeloida sinne tänne pimeässä ladossa näiden neljän
seinän vangitsemana, tämä kummitus hiipien alinomaa hänen perästänsä
ja joka käänteessä tutkistellen häntä tällä inhoittavalla, pehmeällä
kosketuksella poskiin tai hartioihin, niin se oli aivan sietämätöntä.
Mutta jäädä sinne koko yöksi kärsimään pitkällistä kuolemaa? -- oliko
se parempi? Ei. Mitä sitten tuli hänen tehdä? Ah, yksi ainoa keino
löytyi; sen tiesi hän hyvin -- hän vain ojentaisi kätensä ja saisi
sillä kurin kiinni ongelmasta.
Oli kyllä helppoa tuumata näin; mutta yhtä helppoa ei ollut saada
rohkeutta koetukseen. Kolme kertaa ojensi hän kätensä vähän matkaa ulos
pimeään ja veti sen sukkelasti takaisin läähättäen -- ei sentähden,
että hän oli kosketellut jotakin, mutta sentähden, että oli juuri sitä
_tekemäisillään_. Mutta neljäs kerta hän kopeloi kappaleen matkaa
eemmäs, ja hänen kätensä lakaisi lievästi jotakin pehmeää ja lämpimää.
Tämä kokemus melkein paadutti hänet kauhistuksesta -- hänen mielensä
oli siinä tilassa, ettei hän voinut ajatella tuota kappaletta muuksi
kuin ruumiiksi, joka vasta oli kuollut ja vielä oli lämmin. Hän tuumasi
tahtovansa mieluummin kuolla kuin kosketella sitä uudestaan. Mutta tämä
tuuma hänessä oli väärä, sillä hän ei tuntenut ihmisen uteliaisuuden
kuolematonta voimaa. Vähän ajan päästä hänen tärisevä kätensä kopeloi
taasen päinvastoin hänen päätöstänsä ja ilman hänen suostumustaan --
ja kopeloi kopeloimistaan entisessä suunnassa. Hän sai, kun saikin,
käteensä tukun pitkiä hiuskarvoja. Häntä hirvitti, mutta kuitenkin
hänen kätensä seurasi hiuskarvoja ylöspäin ja löysi jotain, joka tuntui
lämpimältä köyden pätkältä; seurasi pätkää päähän ja löysi viattoman
vasikan! -- köyden pätkä ei ollutkaan mikään köyden pätkä, vaan vasikan
häntä.
Kuningas oli hirveästi häpeissään, kun oli tuntenut mokomaa pelkoa ja
surkeutta semmoisesta viheliäisestä syystä, kuin oli nukkuva vasikka.
Mutta hällä ei oikeastaan ollutkaan syytä tähän tunnelmaan, sillä eihän
se ollut vasikka, joka häntä niin oli peljättänyt, vaan se hirveä
olemattomuus, jota vasikka edusti; ja varmaankin olisi mikä poikanen
hyvänsä, näinä vanhoina taikauskoisina aikoina, menetellyt ja kärsinyt
juur kuin hän.
Kuningas oli nyt ihastuksissaan, kun tuo olemus ei ollutkaan muuta kuin
vasikka, joka päälle päätteeksi olisi hänen seuranaan täällä; sillä
niin yksinäisenä ja ystävittä oli hän tuntenut itsensä, että tämän
nöyrän eläimenkin seura ja kumppanuus oli tervetullut. Ja häntä oli
niin supi survaistu, niin raakamaisesti kohdeltu omassa ihmissuvussaan,
että se oli todellakin virvoitusta hänelle tuntea, että hän nyt
lopultakin oli luomakappaleen seurassa, jolla ainakin oli pehmeä sydän
ja lempeä mieliala, mitkä korkeammat tunnustähdet lienee puuttunutkin.
Niin päättikin hän heittää menemään kaikki säätyarvot ja ruveta
ystäväksi vasikalle.
Hänen pyyhkiessään sen sileää, lämmintä selkää -- sillä vasikka makasi
lähellä häntä ja oli helposti tavattavissa -- juolahti se tuuma hänen
mieleensä, että tämä vasikka voi olla hälle hyödyksi monin tavoin.
Tämän perästä valmisteli hän vuoteensa uudestaan, asettaen sen ihan
vasikan viereen; kyykistyi sitten itse sen selän taakse, kiinni
siihen, veti peitteet itsensä ja ystävänsä yli, ja minuutin eli kahden
mentyä oli hänen täällä yhtä lämmin ja mieluisa olla kuin uinuttavilla
untuvilla Westminsterin kuninkaallisessa palatsissa.
Miellyttävät mietteet tuli vähitellen; elämä alkoi tuntua iloisemmalta.
Hän oli vapaa orjuuden ja rikoksen kahleista, vapaa alhaisten ja
petomaisten lakiheittojen seurasta. Hänellä oli lämmin olla, hänellä
oli suopea suojus. Hän oli, kun olikin, onnellinen. Yötuuli yltyi,
se lakaisi ilmaa pauhaavilla puuskilla, jotka panivat tuon vanhan
ladon ratisemaan ja vapisemaan; sitten sen vihurit lauhtui hetkeksi
ja kääntyi ulvoen ja oiottaen sen nurkissa ja kulmissa -- mutta tämä
kaikki oli sulaa soittoa kuninkaalle, nyt kun hänen oli niin mukavaa
ja maukasta. Anna tuulla ja teuhota, anna ulvoa ja ulista, anna vinkua
ja viuhua; hän ei piittaa siitä mitään, hän vain nauttii siitä. Hän
painuu vain likemmälle ystäväänsä, oikein oivallisimman tyytyväisyyden
tuhnussa ja vaipuu vaipumistaan, autuaallisesti, syvään, synkkään
uneen, joka on rauhaa ja tyyneyttä täynnä. Ulkona ulvovat koirat,
lehmät alakuloisesti ammovat, myrskyn vihurit vingahtaa, ja sadetulvat
sahailevat kattoa. Mutta Englannin hallitsija nukkuu sikeintä unta,
ja vasikka tekee samoin, tämä kun on viaton Jumalan luoma, joka ei
helposti huolestu rajuilmasta eikä ole millänsäkään vetämästä hirsiä
kuninkaan kanssa.


YHDEKSÄSTOISTA LUKU.
Prinssi talonpojissa.

Kun kuningas varhain aamulla heräsi, huomasi hän, että kostea,
mutta kekseliäs rotta oli hiiviskellyt hänen päällensä yöllä ja
valmistellut itselleen mukavan makuusijan hänen povessaan. Tullessaan
häirityksi nyt, juoksi se matkoihinsa. Poika hymyili sanoen: "Sinä
pieni, taitamaton raukka, miksi olet semmoinen pelkuri? Olenhan minä
samallainen hylkyri kuin sinä. Olisihan se häpeä mulle, jos tekisin
turvattomalle pahaa, kun itse olen yhtä turvaton. Sitä paitse olenhan
sulle kiitollinen hyvästä enteestä; sillä kun kuningas on vajonnut niin
syvälle että itse rotatkin käyttävät häntä makuusijanaan niin tämä kai
tietää, että hänen onnensa on nousemassa, koska s'on selvää, ettei se
enää voi aleta."
Nousten ylös lähti hän hinkalosta ja kuuli juur silloin lapsien
puhuvan. Ladon ovi aukeni ja pari pikku tyttöä tuli sisään. Heti hänet
nähtyänsä taukosit he puhumasta ja nauramasta ja seisahtuivat siihen
paikkaan katsoen häntä suurella uteliaisuudella. Sitten kuiskasit
he keskenään, sitten menivät he vähä lähemmäs ja seisoivat taas
kurkistamaan, ja vähitellen kävit he vähän rohkeammiksi ja rupesit
puhumaan hänestä ääneensä. Toinen sanoi --
"Hän näyttää hyvin sievältä."
Toinen lisäsi --
"Ja katso, kuinka kauniit hiukset."
"Mutta huonosti puettu hän on."
"Ja niin hän näyttää nääntyneeltä."
Pienet tytöt lähenivät yhä katsellen häntä arasti, mutta tarkasti
kaikin puolin, kaikilta tahoilta, ikäänkuin hän olisi ollut joku
elävä aivan uutta lajia; mutta he tekivät tämän samassa suurella
varovaisuudella, ikäänkuin puoleksi peljäten, että hän oli joku elävä,
joka saattoi purra, kun niin sopi. Viimein asettuivat he poikasen eteen
ja pitäen varovaisuuden tähden toinen toistaan kädestä oikein ahmivat
häntä viattomilla silmillään. Sitten toinen heistä kokosi kaiken
rohkeutensa ja kysyi lapsellisen suorasti --
"Kuka sin' oot, poika?"
"Minä olen kuningas", kuului vakava vastaus.
Lapset säpsähtivät vähäsen, ja heidän silmänsä lensivät sepposelälleen
ja pysyivät niin hetkisen aikaa. Sitten voitti taas uteliaisuus --
"_Kuningas!_ Mikä kuningas?"
"Englannin kuningas."
Lapset tuijottivat toisiaan -- sitten häntä -- sitten taas toisiaan --
kuin puusta pudonneet -- sitten toinen sanoi --
"Kuulitko mitä hän sanoi, Margery? -- hän sanoi olevansa kuningas.
Voiko s' olla totta?"
"Mitä muuta kuin totta, Prissy? Eihän hän voi valehtia? Katsos, Prissy,
jos se ei olis totta, niin s' _olis_ valhe. Sitä s' olis. Etkö sinäkin
meinaa niin? Sillä kaikki, mikä ei ole totta, on kai valhetta. Niin
minä ymmärrän asian."
Tämä oli vastustamaton todistus, ilman mitään reikää siellä tai täällä;
eikä se jättänyt Prissyä epäilemään. Hän mietiskeli hetkisen, sitten
pani kuninkaan kunnian sanan varaan tällä suoralla muistutuksella --
"Jos sinä oot todellakin kuningas, sitten uskon mä sinua."
"Minä olen todellakin kuningas."
Tällä lauseella oli asia ratkaistu. Hänen majesteettinsa kuninkuus
oli ilman sen enemmittä mutkitta omaksuttu, ja molemmat pienet tytöt
alkoivat kysyä häneltä, kuinka hän oli joutunut siihen tilaan, missä
hän oli, ja kuinka hän oli niin epäkuninkaallisesti puettu ja minnekkä
hän oli menossa ja kaikista muista hänen asioistaan. Oli se suuri
huojennus pojalle saada purkaa surujansa täällä, jossa niitä ei
voitu pilkata tai epäillä. Senpä tähden hän kertoikin tapahtumansa
tunteellisuudella unhottaen nälkänsäkin hetkeksi, ja hänen kertomustaan
kuuntelit nuoret, pienet piiat herttaisimmalla ja syvimmällä
suosiollisuudella. Mutta kun hän oli ehtinyt kaikkein viimeisiin
kokemuksiinsa ja he saivat tietää, kuinka kauvan hän oli ollut ilman
syömättä, niin katkaisit he paikalla hänen puheensa siihen ja juoksit
taloon noutamaan hälle vähän syömistä.
Kuningas oli nyt onnellinen ja iloinen ja tuumasi itsekseen: "Kun minä
jälleen olen kotonani, niin tulen olemaan hyvä pienille lapsille ja
muistamaan, kuinka nämä uskoit minua ja luotit minuun onnettomuuden
päivinä; samalla kun ne, jotka olit iäkkäämmät ja pidit itseänsä
viisaampina, ivasit minua ja pitivät minua petturina."
Lasten äiti oli ystävällinen kuninkaalle ja hänen osanottonsa suuri;
sillä pojan hyljätty tila ja sekoava pää, kuten vaimokin luuli,
liikutti kuitenkin hänen naisellista sydäntään. Hän oli leski ja
jotenkin köyhä; ja kyllä hän oli kylliksi kokenut maailmaa, ollaksensa
kova kovaonnisille. Hän luuli sekoavan poika paran karanneen
ystäviltänsä tai vartioiltaan; hän koki siis saada selkoa siitä, mistä
pieni piltti oli tullut, jotta hän vastedes voisi ryhtyä toimiin
saattaaksensa hänet takaisin. Mutta vaimon kaikki osoitukset lähimpiin
kaupunkeihin ja kyliin ja kaikki hänen kyselmänsä samaan suuntaan
olit peräti turhat -- pojan kasvojen ilmeet ja hänen vastauksensa
myös ilmaisivat, että asiat, joista puhuttiin, olit hänelle peräti
oudot. Poika puhui vakaasti ja selvästi hovin kaikista asioista ja
oikein runneltui surusta, kun puhe koski kuollulta kuningasta, "hänen
isäänsä". Mutta jos puhuttiin muista aineista, ei hän välittänyt
mistään, vaan oli vaiti.
Vaimo oli todellakin ymmällään, mutt' ei jättänyt vieläkään asiaa
sillensä. Työskennellen kyökissä koetti hän saada pojan paulaan ja
ilmaisemaan salaisuutensa. Hän puheli nautaeläimistä -- poika ei
näkynyt ymmärtävän; sitten hän puhui lampaista ja tulos oli sama --
hänen luulonsa, että poika oli ollut paimenpoikana, oli erehdys; hän
puhui mylläreistä ja kankureista, kattilanpaikkureista, sepistä,
kaupasta ja kaikenlaisista kauppamiehistä, hulluinhuoneista ja
vankiloista, hyväntekeväisyyslaitoksista, mutta se oli turhaa, hän
ei tullut mihinkään. Hän ei kuitenkaan masentunut, sillä hän arvasi,
että poika oli ainakin ollut jonkummoinen palvelija. Niin, vaimo luuli
olevansa oikealla jäljellä nyt -- poika oli varmaankin pikäntti.
Niinpä hän siis kääntyi sinnepäin. Mutta tulos ei ollut rohkaiseva.
Lattian lakaiseminen näkyi häntä väsyttävän; valkean tekeminen uuniin
oli hänelle vastenmielistä; peseminen ja harjaaminen ei innostuttanut
häntä. Sitten tuo hyvä vaimo koki, vähällä toivolla tosin ja enemmän
ikäänkuin muodon vuoksi, jalolla keittokonstilla. Hänen ihmeekseen
ja ilokseen loisti kuninkaan kasvot kerrassaan! No, vihdoinkin oli
vaimo osunut oikeaan, tuumasi hän, ja oikein iloinen hän olikin
sukkeluudestaan ja hienotunteisuudestaan, jolla hän oli perille päässyt.
Hänen väsynyt kielensä sai nyt viimeinkin levätä, sillä kuningas, joka
oli näpistävän nälän ja niiden hyvähajuisten höyryjen omana, jotka
lähtivät pärskyvistä pannuista ja padoista, kuningas laski nyt kielensä
liikkeelle ja kertoi kertomistaan muutamista oikein herkkuisista
ruokalajeista, niin että vaimo kolmen minuutin mentyä sanoi itsekseen:
"No, todellakin olin oikeassa -- hän on autellut kyökissä!" Sitten
poika pani selville ruokalistansa ja puhui siitä semmoisella
tarkkuudella ja harrastuksella, että tuo hyvä vaimo taas sanoi
itsekseen; "Hyvä Jumala, kuinka hän tunteekaan niin monia ruokalajeja
ja niin hienoja sitten? Niitä hän ei oo oppinut muualla kuin rikkaiden
ja ylhäisten luona. Aha, nyt mä tiedän! Niin kurja ja rääsyinen kun hän
onkin, on hän varmaankin palvellut jossain palatsissa ennenkun hänen
järkensä meni menoaan; niin, hän on, kun onkin, ollut itse kuninkaan
palatsissa! Tahdonpa koettaa häntä."
Innostuneena kokemaan älykkyyttänsä käski hän pojan hetkeksi katsomaan
keittoa -- lisäten, että hän kernaasti saisi laittaa ruokalajin tai
parikin, jos niin tahtoi, -- ja pyörähti sitten ulos kyökistä antaen
omille lapsilleen merkin tulemaan perästä. Kuningas mumisi --
"Toinen Englannin kuningas on saanut toimittaakseen samallaisen työn,
menneinä aikoina -- se ei siis ole minunkaan arvoani vastaan, että
minäkin ryhdyn toimeen, minkä Alfred suuri aikoinaan nöyrtyi tekemään.
Mutta minäpä koen tehdä tehtäväni paremmin kuin hän, sillä hän antoi
kakkujen palaa."
Tarkoitus oli hyvä, mutta kyky ei ollut yhtä hyvä; sillä kuningas,
aivan kuin tuo muinainen, vaipui pian omiin ajatuksiinsa omista aimo
asioistaan, ja seuraus oli sama -- ruoka paloi pahoin kyllä. Vaimo
palasi juur hyvään aikaan pelastaaksensa aamiaisen täydellisestä
tuhosta, ja hän herätti kuninkaan unelmistaan reippailla ja
hyväntahtoisilla kielenpieksemisillä. Mutta sitten nähdessään, kuinka
suruissaan poika oli pilaamastaan luottamuksesta, vaimokin heltyi ja
oli hälle ylenmäärin hyvä ja lempeä.
Poika söi oikein sydämmen halulla vahvasta ateriasta ja tuli siitä
oikein virkistyneeksi ja mieliinsä. Se oli ateria, joka omituisella
muodollaan erkani monista muista, sillä kummallakin puolella oli
säätyarvo heitetty loukkoon -- eikä kumpikaan puolue aavistanut
sitä uhria, minkä toinen kantoi. Leskivaimo oli aikonut syöttää
nuorta maankuleksijaa ruoanjäännöksillä jossain loukossa, kuin
muitakin mieronkiertäjiä tai koiria syötettiin; mutta hän oli nyt
niin katuvainen antamistaan nuhteista, että hän teki voitavansa
lieventääksensä niitä antaen pojan istua perhepöytään ja syödä yhdessä
parempien kanssa, aivan samassa arvossa kuin nämä. Ja kuningas
puolestaan katui niin, että oli, vaikka vastoin tahtoansa, pettänyt
vaimon luottamuksen, sittenkun koko perhe oli ollut niin hyvä hänelle.
Hän siis päätti rangaistukseksi itselleen nöyrtyä perheen omalle
kannalle eikä pyytää, että vaimo lapsineen pysyisi seisomassa ja
passaisi häntä, kun hän ottaisi koko heidän pöytänsä itseään varten,
niinkuin oikeastaan hänen syntynsä korkeus vaati. Se tekee meille
kuitenkin kaikille hyvää, että me joskus taivumme vähän alaspäin. Tämä
hyvä vaimo oli kaiken päivää onnellinen siitä suosiollisuudesta itseään
kohtaan, jota hän nyt tunsi, kun oli ollut niin suurisieluisesti
alentuvainen maankuleksijalle; ja kuningas oli melkein samalla mielellä
tavattomasta armostaan alhaiselle talonpoikaisvaimolle.
Aamiaisen loputtua käski emäntä kuningasta pesemään astiat. Tämä käsky
oli ensimmältä vähän kitkerä, ja kuningas oli jo ruveta kapinoitsemaan,
mutta sanoi sitten itsekseen: "Alfred suuri leipoi leipiä, ja hän olisi
varmaankin myös pessyt astioita -- senpätähden olkoon menneeksi!"
Hän teki työnsä kuitenkin hyvin huonosti, ja hänen omaksi harmikseen
vielä, sillä puulusikkain ja lautasten pesu oli tuntunut hälle
helpolta työltä. Se oli vähän väsyttävää ja tuskallista, mutta
lopulta se kuitenkin meni. Hän rupesi ikävöimään päivätyöhönsä ja
halusi matkoihinsa taas; mutta, miten olikaan, hän ei päässyt niin
helposti tämän uutteran naisen seurasta. Milloin leskivaimo pani
hänet toiseen, milloin toiseen pikkutyöhön, jotka hän suoritti
jommoisestikin hyvin. Kerran pani emäntä hänet pikku tyttöjen kanssa
kuorimaan talviomenoita; mutta työ kävi häneltä niin kömpelösti, että
emäntä sen sijaan tuuppasi hänet suurta kyökkiveistä hiomaan. Sitten
sai kuningas karstata villoja, kunnes viimein rupesi ajattelemaan,
että hyvä kuningas Alfred oli luisunut aivan varjoon hänestä, kun oli
kysymys jokapäiväisistä sankaritöistä, joista sai lukea kyllikseen
historiakirjoissa ja kertomuksissa, ja että nyt oli aika luopua
siitä. Ja kun sitten iltapäivällä leskivaimo antoi hänelle vakallisen
kissanpoikia hukutettavaksi, niin luopui hän. Ainakin aikoi hän niin
-- sillä hän tunsi nyt selvästi, että johonkin paikkaan oli rajaviiva
pantava, ja että se oli pantava juur tähän kissanpoikain hukuttamiseen,
näkyi hänelle aivan luonnollisella --- kun yhtäkkiä ilmeni odottamaton
näky. Tämä odottamaton näky oli John Canty -- reppukauppiaan kantamus
selässään -- ja Hugo!
Kuningas tunsi nämä roistot, heidän lähestyessään sisäänkäytävää,
ennenkun he saivat tilaisuuden nähdä häntä. Hän ei nyt hiiskunut mitään
tuon rajaviivan vetämisestä, vaan otti vakkansa, joss' oli kissanpojat,
ja hiipi ulos takaoven kautta, sanomatta sanaakaan. Kissanpoikaset
jätti hän erääseen syrjärakennukseen ja juoksi tiehensä aika kyytiä
ahdasta kujaa pitkin talon takana.


KAHDESKYMMENES LUKU.
Prinssi ja erakko.

Korkea pensasaita suojasi häntä nyt näkymästä taloon; ja siksi hän,
mitä kauheimman pelon potkaisemana, juoksi minkä kintuista lähti
metsään päin kauempana. Ei hän luonut silmäystäkään taaksepäin,
ennenkun oli tullut metsikön suojaan. Siellä hän käännähti ja näki
kaksi ihmismuotoa seuraavan etäällä. Siinä oli kylliksi; hän ei
vartonut kunnes olisi tarkastanut heitä paremmin, vaan riensi eteenpäin
eikä hiljentänyt askeleitaan, ennenkun umpimetsän hämärtävässä
syvyydessä. Siellä vasta hän seisahtui, jotenkin varmana olevansa
suojassa. Hän kuunteli tarkalleen, mutta hiljaisuus oli syvä ja
juhlallinen -- oikeinpa supisynkkä; se masensi hänen mieltänsä. Aika
ajottain voi hänen korvansa tosin tavata yksinäisiä ääniä, mutta ne
olit niin kaukaisia, niin luonnottomia ja salaperäisiä, että ne ei
tuntunut tulevan tästä maailmasta, vaan ennemmin kuuluvan kuolleiden
henkien huokauksilta ja haikeruuksilta. Niin nämä ääntiöt kävit hänelle
vielä kolkommiksi kuin äännettömyys, jota ne keskeyttivät.
Hänen aikomuksensa oli ens' aluksi jäädä sinne, miss' oli, koko siksi
päivää; mutta pian ahdisti kylmyys hänen hiestynyttä ruumistansa, ja
hänen oli pakko lähteä liikkeelle pysyäkseen lämpimänä. Hän lähti
menemään suorastaan metsän halki, toivoen pian tulevan jollekin tielle,
mutta hän pettyi. Hän käveli kuitenkin yhä vain, mutta mitä kauvemmaksi
hän tuli, sitä tiheämmäksi kävi metsä. Synkkyys alkoi käydä pimeydeksi,
ja kuningas tunsi, että päivän määrä oli tullut. Kauhea oli ajatus,
että hän tulisi viettämään yönsä moisessa kammottavassa paikassa. Hän
sentähden koki jouduttaa askeleitansa, mutta teki ne vain sen kautta
hitaammiksi, sillä hän ei voinut nähdä kylliksi valitakseen jalansijaa
ymmärryksellä. Hän vain joka hetkessä kompastui puunjuuriin ja tarttui
puskiin ja pensaisiin.
Kuinka iloiseksi hän sentähden meni, kun hänen silmäänsä aavistamatta
kävi valon liekki! Hän lähestyi sitä varovasti seisahtuen usein ja
kuunnellen. Valo tuli pienestä viheliäisestä mökistä, sen lasittomasta
ikkunan-aukosta. Hän kuuli myöskin äänen nyt, ja häntä halutti juosta