Martti Salander: Romaani - 18

tavat olivat pysyneet yksinkertaisempina ja raha oli harvinaisempaa,
ei siitä paljon kuultu.
Yhä uudestaan kummasteli ja mietti Martti Salander ja harkitsi tuon
surullisen tosiasian mahdollisuutta ja sitä ettei tuo ajan pahe
ollut pysähtynyt tasavallan rajoille, tasavallan, jonka henkistä ja
siveellistä edistystä hän niin uskollisesti oli avustanut. Se oli
kuitenkin jotakin toista kuin ne aineelliset liikekysymykset, joiden
takia hän kerran oli sanonut ihmisille totuuden.
Hän tunsi sydämessään vilpitöntä huolta, mikä hänelle oli sen kautta
hyödyksikin, että hän, jos tämä mielenahdistus maata mennessä
huokaukseksi purkautui, saattoi vaimolleen sanoa syyn siihen, jos
tämä sitä tiedusteli. Tosin tuo "kaunis intohimokin" painoi häntä
salaa, mutta toistaiseksi se ei enää uskaltanut esille tulla.


XVI

Eräänä sunnuntaiaamuna, kun kellot soivat ja sitten niiden vaiettua
äkkiä tuli suloinen sunnuntaihiljaisuus, otti Maria Salander käteensä
muutaman kirjan. Hän oli yksin kotona ja antautui unelmainsa valtaan,
kuten hänen tapansa sellaisina hetkinä oli. Se oli hänelle kuin jos
avonaisesta akkunasta olisi tulvannut raikasta ilmaa.
Nyt hän tosin ei kauan istunut yksinään. Hänen miehensä oli joku
aika sitten poistanut käytännöstä tavan pitää ulko-ovia alituisesti
suljettuina, sanoen sitä aristokraattiseksi ja kansaa epäileväksi
tavaksi, huolimatta siitä, että lukemattomat maankiertäjät
lisääntyvällä julkeudella hiiviskelivät taloihin ja tyhjentelivät
ullakkokamareissa palvelustyttöjen säästökassoja. Lepopäivinä eivät
varkaat sentään tavallisesti työskentele rakennusten pääosissa;
ainoastaan alussa oli sellaiseenkin aikaan varastettu etehisestä
Salanderin uusi sateenvarjo. Se mikä tänään häiritsi hänen puolisonsa
sunnuntailepoa, oli kömpelö koputus ovelle. Kun Maria meni avaamaan,
astui rouva Amalia Weidelich sisään. Hän piti molemmin käsin
virsikirjaa, jonka ympärille maalaisvaimojen tapaan oli kääritty
valkoinen ja siististi laskoksiin pantu nenäliina.
"Hyvää päivää, anoppirouva!" lausui hän, "ettehän pane pahaksenne."
"Kas, anoppi!" tervehti Maria rouva hämmästyneenä. "Joskus teitäkin
näkee! Te olette varmaan myöhästynyt kirkosta?"
"Ei, minä tulin tarpeeksi aikaseen. Mutta kun minä viikolla en
koskaan voi lähteä liikkeelle ja nyt vanhemmuuden sitäkin vähemmän,
sanoin minä tiellä itselleni, että sinä voisit kerran jättää kirkon
ja pistäytyä visiitille kunnioitettavan anoppikuoman luo! Muutoin
minä aina käyn jossakin kaupungin kirkossa, missä aina on niin
täysinäistä ja intresanttia ja ihmiset kiinnittelevät nimikorttejaan
penkkeihin! Mutta tänään, ajattelin minä, voit sinä tehdä
poikkeuksen, yksi kerta ei mitään haittaa, eivätkähän saarnat kuivu
kuin kaivot, vaan virtaa sunnuntaisin siitä huolimatta, elämänvesi
nimittäin! Mutta muutoin sitä todellakin tarvitsee, anoppi rakas!
Tosin minä en aina oikein ymmärrä, mitä niissä tarkoitetaan, minä kun
en juuri ole mikään oppinut, mutta minä teen sen kunniaksi pojilleni,
jotka ovat sivistyneitä herroja. Kukaan ei silloin voi sanoa, ettei
heidän mammaansa saa nähdä sivistyneessä jumalanpalveluksessa!
Oikeastaan he eivät sitä ansaitse, mutta äiti on toki aina äiti! Ja
kun sitten saarnaaja puhuu rakkaasta Jumalasta, jolla ei ole ruumista
ja joka ei meitä persoonallisesti tunne, mutta että me kuitenkin
saamme kerskata meitämme jumalan lapsiksi, niin annan minä sen olla
olossaan ja rukoilen sen sijaan isämeidän sitä hartaammin, Sen minä
aina ymmärrän paremmin, rakas rouva Salander, sillä minun laitani
ei ole kuin hyvän Jumalamme, minulla on ruumis ja minä alan vainuta
jalkojeni väsyvän."
"Istukaa siis, rouva hyvä, toki viimeinkin, tuossahan on vähän
mukavampi ja pehmoisempi nojatuoli! Ettekö tahtoisi ottaa pois tuon
muhkean hattunne? Kuka sen on valmistanut?"
Näillä sanoilla tukahutti Maria Salander itsessään sen katkeran
tunteen, jonka kaksosten äidin odottamaton näkeminen oli hänessä
herättänyt: hän päätteli rouvan kasvonilmeistä ja sanoista, ettei
hän enää ollut niin hyväntuulinen kuin ennen. Tämä istuutui varoen
huolellisesti vaatteitaan. "Hatunko?" sanoi hän, "sen on Merklin
tehnyt, mutta se sattui tulemaan liian kaunis ja kallis eikä se sovi
enää minulle! Minä en viitsi ottaa sitä pois, sillä siitä on minulle
liiaksi vaivaa panna se taasen säntillisesti paikalleen!"
Hän katseli nyt vuorostaan hetkisen vasta-anoppiaan ja kiitti tämän
ulkonäköä: "Teidän laitanne on hyvin, te pysytte yhä samanlaisena!
Entäs kuinka herra voi? Onko hän kotona?"
"Mieheni meni varhain ulos; nyt lienee hän konttorissa, jossa hän
viipyy tunnin tai pari. Kuinkas teidän miehenne, herra Weidelich,
voi? Onhan hän kai toki terve?"
"Jumalan kiitos, kutakuinkin, työ pitää häntä pystyssä ja kuitenkin
säästää hän liian vähän itseään ja valittaa siellä ja täällä
haluttomuuttaan. Kullakinhan on osansa! Me emme esimerkiksi tiedä,
kuinka poikiemme laita on; sitä varten minä suoraan sanoakseni
tulinkin, saadakseni tietää, onko teillä lapsista enemmän tietoa ja
mitä oikeastaan on tekeillä."
"Kuinka niin tekeillä?" kysyi Maria rouva puolittain säikähtyneenä.
"Niin, jotakin täytyy olla tekeillä tai jo tapahtunut. Poikamme,
jotka valitettavasti eivät meistä enää paljoa piittaa, pistäytyvät
vain toisiksi ilmoiksi ja pikimmältään luonamme. Ennen he tulivat
toisinaan yhdessäkin, mutta nyt näyttävät he välttävän toisiaan ja
jos he odottamatta kohtaavat meillä toisensa, niin loruilevat he
hiukan jotakin, ja jompikumpi laittaa niin että pääsee lähtemään
pois. Mutta jos toinen heistä ilmestyy yksinään, sellaisesta on nyt
puoli vuotta tai enemmänkin, ja häneltä kysyy veljestään, niin saa
aina kuulla: 'En tiedä, en ole nähnyt häntä! Näen häntä yleensä
vähän!' Niin saa kuulla Isidorilta ja niin Julianilta! Ja kuitenkin
ovat he aina täällä kaupungissa, jossa heillä on asioita, joka viikko
saamme muutaman kerran kuulla, että heitä on nähty siellä tai siellä,
niin pitäisihän heidän nyt toki toisiaankin kohdata eikä sanoa,
etteivät toisistaan mitään tiedä. Niin tuumasimme me mieheni kanssa,
että herra ja rouva Salander ovat tyttäriensä kautta paremmin asiasta
selvillä. Mitään vaaraahan siinä ei lopultakaan liene, muutoinhan
olisi meillekin siitä ilmoitettu! Sitten minä tänään tein oikein
täysikäänteen ja tulin tänne teidän luoksenne!"
Rouva Salander oli ihmeissään ja pysyi hetkisen vaiti, miettien
samalla, pitäisikö hänen vasta-anopilleen kertoa nuo osaksi
samanlaiset kokemukset tyttäriin nähden. Voisihan se auttaa parempaan
selvyyteen noita levottomia ihmisiä, ajatteli hän, jos he saisivat
tiedon siitä, mikä heille selvästikin on aivan outoa.
"Tyttäremme", sanoi hän, "eivät ole meille tästä asiasta mitään
ilmaisseet, nähtävästikin sen takia, että he eivät siitä tiedä. Viime
aikoina me olemme heiltä kuulleet vain sattumoisin, että miehet ovat
paljon poissa."
"Luonnollisesti, sen minä kyllä uskon!" yhtyi Amalia Weidelich. "Se
ei ole mikään salaisuus, heillä kun on sellaisia toimia! Eivätkö
rouvat muuta mitään tienneet?"
"Sillä kertaa en ainakaan voi sanoa heidän tästä seikasta tienneen!"
"Kuinka niin sillä kertaa ja tästä seikasta? Mutta tiesivätkö he
toisella kertaa, ovatko puhuneet, he?"
Kun Maria ei voinut heti vastata, jatkoi toinen äiti jännittyneellä
äänellä puhettaan: "Olkaa vain avomielinen elkääkä salatko mitään!
Nähkääs, mekin olemme siitä puhuneet, etteihän vain siinä liene
olemassa perheriitaa, eripuraisuutta puolisoiden välillä tai sen
semmoista; että mahtavatko ne nuoret vaimot mukautua oloihin vai
olisivatko ehkä tyytymättömiä ja tekisivät miehille kotonaolon
tukalaksi? Ette saa siitä pahastua, anoppi hyvä, niitä on
esimerkkejä, että kaksi sisarta, jotka on naitu samaan perheeseen,
vetävät yhtä köyttä ja kernaasti liittyvät keskenään komplottiin, jos
ovat tyytymättömiä ja jos kykenevät kääntämään kaikki ylösalaisin!
Enhän minä tahdo tällä mitään sanoa, otaksun vain, että sekin voisi
olla syynä!"
Uudelleen hetkisen mietittyään huomasi Maria Salander olevan ajan
auttaa häntä muitta mutkitta oikeille jälille.
"Katsokaas, anoppi", sanoi hän niin tyynellä vakavuudella kuin
sisällinen kiihtyneisyys suinkin salli, "kaikki ei varmastikaan
ole niin kuin pitäisi, siinä te olette oikeassa! Tahdon nyt kertoa
teille, että me jonkun aikaa sitten saimme tyttäriimme nähden kokea
jotain samanlaista kuin te nyt poikiinne nähden. He eivät enää
ollenkaan näyttäytyneet meidän luonamme, aivankuin he vartavasten
olisivat vanhempainsa kotia välttäneet, ja kun se lopulta herätti
meidän huomiotamme ja me sen takia päätämme vaivasimme, saimme me
kuulla, että lapset olivat lakanneet keskenäänkin seurustelemasta ja
pelkäsivät toisiaan tavata. Silloin me, mieheni ja minä, menimme heti
tyttäriemme luo ja panimme heidät puheisille."
"No? Mitäs se oli?"
"Me tapasimme molemmat todellakin kotonaan ja hyvin surullisina,
kummallakin oli ikävä vanhempiaan ja siskoaan, mutta eivät rohjenneet
lähteä katsomaan niitä, joita mielellään olisivat tahtoneet nähdä.
Me toimitimme heidät samana päivänä toistensa seuraan, ollen itse
mukana, ja autoimme heitä tuosta pälkähästä niin hyvin kuin se
saattoi käydä."
"Mutta mitä se sitten oli? Koskiko se minun poikiani?" uteli toinen
anoppi kärsimätönnä.
"Koska te tahdotte sen tietää, niin täytyy minun sanoa; se ehkä
auttaa erehdysten tai väärinymmärrysten tarpeelliseen selvittämiseen
ynnä yleensä itsensä tuntemiseen. Tyttäreni ovat katuneet
avioliittoaan ja sen vuoksi häpeilleet toisiaan, koska he yhdessä
niin kauan ja itsepäisesti tuota luultua erehdystään puolustivat, ja
meitä, koska me emme mielellämme olisi noita avioliittoja suvainneet!"
"Nii-inkö?" sanoi Weidelichin rouva ääntään venyttäen, tavattoman
hämmästyneenä ja kalveten, sillä hänen äskeisistä loukkaavista
puheistaan huolimatta kohtasi häntä tuo ilmoitus kuin salama
selkeältä taivaalta. Hän tunsi sen kauniin rakennuksen horjuvan, jota
hän elämänsä ajan oli suurin huolin ja taidoin pojilleen rakentanut.
Hänen ensimäinen ajatuksensa oli tuo suuri perintö, paljot rahat, ja
toinen, ettei pojilla ollut edes lapsiakaan.
Toinnuttuaan jonkun verran säikäyksestään kysyi hän paremmin nolona
kuin uhmailevana, mitä erinomaista syytä rouvilla sitten oli
avioliittoaan katua ja niin perinjuurisin tempuin. Ilman pitempiä
miettimisiä vastasi Maria rouva: "Niin, sepä se on ihmeellistä ja
voi ajan mukana hävitä, sitä kun on opittava sietämään; he sanovat
miehistään, että ne ovat tyhjiä, ettei niillä ole mitään sielua!"
Punastunein kasvoin ja ravistaen päätään niin kovasti, että hattu
kaikkine kukkineen ja nauhoineen värisi, sekä unhoittaen väsyneet
jalkansa karkasi rouva Weidelich nojatuolistaan ylös ja huusi
kuolettavasti loukattuna: "Eikö mitään sielua? Minunko kahdella
pojallani, joita minä olen sydämeni alla kantanut? Se on ilkeätä
panettelua! Pyöreinä ja sievinä olen minä ne maailmaan tuonut kuni
kaksi forellia, ilman virheen hiventäkään päästä niin jalkoihin, ja
kummallekin minä olen samalla antanut sielun omasta kuolemattomasta
sielustani, antanut niin paljon kuin sellaisissa pikku palleroissa
sielulle tilaa saattoi olla, ja jälestäpäin se kyllä on kasvanut
kuten pojat itsekin! Minne se sitten olisi mennyt? Olisiko heistä
maakirjureita tullut? Ei mitään sielua! Ne kirotut hanhet! Siten he
eivät saa minua kohtaan käyttäytyä! Oh!"
Hän oli niin vihassa, ettei hän voinut puhua enempää, vaan hänen
täytyi istua. Maria Salander katui tekoaan ja kun rouva Weidelich nyt
kalpeni, etsi hän väkimehupullon. Mutta toinen kieltäysi ottamasta
tippoja ja pyysi ryypyn viiniä, jos sitä olisi, sillä hän tunsi
itsensä todellakin heikoksi.
Rouva Salander meni vaieten kaapille, jossa semmoisia tarpeita oli
aina varalla. Sillä aikaa syntyneen hiljaisuuden vallitessa kuului
raskaita askelia portailta ja etehisestä ja heti sen jälkeen koputti
joku kovin sormin ovea. Maria rouva riensi kaapilta katsomaan,
kuka siellä oli, sillä kuten äsken rouvan kömpelösti koputtaessa,
luuli hän nyt taas siellä jyskyttävän jonkun, joka ei halua tulla
huoneeseen.
Mutta se oli ukko Weidelich, joka siellä seisoi sekavin ilmein ja
Maria Salanderin avatessa ovea astui sisään epävarmoin askelin.
Häiriössään otti hän hatun päästään vasta sitten kuin hän sanaa
puhumatta oli istahtanut lähimmälle tuolille juuri kuin perin
uupuneena.
"Antakaa anteeksi", sanoi hän vihdoin itseään toinnutellen, "minä
tahdoin puhua herra Salanderin kanssa, eikö hän ole kotona? Mutta
siinähän se on minun vaimonikin! Minä luulin sinun olevan kirkossa?"
"Entäs sinä, Jaakko? Kuinka sinä tänne tulit?" huudahti rouva,
joka hänet nähdessään unhoitti omat vaikeutensa. Weidelichillä oli
tavalliset pyhä vaatteet päällään, mutta tolkuttomalla kiiruulla
puetut. Liivi oli väärin napitettu, kaulahuivia ei ollut ollenkaan
ja kädessään piti hän arkihattuaan, jonka ympärillä kadonneen nauhan
sijalla näkyi huovan läpi tunkeutuneen, työssä helmeilleen hien
muodostama seppel. Rouva Salander huomasi kaiken tämän sekä lisäksi,
että hänen kätensä hiljaa vapisivat. Arkana odottaen, mitä vielä
tuleman piti, pysytteli hän vaieten syrjässä ja antoi appivanhusten
puhua. Rouva Weidelich oli asettunut jaloilleen ja lähestynyt
miestään, tarkastellen tämän huolimatonta ulkoasua.
"Mitäs tämä on?" huudahti hän, "kuinka sinä ilman kaulaliinatta voit
ulos lähteä? Eikä edes paidankaulusta pannut nappiin! Ja sunnuntaina
juoksennella ympäri kaupunkia tuo vanha hattu päässään, hyi hitto!"
Mutta kun hän paremmin ehti huomata miehensä kasvoilla kuvastuvan
neuvottomuuden, värähti hän säikähdyksestä. Hän tiesi, ettei miehensä
ilman aikojaan ollut joutunut tuohon tilaan, jossa hän ei ollut tätä
vielä koskaan nähnyt.
"Mitä on tapahtunut, Jaakko?" kysyi hän kalpean pelon vallassa,
hänestä kun se tuntematon, joka tuon muutoin niin tyynen miehen oli
kotoa liikkeelle ajanut, tuntui kaksin kerroin peloittavalta.
Jaakko Weidelich yritti kuivata kosteaa otsaansa, mutta ei löytänyt
takintaskusta minkäänlaista liinaa. Rouva katseli ympärilleen
ja huomasi muutamalla pöydällä virsikirjansa nenäliinoineen.
Hän irroitti sen ja kuivasi itse hänen otsansa ja ohimonsa.
Weidelich otti liinan hänen kädestään ja sitten hän jonkun verran
tointuneempana puhui: "Poikamme Isidor on kaupungissa -- Jumalan
nimessä täytyy minun se sanoa, hän on vangittuna, ankaran tutkinnon
alaisena -- he ovat eilen illalla tuoneet hänen."
Hiljaa huudahtaen tarttui Maria Salander lähellä olevaan
akkunanpieleen; hän näki vain tyttärensä, Setti paran, jonka
hyljättynä ja tuskaisena täytyi Soittolassa istua, kenties itsekin
vangittuna tai ainakin vartioituna.
Mutta Isidorin äiti seisoi siinä ja tuijotti suu avoinna mieheensä.
Hän ei käsittänyt, mitä tämä sanoi.
"Mitä hän sitten on mahtanut tehdä?" änkytti hän, "se lienee kaunis
tyhmyys, saavat varoa itseään!"
"Ei se ole mikään pikku kepponen, eukko parka!" sanoi Jaakko
Weidelich, joka nyt nousi ja koetti kävelemällä ja puhumalla mieltään
keventää. "Yksi viranomaisista ilmestyi kotiimme heti kun sinä olit
lähtenyt ja ilmoitti minulle onnettomuuden. Minähän olen Ulrikki
serkkumme kanssa virkatakuussa kummallekin pojalle. Sen vuoksi kysyi
tuo herra minun maksukykyäni ja kehoitti minua pitämään rahoja
kaikkien mahdollisuuksien varalla; mutta ei ainoastaan sitä, hän
tahtoi myöskin tietää, mitä minä siinä asiassa kykenisin tekemään,
vaikkei hän sanonut siltä näyttävän, että siinä hyvätkään keinot
auttaisivat, sillä Isidorimme asiat oli huomattu olevan pahassa
epäjärjestyksessä. Minä en säikäyksessäni ja ahdistuksessani osannut
muuta sanoa, kuin että minä teen minkä voin, jos se voi auttaa,
ja juoksin tänne kysymään herra Salanderilta neuvoa, mitä olisi
tehtävä pojan pelastamiseksi. Sillä minä en voi uskoa, että hän,
kuinka sanoisin, että hän olisi sillä tavoin itsensä unhottanut!
Hämmennyksissäni, minä en edes tarkemmin asiaa kuullut! En minä olisi
ikinä uskonut, että sellaista minulle tapahtuisi!"
Yhtäkkiä päästi rouva kaikuvan naurun ja hapuili, ikäänkuin hän
olisi liikkunut pimeässä huoneessa, kädet ojollaan vastikään
jättämäänsä nojatuolia kohti. Siihen päästyään veti hän henkeään,
päästi uudelleen ryöppyvän naurun ja huusi katkerasti miehelleen:
"Mutta minuako se ei voikaan koskea? Minuako se ei vahingoltakaan,
olenko minä ehkä sen ansainnutkin, niinkö? Omaa kohtaasi siinä vain
ajattelet! Kaunis maailma, kaunis sunnuntai! Ensin saa kuulla, että
pojilla ei ole sielua, sitten heidät vangitaan ja tehdään roistoiksi!
Ah, ah, ah, tätä viheliäisyyttä!"
Hänen sanansa heikkenivät surkeaksi valitukseksi ja hän sai uuden
pahoinvointikohtauksen. Jaakko Weidelich oli sillä välin uudelleen
istunut ja käsiään polviin nojaten tirkisteli lattiaan.
Rouva Salander tarttui esillä olevaan pulloon, jossa oli vanhaa
Xeresviiniä, ja kaatoi kummallekin masentuneelle puolisolle
lasillisen, vaikka hänelle itselleenkin teki pahaa. Ja kuten
Isidorin äiti omaan olemukseensa sulki molemmat pojat ja kykeni
yksipuolisesti ainoastaan näitä ajattelemaan, niin ajatteli Maria
Salanderkin molempia tyttäriään, heistä kumminkaan puhumatta, kun nuo
ahdistuksissaan olevat vastavanhukset eivät voineet nyt huomiotaan
nuoriin rouviin kääntää.
Amalia Weidelich otti hyvän kulauksen viiniä ja lasia pois pannessaan
jätti hän sen tyhjän päälle, niin että se putosi lattiaan.
"Siis Isidor on vangittu", sanoi hän, "eikä voi enää mennä minne
tahtoo! Tuoko hänelle edes kukaan ruokaa ja juomaa, kun hän tarvitsee
ja kun on tavallinen aika, kuten juuri nytkin? Onkohan niillä
siellä kunnollinen järjestys maakirjurille ja neuvosherralle? Mies
poloiselle, joka ei tiedä, mitä nälkä ja jano on?"
"Mikäli minä muistan", huomautti rouva Salander, "voivat sellaiset
vangit niinkauan kuin tutkintoa kestää ja heidät on tuomittu, saada
omalla kustannuksellaan mitä haluavat ja mihin ovat tottuneet."
"Tuomittu? Sellaista sanaa minä en tahdo keltään kuulla! Kun kaiken
karvaiset ilkiöt ja paholaiset, joiden kanssa hänellä on tekemistä,
ovat kylväneet rikkaruohoja hänen asiohinsa, kun hän monastikaan ei
edes tiedä, miten hänen asiansa ovat, niin selittää se varmaan koko
jutun ja hänen vainoojansa tulevat saamaan huonon lopun! Mutta nyt on
huolehdittava, ettei häneltä mitään puutu! Miksei hänen vaimonsa ole
tullut mukaan, valvoakseen häntä ja ollakseen hänen läheisyydessään?"
"Hän lienee jäänyt kotia vartioimaan, siellä kun muutoin ei ole
ketään!" sanoi Maria Salander kuivasti, hilliten harmintunteensa.
"Niinpä on sitten meidän huolehdittava, kuuletko sinä, mies! Meidän
on mentävä sinne, tai mene sinä yksinäsi ja vie vähän rahoja, jos
he ovat ne häneltä ryöstäneet! Minä juoksen sillä välin kotiin ja
toimitan vähän ruokaa ja juomaa valmiiksi, kuuletko sinä?"
Ukko Weidelich ei todellakaan kuullut. Häntä painoi lähtemättä
se ajatus, että epärehellisyyden ja rikoksellisuuden piti oman
pojan muodossa häntä lähestyä ja että koko hänen vaatimattoman
varallisuutensa, jonka hän pitkän ajan kuluessa karulla työllään
oli hankkinut, piti savuksi haihtua ja hänen jäädä köyhemmäksi kuin
mitä hän oli alkaessaan ollut, sillä Varpusessa olevan talon oli hän
aikoinaan hankkinut isältään saamansa pienen perinnön avulla. Ja jos
niin kävisi, niin voisiko hän vanhoilla päivillään alusta alkaa? Ei,
vaikka se olisi Jumalankin tahto!
Kun hän siten pysyi omissa raskaissa ajatuksissaan eikä mitään
vastannut, unhoitti rouvakin päätöksensä ja vaipui särkynein mielin
omiin ajatuksiinsa.
Maria Salander käytti hiljaisuutta noutaakseen lasin raitista vettä
ja asettuakseen sitten muutamaan nurkkaan, saadakseen hetkisen
voimiaan koota, sekä samalla myöskin houkutellakseen tuon kovanonnen
yllättämän avioparinkin hiukkasen lepäämään. Se onnistuikin hänelle,
sillä melkein puoli tuntia kesti hiljaisuutta, jota häiritsivät vain
voihkaukset ja huokaukset.
Ripeämmin askelin kuin tavallista tuli herra Salander sisälle. Maria
rouva kiitti taivasta, kuullessaan hänen tulevan, mutta hämmästyi
hänet nähdessään, sillä Martin kasvoilla kuvastui suru ja harmi.
"Tässäpä me olemmekin kaikin yhdessä!" sanoi hän huoneeseen
pysähtyen, "nähtävästi tiedätte te jo tuon uutisen!"
"Niin on, valitettavasti!" mumisi Weidelichin ukko, joka Salanderin
tulosta oli havahtunut ja noussut seisomaan. "Minä tulin ensiksi
tänne, herra Salander, etsimään teiltä neuvoa, mitä olisi tehtävä.
Toivottavasti ei asia ole niin huonosti, kuin miltä se ensi
hämmekissä näyttää!"
"Se on tarpeeksi huonosti!" vastasi Salander, joka huomasi
Weidelichin ja samoin rouvan masentuneen mielialan. Jälkimäinen
oli ilmeisesti mistään piittaamatta jäänyt nojatuoliinsa istumaan,
poiskäännetyin kasvoin ja Maria rouva, joka nurkastaan tuli esille,
osoitti häntä miehelleen. Tämä koettikin sen vuoksi hellä varoen
ajatuksiaan ilmaista, kun hän uudelleen otti sananvuoron.
"Se virkamies, joka oli teidän luonanne", jatkoi hän Weidelichiin
kääntyen, "tuli minunkin luokseni toimistoon. Hän näyttää olevankin
liian hätiköivä ja virkaintoinen mies; huomiotani herätti, ettei hän
voinut antaa tarkempaa selitystä ja että hän ylipäänsä sunnuntaina
sellaisissa asioissa juoksenteli. Minultakin halusi hän kuulla,
mitä minä olisin halukas vävyni hyväksi tekemään, jotta voitaisiin
syytteeseen pano jättää. Hyvä tarkoitus siinä on, mutta kuitenkaan
se ei riittäisi edeltäpäin vapauttamaan. Minä läksin asianomaiseen
paikkaan tarkemmin asiasta kuulemaan. Siinä ei ole kysymyksessä
huolimattomuus ja sen semmoinen, joiden seuraukset olisivat vielä
autettavissa. Isidor on väärinkäytöksissään mennyt niin pitkälle,
että ilmitulo riippui joka hetki hiuskarvasta ja vihdoin viime
viikolla se tapahtui. Kolme päivää kesti kansliassa kirjojen
tarkastusta. Eilen oli sataviisikymmentä tuhatta käyty läpi eikä
vieläkään kuulu olevan loppua tiedossa. Sentähden keskeytettiin
toimitus Unterlaubissa ja siirrettiin Münsterburgiin."
"Voi Herra Jesus!" huudahti Weidelichin muori valittavasti. Jaakko
ukko etsi jälleen tuoliaan. Kuulemansa luku kirkasti hänelle aseman
kuin tulisoihtu. Myöskin Martti Salander tunsi itsensä lamautuneeksi,
samoin Maria rouva, ja niin istuivat nuo neljä vanhusta vaieten,
kukin siinä mihin oli sattunut vaipumaan.
Pitemmän äänettömyyden jälkeen alkoi Weidelichin rouva vaikeroida:
"Jospa minä sittenkin olisin mennyt kirkkoon, niin olisin saanut olla
vielä hetkisen mistään tietämättä! Se olisi ollut vielä hyvä hetki ja
olisin tyytyväisenä voinut mennä kotiin!"
Muutaman minuutin kuluttua huudahti hän uudelleen: "Nyt se kumminkin
on niinkuin on! Jaakko, menkäämme kotiin, että pääsemme oman katon
alle!"
Kun hän samalla kohenteli itseään niin hyvin kuin voi, toinnuttausi
hänen miehensäkin ja astui murtuneena Salanderin luo, joka samoin oli
noussut.
"Mieleni on paha", puhui Weidelich vaivaloisesti, "että me olemme
teille niin paljon ikävyyttä tuottaneet."
Ääni petti ja hän vaikeni. Martti ojensi hänelle kätensä; hän näki,
kuinka tämä kärsi ja oman tukaluutensa unhoittaen lohdutti hän häntä,
tosin sanoilla, joita saattoi epäillä: "Kuka voi tänään väittää
olevansa varma yleisestä pahasta? Se on kuin kolera tai viinitäi!
Jos joku katsoo teihin karsaasti, niin sopii teidän vain sanoa,
että hänen on mentävä kotiinsa ja tarkasteltava, eikö tartuntaa jo
sielläkin ole!"
Sillä välin puuhaili Amalia Weidelich hattunsa kimpussa, joka noissa
tärisyttävissä kohtauksissa oli työntynyt sijaltaan eikä enää
tahtonut oikeaan asettua. Hän koetti sitä peilin edessä asettaa
suoraan ja kiinnittää paikoilleen ja Maria rouvakin tuli hänelle
avuksi. Mutta äkkiä repäsi hän sen päästään ja selitti, ettei hän
tahdo sitä enää panna päähänsä, vaan mennä ilman hatutta kotiin.
Niin lähti Weidelichin pariskunta menemään. Tuskin olivat he päässeet
kadulle, kun rouva tunsi itsensä niin heikoksi, että Jaakko ukon
täytyi häntä käsivarresta taluttaa; vasemmassa kädessään kantoi hän
tuota komean kirjavaa hattua kuin sankakoria. Hänen oma hikitäpläinen
hattukulunsa lisäsi avioparin kummallista näköä, kun he siinä
surkeina eteenpäin hoippuivat.
Heidän jälkeensä katsottiin, vastaantulijat pysähtyivät ja joku sanoi
kuuluvasti toiselle: "Ovatpa nuo kaksi ottaneet kelpo aamiaisen!"
He kuulivat sen häpeätä kärsivän herkällä korvalla, mutta eivät
katsoneet oikealle eikä vasemmalle. Muutamalla avaralla sillalla oli
heidän vielä vaikeampi päästä kulkemaan; joukko kirkkoväkeä risteili
molemmin puolin ja melkein kaikki katsoivat Jaakko Weidelichin
vasemmassa kädessä riippuvaa hattua ja sitten rouvan pörröistä päätä.
"Anna, Jaakko, minulle se hattu!" sanoi viimemainittu, "ei sovi, että
sinä sitä kannat."
Tämä antoi tuon muhkean muotiesineen pois, ja kun heidät juuri
tungettiin käsipuita vasten, heitti rouva hatun virtaan eikä edes
katsahtanutkaan sen jälkeen.
"Mitä sinä teet? Oletko hupsu?" murisi mies.
"Eteenpäin vain! Elä pysähdy! Minä olen saanut tarpeeksi komeudesta!"
sanoi rouva.
Niin kulkivat he edelleen ja saivat tarpeeksi tilaa. Sillä lähimmät
sillalla olijat, jotka olivat tuon heiton huomanneet, juoksivat
kiiruusti vastakkaiselle puolelle nähdäkseen hatun uivan esiin sillan
alta, ja kun muut huomasivat tämän juoksun, jatkui liike edelleen ja
pitkin koko siltaa juoksivat kaikki kuin noidutut toiselle puolen ja
kurkistelivat veteen. Siellä kulkikin hattu poloinen virtaa alas kuin
silkillä liputettu ja kukilla seppelöity taloslaiva tai kuin uiva
kukkapenkki. Mutta pian työnsi pari poikasta pelastusvenheen vesille,
soutaen vinhasti tuon hauskan kulkuneuvon luo, saadakseen siitä hyvän
saaliin tai ainakin sievosen juomarahan ansaitakseen, samalla kuin
pitkin molempia rantoja kertyi yhä uusia katsojia.
Sillä välin nuo kaksoisveljesten surun painamat vanhemmat pääsivät
huomaamatta pois ja kiipesivät ylös vanhaan Varpuseen.
"Ettet sinä hattua voi enää päähäsi panna", alkoi Weidelich, kun
he olivat hetkisen hengähtäneet, "käsitän minä tavallani; mutta
olisithan sinä voinut sen myydä! Minä pelkään olevan lähellä sen
ajan, jolloin meidän täytyy pitää arvossa joka penniä!"
"Se on nyt kerta tapahtunut", huokasi Amalia, "minä tuskin tiesin,
mitä tein. Muutoin on vielä paljon sellaista, jota minä voin
myydä, takkeja, kello ja ketjut, jotka kumpikaan eivät enää sovi,
koska ne vetävät ihmisten katseet minuun, ja sitten minä en voi
rintasolkeakaan enää eteeni kiinnittää, sitä, jossa on molemmat pojat
-- ei, rintasolkea minä en voi myydä, vaikkei pojista enää mihinkään
olekaan ja vaikka he ovat hukkaan joutuneet -- ah, tätä onnetonta
aikaa! Ei, minä tahdon säilyttää kuvan ja jättää siinä olevan
kullankin paikoilleen, niinkauan kuin meillä vielä leivänkannikkaa
on!"
Hän sanoi tämän silmät kyynelissä, nyyhkytysten keskeyttelemänä.
Säikähtyneenä ja tuskaisena kehoitteli Jaakko häntä tyyntymään.
"Kuinka sinä voitkin noin puhua? Ja jolleikaan hän, joka nyt on
vangittuna, olisi pelastettavissa, niin onhan meillä vielä Julian,
joka, suokoon Jumala, ei toki sillä tavoin esiin sukeltane!"
"Sinä et tunne heitä niinkuin minä, joka heidät olen maailmaan
saattanut! He ovat aina ja lakkaamatta ajatelleet, tahtoneet ja
tehneet samalla tavoin ja kumpikin tiesi aina mitä toinen tahtoi.
Ah, Herra minun Jumalani, nyt minä tiedänkin, miksi he ovat toisiaan
vältelleet ja aina sanoneet, en tiedä, en ole häntä nähnyt! He
tiesivät tarkoin kulkevansa samaa tietä ja tekevänsä samalla
tavoin ja kun se oli pahaa ja vaarallista, kammoivat he toisiaan!
Ajattelehan vain, Salanderin rouva, jolta minä tänä aamuna menin
kysymään, tiesikö hän syytä siihen, kertoi minulle hyvin kuivasti,
että heidän tyttärensä olivat tehneet samoin, he olivat välttäneet
vanhempiaan ja toisiaan, ja tiedätkö miksi? Koska he olivat hävenneet
toistensa ja vanhempainsa edessä, niin juuri, hävenneet!"
"Minkä tähden? Mitä he sitten ovat tehneet?"
"He ovat hävenneet sitä, että ovat meidän poikaimme kanssa menneet
naimisiin! Kuinka selvästi minä nyt ymmärränkään poikamme, ne
poloiset, jotka kaksoisveljinä pelkäsivät toisiaan, kun olivat pahaa
tehneet eikä kumpikaan olisi sallinut toisen tulevan asiastaan
puhumaan! Minusta tuntuu kuin kurkistaisin heidän sydämensä
sisimpään!"