Martti Salander: Romaani - 16

"Sekö siellä? Ja sinä olet hänen kanssaan syönyt?"
Rouva Salander oli kankeana hämmästyksestä, mikä ei suinkaan ollut
iloisinta laatua.
"Elä nyt niin kovin säikähdä! Ajattelehan, että hän tahtoo maksaa sen
takaussumman korkoineen ja toi minulle aluksi viisituhatta frangia!"
"Toivoisin, että maa olisi hänet rahoineen niellyt! Jollei niillä
rahoilla olisi syrjätarkoitusta, niin ei hän olisi niitä tuonut! Ja
sitten sinä heti taasen olet ruvennut ystävyyteen hänen kanssaan?"
"Ei juuri sitäkään! Mutta elä nyt, Maria kulta, ole noin kummallinen!
Minä siinä en voi nähdä mitään muuta kuin että hän tahtoo hyvittää
sen vahingon, nyt kun hän voi."
"Voi sinua, ja minä kun en voi mitään muuta siinä huomata kuin että
hän on tullut kolmannen kerran sinut puhdistamaan!"
"Se ei olisi hänelle enää tarpeellista! Eikä hän toki ole koskaan
sellainen lurjus ollut, että hän, joka on rikkaissa naimisissa,
pelkästä petkutuksen harrastuksesta maksaisi vanhan velan, voidakseen
käyttää sitä syöttinä uuteen pyydystykseen. Ja sitten, eihän hän nyt
toki vaimoineen ja lapsineen olisi sitä varten tänne tullut!"
"Taivasten tekijä! Vaimo ja lapsia! Ne mahtaa olla kaunista väkeä!"
"Kaunistako? Näkisitpä vain kerran, niin ihmettelisit! Rouva itse
minusta tosin ei tuntunut erikoisen hienolta, vaan hän onkin sen
takia huomattava, että hänellä on nuorempi sisar, eräs Myrrha
neiti, jota minun täytyi katsella! Antigone, sanon minä, Nausikaa,
kaunis Helena itse, sanoisin minä, jollei hän näyttäisi siksi liian
hurskaalta!"
Vasta nyt huomasi Maria rouva selvemmin miehensä innostuksen, hänen
keveän punastumisensa ja silmiensä loisteen. Tässä harvinaisessa
vanhan miehen kauneudenihailussaan näytti hän niin herttaisen
koomilliselta, että Marian täytyi sydämellisesti nauraa ja katsella
häntä kasvavalla iloisuudella.
"Se on ihan totta!" huudahti mies vilpittömästi, luullen Marian
nauravan sen takia, ettei hän uskonut häntä ja aavistamatta, että
tämän ilonaihe oli jalompaa laatua. Ja kun Maria yhä lystikkäämpänä
katseli häntä, lausui hän kärsimättömästi: "Oh, mitäs sitä
kannattaakaan sinun kanssasi yrittää!" ja lähti tiehensä.
"Sitä kunnon Marttia!" ajatteli rouva tuolinselkämykseen nojaten ja
kätensä hetkiseksi ristiin laskien, "hän ei muuksi muutu ennenkuin
kuolee! Aina saa hän jonkun uuden pääsiäisjäniksen kierrokseensa,
kun luulee sen jo olevaan lopussa! Nyt hän on jälleen tekemisissä
kreikkalaiskauneuden kanssa, kuten hän sitä ennen vanhaan nimitti;
piakkoin kai tulee kysymykseen Odysseia, jonka me jo kerran luimme
läpi. No niin, hän on aina johonkin innostunut ja aina käsinä
jossakin puuhassa ja silloinpa hänen ei tarvitse keilaa heittää!"
Tämän suosiollisen kuvauksen esine oli sillä välin jo matkalla
liiketaloonsa, jonne hän astui toisen mielialan valtaamana kuin mitä
oli ollut sinne äsken tullessaan. Vasta kadulla tuli hän ajatelleeksi
vaimonsa herttaista käytöstä, josta vuosien ruosteen alta tämän
sisäinen nuoruus siinä määrin herttaisemmin esiin kimmelsi, missä
määrin tuo tapaus oli ollut laatuaan uusi.
Se vähäinen harmi, jota hän hänen naurunsa johdosta oli tuntenut,
hävisi huomaamatta. "Kuka olisi ajatellut", tuumi hän itsekseen,
"että tuo kunnon Maria, jonka minä niin hyvin tunnen, kykenisi
tuollaisessa tapauksessa näyttämään niin soman herttaista mieltä!
Koskaan en ole häntä sellaisena nähnyt! Tässä tapauksessa ei
todellakaan voi sanoa, että ihminen yhä muuttuu kunnes hän kuolee!
Aina kun vähimmin sitä ajattelee, esiintyy hän uudessa valossa!
Todellakin, kun hän tässä suhteessa pysyy aina samana, niin ei voi
sanoa hänen muuttuvan!"
Mutta kumpikaan ei muistanut mitään siitä keskustelusta, joka heillä
eilen illalla ennen maatapanoaan oli ollut tyttäristään ja mitä
he ihmiselämän oikullisista ja selittämättömistä ilmiöistä olivat
lausuneet.


XV

Martti Salander ei useampiin viikkoihin kuullut mitään uutta Louis
Wohlwendista ja hänen perheestään ja vaikkakin hän toisinaan oli
utelias tietämään, mitä tuo hänen omituinen ystävänsä vielä hyväksi
lopuksi panisi toimeen, niin ajatteli hän sitä yhä vähemmän ja
välinpitämättömämmin.
Eräänä iltana ilmoitti Maria rouva lähtevänsä tyttärien luo ja
viettävänsä päivän kummankin luona. Molemmat miehet olivat nimittäin
matkustaneet ampumajuhlaan Länsi-Sveitsiin eivätkä lähtisi sieltä
ennenkuin olisivat saaneet pari hopeamaljaa ammutuksi, jota varten
he suurin kustannuksin ja loppumattomalla ampumisella olivat
harjoittautuneet. Heidän poissaoloaan halusivat heidän rouvansa
käyttää talousesineiden, erittäinkin makuu- ja liinavaatteiden
perinpohjaiseen tarkastukseen sekä saada äidin siinä toimessa
neuvoillaan avustamaan. He arvelivat luonnollisesti tällä tavoin
saavansa rauhassa viettää kokonaisen kesäpäivän äidin seurassa
sekä järjestivät lisäksi niin, että kumpikin heistä olisi mukana
toisensa kotona tapahtuvassa tarkastelussa ja neuvottelussa, joten
he toivoivat saavansa hyvän tilaisuuden ei ainoastaan opettavaisiin
huomioihin ja kärsittyjen vaurioiden vertailuun, vaan myöskin kolmen
vuorokauden pituiseen mitä mieluisimpaan avomieliseen seurusteluun.
Sillä ainakin yhden yön seudun tahtoi kumpikin tytär pitää luonaan
tuon ikävöidyn vieraan.
Martin mielestä oli tämä kaikki oikein, paitsi mitä tuli vävypoikien
kustannuksia kysyvään ampumaharrastukseen, josta itse asiassa näillä
kummallakin oli kotonaan lasikaapissa rivi kiiltäviä maljakoita,
ilman että he olisivat olleet mitään varmoja ampujia. Mutta kun asia
nyt kerta oli sillä tavoin, niin soi hän noille kolmelle rouvalle
tilaisuuden parin tai kolmen päivän yhdessäoloon, kehoittaen omaa
vaimoaan viipymään lasten luona niin kauan kuin se oli huviksi ja
hyödyksi sekä hänelle että heille. Olihan kummassakin paikassa ilma
mahdollisimman puhdasta ja terveellistä.
Määrättynä päivänä saattoi hän puolisonsa asemalle, johon
palvelustyttö oli jo kulettanut korin täynnä kaikenlaista hyvyyttä,
jonka määränä oli noiden kolmen tilapäälesken yhdessä oloa osaltaan
juhlallistuttaa.
Asemalta lähdettyään teki Salander pitemmän kävelyretken toistamiseen
tai kokonaan uudesta rakennettujen korttelien kautta, etsiskellen
katseillaan taloja, joiden rakentamiseen hän oli lainannut
liikenevää kapitaalia. Mutta kun hän ei ollut mikään ahkerampi
kaupunkikäyskentelijä, niin ei hän nyt enää voinut niitä löytää.
Siinä kävellessään johtuivat hänen ajatuksensa vallalla olevaan
arveluttavaan rakennuskuumeeseen, jota hän tosin itsekin avusti, sekä
niihin puheisiin, joita oli jo käymässä välttämättä tapahtuvista
rakennuskonkursseista. Tulkoonpa, ajatteli hän, onhan minulla
ensimäinen kiinnitys ja sitäpaitsi: joka mukana häärää, se saa
mukana seuraukset kärsiä. On parasta marssia ajan kanssa yhtärintaa,
kyllä se kaikki taasen sovittaa. Ja mihin ryhtyisivät meidän
käsityöläisemme, jollei edes olisi tuota vähää rakennustyötäkään.
Hän katseli tarkemmin muuatta kaunista taloa, jossa näytti olevan jo
asukkaita, koska alakerrassa järjestettiin juuri kauppaliikettä tai
tavaravarastoa ja muiden kerroksien ikkunoissa oli uutimet. Hänen
siinä seisoessaan tuli talosta ulos Louis Wohlwend ja huomasi Martti
Salanderin.
"Hei", huudahti hän, "siinähän sinä vanha ystäväni oletkin kuin
kutsuttuna! Olin juuri aikeissa tulla sinua konttorista etsimään!
Miten mielelläni veisinkään sinut heti ylös, sillä me asumme
toistaiseksi tässä talossa, mutta naisväki ei ole vielä kunnossa ja
he kähähtäisivät kuin kissat, jos minä herran sinne toisin!"
"Vai niin, sinä olet hankkinut asunnon ja aiot siis jäädä tänne?"
sanoi Salander, vihdoinkin sanoiksi päästessään.
"On hyvin mahdollista, että me jäämme ainakin niin kauaksi kuin pojat
on kouluutettu. Sillä sen minä olen saanut päähäni, että heidän on
täällä käytävä koulu; pitäähän heidän toki pysyä sveitsiläisinä.
Me olemme muutamia viikkoja matkustelleet ympäri, käyden Genfin
järvelläkin. Lausannessa minä löysin yksityisen opiston, joka minua
hyvin miellyttää. Siinä aion minä heitä käyttää vuoden verran ja
sitten saavat he täällä tai muualla saksalaisessa Sveitsissä käydä
läpi hyvän keskikoulun, gymnaasin tai realikoulun."
"Mitä heistä sitten pitäsi tulla?" kysyi Salander.
"Minun tahtoni on, ettei missään tapauksessa kauppiaita! Minä olen
saanut siitä tarpeeni, koska kaikille ei ole suotu erään Martti
Salanderin onnea!"
Tämä ei ottanut pahakseen puhetta, minkä hän oli saanut kuulla
muiltakin, joille oli hullusti käynyt, vaan hymyili hyväntahtoisesti:
"Siis aiot sinä poikia opiskelemaan?"
"Opiskelemaan, hm! Kyllä ja ei! Pelkään etteivät pojat ole siihen
oikein tarpeeksi intelligenttejä. Mutta sentäänkin tuntuu minusta
että he voisivat hallita teoloogisia opinnoita!"
"Teoloogisia? Niidenhän nykyään pitäisi olla suorastaan vaikeimpia ja
vaativat ne päinvastoin mitä terävintä kykyä!"
"Ei niinkään kuten luulet!" vastasi Louis Wohlwend, etevämmyyden
tunnolla silmiään vilkuttaen. Mutta kun kumpikaan ei oikeastaan
tiennyt, kuinka toinen luuli tai tahtoi luulla, jättivät he tuon
keskusteluaineen.
"Minne sinä menet?" kysyi Wohlwend.
"Toimistoon; minä vein vaimoni asemalle, hän matkusti muutamiksi
päiviksi pois ja sitten minä olen vähän kävellyt. Lieneepä jo aika
mennä!"
"Minä saatan sinua vielä vähän matkaa! Mutta apropos, mitäs sinä
siihen sanot, että minä asun sinun talossasi?"
"Minunko talossani? Missä sitten? Eihän minulla ole mitään taloa!"
"Siinä josta äsken tulin ulos! Puhelin omistajan kanssa nykyisistä
rakennusoloista ja sain luonnollisesti tietää, mistä hän on rahoja
saanut. Se on siis yhtä hyvin sinun kuin hänenkin talo!"
"En käsitä kuinka! Vaikkapa tuon miehen täytyisikin se luovuttaa,
niin joutuisi se ennen muille kuin minulle, siitä olen varma!"
"Kuka sen sanoo! Jos kauppahinta laskeutuu kolmannelta tai
neljänneltä osaltaan, niin on talo sinun!"
"Mutta onko se talo sitten todellakin se, johon minä olen rahoja
antanut? Mikä sen omistajan nimi on?"
"Mitä, etkö sinä omia talojasi tunne? Herran nimessä, Martti, sinähän
olet suurellinen!" Tätä sanoessaan silmäsi Wohlwend pistävästi vanhaa
ystäväänsä, joka sattui olemaan puolen askelta edellä eikä huomannut
tuota ilkeää silmäystä.
Hän ei nähtävästi itsekään tiennyt, mikä hänessä herätti tuon pienen
suuttumuksen kihauksen, Salanderin menestyskö vai hänen huoleton
tyyneytensä. Hän oli jo ehtinyt tietoonsa onkia enemmänkin kuin mitä
hän ilmaisi, jota vastoin Salander ei edes tiennyt, missä ne talot
olivat, joihin hänellä oli kiinnitys. Ja sitä piti Wohlwend kuin
persoonallisena loukkauksena. Eikä Salander edes kunnioittanut häntä
uudestaan kysymällä talonomistajan nimeä, joka äsken oli jäänyt
sanomatta.
Mutta tuskin oli hän tuon puoli askelta jouduttanut, kun ilkeä ilme
hänen silmistään hävisi ja hän jutteli edelleen.
"Vanha ystäväni! Mitäs minun pitikään sanoa: niin, olen epätietoinen
suhteestani sinun kaikkein armollisimpaasi. Mielelläni minä kuitenkin
asiain nykyisellä kannalla ollen kävisin häntä tervehtimässä,
vallankin kun minulla on naisväkeä, joka tarvitsisi sopivaa
seuraa. Äitinsä aikaisen kuoleman takia eivät he ole päässeet
osallisiksi hienommasta kasvatuksesta, vaikka tosin ovatkin opetusta
saaneet kiertäviltä hengellisiltä tai maallisilta opettajilta,
miten milloinkin on soveltunut. Mutta se ei paljon merkitse eikä
siitä olisi mitään sanomistakaan, jos heillä korvaukseksi olisi
seurustelutaitoa enemmän kuin mitä he kotioloissaan saattoivat
omistaa -- mutta siinäpä se juuri onkin. Näin ollen minun on heidät
ennenpitkää saatava johdetuiksi johonkin perheeseen, jossa he voivat
oppia jotakin, noin vain välttämättömintä --"
"Siinä tapauksessa koputat sinä väärälle ovelle", keskeytti hänet
Salander, "minun vaimoni elää jokseenkin erilleen vetäyneenä eikä
hän pidä edes sisäkköä. Pitkistä ajoista me olemme tulleet toimeen
yhdellä vanhan puoleisella palveliattarella, joten voit siis
käsittää, ettei meidän perheessämme ole naisille mitään opittavaa."
"Elähän sano! Rouvasi ei ole minulle suopea, sen minä kyllä tiedän,
mutta siitä huolimatta minä sentään tunnen kaikkea kunnioitusta häntä
kohtaan ja tiedän, että hän jo yksinäänkin kykenee mallikelpoista
kotia hoitamaan -- ymmärrähän tarkoitukseni! Enhän minä etsi
loistoa ja mieluisaa seuraa naispolosilleni, vaan esikuvaa kaikessa
toiminnassaan jalosta ja tyynestä naisesta --"
"Tuollaisella puheella sinä loukkaat Mariaa", keskeytti Salander
uudelleen tuon tungettelijan, "hän ei voi sietää sellaista puhetta
eikä hän ole vieläkään antanut anteeksi sille puhujalle, joka
tyttäriemme häissä kaikkien kuullen nimitti häntä jalon naisen
esikuvaksi!"
"Ahaa, nuo kuuluisat häät!" huudahti Wohlwend, "niistä minä
Budapestin harjasmarkkinoilla ollessani luin sanomalehtiuutisen. Minä
istuin aamiaisella edessäni silavapaistia ja seiteli erlauilaista,
otin sanomalehden käteeni ja luin siitä umpimähkään: 'Kuuluisiin
Kanaan, Camachan (jota minä en tunne) ja niin edespäin, häihin on
verrattava niitä vapaassa Sveitsissä erään herra Martti Salanderin
kahden tyttärensä miehelään mennessä toimeenpanemia häitä, joissa ei
ainoastaan kestitetty suurta kansanjoukkoa vaan myöskin esitettiin
valtiollisia näytelmiä ja allegorioita, kaikki vapaan taivaan alla!'
Siitä sinun täytyy minulle vielä kertoa! Kuvailehan mielessäsi,
kuinka se teki minut sähköiseksi ja kuinka minulla silavapaistista
huolimatta tuli vesi suuhun!"
"Sitten toisella kertaa!" sanoi Salander, joka oli punastunut ja
käynyt hämilleen sekä katsoi kelloaan, "nyt minun kumminkin täytyy
mennä asioilleni, kello on pian yhdeksän!"
Mutta Wohlwend tarttui häntä takinnapista: "Vielä sana, vanha
ystäväni! Sinä olet siis yksinäsi kotona? Me emme ole saaneet vielä
kertaakaan oikein perinpohjin jutella, joten olisi hauska että sinä
söisit tänään meidän kanssamme, jollei sinulla mitään muuta ole
mielessäsi! Meillä tosin ei kaikki ole vielä täysin järjestyksessä
eikä kyökin puolellakaan mitään ylellisyyksiä -- vaan tiedänhän, että
sinä suostut tulemaan! Meidän on oltava omien seinien sisällä, jos
tahdomme häiriytymättä olla. Sinä lupaat tulla, eikö niin?"
Tämä Wohlwendin uusi tinkaaminen ei ollut Martille mieleen, vallankin
kun hän muisti Maria rouvan vastenmielisyyden. Mutta se seikka, että
hän kerta oli päättänyt syödä ulkona sekä oli utelias uudelleen
näkemään sitä kaunotarta, jonka ylisteleminen hänen vaimossaan oli
synnyttänyt niin herttaisen iloisuuden, muutti äkkiä hänen mielensä
tai sitten verhosi hänen tietoisuutensa jonkunlaiseen sumupilveen,
ja niin hän antoi lupauksensa, jonka jälkeen Wohlwend kiiruusti
poistui ja Salander vihdoinkin pääsi työpaikkaansa lähtemään.
Hän jäi muutamiksi hetkiksi työhön senkin jälkeen kuin hänen
väkensä oli poistunut ja loi iloisin mielin silmäyksen liikkeensä
kaikinpuoliseen tilaan. Missä vaikeuksia pyrki esiintymään, eivät ne
johtuneet itsensä pettämisestä tai ajattelemattomasta menettelystä
ja saattoi niitä kohdata tyynin mielin. Siinä päivällishetken
hiljaisuudessa silmäili hän tutkivasti myöskin kirjoja samoinkuin
persoonallisia muistiinpanojaankin tärkeämmistä tapauksista yleensä
ja huomasi tyydytyksellä, minkä hän muutoinkin tiesi, että hänen
kauppaliikkeensä ei kulkenut eteenpäin uhkarohkein harppauksin,
vaan tasaisena, tyynenä virtana. Siinä luuli hän kiitollisin
mielin huomaavansa itseään suosivaa onnea, jonka avulla hän oli
aikaisempien onnettomuuksiensa jälkeen tavannut ainoastaan rehellisiä
ja luotettavia liiketuttavia tai vieläpä itsekin näitä puoleensa
vetänyt, jos hän nyt kerta tahtoi niin turhamainen olla ja sillä
itseään ylistellä.
Nyt alkoi kirjoituspöydän yläpuolella oleva tukeva kello pärrätä,
löi neljännestunnit ja sitten voimakkaasti yhden kerran, johtaen
Salanderin mieleen mitä hän Louis Wohlwendille oli luvannut sekä
samalla, että tämä hänen vanhin ystävänsä oli lähes ainoa ihminen,
joka hänet oli onnettomuuteen saattanut, eikä vain yhden kerran.
Hän säikähti ilmeisesti, sulki jälleen muistiinpanokirjat ja mietti
epäröiden, eikö hän tekisi paremmin, jos seuraisi Maria vaimonsa
tunteita eikä menisi sinne ja ylipäänsä kerrassaan katkaisisi
välinsä tuon omituisen veitikan kanssa. Mutta ajatellessaan, kuinka
Wohlwend sentään osoitti hyvää tahtoa ja kuinka hän oli jo ryhtynyt
toimiin vapaehtoisesti korjatakseen entistä, tuntui hänestä kuitenkin
mahdottomalta ja julmalta kohdella miestä sillä tavoin nyt, kun hän
näytti pelastuneen ehkä enemmän mielettömän kuin huonon elämänsä
hairauksista sekä päässeen lepoon.
Niinpä nousi hän tuolistaan, etsi apulaistensa hius- ja vaateharjat,
joita nämä säilyttivät eräässä nurkassa, pesi kätensä ja somisteli
itseään sikäli kuin hänen ijälleen soveltui naisten kanssa
päivällisille mentäessä. Sitten soitti hän talossa asuvaa renkiä ja
käski hänen sulkea konttorin sekä sanoa kirjanpitäjälle, että hän ei
luultavasti enää iltapäivällä tule sinne.
Perille tultuaan kiipesi hän kolmet portaat ylös, kunnes löysi
asunnon, jonka ovella oli nimikortti _L. Wohlwend-Glavicz_. Joskin
korkealla sijaitseva asunto todisti vaatimattomuutta, niin ilmaisi
kortti omistajansa sittenkin kuuluvan niiden ryhmään, joilla on
aina jotakin näperreltävänä kelpo nimensä ympärille. Martti pudisti
päätään ja käsi jo kellon vetimessä epäröi hän viimeisen kerran. No,
ei se pohjaltaan ole muuta kuin pientä turhamaisuutta, hänellä kun
nyt on siihen hyvää aikaa! ajatteli hän ja nykäsi kelloa. --
Kului vähän aikaa, ennenkuin poika avasi oven ja ääneti kumartaen
laski vieraan sisään. Eräässä huoneessa näkyi avoimien ovien
kautta katettu pöytä, jonka ääressä toinen poikasista laski
lautasella olevia manteleita. Kummallakin pojalla oli samantapaiset
saappaat kuin isälläkin sekä pitkät, kellahkon väriset takit kuten
herrasväkien palvelioilla. Samanlaista makua noudattaen oli hiukset
sivelty pomadalla ja liimattu tasaiseksi ohimoille. Siten tekivät
he vaikutuksen lapsista, joita vanhempansa eivät osaa pukea. Kun ei
ketään vielä kuulunut, kysyi Salander sen nimeä, joka hänelle oli
avannut oven, sillä hän oli sen unhoittanut.
"Georg!" vastasi tämä jälleen kumartaen, "ja tuo on Louis."
"Oikein! No, ja missä isänne on?"
"Tuolla sisällä hän istuu!" sanoi Georg ovea osoittaen. Martti
koputti ja sieltä kuului kehoitus astumaan sisään.
"Ah, veli Salander!" huudahti Wohlwend, joka istui pienen pöydän
ääressä ikkunan luona ja kirjoitti, mutta nousi nyt ylös ja kätensä
ojentaen astui Salanderia vastaan, "tervetuloa luoksemme!"
"Täytyy pyytääkseni anteeksi myöhästymistäni", sanoi Salander, "minä
unohduin kokonaan konttoriini, kunnes kello löi yksi!"
"Ei se mitään! Näet, että minäkin olin työssä; minä mies parka
saan alituisesti olla vaimoni omaisuuden takia toimessa. Se on
vähän hankala paikkakunta se siellä Unkarissa. Kälylläni on tosin
oma asianajajansa, mutta senkin toimintaa täytyy minun yhä pitää
silmällä. Minulla on tässä juuri käsillä hänen viimeinen laskunsa.
Mutta katsotaanhan nyt, missä naiset viipyvät!"
Hän pani muutamia pöydällä olevia papereita kokoon ja sulki ne
piironkiin.
"Katsohan vain tätä mööbeliä, kuinka hyvin se on maalattu!" sanoi
hän, "puhdasta kuusipuuta ja näyttää pähkinäpuulta! Meillä on
nimittäin kokonaan vuokrattu talous, vuoteet ja kaikki, kunnes
toistaiseksi tänne jääminen on päätetty. Ruokakin meillä on tänään
ravintolasta. Tosin me toimme keittäjän mukanamme, mutta hän ei osaa
vielä selviytyä täkäläisten laitosten kanssa."
Muuan ovi aukeni ja sisään astui rouva Alexandra Wohlwend-Glavicz.
Hän kävi kahisevassa silkissä ja oli suunnilleen miehensä kokoinen;
kuitenkin näytti hän ottavan vaarin miehensä katseista, ikäänkuin
peljäten tekevänsä jotain nurinkurisesti. Kasvot olivat hänellä
hyvin muodostuneet, mutta ilmeettömät ja ryppyisemmät kuin mitä pian
nelikymmenvuotiaalta, jonka ikäinen hän oli, olisi odottanut.
"Näetkös", kääntyi Wohlwend häneen, "täällä ei ole tapana suudella
kädelle, jos joku herra tulee. Puristaa vain kättä ja siinä kaikki!"
Salander huojensi rouvalta tuon manööverin seuraamalla tuota juuri
kuultua määräystä ja ojentamalla suorana seisoen kätensä.
"Hyvää päivää, herra valtioneuvos von Salander", sanoi rouva melkein
raa'alla äänellä, "minua ilahuttaa, että te olette niin hyvä ja
tulette meidän yksinkertaiselle päivällisellemme!"
Samassa hän Salanderin sijasta teki samanlaisen kumarruksen kuin
äsken Georg poika.
"Ei niin!" huudahti Wohlwend nauraen, "ei sinun tarvitse enää mitään
komplimangeja tehdä, jollei kättäsi kerta suudella!"
Rouva punastui vahvasti, huomatessaan sen pistävän silmäyksen,
jonka miehensä naurustaan huolimatta häneen heitti. Sillä tämä on
suutuksissaan vaimonsa ilmeisestikin opetelluista ja nurinkurisista
tervehdyssanoista. Onneksi hänelle, kun hän siinä peloissaan
seisoi, aukeni ovi uudelleen ja hänen sisarpuolensa astui esiin,
kääntäen ja kiinnittäen heti itseensä Salanderin katseen. Hän oli
todellakin kaunis ilmestys, yhtä kookas kuin sisarensakin, mutta
hyvinkin kahtakymmentä vuotta nuorempi ja valkoisessa puvussa, jota
hän kantoi, esiintyi hänen vartalonsa moitteettomana. Puku oli
yksinkertaista tekoa, ilman mitään röyhistyksiä ja huomattavimpana
koristeena oli valkea pitsikaulus, jonka läpi hiukan pääsivät
kuultamaan mitä kauniimmat olkapäät ja käsivarret, lisäten siten vain
kauluksen somuutta. Vieno kainous ja hänen olemuksessaan komeasta
ryhdistä huolimatta esiintyvä vaatimattomuus antoivat tälle kaikelle
jonkinlaisen hienomman, kuunvaloa muistuttavan loisteen. Salanderia
tervehtiessään hymyili hän vienosti, mikä oli enemmän syvän
henkäyksen kuin muihin kohdistuvan naurun kaltaista, ja Salander
demokraattisista tavoistaan huolimatta kumarsi, vetäsipä kätensäkin
esiin selän takaa, jossa hän oli niitä pitänyt.
Nyt juoksivat pojatkin esiin ja ilmoittivat sopan olevan pöydällä.
"Menkäämme sitten, ennenkuin se jäähtyy!" kehoitti Wohlwend.
"Se on ainoa, mitä keittäjä tänään on valmistanut, hyvää
itävaltalais-unkarilaista soppaa. Herra suurneuvos, saanko pyytää
sinua tarjoamaan kätesi vaimolleni ja menemään edellä, vasemmasta
ovesta".
Martin oli rohkaistava mielensä, seuratakseen reippaasti käskyä.
"Mistä hänellä lieneekin näitä lemmon temppuja?" ajatteli hän, "ennen
tiesi hän hitot niistä, yhtä vähän kuin minäkään!"
Pöydässä hän joutui tänään istumaan luonnollisesti rouvan
rinnalle, mutta sai sen sijaan vastapäätään istumaan ihanan
helleeniläis-syntyisen Myrrhan.
Hänen ihmeekseen tarttui Wohlwend heti soppakauhaan ja pisti sen
maljaan, sittenkun kyökkipiika, merkillinen ilmiö hänkin, oli ottanut
kannen pois.
"Tämä kuuluu minun virkaani!" sanoi hän Salanderille, joka katsoi
häneen, "saanko minä lautasen. Menettelemme vain yksinkertaisesti,
kun meitä on näin vähän."
Rouva oli nähtävästikin häpeissään, kun häntä tällä tavoin
hallittiin. Mutta miehensä ammensi lautasen toisensa jälkeen täyteen
tuota kunnon tavaraa, ojensi kullekin osansa ja varoi sitä maahan
läikäyttämästä.
Martti Salander seurasi kaikissa tilaisuuksissa, missä hän
sopan kanssa joutui tekemisiin, omaa tottumustaan ryhtyä sitä
viivyttelemättä nauttimaan, niin pian kuin sitä oli hänen
lautasellaan. Kun nyt ammentaminen oli päättynyt, ei hän empinytkään
kauempaa, vaan upotti lusikkansa liemeen ja vei sen huulilleen. Kun
hän oli lusikan puolitiehen nostanut, sanoi isäntä, joka näytti
tätä hetkeä vartoneen, odottamatta ja kuivalla äänellä: "Georg, lue
rukous!"
Hämillään pysäytti Salander ilmassa häälyvän lusikan ja katsahti
ylös. Kaikki pitivät käsiään ristissä edessään, jolla aikaa poika
suoritti pöytärukouksen. Niinpä ei Salanderille jäänyt muuta
neuvoksi, kuin antaa lusikkansa vaipua alas ja asettaa kätensä
ainakin eteensä pöydälle. Häneltä puuttui sentään rohkeutta ristiä
muiden mukana teeskennellen kätensä. Sillä välin saattoi hän vapaasti
katsella Louis Wohlwendia, kuinka tämä vakavana katsoi alas eteensä
ja tatarilaisten viiksien alla olivat hänen huulensa tiivisti yhteen
näpistettyinä kuin olisi hänellä kielenkärjellään ollut viininloppu.
Kun rukous oli lopetettu, nautittiin soppa enemmittä esteittä, ja kun
tavallisesti siinä toimessa puhutaan vähän, käytti Salander aikaa
ajatellakseen tuota tapausta. Että lapsikkaassa perheessä käytetään
pöytärukousta ja että Wohlwendkin, joka todennäköisesti appensa
kotona oli tuohon tapaan tutustunut, teki sitä, se ei ollut hänestä
niinkään outoa, vaan sen sijaan se tuntematon tarkoitus, jolla hän
oli vilpittömän vieraansa sallinut lusikkaan tarttua, ennenkuin
käskynsä antoi. Martti päätteli siis tästä, että sen oli täytynyt
erikoisesti häntä tarkoittaa ja samallakuin hän salaista huvia
tuntien huomasi siinä noita vanhoja oikkuja, ihmetytti häntä vain,
miksi niitä nyt vielä käytettiin ja eikö Wohlwend itse huomannut
loukkaavaa menettelyään. Niinkauan kuin hän tätä tunsikin tai luuli
tuntevansa, ei hän kuitenkaan aavistanut, että tuo kunnon ystävä oli
vähitellen täyttynyt eräänlaisella ilkeydellä, joka hänen itsensäkään
tietämättä hyvän tilaisuuden houkuttelemana tihkui esiin siinäkin,
missä hän sitä vähimmin halusi.
Wohlwendkin huomasi, ettei hänen vieraansa ollut aivan väliäpitämättä
sivuuttanut tuota kohtausta hänen uusimmassa keksinnössään ja
aloitti sen vuoksi pöytäkeskustelun seuraavasti: "Olet kenties
hämmästyksissäsi tuosta tavastamme! Sinä tiedät, etten minä ole
koskaan ollut tekopyhä enkä koskaan aio siksi tulla! Mutta näinä
aikoina ja sellaisessa elämässä, jota minun täytyi aijemmin viettää,
alati kierrellen ympäri mitä alhaisimmissa voitonpyyteissä ja
hyödyttömästi itseään uuvuttaen, oppii jälleen yhä enemmän katseensa
suuntaamaan ihmiskunnan vanhoihin ihanteisiin, voidakseen jotain
pelastaa, jolleikaan itsensä, niin kuitenkin lastensa hyväksi,
jotain, mihin nämä voivat kiinnittäytyä! Ymmärräthän!"
Salander huomasi, että naiset samoinkuin pojatkin katsoivat
tarkkaavasti puhujaa ja kasvonilmeistä päättäen pitivät hänen
sanojaan, jotka olivat heille uusia ja käsittämättömiä, jonakin
suurina viisauksina. Hän ei senvuoksi tahtonut perheenpäätä
vaikenemisellaan pulaan jättää.
"Olet aivan oikeassa!" vastasi hän. "Lukuun ottamatta kysymystä
kotihartaudesta, olen minä ollut sitä mieltä, että nähdessämme mikä
asema ristinuskolla on maailman historiassa ja nykyajan elämässä,
meillä ei ylipäänsä ole oikeutta salata lapsiltamme sen sisältöä,
sellaisena kuin se nyt kerta kaikkiaan esiintyy. Velvollisuutemme
on varata heille tilaisuus vakaumuksensa vapaaseen kehittämiseen
täysi-ikäisiksi joutuessaan; lisäksi täytyy heidän saada tietää,
millä on ollut kestävyyttä aina heidän aikaansa saakka ja kuulla mitä
uskonto itse itsestään sanoo eikä mitä muut siitä sanovat."
Kyökkipiika, pyöreä, luonnonruskea olento slovakkilaisen
talonpoikaisnaisen puvussa, kantoi nyt esille pari kolme riittävää
ruokalajia, joiden järjestys todisti vaatimatonta ja järkevää
aistia, kaukana rehentelystä. Myöskin viini, jota Wohlwend tarjosi,
oli maukasta, vaikkei suinkaan mitään kallista siebenbürgiläistä,
sekä suoraa tynnyristä laskettua; mitään hienompia pulloja ei ollut
näkyvissä.
"Tätä viiniä olen minä jo kerinnyt kotoa tuottaa. Juo vain
kylliksesi, se maistuu yhä paremmalta eikä tee mitään huonoa
vaikutusta", kehoitti Wohlwend.
Salanderia melkein hämmästytti tämä porvarillisen tukeva elämä, joka
oli alkanut rukouksella, samallakuin vieraassa kansallispuvussa oleva
palveliatar antoi sille jälleen jonkunmoisen ylhäisen sävyn.
Mutta Wohlwend jatkoi puheluaan.
"Sinä lausuit hyvin ajatuksesi, mitä tulee sinun kantaasi
uskonnollisessa lastenkasvatuksessa! Mutta minä menisin askelta
etemmäs ja sanoisin, että jos ensin olemme saaneet sen tälle
kannalle, niin on meidän säilytettävä ihanteellinen maailmankatsomus
myöskin meille vanhoille itsellemme tai on meidän se uudelleen
omistettava. Emmehän siitä ainakaan mitään kärsi!"
"Jospa vain tietäisin mitä hän tarkoittaa!" ajatteli Salander eikä
mietteissään ehtinyt kuulla kaikkia Wohlwendin sanoja, mutta pääsi
taas suunnilleen jälille, kun tämä jatkoi: "Niin, ystäväni! Minä
olen vakuutettu, että te välitöntä kansan tahtoa kunniakkaasti
toteuttaessanne olette erään suuriarvoisen asian jättäneet huomioon