Martti Salander: Romaani - 07

huomasi hän joukon nuorta väkeä, jotka höllässä piirissä ja vapaina
ryhminä, ilman melua tanssivat ammeen ympärillä illan kultaisessa
rusotuksessa, niin että tanssijain pitentyneet varjot keinuilivat
mukana kullan vihreällä kentällä.
Salander ilostui tuosta näystä.
"Kas siinä kuva kuin toisesta maailmasta!" ajatteli hän, "kuinka
rauhallista ja perin hupaisaa! Mikähän seurue tämä mahtanee
ollakaan? Useimmat ovat hyvin puettuja, jotkut komeastikin, toiset
yksinkertaisemmin! Nuoria tyttöjä, nuoria poikia!"
Mutta kuinka hän hämmästyikään, kun lähemmäs astuessaan tunsi omat
tyttärensä, jotka nyt, kahdeksan- ja yhdeksäntoista vuotiaina,
solakoina ja somina siinä keinuilivat itseään nuorempain
poikain sivulla, jotka näyttivät yhtä somilta ja olivat jo yhtä
pitkäkasvuiset kuin tytötkin.
Salander ei voinut olla silmin seuraamatta ensimäistä paria, Nettiä
ja hänen poikaansa, sekä lähemmin tarkastelematta noita iloisen
reippaita tanssijoita. Se oli, kuten sanottu, solakan notkea
nuorukainen, jonka vaaleat ja aaltomaiset hiukset illan ruskotuksessa
hulmusivat ja kimmelsivät.
Silmäillessään parin jälkeen kadotti hän sen näkyvistään ja etsi
sen vuoksi toista tytärtään, Settiä, jonka hän myöskin oli etäämpää
huomannut. Ja samassapa tämä keinuikin esiin, mutta, kuten hänestä
tuntui, samallaisen pojan kanssa, sen saman kultakiharaisen kuin
Nettikin.
"Niillä velhottarilla on kauniit taipumukset!" vilahti hänen
mielessään, "nehän osaavat jo koko ovelasti poikia vaihtaa! Tuota
täytyy toki hitusen tarkastaa!"
Hän antoi parin mennä edelleen ja seurasi sitä tarkoin katseellaan,
jolla välin toisaalta tunkihe taas esiin Setti, rinnallaan yhä
samanlainen keruubi, jonka kylkeen hän tällä kertaa kiinteämmin
painausi, kun soitto samalla lakkasi.
"Oo, siinähän on isäkin! Oletko sinä etsinyt meitä ja saanut tietää,
että me olemme täällä?" huudahti tytär riemastuneena.
"Mistäpäs minä sen tiesin? Minä tulin tänne aivan sattumalta! Mitkä
huvit nämä on? Onko Settikin täällä?"
"On luonnollisesti, ja äitikin Arnoldin kanssa, he istuvat tuolla
erään pöydän ääressä! Kun sinä olit sanonut palaavasi kotiin
viimeisellä junalla kymmenen ajoissa, niin kehoitti hän meitä
lähtemään vuorelle."
Salander oli aikeissa kysyä hänen tanssitoveristaan, kuka se nuori
herra oikeastaan oli (joka juuri toista kertaa nosti hattuaan), kun
sisko toverinsa kera tuli paikalle, niin että hän näki molemmat nämä
rinnan seisomassa ja joutui yhä enemmän ihmeisiinsä.
"Nämä ovat Arnoldin koulutovereita, herrat Isidor ja Julian
Weidelich", selitti vanhempi tytär.
"Ahaa, niinkö?" sanoi Salander, voimatta heti muistaa kohtausta
Varpusen kaivolla, josta oli jo voinut kulua seitsemän tai kahdeksan
vuotta. "Myöskinkö gymnasiossa?"
"Mutta ei samalla luokalla, sillä me olemme vähän nuoremmat!" sanoi
Julian; "me joudumme yksiin ainoastaan laulutunneilla!"
"Siis kaksoiset epäilemättä! Ja mistä kotoisin?"
"Me asumme Varpusessa, ei kaukana Kreuzhaldesta!"
Nyt häämötti Salanderin mielessä kuin joku muisto; hän oli sielunsa
silmillä näkemäisillään pari esiliinoilla varustettua pyöreää
pojanvekaraa, joista todellakaan noissa hänen edessään seisovissa
täyspitkissä nuorukaisissa ei ollut enää jälkeäkään huomattavissa.
"Ja kuinka voi äiti? Elääkö hän vielä?" kyseli hän edelleen.
"Hän on myöskin tuolla pöydässä ja on aivan terve!" kuului vastaus.
"Sepä hauskaa! Ja te nuoret miehet haluatte myöskin opiskella? Ja
mitä, jos saa kysyä?"
"Sitä emme vielä tiedä! Ehkä lakitiedettä, toinen kenties
lääketiedettä!" sanoi Julian; Isidor lisäsi: "Me voisimme lukea
professoreiksikin, jos tahdomme, niille kun nykyään maksetaan niin
hyvät palkat, sanoo mamma; ainoastaan tulisi meidän pysyä täällä."
"Hyvä on!" vastasi herra Salander; "nyt tulee meidän toki katsella
missä äiti on! Tulkaa lapset!"
Tyttäret näyttivät hänelle tietä ja nuo lainkaan ujostelemattomat
nuorukaiset seurasivat heidän kantapäillään, samalla kuin
soittoniekat virittivät uuden tanssikappaleen.
Maria rouva oli hyvin iloinen, nähdessään odottamatta miehensä
edessään. Hän istui vihreiden puiden siimeksessä yksinkertaisen
porvarisväen seurassa, joka rauhallisesti virkistelihe siinä
yksinkertaisten nautintoaineiden, miedon mutta terveellisen
viinin, hyvänmakuisen maidon, talonpoikaisleivän ja silava- sekä
kaalikukkojen ääressä. Hänen rinnallaan istui rouva Amalia Weidelich,
yhtä pönäkkänä kuin konsanaan lipeäkattilan ääressä seisoessaan.
Ilmeisestikin menestyivät hänen asiansa oivallisesti, sillä hän oli
muhkeasti puettu, hänellä oli kirjavakukkainen hattu ja kultakello,
jonka pitkät ketjut riippuivat rinnoilla. Hänen leveät kasvonsa
loistivat vahvasti päivettyneinä, ja kevyt punoitus poskipäissä,
täyteläisessä leuassa ja nenässä todisti vain muorin ahkeruudesta,
muorin, jolla oli hallittavanaan talon täysi pesijättäriä ja
silittäjiä ja joille runsaasti tarjoamastaan viinistä hän, kuten
kohtuullistakin, otti itse etukäteen naukkuja.
Hän tervehti Martti Salanderia hyvin ystävällisesti ja perin vapaasti.
"Ajatelkaas", huudahti rouva Weidelich, "me emme ole lainkaan
tienneet, että me vuosia sitten olemme kerta olleet naapureina! Nyt
ne ovat meidän pojat koulussa!" Hän silmäsi ylpeydellä poikiaan ja
haki sitten katseellaan hyväntahtoisesti Salanderin poikaa.
"Arnold on mennyt metsään kasveja etsimään", huomautti Salanderin
rouva, "menkää tytöt kutsumaan häntä, jotta voisimme paluumatkaakin
ajatella. Aurinko tuolla laskeutuu pian!"
"Eihän nyt niin kiirutta", vastasi rouva Weidelich, "onhan meillä
miesväkeä tarpeeksi mukana! Niin, niin, herra Salander! Te olette
urheasti yrittänyt ja nyt olette rikas mies, kuten uskon! Mutta
eikö totta, että on ilahduttava asia, kun on hyviä lapsia, joiden
hyväksi rikkauttaan voi käyttää? Hyvin, Jumalan kiitos, ovat
meidänkin asiamme! Mutta kaiken ansiomme uhraamme me kahden poikamme
ja heidän tulevaisuutensa hyväksi. Minä toivon, että he korvaavat
sen ja tulevat niittämään kunniaa; sillä opetukseen ynnä muuhun
tarpeelliseen nähden ei saa mitään puuttua! Me olisimme Varpuseen
mielellämme rakentaneet uuden talon sen vanhan talonpoikaisrähjän
sijalle! Mutta ei! sanoimme me, kyllä se meidän aikamme välttää
ja sehän on vallan tietymätöntä, mihin pojat asettuvat asumaan ja
rakentelemaan. Niinpä säästämme mieluummin rahoja ja tulemme niine
hyvinemme toimeen!"
Hän yritti taas heittämään silmäyksen kaksosiinsa, mutta ei
löytänytkään heitä, jonka vuoksi hänen silmänsä heti alkoivat heitä
etsiä.
Molemmat Salanderin neidit eivät kauankaan etsineet metsästä
Arnold veljeään, vaan pari kertaa häntä huudettuaan palasivat
he etummaisten puiden siimekseen, missä he, kädet toistensa
vyötäisillä, sisarusrakkauden tai tytärystävyyden esikuvina kävelivät
edestakaisin, kaksoisten seuratessa heitä oikealla ja vasemmalla
puolen.
Weidelichin muori huomasi tuon kulkueen.
"Katsokaahan toki!" sanoi hän liikutettuna, "kuinka armaasti nuoret
tuolla käyskelevät! Heitä voisi luulla kahdeksi morsiuspariksi!"
"Niinpä vain, miksei!" arveli Salanderin rouva nauraen, "tytöt
olisivat ainakin tarpeeksi vanhat pojilleen, eikä heidän kasvaakaan
enää tarvitsisi!"
"Se ei mitään merkitse!" huudahti taasen toinen äiti; "minun
vekaroistani tulee poikia kahden edestä!"
Maria rouvaa ei tämä sukkeluus miellyttänyt; kun hän sen vuoksi
katsahti lapsiin ja huomasi heidän aikovan valssin alkaessa keinua
jälleen tanssikentälle, kumpikin nojaten oman kaksosensa käsivarteen,
nousi hän äkkiä ylös ja pidätti heidät.
"Mitä te aattelette, Setti ja Netti!" huusi hän tytöille varmalla
äänellä, "ettäkö uudelleen alatte, vaikka aurinko on laskenut ja me
heti lähdemme? Tulkaa vain heti ja kootkaa kapineenne!"
Tytöt jättivät poikansa kuuliaisesti ja ilman huomattavaa
mielihaikeutta; mutta viimemainitut punastuivat ja kävivät hämilleen,
mikä ei jäänyt rouvalta huomaamatta ja harmitti häntä; sillä hänestä
ei näyttänyt soveliaalta, että poikavekarain tarvitsi punastua. Nämä
nypilöivät hopeisia kellonperiään, seuraten naisiaan pöydän luo.
Äitinsä otti heidät vastaan loistavin katsein.
"Mitäs se nyt on olevinaan, te mokomat, että rupeatte tässä neitosten
kanssa tanssimaan", huudahti hän heille, "ja missä vainenkin te
olette sen taidon oppineet?"
"Ohoo, senhän sinä, mamma, kyllä tiedät, tanssikoulussa!"
"Vaiti! Kyllähän sen tiedän! Kiittäkää Jumalaa, että teillä
on vanhemmat, jotka niin paljon teidän hyväksenne tekevät ja
käyttävät kaiken minkä voivat! Isäkin työskentelee aamuvarhaisesta
iltamyöhään; vuodesta toiseen näkee hän vaivaa, ostaa maata ja
istuttaa ja hikoilee, ja talvisin on hänen tuotettava Ranskasta,
jopa Algieristakin saakka! Hän näet sanoo, että silloin ne vasta
kustannukset alkavat, kun te pääsette ylioppilaiksi, jolloin täytyy
tuhansia olla varalla. Herra Salander, minä olen kuullut, että te
voisitte milloin hyvänsä päästä neuvosherraksi, jos vain tahdotte.
Niinpä niin, te olette kauppaherra, sehän on jotain sekin, ja
jonkunlainen vapaa neuvosherra vielä lisäksi! Mutta pari niin
lukenutta neuvosta, asianajajaa tai kirkkoherraa kuin nuo nulkit
tuossa, ei toki sekään ole pois laidalta?"
Onnesta säteillen iski hän silmää pojilleen, jotka olivat pulloon
jääneen viinin kaataneet laseihinsa, sammuttaen perusteellisesti
janonsa.
"Juokaa ja syökää", kehoitti äiti, "ja olkoon se hyväksenne! Tilaanko
vielä puolikkaan?"
Pojat kielsivät, he kun eivät vielä olleet siinä ijässä, jolloin on
totuttu juomaan yli janontarpeen.
"No niinpä lähtekäämme sitten, soppa taitaa pian olla valmista
ja maidostakin lienee isä pitänyt huolen. Sitten menee hän vielä
ottamaan sunnuntainaukkunsa, ja se olkoon kernaasti hänelle suotuna!
Tulkaa, liikkeelle, te vekarat! Lyönpä vetoa, ettette aio puolille
öin tulla kotiin, kun kerran valkoista lakkia kannatte! Mutta
odottakaas, odottakaashan vain! Kyllä teistä sellaiset etanankujeet
karkoitetaan! Nyt sulkeudun minä kohteliaimmin herrasväen suosioon,
arvoisa tuttavuutenne minua ilahduttaa, toivottavasti emme viime
kertaa tapaa, ja neitien -- hoi, pojat, ettekö aio kiittääkään
hyvästä seurasta, siinäkö vain seisotte kuin puujumalat?"
Pojat vetäytyivät esille ujommin ja kömpelömmin kuin mitä heidän
reippaan tanssinsa jälkeen olisi voinut odottaa, ojensivat
tytöille kätensä ja toivottivat hyvää yötä. Vihdoinkin lähti
sitten tuo onnellinen äiti poikineen tiehensä ja seurassa kävi nyt
hiljaisemmaksi.
Martti Salander halusi vielä vähän levähtää, hänellä kun oli kolmen
tunnin marssi takanaan; Arnold poika, joka juuri tuli saapuville
kädessään aika pensas metsäkasveja, heitti ne pöydälle ruvetakseen
niitä järjestämään, huomaten samalla jääneensä liian vähälle
syönnille, jonka vuoksi hän sai isän kanssa syödä ylimääräisen
sopan, kun äiti ja siskot sen sijaan olivat syöneet vain maitoa ja
leipämurennusta.
Salander kysyi, kuinka he olivat joutuneet tuon Weidelichin perheen
seuraan.
"Sitä tuskin itsekään tiedän!" sanoi Maria rouva, "me olimme juuri
asettuneet tähän, kun samalla huomasimme olevamme heidän keskellään.
Arnold näyttää tuntevan ne nuoret herrat!"
"Minä olen heiltä kerran leikilläni kysynyt", kertoi nyt Arnold,
"tokko he vielä muistivat, kuinka he pikku poikina Varpusen kaivolla
vesittivät erästä toista, kun tämä ei sanonut äitiään mammaksi. Tämä
tuntui heistä kovin hauskalta ja epäilemättä ovat he sen kertoneet
kotonaan, jossa luultavasti tuo tapaus on muistettu. Tänään ovat he,
kuten huomasin, kuiskanneet äidilleen, että minä olen juuri sama
poika ja että me kaikki olemme niitä samoja kreuzhaldelaisia, joista
myöhemmin on niin paljon puhetta ollut."
"Sitten tuli rouva luoksemme", jatkoi äiti, "liittyi minuun eikä
musikantti parkojen aljettua soittonsa saanut mitään rauhaa,
ennenkuin hänen poikansa saivat tanssitaitoaan näyttää, mikä
tietystikin oli kovin mieluinen asia noille meidän heilakoillemme
tuossa!"
"Mutta he tanssivatkin jo aika hyvin!" huudahtivat Setti ja Netti,
"ja ottavat nytkin vielä tanssitunteja!"
"Jumalan kiitos!" vastasi Maria rouva, "minä näen sentäänkin vielä,
kuinka he silloin, kun me olimme nälissämme, ammottivat kitansa ja
nielivät ne jäännökset, joita me niin hartaasti odotimme!"
"Oh, olivathan he lapsia silloin! Kyllä kai mekin olisimme hotkineet,
jos vain suuhumme olisi pistetty voileipäsiä ja hunajaa!" arvelivat
tytöt.
"Sellaiset kaksoset ovat kovin hankalat", sanoi isä, "minä en voi
näitä lainkaan toisistaan eroittaa!"
"Oo, heilläpä on sentään tunnusmerkkinsä!" kiiruhti Netti lähes
maltittomasti sanomaan; "Julianin vasen korvalehti on hiukkasen
poimukas, noin niinkuin tippaleivän palanen, semmoinen hyvin maukas!
Huomasin sen, kun hänen aallokas tukkansa leyhähteli."
"Sepä merkillistä!" innostui Setti, "toisen, Isidor hänen nimensä on,
oikea korvalehti taasen on luullakseni aivankuin munakokkeli!"
"Tieteellisesti kovin ihmeellistä!" selitti veli veitikkamaisen
kuivasti, "se on yksinkertaisesti joko jäännös jostakin hävinneestä
muodosta tai sitten uuden, tulevan muodon alkio. Tutkituttakaa
korvalehtenne, tytöt! Jos niistä samanlaista löytyy, niin pitäkää
varanne, muutoin nuo kaksoset valitsevat teidät vaimoikseen,
perustaakseen valikoimisteoriian mukaan uuden poimukorvaisten lajin!
Tahi menkää mieluummin heti vapaehtoisesti naimisiin!"
Äiti, joka istui hänen rinnallaan, pisti kätensä hänen suunsa eteen,
lausuen: "Vaiti, sinä kelvoton, jollet koulussa opi muuta kuin
tuollaisia tyhmyyksiä lörpöttelemään!" Mutta isä sanoi nauraen:
"Se oli oikein, Arnold! Ja nyt pitää meidänkin lähteä kotiin päin,
muutoin tulee pimeä; nyt on näet uusikuu, mutta tähdet pilkkivät
kauniisti, katsokaas toki, yksi toisensa jälkeen niitä syttyy!"


VIII

Weidelichin pojat kasvoivat edelleen ja varttuivat ruumiillisesti;
he kulkivat hyvin ryhdikkäinä ja olivat nähtävästi kovin tyytyväisiä
huomioon, minkä he yhdessä ollessaan herättivät. Eikä heillä ollut
puutetta henkisistäkään lahjoista, muuta kuin ehkä kestävyyteen
nähden, kun oli kysymyksessä aljettujen opintojen päättäminen.
Ylemmille luokille päästyään, kun opintie päivä päivältä kävi yhä
vaivaloisemmaksi, oli Julian ensimäinen, joka ei enää "tahtonut".
Hän erosi ja meni muutaman notariuksen konttoriin. Isidor ponnisteli
loppuun saakka, mutta ei ottanut enää osaa ylioppilastutkinnoihin,
vaan kävi puolen vuoden ajan niin sanottuna kuuntelijana muutamilla
lakitieteellisillä hienoilla ja siirtyi sitten hänkin erääseen
notariaattikansliaan.
Kummallakin heistä oli säännöllisen kaunis käsiala, mikä muutoin ei
ole tavallista sillä alalla oleville, joilla on muitakin toimia,
ja kumpikin harrasti samalla tavoin kalligraafisen taituruuden
oppimista. He osoittausivat hyvin kelvollisiksi toimissaan ja
jokapäiväisen kokemuksen avulla omaksuivat he melkein kuin leikkiä
lyöden tässä virastossa tarvittavan taidon.
Isä Weidelichiä ei sellainen asiainpäätös tahtonut miellyttää;
hän kysyi, että tässäkö se nyt oli kaikki se loisto, jota muka
oli tahdottu saavuttaa. Mamma sitävastoin oli perin tyytyväinen.
"Poika-vekarat ovat viisaampia kuin me", hän sanoi, "he tietävät
jo, minne he tähtäävät! Eivätkö he pysty kaikkeen mitä heidän
tehtäväkseen annetaan? Miksi heidän pitäisi nuoret päänsä murtaa,
kuten toiset narrit?"
Ja koska he nyt, sen sijaan että edelleenkin olisivat aiheuttaneet
arvaamattomia kustannuksia, itsekin jo ansaitsivat rahaa, tyytyi
isäkin ja pysyi edelleenkin hyvin tyytyväisenä, kun heidän
esimiehensä koroittivat heidät, nuo tuskin parikymmenvuotiaat
kaksoset, viransijaisikseen ja heillä siten oli lailliset todistukset
vaalikelpoisuudestaan notariuksen virkoihin.
Tähän aikaan suunnilleen tuli eräs harvinainen lemmen ilmiö puheen
alaiseksi Salanderin puolisoiden kesken.
Martti Salander luuli huomaavansa, että hänen kaksi tytärtään ja
heidän äitinsä eivät enää olleet tuttavallisessa ja avomielisessä
suhteessa toisiinsa, että tyttäret elivät omaa elämäänsä ja
salakähmäisesti vetivät yhtä köyttä ja että äiti sitävastoin näytti
kovin vakavalta, jollei huolestuneeltakin, jota hän ei aina osannut
salata, vallankaan sen jälkeen kun hän ei enää puuhaillut kaupassaan.
Sillä Salander, jonka pääliike yhä edelleen ilman erityisiä
ponnistuksia oivallisesti menestyi, kenties juuri sen vuoksi,
ettei hän konstaillut eikä keinotellut, ollen enemmän kansallisiin
harrastuksiinsa ja velvollisuuksiinsa kiintyneenä: Salander ei
voinut kauemmin nähdä Maria rouvan ilman tarvetta kauppatoimessa
itseään vaivaavan. Hän oli sen vuoksi tuon haarakaupan luovuttanut
hyvästä rahasummasta muutamalle toimeliaalle nuorelle kauppiaalle
sekä päästänyt kunnon puolisonsa lepoon, mihin tämä pitemmittä
puheitta suostuikin. Koko voiton, minkä hänen sievonen pääomansa
tuotti, oli hän vastaväitteitä kuulematta muodostanut aikoja sitten
lupaamakseen perinnöksi vaimolleen, jotta tämä hänestä ja hänen
onnestaan sekä onnettomuudestaan riippumatta ynnä hänen kuoltuaan
lapsistakin riippumatta saattaisi elää epävarmoinakin aikoina. Kun
hän siis mietteineen ja huolineen, jotka häntä painostivat, ei enää
voinut kauppapulpetin taa sukeltautua, olivat hänen kasvonsa paremmin
miehensä huomattavissa ja tämä kysyi syytä hänen huoliinsa.
Jos tuo kunnon vaimo puhua aikoi, niin olisihan hän sen itsestäänkin
tehnyt. Hän loi silmänsä alas, hieroi käsiään aivankuin niitä olisi
palellut ja sanoi sitten: "Meille on pudonnut tiili päähän!"
"Tiili? Miltä katolta sitten?" kysyi Martti hämmästyneenä, koska
hänen täytyi puolisonsa vakavuudesta päätellä jotain arveluttavaa,
jopa vaarallistakin olevan kysymyksessä.
"Enhän minä kuitenkaan voi sitä kauemmin omana tietonani pitää!
Tyttärillämme on mielitietty!"
"Yhteensäkö sama mielitietty?" kysyi mies hymyillen, hiukan
keventyneenä, kun ei siitä sen kauheampaa tullutkaan.
Rouva pysyi järkkymättömän vakavana.
"Ei, erikseen, lyhyesti sanoen: he ovat kihloissa niiden
kaksoskirjurien kanssa Varpusesta!"
"Niitä velhottaria! Kuinka se on tapahtunut, milloin, missä ja millä
tavoin sitten? Pääsenpä todellakin myöhään asian perille! Onpa se
kylläkin uutinen melkein kuin kattotiili, joskaan se ei samalla
tavoin reikää päähän puhkaise!"
"Minun pääni se on tarpeeksi asti puhkaissut! Ajattelehan toki,
kaksi tyttöä kahdenkymmenenviiden ja -kuuden vuoden ijässä tahtovat
mennä naimisiin kaksikymmenvuotiasten kaksosten kanssa! Sehän on
kuulumaton tapaus, molemmat, sekä ikä- että kaksosjuttu! Jos tässä
edes olisi ikänaisia, jotka ottavat nuoria miehiä, useinhan sellaista
tapahtuu, niin sille naurettaisiin, ja sillä hyvä! Mutta että tytöt,
ikänsä kukoistuksessa ja toki nuoruutensa rajalla ollen tekevät
sellaisen valinnan, untuvapeitteisille teikkareille, kaksi sisarusta
kaksosille!"
"No, jonkunlainen romaanihan on sekin eikä juuri minullekaan
mieluinen; mutta rakkaushan aina saa sellaisia kepposia aikaan;
eikö sadastikin sanota, että se mitä todellisuudessa kokee on usein
räikeämpää kuin kaikki se mitä mielessään kuvittelee?"
"Niinpä niin! Sitähän minäkin usein ajattelen! Ah, ukko kultani,
varmaankin me olemme tehneet väärin, ettemme ole koskaan lähettäneet
lapsia maailmalle emmekä antaneet niiden mitään ammatin tapaista
oppia! Sinä sanoit, että kuka voi tyttärensä pitää kotona, sen tulee
se tehdä ja kasvatuslaitoksista sinä et tahtonut mitään tietää,
vielä vähemmän ammateista. Sitä sinä nimitit leivän riistämiseksi
köyhempien suusta sekä nälistelemiseksi, jollei kysymyksessä olisi
varmat kyvyt, joita tulisi käyttää. Sinä haaveilit vapaista kodin
tyttäristä ja vapaista perheen emännistä, joiden ei tarvitsisi
palveluksessa kuihtua, ja minä menestyksestämme hurmaantuneena olin
kanssasi samaa mieltä, vaikka tiesinkin, kuinka hyvä se minullekin
olisi ollut jos olisin joskus oppinut jotakin ammattia! Sinä et saa
tästä pahastua, tarkoitukseni ei ole lainkaan soimata!"
"En minä sitä niin ymmärräkään, kultaseni, koska kyllä tiedän, kuinka
hyvin sinä maailmassa tulet toimeen! Että he Kreuzhaldessa hakkasivat
sinulta ne puut, ei ollut sinun paremmin kuin minunkaan syyni!"
"Jättäkäämme se; minä vain tahdon sanoa, että jollei tytöillä
olisi ollut niin täydellistä joutilaisuutta ja vapautta, niin
tuskinpa he olisivat yhdessä ehtineet kehittelemään tuota
vastenmielistä seikkailua! Ja nyt, mihin meidän on ryhdyttävä tuohon
kaksoskeitokseen nähden? Ja se pöyhkeä pesumuija sitten!"
"Oo, mitä häneen tulee, niin on hän kaikesta päättäen raaka möhkö;
mutta hänessäkin löytyy äidinhyvyyden helmiä! Kuitenkaan kaikitenkaan
en ole perillä, miten asiat oikeastaan ovat. Ovatko he sinulle mitään
ilmaisseet?"
"Herra varjelkoon, hehän ovat täysi-ikäisiä! Muutoin he ehkä kylläkin
olisivat ajoissa kääntyneet vanhempainsa puoleen, eikä, kuten uskon,
kumpikaan heistä yksinään olisikaan meitä kohtaan ollut niin viekas
ja piittaamaton, jollei tuo harmillinen kaksivaljakkoisuus olisi sitä
surkeata juttua saanut ihan salaliitoksi muuttumaan --"
"Maria kulta", keskeytti Martti, "jättäkäämme tuo kysymys asian
luvallisuudesta toistaiseksi rauhaan! Ethän sinä toki voi vakavasti
väittää, etteivät kaksoset saisi naida, ja yhtä vähän, että kahdelta
sisarukselta, joita nämä miellyttävät, olisi kielletty heitä
ottamasta."
"Sitä minä en lainkaan väitä, minä vain sanon, että se ei minua
tässä tapauksessa miellytä, että se ei ole sopivaa, että se minua
huolestuttaa, syystä että se on vain sairaloinen oikku! Ajattelehan,
että pari poika nulikkaa ovat tähystimiinsä saaneet meidän
täysikasvuiset tyttäremme ja muodollisesti ne meiltä ryöstäneet,
samalla kuin tyttö hupakot, tiedossaan tuo kaunis salaisuus, ovat
luotaan torjuneet mitä parhaimpia naimatarjouksia! Ja me milloin
iloitsimme heidän vaatimattomuudestaan, kun he elelivät kuin nunnat
ja käyskelivät tummiin puettuina ja hunnutettuina, milloin sureksimme
sitä, etteivät he tahtoneet iloisemmin nuoruudestaan nauttia!
Todellakin, he ovat siitä tavallaan nauttineet -- niin, mitäpä
siitä salaisin, että nuoret tapaavat toisiaan milloin haluavat:
kuutamoyöt, auringonnousut kesällä, pitkät kävelyretket keväällä,
talvella luistinrata -- vanha palveliattaremme on minulle kaiken
tämän kertonut, vuosikausia vaiettuaan. Ja minkätähden? Sentähden
että hän oli torilla riitaantunut Weidelichin muorin kanssa, joka
oli häntä jo yliolkainsa kohdellut. Hän oli nimittäin lörpötellyt,
että meidän tyttäremme olisivat ainakin puolen, miljoonan arvoisia
kappale, että sitä kuulee kaikkialla sanottavan! Tämä lörpötys ja
tunkeilu ei ollut Leenaa sentään miellyttänyt, hän antoi kaihtavan
vastauksen, ettei hänellä ole tapana urkkia mitä herrasväki omistaa
ja niin toisin, johon toinen vastasi, että palveliana hän kenties
olikin oikeassa siinä, mutta hän, rouva Weidelich, oli muka siinä
asemassa, että saattoi paremmin huolehtia, mimmoinen omaisuus noilla
tai näillä ihmisillä oli. Hänen ei pitäisi olla kovin utelias,
sanoi palvelijattaremme taas, sillä eivät kaikki päivät olleet
vielä illassa. Jos joku pesumuija tahtoisi kylmää pesuvettä, niin
voisi hän aina asettaa saaveja sateeseen, silloin kyllä saisi
oivallista virutusvettä; mutta jos hän tahtoi miljoonan omaisuuden
siepata, niin ei siihen aina riittäisikään, että tekaiseisi kaksoset
sitä pyydystämään! Tämän jälkeen he olivat haukuskelleet toisiaan
riittämiin asti ja Leena juoksi kotiin kovin tulistuneena sekä
kertasi ja tunnusti minulle kaikki. Kun minä luonnollisesti luin
hänelle lakia ja uhkasin panna hänet pois, kun hän niin kauan oli
häpeällisesti meitä pettänyt, ilmaisi hän samalla, kuinka lapset
olivat hänelle pyhästi luvanneet itse ensimäisen tilaisuuden
sattuessa ilmaista asian vanhemmilleen, joten hän siis kokonaan
pääsisi pelistä. Mutta minä olen tuosta torilla sattuneesta riidasta
tullut siihen vakaumukseen, että se on noiden kaksosten äiti, joka on
koko tämän viheliäisyyden alku ja juuri. Vaiennut olen minä näihin
asti, koska minä häpesin, nähdessäni omien lasteni minua sillä tavoin
vierovan!"
"Voitpa olla oikeassa siinä, Maria parka", vastasi miehensä synkin
ilmein, "vaan olenhan minäkin saman kohtalon alainen. Mutta
väittäisin minä sentään, ettei se ole mielenlaatu eikä huono luonne,
joka tytöt on saanut noin omituisesti menettelemään, vaan tietoisuus
koko sen asiaintilan omituisuudesta ja mahdottomuudesta, joksi
heidän tuhma rakkausjuttunsa on muodostunut. Ennenkuin otan heidät
puheisille, haluaisin vain tietää, minkälaatuista se tuon hauskan
nelikön intiiminen seurustelu oikeastaan on; kai sinä ymmärrät minua?"
"Leena on minulle vannonut sen olevan aivan kunniallista laatua.
Hän sanoo heidän näkevän toisiaan korkeintaan kerran kuukaudessa
ja tyttöjen pitävän nuoria miehiään ankarasti säädyllisen, jopa
ihan turhantarkan seurustelutavan rajoissa. Jollei, sanoo hän,
varpushaukkana iskisi paikalle, niin tuskin huomaisikaan siinä kahden
rakastavaisen parin olevan yhdessä. Tuo palvelevainen olento on näet
useammat kerrat seurannut lapsia heidän yöllisillä retkillään sekä
vartioinut heitä sillä aikaa kuin me mistään tietämättä nukuimme."
"Minun täytyy saada huomaamatta olla sellaisessa kohtauksessa
saapuvilla ja luulen parhaaksi sitten asianhaarain mukaan astua
heidän keskelleen ja saattaa asia päätökseen, kaikissa tapauksissa
lähettää ne poikajunkkarit tiehensä ja ottaa tytöt heti mukaani
kotiin."
"Jospa se olisi sillä tehty!" sanoi rouva Salander; "mutta minusta
on kuitenkin mieluinen asia, että sinä niin reippaasti ryhdyt asiaan
sekä pidät sitä sen arvoisena. Minä en kykene toimimaan; minun
sydäntäni likistää puhua täysi-ikäisten tytärten kanssa asioista,
joiden ei pitäisi tulla kysymykseenkään. Jos Arnoldimme olisi täällä,
niin tietäisinpä mitä minulla olisi!"
"No, mitä niin?"
"Huimapäisenä ylioppilaana, jollainen hän on, antaisi hän varmasti
minun puolestani kyytiä noille kirjureille ja karkottaisi sisartensa
päästä kaikki hullut haaveet!"
"Ah, hyväseni, siinä sinä et ole oikeassa! Hullut mielijohteet ovat
valitettavasti enemmän sydämen itsepintaisuutta kuin intohimon
tulisuutta. Sitäpaitsihan hän ei tule takaisin enää ylioppilaana,
vaan lakitieteen tohtorina, ja pelkäänpä, ettei hänellä sen lisäksi
ole enää taipumusta sellaiseen."
Muutamien päivien mentyä ilmaantui Salanderille tilaisuus olemaan
saapuvilla noiden kavalluksen uhriksi joutuneiden kuhertelijain
lemmenkohtauksessa. Joku aika sitten oli Martti Salander pakoittanut
tyttärensä luopumaan nunnamaisesta käytöksestään ja liittymään
muutamaan laulukööriin, joka ajoittaisin harjoitti suurempia
sävellyksiä, ja yhdessä erään suuren orkesterin kanssa antoi
konsertteja muutamassa kaupungin kirkoista. Heillä oli hyvä ääni ja
saattoivat oivallisesti laulaa. Olisi barbarimaista, sanoi hän, olla
ottamatta osaa sellaisiin harjoituksiin, joiden kautta saattoi olla
avullisena valmistamassa muille iloa sekä hankkia itselleen vanhuuden
varalta kyvyn ymmärryksellä kuuntelemaan ja nauttimaan kun ei enää
itse pystyisi osaa ottamaan.
Samaan aikaan liittyivät veljekset Isidor ja Juliankin kööriin.
Nyt oli Leena kuiskannut rouva Salanderille, että huomisessa
konserttiharjoituksessa, joka kestäisi myöhään yöhön, saisivat neidit
tehtävänsä melkoista aikaisemmin suoritetuksi ja että he olivat
rakastettujensa kanssa sopineet kohtauksesta.
"Arvaapas, minne he menevät!" sanoi Maria miehelleen, ilmaistessaan
hänelle tuon tiedon. "Sinä et arvaa sitä, ja kuitenkin he ovat siellä
usein olleet: suuressa puutarhassa, joka on sinun liikehuoneustosi
takana!"
"Niitä velhottaria! Kuinka he pääsevät sisään? Eivät kai he toki
minulta kähmine talon ja konttorin avaimia ja päästäne niitä vieraita
poika junkkareita joka paikkaan?"
"Varjelkoon! He ovat löytäneet sen vanhan ruostuneen avaimen, joka
kuuluu pieneen takaporttiin siinä puutarhanmuurissa, mikä puistoa
rajoittaa syrjäkadun puolelta. Tytöt menevät sinne ensin, kymmenen
minuuttia myöhemmin lähtevät kaksoset harjotuksista."
Kysymyksessä olevana päivänä pysyivät tytöt hiljaa kotona aina
iltaan saakka, käärivät sitten nuottivihkonsa kokoon ja aivan oikein
lähtivät konserttikokeeseen. Isä oli päivällispöydässä tarkastellut