Prinssi ja kerjäläispoika - 15

mahdoton prinssin ja kerjäläispojan sekaannus? Ei konsanaan ole mikään
seurakunta ollut niin hämmästynyt, niin utelias ja niin puusta pudonnut.
"Me vaihdoimme vaatteet, prinssi. Sitten seisoimme erään peilin eteen,
ja me olimme niin toinen toisemme näköiset, että me molemmat sanoimme,
että nähtävästi ei ollut mitään muutosta tapahtunut -- niin, te
muistatte senkin. Sitten te huomasitte, että sotamies oli haavoittanut
minua käteen -- katsokaas! tähän paikkaan. Minä en voi vieläkään
kirjoittaa sillä, sormet ovat niin kankeat. Tässä teidän korkeutenne
hypähti ylös, te lupasitte kostaa sotamiehelle ja juoksitte ovelle --
syösten siinä erään pöydän ohi -- se kappale, jota te sanotte valtion
sinetiksi, oli tämän pöydän päällä -- te sieppasitte sen ja katsoitte
sille malttamattomasti jotain piilopaikkaa huoneessa -- silloin teidän
silmiinne sattui -- --"
"Seis! jo riittää! Jumalalle olkoon kiitos!" huudahti repaleinen
kruunun vaatija, kovin kiihtyneenä. "Menkää, St. John hyvä, -- sen
Milanolaisen asepuvun toisessa hihassa, joka riippuu, seinällä te
löydätte valtion sinetin!"
"Oikein, herra kuninkaani, oikein!" huusi Tom Canty; "nyt on Englannin
valtikka teidän kädessänne, ja parempi sille, ken sen tahtoisi kieltää,
että olis mykkänä syntynyt! Menkää, lordi St. John, ja antakaa
jaloillenne siivet!"
Koko seurakunta oli jaloillaan nyt ja melkein tolkuiltaan pelkästä
pelosta, pinnistyksestä ja pöyristyksestä. Lattialla ja platformulla
nousi huumaava, rähisevä pauhina, ja hetkeksi aikaa ei kenkään kuullut
mitään muuta eikä huolinut muusta, kuin mitä lähin naapuri huusi
hälle korvaan taikka hän naapurin. Kului aikaa -- ei kukaan tietänyt
paljonko, ei kukaan sitä huomannut. Viimein tuli kerrassaan hiljaisuus,
ja samassa silmänräpäyksessä ilmestyi St. John platformulle ja piti
valtion sinettiä ylhäällä kädessään. Silloin kajahti kirkossa hurraava
huuto --
"Kauvan eläköön oikea kuningas!" Viisi minuuttia ilma tärähti
eläköön-huudoista ja soittokoneiden pauhinasta ja oli ihan valkeana
huiskuvista nenäliinoista. Ja kaiken tämän kestäessä seisoi repaleinen
poika, etevin ilmiö Englannissa, punaisin poskin, onnellisena ja jalon
ylpeänä keskellä platformua, ja kuningaskunnan vasallit polvistuivat
hänen ympärillään.
Sitten kaikki nousivat seisomaan, ja Tom Canty huusi --
"Nyt, jalo kuninkaani, suvaitkaa ottaa takaisin nämä kuninkaalliset
vaipat ja antakaa Tom raukalle, teidän palvelijallenne, hänen ryysynsä
ja repaleensa jälleen."
Lordprotektori kohotti äänensä --
"Riisukaa se lurjus paljaaksi ja viskatkaa Tower'iin."
Mutta uusi kuningas, oikea kuningas sanoi --
"Ei, minä en sitä tahdo. Ilman hänen apuansa mulla ei olisi kruunuani
tällä hetkellä -- älköön kukaan uskaltako käydä hänen kimppuunsa tai
tehdä hänelle mitään pahaa. Ja mitä sinuun tulee, hyvä enoni, hyvä
lordprotektori, niin osoittaa sinun käytöksesi tätä pientä poika
raukkaa vastaan suurta kiittämättömyyttä, sillä hän on kuulemma
tehnyt sinusta herttuan --" lordprotektori punastui -- "mutta eihän
hän ollut oikea kuningas, joten sinun mahtava arvonimesi on mitätön
nyt -- tai kuinka? Huomenna tulee sinun pyytää minun luonani saada
se vahvistetuksi, mutta _hänen kauttansa;_ muuten ei herttuasta tule
mitään, vaan olet sinä pysyvä kreivinä vain."
Tämän nuhtelun kestäessä vetäytyi Sommersetin herttua hieman pois
näkyvistä paikaltaan. Kuningas kääntyi Tomin puoleen ja sanoi: "Poika
hyvä, miten sinä voit muistaa, mihin minä kätkin sinetin, kun en minä
itse voinut sitä muistaa?"
"Ah, kuninkaani, se oli helppoa, sittenkun mä olin sitä käyttänyt monta
kertaa."
"Käyttänyt? ja kuitenkaan et voinut selittää missä se oli?"
"Enhän minä tietänyt _mitä kappaletta_ he kaipasit. He eivät sanoneet
_minkälainen_ se oli, teidän majesteetinne."
"Mihinkä sinä käytit sitä sitten?"
Punainen veri rupesi hiipimään Tomin poskille; hän loi silmänsä maahan
ja vaikeni.
"Puhu suus puhtaaks, hyvä poika, äläkä pelkää ollenkaan,"
sanoi kuningas. "Mihinkä tarpeeseen oot sä käyttänyt Englannin
valtiosinettiä?"
Tom änkytti hetkisen hirveän hämillään. Sitten tuli hänen suustaan --
"Olen sillä paukannut pähkinöitä."
Lapsi raukka! Ne naurunpurskaukset, jotka tervehtivät tätä tunnustusta,
saivat hänet melkein vaipumaan maan sisään. Mutta jos vielä kenessäkään
oli luuloa, että sittenkin Tom Canty muka oli Englannin kuningas
ja tottunut kuninkuuden korkeihin kapineihin, niin tämä vastaus
kerrassaankin pyyhkäisi pois semmoiset luulot.
Oli sillaikaa pramea kruunausvaippa muutettu Tom'in hartioilta
kuninkaan hartioille ja tämän ryysyinen puku sillä tavoin peitetty
näkyvistä. Kruunausjuhlallisuudet jatkuivat nyt. Oikea kuningas
voideltiin ja kruunu pantiin hänen päähänsä, samalla kun tykkien
paukaukset ilmaisivat tämän uutisen Londonille ja koko kaupunki näkyi
soivan suosiosta.


KOLMASNELJÄTTÄ LUKU.
Edvard kuninkaana.

Miles Hendon oli koko joukon ihantava nähdä jo ennen hänen jouduttuaan
meteliin Londonin sillalla -- hän oli vielä ihantavampi päästyään
siitä. Hällä oli ainoastaan vähän rahaa sinne tullessaan, mutt' ei
penniäkään siirryttyään sieltä pois. Taskuvarkaat pesivät hänet puti
puhtaaksi.
Mutta vähät siitä, kun hän vain voi löytää poikansa. Sotamiehenä ollen
ei hän koskaan jättänyt tehtäväänsä sattumuksen varaan, vaan ryhtyi
aina sotaretkeensä tarkan suunnitelman mukaan.
Mitä nyt poika luultavimmin tekisi? Minnekkä hän luultavasti lähtisi?
Hyvä -- arvasi Miles -- hän tietysti menee entisiin hökkeliinsä, sillä
sellainen on mielenvikaisten tapa, kun heillä ei ole kotia, ei turvaa
ja niin sitä kait viisaatkin tekevät. Ja missä olit nuo hänen entiset
tyyssijansa? Hänen repaleensa, otettuna yhteen sen alhaisen roiston
kanssa, joka näkyi tuntevan hänet ja joka tahtoi olla hänen isänsäkin,
osoittivat, että hänen kotinsa oli jossakin Londonin köyhimmässä ja
kurjimmassa korttelissa. Kävisikö siis hänen etsimisensä vaikeaksi
tai pitkäksi? Ei, se tulisi varmaankin yhtä helpoksi kuin lyhyeksi.
Miles ei tahtonut ajaa takaa poikaa, vaan ainoastaan ajaa jotain
ihmistelmettä takaa. Keskellä paksua parvea tai pienessä semmoisessa
löytäisi hän varmaankin ennemmin tai myöhemmin pienen ystävänsä; ja
rahvas, jonka sappi aina syhyi, kai -- - huviksensa muka -- kiusaisi
ja ärsyttäisi poikaa, joka tavallisuuden mukaan olisi julistettava
kuninkaaksi. Silloin Miles Hendon suorastaan rampauttaisi muutamat
moskaväestä ja ottaisi pienen suosikin hoiviinsa ja hoiventaisi ja
hellittelisi häntä sydämmin ja sanoin, eikä mikään enää ajaisi heitä
erilleen tässä elämässä.
Niin Miles siis ryhtyi etsintäänsä. Tunti tunnilta poljeskeli hän
takakadun toisensa perästä, lokaisia kujia, etsien läpi jokaisen
ihmisjoukon ja -telmeen, joita olikin loppumattomiin asti, mutta ei
vaan merkkiäkään pojasta. Tämä tosin suuresti kummastutti Miles'ia,
mutt' ei suinkaan masentanut häntä. Mikäli hän voi nähdä, ei ollut
mitään vikaa hänen suunnittelussaan; ainoa oli se, että sotaretki
varmaankin oli käypä pitkäksi, kun hän päin vastoin oli luullut sen
jäävän lyhyeksi.
Päivän vihdoinkin noustessa oli hän kulkenut monta penikulmaa[16] ja
etsiskellyt monen ihmisjoukon läpi, mutta ainoana tuloksena siitä oli
se, että hän oli jotenkin väsynyt, melkoisesti nälissään ja hirveän
uninen. Hän tunsi kyllä aamiaisen puutetta, mutt' ei voinut sitä
millään tavoin hankkia. Ryhtyä kerjäämiseen, se ei maittanut; panna
miekkaansa panttiin, se ei kelvannut hänen kunnialleen; kyllä voi hän
tulla toimeen ilman jotakuta vaatettaan, -- kyllä, mutta yhtä helposti
voi hän löytää ostajan jollekin taudille kuin moisille vaatteille.
Puolipäivän aikaan hän vielä vaelteli kaiken sen moskan seassa,
joka seurasi kuninkaan juhlakulkuetta; sillä hän arvasi, että tämä
kuninkaallinen prameus vetäisi puoleensa hänen pientä mielenvikaista
poikaansa. Hän seurasi kulkuetta koko tuon pitkän, mutkaisen matkan
Londonin katuja, aina Westminster'iin ja Abbey'hin asti. Hän tunkeutui
sinne tänne väkijoukkojen läpi, joka oli kokoontunut läheisyyteen
pitkän aikaa. -- Viimein meni hän tiehensä hämillään ja hämmästyneenä,
aprikoiden pitkin päätänsä ja kokien etsiä jotakin keinoa
sotasuunnitelmansa parantamiseen. Viimeinkin herätessään haaveiluistaan
näki hän kaupungin kaukana takanansa ja päivän kulumassa. Hän oli joen
varrella maalla; seutu oli kauniita maatiloja täynnä -- ei juur sitä
laatua, joka tervehtisi vaatteita kuin hänen.
Ei ollut ensinkään kylmä. Sentähden hän pani pitkälleen maahan erään
pensasaidan suojaan, levätäkseen ja ajatellakseen. Mutta uneliaisuus
rupesi pian laskeutumaan hänen aistimilleen, etäinen ja uupunut tykkien
ääni tuli tuulahdellen hänen korviinsa, ja hän sanoi itsekseen: "Uusi
kuningas on kruunattu" ja vaipui kohdastaan uneen. Siitä olikin jo
neljättäkymmentä tuntia kun hän oli unta maistanut. Hän ei herännyt
ennenkuin seuraavana aamupäivänä myöhään.
Hän nousi ylös kangistuneena ja kontistuneena ja puoleksi nälistyneenä,
peseytyi joella, hillitsi himoavan vatsansa parilla kulauksella
vettä ja lähti nahjustamaan Westminster'iin päin, mutisten itsekseen
tuhlaamastaan kalliista ajasta. Nälkä toi hänelle nyt uuden
suunnitelman; hän kokisi päästä vanhan sir Humphrey Marlow'in puheille
ja lainata häneltä muutaman markan ja -- mutta siinäkin oli kylliksi
suunnitelmaa vastaiseksi; sitten olisi aikaa sen laventamiseen, kun
tämä ensimmäinen tuuma oli pantu toimeen.
Kello yhdentoista aikaan läheni hän palatsia; ja vaikka joukko hienoa
väkeä oli hänen ympärillään, liikkuen samaan suuntaan kuin hänkin, ei
hän kuitenkaan jäänyt huomaamatta -- hänen pukunsa piti siitä huolen.
Hän tähysti nyt tarkasti näiden ihmisten kasvoja toivoen löytävänsä
hyväntahtoiset, joiden omistaja suostuisi viemään hänen nimensä ja
asiansa vanhan päällikön luo -- sillä itse hän ei tietysti saattanut
tuumiakaan pääsyä palatsiin.
Juur nyt kävi piiska-poikamme hänen ohitsensa, pyörähti sitten yhtäkkiä
takaisin ja sanoi itseksensä: "Jos ei tämä ole sama maankiertäjä, jota
hänen majesteettinsa ajaa takaa, niin olen kai minä aasi vaikka aasi
minä muutenkin olen. Hänhän on ihan säntilleen niinkuin kerrotaan
-- että Jumala olis tehnyt kaks ihan samanlaista, olis todellakin
tuhlausta ihmeiden luomisessa. Kunhan vain nyt keksisin jotain syytä
puhutellakseni häntä."
Miles Hendon pelasti hänet huolesta, sillä hän kääntyi -- niinkuin
tavallisesti ihminen tekee, kun joku oikein tarmokkaasti katselee
ja tuijottaa häneen takaapäin -- ja kun hän huomasi harrastuneen
silmäyksen pojan katseessa, läheni hän häntä ja sanoi --
"Te olette varmaan juur tullut palatsista; kenties kuulutte te siihen?"
"Kyllä, teidän ylhäisyytenne."
"Sitten te ehkä tunnette sir Humphrey Marlow'in?"
Poika katsoi silmät selällään kysyjään ja sanoi itseksensä: "Herra
Jumala! Minun vanha isävainajani!" Sitten vastasi hän ääneensä: "Kyllä,
varsin hyvin, teidän ylhäisyytenne."
"Hyvä -- asuuko hän tuolla?"
"Asuu," vastasi poika ja lisäsi itseksensä: "tuolla haudassansa."
"Saanko sitten pyytää teitä kantamaan mun nimeni hänelle ja sanomaan,
että mä pyydän kuiskata pari sanaa hänen korvaansa?"
"Varsin kernaasti, rehellinen herra."
"Sanokaa sitten, että Miles Hendon, sir Richardin poika, on täällä
ulkona -- ja minä oon teille suuresti kiitollinen, hyvä nuorukainen."
Poika näytti pettyneeltä -- "kuningas ei nimittänyt häntä niin", sanoi
hän itseksensä -- "mutta yks kaikki, hän on hänen kaksoisveljensä ja
voi antaa hänen majesteetilleen tietoja toisesta Maailman-Matista, s'on
vissi se." Sitten vastasi hän Miles'ille:
"Astukaa sisään tänne, hyvä sir, ja odottakaa kunnes minä tulen
takasin."
Hendon vetäytyi osoitettuun paikkaan -- syvennykseen linnan muurissa,
jonka sisässä oli kivipenkki -- se oli suojus vahtimiehille
rajuilmassa. Hän oli tuskin istunut sinne, kun muutamat partuskamiehet,
upseerin johtamina, kulkivat ohi. Upseeri näki hänet, pidätytti
miehensä ja komensi Hendonin tulemaan esille. Hendon totteli ja
vangittiin heti paikalla henkilönä, jota epäiltiin muka nuuskimisesta
palatsin ympärillä. Asia rupesi näyttämään arveluttavalta. Miles parka
oli alkaa selityksillä, mutta upseeri vaiensi hänet röyhkeästi ja käski
miestensä riisua häneltä ase ja tutkia hänet tarkasti.
"Jumala suokoon, että he löytäsit jotakin", sanoi Miles parka; "olenhan
etsinyt kylliksi enkä löytänyt mitään, ja kuitenkin on minun tarpeeni
suurempi kuin heidän."
Ei mitään löytynyt kuin eräs asiakirja. Upseeri aukaisi sen, ja
Hendon hymähti tuntiessaan kadonneen pikku ystävänsä harakanjäljet
tuona onnetonna päivänä Hendon Hallissa. Upseerin kasvot mustenit
mustenemistaan, hänen lukiessaan englantilaista osaa asiakirjasta, ja
Miles'in kasvot saivat päinvastaisen värin, hänen sitä kuullessaan.
"Uusi pyrkijä valtaistuimelle!" huusi upseeri. "Niitä kasvaa kuin
sieniä maasta tänään. Pankaa tuo rosvo kiinni, miehet, ja pitäkää
hänestä lujasti, sillaikaa kun minä vien tämän tärkeän paperin sisään
ja lähetän sen kuninkaalle."
Hän meni matkoihinsa jättäen vangin partuskamiesten käsiin.
"Nyt on kova onneni täysi," mutisi Hendon; "ja loppu lorusta on, että
minä saan kunnian heilua hirsinuorassa tuon viattoman kirjoituksen
tähden. Ja mitähän tulee poika parastani! -- ooh, Jumala yksin tietää."
Heti jälkeenpäin näki hän upseerin palaavan suurella kiireellä. Hän
kokoili siis koko rohkeutensa ja ylpeytensä yhteen ja tahtoi tavata
surmansa kuin mies. Silloin upseeri käski partuskamiesten päästämään
vangin ja ojentamaan hänelle miekan takaisin; sitten kumarsi hän
kunnioittaen ja sanoi --
"Tehkää hyvin, sir, ja seuratkaa minua".
Hendon seurasi mutisten itsekseen: "Jos en nyt olisi vaelluksella
kuolemaan ja tuomioon, ja jos minun ei sopisi tuhlata uusia syntejä,
niin tahtoisin minä, totta tosiaan, kuristaa tuon konnan hänen
ivallisesta kohteliaisuudestaan."
Molemmat kävit nyt väkirikkaan pihan poikki ja tulivat linnan suurelle
sisäänkäytävälle, jossa upseeri kumartaen jätti Hendonin komealle
virkamiehelle, joka vastaanotti hänet suurimmalla alamaisuudella
ja vei hänet suuren salin läpi, jossa oli riveissä pitkin molempia
pitkiä-seiniä loistavat lakeijat (jotka kumarsivat syvään sitä
mukaa kuin nämä kaksi kulkivat ohitse, mutta purskuivat pidätettyyn
naurun-hirnumiseen, meidän linnunpelätyksemme käännettyä heihin
selkänsä), ja siitä marssittiin leveitä rappusia myöten, jossa liikkui
hienoa, ylhäistä väkeä, marssittiin sisään suureen huoneeseen, jossa
opastaja raivasi Hendonille tietä Englannin kokoontuneen aatelin
läpi, teki sitten uuden kumarruksen, muistutti häntä ottamaan hatun
päästään ja jätti hänet keskelle huonetta, kaikille silmäiltäväksi,
kaikille rypistettäväksi otsaa ja kaikille ivallisesti ja pilkallisesti
hymyiltäväksi.
Miles Hendon oli aivan hämillään. Tuossa istui nuori kuningas
kunniakatoksen alla ainoastaan viisi askelta hänestä. Hänen
majesteettinsa oli kääntänyt painuneen päänsä sivulle päin,
puhutellakseen erästä inhimillistä riikinkukkoa -- herttuaa kenties.
Hendon tuumasi, että olihan katkeraa kyllä tulla tuomituksi kuolemaan
miesikänsä täysissä voimissa tämmöistä julkista nöyryytystä
ilmankin. Hän toivoi kuninkaan tekevän siitä lopun -- sillä muutamat
ihmiset, jotka seisoivat häntä lähinnä, rupesit käymään kovin
tunkeileviksi. Samassa kuningas kohoitti hieman päätänsä, ja Hendon
sai tilaisuuden katsella häntä kasvoihin. Mitä hän näki -- s'oli
suorastaan paiskata hänet maahan! Kuni kivettyneenä paikalleen katsoa
töllisteli hän kauniita nuorekkaita kasvoja; huudahti sitten -- "Pyhä
Jumala! Tuossahan istuu istuimellaan kuningas unelmain ja varjojen
valtakunnassa!"
Hän mumisi muutamia katkaistuja lauseita yhä hämmästyksen ja ihmetyksen
vallassa. Sitten hänen silmänsä kääntyivät ja vaelsivat valtavasta
ihmisryhmästä muihin aloihin suurta salia, ja hän lausui itsekseen:
"Mutta tämähän kaikki on _totta_ -- ihan täydellä todella onkin se
_totta_ -- eikä ensinkään unta."
Taas tuijotti hän kuninkaaseen -- ja ajatteli: "_Onko_ tää unta? ...
vai _onko_ hän todellakin Englannin kuningas eikä se turvaton Hupsulan
Tommi parka kuin minä luulin -- kuka selittää mulle tään arvoituksen?"
Yhtäkkiä nousi aatos hänen aivoissaan, hän meni seinälle, sieppasi
tuolin, kantoi sen takaisin, iski sen lattiaan ja istui sen päälle!
Yleinen harmin hämmästys nousi, törkeä käsi paiskautui häneen ja eräs
ääni huusi --
"Ylös, sinä siivoton narri! -- istutko kuninkaan läsnä-ollessa?"
Melu nosti kuninkaan huomion. Hän ojensi suojellen kätensä ja lausui --
"Älkää koskeko häneen, hän on aivan oikeassa!"
Ihmisjoukko katseli hämmästyen. Kuningas jatkoi --
"Tietäkää sitten kaikki, ladyt, lordit ja herrat, että tää mies on
minun uskollinen ja rakas palvelijani, Miles Hendon, joka on auttanut
minua oivallisella miekallaan ja pelastanut ruhtinaansa ruumiillisesta
väkivallasta, kenties kuolemasta -- ja että hän sentähden on ritari,
kuninkaan käden kautta. Tietäkää myöskin, että hän on tehnyt vielä
suuremman palveluksen, pelastanut näet kuninkaansa julkisen ruoskinnan
häpeästä, ottaen itse jalomielisesti kärsittäväkseen verilöylyn,
ja että hän palkinnoksi tästä kuulumattomasta työstä on koroitettu
Englannin pääriksi, Kentin kreiviksi, että hän myöskin on saava kultaa
ja tiluksia, jotka vastaa tätä arvoa. Ja lisäksi vielä -- se etuoikeus,
jota hän vastikään on harjoittanut, on hänen, kuninkaan suosiosta;
sillä me olemme määränneet, että hänen sukunsa päämiehillä olkoon
oikeus istua Englannin kuninkaan läsnä-ollessa, nyt ja aina, niinkauan
kuin maan kruunu pysyy. Älkää vaivatko häntä."
Kaksi henkilöä, jotka jonkun viivytyksen tähden olit saapuneet
maalta vasta sinä aamuna ja tulleet tähän vastaanottosaliin vasta
viisi minuuttia sitten, seisoi kuunnellen näitä sanoja ja tuijottaen
milloin kuningasta, milloin linnun pelätystä valtaistuimen lähellä
-- jonkunmoisella tylsällä kauhistuksella. Nämä olit sir Hugh ja
lady Edith. Mutta uusi kreivi ei heitä huomannut. Hän yhä huikaili
hämmästyksissään kuningasta mumisten itsekseen --
"Oh, herra Jumala! _Tämäkö_ siis on mun kerjäläispoikani? Tämäkö mun
mielipuoleni? Tämäkö siis hän, jolle _minä_ tahdoin osoittaa mitä
suuruus muka on, näyttäessäni hänelle seitsemänkymmentä huonettani ja
seitsemänkolmatta palveliaani? Tämäkö hän, josta minä luulin, ettei hän
ikinä ollut tiennyt muista vaatteista kuin repaleista, että potkut olit
hänen passinaan ja rikat hänen ruokanaan! Tämänköhän _minä_ tuumasin
ottaa ottopojaksi ja tehdä kunnon mieheksi? Oi, jospa mulla olis säkki,
johon pistäisin kurjan pääni!"
Mutta sitten hänen sievät tapansa yhtäkkiä palasivat; hän pani
polvilleen ja vannoi, ojentaen kuninkaalle kätensä, uskollisuuden ja
kuuliaisuuden valan maistansa ja arvonimistään. Sitten meni hän ylös ja
astui kunnioittaen syrjään yhä kaikkein läsnäolevani katsottavana -- ja
monien kadehtimana myös.
Nyt huomasi kuningas sir Hugh'in ja huudahti vihastuneella äänellä ja
hehkuvin silmin --
"Kiinni tuo ryöväri! hän on menettänyt varastamansa tilukset ja väärät
arvonimensä. Pankaa hänet lukkojen taa, kunnes toisin määrään."
Entinen sir Hugh vietiin pois. Kuului liikettä salin toisesta päästä.
Kokoutuneet väistyivät syrjään ja Tom Canty oudossa, mutta rikkaassa
puvussa astui esiin näiden elävien muurien välitse, erään marsalkan
johtamana. Hän polvistui kuninkaan eteen, joka sanoi --
"Olen saanut tietää mitä viime viikkoina on tapahtunut, ja minä olen
tyytyväinen sinuun. Sinä olet hallinnut valtakuntaa oikealla kuninkaan
viisaudella ja armolla. Olethan löytänyt äitisi ja sisaresi jälleen?
Olet -- hyvä; he saavat, kun saavatkin, turvaa elinajakseen -- ja sun
isäsi on käyvä hirteen, jos sinä niin tahdot ja laki sen myöntää.
Tietäkää myös te kaikki, jotka kuulette mun ääneni, että tästä päivästä
lähtien ne, joilla on majaa ja turvaa Kristuksen Hospitaalissa ja
nauttivat kuninkaan suosiota, tulevat saamaan ravintoa niin hyvin
hengelleen ja sydämmelleen kuin ruumiilleen. Ja tämä poika on asuva
siellä kuolemaansa asti ja oleva päällikkönä sen kunnioitetussa
virkamies-kunnassa. Ja koska hän on ollut kuninkaana, niin on se myös
oikeus ja kohtuus, että hänelle tulee jotain muutakin kuin tavallista
kunnioitusta. Sentähden huomatkaa tarkoin tämä hänen juhlapukunsa;
sillä siitä hän on tuleva tunnetuksi, eikä kenkään saa sitä jäljitellä.
Ja minne ikinä hän tuleekin, niin on se puku muistuttava ihmisille,
että hän aikoinaan on kuninkaan paikalla ollut, ja käsken minä kaikkia
nöyrästi tervehtimään häntä ja tekemään hälle kunniaa. Hänellä on
valtaistuimen suoja, hänellä on kruunu turvaksensa, hän on tuleva
nimitetyksi ja kutsutuksi arvonimellä: 'Kuninkaan suosikki'."[17]
Onnellinen Tom Canty nousi, painoi suudelman kuninkaan kädelle ja
poistui. Hän ei huomannut aikaa, vaan riensi äitinsä luo kertomaan
hänelle ja Nan'ille ja Bet'ille kaikki tapahtumansa ja ilostuttamaan
heitä suurilla uutisillaan.


LOPPUPÄÄTÖS.
Kaikkien palkka maksetaan.

Kun käsittämättömät salaisuudet kaikki olivat selvinneet, tuli
vihdoinkin päivän valoon Hugh Hendonin tunnustuksen kautta, että
hänen vaimonsa ainoastaan Hugh'in käskystä oli kieltänyt ja jättänyt
tunnustamatta Miles'in tuona päivänä Hendon Hall'issa -- käsky, jota
kannatti ja vahvisti se täydelleen uskottu vakuutus Hugh'in puolelta,
että ellei lady Edith selittänyt Miles Hendonin hänelle tuntemattomaksi
ja pysynyt tässä vakuutuksessaan, hän, Hugh, tappaisi vaimonsa; jonka
perästä Edith oli sanonut: "ota henkeni, en pane arvoa siihen -- enkä
minä kiellä Miles'iä". Tähän oli Hugh vastannut tahtovansa säästää lady
Edith'in, mutta murhauttaa salassa Miles'in! Se oli ratkaissut asian;
vaimo parka oli antanut sanansa ja pysynyt siinä.
Hugh'ia ei kenkään syyttänyt hänen uhkauksistaan tai veljensä
tilusten tai arvonimen varkaudesta, koska ei hänen vaimonsa eikä
veljensä tahtoneet todistaa häntä vastaan -- ja kosk'ei edellinen
olisi saanutkaan sitä tehdä, vaikka olisi tahtonutkin. Hugh hylkäsi
vaimonsa ja muutti mannermaalle, jossa hän pian sen jälkeen kuoli;
ja hänen leskensä kanssa meni Kentin uusi kreivi naimisiin. Suuret
juhlallisuudet ja tuliaiset vietettiin Hendon'in kylässä, kun
vastanainut pariskunta ensimmäisen kerran tuli sen Hall'iin.
Tom Cantyn isää ei enää koskaan kuulunut, ei näkynyt.
Kuningas etsitti sen maamiehen, joka oli polttomerkitty ja myyty
orjaksi, antoi raastaa hänet olosta ja elämästä ryövärijoukossa ja pani
hänet ansaitsemaan leipänsä rehellisellä tavalla.
Samaten vapautti kuningas vanhan lakimiehen varkaudesta ja luovutti
hänen sakkonsa. Hän laitatti hyvän kodin ja elatuksen niiden kahden
baptistivaimon tyttärille, joiden hän näki palavan roviolla, ja
toimitti runsaan rangaistuksen sille virkailijalle, joka oli niin
ansaitsemattomasti ruoskinut Hendon'ia.
Hän pelasti hirsinuorasta sen nuorukaisen, joka oli ottanut kiinni
karanneen haukan, sekä samaten vaimon, joka oli näpistänyt vaatepalasen
eräältä kutojalta; mutta sitä vastoin hän myöhästyi pelastaaksensa sen
miehen hengen, joka oli tappanut eläimen kuninkaallisessa puistossa.
Hän osoitti suosiota tuomarille, joka oli ollut myötätuntoinen hänelle
silloin, kun häntä syytettiin porsaan varastamisesta, ja hänellä oli
ilo nähdä miten tämä laupias mies yhä nousi yleisessä kunnioituksessa
ja tuli arvoisaksi mieheksi.
Niin kauvan kun kuningas eli, oli se hänen riemujaan, kun hän sai
kertoa seikkailuistaan aina siitä hetkestä asti, kun vahtimies ajoi
hänet pois palatsin portista, siihen sydänyöhön saakka, kun hän,
kätkeytyneenä kiirehtivien työmiesten joukkoon, onnistui hiipimään
sisään Westminster Abbey'hin ja kätkeytymään Tunnustajan hautaholviin,
missä hän nukkui niin sikeästi ja pitkään seuraavana päivänä, että
hän oli jäämäisillään pois koko kruunausjuhlasta. Hän sanoi, että
näiden tapausten kertominen niin useasti lähinnä tarkoitti sitä, että
ne pysyisivät hänen muistissaan ja hänen kansansa siis saisi hyötyä
niiden hedelmistä. Ja niin hän myös aina kertoisi niistä, niin kauvan
kun hän eläisi, ja tämä pitäisi nuo surulliset tapaukset tuoreina hänen
muistissaan, ja laupeuden lähde pulppuisi aina hänen sydämmestään.
Miles Hendon ja Tom Canty pysyivät kuninkaan ystävinä koko hänen lyhyen
hallituksensa aikana ja surivat häntä vilpittömästi hänen kuoltuaan.
Oivallinen Kent'in kreivi oli liian hienotunteinen nauttiakseen
kaikissa tiloissa erityistä etuoikeuttaan; mutta hän käytti sitä
kaksi kertaa ennen muuttoaan tästä maailmasta -- kerran kuningatar
Maryn noustessa valtaistuimelle ja kerran kuningatar Elisabethin.
Eräs hänen jälkeläisensä käytti sitä Jaakko I:n noustessa samalle
istuimelle. Ennenkun hänen poikansa ryhtyi sitä nauttimaan oli lähes
neljännes vuosisataa mennyt umpeen ja "Kentien privilegio" melkein
hälvennyt ihmisten muistista. Kun sentähden Kentin kreivi siltä
ajalta ilmestyi Kaarlo I:n ja hänen hovinsa eteen ja istui alas
kuninkaansa läsnä-ollessa, saadakseen sukunsa oikeuden vahvistetuksi
ja ikuistetuksi, oli hämmästys ja harmi suuri! Mutta asia selvitettiin
pian, ja etuoikeus vahvistettiin. Viimeinen kreivi tästä suvusta kaatui
sodassa Cromwellin aikana, paljastaen miekkansa kuninkaan puolella, ja
tämä oudonlainen etuoikeus loppui häneen.
Tom Canty eli hyvin vanhaksi mieheksi valkoisine, kunnianarvoisine
suortuvineen ja ulkonäköineen muuten, joka kaikin puolin tarjosi
kunnioitusta. Ja kunnioitusta saavutti hän koko elinaikanaan, johon
vaikutti sekin, että hän aina esiintyi omituisessa puvussaan, joka
muistutti ihmisiä siitä, että hän "aikoinaan oli kuninkaan valtaa
harjoittanut". Missä ikinä hän näyttäytyikin, väistyi väkijoukko
syrjään antaen hälle tietä ja kuiskaten toinen toiselleen: "Lakki
päästä, kuninkaan suosikki tulee!" -- ja niin he tervehtivät häntä ja
saivat palkkioksi hänen ystävällisen hymyilynsä -- ja siihen pantiinkin
arvoa, sillä olipa hänen historiansa kunniakas.
Niin, kuningas Edvard VI eli ainoastaan muutamat vuodet, mutta hän eli
ne kunnialla. Useasti kyllä, kun joku korkeavirkainen pappismies, joku
kruunun loistava vasalli teki muistutuksia hänen lauhkeuttansa vastaan
ja sanoi, että se ja se lakimääräys, jota hän aikoi lieventää, oli
kyllin suopea tarkoitukseensa eikä aiheuttanut mitäkään kärsimyksiä tai
sortoa, silloin käänsi nuori kuningas surumieliset, sielukkaat, suuret
silmänsä, joista laupeus levisi häntä vastaan ja vastasi --
"Mitä tiedät _sinä_ kärsimyksistä ja sorrosta? Minä ja mun kansani
tiedämme, vaan sinä et."
Edvard VI:n hallitus oli erittäin lempeä näille tuimille ajoille.
Nyt, kun sanomme hänelle jäähyväiset, pitäkäämme tämäkin muistissamme
hänelle kiitokseksi.