Martti Salander: Romaani - 19

"Surkean onnen me olemme saaneet poikaimme kanssa jaettavaksi;
elämämmehän käy sitä surullisemmaksi ja käsittämättömämmäksi, kuta
kauemmin sitä kestää. Melkein soisin mieluummin, etten tietäisi
mitään omasta elämästäni!"
"Se tahtoo kaikki maksettavaksi takaisin, kuten huomaan", vastasi
rouva, "kuoleman vain ilmaiseksi antaa! Tuolla on vanha kotimme!
Jumalan kiitos, ettemme sen tilalle ylimielisyydessämme uutta
rakentaneet! Vaikka me molemmat olemme siinä aina olleet ahkeria ja
työteliäitä emmekä koskaan työtä hävenneet. Kätkeytykäämme sinne
vielä tänään huolellisesti ja pysykäämme siellä hiljaa sekä olkaamme
aivankuin ijankaikkisesti olisi yhtä hiljaista ja salaperäistä.
Palveliat eivät vielä voi mitään tietää! Mutta huomenna on maanantai,
silloin heidän täytyy viikon varalle noutaa pesuja kaupungin eri
kulmilta ja silloin he sen kyllä saavat kuulla, ja tiistaina
tulevat minun pesijättäreni, neljä kappaletta -- katkera viikko,
tämä ensimäinen -- tule, Jaakko, menkäämme sisään ja pysykäämme
hiljaa! Ainakaan sitä ei huomaa hyvä Jumala, hän kun ei meitä
persoonallisesti tunne, kuten pappi sanoo! On onni, ettei hän siis
myöskään voi kysyä meiltä lapsiamme. Hän ei näet saisi silloin mitään
jaloa nähtävää, kuten poikaveitikkamme rakastivat sanoa, jos toinen
ei sattunut jotakin tietämään! Tule sisään!"
Oli kuin tuo vaimopoloinen olisi tuntenut tarvetta saada puhelemalla
itsensä eloisaksi, näyttääkseen aviokumppaninsa edessä ryhdikkäältä.
Saipa hän mielenmalttiakin, sillä etehisessä tarttui hän reippaasti
päähänsä ja meni kenenkään huomaamatta ensin takahuoneeseen,
ikäänkuin siellä pyhähatun riisuakseen.
Eivät Salanderitkaan tänään enää kotiaan jättäneet. Kun Weidelichit
olivat poistuneet ja aviopari oli yksin, sanoi Martti: "Minulle
on käynyt tänään merkillisesti! Minä leikkautin aamulla tukkani;
vieressäni istui silloin muuan, jolta ajettiin partaa ja joka
sitä tehtäessä katseli akkunasta kadulle, aina siihen suuntaan
mihin parturi hänen kasvonsa juuri käänsi, milloin sinne, milloin
tänne, niin että hänen silmänsä kääntyivät toisinaan taivaalle,
toisinaan huoneen kattoon. Kun hän oli valmis, nousi hän ja kuivasi
pyheliinalla kasvojaan sekä sanoi raakauksen aikana nähneensä
jalkakäytävää ikkunan editse erikseen kulkeneen ei vähempää kuin
neljä tuttavaa, joista jokaisella yksi sukulainen tätä nykyä istuu
kuritushuoneessa. Se oli sentään jokseenkin vahva annos yhden ainoan
raakauksen aikana! Ja kuitenkaan hän ei arvellut lähestulkoonkaan
kaikkia ohikulkijoita nähneensä, parturi kun joka hetki nenänpäästä
tai leuasta käänteli hänen päätään sivuille. Muutamia arveli hän
mahdollisesti jääneen huomaamatta tai ei tunteneensa niitä, kun
sininen rautalankaverkko akkunassa jonkunverran hämmensi muotoa.
Minun täytyi kaiken viheliäisyyden uhallakin nauraa, ja nyt se on
pikaisesti itsensä kostanut!"
"Jollei tämä tapahtuma olisi niin häpeällinen", vastasi Maria,
"niin olisin minä iloinen siitä, että voimme ottaa tyttäret jälleen
luoksemme, sillä siitä ei liene kysymystäkään, pääsevätkö he nyt
erilleen vai ei!"
"Luonnollisesti! Se on, jolleivät he uuteen narrimaisuuteen lankea,
nimittäin siihen, että katsoisivat pitävänsä puolisoidensa, joihin
he kerran ovat vihityt, onnettomuuteen jouduttua pysyä heille
maailman edessä uskollisina ja etsiä palkkansa tietoisuudesta, että
ovat lujamielisesti laupeutta harjoittaneet. Onhan sellaisesta
esimerkkejä!"
"Sinä unhotat, että siihen tarvittaisiin yhä vielä rakkauden kipinää,
joka kuitenkin on kauan sitten sammunut!"
"Voit todellakin olla oikeassa! Sitä parempi! Mutta mehän puhumme
jo molemmista herroista, vaikkei ole lainkaan sanottua, että
mestari Julian, se lintumies, kulkisi veljensä teitä! Hän on voinut
olla, jolleikaan kunnollisempi, niin varovaisempi, sukkelampi ja
onnekkaampi!"
"Minä olen varma, että hän saavuttaa toisen ennenkuin ehkä
luullaankaan. Miksikäpä hän juuri tässä seikassa toisesta eroaisi?"
"Sitä pahempi minulle!" sanoi Salander synkästi, "tai pikemminkin
meille kaikille! Jos ainoastaan toinen niin kurjasti haaksirikkoutuu,
niin ei se ole samaa, kuin jos molemmille niin kävisi; silloin
vasta ne joutuisivat jokaisen hampaisiin nuo huomiota herättäneet
kaksoishäät, jotka minä panin toimeen ja jotka minun saattoivat
neuvostoon, kuten joka mies tietää, ja joista säilyy pilkallinen
sananparsi vielä meidän jälkeemmekin; ja täten minä olen enemmän
vahingoittanut kuin hyödyttänyt valtiollista puoluesuuntaani, yleensä
kansanasiaa! Ja tytöt jäävät kuin eläviksi muistomerkeiksi siitä
mokomasta historiasta. Entäs sitten Arnold! Jo silloin puhuttiin
ainoastaan salanderilaisista häistä; jos hän nyt vihdoinkin palaa
kotiin, niin olenpa minä kiinnittänyt kauniin lisäkkeen hänen
nimeensä, kun hän alkaa julkisuudessa esiintyä!"
"Sellaista pelkoa ei minulla sentään ole", vastasi Maria miettivästi;
"ethän sinä toki ole niin heikolla pohjalla ja mitä Arnoldiin tulee,
niin on hän aina saava sen hyvän nimen, jota hän tarvitseekin.
Myönnän kyllä, että niin kovin kuin toivonkin hänen kotiintuloaan,
minä sentään nyt säikähtäisin, jos hän joutuisi tänne keskelle tätä
häväistysjuttua. Voi sentäänkin niitä kelvottomia roistoja!"
"Älkäämme tämän takia unhoittako Setti poloista, joka tälläkin
hetkellä neuvotonna istuu surullisessa Soittolassa!" sanoi Salander,
jonka ajatukset viimeisten sanojen johdosta suuntautuivat tyttären
kohtaloon. "Minä lähtisin heti Unterlaubiin, jollen tietäisi,
ettei siitä nyt ole mitään hyötyä. Luultavasti on hän iloinen
saadessaan muutamia päiviä olla kenenkään häiritsemättä omain
ajatustensa parissa. Oikeudellista apua hän ei vielä tarvitse,
asema kun on yksinkertainen. Mukaan antamamme rahaperintö on
luonnollisesti hävinnyt ja muuta myötäjäisomaisuutta he eivät voi
häneltä ottaa. Niinpä ajattelen minä, että toistaiseksi lähetämme
hänelle vain sähkösanoman, antaaksemme hänelle, jotain elonmerkkiä.
Hän ilmoittakoon sitten, pitääkö hänet noutaa ja milloin. Kauan ei
kestäne, ennenkuin hänen on lähdettävä, sillä joka tapauksessa on
konkurssi varma ja ensimäinen, mikä tapahtuu, on pakkohuutokauppa,
kiinteimistön myynti."
"Sitten saamme ruveta huolehtimaan tilasta", vastasi Maria rouva,
"kun samalla kertaa saamme kahdet myötäjäiset majoittaa, joista yhdet
täyttävät kutakuinkin yhden asuinhuoneen. Minä olen nähnyt siksi
paljon vaivaa niistä rihkamista, etten niitä mielelläni hunningolle
jättäisi. Mutta kirjoita nyt se sähkösanoma, että Leena saa sen
kiiruusti viedä. Puolipäivä lähenee ja Setti voi sen saatuaan ehkä
paremmin syödä. Todennäköisesti hänellä on taasen meidän takiamme
itsesoimauksia."
"Minä aion mennä itse, että Leena saa olla kyökissä", sanoi Salander,
"minä olen näistä kurjista tapauksista käynyt nälkäiseksi!"
"Jää vain kotiin!" huudahti Maria, "kyllä minäkin voin ruuan laiton
lopettaa, jos niin tarvitaan. Jos sinä nyt menet postiin, niin
voit kohdata joukon hyviä ystäviä ja muita armeliaita sieluja,
jotka täynnä osanottoa alkavat sinulta udella ja silmiesi edessä
sähköttävät edelleen sen mitä sinulta kuulevat!"
Salander hytkähti.
"Totisesti sinä olet oikeassa! He ovat nyt jo kaikki olleet
aamuryypyillä ja joukossa on ollut niitä, jotka ovat jo saaneet
tiedon asiasta. Ja muutamien ihmisten mielestä kannattaa aina
tuommoisista muutamia satojatuhansia koskevista asioista sähkösanomia
lähetellä!"
Hän otti siis kaavakkeen, kirjoitti siihen lakoonisin sanoin
välttämättömimmän ja antoi sen vaimolleen.
Tämä luki sen, mietti hetkisen ja alkoi kirjoittaa uudelle
kaavakkeelle. Ihmeissään luki Martti sen, kun se oli valmis.
Maria ei ollut muuttanut mitään, varustanut vain siinä olevat
lakoonisuudellaan tylysti vaikuttavat sanat asiaan kuuluvilla
pienillä sidesanoilla.
"Ethän sinä ole siihen lisännyt muuta kuin pronomineja, artikkeleita,
muutamia prepositsioneja ja sen semmoisia. Siten tulee sähkösanoma
vain kolme kertaa kalliimmaksi!" sanoi hän, yhä vielä ihmeissään.
"Tiedän kyllä, että se on ehkä hupsua", selitti Maria
vaatimattomasti, "mutta minusta tuntuu, että nuo pienet lisät
lieventävät kirjoituksen, ympäröivät sen ikäänkuin pumpulilla, niin
että Settistä on kuin kuulisi hän meidän suullisesti puhuvan, ja sen
vuoksi minua ei taksa huoleta. Mutta jos tahdot, niin kirjoitan minä
itse alle!"
"Merkillistä, kuinka oikeassa sinä olet!" puheli Salander, joka oli
uudelleen lukenut nuo kolme neljä riviä. "Se tekee tosiaankin hienon
ja sydämellisen vaikutuksen. Mistä hitosta sinä olet oppinut tuon
ihmeen yksinkertaisen tyylitaidon? Ei, kyllä sinun täytyy panna
oma nimesi sen alle, minun, vanhan pedantin, mieleeni tuo ei olisi
juolahtanutkaan!"
Vähän myöhemmin ruokapöydässä istuessaan saivat he Settin
vastauksen, jossa hän ilmoitti aikovansa jonkun päivän kuluttua
jättää kotinsa, luvaten sitä ennen kuitenkin kirjeen lähettää. Se
saapuikin maanantaina. Siinä kerrottiin lyhyesti häntä kohdanneesta
säikäyksestä ja paikalle saapuneiden virka- ja ammattimiesten
toimeenpanemista, vuorokauden kestäneistä tutkimuksista, joissa
Isidorin täytyi kuulustelua varten olla saapuvilla. Alussa
oli tämä näyttänyt uhmailevalta ja ylpeältä sekä muutoinkin
tyhmästi käyttäytynyt. Mutta kun miehet, joiden joukossa oli
hänen virkatovereitaan, joiden kanssa hän oli ollut sinut, äkkiä
alkoivat häntä kuivasti teititellä, käskien hänen seisoa siinä
tai siinä tai istua johonkin nurkkaan odottamaan, kunnes häntä
kutsuttaisiin, ja kun lopuksi poliisisotilas tuli näkyviin, jääden
kanslianovelle, niin silloin oli hän huomannut olevansa hukassa ja
itkien tunnustanut kaikki, mitä häneltä kysyttiin, sotkien kuitenkin
sekaan valeita, joista hän myöskin joka kerta sai tarpeellisen
ojennuksen. Kun häntä kirjojen ja asiakirjain mukana vietiin sitten
pois, oli hän vaimolleen huutanut vain lyhyet hyvästit, lisäten,
että hän valitettavasti oli nyt valtiovanki (ikäänkuin hän olisi
jotain jalompaa ja hienompaa suorittanut) ja että hän toivoi pian
olevansa takaisin kotona, jonka vuoksi rouvan tuli pitää kotona
hyvää järjestystä! Muutamiin aikoihin ei hän, Setti, ollut enää
saanut mitään tarverahoja, vaan oli hänen täytynyt jokaiseen eri
tarpeeseen välttämättömät rahat pyytää kansliasta. Nyt oli kyökkiä
ja hänen vaatekaappiaan lukuunottamatta kaikki lukittu sinetillä.
Hänen rahaperinnöstään ei näkynyt jälkiäkään. Kuitenkin oli hänelle
luvattu, että hänen tuomansa irtaimisto annettaisiin pois heti kuin
oli määrätty konkurssipesän hoitaja. Niin kauaksi hän ei kuitenkaan
haluaisi jäädä ja jos hänellä olisi vähän matkarahaa, niin palaisi
hän vanhempainsa luvalla viipymättä sinne, josta hänen ei koskaan
olisi pitänyt lähteäkään.
"Huomenna on tiistai", sanoi Salander, "minä aion hänet huomenna
noutaa. Meidän pitää hänelle heti sähköttää, että hän panee
välttämättömimmät tavaransa kokoon, ollakseen valmiina. Lieneekö
hänellä enää koreja ja kirstujakaan? Lyön vetoa, että se mies on
kaikki hutiloinut ja matkoilla hävittänyt!"
"Minä näin siellä vielä olevan hänen täältä viemänsä kirstut, ja
korit", vastasi Maria, "miehillä oli matkoillaan mukana pienet
käsikapsäkit."
"Aivan kuten tekee tuo suuri päivärahojen ahmija von Gauchlingen,
joka vuodesta vuoteen huilaa ympäri maata, mukanaan yöpaita vanhassa
nahkaisessa asiakirjasalkussa!"
"Muutoin minä haluaisin tulla mukaan", ryhtyi Maria taas puhumaan,
"ja arvelen, että me rautatiestä piittaamatta voisimme ottaa vaunut,
niin ei meidän Settin kanssa tarvitseisi jalan asemalle kävellä ja
voisimme hänen tavaransa ottaa heti mukaan. Ei haittaa, jos he siellä
näkevätkin, että hänellä on vielä jossakin koti. Ja tänne saavumme
me juuri hämärissä, niin ettei ole kellään mitään töllistelemistä.
Jotain kylmää ruokaa meidän on varalta otettava mukaan, sillä tiesi
onko hänellä siellä mitään! Matkalla meidän sitten ei tarvitse
ollenkaan pysähtyä."
"Minä olen kaikessa yhtä mieltä! Sinä, joka vastustit näitä
kovanonnen avioliittoja, ajattelet nyt kaikkea mikä minunlaiseni
mieleen ei lainkaan johtuisi!"
He panivat tuumansa toimeen, ollen menomatkalla peloissaan, missä
tilassa he tyttärensä tapaisivat. Setti näytti jonkun verran
laihtuneelta, kalvakalta ja väsyneeltä, mutta kuitenkin virkeämmältä
kuin mitä vanhemmat olivat kuvitelleet. Tunto siitä, että oli
vapautunut itse ansaitsemistaan onnettomista kahleista, oli kenties
häntä itsensä tietämättä pitänyt tasapainossa.
Myöskään hän ei ollut yksinään Soittolassa, vaikka palvelustyttö
ja kirjuri olivatkin lähteneet tiehensä. Kuten kotiin, jonka tuen
äkillinen kuolema on murtanut, tulevat naapurittaret leskeä tukemaan
ja lohduttamaan, niin oli tännekin joka päivä tullut Unterlaubista
muutamia arvokkaita rouvia avustamaan ja huvittamaan hyljättyä
maakirjurin rouvaa. Niinpä istui nytkin kaksi heistä sukkaa kutoen
niillä kirstuilla, joita täyttämässä ja sulkemassa he olivat
olleet apuna, sillä aikaa kuin Setti kokoili jälellä olevista
ruokatavaroista viimeistä ateriaa, teetä, voileipää ja munakakkuja.
Äidin mukanaan tuomat palat olivat lisäksi hyvin tervetulleet. Kun
hevosia täytyi syöttää, lähetti Martti ajurin johonkin ravintolaan
Unterlaubissa ja antoi hänelle samalla toimeksi lähettää sikäläinen
kunnanesimies Soittolaan, jotta hän sulkisi ovet ja ottaisi avaimet
viralliseen huostaansa.
Kylän rouvat ottivat osaa tuohon omituiseen tilapää-ateriaan ja
sen päätyttyä estelyistä huolimatta puhdistivat käytetyt astiat
ja laittoivat kyökissä kaikki järjestykseen. Sitten kaatoivat
he virutusveden pois, puhdistivat rännin ja asettivat pienen
kaislaluudan, joka oli vielä vallan uusi, siististi nurkkaan. Veden
jäännöksellä he vihdoin sammuttivat liedessä kytevän hiiloksen.
Silloin saapui juuri kunnanesimieskin. Hän selitti virkasinetillä
lukitsevansa vielä auki olevat huoneet ja säiliöt ja oli tuonut
mukanaan siihen tarvittavat kapineet, sinettilakkaa, nuoraa ja
leimasimen, vieläpä vahatangonkin, hän kun ei ollut tällaisissa
toimituksissa tottunut kaikiste tarvittavaa kynttilää löytämään.
Täällä oli tosin huoneessa pari kaunista kynttilänjalkaa, jotka
rouva Salander kerran oli ostanut. Hän aikoi niistä ottaa toisen tai
molemmatkin, koska ne kuuluivat rouvalle; sitten saisi panna sinetin
ovelle. Mutta kunnanesimies selitti, että kynttiläjalkain oli jäätävä
inventeeraukseen saakka, että paikkakunnalla oli jo tarpeeksi asti
sekaannusta, kaikki omaisuussuhteet kun näyttivät horjuvan kuin
maanjäristyksessä; monet pelkäsivät maansa mantunsa menettävän,
tietämättä kuinka. Väestön sanoi hän olevan kovin kiihdyksissään ja
jaarittelevan miljoonista, joita muka olisi hävinnyt.
"Sytyttäkäähän vahatankonne!" sanoi Salander ja ojensi hänelle
tulitikun. Tämä ryhtyi toimeensa ja saapui niin tuon pienen
seurueen kera askel askeleelta ulko-ovelle saakka. Martti väänsi
oven lukkoon ja antoi avaimen kunnanesimiehelle. Tämän jälkeen
ottivat he jäähyväiset noilta kahdelta rouvalta ja kiittivät heitä
osoitetusta ystävällisyydestä ja osanotosta, niin että nämä pyyhkivät
liikutettuina silmiään. Setti ei voinut itkeä; puoleksi lamautuneena
kunnanesimiehen sanoista nousi hän vaivaloisesti vanhempainsa kanssa
vaunuihin, jotka nopeasti lähtivät liikkeelle.
Nuo kolme jälelle jäänyttä henkilöä katsoivat hänen jälkeensä ja
lähtivät sitten hitaasti takaisin kylään.
"Ne ovat varakasta väkeä", sanoi yksi rouvista, "herra voisi
varmaankin korjata koko vahingon, jos tahtoisi; ja joka tapauksessa
he ovat oikein-ajattelevaa väkeä!"
"Hän olisi hassu, jos frangiakaan antaisi!" vastasi kunnanesimies.
"Minun mielestäni saisivat vahingon korvata oikeastaan ne, jotka
sellaisen miehen ovat notariuksekseen valinneet ja riistäneet
itselleen oikeuden siihen! Nyt saa valtiokassa kärsiä ja nyt ne
vaalihuvit maksavat!"
Vaunuissa vallitsi noiden kolmen henkilön kesken hyvän aikaa
äänettömyys, kunnes Salander alkoi surumielisesti puhua: "Tämmöistä
se nyt on ollut se Soittolan kannelsointu! Lapsi parka! Ja minä kun
ajattelin, kun se vävy hyväkäs metsänhakkautuksesta ja talonmyynnistä
höpisi, että minä ottaisinkin sen häneltä haltuuni ja järjestäisin
sen vanhuutemme hiljaiseksi turvapaikaksi. Nyt minä en ottaisi sitä,
vaikka lahjaksi saisin, sillä mahdotontahan meidän olisi siellä asua!"
"Setti on nukahtanut", sanoi Maria hiljaa, "antakaamme hänen levätä!"
Hän oli todellakin nukahtanut äitinsä rinnalle, hän kun viimeksi
kuluneina viitenä tai kuutena yönä ei luultavasti ollut paljonkaan
silmiään ummistanut. Isä ja äiti pysyivät sentähden vaiti ja
nojausivat suljettujen vaunujen perään, saadakseen sisällisesti
katsella kaikkia noita surullisia tapauksia sekä samalla pikkuisen
uinahtaa.
Oli jo kutakuinkin pimeä, kun vaununpyörät rämähtivät Münsterburgin
katukivitykselle ja vanhemmat siitä heräsivät. Mutta Setti heräsi
vasta kun vaunut äkkiä pysähtyivät talon eteen. Hän oli kuitenkin
niin unipohmeloinen ja raukea, että isän täytyi häntä taluttaa ja
vasta kuin uskollinen Leena kiiruhti esiin ja valaisi heille portaat,
elpyi hän ja huudahti hymyillen: "Tässä minä nyt olen! Hyvää iltaa,
Leena, ajatteles, kuinka iloinen minä olen! Ja sinä voit aina hyvin,
kuten näen!"
"Siinähän tuo, Jumalan kiitos, vielä menee, Setti kulta! Kunhan vain
kaikki lapset taasen pian ovat yhdessä, niin sitä pidetään vieläkin
iloa ja paistetaan kastanjoita kuin ennenkin!"
Hän sanoi sen kuitenkin vähän alakuloisesti, aivankuin hänellä olisi
ollut hiukan huono omatunto. Avattuaan herrasväelle asuinhuoneen oven
vetäytyi hän itse pois.
Pöydän ääressä istui, päätään käsiinsä nojaten, Netti sisar
Lindenbergistä. Myöskin hän näytti nukkuvan ja hänellä olikin siihen
hyvä syy, hän kun myöskin oli viimeiset yöt viettänyt unettomin
silmin ja oli iltapuoleen saapunut vanhempainsa kotiin jalkaisin
ja luonnollisesti läpiväsyneenä. Hänen miestään Juliania ei näet
ollut enää neljään päivään näkynyt ja häntä oli hävettänyt siitä
puhua. Kirjuri, joka ei häneltä sitä seikkaa tiedustellut, teki
mitä tahtoi ja palvelustyttö näytti epäluuloiselta. Mutta tänään
oli hän sanomalehdestä lukenut uutisen Isidor langon keikauksesta
ynnä lisäyksen, että huhuillaan erään toisenkin notariuksen
joutuneen tutkimuksen esineeksi. Tosin siinä ei vielä ollut
kysymyksessä Julian, vaan eräs toinen onnettomuustoveri, joka oli
hänen haltuunsa uskottuja varoja käyttänyt omiin yrityksiinsä.
Mutta Netti luonnollisesti ajatteli omaa miestään, samoinkuin sitä
yleistä onnettomuutta, johon kotielämä ja koko perhe oli kietoutunut.
Tuskassaan ei hän kyennyt muuta päättämään kuin rientää suoraa
Münsterburgiin; junaa ei kulkenut useampiin tunteihin ja myöskin
pelkäsi hän ihmisiä, joita olisi junassa, sekä samoin asemasillalla
seisoskelevia. Niin teki hän pikaisen päätöksen ja suoritti jalkaisin
tuon kolmituntisen taipaleen. Kuten myöhemmin ilmeni, eivät hänen
aavistuksensa ja pelkonsa olleet perusteettomia. Julian ei tosin
istunut vankina kuten Isidor, vaan oli hän, saatuaan ensimäisen
tiedon Soittolan tapauksista, paennut maasta. Ja se kiihtymys, joka
Isidorin virkapiirissä oli noussut niiden puolelta, jotka olivat
saaneet vahingoita kärsiä tai joita ne uhkasivat, löysi jo voimakasta
vastakaikua Lindenbergin alueella.
Kävi siis niin, että Salanderin vanhukset saivat samana iltana
molemmat tyttärensä taas kattonsa alle. Heidän sisään astuessaan
havahtui Netti unenhorroksestaan ja hoippui masentuneesti heitä
kohti. Isä ja äiti syleilivät ja suutelivat häntä. Toisiaan
vastapäätä jouduttuaan loivat tyttäret kuitenkin silmänsä alas ja
ojensivat toisilleen vain kätensä, niistä sentään hellittämättä.
Se kohtalonpaino, jonka he olivat päälleen sälyttäneet, kun he
kaksoisnuorukaisia kerran korvalehdistä nykivät, oli äkkiä käynyt
kaksinkertaiseksi ja uudelleen tunsivat he toistensa edessä häpeää.
Lindenbergistä tulleen siskon täytyi nyt selittää, miksi hän oli
tullut ja hän kertoi sen.
"Hän on pudistanut tomun jaloistaan", sanoi isä; "täällä kaupungissa
hän tuskin on! Mutta perusteellista työtä he ovat tehneet, ne
pellavapäiset heittiöt!"
Äiti kehoitti keskeyttämään neuvottelut täksi päivää ja menemään
levolle, sillä kukapa saattoi tietää, mitä tuleva päivä taas mukanaan
toisi.
"Ensiksi", sanoi Salander, "on Nettin huomenna hyvissä ajoin mentävä
takaisin Lindenbergiin ja jätettävä talo sekä kanslia asianomaisten
virkamiesten haltuun. Minä lähden mukaan ja pidän huolta, että se
tapahtuu säntillisesti, sillä siten me emme saa asioita hunningolle
jättää!"
Aamulla matkusti hän sitten Nettin seurassa Lindenbergiin ja sinne
kukkulalle päästyään sekä ympäristöä katseltuaan tunsi hän uudelleen
voimakasta harmia, että tällaisen rauhan ja kauneuden keskellä
saatettiin sillä tavoin riivautua ja julkeasti häiritä maailmaa ja
elämää.
Mutta sisällä talossa oli tarjona lisää uutta ja hyvä oli, että Netti
saapui ja lisäksi isänsä seurassa. Kansliassa isännöi jo joukko
tutkijoita, kunnanesimies, piiripäällikkö, muuan oikeusviranomainen
ja eräs toimitukseen kutsuttu notarius. He olivat panneet jo
merkille, että hävinneen maakirjurin rouvakin oli lähtenyt salaa
kotoaan, tietymätöntä minne. Hän tuli siis oikeaan aikaan,
ollakseen läsnä kuulustelussa, jonka jälkeen häntä vaadittiin
antamaan ilmi talossa löytyvä omaisuus sekä luvattiin hänen ottaa
mukaansa tarpeellisimmat tavaransa. Sen hän tekikin, isänsä avulla
ensin maksettuaan palvelian kuitiksi ja jätettyään kirjuripojan
viranomaisten huomaan.
Martti Salander saattoi samana päivänä turvaan tämänkin tyttärensä
kirstuineen ja lippaineen. Mutta tyttärien ennustus, että nuo kunnon
pojat pian kasvaisivat miehiksi, joista paljon puhuttaisiin, oli
harvinaisella tavalla käynyt toteen.


XVII

Joka päivä sisälsivät nyt sanomalehdet uutisia jatkuvista
tutkimuksista, joiden tulokset eivät olleet niin toistensa kaltaiset
kuin ne olivat Weidelichin veljesten jutuissa olleet. Siten saavutti
jokainen toisiin nähden vissin alkuperäisyyden, jommoista ei koskaan
olisi voitu mahdollisena pitää.
Isidorin virkapiiriin kuului joukko maalaiskuntia, jotka tähän aikaan
puuhailivat parannusta luottosuhteisiinsa. He muodostivat yhdyskuntia
keskinäisesti taatakseen kiinnelainoja ja sen semmoisia, sanoivat
sitten yhteisesti irti epäedullisimmat kiinnekirjat ja tarjosivat
lainanantajille uusia velkakirjoja huokeammin korkokannoin. Kun
samaan aikaan monet kapitalistit eivät enää pitäneet luotettavana
sijoittaa rahojaan osakeyrityksiin, tarttuivat he jälleen mielellään
maaomaisuuteen. Ja notarius oli koko liikkeen välittäjänä ja
johtajana. Hän järjesti lainan toisensa jälkeen, otti rahat vastaan,
lunasti irtisanotut kiinnekirjat, maksaen entiset saamamiehet
kuitiksi ja toimittaen uusille uudet kiinnekirjat sekä pitäen
pöytäkirjaa minkä miehestä lähti: kun tässä kaikessa oli miljoonia
kysymyksessä, niin menetteli hän ehkä hyvinkin vaatimattomasti, kun
hän noista haltuunsa joutuneista suurista summista käytti ainoastaan
muutamia satoja tuhansia koetellakseen onneaan pörssikeinottelussa.
Kun hän ainoastaan menetti, mikä oli oikein ja kohtuullista
sellaiselle, joka ei mitään ajatellut ja jonka toimintaa ei järki
johtanut, niin huomasi hän pian olevansa pakoitettu korvaamaan
varkain hankitun rahamäärän toisella samanlaisella ja jatkoi tätä
yhä ahkerammin. Hän laati vain miehekkäästi velkakirjoja ja pidätti
niillä saadut rahat, ensin jonkunlaista valintaa noudattaen, sitten
umpimähkään. Sitäpaitsi tämä kaikki vaati laajaa ja monipuolista
huolenpitoa, ja niin kykeni hän pitemmän aikaa pidättämään ihmisiä
kaikenlaisilla tyhjillä puheilla, vieläpä tukalimmassa tapauksessa
jollakin uudella yrityksellä heidät torjumaan, aina siinä toivossa,
että suuremmoinen onni hänet vihdoinkin yllättäisi ja saattaisi
kaikki järjestykseen. Hän oli vielä niinkin rohkea, että möi
ulkomaisiin pankkiliikkeisiin useita kuoletettuja velkakirjoja,
merkitsemättä niihin kuoletusta ja antamatta niitä takaisin
velkamiehille; pöytäkirjoista hän ne sentään poisti. Tällä tavoin
keinotteli hän useammin kuin kerran samalla velkakirjalla toisenkin
summan.
Näistä asioista hoiti hän kauan aikaa jokseenkin huolellisesti
salaista kirjanpitoa, kunnes se samoinkuin koko huijaaminen paisui
yli hänen voimiensa eikä hän siitä enää ollut selvillä.
Julianin menettely ei ollut niin monipuolista ja rohkeaa. Hän tyytyi
siihen, että jokaisesta valmistettavanaan olevasta velkakirjasta
teki omin käsin ja yön hiljaisuudessa kaksoiskappaleen tai parikin
sellaista, joita hän sitten säilytti erikoisessa aarrearkussa.
Niinpian kuin hän nyt tarvitsi rahaa, otti hän näistä yhden tai
useamman esille ja piti vain silmällä, olivatko alkuperäiset
kappaleet omistajistaan päättäen varmoissa käsissä. Mutta jos
varastossa syntyi puute, niin valmisteli ja muovaili hän kaiken
muotoisia velkakirjoja kokonaan omasta päästään ja piti vain siitä
huolen, että asianomaiset henkilöt olivat hyvissä varoissa eivätkä
rahamarkkinoilla ajelehtineet. Hän sälytti hyvinvoipien talonpoikien
hartioille velkoja kaukana olevien koroillaan eläjien hyväksi,
jotka eivät tästä salassa tapahtuvasta rikastuttamisestaan osanneet
uneksiakaan. Kun erittäinkin nämä kokonaan todellista perustusta
vailla olevat kiinnitykset näyttivät hyvin luotettavilta ja
pankkivirkamiehet, nähdessään niissä olevat nimet, hyväksyivät ne,
niin rajoittui Julian lopuksi kokonaan tähän hyötypuunsa mukavampaan
haaraan, johon hän ripusti runsaasti hedelmiä; niitä hän sitten aina
tarpeen mukaan poimi, voidakseen kuukauden viimeisenä päivänä peittää
melkoiset pörssihäviönsä.
Hänkin piti tuosta sivuliikkeestään kirjaa, ensinnäkin ettei löisi
laimin koronmaksuja pankkeihin, mikä ei olisi ollut viisasta, mutta
sitten myöskin sen takia, että kykenisi hyvässä järjestyksessä
maksamaan takaisin lainaamiaan rahasummia. Se oli juuri molemmissa
veljeksissä inhimillisen ihanteellisuuden jäännöstä, että he
harjoittivat vääryyttä edellyttäen Onnettaren avulla voivansa sen
oikeaan aikaan hyvittää eikä suinkaan häviöön joutua. Se se heidän
kevyttä mieltään piti vielä keikauksen jälkeenkin pystyssä sekä antoi
heille tietoisuuden, etteivät he kuulu tavallisten halveksittujen
syntisten joukkoon.
Noin viikko jälkeen paon sai Netti rouva Julianilta kirjeen, jonka
tämä oli kirjoittanut matkalla johonkin portugalilaiseen satamaan.
Osoite oli kirjoitettu väärennetyllä käsialalla.
"Hellästi rakastettu, kunnioitettava puolisoni!" kuului kirje.
"Katkera kohtalo on minut temmannut sinun sivultasi (lienet saanut jo
asiasta lähemmin kuulla!) ja pakoittanut minut jättämään sen pienen
maarääsyn, jossa minä olen syntynyt ja nuoruuden kokemattomuudessani
kompastunut yleiseen turmelukseen. Pakolaisena ja pannan alaisena
riennän minä kohti parempia maailmoja, missä vapaa miehen henki
saa täyden tilaisuuden kehitykseen ja jossa minä lyhyessä ajassa
toivon sovittavani sen harha-askeleen, mihin poroporvarillinen
ja rahanahnas kaupusmaailma minut vietteli. Minä voin sinulle,
kallis puolisoni, pyhästi vakuuttaa, että tämä harha-askel oli
pitkällistä marttyyriutta, että sen aiheutti taistelu olemassaolosta,
jota heikompi minä toistaiseksi olen, niin, sanon juhlallisesti:
toistaiseksi! Ja nyt, rakas vaimoni, niinkuin minä kerran olen
luvannut ikuista uskollisuutta senkin tapauksen varalta, että
vanhempasi tekisivät sinut perinnöttömäksi, niin luotan minä nyt
sinunkin uskollisuuteesi ja toivon, että sinä säilytät sen minulle,
nyt kun minä olen tehty isänmaahani nähden perinnöttömäksi! Niistä
maista, joiden läpi minä tähän saakka olen myrskyn nopeudella
matkustanut, en voi sinulle mitään mieltäkiinnittävää kertoa, kun en
luonnollisesti ole ollut tilaisuudessa mitään huomioita tekemään.
Mutta sieltä merien takaa toivon minä voivani sinulle perinpohjin
kuvata sitä uutta maailmaa, joka minulle on aukeava, niin pian kuin
olen päässyt tukevalle pohjalle. Siihen saakka minä en myöskään voi
sinulle mitään osoitetta antaa. Sano arvoisille vanhemmillesi minulta
sydämellisimmät terveiset sekä ole niin hyvä ja sano samoin minun
vanhemmilleni ja pyydä heiltä minun puolestani anteeksi! Minun on
nyt mahdoton heille kirjoittaa. Myöskin kälylleni Settille tuhansia
terveisiä! Surkuttelen vain veli parkaani, jonka he sieppasivat
kiinni! Minä luulen aavistaneeni, että hän tietämättään näytti