Martti Salander: Romaani - 01

  
  MARTTI SALANDER
  Romaani
  
  Kirj.
  GOTTFRIED KELLER
  
  Otava, Helsinki, 1908.
  
  
  
  Gottfried Keller
  
  Gottfried Keller on, samoinkuin hänen aikalaisensa Fritz Reuter
  ja Konrad Ferdinand Meyer, sekä pohjois- että eteläsaksalaisen
  kertomataidon etevimpiä edustajia sinä kuihtuneisuuden aikana, joka
  Saksan kirjallisuudessa vallitsi romantikan mailleen mennessä. Hän
  on yksinäisin ja luoksepääsemättömin näistä kolmesta, ja vasta
  verrattain myöhään tulivat hänen teoksensa Saksassa vähän laajemmin
  tunnetuiksi. Mutta populääriksi hän ei ole koskaan päässyt, siksi
  liian kaukana on hän aina kulkenut lukevan yleisön valtatiestä.
  Vallankaan alasaksalaiset eivät ole koskaan jaksaneet oikein omaksua
  tuota karheata sveitsiläistä.
  Samoinkuin Keller ihmisenä oli originelli, karu ja sulkeutunut, on
  hän runoilijanakin eristäytynyt ja jyrkästi omintakeinen. Vaikutuksia
  ei hänen voi varsinaisesti sanoa keneltäkään saaneen. Luonnonpakosta
  kuin kotimaansa vuoripurot kumpuaa hänen runoutensa ilmoille, ja
  myöskin yhtä oikullisena ja polveilevana, hilliintyen kuitenkin
  välistä tasaisena, kirkkaana ja sopusuhtaisena edelleen virtaamaan,
  kuten hänen lyyrillisessä tuotannossaan ja pienemmissä novelleissaan.
  Mutta enimmiten se rakastaa epätasaisia ja koukertelevia uria. Hänen
  fantasiansa on oikullinen, ja sen johteita itsepäisesti seuraten on
  hän varsinkin laajemmat tuotteensa punonut kirjaviksi kudoksiksi.
  Mutta hänellä on myöskin varma psykologinen vaisto ja elämän
  havaintoon terävä silmä, mikä pakottaa hänet kuitenkin aina pysymään
  todellisuuden maaperässä. Eikä hän tyystin jätä sitä silloinkaan, kun
  hänen taipumuksensa kummallisuuksiin ja groteskimaisuuteen saa hänen
  satiirinsa tai huumorinsa paisumaan yli äyräidensä.
  Ollen itsekin jyrkkäpiirteinen personallisuus, kuvaa Keller
  henkilöidensä luonteet jyrkästi yksilöllisiksi. Hänen henkilönsä
  eivät ole mitään epäselvästi häämöttäviä reliefejä, vaan irtonaisia
  ja selväpiirteisiä veistoksia. Naisten ja lasten kuvaajana vallankin
  on hän onnistunut. Oivallisimpia esimerkkejä siitä ovat m.m. "Martti
  Salanderissa" esiintyvät henkilöt Maria Salander, tuo hiljainen,
  aina tyyni ja lujatahtoinen perheenäidin tyyppi, pöyhkeilevä
  mutta pohjaltaan rehellinen ja kunnollinen Amalia Weidelich sekä
  hänen turhamaiset ja "sieluttomat" kaksoispoikansa. Ja kaikkialla
  henkilö- sekä arkielämän kuvauksessaan saa Keller aihetta jykevään
  leikinlaskuun. Suuremmoisessa huumorissa sekä taidossa suurentaa
  ja ylentää vähäpätöisiä ja naurettavia seikkoja kykenee hänet
  voittamaan ainoastaan "Don Quixote'n" luoja sekä Rabelais, jonka
  teoksia Keller vielä vanhanakin mielellään lueskeli. Mutta vaikka
  hän helposti heittäytyykin huvitteleimaan mielikuvituksensa
  vallattomilla oikuilla ja jättiläishuumorillaan, johtaa hän sentään
  aina tapaukset psykologisesti varmoihin tuloksiin. Ja kaiken pohjana
  hänen tuotannossaan on eheä, valoisa ja humaninen maailmankatsomus,
  joka ei salli siveellisesti vajonneenkaan kokonaan hukkua, sillä
  "kunnottominkin ihminen on vielä kultaisella langalla ihmisyyteen
  sidottu".
  Gottfried Keller on, samoinkuin runoilijana hänelle monessa
  suhteessa sukulainen Ludwig Tieck, sorvarin poika ja syntynyt
  Zürichin kaupungissa 19 p. heinäk. 1819. Isästään aikaisin orvoksi
  jääneenä sai hän äitineen ja sisarineen viettää nuoruutensa
  suuressa köyhyydessä. Kouluopetusta sai hän ensin parina
  vuotena muutamassa yksityisessä alkeiskoulussa sekä sen jälkeen
  eräänlaisessa teknillisessä opistossa, josta hänet kuitenkin jo
  ensi vuonna syyttömästi erotettiin. Sen jälkeen eleli hän mitä
  rajattomimmassa vapaudessa, jatkaen itseopiskelun vaikealla
  tiellä itsensä kehittämistä. Hänellä oli taipumusta piirustukseen
  ja ahkerasti hän nyt rupesi lahjojaan kehittelemään. Hän tahtoi
  tulla maisemamaalariksi ja päiväkausia vietti hän luonnon parissa
  piirustellen ja maalaillen. Tämä hänen taipumuksensa tuleekin usein
  näkyviin hänen kirjallisessa tuotannossaan. Kaikkialla, missä hän
  kuvauksissaan joutuu kosketuksiin luonnon kanssa, viivähtää hänen
  katseensa mielellään viehättävissä ja väririkkaissa näköaloissa.
  Noista hänen maisemamaalarin ominaisuuksistaan on esim. "Martti
  Salander'issa" monin paikoin todistuksia.
  Saatuaan v. 1840 pienen perinnön lähti Keller Müncheniin maalausta
  opiskelemaan. Siellä vietti hän kolmisen vuotta seikkailurikasta
  elämää, nauttimatta juuri mitään säännöllistä opetusta ja
  kärsien suurta puutetta. Kotiin palattuaan hän jätti kokonaan
  maalarinuran, jolla hän ei juuri dilettanttia korkeammalle koskaan
  ollut kohonnutkaan. Sen sijaan alkoi hän näinä vuosina kirjottaa
  runoja. Zürichissä oleskeli tähän aikaan kotimaansa valtiollista
  taantumusta paenneita "nuoren Saksan" miehiä, kuten Freiligrath,
  Herwegh ja Folien, joista viimemainittu kaikin tavoin avusti,
  opasti ja kehotteli alkavia runoilijoita. Hänen vaikutuksestaan
  Kellerkin julkaisi v. 1846 ensimäisen runokokoelmansa nimellä "Erään
  autodidaktin runoja". Pari vuotta senjälkeen sai Keller, joka näihin
  aikoihin vietti säännötöntä elämää Zürichin oluttuvissa, muutamain
  ystäväin toimesta hallitukselta 800 frangin stipendin ulkomailla
  opiskelua varten. Hän lähti Saksaan, aikoen kehittyä draaman
  alalle. Hänellä olikin melkein läpi elämänsä mielessä muutamia
  näytelmäsuunnitelmia, jotka kuitenkaan eivät koskaan toteutuneet.
  Aluksi vietti hän pari vuotta Heidelbergissä, jossa hän m.m. kuunteli
  Feuerbachin luentoja ja sai tilaisuuden henkevään seurusteluun.
  Heidelbergissä oleskelu merkitsikin paljon hänen kehitykselleen. Sen
  jälkeen muutti hän Berliniin, jossa hän vietti lähes kuusi vuotta,
  kääriytyneenä sellaiseen yksinäisyyteen, että hän ei esim. kerran
  kahteen vuoteen ilmottanut äidilleenkään mitään itsestään. Paitsi
  teatterissa ja joskus yliopistossa luentoja kuulemassa pistäysi hän
  vain välistä muutamissa kirjallisissa seurapiireissä, kuten esim.
  parooni Varnhagen von Ensen (Rahelin miehen) salongissa.
  Berlinissä ollessaan julkaisi Keller toisen kokoelman lyyrillisiä
  runoja sekä alkoi jatkaa ennen alkamaansa "Der grüne Heinrich"
  nimistä romaania. Sen painattaminen kesti kuitenkin lähes viisi
  vuotta, sillä kustantajan täytyi lupauksin ja uhkauksin käydä
  alituista taistelua tekijän kanssa saadakseen häneltä käsikirjotusta.
  Vaikka Kellerillä olikin alati mielessään hautumassa suuremmoisia
  kirjallisia suunnitelmia, oli niiden kirjottaminen hänestä kuitenkin
  vastenmielistä. -- Berlinissä ollessaan julkaisi Keller myöskin
  ensimäisen osan novellikokoelmaa "Die Leute von Seldwyla".
  Kotiin palattuaan jatkoi Keller entistä villiä joutoelämää, kunnes
  v. 1861 Zürichin kanttonin hallintoneuvosto (korkein toimeenpaneva
  virasto) valitsi hänet -- ensimäiseksi valtiokirjuriksi! Tämä
  tapahtui Kelleriä suosivan finanssipäällikön toimesta, hän kun tahtoi
  siten pelastaa runoilijan "villiintymisen tilasta". Sanomalehdet
  pitivät pahaa melua tästä nimityksestä, jossa oli virkaa hakeneita
  kokeneita lakimiehiäkin sivuutettu. Keller otti vastaan tuon
  suuritöisen toimen ja hoiti sitä perin mallikelpoisesti viisitoista
  vuotta. Olipa hän siinä ohella viisi vuotta jäsenenä myöskin Suuressa
  Neuvostossa (kanttonin lakiasäätävä valta). Kirjalliseen tuotantoon
  hänelle ei tällöin jäänyt paljon aikaa. Kaksi novellikokoelmaa hän
  kuitenkin ehti julkaista, nimittäin nuo muodollisesti erinomaiset
  legendansa ja toisen osan "Seldwylan asukkaita".
  V. 1876 erottuaan valtiokirjurin virasta jatkoi Keller kirjallista
  työskentelyään, julkaisten aluksi laajan novellikokoelman nimeltä
  "Züricher Novellen". Sen jälkeen kirjotti hän uudelleen "Grüner
  Heinrich'in" ja paranteli sitä jonkun verran. V. 1881 ilmestyi taas
  uusi novellisikermä "Das Sinngedicht" ja pari vuotta sen jälkeen
  Kellerin kootut runot, joiden joukossa oli paljon uusiakin. Keller
  lopetti tuotantonsa, samoinkuin oli alkanutkin, romaanilla. V. 1886
  ilmestyi nimittäin hänen viimeinen teoksensa "Martti Salander"
  (lausuttava oikeastaan Sálander). Kolme vuotta senjälkeen ilmestyivät
  Kellerin kootut teokset kymmenenä nidoksena. -- Pitemmän aikaa
  sairastettuaan, ystävänsä Arnold Böcklinin häntä kärsivällisesti
  hoidellessa, kuoli Keller syntymäkaupungissaan 15 p. heinäk. 1890.
  Vaikka Keller arkielämän kuvauksessaan onkin rohkea realisti, kulkee
  hänen tuotantonsa läpi sentään vahva romanttisuuden suoni. Vallankin
  kauttaaltaan romanttinen on tuo neliosainen "Der grüne Heinrich",
  eräänlainen "Dichtung und Wahrheit" romaani, joka isolta osaltaan
  sisältää autobiografiaa tekijänsä lapsuus- ja oppivuosilta. Mutta
  Kellerin romantikka on aina valoisaa ja hillittyä, kaukana liiasta
  tunteilusta. Ottamatta lukuun toisin paikoin ilmenevää kuivakiskoista
  järkeilyä ja didaktisuutta, on "Der grüne Heinrich" läpeensä
  täyteläistä runoutta ja Saksan romaanikirjallisuuden ensimäisiä
  tuotteita. Lukijansa mielessä herättää se elävästi samanlaisen
  tunnelman, minkä saa kävellessään valoisan sunnuntaisen metsän läpi,
  johon päivä paistaa hiljaa lepattavien lehtien lomitse.
  Kellerin lyrikassa ja "Grüner Heinrich'issä" ilmenevä romantikka
  on ehtynyt jo melkoisen vähiin vaikkei silti tyyten hävinnyt
  hänen novellituotannossaan ja viimeisessä romaanissaan "Martti
  Salander'issa". Kaikista Kellerin teoksista on "Martti Salander"
  paikallisväriltään enimmin sveitsiläinen. Se on Salanderin perheen
  vaiheisiin punottu ajankuvaus vuoden 1869 vaiheilta, jolloin
  Sveitsissä ja vallankin Zürichin kanttonissa pääsi voimaan entistä
  laajempi kansanvalta. Kun "Martti Salander" ilmestyi, otettiin se
  sekä kotimaassaan että Saksassa epäsuopeasti vastaan. Rohkeasti
  paljastelee siinä Keller kansanvallan kasvattamia epäkohtia, ja se ei
  voinut olla loukkaamatta kunnon sveitsiläisten patriotismia. Muualla
  sitä taas moitittiin liian sveitsiläiseksi. "Martti Salander'in"
  onkin sanottu olevan enemmän poliittinen opetuskirja kuin tavallinen
  romaani. Mutta vaikka sitä hyvältä osalta haittaakin samanlainen
  kuivakiskoisuus ja didaktisuus kuin "Grüner Heinrich'iäkin", on
  sillä paikallisväristään huolimatta etevässä luonteenkuvauksessaan,
  humanisuudessaan ja psykologisessa täsmällisyydessään kuitenkin varma
  yleispätevä arvonsa. Monin piirtein siinä tulevat näkyviin Kellerin
  etevät runoilijaominaisuudet.
  Monessa suhteessa ovat Kellerin tuotannossa ensi sijalla hänen
  novellinsa. Paul Heyse onkin sanonut häntä novellin Shakespeareksi.
  Parasten novellistien rinnalle kohottavat Kellerin kertomukset
  sellaiset kuin "Romeo und Julia auf dem Dorfe", "Das Fähnlein der
  sieben Aufrechten", "Die arme Baronin" ja "Die drei gerechten
  Kammacher", joka viimemainittu huumorissaan ja groteskimaisuudessaan
  Kellerin kertomuksista kaikista "kellerimäisin". Muodollisesti ovat
  vallankin erinomaisia Kellerin "Sieben Legenden", jotka suppeina,
  hillittyinä ja tasasuhtaisina ovat novellikirjallisuuden parhaita
  mestariteoksia. Hänen kaikessa proosatuotannossaan ilmenevä taito
  löytää ihmisistä naurettavaa, silti lainkaan alentamatta heidän
  ihmisarvoaan, on näissä legendoissa verraton. Hän ei kohtele
  pyhimyksiä pilkallisesti kuten Voltaire eikä rivosti kuten Heine,
  vaan viehättävällä homerisella naivisuudella. Ja vaikka tuossa
  naivisuudessa piileekin leikkiä, jopa satiiriakin katolilaista
  mytologiaa kohtaan, on tekijä kuin ei hän tietäisi sellaisesta mitään.
  Kuten novelleissaan ja romaaneissaan on Keller lyrikassaankin perin
  omintakeinen ja ilman vierasta sointua. Vapauduttuaan poliittisesta
  painolastista, joka raskautti hänen ensimäistä runokokoelmaansa,
  ovat Kellerin runot läpeensä selkeitä ja vakavan miehekkäitä.
  Niissä on tyyntä, tervettä ja alkuvoimaista tunnetta sekä raikasta
  luonnontuoksua. Karakteristisia ovat kaikenlaiset yllättävät käänteet
  ja Kellerille yksinomainen ilmaisutapa. Kieli kaikessa Kellerin
  tuotannossa on samoinkuin sisältökin luonnollisesti kumpuilevaa,
  ei vanhaa eikä uutta, vaan jalossa yksinkertaisuudessaan mitä
  vivahdusrikkainta.
  Hallerin, Meyerin ja Arnold Böcklinin ohella on pieni Sveitsi
  Gottfried Kellerin kautta antanut tuntuvan lisän saksalaiselle
  hengenelämälle.
  Suomentaja.
  
  
  I
  
  Nuorenpuoleinen hyvinpuettu mies, jonka kupeella riippui
  englantilainen matkalaukku, lähti sveitsiläisen Münsterburgin
  kaupungin eräältä asemalta pitkin uusia katuja, ei kaupungin sisään,
  vaan heti määrättyä suuntaa noudattaen jotakin ympäristössä olevaa
  paikkaa kohti, kuten ainakin henkilö joka tuntee seudun ja on varma
  asiastaan. Kuitenkin täytyi hänen pian pysähtyä, voidakseen paremmin
  ympärilleen katsella, sillä hänen kulkemansa kadut eivät olleetkaan
  entisiä uusia katuja, joita hän kerran oli kulkenut; ja kun hän nyt
  katsoi taakseen, huomasi hän, ettei hän ollut tullutkaan ulos siltä
  asemalta jolta hän vuosia sitten oli matkalle lähtenyt, päinvastoin
  seisoi entisellä paikalla paljoa suurempi rakennus.
  Tuo moniosainen, suunnattoman laaja kivimassa loisti niin tyynen
  muhkeana ilta-auringon valossa, että mies katsoi sitä kuin
  tenhottuna, kunnes katuliike hänet epämieluisasti havahutti ja
  hän jätti paikan. Mutta pystyssä oleva pää ja kupeella hiljaa
  edestakaisin keinuva matkalaukku antoivat tietää, kuinka ajatusten
  kiihoittamana ja tyydytyksen tuntein hän siinä edelleen asteli,
  etsiäkseen vaimoaan ja lapsiaan sieltä, jonne hän ne vuosia
  sitten oli jättänyt. Turhaan hän kuitenkin rakennusten välistä
  etsiskeli niiden entisten polkujen jälkiä, jotka ennen niittyjen
  ja puutarhojen keskitse varjoisina ja ystävällisinä johtivat ylös
  kunnaille. Sillä nämä polutkin olivat laajalti pölyisten tai
  karkealla soralla peitettyjen ajoteiden alle hautautuneina. Vaikka
  tämä kaikki hänen kummastustaan yhä lisäsikin, tuli hän lopuksi
  kuitenkin miellyttävällä tavalla yllätetyksi, kun hän muutaman nurkan
  ympäri kaartaen huomasi odottamatta joutuneensa erääseen talojen
  kulmaukseen, jonka hän silmänräpäyksessä tunsi jälleen vanhasta
  maalaismaisesta rakennustavasta. Nuo esiinpistävät katot, punaiset
  hirsiseinät ja pienet, talojen edessä olevat ryytimaat olivat aivan
  ennallaan.
  "Siinähän on Varpunen!" huudahti kulkija, samalla kuin hän pysähtyi
  ja lämpimin kotoisin tuntein katseli tuota vanhaa paikkaa,
  "todellakin Varpunen! Varpusessa, sanotaan täällä! On käsittämätöntä,
  miksei tämä kaikki seitsemän vuoden kuluessa ole ainuttakaan kertaa
  mieleeni juolahtanut, ja kuitenkin olemme koulupoikina täällä
  niin mainiota omenaviiniä juoneet, milloin meillä oli hitusenkaan
  rahaa! Ja tuossa on vanha kaivokin, josta Varpusen isännän leikillä
  sanottiin viiniä ja maitoa imevän!"
  Todellakin suihkusi ikivanhasta puupylväästä kirkasta lähdevettä
  samaan altaaseen kuin ennenkin ja juuri tuon vanhan, rihlattoman
  pyssynpiipun läpi, joka oli siinä rautaisen kaivoputken asemesta.
  Tämä huomio sai miehen uudelleen innostumaan.
  "Terve sinulle, rauhallisen puolustusvoiman kunnianarvoisa esikuva!"
  lausui hän puoliääneen. "Tämä putki, joka aikoinaan on tulta
  sisältään syössyt, lahjoittaa nyt raikasta lähdevettä ihmisille ja
  eläimille! Mutta jokaisen talon seinällä riippuu jo luullakseni
  rihlattu kivääri ja odottaa vakavaa koetusta. Kunpa kotimaa
  sellaisesta kauan säästyisi!"
  Tällöin lähestyi kaivoa joukko leikkiviä lapsia, pikkuväkeä
  kahden ja kuuden vuoden vaiheilla. Tätä viimeistä ikäluokkaa oli
  luultavasti kaksi poikaa, nähtävästi kaksoiset, koska he olivat
  ihan samankokoiset ja kummallakin oli samanlainen pyöreä pää
  pulleine poskineen ja vatsalla samanlaisesta vahakankaasta leikattu,
  kukkasilla kirjaeltu esiliina, nähtävästikin yhtä paljon näön vuoksi
  kuin pukua suojaamassa. Hiukan syrjässä seisoi yksinään muuan kalpea
  poika, jolla mahdollisesti oli kahdeksas kesä elettävänään ja joka
  antoi aihetta erääseen pikku tapaukseen, mikä tuon kotiapalaavan
  miehen huomion johti pois vanhasta pyssynpiipusta.
  Toinen esiliinaan puetuista pojista huusi nimittäin kopeasti tuolle
  yksinään seisovalle pojalle: "Mitäs sinä täällä teet? Mitä sinä
  tahdot?"
  Kun puhuteltu ei vastannut mitään, vaan katseli alakuloisesti
  eteensä, astui toinen kaksoisista, kädet selän takana ja esiliinalla
  ympäröityä vatsaansa pullistaen, lähemmäs ja sanoi röyhkeästi: "Niin,
  ketä sinä odotat täällä?"
  "Minä odotan äitiäni", vastasi nyt poika, käyden epävarmaksi oliko
  hänellä oikeutta siinä seisoa. Mutta toinen vastasi kuivasti ja
  halveksien kuin aikamies: "Jahaa, sinullako on äiti?" samalla kuin
  hänen veljensä purskahti äänekkääseen nauruun sekä huusi: "Ha, ha,
  sillä on äiti!"
  Heti perään lojusi koko lapsikööri hullunkurisesti jäljitellyllä
  naurunhohotuksella: "Sillä on äiti!"
  Harvoin kuulee pikkuväen laskevan niin iloista naurua. Ja ikäänkuin
  tuo seikka olisi heitä kovin huvittanut, toistivat he vilpittömän
  lapsensydämensä pohjasta yhä uudestaan "hahahaa" sekä seisoivat
  rinnatusten piirissä, jonka keskellä muuan kaksivuotias palleroinen
  lihavilla käsillään sivujaan pidellen toisteli: "Hoo, tillä on äiti!"
  Kun tämä huvi vähitellen loppui kuten kaikki tässä maailmassa, kysyi
  matkalaukkua kantava mies, joka oli hyvin huomannut kaikki, mutta ei
  ymmärtänyt siitä mitään, ystävällisesti: "Miksi te, lapset, nauratte
  sen vuoksi, että pojalla on äiti? Eikö teillä sitten ole ollenkaan
  äitiä?"
  "Ei, me sanomme mamma!" selitti toinen pienokaisten johtajista ja
  otti samalla maasta astian, täytti sen altaasta ja heitti äidin
  omistajan päälle. Mutta tämä menetti kärsivällisyytensä. Hän karkasi
  esiin hiukan tukistaakseen tuota ilkeää kaksoispoikaa, jolloin
  molemmat veljet alkoivat parkua ja huutaa: "mamma, mamma!"
  "Isidor! Julian! Mikä hätänä, mitä teillä taasen on?" kuului muuan
  ääni ja eräästä talosta tuli ulos tukevatekoinen nainen, epäilemättä
  suoraa pesukorvon äärestä. Märkä esiliina oli työnnetty syrjään,
  toisella kädellä piti hän edessään kukilla ja silkillä muodin
  mukaisesti koristeltua olkihattua ja toisella punaisenruskealla
  käsivarrellaan koetti pyyhkiä hikeä otsaltaan, samalla kuin hän
  moittivasti huusi perässään seuraavalle koruompelijattarelle että
  hattu oli onnistumaton, että kukat oli asetettu väärin ja että hän
  tahtoi niiden olevan yhtä suuria ja kauniita kuin muillakin rouvilla
  sekä valkoiset nauhat ruskeiden sijasta. Hän ei sanonut tietävänsä,
  miksei hän saisi pitää valkoisia nauhoja yhtä hyvin kuin tuo tai
  tämäkin, ja jollei hän ollutkaan mikään neuvoksetar, niin saattoi hän
  kerran vielä saada miniöikseen vaikka kaksikin kappaletta sellaisia!
  Ompelijatar, joka sillä välin oli ottanut hatun takaisin, vastasi
  hieman nenäkkäästi, että oli hyvä, etteivät nauhat jo tällä kertaa
  olleet valkoiset, sillä muuten ne olisivat tärveltyneet rouvan
  märistä käsistä ja olipa niin ja näin, saisiko näitä ruskeitakaan
  enää puhtaiksi. Hän tahtoi nähdä, mitä johtajatar siihen sanoisi.
  Niin sanoen asetti hän hatun koteloon, jossa hän oli sen tuonut, ja
  lähti harmistuneena tiehensä, pesurouvan huutaessa hänen peräänsä,
  että hänen tuli saada hattu ensi sunnuntaiksi, sillä hän tahtoi saada
  sen kirkkoon päähänsä. Tämän jälkeen hän vihdoinkin katsahti poikiaan
  Juliania ja Isidoria, jotka eivät lakanneet parkumasta, vaikka vieras
  poika oli vetäytynytkin entiselle paikalleen.
  "Mikä teillä on? Kuka teille tekee pahaa?" huudahti hän, mihin pojat
  parkuivat vastaukseksi: "Tuo tahtoo lyödä meitä!"
  Mutta nyt sekaantui tuo tarkkaavainen vaeltaja asiaan ja selitti
  rouvalle, että molemmat pojat olivat ensinnä tuota toista valaneet
  vedellä ja nauraneet hänelle, kun hänellä oli ainoastaan äiti eikä
  mammaa.
  "Se ei ole kauniisti tehty!" sanoi rouva lempeästi nuhdellen
  pojilleen. "Hänen vikansa ei ole, että hänellä on köyhät tai
  sivistymättömät vanhemmat, ja te saisitte kiittää Jumalaa, että
  teidän laitanne on paremmin!"
  Matkalaukun kantaja ei voinut pidättyä kysymästä, oliko tässä maassa
  köyhyyden tai puutteellisen sivistyksen merkki jos kansan keskuudessa
  vanhempia nimitettiin vielä isäksi ja äidiksi. Hän teki tämän
  kysymyksen vakavasta tiedonhalusta ilman pilkkaa, valmiina kuulemaan
  jo taasen jotain uutta, ehkä hyvää ja kiitettävääkin. Rouva katsoi
  häntä suurin silmin, mietti vähän, kunnes luuli saaneensa selville,
  että tässä oli kysymyksessä odottamaton ja aiheeton hyökkäys, ja
  vastasi sitten, terävällä äänensävyllä: "Me emme täällä ole kansaa,
  vaan ihmisiä, joilla kaikilla on yhtäläinen oikeus kiivetä ylös!
  Ja kaikki ovat yhtä ylhäisiä! Lapsilleni olen mamma, jottei heidän
  tarvitse herrasväen edessä hävetä ja jotta kerran saavat pystyssä
  päin maailman läpi kulkea. Jokaisen oikean äidin velvollisuus on
  huolehtia siitä, kun aika kerran niin vaatii!"
  "Mitä sinä, eukko, pauhaat?" sanoi hänen miehensä, joka tuli
  kaivolle. Hän laski kaivon viereen maahan suuren korin, joka oli
  täynnä keltaisia nauriinnaatteja, ja lisäsi: "Siinä on nauriita
  pestäväksi. Minä aion heti mulistaa nurin naurispenkin ja istuttaa
  uudestaan. Pojat saavat viruttaa nauriit! Anna heille sankko,
  etteivät likaa vettä altaassa ja pidä toki huolta, etteivät lapset
  aina saa sotkea elukkain juomavettä!"
  Tästä näytti tuo pyylevä rouva vieraan läsnäollessa vielä
  enemmän suuttuvan. Lapset oli vasta muka kunnollisesti puetettu
  eivätkä saaneet heti uudelleen itseään liata! Hän kyllä viruttaa
  nauriinnaatit mihin on vielä kyllin aikaa ne kun noudetaan vasta
  seuraavana aamuna.
  Ja kaksoiset puolestaan huusivat: "Isä, mamma sanoo, että me emme
  saa liata itseämme! Mitä me nyt tekisimme? Saammeko juosta mihin
  tahdomme?"
  Vastausta odottamatta juoksivat he toisten lasten kanssa tiehensä.
  Mutta vieras, sen sijaan että olisi seurannut heidän esimerkkiään,
  jäi yhä vielä seisomaan, miettien sitä seikkaa että mamman mies
  lastensa edessä oli kuitenkin yksinkertainen "isä", jonka ohessa hän
  todellakaan ei näyttänyt käyvän samasta kuin tämä.
  Näissä ajatuksissa keskeytti hänet maanviljelijä eli puutarhuri, joka
  kysyi: "Mitäs herralla täällä on asiaa?"
  "Ei kai hänellä ole mitään asioimista!" pisti rouva väliin. "Hän
  on nimittänyt meitä vain kansaksi ja ihmetellyt, että pojat minua
  mammaksi sanovat!"
  "Se ei ollut tarkoitus!" sanoi vieras hymyillen, "minähän olen
  päinvastoin iloinnut tapojen hienostumisesta tässä maassa,
  kansalaisten lisääntyvästä tasa-arvoisuudesta; mutta nyt kuitenkin
  havaitsen, että perheen päätä kutsutaan vielä isäksi eikä papaksi!
  Kuinkas se on selitettävä?"
  Rouva silmäsi ärtyisesti miestään, joka tässä suhteessa oli hänelle
  arvatenkin riittävästi harmia tuottanut, sekä pysyi muutoin vaiti.
  Mies puolestaan katseli vierasta tutkivin silmäyksin samoinkuin
  rouva äsken, ja kun hän sai merkille pannuksi tämän avonaiset ja
  hyväntahtoiset kasvot, antautui hän tuttavalliseen keskusteluun:
  "Katsokaas, hyvä ystävä! Se on asia, josta olisi paljonkin
  kerrottavaa! Tasa-arvoisuus on meillä kylläkin olemassa ja kaikki
  me pyrimme ylöspäin. Innokkainta siinä asiassa on naisväki, yksi
  toisensa jälkeen heistä ottaa käytäntöön tuon nimityksen, jota
  vastoin me miehet emme omassa elämässämme voi käyttää sellaista
  koristusta. Me joutuisimme naurun alaisiksi omissa silmissämme,
  ainakin toisinaan, ja sitten, mikä on pääasia, meille korotettaisiin
  veroja, jos ottaisimme pappa-nimityksen. Siihen suuntaan puhui
  herra kirkkoherra koulun tarkastuksessa, jossa asia tuli puheeksi,
  kun eräs koulumestari muutamain oppilasten vanhemmista puhuessaan
  käytti nimityksiä pappa ja mamma. Nämä olivat luonnollisesti
  sellaisia lapsia, jotka olivat tuoneet kauniita lahjoja. Naisten
  kesken, sanoi kirkkoherra, sillä ei ole niin paljon merkitystä,
  heidän turhamaisuutensa kun on tunnettua. Mutta jos miehet antavat
  kutsua itseään papaksi, niin todistavat he sillä lukeutuvansa
  varakkaisiin ja ylhäisiin ja kun he siitä huolimatta maksavat liian
  vähän veroa, niin tiedettäisiin heidät pian korkeammasta verottaa.
  Sitten käskettiin kaikkien kuuden opettajan tasa-arvoisuuden vuoksi
  karttaa koulussa nimitystä pappa ja sanoa vain isäksi, oli sitten
  kysymyksessä köyhä tai rikas."
  Rouva oli jo tämän keskustelun alussa juossut vihastuneena
  takaisin kyökkiinsä. Isäntä meni myöskin kiiruusti tiehensä,
  arvellen itsellään olevan vielä riittävästi tehtävää ja että hän
  oli jo liiankin kauan pakissut, ja vieras seisoi jälleen yksinään
  tuolla hiljaisella paikalla. Vasta nyt huomasi hän tuon vanhan
  talon seinässä kirjotuksen: "Pietari Weidelich'in puutarha- ja
  maitotalous". Siis Weidelich'ejä ovat nämä ihmiset nimeltään, puhui
  hän itsekseen panematta asiaan mitään huomiota. Hän hieroi keveästi
  otsaansa kuin se joka ei oikein tiedä missä hän juuri sinä hetkenä
  on, kunnes hän muisti tarvitsevansa käydä vielä korkeintaan kymmenen
  minuuttia, nähdäkseen omaisensa. Mutta kun hän kääntyi lähteäkseen,
  laski joku kätensä hänen olalleen ja kysyi: "Eikö se ole Martti
  Salander?"
  Hän se todellakin oli; sillä hän kääntyi kuin salama ympäri,
  kuullessaan ensi kertaa kotoisilla seuduilla nimeään mainittavan ja
  nyt ensi kertaa myöskin tutut kasvot nähdessään.
  "Ja sinä olet Möni Wighart, todellakin!" huudahti hän. Molemmat
  pudistivat toistensa käsiä, katsellen tarkkaavasti mutta iloisesti
  toisiaan kuin vanhat hyvät ystävät, joista kumpikaan ei ole
  toiselleen mitään velkaa. Sellainen tapaaminen on aina hauska yllätys
  kotimaahan palaavalle.
  Möniksi nimitetty, oikeastaan Salomoni, oli näköjään kymmentä
  vuotta vanhempi kuin herra Martti Salander, mutta näytti kuitenkin
  viiksineen ja poskipartoineen yhtä reippaalta ja siistiltä kuin
  ennenkin ja kantoi samaa ruokokeppiä kullattuine koiranpäineen kuin
  kaksikymmentä vuotta sitten. Kaikkien kunnon ihmisten kanssa oli
  hän sinut, vaikkei kukaan selvästi tiennyt mistä ajasta lähtien.
  Siitä huolimatta hänellä ei koskaan ollut vihollista; sillä hän
  oli jokaiselle, joka hänet kohtasi, levähdyspiste ja välihetki
  suruissa ja mieltä liikuttavissa ajatuksissa, tai myöskin, jos
  toinen kuljeskeli hajamielisenä tietään, mukava pysäkki ajatusten
  kokoamiseksi.
  "Martti Salander! Kuka olisi sitä osannut ajatella! Ja milloin
  olet sinä jälleen maahan tullut? Vai tuletko vasta nyt?" kysyi hän
  uudelleen.
  "Juuri tulen asemalta!" oli vastaus.
  "Mitä sanot! Minähän myös tulen sieltä, juon näet joka päivä kahvini
  siellä ja samalla katselen matkustajia, mutta en huomannut sinua!
  Tuhat tulimmaista vieläkin kerran! Niin niin, siinähän on Martti
  Salander jälleen! Eikö totta, sinä tulet suoraa tietä Amerikasta?"
  "Brasiliasta, vaikka kuudeksi viikoksi pysähdyin Liverpooliin
  muutamain asiain takia. Mutta nyt on aika etsiä vaimoani, josta en
  puoleen vuoteen ole saanut mitään tietoja, paremmin kuin kolmesta
  lapsestanikaan, jotka luonnollisesti ovat minua pitkään odottaneet.
  Toivottavasti he voivat hyvin!"
  "Mutta missä he asuvat sitten? Täällä ylhäälläkö?" Tämän kysymyksen
  teki tuo vanha ystävä epävarmalla äänellä ja toinenkin näytti jonkun
  verran hämmästyneeltä vastatessaan: "Ai tosiaankin, hänhän on aikoja
  sitten vuokrannut pienen kesäravintolan ja vieraskodin Kreuzhaldella,
  joka ei liene kaukana täältä."
  Itsekseen ajatteli hän: "Hän ei tiedä siitä mitään tai ainakin on
  olevinaan; merkki siitä, ettei hän ole ainuttakaan kertaa ollut
  siellä, tuo ijankaikkinen vaeltaja ja lasinkallistaja. Asiat eivät
  siis ole loistavalla kannalla, ja joka tapauksessa ei Maria paralla
  ole tarjottavanaan kunnollista viiniä!"
  Kun tuo pieni hämminki oli ohi, tarttui Wighart käteen, jonka
  Salander hänelle hyvästiksi ojensi, ja piti sitä omassaan.
  "Minä tulisin heti mukaasi, mutta se ei nyt luonnollisesti sovellu
  teidän ensimäisessä jälleennäkemisessänne, jolloin kaikki häiritsijät
  ja töllistelijät ovat kiusallisia. Mutta kymmenisen askelta tästä,
  tuon nurkan takana, on vanhalla rauhantuomari Hauserilla 'Punaisessa
  miehessä' viimevuotista viiniä, jota juo kuin taivaanilmaa. Minä
  otan sitä puolituoppisen joka päivä kauniilla ilmalla. Nyt teen
  samoin, Martti veli, ja sinun täytyy kanssani tyhjentää yksi pullo
  tervetuliaisiksesi! Puolessa tunnissa, kahdessakymmenessä minuutissa
  se on tehty ja iltapäivää on vielä pitkälti! Tule! Ei mitään
  epäröimisiä! Minä tahdon kaikin mokomin juoda kanssasi ensimäisen
  lasin ja lupaan etten sinua kauvan pidätä!"
  Martti Salander, jonka kättä tuo vanha kunnon ystävä ei hellittänyt,
  ponnisteli vakavasti vastaan, haluten päästä näkemään vaimoaan ja
  lapsiaan, joita hän oli jo niin lähellä; kuitenkin, kun hän oli
  jo niinkin lähelle kotiaan ehtinyt ja usein turhaan saanut tehdä