Martti Salander: Romaani - 20

minulle huonoa esimerkkiä. Mutta mitäpä siitä, vielä se meillekin
aurinko nousee! Ja nyt jää hyvästi, rakkaani! Onnellisiin näkemiin,
jahka olen sinulle sijan valmistanut! Uskollinen puolisosi J. W."
Illalla teetä juotaessa, kun kaikki olivat koolla, antoi Netti
omaistensa lukea tuon kirjeen. Se vaikutti melkein hupaisesti,
vallankin kun he näkivät tuon hyljätyn rouvan pysyvän niin tyynenä.
Sillä hän oli nyt tilinsä lopullisesti päättänyt, toivomatta miehensä
parantumisesta enää mitään. Maria rouva tunsi itsensä melkein
tyytyväiseksi, mutta Setti sitävastoin oli yhä alakuloinen, syystä
että hänen miehensä oleili mitä lähimmässä läheisyydessä, joskin
vapautta vailla.
Siinä iltamyöhällä tuli vielä herra Möni Wighart nauttimaan kupin
sitä kiitettyä teetä, jota Salander osasi hankkia. Viimemainittu ei
ollut viimeaikoina seurustellut ihmisten kanssa ja näki sen vuoksi
mielellään, että tuo osaaottava ja kuitenkin aina vaatimaton toveri
tuli toisinaan hetkiseksi puhelemaan.
Maria rouva oli jo aikoja sitten antanut hänelle anteeksi sen
kerrallisen kepposen, kun hän Martin ensi kertaa Brasiliasta
palatessa oli houkutellut hänen ikävällä odotetun miehensä melkein
kotikynnykseltä ravintolaan.
Hän haki heti Wighartia varten esille pullon.
Tämä huudahti teeskennellystä "Ohoo! Taidetaanpa pitää minua
viinaveikkona!" ja kun Salander oli pullosta kaatanut hänen lasinsa
reunoja myöten täyteen, lisäsi hän: "No, olkoon nyt yks' kerta!"
"Miksi minä vielä näin myöhällä tulen", jatkoi hän sitten, "niin
siihen on syynä eräs hauska juttu, joka minun täytyy kertoa! Se
hiukan huvittanee teitä! Tuo käpälämäkeen livistänyt mestari ja
notarius Julian (anteeksi, Netti rouva!) esiintyy vielä joka päivä
kelpo humoristina!"
"Humoristina?" huokasi Netti, "Voi hyvä Jumala!"
"Niin, kuulkaahan vain! Minä tulen juuri Neljästä Tuulesta, missä
istui muutamia herroja, jotka ovat koko päivän olleet tekemisissä
noiden Julianin asioiden kanssa. Vielä vähän ennen lähtöään talletti
hän yleiseen Hätäapupankkiin muutaman sievosen uuden kiinnekirjan,
joka oli kirjoitettu kymmenelle tuhannelle frangille sekä sai siitä
pankissa kuusi tuhatta frangia. Velanottajana tuossa kiinnekirjassa
on eräs vanha, rikas ja saita talonpoika, Agidiksi sanottu, jonka
talo ja maa siis ovat kiinnityksessä, sekä lainanantajana hänen
veljensä, eräs toinen vanha saituri ja tunnettu koronkiskuri, niin
sanottu Nenäpuron tahkuri. Näiden veljesten välillä on sitten
vuosikymmenien käynnissä perinnönriita, jonka he päätetyksi saatuaan
alkavat aina alusta. He elävät kuin kissa ja koira ja pitävät
toisiaan elämänsä kirouksena, ilman mitään syytä, kummallakin kun
olisi tarpeeksi jo omassa itsessään. No hyvä, nuo vanhukset olivat
tänään monen muun ohella kuulustelussa. Kun heidän vuoronsa tuli,
näytettiin heille tuota kiinnekirjaa ja kysyttiin, oliko se oikea.
Ensinnä otti sen käteensä oletettu velallinen, pantuaan ensin
silmälasit nenälleen; muutoin ovat molemmat huonokuuloisia eivätkä
ymmärrä läheskään tavallista puhetta. Tuskin oli talonomistaja
tutkinut sen läpi ja saanut selville, että hän olisi vihatulle
veljelleen velkaa kymmenen tuhatta frangia, niin joutui hän
peloittavan vihan valtaan, ja repäsi paperin halki ylhäältä alas asti
ja niin raivosta vapisevin käsin, että molemmat puoliskot olivat
reunoistaan kuin sahanterät.
"Mutta tahkuri, joka luuli veljensä tärvelleen hänelle kuuluvan
tärkeän asiakirjan, karkasi hänen kimppuunsa ja siinä tuokiossa
hamuilivat heidän kyntensä kiinni toistensa kaulahuiveihin ja
vanhuudesta voimattomilla nyrkeillään vasaroivat he toisiaan päähän.
Kun heidät vaivalla oli eroitettu ja he seisoivat siinä läähättäen,
huudettiin heidän korvaansa, kuinka asia oikeastaan oli. Mutta niin
pian kuin he olivat kuulleet, että joku oli nostanut kuusi tuhatta
frangia sillä velkakirjalla, joka hätäpäisin yhteen liitettynä
makasi pöydällä, niin kävivät he mistään muusta huolimatta uudelleen
toistensa kimppuun ja kynsivät tuossa tuokiossa toisiltaan leuat
ja posket ja repivät rikki toistensa sieramet. Valtavan naurun
kaikuessa, joka lopulta voitti virallisen vakavuuden, eroitettiin
heidät taasen. Kaksi miestä tarttui luultua velanantajaa hartioista,
painoi velkakirjan hänen nenänsä eteen ja vaatien hänen vastaamaan
ainoastaan niin tai ei, kysyi häneltä, oliko hän nuo kymmenen
tuhatta frangia itse tai jonkun toisen kautta antanut Lindenbergin
notariukselle, että tämä antaisi ne Agidille, joka siinä hänen
rinnallaan seisoi sekä sitä vastaan saanut ja joskus hallussaan
pitänyt tätä samaa velkakirjaa?
"Tuskallisen harkinnan jälkeen, jonka kuluessa hänen nenästään tippui
verta tuolle onnettomalle velkakirjalle, rääkäsi hän lopuksi: 'Ei,
min' en tiedä siitä mitään! Antakaa minun mennä!'
"'Mutta minä tahdon tietää, kuka minun talollani on saanut kuusi
tuhatta!' kirkui toinen, jolle asia ei vielä ollut selvillä. Hänet
vietiin kuitenkin pitemmittä selityksittä ovelle, jossa muut
todistajat odottivat. Heille annettiin heidän hattunsa ja keppinsä
sekä laitettiin heidät menemään. Mutta tuskin olivat he päässeet
kadulle, niin käytti tuo kirottu intohimo kauan kaipaamaansa
tilaisuutta hyväkseen ja yllytti noita hullaantuneita saitureita
uudelleen toistensa kimppuun. Niin juoksivat he toinen toista puolta
katua eteenpäin, tietämättä minne ja kykenemättä mieltään malttamaan
sekä syytelivät toisilleen kauheita häväistys- ja uhkaussanoja; se
oli, herra nähköön, vastenmielinen esimerkki siitä, mihin kurja
ahneus ja kateus voi kaksi ijäkästä veljestäkin saada. Minä tulin
juuri siihen ja juoksin yleisön mukana noiden raivostuneiden perässä,
kunnes he yhtäkkiä kävivät toistensa kimppuun, hosuen pitkillä
orapihlajakepeillään, osaamatta kuitenkaan toisiinsa. Silloin tuli
siihen poliisi ja vei nuo äijä poloiset poliisikamariin. Sen jälkeen
minä menin Neljään Tuuleen, jossa kuulin koko jutun, kuten olen
kertonut.
"Eikö se ole juonikas kepponen notariukselta, oikeinpa erinomainen
päähänpisto, punoa hiuksistaan nuo rahanahnaat velivanhukset
velallisena ja velanantajana yhteen samalle kiinnekirjalle? Paljon
heillä tosin ei enää hiuksia ollutkaan ja päälle päätteeksi repivät
he toisiltaan nekin harvat haituvat, joita pään ympärillä vielä
riippui!"
"Ei se ollut mikään hauska päähänpisto", sanoi Netti; "minä
muistan nyt, että hän jo kerran ennen valitti, kuinka hän oli
lainanhakijoille tiedustellut rahoja noilta kummaltakin rikkaalta
ahmatilta, mutta kuinka kumpikin oli hänet karkeasti luotaan
työntänyt. Nyt hän on kumminkin mitään kysymättä käyttänyt juuri
heitä hyväkseen!"
"Hän luultavasti tahtoi jo silloin vakoilla heitä. Nyt saa
luonnollisesti Hätäapupankki kärsiä vahingon!" vastasi Salander.
"Itse asiassa se sentään on surullisen lystikäs ilmiö!"
"Niin kyllä!" vastasi Maria rouva, "se on kaamean komeata kuten
saattaa sanoa pimeässä yössä tulipalon nähdessään! Varjelkoon meitä
taivas!"
Heidän siinä puhellessaan, kello oli jo sivu puolikymmenen, soitti
joku kovasti ovikelloa. Hetkisen perästä toi Leena kirjeen, jonka
vankilanpalvelija oli antanut. Johtaja oli sen antanut tälle jo
jälkeen puolisten, mutta paljon työn takia oli tämä vasta nyt päässyt
kotiinsa ja kuitenkin vielä tuonut kirjeen, kun vankina oleva
Weidelich oli sitä pyytänyt.
Kirje oli todellakin Isidorin kädestä lähtenyt ja osoitettu Settille,
joka säpsähti.
"Joko se mies meni?" kysyi Salander ja kun palvelia myönsi sen,
arveli hän, että kun kerta oli kirje Julianiltakin, niin saattoi
ottaa Isidorinkin kirjeen vastaan. Settin sopi lukea se ensin
itsekseen, ennenkuin muille sen antoi. Asioita oli, arveli hän,
ruvettava nyt katselemaan niiden omituisilta puolilta, muutoin niitä
olisi tukala sivuuttaa.
"Minä sain tarpeeni Nettin saamasta kirjeentapaisesta", sanoi Setti,
"enkä epäile, etteikö tämäkin epistola olisi samanarvoinen. Minä en
halua sitä lukea, vaan lahjoitan sen teille! Lukekaa, minä menen
nukkumaan!"
Hän nousi samassa ja aikoi mennä. Mutta isä pidätti häntä.
"Odotas!" sanoi hän, "sinun on myöskin kuultava se ja samoin herra
Wighartin! Äiti lukekoon sen ääneen; jos siinä esiintyisi hänelle
jotain vastenmielistä, niin voihan hän heti lakata!"
"Sinä vanha viisastelija!" hymyili Maria Salander; "anna tänne
se kirje." Vaikka hänen miehensä oli jo monena vuonna tarvinnut
lukiessaan silmälaseja, luki hän tuon kirjeen paljain silmin ja
lamppuakaan lähemmäs pyytämättä.
"Rakas, kallis puolisoni! Vihdoinkin olen siinä mielentilassa,
että voin täältä vankilasta käsin antaa itsestäni elonmerkkejä.
Minä en tahdo nyt laajemmin kajota siihen, mitä minä tähän saakka
olen kärsinyt. Jos Jumala suo, ei tulematta jää päivä, jolloin,
jälleen saamme yhtyä ja jolloin tuttavallisessa juttelussa voimme
tarpeeksi katsella kulunutta onnettomuuden aikaa. Olkoon se siis
siksi! Nykyhetkeä varten vaivaisin minä sinua vain muutamilla
pikku toivomuksilla, joiden toteutuminen olisi minulle tässä
väliaikaisessa tilassani hyödyksi. Kun kuulustelujen kuohunta
näyttää vähitellen asettuvan, jää minulle siksi paljon vapaata
aikaa, että toimettomuus käy piinaavaksi. Niinpä olen minä
miettinyt ruveta, tehdäkseni itsestäni tiliä kuin myöskin
hyödyttääkseni mahdollisesti yhteiskuntaa, ruveta kirjoittamaan
sosiali-pedagogista tutkimusta virkarikoksista ja niiden syistä
valtio- ja kansanelämässä sekä viimemainittujen poistamisesta,
katsottuna itsekokeneen kannalta. Valitettavasti minulta puuttuu
hyviä kirjoitusvehkeitä, jollaisiin olen tottunut; ne mitä
täällä saan, ovat viheliäistä lajia. Lähetä minulle sen vuoksi
kirja valkoista, vahvaa, mutta hyvin kiillotettua paperia sekä
edelleen yksi kotelo käyttämiäni kynänteriä, jotka sinä kyllä
tunnet, ja pullo sinistä läkkiä sekä samoin punaista ynnä
kaksi kynänvartta. Näitä kaikkia saat parhaiten I. G. Schwarz
& Kumppanin kaupasta. Ruokaan nähden minulla toistaiseksi ei
ole mitään hätää, kun vanhempani ovat taanneet minulle hoidon;
sillä tiedäthän, että minut raahattiin aivan rahatonna pois.
Kuitenkin vähäinen parannus olisi hyvin suotavaa, jonka takia
alla oleva luettelo. Lopuksi puuttuu minulta sopivaa lukemista.
Kirjoja on kyllä saatavana, mutta ne sopivat paremmin lapsille
ja ojennuslaitosten hoidokeille. Hyvä maantieteellinen tai
historiallinen kuvaus Pohjois- ja Etelä-Amerikan valtioista olisi
tervetullut, samoin jokunen nidos Gerstäckeriä tai niin toisin.
Myöskin minulta puuttuu yönuttu, jonka unhoitin. Sinä voisit
ehkä kunnanesimiehen kautta toimituttaa sen Tuskulumistamme.
Varmaankin se riippuu vielä oven takana, kuten aina ennenkin.
Tee minulle siis se hyvätyö ja ota huomioosi seuraava luettelo
nykyisistä toivomuksistani:
1. Yllämainitut kirjoitustarpeet;
2. Yötakki;
3. Eidamerjuustoa, 1 kappale, keskulaista kokoa;
4. Salamimakkaraa, isoa 1/2, pientä 1/1;
5. Astia syltättyjä väskynöitä;
6. Pullo konjakkia;
7. Kirjoja kuten yllä;
8. Pari tusinaa sikareja kokeeksi, keskulaisen väkeviä;
9. Hiusharjani, jotka unhoitin. Ehkä saatavana samalla kuin
yötakkikin;
10. Yksi tai kaksi kaulahuivia. Muuttumatta sinun uskollinen
Isidorisi.
J. K. Sopivaisuuden vuoksi luulen olevan syytä julistaa jo
nyt eroavani Suuresta Neuvostosta. Kuitenkin tunnen tarvetta
seurata asioita niin hyvin kuin mahdollista. Ehkä appiukko olisi
niin hyvä ja toisinaan antaisi minulle tietoja tärkeimmistä
keskusteluista ynnä toimittaisi minulle istuntokertomuksia."
"Kiitos luottamuksesta!" murisi Martti Salander. "Oletko sinä
lopussa, Maria?"
"Kyllä, Jumalan kiitos!" vastasi tämä ja pani kirjeen pois. "Kuinka
sinua, Setti, kirje miellyttää? Aiotko lähteä ostelemaan pyydettyjä
tavaroita?"
Kirjeen lähettäjän puoliso sanoi, nenänpää huomattavasti kalpeana:
"Minulla on vilu, minä menen vuoteeseen! Hyvää yötä jokaiselle!"
"No, veli Möni, eikö hänkin ole humoristi?" sanoi Martti, kun toinen
tyttäristä oli poistunut.
Wighart oli pannut jo sikarinlopin pois. "Ei, siinä lakkaa jo pila!"
sanoi hän ällistyneenä, "astia syltättyjä väskynöitä kukisti minut
kokonaan!"
"Eidamerjuusto ja paperi tutkimuksia varten ei sekään ole hullumpaa,
samoinkuin neuvoston keskustelut!" huokasi Salander. "Ei jälkiäkään
häpeästä tai katumuksesta, pelkkää pöyhkeyttä vain! Minusta tuntuu
aivankuin istuisimme ontolla maankamaralla!"
"Ei nyt heti niin epätoivoisesti!" tyynnytti äiti, "jos muutamain
päät ovatkin onttoja, niin voi maa toki vielä vähän aikaa kestää!
Mutta huomenna minä kuitenkin aion mennä Varpuseen katsomaan, kuinka
vanhukset voivat! Ehkä se on paremmin paikallaan käydä siellä hitusen
lohduttamassa!"
"Hyvin puhuttu, rouva!" sanoi Wighart. "Minä olin eilen taas kerta
rauhantuomarin luona Punaisessa miehessä, hänellä on taas jaloa
nuorta viiniä; mies on tosin jo valkea päästään, mutta yhä vielä
hilpeä! Siellä minä kuulin, että rouva Weidelich oli joutunut vuoteen
omaksi, kun toisen pojan pako tuli tiedoksi ja että ukko Weidelich
kuljeksii kuin varjo pitkin seiniä. Mutta yhäti kuului hän olevan
työssä, vieläpä nousevan tuntia aikaisemmin ylös ja menevän myöhemmin
maata, aina äänetönnä, puuhaillen kaikkea mahdollista, ikäänkuin
sillä onnettomuuden tahtoisi karkoittaa tai tapahtumattomaksi tehdä.
Ja sen ohessa huolehtii hän vielä vaimostaan ja tämän hoidosta! Mutta
nyt min' en tahdo teitä, hyvä herrasväki, enää kauemmin rasittaa!
Pysykää terveinä ja rauhallista yötä! Mutta kuinkas siinä kirjeessä
nyt olikaan, juolahtaa tässä vielä mieleeni. Katsotaanhan!"
Hän otti vielä auki olevan kirjeen ja luki.
"Aivan niin, siinähän se on! salamimakkaraa, suurta puoli, pientä
kokonainen! Se kuuluu sentään hullunkuriselta! Hyvää yötä vielä
kerran!"


XVIII

Maria Salander kiipesi todellakin seuraavana päivänä jälkeen
puolisten ylös Varpuseen, kulkien sitä tuttua tietä, jota hän oli
kerran kulkenut, kun pikku Arnold häntä odotti. Hän tapasi ukko
Weidelichin kasvitarhassaan, jossa tämä toimitti syysaskareita,
siivosi kihveli kädessä tarpeetonta törkyä ja lakastuneita
kasvinjäännöksiä sekä opasti paria kolmea työmiestä. Hän näytti
tuossa lyhyessä ajassa tulleen kymmentä vuotta vanhemmaksi.
Kun rouva Salander penkkien välitse hitaasti läheni, työnsi hän
lapion maahan ja tuli vanhaa hattuaan kohauttaen vastaan.
"Älkää antako itseänne häiritä! Minä tulin vain katsomaan kuinka te
voitte ja kuinka rouvan laita on. Me olemme kuulleet, että hän on
sairaana."
"Te olette kovin ystävällinen!" sanoi Jaakko Weidelich.
"Valitettavasti makaa muori vuoteessa ja on huono! Hän sai
halvauskohtauksen, kun kuultiin että Julian on karannut ja että
hänkin on yhtä pitkällä kuin toinenkin. Ettekö kävisi hetkiseksi
sisään -- minä en osaa sanoa juuri mitään, hyvä rouva!"
"Mutta voihan hän toki puhua?"
"Ainoastaan hitaasti, hän on puolittain lamautunut enkä tiedä mitä
tässä vielä tapahtuu!"
"Rouva parkaa! Minä haluaisin häntä sentään tervehtiä, jos se käy
päinsä!"
Tuo huolien painama mies vei hänet taloon sekä johti asuinhuoneeseen,
jossa noiden onnettomien poikien äiti makasi vuoteessa.
"Amalia, täällä on rouva Salander, hän on niin hyvä, että on tullut
sinua tervehtimään!" Sairas lepäsi syvällä sini- ja valko-ruutuisten
sänkyvaatteiden keskessä; Jaakko nykäsi pään alla olevia tyynyjä
suoraan, että sairas saattoi paremmin ympärilleen katsoa. Maria
istui tuolille, joka oli vuoteen vieressä valmiina. Hän tarttui
sairaan toiseen käteen, jota tämä kykeni liikuttamaan, ja muutamin
lohduttavin sanoin kysyi tuon koettelemusten uhrin vointia. Tämä
käänsi silmänsä häntä kohti ja katsoi kummastuneena.
Hän ei sanonut muuta kuin: "Molemmat menetetty!"
Sitten vaikeni hän raskaasti hengittäen, kunnes hän oli koonnut
muutamia sanoja lisää: "Minä en voi pitää ajatuksiani koossa, kun
pojat kaukana toisistaan. Täällä toinen, tiedä missä, ja toinen
merellä, ah, minä en näe kumpaakaan enää, ei koskaan!"
"Älkäämme niin sanoko, se menee kaikki ohi ja muuttuu jälleen
hyväksi!" koetti Maria Salander lohduttaa vastoin omaa vakaumustaan;
hän ei voinut toisin tehdä, sillä hän syvästi tunsi ja käsitti tuon
avuttoman äidin kärsimykset; päinvastoin oli hänestä paha, ettei hän
hyvästä tahdostaan huolimatta löytänyt parempia sanoja.
Mutta sairas liikutti kieltävästi päätään niin hyvin kuin voi.
"Ei, min' olen kuullut, luullakseni, että he ovat veijareita eivätkä
tahdo tulla takaisin, ehkä kunniattomina, niin vintiö-, niin
vintiömäisiä, ne pellavapäät. Ah, herra Jesus, he olivat niin rakkaat
-- ei, nytkin vielä --"
Pää vaipui sivulle ja hän sulki silmänsä.
"Hän on nyt vain väsynyt ja koettaa nukkua!" sanoi Jaakko Weidelich,
nähdessään, että rouva Salander säikähti. Tämä nousi hiljaa ja meni
hänen kanssaan ulos. Suuremmassa huoneessa tarjosi tuo itsekin
väsynyt mies hänelle uudestaan tuolia; hän huomasi Weidelichin
haluavan vielä jotakin puhua ja istui hänen rinnalleen penkille.
Marian kysymykseen, oliko hän onnettomuudesta jo paljonkin saanut
vahinkoa kärsiä, vaimonsa tilaa lukuun ottamatta, vastasi hän, että
kaikki, mitä hän oli koonnut, oli suurimmaksi osaksi, melkeinpä
kokonaan menetettyä. Virantakaajana molemmille pojille oli hänen
täytynyt takaussummat jo panna talletukselle. Niin pian kuin
oikeudenkäynti oli ehtinyt vissille asteelle, vaadittaisiin ne ulos.
Hänellä oli tosin vielä kanssatakaajat, mutta niiden tarvitsi maksaa
vasta sitten, kun hän ei kykenisi enää mitään suorittamaan. Lisäksi
nämä olivat sukulaisia, joiden soimauksia ja ylenkatsetta hän ei
tahtonut kärsiä.
"En minä talostani joudu pois, mutta velkoja tulee paljon, joiden
korot suorittaakseni minun täytyy tehdä työtä ne muutamat vuodet,
jotka minulle vielä jäävät, jos minä yleensä tämän ajan ohi pääsen!
Vaimoni minä kyllä menetän ja siitä koituu myöskin suuri häviö!
Pahinta kuitenkin on, etten minä tiedä, kuinka pojat on sitten taas
jaloilleen autettava, kun he ovat rangaistuksensa sovittaneet! Joko
minä silloin vielä elän tai en, niin ei ole enää mitään jälellä; ja
he ovat vielä yhä luonnollisia lapsia!"
"Sitä te ette saa niin vaikealta kannalta ottaa", sanoi Maria
Salander, "he ovat yhä vielä tarpeeksi nuoria kunnialliseen työhön;
ja jos elämä koskeekin kovasti, niin ei se ole heille vahingoksi!
Kumpikin heistä on kirjoittanut vaimolleen; kirjeet tulivat
sattumalta samana päivänä. Minä en haluaisi niitä teille näyttää,
hyvä herra Weidelich, sillä kummastakaan kirjeestä ei huomaa mitään
muuta kuin että he eivät ollenkaan tunne eivätkä käsitä todellista
asemaansa! Minä en sanoisi sitä isälle, jollen ajattelisi, että se
hiukan auttaa teitä katselemaan asioita niiden oikealta kannalta."
Mies paran kasvot kävivät jos mahdollista vieläkin kapeammiksi ja
vapisevin silmäkulmin vastasi hän sivulle katsoen: "Niin se lienee,
minä alan sen käsittää!"
Tuskan vallassa pysyi hän itseensä vaipuneena kuin ihminen, joka
koettaa ottaa jäähyväisiä hänelle välttämättömästä käsityksestä.
"Me olemme tämän jutun alkaessa", sanoi hän sitten, "vaimoni ja minä,
neuvotelleet ja miettineet, mistä pojat ovat tuon kelvottomuutensa
perineet. Me olemme tosin rahvaan keskeltä, emmekä kumpikaan kykene
isovanhempiamme ja heidän aikaansa kauemmas muistamaan; mitä heitä
ennen on ollut, siitä me tiedämme yhtä vähän kuin pakanoista, joista
me kaikki polveudumme. Mutta jos minun isoisäni aikana esimerkiksi
olisi jotakin tapahtunut tai jotakin olisi rangaistu, niin olisi
minun isäni sen tiennyt ja siitä puhunut, sillä hän puhui usein
isovanhemmistaan. Ja niin on vaimonikin laita. Ainoastaan eräästä
isoisänsä veljestä oli hänellä hämärä muisto, että se olisi kerran
varastanut pienosen astian omenaviiniä, tosin armeliaisuudesta, sillä
huonotapainen ajuri oli jättänyt sen auringonpaisteeseen ja itse
istui varjossa kapakassa. Sen vuoksi kuuluu hän istuneen tyrmässä,
nimittäin se isoeno."
"Sehän nyt ei kuulu mihinkään", sanoi Maria rouva hymyillen, vaikkei
toinen suinkaan ollut tahtonut mitään leikkiä laskea. Hän nousi
lähteäkseen. Jaakko ukko epäröi hetken ja ilmaisi sitten arasti,
että hänellä oli vielä sydämellään jotakin, joka häntä painoi.
Maria rouvan kehoituksesta jatkoi hän: "Minä luulen nimittäin, että
lastemme avioliitot päättynevät nyt. Vaimoni ei tahtonut siitä mitään
tietää, kun hän vielä saattoi puhua, ennen toisen pakoa. Mutta minä
voin ja minun täytyykin se myöntää, jos nuoret rouvat vaativat eroa!
En tiedä, kuinka se muutoin kävisi, varsinkin sen jälkeen mitä
kuulin poikain kirjoittamista kirjeistä. Se painaisi minua hädässäni
kaksinverroin, jos minun pitäisi nähdä omain lasteni tahtovan
edelleenkin häpeällä kunnon perhettä rasittaa. Ei, elkää te luulko,
rouva Salander, että minä sen askeleen pahakseni ottaisin ja etten
minä osaisi sitä pitää täysin oikeutettuna! Tämä minun piti vielä
saada sanotuksi ja pyydän myöskin, ettette minua ja vaimoani vihaa
kaikkien niiden ikävyyksien tähden, joita meidän puoleltamme olette
saaneet ja vieläkin saatte kokea!"
Maria Salander ojensi hänelle kätensä.
"Ei lainkaan se ole niin kuin te otaksutte!" sanoi hän. "Tyttäriemme
on kyllä erottava noista onnettomista miehistään; he ovat
saaneet paljon enemmän kärsiä kuin te tiedättekään, ja lisäksi
ovat he vaienneet. Eivätkä he ole aikoneetkaan ottaa enää sitä
tulevaisuudessa kärsiäkseen, emmekä mekään sitä sallisi. Mutta minä
kiitän teitä omaisteni nimessä tuon kunnioitettavan mielipiteenne
johdosta ja vakuutan teille, että me, hyvin tietäen kuinka paljon
tyttäremmekin ovat hairahtuneet, säilytämme teidät ja kunnon vaimonne
hyvässä muistossa ja annamme teille ystävällistä apua, mikäli
tilaisuutta siihen ilmestyy. Minä olen tänään saanut silmätä syvälle,
vuoteen luona tuolla, ja täällä, tässä huoneessa! Jääkää hyvästi ja
auttakoon teitä Jumala!"
Uudelleen ojensi hän kostein silmin kätensä, jota Jaakko väristen
puristi. Mutta mitään hän ei voinut vastata, kun hänen tottumaton
puhekykynsä taas petti.
Miettiväisenä kulki Maria Salander kukkulalta alas; hän ajatteli,
kuinka erilailla osat näiden kahden perheen välillä kaikessa
surkeudessaan kuitenkin olivat jakautuneet, vaikka tyttäret noihin
kevytmielisiin avioliittoihin silloiseen kypsyneempään ikäänsä nähden
olivatkin suuremmat syylliset. Ja kukapa tiesi, eivätkö juuri ne
rikkaiksi mainitut naimiset olleet noissa mielettömissä notariuksissa
herättäneet halun tulla itsekin rikkaiksi. Sitten johtui hänen
mieleensä se esivanhempainsa surullinen tutkistelu ynnä erään
esi-isän omenaviinin varkaus.
"Se siinä vielä puuttui", ajatteli hän, "että noiden ihmisparkain
piti ruveta selvittelemään, mistä he tuon pahan ovat perineet,
isänkö vai äidin puolelta! Sitä minä en Martille kerro, muutoin
hänkin rupeaa vielä menneitä tonkimaan ja liittää kasvatusopillisiin
vaatimuksiinsa vielä yhden, mikä koskisi valinta-teoreettista
kansanopetusta siveellisessä suhteessa, kuten hän sitä mahdollisesti
nimittäisi! Ja se liikuttava piirre noissa toivottomissa vanhemmissa
voisi ajan oloon antaa aihetta, herra tiesi vaikka minkälaiseen
homunkulus-teokseen!"
Kaksi päivää sen jälkeen kuin Julianilta oli kirje saapunut, toi
sähkösanoma tiedon hänen vangitsemisestaan Lissabonissa, jossa hän
rahoilla hyvin varustettuna oli herrastellut.
Kahdeksan päivää sen jälkeen tuotiin hänet kotiin mitä ankarimmin
vartioituna ja käsiraudoissa, koska hän oli yrittänyt matkalla paeta.
Hänen oikeusjuttunsa ehti piankin samalle tasalle kuin Isidorin,
sillä jälkimäisen juttu vaati monipuolisempaa ja laajempaa käsittelyä
kuin Julianin hullunkuriset ja yksinkertaiset petokset.
Vihdoinkin olivat syytöskirjat valmiit ja kun veljekset eivät
kieltäneet mitään rikoksia, joihin he todella olivat syypäät, niin
olisi senaatti voinut ratkaista molemmat jutut, jollei kummassakin
olisi ollut vielä jälellä myöhemmin esiintyneitä petoksia, joita
kumpikaan syytetty ei omaksunut ja joita ei vielä voitu selvittää.
Vasta viime hetkessä päästiin sitten muutaman kauppa-apulaisen
jälille, jota molemmat Weidelichit toisistaan tietämättä olivat
käyttäneet moniin palveluksiin, uskoen ettei tämä tietäisi hänelle
annettujen tehtäväin oikeasta laadusta. Mutta tämä oli veljesten
omituisesta käytöksestä ja hänelle annettujen tehtäväin runsaudesta
kohta oivaltanut asian oikean laidan tai oli sitten kyllin julkea
väittääkseen, että hän oli sen oivaltanut. Hän oli sitten rahoja
maksaessaan ja periessään harjoittanut heidän laskuunsa, mutta
omaan taskuunsa, kohtuullisia yhteen- ja vähennyslaskuja, aina
asiain mukaan. Tämä apulaissyöpäläinen vangittiin, kuulusteltiin
ja asetettiin vastatusten kanssarikollistensa kanssa sekä
todistettiinkin likipitäin syylliseksi. Mutta hän kielsi
jyrkästi kaikki tyyni ja niin täytyi kaikki kolme juttua jättää
vala-oikeudessa yhtärintaa käsiteltäväksi.
Ja niinpä eivät nuo kovanonnen veljekset eivätkä heidän omaisensa
säästyneet ikävältä julkiselta näytelmältä. Sillä määrättynä
päivänä kokoontui jo aikaisin paljon kansaa oikeustaloon, sen eteen
ja lähellä oleviin ravintoloihin. Keskellä levotonna lainehtivaa
kansanjoukkoa istuivat veljekset syytettyjen penkillä kuin
merestä kohoavalla saarella. Tällä kertaa he eivät voineet, kuten
Suuressa Neuvostossa, mennä pöydän luo kirjeitä kirjoittamaan ja
palvelusvalmiin vahtimestarin sijasta seisoi täällä kummankin takana
poliisisotilas.
Toisella saarella istuivat valamiehet, rehellisiä miehiä, joita
kohtalo oli kaikilta maankulmilta esiin kuljetellut ja jotka
esimiehekseen olivat kiiruussa nimittäneet joukostaan sen, jonka he
asemansa takia katsoivat siihen toimeen pystyvimmäksi.
Jonkunlaisen kalliokorokkeen tuohon mereen muodosti tuomioistuin.
Asiaan haastettujen todistajain luku oli niin suuri, että he vain
pienemmissä joukoissa saivat tulla esille ja vauhkoin silmin
katselivat heitä syytetyt. Kaikki ne olivat heille hyvin tuttuja
maalaisia, joiden taloudellisen aseman he olisivat hävittäneet,
jollei valtio olisi käynyt väliin. Myöskin joukko finanssimiehiä
tuli sanomaan sanottavansa tuosta yli puolen miljoonan kohoavasta
yhteisvahingosta.
Jutun käsittely kesti iltapäivään. Siitä otti suuremman osan
laajojen syytöskirjain lukeminen ja jokaisen erityisen seikan
varmentaminen kuin yleisten syyttäjäin sekä puolustajain pitkät
puheet, kiisteltävänä kuin ei enää ollut muuta kuin se osa
juttua, johon tuo apulaissyöpäläinen oli sotkeutunut. Mutta tämä
sivujuttu ratkesi itsestään, ollen kuin laskukoe, joka samalla sai
tuon suuren esimerkin laukeamaan aina viimeisiä frangeja myöten.
Isidorin puolustaja käytti vielä tätäkin seikkaa hyväkseen,
koettaen Weidelichin veljeksiä osoittaa jonkunlaisiksi järjestystä
rakastaviksi miehiksi, jotka ainoastaan petollisen luottamusmiehensä
kautta olivat perikadon partaalle joutuneet. Tätä vastaan huomautti
yksi valtion asianajajista, etteikö edellinen vaatisi vielä
kunniaseppelettäkin syytetyille? Oli vain hyvä, arveli hän, ettei
valtion tarvinnut aivan yksinään tuota soppaa syödä, eli muutoin
saataisiin kokea, että tuota jättiläispetkutusta katsottaisiin
jonkunlaiseksi sosialipoliittiseksi tutkimuskokeeksi, tosin hiukan
pitkälle menneeksi käytännölliseksi olojen parannusyritykseksi,
jota olisi kohdeltava sillä arvonannolla ja lempeydellä, mikä on
kohtuullista yhteiskunnallisen probleemin uhreille.
Tähän ivalliseen hyökkäykseen tarttui heti Julianin puolustaja
täydellä vakavuudella ja kehittäen sitä edelleen johtui hän,
lieventäviä tai kokonaan vapauttavia asianhaaroja hapuillessaan,
julkisen opetuksen ja kansankasvatuksen valitettavaan
puutteellisuuteen, jonka ansioksi koko onnettomuus oli luettava.
Esillä olevassa tapauksessa olivat kyllä nuo toivorikkaat nuoret
miehet saaneet käydä koulua, vieläpä korkeammissakin oppilaitoksissa.
Hän ei tahtonut lähemmin tutkia näiden koulujen laatua, riitti jo
se selvä tosiasia, että niiden vaikutus oli jäänyt toteutumatta.
Ja niinpä hän ei huomannut muuta ulospääsyä kuin peräytymisen aina
vanhempiin saakka, jotka oman, valtion laiminlyömän kasvatuksensa