Martti Salander: Romaani - 04

Ei, ei vielä tänään, sanoi hän itsekseen, hänen täytyy vielä tämä yö
saada nukkua onnellisena ja surutonna, minkähän kyllä on ansainnut!
Huomenna on taas uusi päivä!
Talo lepäsi kuunvalossa äänetönnä heidän edessään; he avasivat
oven, lapset juoksivat taas edeltä sisään ja sytyttivät valkean ja
huone kävi eloisaksi pitkästä ajasta tähän vuorokauden aikaan. Äiti
huomasi sateenkaarikupposensa paperiin käärittynä makaavan lattialla,
nosti sen muiden huomaamatta ylös ja teki jotain asiaa kaapille,
pistääkseen sen hiljaisuudessa jälleen talteen. Hänelle teki
onnessaan hyvää yhdistää tuon sievän esineen omistukseen ja äskeiseen
tapaukseen hiukan taikauskoa, että se nimittäin vastakin tietäisi
muka onnea, niin kauan kuin se hänen hallussaan olisi.
"Laittautukaa nyt levolle, lapset! Aamulla pitää teidän ajoissa
nousta ylös ja hankkia einettä isälle ja meille itsellemme. Myöhemmin
menen minä sitte itse ulos".
Näin sanoen hääti hän innostuneet lapset kamariin, jossa hänellä oli
tapana heidän kanssaan nukkua. Isä tuli mukana nähdäkseen heidän
huoneensa ja peitelläkseen heitä. Ei siellä näyttänyt sellaiselta
kuin ihmisten luona, joilla juuri vastikään ei ole ollut enää mitään
syötävää, vaan kaikki oli puhdasta ja hyvässä kunnossa, sitäkin
enemmän viereisessä huoneessa, jossa rouva jo kuukausia sitten oli
pitänyt miehelleen vuoteen valmiina.
"Jollet sinä olisi tänään tullut", sanoi hän leikillään, "niin olisin
minä huomenna alkanut sinun vuoteestasi ja myynyt sen tarpeettomana,
ymmärrättehän!"
"Täydellisesti! Kumpa olisit sen vain jo ennemmin tehnyt sen sijaan
että olet sellaista nälänhätää kärsinyt! Mutta minun mielessäni on jo
parikin kertaa ollut eräs kysymys", jatkoi hän, osoittaen avonaisesta
akkunasta kuun valaisemaa ympäristöä. "Minne ovat näetkös joutuneet
ne monet kauniit puut, jotka ennen seisoivat tässä talon ympärillä?
Onko omistaja, senkin kollo, hakkauttanut ja myynyt ne? Nehän olivat
ravintolaa pitäessä melkoisena pääomana."
"Häneltä on otettu maa pois tai oikeastaan hänet on pakoitettu
luovuttamaan se rakennusalaksi, kun jotkut muut maanomistajat
laittoivat sen kautta tarpeettoman kulkutien. Sellaisena se nyt on,
kaikki varjokas vihreys on hävinnyt ja maanpinta muuttunut sora- ja
kivipohjaksi; mutta rakennuspaikkoja ei kukaan tule ostamaan. Ja
puiden mukana katosivat minun ansionikin!"
"No ne on miehiä, itse ilmanalankin ne tärvelevät! Mutta täytyy panna
jo levolle. -- Kuules, Maria!"
"Mitä, Martti?"
"Väitänpä, että olet unhottanut erään asian!"
"Minkä niin?"
"Vanhan saapaspihtini!"
"Täällä se on."
Hän veti sen esiin sängyn jalkopäästä.


IV

Salander oli vihdoinkin rauennut uneen kaikkien edellisen päivän
toimien ja mielenliikutusten jälkeen. Kuitenkin herätti hänet jo
aamun sarastaessa raskas suru, joka ei lainkaan ollut uneen uupunut.
Hän näki vierellään puolisonsa, joka uinui syvimmässä levossa, rauhaa
ja tyytyväisyyttä kuvastavien kasvojen jokaisen piirteen tulkitessa
sielun jaloutta. Ja tämän rauhan oli hän yhdellä sanalla perinjuurin
sekaisin myllertävä; hetki oli auttamattomasti käsissä.
Tuo uusi onnettomuus tuntui hänestä todellisuudessa vasta nyt
syntyneen, ja hän katui katkerasti, ettei hän eilen heti päätä suoraa
paennut tai heti tuon onnettoman tiedon saatuaan kotiin rientänyt.
Vanhan kunnon ystävänsä opastuksella löydettyään Schadenmüller &
Kumpp:in talon oli hän huomannut, että talon seinässä todellakin
koreili kullatulle pohjalle maalattu Arnold von Winkelried, keihäitä
käsivarressaan, sekä vieressä kirjoitus: "Pitäkää huolta vaimostani
ja lapsistani!" Talo kuului herra Louis Wohlwendille, joka myöskin
oli kuvan maalauttanut, mutta ei maksanut, kuten myöhemmin kävi
selväksi.
Salander oli kiitellen sanonut hyvästit toverilleen, hän kun halusi
mieluummin yksinään astua entisen ja luultavasti samalla nykyisenkin
velkamiehensä eteen. Hän astui portaita ylös ja kohtasi heti ensi
kerroksessa uudelleen nimikilven, jossa seisoi "Schadenmüller &
Kumpp.", mutta sen vieressä oli myöskin Louis Wohlwendin nimikortti.
Hän soitti, joku lapsutteli huonoissa tohveleissa ovea kohti ja kun
se aukeni, seisoi hänen edessään renttumaiselta näyttävä nuori mies,
kädessään liimapensseli, ja kysyi ketä hän halusi tavata.
"Onko herra liikkeen hoitaja kotona?" kysyi Salander puolestaan.
"Liike on tätä nykyä suljettuna, mutta herra Wohlwend on
tavattavissa, kuten luulen; kenet minun on ilmoitettava, jos on
kysymys puhuttelemisesta?" vastasi nuorukainen epäluuloisesti.
"Viekää minut vain suoraan sisään hänen luokseen, hän tuntee kyllä
minut!" sanoi Salander hiukan tylysti, samalla kuin hän käänsi miehen
ympäri ja työnsi häntä edellään.
Tämä kulki edellä tyhjään konttorihuoneeseen, pyysi odottamaan
siinä ja lähti herra Wohlwendin kabinettiin. Salander silmäili
sillä välin ympärilleen ja huomasi, että täällä oli juuri
kääritty kokoon huolimattomasti autografeerattuja kiertokirjeitä,
pistelty niitä kuoriin ja liimattu kiinni. Kului muuan minuutti,
ennenkuin nuorukainen palasi ja pyysi häntä astumaan kabinettiin.
Salander koputti pari kertaa ovelle, kunnes joku huusi: "Sisään!"
Astuessaan huoneeseen näki hän leveän mahonkipuisen kirjoituspöydän
ääressä istuvan muutaman suurilla kukilla kirjaeltuun yönuttuun
puetun miehen, joka oli selin häneen päin ja näytti innokkaasti
kirjoittavan, nousematta hänen sisään astuessaan pöydän äärestä.
"Herra Wohlwend!" sanoi Salander, tullakseen huomatuksi.
"Olen heti käytettävänänne", sanoi tämä yhä edelleen kirjoittaen,
mutta katsahti sitten pikimmiltään ylös, kääntyi salamannopeasti
jälleen pöytään päin, pyörähti vielä kerran tulijaa kohti ja heitti
häneen kipenöivän silmäyksen, kuten tehdään veriviholliselleen ja
silloinkin vain jos itse on syyllinen. Yhtä pian hän kuitenkin
tointui, nousi ylös, astui askeleen eteenpäin ja pysähtyi ikäänkuin
hän vasta nyt vähitellen olisi tuntenut vieraan.
"Enhän vain erehdy? Eikö se ole Martti Salander?" Martinkin täytyi
tuota yönuttuun puettua miestä ensin vähän aikaa tirkistellä
tunteakseen hänet, vaikkei tämän ulkomuodossa, perin vähäistä
ränsistymistä lukuunottamatta, ollutkaan tapahtunut juuri sanottavaa
muutosta, paitsi että hänen ennen sileillä kasvoillaan oli nyt
viikset, jotka eivät näyttäneet olevan oikein omalla paikallaan
ja joissa yksi karva törrötti yhtäälle, toinen toisaalle päin.
Tämän takia näyttivät hänen kasvonsa siitä, joka hänet ensi kertaa
viiksellisenä näki, äkikseltään tavattoman autioilta, kolkoilta ja
lohduttomilta.
"Olen kyllä se!" sanoi Salander.
"No tuhattulimmaista, tervetuloa vain", sanoi toinen, ojentaen
kätensä ja tutkivasti vilkuillen tuota epämieluista tulokasta,
käyttäytyen pikemminkin kuin epäilevä velkoja eikä niinkuin huono
velallinen, "siitä on pitkä aika kuin me olemme viimeksi toisiamme
nähneet. Ja mikä onnentähti sinut on tänne johtanut?"
"Tämä!" vastasi Salander lyhyesti, loukkautuneena tuosta,
luonnottomasta käytöksestä. Hän veti taskustaan pankkiosoituksen ja
ojensi hänelle.
Wohlwend otti sen vastaan kahdella sormella kuin ravun, kohotti
kulmakarvansa ylös ja luki paperin.
"Aha!" sanoi hän, "tuo Atlantin rannikko pankki Riossa. Tosiaankin,
me olemme liikeyhteydessä sen kanssa!"
"Eikö siitä ehkä ole ilmoitusta saapunut?"
"Tosiaankin, minä muistelen jotain sellaista, mutta en ole tullut
ajatelleeksi ketä se koskee. Liikkeemme on ripeästi kehittymällä
valitettavasti laajentunut siinä määrin, että minä en yhdessä
hetkessä voi siitä saada yleissilmäystä. Mainitulla pankilla on
meiltä melkoinen määrä saatavaa kuitenkin, meillä on vastasaatavaa
ja minun pitäisikin katsoa sitä kirjoista. Tuhattulimmaista,
satakuusikymmentä tuhatta frangia! Sinä olet suurissa asioissa,
ystäväni!"
"Niillä paikoin se on, mitä minä seitsemänä vuotena olen koonnut.
Mutta olisi hyvä, jos sinä katsoisit kirjoista sitä asiaa!"
"Sitä en voi paikalla tehdä, Martti hyvä! Tiedä, että meillä nykyään
on odottamaton pula, joka toivottavasti sentään on ohimenevää laatua."
"Kenellä meillä?"
"No, tietysti firmalla ja minulla, sen omistajalla! Ennen siihen
kuului myös muuan Schadenmüller. Mutta asiaan palataksemme, kirjat
ovat kansliassa, ja senhän käsität, etten minä nyt voi siitä selkoa
ottaa!"
"Kirjoita sitten edes paperiin, että se on näytetty sinulle!"
"En minä kirjoita siihen mitään, ennenkuin asia on selvillä!"
Tällainen käytös suututti Salanderia, niin hyvin kuin hän hillitsikin
itseään.
"Toistamiseen olet sinä nyt jo samanlaisessa suhteessa minuun etkä
sinä näytä olevan milläsikään, saattaessasi minut tälläkin kertaa
typötyhjäksi!" puhui hän, silmissään tuikea ilme. Mutta Wohlwend ei
joutunut hämilleen.
"Pyydän, ei mitään loukkauksia!" sanoi hän ääntään koroittaen,
"vielä minä en ole vararikkoinen! Enkä koskaan ole ollutkaan! Ja jos
olisinkin, niin suojelee minua laki ja oikeus ja ennen kaikkea on oma
taloni minun linnani!"
Salander vaipui hämmästyneenä ja melkein kuin uupuneena muutamaan
plyysipäällystäiseen nojatuoliin. Wohlwend jatkoi leppeämmällä
äänellä: "Vanha kunnon ystävä! Tee kuten minäkin, pidä pääsi
pystyssä! Katsohan tänne, minä en ole jouten tänä pakollisena
loma-aikanani, en huolehdi siitä, jota ei kerta voi välttää; minä
antaudun harrastamaan tieteitä ja taiteita. Kas tässä, minä tutkin
heraldikaa, talonpoikain puumerkkejä, ammattimerkkejä ynnä muita
samaan alaan kuuluvia esineitä!" Pari vaakunakirjaa, jommoisia
leimasinten ja lusikkain kaivertajat pitävät markkinoilla avonaisina
edessään, oli kirjoituspöydällä, niiden vieressä sellainen
värilaatikko, joita poikaset käyttävät piirustuksia värittäessään
ynnä muutamia paperiliuskoja, joille oli perin lapsellisesti
vaakunankuvia kopioitu. Myöskin muuan sekava asiakirja rehenteli
siinä.
"Voisi sanoa tässä ilmenevän valtiollisen kulttuuri-kehityksen
vanhojen säkeiden sekä uusien siihen liittyvän, sikäli kuin --"
Martti Salander ei kuunnellut pitemmälle hänen puhettaan; hän tarttui
vain vielä koneellisesti muutamaan rasvaiseen ja aukinaiseen, mutta
suullaan keskellä tuon liikemiehen ja mesenaatin pöytää olevaan
kirjaan. Se oli erään lainakirjaston merkillä varustettu ikivanha
rosvoromaani, mikä nähtävästikin oli tuon hassuttelijan varsinaisena
luettavana hänen pakollisessa joutilaisuudessaan.
Hän otti brasilialaisen maksuosoituksensa tuon kunnon ystävänsä
kädestä, talletti sen huolellisesti, keskeytti toisen puheen ja kysyi
ainoastaan: "Oletko sinä naimisissa, Louis Wohlwend?"
"En! Kuinka niin?" vastasi tämä.
"Minä vain arvelin sitä tuon kauniin sananlaskun takia, mikä on
talosi seinään maalatun Winkelriedin kuvan alla! Sinä kai yleensä
olet leskein ja orpoin suojelija tai niiden, joista sellaisia voi
tulla?"
"Sinä tiedät, että minä olen aina ollut ihanteellinen ja minä pidän
sitä kiitettävänä tekona, että vapaiden kansalaisten asuinrakennuksia
koristetaan ja kehoitetaan koristamaan historiallista tai siveellistä
sisältöä olevilla mietelmillä."
Kun Wohlwend oli tämän sanonut, painoi Salander keskellä huonetta
hatun päähänsä ja jätti talon sanaakaan enää lausumatta.
Hän kutsui ajurin ja ajoi kaupungin notariaattikansliaan. Notarius
luki maksuosoituksen, jonka Salander asian valaistuaan hänelle antoi,
työnsi silmälasit nenälleen ja sanoi: "Oletteko te itse herra Martti
Salander? Niinkö? -- Tämä on paha juttu! Konkurssitila tavanmukaisine
aikamäärineen julistetaan virallisesti huomenna, joten teillä on
vielä kyllä aikaa. Minä aion myös tänään vielä mennä itse sinne ja
vaatimuksenne johdosta virallisesti häntä kuulustella."
"Minun nähdäkseni", väitti Salander, "on tärkeintä, että riolaiseen
pankkiin menee mitä pikimmin protestivaatimus. Minä olen valmis
suorittamaan sananlennätys-kustannukset!"
"Valitettavasti se ei ole heille enää tärkeintä, herra Salander!"
vastasi notarius vakavalla osanotolla, "toissapäivänä saapui varma
tieto, että Rio Janeirossa oleva Atlantin rannikkopankki on lakannut
maksamasta ja eilen saatiin tietää lisäksi, että johtajat ovat
hävinneet tiehensä ja henkilökunta hajonnut. Täkäläiset kauppahuoneet
ovat jo pari viikkoa sitten saaneet huonoja tietoja, ja mikä pahinta,
tuota hävinnyttä pankkia ja kaikkea mitä sen yhteyteen kuuluu,
pidetään jo laajalle levinneenä rosvoliikkeenä. Minä pelkään, että
suuri määrä sen haltuun uskottuja rahoja on hävinnyt kuin tina
tuhkaan."
Salanderin täytyi ottaa pulpetista kiinni eikä hän puhunut mitään.
Notarius katsoi kelloaan.
"Minä lähden kanssanne oikeuden puheenjohtajan luo, siihen on
vielä juuri aikaa; sillä kaikissa tapauksissa on tarpeellista
teidän hankkia laillinen ulosottotuomio pankin omaisuudelle, mikä
luultavasti korvannee teidän maksuosoituksenne."
"Minulla on ajuri tuolla alhaalla", sanoi Salander. He lähtivät
ajamaan ja saivat toimeen haluamansa ulosmittauksen, jolla tuskin
kuitenkaan oli sanottavaa arvoa.
Sellainen surullinen tieto oli odottamassa Maria Salanderin
heräämistä, ja kun vahveneva ruskotus pilvettömällä taivaalla näytti
elostuttavan hänen uinailevia kasvojaan kuin ihana unennäkö, lykkäsi
mies taasen kevytmielisyytensä selvittelyn siksi kuin lapset olisi
lähetetty ruokatavaroita ostamaan ja sitten taas siksi kuin eine
olisi syöty. Hän ei tahtonut että hänen vaimonsa ensimäisenä aamuna
heidän jälleen yhdyttyään seisoisi lieden äärellä kyyneleet silmissä.


V

Lapset lähtivät ja palasivat, rouva valmisti eineen ja nautti sen
iloisena omaistensa parissa. Lapsetkin olivat niin iloissaan,
että se tarttui isäänkin ja hänen surunsa uinahti vielä lyhyeksi
aamuhetkeksi, vaikka kaikki tornikellot löivät jo seitsemää. Silloin
juolahtivat hänen mieleensä myöskin lahjat, joita hän Englannissa
oli anteliain mielin hankkinut. Heti avasi hän kirstunsa ja
levitteli esille teräsvarusteisia nahkalippaita, erinomaisen sieviä
kuvakirjoja, joiden englanninkielistä tekstiä hän aikoi heti käyttää
hyväksi ensi-opetuksessa, hienoja liinoja ja pitsejä rouvalle ja
tytöille, sekä kokonainen kasa erilaisia leivoksia, joita oli
pistelty kaikkialle muiden tavaroiden lomaan.
Tuo kaikki tuotti mieluisaa hauskuutta ja antoi vakuutuksen kultaisen
ajanjakson saapumisesta, mutta kannusti samalla rouvaa sellaista
muutosta vastaavien velvollisuuksien täyttämiseen. Hän meni
pukeutumaan, voidakseen lähteä tarpeellisille asioille, mikä seikka
heti johti Martin mieleen sen, että häntä kohdanneen onnettomuuden
täytyy olla jo kaupungilla tunnettuna; sillä toiselta puolen veli
Wighart, joka kaikissa tapauksissa oli eilenkin tehnyt tavallisen
iltakierroksensa muutamissa kahviloissa, oli tietystikin kertonut
tuon uutisen kaikkine siihen kuuluvine seikkoineen, ja toiselta
puolen ei myöskään viranomaisilla ollut mitään salaamisen syytä
julkisessa konkurssiasiassa, johon liittyi siksi tavattomia seikkoja.
Hänen tuli estää ettei tuo uutinen yllättäisi hänen vaimoansa
suorastaan avonaisella kadulla. Kiiruusti antoi hän lapsille yhden
kirjoista ja kourallisen englantilaisia biskettejä sekä neuvoi heitä
menemään ulos ja asettumaan plataanin alle, minkä he heti tekivätkin.
"Kuules, Netti! isämme miellyttää minua hyvin, eikö sinuakin?" sanoi
pikkuvanha Setti heidän ulos mennessään siskolleen, joka häntä
jäljitellen ja vieläkin nokkelammin vastasi: "Oo, hyvin hän minua
miellyttää! Ja minusta näyttää hän käyttäytyvän hyvin äitiämme
kohtaan! Eikö sinustakin?"
Arnold, joka äänetönnä kulki perässä, kuuli nämä viisaat lausunnot
ja ymmärsi niitä enemmän kuin siskot luulivatkaan; sillä hän tunsi
mielessään salaista onnea siitä, että vanhemmat soveltuivat hyvin
toisilleen ja uskoi sen mielellään, mutta ei sanonut siihen asiaan
sanaakaan.
Isä oli jo sillä välin astunut makuuhuoneeseen, jossa Maria rouva oli
juuri heittänyt päällysvaatteen ylleen ja alkoi sitä rinnan kohdalta
napittaa.
"Maria", sanoi hän, "sinähän et ole minulle koskaan kirjoittanut
siitä, että Louis Wohlwend on jälleen aloittanut liikkeen, vieläpä
jonkunlaisen pankkiliikkeen?"
Rouva pysähtyi ja katsoi häntä suurin silmin: "Siitä minä en ole
tiennyt enkä tiedä vieläkään kerrassaan mitään! Kuinka minä sen
tietäisin, kun minä tässä erakonelämässäni en joudu ihmisten pariin?"
"Etkö ole kuullut Schadenmüller & Kumpp. nimisestäkään liikkeestä?"
kysyi hän edelleen, yhä vieläkin vitkastellen.
"En siitäkään! Mikäs se sitten on?"
"Se on liike, johon minun, johon meidän koko säästömme osoitettiin,
jonka minä olen Riossa puhtaalla rahalla maksanut. Odotas!"
Hän riensi erään avatun kirstun luo ja toi sieltä Brasiliassa
päätetyn pääkirjan, voidakseen sen avulla valaista asiain kulkua.
Viimeksi käytetyllä lehdellä oli kauniisti piirretyin numeroin
merkittynä viivottimella huolellisesti vedetyn viivan yläpuolelle
tilinpäätös hänen omaisuudestaan, ja sen alla oli luettavana:
"Yllä olevasta saldosta on vähennettävä aviovaimoni Maria N.N:n
laillinen saatava minulle antamastaan omaisuudesta, minkä arvo tekee
kaksikymmentäviisi tuhatta frangia."
Avatun kirjan asetti hän vieressä olevalle pienelle pöydälle ja laski
sormensa tilinpäätöksen kohdalle.
"Kuten näet, on siinä kolmekymmentäkuusi contos de reisiä, vähän yli
kaksisataa tuhatta frangia meidän rahassamme! Kaiken varalta olen
minä siihen alle merkinnyt sinun osuutesi, kuten näet. Mutta koko
summasta annoin minä kolme neljättä osaa eräälle arvossapidetylle
pankkiliikkeelle Riossa ja sain vastaan maksuosoituksen Schadenmüller
& Kumppaneille täällä, jossa minun piti saada haltuuni omaisuuteni
puhtaana rahana. Mutta kutka muodostavatkaan tämän Schadenmüllerin
kumppanuskunnan? Yksi ainoa mies, ja hänen nimensä on Louis Wohlwend,
joka ei maksa mitään; sillä hän on taasen kerran konkurssissa,
mikä tänään virallisesti julistetaan. Ja tänne on jo saapunut
tieto, että myöskin tuo riolainen kauppahuone tai seurue olisi
hävinnyt tietymättömiin! Vielä ei voi kukaan tietää, mihin rahat
ovat joutuneet, ovatko ne jo Riossa joutuneet hunningolle vai onko
Wohlwend niitä saanut haltuunsa."
Tämän kaiken sanoi hän kuivalla ja katkonaisella äänellä. Maria
rouva, joka aluksi oli vain puolittain utelias, katsoi milloin
kirjaan, milloin häntä silmiin, mikä hänelle olikin pääasia
ja enimmän hänen huomiotaan herätti, kunnes hän lopulta tuli
kuolon kalpeaksi; mitään sanomatta pani hän vapisevin käsin
päällysvaatteensa viimeiset napit kiinni ja alkoi vasta sitten
änkyttää yksittäisiä kysymyksiä ja vähitellen pääsi hän selville
onnettomuudesta. Kärsivällisesti ja melkein nöyrästi mukautui Martti
hänen sekaviin kysymyksiinsä ja toisti uudelleen samat selitykset,
kunnes kaikki oli hänelle selvänä.
Vasta nyt puhkesi hän käsiään väännellen kuumiin kyyneliin, samalla
kuin hän huudahti: "Voi mies parkani! Missä on seitsenvuotinen eromme
ja murehtimisemme?"
Yhtäkkiä muuttui tuo tukehuttava itku intohimoiseksi
vihanpurkaukseksi.
"Viimeisen nuoruuden aikamme on hän tehnyt tyhjäksi, se koira!
Missä hän on, se iilimato? Eikö hänen selkäänsä voida suolata? Eikö
häntä voida pusertaa kokoon, sitä kaikkea imevää sientä? Se kirottu
maanvaiva! Vartokoonpa! Jollet sinä voi häntä taltuttaa, niin
kasvatan minä pojan sitä varten, että hän kerran maksaa sille palkan!
Nyt käsitänkin, miksi mieleeni hiipi aina jonkunlainen aavistus,
nähdessäni sen sileänahkaisen näädän. Onko se mahdollista, että minä
juuri hetki sitten olin vielä onnellinen ja terve kuin leivonen, ja
nyt niin onneton, niin sairas!" Hän asteli epätoivon vallassa ympäri
huonetta, avasi akkunan ja silmäsi ulos.
"Mikä ihana päivä!" huudahti hän; "mikä suloinen kesäilma meiltä
on tärvelty! Siis se on niin, se on niin, se on niin!" lisäsi hän
puoleksi laulavalla, katkeran tuskan värittämällä äänellä, sulki
akkunan ja istuutui lattialle nurkkaan, nojaten päänsä käsiin.
Martti Salander hämmästyi, niin onnettomaksi kuin hän itsensä
tunsikin, tuota rajua intohimoisuutta, jollaista hän ei vielä ollut
vaimossaan nähnyt; hänet valtasi hellä sääli ja hänen onnistui
kohoutua puolisonsa mielentilan ja samalla oman syyllisyytensä tunnon
yläpuolelle. Hän astui hänen luokseen.
"Rakas Maria!" sanoi hän hellän vakavasti, "elä ole noin toivoton!
Onhan se vain rahaa! Pitääkö sen olla ainoa ja paras, mitä me voimme
omistaa tai menettää? Onhan meillä toinen toisemme ja lapsemme! Ja
pitääkö tämän lohdutuksen yhtäkkiä olla tyhjä puheenparsi, niin pian
kuin se koskee meitä eikä muita ihmisiä? Tule eläkä kyyristele siellä
lattialla kuin lapsi, noin syvää surua eivät rahat eikä Wohlwend
ansaitse! Todellakin näen minä sinun intohimoisesta käytöksestäsi,
että sinä olet vielä tarpeeksi nuori huolimatta valituksestasi
hukatuista vuosista, ja se tuntuu minusta yhtä suloiselta kuin ihana
kesäilma tuolla ulkona; mutta nouse nyt toki, kuivaa kyyneleesi eläkä
anna lasten mitään huomata, niin toinnut sinä siitä aivan itsestäsi!
Sinä et ehken kuullut, että minä olen pelastanut osan omaisuudesta,
minulla on se mukanani luotettavina papereina, joihin Wohlwendin
ei tule mitään, ja niin minun asiani ovat paljon paremmin kuin
seitsemän vuotta sitten, ja lisäksi olen nyt rikkaampi hyödyllisistä
kokemuksista ja tiedoista. Tule, somista itseäsi, meidän tulee nyt
lähteä ulos, minun virastoihin ja sinun ostoksille, ja puolisten
jälkeen teemme lasten kanssa kunnollisen kävelyretken. Kun me vain
käyttäydymme hyvin tyynesti, niin saatpa nähdä, että me vielä neuvon
keksimme!"
Hän ojensi kätensä vaimolleen, joka siihen tarttuen nousi ylös. Siinä
oli oikeastaan melkein lapsen hämillisyyttä, kun hän pikimmältään loi
mieheensä katseen, samallakuin hänen kasvoilleen vilahti paremman
mielen ja luottamuksen kipinä. Sillä hän huomasi miehensä olevan
asemastaan selvillä ja kykenevän kehoittamaan ja rohkaisemaan häntä,
puolisoaan; myöskin oli tuo hänen miehensä nöyrä alistuvaisuus, joka
häntä oli eniten kiusannut, taitavasti ja huomaamatta taka-alalle
siirtynyt. Puolessa tunnissa olivat he valmiit lähtemään yhdessä
alas kaupunkiin. Settin täytyi lähteä äidin mukana, toiset lapset
karkoitettiin sisälle koulukirjojensa ääreen. Kun Salander silmäili
ympärilleen tuolla autiolla sorapeitteisellä pihalla ja harmistuen
huomasi, kuinka entisten lisäksi vielä joukko tietä varjostaneita
hedelmäpuitakin oli hävinnyt, pisti hänen silmäänsä myöskin ulko-oven
päällä riippuva puutaulu, jossa oli kirjoitettuna: "Kreuzhalden
pensionaatti ja ulkoravintola."
"Odottakaas", sanoi hän, "tuo taulu on otettava pois ja nyt heti!"
Tuolin avulla nosti hän laudan koukuistaan ja pisti sen oven taakse.
"Nyt olet vapautettu harmillisesta ravintolanpidosta!" sanoi hän;
"ilmoitamme hetimiten sanomalehdessä, että se on suljettu".
Vapautuminen tuosta omituisesta pakonalaisuudesta odottaa vieraita,
joita ei tullut ja joille hän ei ollut enää osannut mitään tarjota,
jos niitä tuli, kevensi rouvan mieltä, samoinkuin myöskin rahat,
joita hänellä vihdoinkin taas oli riittävästi taskussaan, antoivat
hänen askeleilleen niiden entisen varmuuden; hänen kasvoiltaan ei
vain kaikesta tyyneydestä huolimatta tahtonut hävitä vakava ilme,
syystä että nuo tuskin neljäkolmatta tuntia sitten tapahtuneet
muutokset olivat vasta nyt saaneet hänet sisimmässään horjumaan, kun
hän ei voinut loppua aavistaa. Mutta tämä hiljainen epäilys lujitti
vain hänen, tahtoaan säilyttämään ryhtinsä ja pysymään uskollisena
huoltajana omaisilleen.
Puolisot erkanivat pian päättäen päivällisen aikana taas yhtyä.
Martti Salander lähti notariuksen kansliaan. Lain mukainen julistus
oli juuri ilmestynyt lehtiin. Notariusta oli Wohlwend kieltänyt
kirjoittamasta Salanderin maksuosoituksen alle mitään selitystä, ja
samassa tarkoituksessa oli hän lähettäessään "liiketuttavilleen"
muutaman ilmanaikaisen kiertokirjeen, sivuuttanut tuon ystävänsä,
jolta hän oli omaisuuden riistänyt.
Notariuksen neuvosta oli Martti aamupäivällä etsinyt käsiinsä
muutaman etevän asianajajan ja valtuuttanut hänet asiaansa
puolustamaan, samalla kuin tämä oli puolestaan jättänyt hänen
tehtäväkseen hankkia oikeaksi todistetut otteet kirjoista ja
kirjevaihdosta, jotka koskivat hänen yhteyttään Rio de Janeirossa
olevan pankin kanssa. Joka tapauksessa tuli jutun selvittäminen
kestämään kauvan. Asia on niin, arveli asianajaja, että se olisi
vielä onnellinen tapaus, jos siinä olisi muodollinen petos
kysymyksessä, jolloin vangitsemalla ja rikosta tutkimalla voisi
päästä käsiksi piilotettuun saaliiseen, jota vastoin tavallisessa
vararikossa saatava kaikissa tapauksissa oli mennyttä kalua.
Täten saattoi Martti Salander toistaiseksi tyyntyä ja hänellä oli
nyt tarpeeksi loma-aikaa miettiäkseen, mihin hänen sillä välin tuli
ryhtyä. Senvuoksi tunsi hän itsensä rohkaistuneeksi ja tavallaan
tyytyväiseksi, syödessään päivällistä, jonka hänen vaimonsa oli
valmistanut hyväksi ja ravitsevaksi, mutta ilman mitään komeutta.
Viiniä ei ollut enää olemassa, sanoi rouva, miehensä saisi määrätä,
mitä mahdollisesti olisi hankittava; tänään täytyisi heidän tyytyä
raittiiseen veteen, ja jos he päivällisen jälkeen liikkuvat hiukan
ulkona, arveli hän, niin Martti kyllä poikkeaisi heidän kanssaan
johonkin, missä olisi juotavaa, vallankin sellaiseen kuin "Punaiseen
mieheen."
Tämän vihjauksen teki hän hymyillen ja iloisesti; mutta ilman noita
tämänpäiväisiä paljastuksia ei hän sitä kuitenkaan olisi tehnyt.
Miehensä ymmärsi hänet hyvin ja vastasi viivyttelemättä, että hän oli
täysin oikeassa, muistuttaessaan häntä siitä; hän kyllä toimittaa
astiallisen tuota viiniä, joka kyllä tulee hänelle maistumaan. Tähän
vältteliääseen keskusteluun oli rouva tyytyväinen, kun hän huomasi
miehensä tunnustaneen pikku erehdyksensä mennä melkein kotiportin
edessä vieraan kanssa ravintolaan. Sovitukseksi selitti hän muuten
haluavansa päivällisen jälkeen retkeillä vähän aikaa ulkona
luonnonhelmassa; hän ei ollut kertaakaan käynyt ylhäällä metsässä, ei
silloinkaan kun hän vielä oli pitänyt palvelusväkeä.
He lähtivät siis joukolla ylös metsään, joka otti heidät vastaan
kuulakoine varjoineen. Sellaisen kasvattimetsän ilma, jota Martti
Salander ei pitkään aikaan ollut nauttinut, virkisti suuresti hänen
mieltään; hänessä heräsi entinen opettaja ja hän alkoi rouvalle ja
lapsille kertoa eroavaisuudesta lännen aarniometsien, joissa taistelu
ja heikompien hävitys vallitsee, ja vanhan maailman raikasilmaisten
metsien välillä, joita hoidetaan ja viljellään kuin puutarhoja. Ja
hän osoitti heille, kuinka täälläkin saattoi vastakohtia tavata,
kuinka tuolla valtion tai jonkun yhtiön omistaman metsän saattoi
tuntea puhtaasta maaperästä sekä puhtaina ja kirkkaina säilyneistä
puunrungoista, täällä taas jollekin huolimattomalle talonpojalle
kuuluvan metsän risukoista, loiskasveista ja vaivaispuista. Myöskin
tutkaili hän lapsilta, osasivatko he tuolla ja täällä kukoistavien
kasvien nimiä mainita tai tunsivatko lintua, joka parhaillaan
visersi. Mutta he eivät tienneet mitään ja hän sanoi rouvalle:
"Siinäpä se juuri on; lapset ovat liiaksi yksinään!"
"Mutta ukkoseni", vastasi tämä, "lapsethan viettävät vuoden läpeensä
satojen muiden joukossa, ja heidän koulusalissaan ovat kaikki seinät
täynnä kuvia, niiden joukossa paljon lintujakin, jotka he tuntevat
nimeltään! Mitä eläviin lintuihin tulee, niin olen minä tyttösenä
juuri samanlaisen tietämättömyyden kautta kokenut jotakin, jota minä
yhä vielä muistelen. Eräänä sunnuntai-iltana, laulutunnin jälkeen,
kuljin minä aivan yksinäni muutaman kukkulan yli kotiin ja istuin
hetkisen siellä ylhäällä. Vastapäätä oli toinen metsäinen kukkula,
jonka puiden keskellä piilossa oleva, minulle tuntematon lintu lauloi
niin kauniisti, niin kauniisti tyynen ilman ja hiljaisuuden halki,
että se todellakin liikutti minun sydäntäni ja minä sain kyynelet
silmiini. Minä kerroin siitä kotona ja olisin kovin mielelläni
tahtonut tietää, mikä lintu se oli. Ihmiset arvailivat sinne ja
tänne, muuan poika, joka osasi matkia useiden lintujen ääntä, koetti
yhtä ja toista säveltä sekä mainitsi vastaavan laululinnun nimen;
mutta mikään noista sävelistä ei ollut sellainen kuin minä olin
kuullut. Nyt, niin monen vuoden kuluttua, kuulen minä tyyninä hetkinä
vielä sen näkymättömän laulajan ja olen iloinen, että se on pysynyt