Martti Salander: Romaani - 21

takia eivät olleet löytäneet keinoja antaakseen oikeaa pontta hyvälle
tahdolleen sekä asiantuntemuksella ja tehtävästään tietoisina
suojellaakseen poikiaan harhateistä ja niin edespäin.
Tuhlaajapojat tuijottivat tarkkaavina puhujaan, ikäänkuin heille
olisi toivontähti alkanut pilkottaa. Oikeuden puheenjohtaja lopetti
kuitenkin asiankäsittelyn ja piti valamiehille loppupuheen,
selittäen heille pääkohdittain ne kysymykset, joihin heidän oli
vastaukset annettava. Lopuksi hän ei malttanut olla torjumatta tuon
opetuslaitosta rikoksien lähteenä pitävän advokaatin vääristeleviä
hyökkäyksiä.
"Herrat valamiehet!" sanoi hän vakavalla äänellä, "satakunta vuotta
sitten kirjoitti maassamme eräs kunnon mies köyhälle tietämättömälle
kansalle kirjan, jonka te kaikki tunnette: sen nimi on _Lienhard
ja Gertrud_! Siitä lähtien vietti hän elämänsä väsymättömässä
työssä, kärsien vaivoja ja väärinymmärrystä. Hänen työnsä kautta ja
sen pohjalle on syntynyt meidän kansakoululaitoksemme. Yli puolen
vuosisadan on valtiomme, aina kunnioittavasti kulkien tuon jalon
miehen jälkiä, tätä laitosta lakkaamatta uudistellut ja parannellut.
Useita miljoonia olemme me viidenkymmenen vuoden kuluessa uhranneet
sen hyväksi; vuosikymmeniä olemme me kerskanneet sillä, että
valtiomme menoarviossa muodostavat koululaitokselle tulevat menot
suurimman erän; tätä nykyä ottavat nämä menot lähes puolet sanotusta
jokavuotisesta menoarviosta, vaikkemme, kuten luulen, silti muitakaan
valtion tehtäviä kohtuuttomasti laiminlyö! Sitä taakkaa, jonka kunnat
ovat koulujen hyväksi hartioilleen sälyttäneet, ei ole luonnollisesti
tähän luettu! Ja joka päivä tehdään uusia kansankasvatusta koskevia
vaatimuksia ja kaikkia niitä punnitaan sekä mikäli mahdollista
otetaan ne huomioon, jolleivät ne ole suorastaan takaperoisia. Ja nyt
hyökätään meidän kimppuumme tällä tavoin."
"Herrat valamiehet! Näiden molempien syytettyjen kunnon vanhemmat
ovat hekin lapsuudessaan olleet uuden ajan oppilaita, kuten
luultavasti useimmat vanhemmasta väestämme; mutta jollei niin
olisikaan, niin emme toki saa heitä oletetun tietämättömyytensä takia
tehdä lastensa synneistä vastuunalaisiksi, yhtä vähän kuin silloisia
laitoksiakaan! Sillä minä uskon, että oppimattoman maamiehen koti voi
vielä tänäkin päivänä, kuten kaikkina aikoina, olla rehellisyyden
ja velvollisuudentunnon kouluna! Puolustajan lausuntoihin nähden,
hyvät herrat, lausun vakaumukseni, että te päätöstä harkitessanne
panette niihin sen vähemmän huomiota, kun ne oikeastaan eivät asiaan
kuuluneetkaan. Luulen, että sen tiedättekin, mutta katsoin sentään
täytyväni puhua siitä tältä paikalta, koska se vastasi mieleeni,
kuten viime aikoina on useinkin tapahtunut, sellaiselta kuin
kiertelisi maatamme vanhan hysteerisen naiseläjän aave, kuten paha
Jobin kirjassa!"
Puheenjohtaja oli vanha-liberaali ja sama herra joka kaksosten
ensi kertaa Suuressa Neuvostossa esiintyessä johti puhetta. Sen
takia tukahutettiin kiivaasti ne muutamat hyvähuudot? joita vastoin
sopivaisuutta kuului sankasta kuulijajoukosta.
Valamiehet vetäytyivät erikseen. Vaikka olivatkin melkein
poikkeuksetta yksimieliset langettavasta lausunnosta, tarvitsivat he
sentään jonkun aikaa asian säännön mukaiseen käsittelyyn, ja yleisö,
jolle tästä ilmoitettiin, poistui suurimmaksi osaksi.
Varpusessa oli tänä päivänä tavallistakin hiljaisempaa. Jaakko
Weidelich etsi unhoitusta väsymättömässä työssä, puuhaillen milloin
tallissa, milloin kasvitarhansa takimmaisissa sopukoissa, milloin
taas varastohuoneissa. Lakkaamatta valvoi hän vaimoaan, joka oli
tointunut sen verran, että kykeni ajoittaisin jättämään vuoteen
ja istumaan nojatuolissa. Vaivalla oli miehensä salannut häneltä
kaikki tiedot tuon surullisen jutun kulusta; hän ei tiennyt paenneen
Julianin takaisin tuonnista eikä tämänpäiväisestä oikeudenkäynnistä
ja näytti siltä kuin tapausten onnellinen unhoittaminen vähitellen
auttaisi hänen voimakkaan luonteensa ennalleen.
Jälkeen puolisten kävi yhä hiljaisemmaksi. Melkein koko naapuriston
oli uteliaisuus houkutellut kaupunkiin ja vieläpä Weidelichin
rengitkin olivat työnsä äärestä karanneet nähdäkseen noiden
mestariveljesten ahdinkoa. Levisi jo aikainen syksyn hämärä ja yhä
vielä oli hiljaista, kunnes lehmät navetassa alkoivat juomista ammua.
Weidelich meni ajamaan niitä kaivolle; se ei ollut enää se entinen
pyssynpiipulla varustettu. Se ei ollut riittänyt enää laajentuneelle
taloudelle, jonka vuoksi oli rakennettu rautainen kaivo kaksine
metalliputkineen. Kirjava elukkalauma tungeksi tilavan altaan
ympärillä ja joi mielihyvin kirkasta vuorivettä. Jaakko antoi heidän
nauttia ja katsoi veden virtaamista tuollaisella raskasluontoisella
hajamielisyydellä, joka tuokion pidättää katkerimpien hetkien kulkua.
Tuon komean kaivon piti olla uuden talon edelläkävijä, mutta nyt se
jäi sikseen.
Kun lehmät olivat kyllikseen juoneet, vei hän ne takaisin navettaan.
Nuorin alkoi kirmailla ja karkasi muutamaan niittyyn. Jaakko etsi
karjapiikaa, mutta se oli piilossa ladonoven takana, jossa hän hiljaa
rupatteli muutaman naapurivaimon kanssa.
Sillä välin oli sairaalle talossa käynyt aika pitkäksi, kun ei enää
ketään näkynyt eikä kuulunut. Hän raahausi asunhuoneesta, jossa hänen
tuolinsa oli, makuuhuoneen puolittain avonaisen akkunan ääreen,
nähdäkseen miehensä. Tämän akkunan alla nojaili juuri yksi rengeistä,
joka vihdoinkin oli tullut takaisin ja hiipinyt rakennuksen taakse,
huomaamatta työn ääreen laittautuakseen. Hänen vieressään seisoi jo
innokkaasti jutellen palvelustyttö, joka naapurista oli sinne juosta
hynttässyt.
He luulivat emännän olevan etummaisessa huoneessa ja puhuivat,
vaikkeikaan kovin äänekkäästi, niin kumminkin siksi kuuluvasti,
että sairas ymmärsi kaikki ja kuin yhdessä leimauksessa käsitti hän
tapaukset, aivankuin hän pitkin aikaa olisi ne yksityiskohdittain
tietoonsa saanut. Vapisevin käsin ikkunanpielistä kiinni pitäen
kuunteli hän parempikuuloisella korvallaan.
"Siellä oli hitonmoinen tungos", sanoi renki, "aivan pää pään
vieressä ja kuitenkin kuoleman hiljaisuus, kun tuomio julistettiin!"
"No minkälainen oli tuomio?" kysyi tyttö kärsimätönnä.
"Kummallekin kaksitoista vuotta kuritushuonetta, Lindenbergiläiselle
ja Unterlaubilaiselle. Sitten siellä oli vielä joku pienempi kälmi,
jonkunlainen toisten markkina-apulainen, joka sai neljä vuotta!
Säälittää minua sentään vanhukset, en voi sille mitään!"
"Herrankiesus!" sanoi tyttö. "Kaksitoista vuotta! No miltä he
näyttivät? Mitä tuumasivat?"
"Min' en voinut heitä nähdä, mutta eräs edessäni seisova sanoi, että
he näyttivät viheliäisiltä, hän luuli heidän pyörtyneenkin. Mutta
sitä minä en uskonut. Ihmiset nauroivat ja kiroilivat sekaisin."
Jaakko Weidelich tuli nurkan takaa esiin ja lähetti, rengiltä mitään
tiedustelematta, heidät molemmat töihinsä. Itse hän puuhaili vielä
vähäsen ladossa ja meni vihdoin, kun tuli täysi pimeä, sisälle tulta
tekemään ja vaimoaan katsomaan. Nyt vasta tunsi hän likistystä
väsyneessä sydämessään, tietäessään mitä tänään oli täytynyt tapahtua
ja ettei se hänen vaimo raukaltaan voinut enää kauan salassa pysyä.
Nojatuolista ei hän häntä tavannut, siitä olivat tyynyt pudonneet
lattialle. Säikähtyneenä meni hän toiseen huoneeseen, jossa sairas
makasi ikkunan luona lattialla ja heikosti korisi.
"Voi hyvä Jumala! Mikä sinulla on, lapsi parka?" huudahti hän ja
isoon itkuun purskahtaen kantoi hänet vuoteelle. Hän valaisi lampulla
hänen kasvojaan. Kuolevan katse kääntyi viimeisen kerran hitaasti
häntä kohti ja sammui sitten.
Lääkäri, jota Jaakko heti lähetti rengin hakemaan ja joka oli
kymmenen minutin kuluttua paikalla, vahvisti poismenon.
Samoina hetkinä olivat vainajan pojat taasen kokonaan toistensa
näköiset, kuten aikoinaan ennenkin, ja saattoivat kuritusvankilan
virkamiehet pulaan, kun heitä kerittyinä, raakattuina ja
vanginvaatteisiin puettuina oli vaikea toisistaan eroittaa, ja niin
he siinä asussaan olivat puhuvina esimerkkeinä siitä, että oikeuden
rautainen kellolaitos oli vielä vireessä ja teki tehtävänsä.
Kolmen päivän kuluttua toimitti Jaakko Weidelich vainajan hautaan.
Hän oli viettänyt yönsä kuten aina ennenkin vuoteessaan, joka oli
vainajan vuoteen vieressä; pitkät unettomat hetket kuluivat hänestä
siedettävämmin sen kautta, että hän uskotteli vainajan kuulevan ne
valittavat yksittäiset sanat, joita hän tälle voihkien puhui.
Viimeisenä aamuna ryhtyi hän vapisevalla kädellään siivoamaan
parransänkeään, seisoen sen pienen peilin edessä, joka niin monet
vuodet oli häntä siinä toimessa palvellut. Sisään painuneet posket,
muotoaan muuttanut leuka ja varsinkin vaatimattoman poskiparran
varominen tuotti hänelle suurta vaivaa, jota kurja elämä ei hänestä
enää tuntunut ansaitsevan.
Silmänräpäyksen viivähti hänen mielessään ajatus, eikö hän
tekisi paremmin antamalla veitsen kulkea syvemmin ja viiltää
kurkun poikki, niin olisi hänkin täältä päässyt. Mutta hänen
juurtunut velvollisuudentuntonsa ei sallinut tuon ajatuksen toista
silmänräpäystä mielessä viivähtää ja levollisemmin raakasi hän
edelleen.
Harvoista sukulaisista saapui vain pienempi osa maahanpanijaisiin;
muut pyysivät anteeksi etteivät voineet tulla. Martti Salander, jolle
leski oli asiasta ilmoittanut, silti nimenomaan häntä kutsumatta,
oli mustiin puettuna niiden Jaakon tuttavapiiriin kuuluvien
yksinkertaisten miesten joukossa, jotka eivät häneltä tätä palvelusta
kieltäneet. Tämä seikka teki selvästikin hyvää tuolle miespoloiselle
siinä suruhuoneen tuskallisessa hiljaisuudessa. Talon eteen sitä
vastoin kokoontui ympäristöstä melkoinen joukko vakavaa väkeä, jotka
seurasivat mustiin verhottua ruumisarkkua, kun sitä hautausmaalle
kannettiin.
Se oli tuulinen päivä syksymyöhällä. Milloin paistoi aurinko
niityille ja puutarhoihin, milloin lennätti tuuli pitkin taivasta
kiitäviä pilviä, joiden varjot hiipivät tien yli, jota myöten
surusaatto hitaasti kulki, edellä kahdeksan miehen kantama
ruumiskirstu. Paarien ja kantajain päiden yli kiidätti tuuli puista
riistämiään lakastuneita lehtiä, jotka kahisten ja kirmaten tanssivat
tiellä saattueen edellä, aivankuin olisivat olleet eläviä olennoita
ja kiiruhtaneet edeltäpäin ilmoittamaan sielun kotiintuloa.
Kalmistoon paistoi päivä ja kimalteli häikäisevästi niissä sadoissa
lasi-, koru- ja läkkiseppeleissä, joilla harhaan joutunut makuaisti
oli vainajien muistomerkit peittänyt, tehden sen samanlaisesta
turhamaisuudesta, jolla se viikottaisin täyttää sanomalehdet ensin
kuolinilmoituksilla, sitten osanoton kiitoksilla. Tämä kaikki olisi
aikoinaan Amalia Weidelich poloisen mielestä ollut niinkuin sen
ollakin piti; nyt oli hän sellaisesta hupsuudesta vapautunut ja kulki
viimeisen matkansa paremmalla ja ylevämmällä tavalla.
Sillä aikaa kuin paarit kulkivat edelleen avonaisen haudan luo,
astui surusaattue niin sanottuun rukoushuoneeseen, jossa pappi oli
valmiina, pitääkseen tavanmukaisen puheen ja rukouksen. Hän oli
käynyt ukko Weidelichin luona ja huomannut, ettei tämä kestäisi maan
tavan mukaan olosuhteisiin sovitettua, tuomarillista ruumissaarnaa ja
luopui sen vuoksi siitä aikomuksestaan.
Kun toimitus oli suoritettu, piti hän lakkia kasvojensa edessä ja
seisoi paikallaan, osoitukseksi että kaikki oli lopussa.
Yksi toisensa jälkeen lähti ulos. Weidelich jäi väsyneenä penkkiinsä
istumaan, kunnes rukoushuone oli tyhjä ja pappikin huomaamatta
kadonnut. Silloin horjui hänkin ulos ja ovelle päästyään katsoi
hautaa kohti. Saattajista ei ollut enää ketään näkyvissä.
Silloin astui Martti Salander hänen luokseen, otti häntä käsipuolesta
ja vei haudalle, jossa haudankaivajat laskivat juuri hautaan
yksinkertaista, valkoisesta kuusipuusta tehtyä kirstua, jommoisia
aina viime aikoihin saakka käytettiin rikkaille ja köyhille, sekä
alkoivat lapioida multaa alas.
Jaakko Weidelich alkoi avuttomasti itkeä ja sai tuskin lausutuksi
sanat: "Lapsi parka!" mitkä häneltä pääsivät nyt toisen kerran
sen jälkeen kuin hän löysi vaimonsa kuolleena. Ne olivat hänen
nuoruudessaan käyttämiä sanoja, jotka nyt elämän lopulla jälleen
muistoon havahtuivat, koska hän ei mitään hienompaakaan ilmaisutapaa
kyennyt käyttämään.
Kun multa oli jälleen kasattu kirstun päälle ja haudankaivajat
lapionlappeella sitä silittelivät ja taputtivat, esiintyäkseen
taiteilijoina työssään, vei Salander tuon yksinäiseksi jääneen
miehen pois ja saattoi häntä aina tämän asuntoon saakka, koska hän
tiesi tämän nyt jäävän sinne ypö yksinään, jollei ottanut lukuun
epäluottoisaksi käynyttä palvelusväkeä.
Salander istui hänen kanssaan hyvän tovin äänetönnä pöydän ääressä.
Weidelich lepuutti itseään, vaipuen mietteisiinsä, kunnes hän kohotti
päätään ja sanoi: "Nyt voi vaimoni huomenaamuna jäädä makaamaan,
mutta minun täytyy ajoissa nousta jaloilleni ja haalia rahoja
takuihin, jotka nyt ovat maksettavat. Illalla minä en enää istu
omalla konnullani ja niin olen köyhä kuin yksi hiiristäni, lisäksi
vielä korko- ja päivätyövelvollinen. Kovaa se on! Jäädä palkattomaksi
työstään!"
Salander veti lompakkonsa esiin ja asetti pöydälle.
"Minä olen pitänyt huolta tästä asiasta!" sanoi hän. "Omaiseni ja
minä, vaimoni ja tyttäreni nimittäin, päätimme, ettei teitä voi
sellaiseen tilaan jättää, että meidän sopii ystävällisellä tavalla
purkaa sukulaisuuden siteet, vaikkeivät ne olekaan tuottaneet
kellekään siunausta. Niinpä menin minä eilen valtionkassaan ja
maksoin teidän takauksenne, niin sanoakseni omassa nimessänne.
Tässä ovat kuitit, ne tekevät molempien poikien puolesta
seitsemänkymmentäkuusi tuhatta frangia. Eläkää ja toimikaa vain
edelleen hyvällä terveydellä elkääkä olko siitä asiasta millännekään,
ei siitä kukaan tule teitä vaivaamaan. Minä puolestani voin sen hyvin
tehdä eikä minulla ole mitään sitä vastaan, vaikka te joskus vielä
olisitte sillä pojillenne hyödyksi. Kun he nyt kerta olivat vävyjäni,
niin voin minäkin ottaa osaa takausmaksuun heidän puolestaan,
vallankin kun se huojentaa heidän kunnon isänsä vanhuuden päiviä!
Ottakaa kuitit ja pitäkää asia omana tietonanne; otaksukoot ihmiset,
että minä olen lainannut teille rahat taloanne vastaan!"
Jaakko Weidelich oli käynyt niin punaiseksi kuin hänelle vielä
suinkin oli mahdollista ja pitäessään noita kahta paperia kädessään
uskoi hän tuskin silmiään. Epäselvästi ja häiriöissään tulkitsi hän
kiitollisuuden tunteensa, johon sekaantui epäilystä siitä, voiko hän
sellaista uhria vastaan ottaa. Mutta hän piti kuitit ja poistuessaan
kuuli Salander vielä, kuinka Jaakonkin ääni kaikui jo varmemmin,
hänen neuvoessaan töitä muutamalle työmiehelleen.
"Ohi on nyt sekin asia!" ajatteli Martti, ja kauppias hänessä lisäsi
siihen, että eiköhän häntä mahdollisesti voitaisi pitää täydellä
syyllä narrina, hän kun oli oikeastaan tehnyt lahjoituksen niille
nuorille vankilassa oleville rikollisille, jotka perivät isänsä;
ja kun he pääsevät jälleen vapaiksi, voi tämä olla jo kauan sitten
kuollut.
"Mutta ei sittenkään!" puhui hänessä jälleen vanha Martti. "Niin se
on oikein ja samalla paras selviytymistäpä pojista, kun he nyt kerta
ovat onnistuneet minun elämänpiiriini tunkeutua! Niin, ne häät,
ne kirotut häät! Heti aamulla täytyy tyttöjen avioerojuttu jättää
asianajajan huostaan. Se asia on pian ratkaistu!"


XIX

Sillä aikaa kuin Martti Salander sai ajan sairauksista, jotka vaikein
oirein tunkeusivat lopuksi hänenkin perhe-elämänsä piiriin, kärsiä
harmia, surua ja epäilyksiä, oli hän melkein kokonaan kadottanut
näkyvistään Louis Wohlwendin ja hänen perheensä. Tämä johtui tosin
siitäkin, että Wohlwend oli usein matkoilla ja että hän, vietyään
poikansa erääseen kasvatuslaitokseen Genfinjärven luona, puuhaili
todellakin, kuten hän oli sanonut, jumalanvaltakunta-aatteidensa
hyväksi. Hän kulki maallisten ja hengellisten mahtajain luona
ja otti osaa mitä erilaisimpiin kokouksiin, raivatakseen tietä
tuolle pyhälle asialle ja esiintyäkseen sen puolesta, mutta paria
ikiliikkujan keksijää ja sen semmoista lukuunottamatta, tapasi hän
vastakaikua hyvin vähän tai ei ollenkaan. Suurella vaivalla oli hän
suunnitellut perustuslain, jossa lakiasäätävän ja toimeenpanevan
vallan sekä oikeuslaitoksen esimiehyys oli varattu hyvälle Jumalalle
ja jossa asiain välittömään johtoon tarvittavat varapresidentit
valitsi kirkollinen synoodi, jonka toiminta kävi yhteen maallisen
Suuren Neuvoston kanssa. Tähän synoodiin piti kuulua sekä
maallikoita että hengellisiä. Kaikissa maallisissa ja hengellisissä
virastoissa, erittäinkin oikeusvirastoissa, piti tärkeitä päätöksiä
ja tuomioita tehtäessä jättää, jos äänet menivät tasan, lopullinen
ratkaisu jumalalliselle presidentille arvanlyönnin kautta, mikä
piti erikoista rukousjärjestystä noudattaen suoritettaman ja niin
edespäin. Tämä Jumalan ratkaisuvalta tuntui sitäkin ihmeellisemmältä,
kun Wohlwend kysyttäessä selitti, että hänelle pitkälle menevässä
suvaitsevaisuudessaan on aivan yhdentekevää, mimmoinen jumalakäsite
perusteeksi asetetaan, persoonallinen transcendenttinen vai yleinen
immanenttinenko, kolmiyhteinenkö vai ehdottomastiko yksipersoonainen;
hän ajatteli vain aatteensa ihanteellista puolta.
Mutta tämä asian kummallisuus ei tuottanut hänelle niinkään paljon
haittaa kuin täydellinen puute tosi uskonnollisesta tunteesta tai sen
ymmärtämisestä, mitä hän sanalla uskonto ajatteli. Niinpä huomasikin
jokainen, että Wohlwend, niinpian kuin hän oli suustaan työntänyt
sanansa ikuisista ihanteista, oli jo ehtinyt koulusäkkinsä pohjalle
ja että tämä säkki oli pienempi kuin vasta ripille päässeiden lasten.
Ja hänen muinoinen koulumetoodinsa kysellä ensin toisilta miten hänen
olisi edullisesti vastattava, jätti hänet kokonaan pulaan nyt, kun
hän oli vanha ja teki itsensä vain naurunalaiseksi.
Kuitenkaan hän ei jättänyt asiaa rauhaan, vaan oli kuin ei olisi
mitään huomaavinaan ja jatkoi kevyin mielin edelleen, käyttäen
jokaista tilaisuutta hyväkseen, saadakseen profeetanmantteliaan
levitellä -- merkki siitä, kuten Salander oli oikein arvannutkin,
että Wohlwend tahtoi harrastaa jotakin erikoista, käyttääkseen sitä
taikapeitteenä, kuten kerran ennen vaakunatiedettä ja ravustusta.
Nyt, kun kesänaika oli ohi ja ensimäinen lumi satanut, oli hän
enemmän kotosalla. Eräänä aamuna oli hän kahden rouva Alexandran
kanssa ja johti keskustelun heidän yksityisasioihinsa. Kysymyksessä
oli heidän suhteensa Martti Salanderiin, mikä näytti joutuneen
unohduksiin, mutta jonka Wohlwend aikoi jälleen henkiin herättää.
Mutta vielä hän ei ollut tehnyt käyntiyritystä vanhan ystävänsä
kotiin, häntä kun ei oltu siihen kehoitettu eikä hän kutsumatta
uskaltanut sinne ilmestyä, sillä talon emäntää pelkäsi hän kuin
miekkaa. Salanderilla oli taasen noina kuluneina kuukausina ollut
vieläkin vähemmän halua ja rohkeutta, yrittääkseen Wohlwendin
perhettä tuomaan kotiinsa.
Wohlwend istui muutaman pienen ja soman, mutta heikkorakenteisen
naisten kirjoituspöydän ääressä, jonka hän oli itselleen
hankkinut, väliin kirjallisissa töissä puuhaillakseen. Pöydän
keskiosassa, peililasisen oven takana oli käsikirjoitus hänen
perustuslakiluonnokseensa. Puolittain vaimoonsa kääntyneenä, joka
istui sohvalla, vastasi hän johonkin, mitä tämä juuri oli sanonut.
"Etkö sinä sitten ikinä voi minua ymmärtää? Enhän minä tuota
Salanderin vanhaa herraa ole Myrrhalla tarkoittanut! Hän katselee
mielellään Myrrhaa ja kentiespä on rakastunutkin häneen, ja sillä
minä todellakin tahdon häntä puoleemme vetää; mutta hänellä on
poika, joka palaa kotiin ja perii hänen melkoisen kauppaliikkeensä.
Tämä se menee Myrrhan kanssa naimisiin, jollei minun suunnitelmiani
tärvellä; ja silloin toivon minä ei ainoastaan pääseväni hyödyllisiin
suhteisiin, vaan myöskin maksavani tuon meitä halveksivan rouvan
rangaistusta ansaitsevan ylpeyden."
Itsekseen mutisi hän vielä: "Hänen miehensä, tuo tekorehellinen ja
ovela Martti veli, on toistaiseksi noiden mainioiden vävypoikiensa
kautta saanut palkan niistä häistään!"
Rouva oli sillä välin alkanut uudelleen puhua ja hän huudahti: "Mitä
sanot?"
"Minä sanon, ettei minun sisareni kanssa saa sillä tavoin menetellä.
Ja tuon pilan takia sen vanhan herran kanssa joutui hän juorujen
esineeksi ja kun poika tulee, niin on hänellä ehkä jo joku tiedossaan
tai ei hän muutoin Myrrhaa tahdo. Katso vain mitä katsot, niin se
kumminkin on!"
Wohlwend ravisti tahtomattaan pöytää, johon hän käsin nojasi.
Mutta Alexandra puhui vain kovemmin: "Hän ei ole älykkäimpiä eikä
hänellä ole enää maailmassa, kuten näyttää, ketään muuta kuin minä,
joka huolehtisi siitä, ettei hän --"
Tässä tuli hän yhtäkkiä keskeytetyksi. Louis Wohlwend oli
vihastuneena noussut ylös ja pöytään nojatessaan tyrkännyt
paikoiltaan sitä kannattavat, kierteisikisi sorvatut ja hoikat
jalat. Tuo hieno kapine makasi surkeassa tilassa lattialla kaikkine
kapineineen ja pienestä porsliinipullosta pulputti mustetta lattialle.
Samassa astui Myrrha huoneeseen ja alkoi hänkin säikähtyneenä
vahinkoa surkutella. Wohlwend tointui pian ja Alexandrakin palasi
nurkasta, johon hän oli paennut. Niin jäi keskustelu sillä kertaa
siihen.
Mutta sen sijaan tuo sama kysymys sukeltausi esiin toisaalla.
Salanderin huolet olivat asettuneet, yleisen pahan riehunta oli
asettunut, ikävät sanomalehtiuutiset lakkasivat vähitellen ja
hänen erikoinen osansa, noiden kahden notariuksen juttu, oli
uinahtanut kuritusvankilan sovittavaan hiljaisuuteen. Tyttäriä
koskeva lyhyt erojuttu oli ratkaistu ja heidän vanha-uusi elämänsä
vanhempainkodissa järjestetty tyydyttävälle kannalle.
He asuivat yläkerrassa ja auttoivat äitiä taloustoimissa, mihin he
yksinäisessä avioelämässään olivat tottuneet. Muutoin he elivät
erilleen vetäytyneinä ja suhteellisesti tyytyväisinä, mikä ei estänyt
äitiä hiljaisuudessa, mikäli isä saattoi huomata, tekemästä laskuja
poikansa varaan, jonka avulla ehkä yksi ja toinen kunnon mies
sukeltautuisi perheen näköpiiriin; sillä nyt vasta tytöt oikeastaan
joltakin näyttivät, ikäänkuin he olisivat saaneet itselleen sisältöä.
Arnoldin piti toistaiseksi asua siinä talossa, jossa Salanderin
liikehuoneusto oli. Hän oli vihdoinkin ostanut sen, kun sen omistajat
olivat kuolleet. Suuri puutarha oli päätetty uudelleen panna kuntoon,
samoin rakennus korjata kaikkien asuttavaksi.
Kun näin oli myrskyjen jälkeen syntynyt tyyni ja tulevaisuus
näytti jälleen kirkkaammalta ja onnekkaammalta, vapautui Martti
Salanderinkin mieli painajaisistaan aina tuohon hänen nuorekkaan
lemmenkaipuunsa synnyttämään painoon saakka. Ryhtyäkseen nuorentunein
voimin monipuoliseen työhönsä kansan ja valtion hyväksi, oli hänelle,
kuten hän vääjäämättä uskoi, välttämätöntä sydämen nuorentuminen
sen kauniin, puhtaan taipumuksen kautta, joka myrskyn aikana oli
näkymättömiin vetäytynyt, samoinkuin tuon taipumuksen ihmeellinen
esinekin, mutta joka nyt jälleen levitti siipiään ja jonka silmät
hämyisessä yössä hehkuivat. Tosin häntä tyttärien läsnäolo
pidätti vielä kaikista arveluttavista askelista, niin että hän
ainoastaan mielessään hautoi epämääräisiä suunnitelmia ja toiveita
jälleennäkemisestä.
Silloin sattui muutamana talvisena iltapäivänä, kun hän aikoi tehdä
kävelyretken kaupungin ulkopuolelle, että hän kohtasi neiti Myrrha
Glaviczin, joka etukaupungissa näytti oikeasta suunnasta eksyneen
ja sen takia tietä etsivän. Samettiin, turkiksiin ja huntuun
kääriytyneenä laski hän hienon jalkansa varovaisesti ja arasti lumeen
kuin eksyksiin joutunut hentonen lintu lämpimämmistä ilmanaloista.
Vasta kuin hän oli aivan lähellä, tunsi Salander tuon vartalon, jota
hän mielihyvin oli katseillaan seurannut, ja näki kuinka hän hänen
tervehtiessään syvästi punastui ja katsoi häneen suurin silmin ja
rukoilevasti, aivankuin olisi hän rukoillut häneltä sääliä. Saatuaan
tietää, minne hänen oli mentävä, saattoi Salander häntä kappaleen
matkaa oikealle tielle ja koetti puhella hänen kanssaan, mutta
saamatta nytkään aikaan säännöllistä keskustelua. Sillä itsekin oli
hän melkein yhtä hämillään kuin nainenkin, joka erään talon eteen
pysähtyen äkkiä sydämellisesti kiittäen ja uudelleen punastuen erosi
hänestä sekä meni sisään.
Jatkaessaan kävelyään tunnittain, kunnes punertava hämy vähitellen
peitti lumiset kentät, päätti hän ilmoittaa vaimolleen, että hän
haluaa tuoda Wohlwendin naiset perheeseensä sekä sen ohessa hänelle
avoimesti tunnustaa, kuinka hänelle on tarpeellista nähdä Myrrhan
viatonta kauneutta ja kuinka hän sen avulla toivoo ajan sairauksista
parantuvansa sekä jälleen voimistuvansa ja kuinka siinä kaikessa ei
olisi mitään arveluttavaa eikä vaarallista. Lyhyesti, hän suunnitteli
pitkän puheen, esittääkseen hulluutensa viisautena. Eivätkä
tytötkään näyttäneet hänestä enää olevan esteenä, vaan päinvastoin
nuorekkaina välittäjinä tuossa nuorentamistoimessa, sillä hehän vasta
tekisivätkin mahdolliseksi sen autuaallisen seurustelun. Yhtäkaikki
löi hänen sydämensä hieman levottomasti, kun hän kotiaan läheni;
mutta levottomuus muuttui ihmettelyksi, kun hän näki kaikki akkunat
ylhäältä alas asti valaistuina.
Eteisen lattialla oli kirstuja ja muuta pakaasia; ylhäällä riippuva
kaunis lyhty, joka siihen oli vasta hankittu, valaisi portaita,
joissa Maria rouva avainkimppuineen tuli miestään vastaan. Hän otti
heti Marttia kaulasta ja huudahti: "Martti, missä sinä viivyttelet?
Taas kerran on yksi tullut Brasiliasta! Arnold on kotona!"
"Nyt jo? Minä luulin, että vasta keväällä!" sanoi Salander
hämmästyneenä.
"Hänhän käy päivä päivältä viisaammaksi ja onkin aikaisemmin astunut
laivaan! Tule sisään! Setti ja Netti ovat haltioissaan, sillä hän
on käyttäytynyt sydämellisesti heitä kohtaan eikä heidän tarvitse
ollenkaan hävetä herra veljensä edessä. Kuulehan vain, kuinka he
nauravat!"
He nauroivat todellakin, vaikka Arnold, isän astuessa huoneeseen,
seisoi vallan vakavana. Hänellä oli isänsä nuorekas pää ja oli hän
kasvanut tuumaa pitemmäksi, ollen samalla solakka kuin kuusi. Isän
sydän ihastui tuosta näystä; mutta joku hienon herkkä korva olisi
keskellä tuota sydämen riemua voinut kuulla heikon kirahduksen,
kuin kuristetun kaniinin päästämän, sillä siellä erosi ilman muuta
elämästä Martin pedanttinen lemmenharrastelu. Sillä tuo kukoistava
poika seisoi kuin elävä kritiikki hänen edessään ja vaikutti hänen
jaloon luonteeseensa, ilman että hän selvästi oli tietoinen tuosta
sydämessään sattuneesta tapauksesta. Mutta he pudistivat toistensa
käsiä ja Martti sanoi: "Minä luulin, että sinä tulisit vasta
keväällä?"
"Niin minä aioinkin! Mutta maaliskuussahan minun täytyy kerta taas
suorittaa sotapalvelusta, sillä pitempää lomaa he eivät minulle
antane. Jos tahdon pitää nykyisen arvoasteeni, sanovat he, niin
täytyy minun palvella, kun olen vielä nuori, sillä he eivät voi
mitään vanhoja luutnantteja pattereissa käyttää Sitä ennen täytyy
minun, toki saada parisen kuukautta viettää kotona!"
"Olet oikeassa!" vastasi Martti alakuloisesti. "Minä aioin aikanani
myöskin vielä palvella ja olisi minusta ehkä tullut vähintäänkin
kelpo poliisiupseeri; siitä minut esti se Wohlwendin juttu, kun minun
yhtäkkiä täytyi matkustaa pois! Nyt minulla on toki poika tulessa,
jos jotain tapahtuu!"
"Apropos Wohlwend", sanoi Arnold, "siitä asiasta minulla on uutisia!
Minä en turhaan ottanut mukaani niitä asiakirjoja, jotka koskivat
sinun juttuasi sen hajonneen Rion pankin kanssa. Vasta kolmisen
kuukautta ennen poislähtöäni sain minä eräältä sinun hyvältä
tuttavaltasi tietää, että muuan siihen seurueeseen kuulunut, vanha ja
suureen puutteeseen joutunut mies oli ilmestynyt paikkakunnalle ja
maannut sairaalassa. Hänet oli saatu ilmi ja useat henkilöt, jotka
aikoinaan olivat joutuneet vahinkoa kärsimään, olivat oikeudessa
häntä kuulusteluttaneet ja tuo häviöön joutunut pomo, jolla ei ollut
enää mitään menetettävää, ilmaisi kaikki mitä tiesi. Luonnollisesti
jätin minä sisään asiakirjasi, varustettuna tarkoituksenmukaisella
otteella ja kertomuksella, sekä pyysin kuulustelua. Ja kas vain,
hän tunnustikin sen kauniin johtokunnan selän takana pitäneensä
Schadenmüller-Wohlwendin kanssa erikoista petkutustiliä, jonka
hyväksi he tilaisuuden sattuessa olivat kumpikin puolellaan
toimineet. Niinpä oli hän ilmoittanut Wohlwendille sinun rahojen
jättämisestäsi sekä siitä saamastasi suuresta maksuosoituksesta sekä