Martti Salander: Romaani - 01

MARTTI SALANDER
Romaani

Kirj.
GOTTFRIED KELLER

Otava, Helsinki, 1908.



Gottfried Keller

Gottfried Keller on, samoinkuin hänen aikalaisensa Fritz Reuter
ja Konrad Ferdinand Meyer, sekä pohjois- että eteläsaksalaisen
kertomataidon etevimpiä edustajia sinä kuihtuneisuuden aikana, joka
Saksan kirjallisuudessa vallitsi romantikan mailleen mennessä. Hän
on yksinäisin ja luoksepääsemättömin näistä kolmesta, ja vasta
verrattain myöhään tulivat hänen teoksensa Saksassa vähän laajemmin
tunnetuiksi. Mutta populääriksi hän ei ole koskaan päässyt, siksi
liian kaukana on hän aina kulkenut lukevan yleisön valtatiestä.
Vallankaan alasaksalaiset eivät ole koskaan jaksaneet oikein omaksua
tuota karheata sveitsiläistä.
Samoinkuin Keller ihmisenä oli originelli, karu ja sulkeutunut, on
hän runoilijanakin eristäytynyt ja jyrkästi omintakeinen. Vaikutuksia
ei hänen voi varsinaisesti sanoa keneltäkään saaneen. Luonnonpakosta
kuin kotimaansa vuoripurot kumpuaa hänen runoutensa ilmoille, ja
myöskin yhtä oikullisena ja polveilevana, hilliintyen kuitenkin
välistä tasaisena, kirkkaana ja sopusuhtaisena edelleen virtaamaan,
kuten hänen lyyrillisessä tuotannossaan ja pienemmissä novelleissaan.
Mutta enimmiten se rakastaa epätasaisia ja koukertelevia uria. Hänen
fantasiansa on oikullinen, ja sen johteita itsepäisesti seuraten on
hän varsinkin laajemmat tuotteensa punonut kirjaviksi kudoksiksi.
Mutta hänellä on myöskin varma psykologinen vaisto ja elämän
havaintoon terävä silmä, mikä pakottaa hänet kuitenkin aina pysymään
todellisuuden maaperässä. Eikä hän tyystin jätä sitä silloinkaan, kun
hänen taipumuksensa kummallisuuksiin ja groteskimaisuuteen saa hänen
satiirinsa tai huumorinsa paisumaan yli äyräidensä.
Ollen itsekin jyrkkäpiirteinen personallisuus, kuvaa Keller
henkilöidensä luonteet jyrkästi yksilöllisiksi. Hänen henkilönsä
eivät ole mitään epäselvästi häämöttäviä reliefejä, vaan irtonaisia
ja selväpiirteisiä veistoksia. Naisten ja lasten kuvaajana vallankin
on hän onnistunut. Oivallisimpia esimerkkejä siitä ovat m.m. "Martti
Salanderissa" esiintyvät henkilöt Maria Salander, tuo hiljainen,
aina tyyni ja lujatahtoinen perheenäidin tyyppi, pöyhkeilevä
mutta pohjaltaan rehellinen ja kunnollinen Amalia Weidelich sekä
hänen turhamaiset ja "sieluttomat" kaksoispoikansa. Ja kaikkialla
henkilö- sekä arkielämän kuvauksessaan saa Keller aihetta jykevään
leikinlaskuun. Suuremmoisessa huumorissa sekä taidossa suurentaa
ja ylentää vähäpätöisiä ja naurettavia seikkoja kykenee hänet
voittamaan ainoastaan "Don Quixote'n" luoja sekä Rabelais, jonka
teoksia Keller vielä vanhanakin mielellään lueskeli. Mutta vaikka
hän helposti heittäytyykin huvitteleimaan mielikuvituksensa
vallattomilla oikuilla ja jättiläishuumorillaan, johtaa hän sentään
aina tapaukset psykologisesti varmoihin tuloksiin. Ja kaiken pohjana
hänen tuotannossaan on eheä, valoisa ja humaninen maailmankatsomus,
joka ei salli siveellisesti vajonneenkaan kokonaan hukkua, sillä
"kunnottominkin ihminen on vielä kultaisella langalla ihmisyyteen
sidottu".
Gottfried Keller on, samoinkuin runoilijana hänelle monessa
suhteessa sukulainen Ludwig Tieck, sorvarin poika ja syntynyt
Zürichin kaupungissa 19 p. heinäk. 1819. Isästään aikaisin orvoksi
jääneenä sai hän äitineen ja sisarineen viettää nuoruutensa
suuressa köyhyydessä. Kouluopetusta sai hän ensin parina
vuotena muutamassa yksityisessä alkeiskoulussa sekä sen jälkeen
eräänlaisessa teknillisessä opistossa, josta hänet kuitenkin jo
ensi vuonna syyttömästi erotettiin. Sen jälkeen eleli hän mitä
rajattomimmassa vapaudessa, jatkaen itseopiskelun vaikealla
tiellä itsensä kehittämistä. Hänellä oli taipumusta piirustukseen
ja ahkerasti hän nyt rupesi lahjojaan kehittelemään. Hän tahtoi
tulla maisemamaalariksi ja päiväkausia vietti hän luonnon parissa
piirustellen ja maalaillen. Tämä hänen taipumuksensa tuleekin usein
näkyviin hänen kirjallisessa tuotannossaan. Kaikkialla, missä hän
kuvauksissaan joutuu kosketuksiin luonnon kanssa, viivähtää hänen
katseensa mielellään viehättävissä ja väririkkaissa näköaloissa.
Noista hänen maisemamaalarin ominaisuuksistaan on esim. "Martti
Salander'issa" monin paikoin todistuksia.
Saatuaan v. 1840 pienen perinnön lähti Keller Müncheniin maalausta
opiskelemaan. Siellä vietti hän kolmisen vuotta seikkailurikasta
elämää, nauttimatta juuri mitään säännöllistä opetusta ja
kärsien suurta puutetta. Kotiin palattuaan hän jätti kokonaan
maalarinuran, jolla hän ei juuri dilettanttia korkeammalle koskaan
ollut kohonnutkaan. Sen sijaan alkoi hän näinä vuosina kirjottaa
runoja. Zürichissä oleskeli tähän aikaan kotimaansa valtiollista
taantumusta paenneita "nuoren Saksan" miehiä, kuten Freiligrath,
Herwegh ja Folien, joista viimemainittu kaikin tavoin avusti,
opasti ja kehotteli alkavia runoilijoita. Hänen vaikutuksestaan
Kellerkin julkaisi v. 1846 ensimäisen runokokoelmansa nimellä "Erään
autodidaktin runoja". Pari vuotta senjälkeen sai Keller, joka näihin
aikoihin vietti säännötöntä elämää Zürichin oluttuvissa, muutamain
ystäväin toimesta hallitukselta 800 frangin stipendin ulkomailla
opiskelua varten. Hän lähti Saksaan, aikoen kehittyä draaman
alalle. Hänellä olikin melkein läpi elämänsä mielessä muutamia
näytelmäsuunnitelmia, jotka kuitenkaan eivät koskaan toteutuneet.
Aluksi vietti hän pari vuotta Heidelbergissä, jossa hän m.m. kuunteli
Feuerbachin luentoja ja sai tilaisuuden henkevään seurusteluun.
Heidelbergissä oleskelu merkitsikin paljon hänen kehitykselleen. Sen
jälkeen muutti hän Berliniin, jossa hän vietti lähes kuusi vuotta,
kääriytyneenä sellaiseen yksinäisyyteen, että hän ei esim. kerran
kahteen vuoteen ilmottanut äidilleenkään mitään itsestään. Paitsi
teatterissa ja joskus yliopistossa luentoja kuulemassa pistäysi hän
vain välistä muutamissa kirjallisissa seurapiireissä, kuten esim.
parooni Varnhagen von Ensen (Rahelin miehen) salongissa.
Berlinissä ollessaan julkaisi Keller toisen kokoelman lyyrillisiä
runoja sekä alkoi jatkaa ennen alkamaansa "Der grüne Heinrich"
nimistä romaania. Sen painattaminen kesti kuitenkin lähes viisi
vuotta, sillä kustantajan täytyi lupauksin ja uhkauksin käydä
alituista taistelua tekijän kanssa saadakseen häneltä käsikirjotusta.
Vaikka Kellerillä olikin alati mielessään hautumassa suuremmoisia
kirjallisia suunnitelmia, oli niiden kirjottaminen hänestä kuitenkin
vastenmielistä. -- Berlinissä ollessaan julkaisi Keller myöskin
ensimäisen osan novellikokoelmaa "Die Leute von Seldwyla".
Kotiin palattuaan jatkoi Keller entistä villiä joutoelämää, kunnes
v. 1861 Zürichin kanttonin hallintoneuvosto (korkein toimeenpaneva
virasto) valitsi hänet -- ensimäiseksi valtiokirjuriksi! Tämä
tapahtui Kelleriä suosivan finanssipäällikön toimesta, hän kun tahtoi
siten pelastaa runoilijan "villiintymisen tilasta". Sanomalehdet
pitivät pahaa melua tästä nimityksestä, jossa oli virkaa hakeneita
kokeneita lakimiehiäkin sivuutettu. Keller otti vastaan tuon
suuritöisen toimen ja hoiti sitä perin mallikelpoisesti viisitoista
vuotta. Olipa hän siinä ohella viisi vuotta jäsenenä myöskin Suuressa
Neuvostossa (kanttonin lakiasäätävä valta). Kirjalliseen tuotantoon
hänelle ei tällöin jäänyt paljon aikaa. Kaksi novellikokoelmaa hän
kuitenkin ehti julkaista, nimittäin nuo muodollisesti erinomaiset
legendansa ja toisen osan "Seldwylan asukkaita".
V. 1876 erottuaan valtiokirjurin virasta jatkoi Keller kirjallista
työskentelyään, julkaisten aluksi laajan novellikokoelman nimeltä
"Züricher Novellen". Sen jälkeen kirjotti hän uudelleen "Grüner
Heinrich'in" ja paranteli sitä jonkun verran. V. 1881 ilmestyi taas
uusi novellisikermä "Das Sinngedicht" ja pari vuotta sen jälkeen
Kellerin kootut runot, joiden joukossa oli paljon uusiakin. Keller
lopetti tuotantonsa, samoinkuin oli alkanutkin, romaanilla. V. 1886
ilmestyi nimittäin hänen viimeinen teoksensa "Martti Salander"
(lausuttava oikeastaan Sálander). Kolme vuotta senjälkeen ilmestyivät
Kellerin kootut teokset kymmenenä nidoksena. -- Pitemmän aikaa
sairastettuaan, ystävänsä Arnold Böcklinin häntä kärsivällisesti
hoidellessa, kuoli Keller syntymäkaupungissaan 15 p. heinäk. 1890.
Vaikka Keller arkielämän kuvauksessaan onkin rohkea realisti, kulkee
hänen tuotantonsa läpi sentään vahva romanttisuuden suoni. Vallankin
kauttaaltaan romanttinen on tuo neliosainen "Der grüne Heinrich",
eräänlainen "Dichtung und Wahrheit" romaani, joka isolta osaltaan
sisältää autobiografiaa tekijänsä lapsuus- ja oppivuosilta. Mutta
Kellerin romantikka on aina valoisaa ja hillittyä, kaukana liiasta
tunteilusta. Ottamatta lukuun toisin paikoin ilmenevää kuivakiskoista
järkeilyä ja didaktisuutta, on "Der grüne Heinrich" läpeensä
täyteläistä runoutta ja Saksan romaanikirjallisuuden ensimäisiä
tuotteita. Lukijansa mielessä herättää se elävästi samanlaisen
tunnelman, minkä saa kävellessään valoisan sunnuntaisen metsän läpi,
johon päivä paistaa hiljaa lepattavien lehtien lomitse.
Kellerin lyrikassa ja "Grüner Heinrich'issä" ilmenevä romantikka
on ehtynyt jo melkoisen vähiin vaikkei silti tyyten hävinnyt
hänen novellituotannossaan ja viimeisessä romaanissaan "Martti
Salander'issa". Kaikista Kellerin teoksista on "Martti Salander"
paikallisväriltään enimmin sveitsiläinen. Se on Salanderin perheen
vaiheisiin punottu ajankuvaus vuoden 1869 vaiheilta, jolloin
Sveitsissä ja vallankin Zürichin kanttonissa pääsi voimaan entistä
laajempi kansanvalta. Kun "Martti Salander" ilmestyi, otettiin se
sekä kotimaassaan että Saksassa epäsuopeasti vastaan. Rohkeasti
paljastelee siinä Keller kansanvallan kasvattamia epäkohtia, ja se ei
voinut olla loukkaamatta kunnon sveitsiläisten patriotismia. Muualla
sitä taas moitittiin liian sveitsiläiseksi. "Martti Salander'in"
onkin sanottu olevan enemmän poliittinen opetuskirja kuin tavallinen
romaani. Mutta vaikka sitä hyvältä osalta haittaakin samanlainen
kuivakiskoisuus ja didaktisuus kuin "Grüner Heinrich'iäkin", on
sillä paikallisväristään huolimatta etevässä luonteenkuvauksessaan,
humanisuudessaan ja psykologisessa täsmällisyydessään kuitenkin varma
yleispätevä arvonsa. Monin piirtein siinä tulevat näkyviin Kellerin
etevät runoilijaominaisuudet.
Monessa suhteessa ovat Kellerin tuotannossa ensi sijalla hänen
novellinsa. Paul Heyse onkin sanonut häntä novellin Shakespeareksi.
Parasten novellistien rinnalle kohottavat Kellerin kertomukset
sellaiset kuin "Romeo und Julia auf dem Dorfe", "Das Fähnlein der
sieben Aufrechten", "Die arme Baronin" ja "Die drei gerechten
Kammacher", joka viimemainittu huumorissaan ja groteskimaisuudessaan
Kellerin kertomuksista kaikista "kellerimäisin". Muodollisesti ovat
vallankin erinomaisia Kellerin "Sieben Legenden", jotka suppeina,
hillittyinä ja tasasuhtaisina ovat novellikirjallisuuden parhaita
mestariteoksia. Hänen kaikessa proosatuotannossaan ilmenevä taito
löytää ihmisistä naurettavaa, silti lainkaan alentamatta heidän
ihmisarvoaan, on näissä legendoissa verraton. Hän ei kohtele
pyhimyksiä pilkallisesti kuten Voltaire eikä rivosti kuten Heine,
vaan viehättävällä homerisella naivisuudella. Ja vaikka tuossa
naivisuudessa piileekin leikkiä, jopa satiiriakin katolilaista
mytologiaa kohtaan, on tekijä kuin ei hän tietäisi sellaisesta mitään.
Kuten novelleissaan ja romaaneissaan on Keller lyrikassaankin perin
omintakeinen ja ilman vierasta sointua. Vapauduttuaan poliittisesta
painolastista, joka raskautti hänen ensimäistä runokokoelmaansa,
ovat Kellerin runot läpeensä selkeitä ja vakavan miehekkäitä.
Niissä on tyyntä, tervettä ja alkuvoimaista tunnetta sekä raikasta
luonnontuoksua. Karakteristisia ovat kaikenlaiset yllättävät käänteet
ja Kellerille yksinomainen ilmaisutapa. Kieli kaikessa Kellerin
tuotannossa on samoinkuin sisältökin luonnollisesti kumpuilevaa,
ei vanhaa eikä uutta, vaan jalossa yksinkertaisuudessaan mitä
vivahdusrikkainta.
Hallerin, Meyerin ja Arnold Böcklinin ohella on pieni Sveitsi
Gottfried Kellerin kautta antanut tuntuvan lisän saksalaiselle
hengenelämälle.
Suomentaja.


I

Nuorenpuoleinen hyvinpuettu mies, jonka kupeella riippui
englantilainen matkalaukku, lähti sveitsiläisen Münsterburgin
kaupungin eräältä asemalta pitkin uusia katuja, ei kaupungin sisään,
vaan heti määrättyä suuntaa noudattaen jotakin ympäristössä olevaa
paikkaa kohti, kuten ainakin henkilö joka tuntee seudun ja on varma
asiastaan. Kuitenkin täytyi hänen pian pysähtyä, voidakseen paremmin
ympärilleen katsella, sillä hänen kulkemansa kadut eivät olleetkaan
entisiä uusia katuja, joita hän kerran oli kulkenut; ja kun hän nyt
katsoi taakseen, huomasi hän, ettei hän ollut tullutkaan ulos siltä
asemalta jolta hän vuosia sitten oli matkalle lähtenyt, päinvastoin
seisoi entisellä paikalla paljoa suurempi rakennus.
Tuo moniosainen, suunnattoman laaja kivimassa loisti niin tyynen
muhkeana ilta-auringon valossa, että mies katsoi sitä kuin
tenhottuna, kunnes katuliike hänet epämieluisasti havahutti ja
hän jätti paikan. Mutta pystyssä oleva pää ja kupeella hiljaa
edestakaisin keinuva matkalaukku antoivat tietää, kuinka ajatusten
kiihoittamana ja tyydytyksen tuntein hän siinä edelleen asteli,
etsiäkseen vaimoaan ja lapsiaan sieltä, jonne hän ne vuosia
sitten oli jättänyt. Turhaan hän kuitenkin rakennusten välistä
etsiskeli niiden entisten polkujen jälkiä, jotka ennen niittyjen
ja puutarhojen keskitse varjoisina ja ystävällisinä johtivat ylös
kunnaille. Sillä nämä polutkin olivat laajalti pölyisten tai
karkealla soralla peitettyjen ajoteiden alle hautautuneina. Vaikka
tämä kaikki hänen kummastustaan yhä lisäsikin, tuli hän lopuksi
kuitenkin miellyttävällä tavalla yllätetyksi, kun hän muutaman nurkan
ympäri kaartaen huomasi odottamatta joutuneensa erääseen talojen
kulmaukseen, jonka hän silmänräpäyksessä tunsi jälleen vanhasta
maalaismaisesta rakennustavasta. Nuo esiinpistävät katot, punaiset
hirsiseinät ja pienet, talojen edessä olevat ryytimaat olivat aivan
ennallaan.
"Siinähän on Varpunen!" huudahti kulkija, samalla kuin hän pysähtyi
ja lämpimin kotoisin tuntein katseli tuota vanhaa paikkaa,
"todellakin Varpunen! Varpusessa, sanotaan täällä! On käsittämätöntä,
miksei tämä kaikki seitsemän vuoden kuluessa ole ainuttakaan kertaa
mieleeni juolahtanut, ja kuitenkin olemme koulupoikina täällä
niin mainiota omenaviiniä juoneet, milloin meillä oli hitusenkaan
rahaa! Ja tuossa on vanha kaivokin, josta Varpusen isännän leikillä
sanottiin viiniä ja maitoa imevän!"
Todellakin suihkusi ikivanhasta puupylväästä kirkasta lähdevettä
samaan altaaseen kuin ennenkin ja juuri tuon vanhan, rihlattoman
pyssynpiipun läpi, joka oli siinä rautaisen kaivoputken asemesta.
Tämä huomio sai miehen uudelleen innostumaan.
"Terve sinulle, rauhallisen puolustusvoiman kunnianarvoisa esikuva!"
lausui hän puoliääneen. "Tämä putki, joka aikoinaan on tulta
sisältään syössyt, lahjoittaa nyt raikasta lähdevettä ihmisille ja
eläimille! Mutta jokaisen talon seinällä riippuu jo luullakseni
rihlattu kivääri ja odottaa vakavaa koetusta. Kunpa kotimaa
sellaisesta kauan säästyisi!"
Tällöin lähestyi kaivoa joukko leikkiviä lapsia, pikkuväkeä
kahden ja kuuden vuoden vaiheilla. Tätä viimeistä ikäluokkaa oli
luultavasti kaksi poikaa, nähtävästi kaksoiset, koska he olivat
ihan samankokoiset ja kummallakin oli samanlainen pyöreä pää
pulleine poskineen ja vatsalla samanlaisesta vahakankaasta leikattu,
kukkasilla kirjaeltu esiliina, nähtävästikin yhtä paljon näön vuoksi
kuin pukua suojaamassa. Hiukan syrjässä seisoi yksinään muuan kalpea
poika, jolla mahdollisesti oli kahdeksas kesä elettävänään ja joka
antoi aihetta erääseen pikku tapaukseen, mikä tuon kotiapalaavan
miehen huomion johti pois vanhasta pyssynpiipusta.
Toinen esiliinaan puetuista pojista huusi nimittäin kopeasti tuolle
yksinään seisovalle pojalle: "Mitäs sinä täällä teet? Mitä sinä
tahdot?"
Kun puhuteltu ei vastannut mitään, vaan katseli alakuloisesti
eteensä, astui toinen kaksoisista, kädet selän takana ja esiliinalla
ympäröityä vatsaansa pullistaen, lähemmäs ja sanoi röyhkeästi: "Niin,
ketä sinä odotat täällä?"
"Minä odotan äitiäni", vastasi nyt poika, käyden epävarmaksi oliko
hänellä oikeutta siinä seisoa. Mutta toinen vastasi kuivasti ja
halveksien kuin aikamies: "Jahaa, sinullako on äiti?" samalla kuin
hänen veljensä purskahti äänekkääseen nauruun sekä huusi: "Ha, ha,
sillä on äiti!"
Heti perään lojusi koko lapsikööri hullunkurisesti jäljitellyllä
naurunhohotuksella: "Sillä on äiti!"
Harvoin kuulee pikkuväen laskevan niin iloista naurua. Ja ikäänkuin
tuo seikka olisi heitä kovin huvittanut, toistivat he vilpittömän
lapsensydämensä pohjasta yhä uudestaan "hahahaa" sekä seisoivat
rinnatusten piirissä, jonka keskellä muuan kaksivuotias palleroinen
lihavilla käsillään sivujaan pidellen toisteli: "Hoo, tillä on äiti!"
Kun tämä huvi vähitellen loppui kuten kaikki tässä maailmassa, kysyi
matkalaukkua kantava mies, joka oli hyvin huomannut kaikki, mutta ei
ymmärtänyt siitä mitään, ystävällisesti: "Miksi te, lapset, nauratte
sen vuoksi, että pojalla on äiti? Eikö teillä sitten ole ollenkaan
äitiä?"
"Ei, me sanomme mamma!" selitti toinen pienokaisten johtajista ja
otti samalla maasta astian, täytti sen altaasta ja heitti äidin
omistajan päälle. Mutta tämä menetti kärsivällisyytensä. Hän karkasi
esiin hiukan tukistaakseen tuota ilkeää kaksoispoikaa, jolloin
molemmat veljet alkoivat parkua ja huutaa: "mamma, mamma!"
"Isidor! Julian! Mikä hätänä, mitä teillä taasen on?" kuului muuan
ääni ja eräästä talosta tuli ulos tukevatekoinen nainen, epäilemättä
suoraa pesukorvon äärestä. Märkä esiliina oli työnnetty syrjään,
toisella kädellä piti hän edessään kukilla ja silkillä muodin
mukaisesti koristeltua olkihattua ja toisella punaisenruskealla
käsivarrellaan koetti pyyhkiä hikeä otsaltaan, samalla kuin hän
moittivasti huusi perässään seuraavalle koruompelijattarelle että
hattu oli onnistumaton, että kukat oli asetettu väärin ja että hän
tahtoi niiden olevan yhtä suuria ja kauniita kuin muillakin rouvilla
sekä valkoiset nauhat ruskeiden sijasta. Hän ei sanonut tietävänsä,
miksei hän saisi pitää valkoisia nauhoja yhtä hyvin kuin tuo tai
tämäkin, ja jollei hän ollutkaan mikään neuvoksetar, niin saattoi hän
kerran vielä saada miniöikseen vaikka kaksikin kappaletta sellaisia!
Ompelijatar, joka sillä välin oli ottanut hatun takaisin, vastasi
hieman nenäkkäästi, että oli hyvä, etteivät nauhat jo tällä kertaa
olleet valkoiset, sillä muuten ne olisivat tärveltyneet rouvan
märistä käsistä ja olipa niin ja näin, saisiko näitä ruskeitakaan
enää puhtaiksi. Hän tahtoi nähdä, mitä johtajatar siihen sanoisi.
Niin sanoen asetti hän hatun koteloon, jossa hän oli sen tuonut, ja
lähti harmistuneena tiehensä, pesurouvan huutaessa hänen peräänsä,
että hänen tuli saada hattu ensi sunnuntaiksi, sillä hän tahtoi saada
sen kirkkoon päähänsä. Tämän jälkeen hän vihdoinkin katsahti poikiaan
Juliania ja Isidoria, jotka eivät lakanneet parkumasta, vaikka vieras
poika oli vetäytynytkin entiselle paikalleen.
"Mikä teillä on? Kuka teille tekee pahaa?" huudahti hän, mihin pojat
parkuivat vastaukseksi: "Tuo tahtoo lyödä meitä!"
Mutta nyt sekaantui tuo tarkkaavainen vaeltaja asiaan ja selitti
rouvalle, että molemmat pojat olivat ensinnä tuota toista valaneet
vedellä ja nauraneet hänelle, kun hänellä oli ainoastaan äiti eikä
mammaa.
"Se ei ole kauniisti tehty!" sanoi rouva lempeästi nuhdellen
pojilleen. "Hänen vikansa ei ole, että hänellä on köyhät tai
sivistymättömät vanhemmat, ja te saisitte kiittää Jumalaa, että
teidän laitanne on paremmin!"
Matkalaukun kantaja ei voinut pidättyä kysymästä, oliko tässä maassa
köyhyyden tai puutteellisen sivistyksen merkki jos kansan keskuudessa
vanhempia nimitettiin vielä isäksi ja äidiksi. Hän teki tämän
kysymyksen vakavasta tiedonhalusta ilman pilkkaa, valmiina kuulemaan
jo taasen jotain uutta, ehkä hyvää ja kiitettävääkin. Rouva katsoi
häntä suurin silmin, mietti vähän, kunnes luuli saaneensa selville,
että tässä oli kysymyksessä odottamaton ja aiheeton hyökkäys, ja
vastasi sitten, terävällä äänensävyllä: "Me emme täällä ole kansaa,
vaan ihmisiä, joilla kaikilla on yhtäläinen oikeus kiivetä ylös!
Ja kaikki ovat yhtä ylhäisiä! Lapsilleni olen mamma, jottei heidän
tarvitse herrasväen edessä hävetä ja jotta kerran saavat pystyssä
päin maailman läpi kulkea. Jokaisen oikean äidin velvollisuus on
huolehtia siitä, kun aika kerran niin vaatii!"
"Mitä sinä, eukko, pauhaat?" sanoi hänen miehensä, joka tuli
kaivolle. Hän laski kaivon viereen maahan suuren korin, joka oli
täynnä keltaisia nauriinnaatteja, ja lisäsi: "Siinä on nauriita
pestäväksi. Minä aion heti mulistaa nurin naurispenkin ja istuttaa
uudestaan. Pojat saavat viruttaa nauriit! Anna heille sankko,
etteivät likaa vettä altaassa ja pidä toki huolta, etteivät lapset
aina saa sotkea elukkain juomavettä!"
Tästä näytti tuo pyylevä rouva vieraan läsnäollessa vielä
enemmän suuttuvan. Lapset oli vasta muka kunnollisesti puetettu
eivätkä saaneet heti uudelleen itseään liata! Hän kyllä viruttaa
nauriinnaatit mihin on vielä kyllin aikaa ne kun noudetaan vasta
seuraavana aamuna.
Ja kaksoiset puolestaan huusivat: "Isä, mamma sanoo, että me emme
saa liata itseämme! Mitä me nyt tekisimme? Saammeko juosta mihin
tahdomme?"
Vastausta odottamatta juoksivat he toisten lasten kanssa tiehensä.
Mutta vieras, sen sijaan että olisi seurannut heidän esimerkkiään,
jäi yhä vielä seisomaan, miettien sitä seikkaa että mamman mies
lastensa edessä oli kuitenkin yksinkertainen "isä", jonka ohessa hän
todellakaan ei näyttänyt käyvän samasta kuin tämä.
Näissä ajatuksissa keskeytti hänet maanviljelijä eli puutarhuri, joka
kysyi: "Mitäs herralla täällä on asiaa?"
"Ei kai hänellä ole mitään asioimista!" pisti rouva väliin. "Hän
on nimittänyt meitä vain kansaksi ja ihmetellyt, että pojat minua
mammaksi sanovat!"
"Se ei ollut tarkoitus!" sanoi vieras hymyillen, "minähän olen
päinvastoin iloinnut tapojen hienostumisesta tässä maassa,
kansalaisten lisääntyvästä tasa-arvoisuudesta; mutta nyt kuitenkin
havaitsen, että perheen päätä kutsutaan vielä isäksi eikä papaksi!
Kuinkas se on selitettävä?"
Rouva silmäsi ärtyisesti miestään, joka tässä suhteessa oli hänelle
arvatenkin riittävästi harmia tuottanut, sekä pysyi muutoin vaiti.
Mies puolestaan katseli vierasta tutkivin silmäyksin samoinkuin
rouva äsken, ja kun hän sai merkille pannuksi tämän avonaiset ja
hyväntahtoiset kasvot, antautui hän tuttavalliseen keskusteluun:
"Katsokaas, hyvä ystävä! Se on asia, josta olisi paljonkin
kerrottavaa! Tasa-arvoisuus on meillä kylläkin olemassa ja kaikki
me pyrimme ylöspäin. Innokkainta siinä asiassa on naisväki, yksi
toisensa jälkeen heistä ottaa käytäntöön tuon nimityksen, jota
vastoin me miehet emme omassa elämässämme voi käyttää sellaista
koristusta. Me joutuisimme naurun alaisiksi omissa silmissämme,
ainakin toisinaan, ja sitten, mikä on pääasia, meille korotettaisiin
veroja, jos ottaisimme pappa-nimityksen. Siihen suuntaan puhui
herra kirkkoherra koulun tarkastuksessa, jossa asia tuli puheeksi,
kun eräs koulumestari muutamain oppilasten vanhemmista puhuessaan
käytti nimityksiä pappa ja mamma. Nämä olivat luonnollisesti
sellaisia lapsia, jotka olivat tuoneet kauniita lahjoja. Naisten
kesken, sanoi kirkkoherra, sillä ei ole niin paljon merkitystä,
heidän turhamaisuutensa kun on tunnettua. Mutta jos miehet antavat
kutsua itseään papaksi, niin todistavat he sillä lukeutuvansa
varakkaisiin ja ylhäisiin ja kun he siitä huolimatta maksavat liian
vähän veroa, niin tiedettäisiin heidät pian korkeammasta verottaa.
Sitten käskettiin kaikkien kuuden opettajan tasa-arvoisuuden vuoksi
karttaa koulussa nimitystä pappa ja sanoa vain isäksi, oli sitten
kysymyksessä köyhä tai rikas."
Rouva oli jo tämän keskustelun alussa juossut vihastuneena
takaisin kyökkiinsä. Isäntä meni myöskin kiiruusti tiehensä,
arvellen itsellään olevan vielä riittävästi tehtävää ja että hän
oli jo liiankin kauan pakissut, ja vieras seisoi jälleen yksinään
tuolla hiljaisella paikalla. Vasta nyt huomasi hän tuon vanhan
talon seinässä kirjotuksen: "Pietari Weidelich'in puutarha- ja
maitotalous". Siis Weidelich'ejä ovat nämä ihmiset nimeltään, puhui
hän itsekseen panematta asiaan mitään huomiota. Hän hieroi keveästi
otsaansa kuin se joka ei oikein tiedä missä hän juuri sinä hetkenä
on, kunnes hän muisti tarvitsevansa käydä vielä korkeintaan kymmenen
minuuttia, nähdäkseen omaisensa. Mutta kun hän kääntyi lähteäkseen,
laski joku kätensä hänen olalleen ja kysyi: "Eikö se ole Martti
Salander?"
Hän se todellakin oli; sillä hän kääntyi kuin salama ympäri,
kuullessaan ensi kertaa kotoisilla seuduilla nimeään mainittavan ja
nyt ensi kertaa myöskin tutut kasvot nähdessään.
"Ja sinä olet Möni Wighart, todellakin!" huudahti hän. Molemmat
pudistivat toistensa käsiä, katsellen tarkkaavasti mutta iloisesti
toisiaan kuin vanhat hyvät ystävät, joista kumpikaan ei ole
toiselleen mitään velkaa. Sellainen tapaaminen on aina hauska yllätys
kotimaahan palaavalle.
Möniksi nimitetty, oikeastaan Salomoni, oli näköjään kymmentä
vuotta vanhempi kuin herra Martti Salander, mutta näytti kuitenkin
viiksineen ja poskipartoineen yhtä reippaalta ja siistiltä kuin
ennenkin ja kantoi samaa ruokokeppiä kullattuine koiranpäineen kuin
kaksikymmentä vuotta sitten. Kaikkien kunnon ihmisten kanssa oli
hän sinut, vaikkei kukaan selvästi tiennyt mistä ajasta lähtien.
Siitä huolimatta hänellä ei koskaan ollut vihollista; sillä hän
oli jokaiselle, joka hänet kohtasi, levähdyspiste ja välihetki
suruissa ja mieltä liikuttavissa ajatuksissa, tai myöskin, jos
toinen kuljeskeli hajamielisenä tietään, mukava pysäkki ajatusten
kokoamiseksi.
"Martti Salander! Kuka olisi sitä osannut ajatella! Ja milloin
olet sinä jälleen maahan tullut? Vai tuletko vasta nyt?" kysyi hän
uudelleen.
"Juuri tulen asemalta!" oli vastaus.
"Mitä sanot! Minähän myös tulen sieltä, juon näet joka päivä kahvini
siellä ja samalla katselen matkustajia, mutta en huomannut sinua!
Tuhat tulimmaista vieläkin kerran! Niin niin, siinähän on Martti
Salander jälleen! Eikö totta, sinä tulet suoraa tietä Amerikasta?"
"Brasiliasta, vaikka kuudeksi viikoksi pysähdyin Liverpooliin
muutamain asiain takia. Mutta nyt on aika etsiä vaimoani, josta en
puoleen vuoteen ole saanut mitään tietoja, paremmin kuin kolmesta
lapsestanikaan, jotka luonnollisesti ovat minua pitkään odottaneet.
Toivottavasti he voivat hyvin!"
"Mutta missä he asuvat sitten? Täällä ylhäälläkö?" Tämän kysymyksen
teki tuo vanha ystävä epävarmalla äänellä ja toinenkin näytti jonkun
verran hämmästyneeltä vastatessaan: "Ai tosiaankin, hänhän on aikoja
sitten vuokrannut pienen kesäravintolan ja vieraskodin Kreuzhaldella,
joka ei liene kaukana täältä."
Itsekseen ajatteli hän: "Hän ei tiedä siitä mitään tai ainakin on
olevinaan; merkki siitä, ettei hän ole ainuttakaan kertaa ollut
siellä, tuo ijankaikkinen vaeltaja ja lasinkallistaja. Asiat eivät
siis ole loistavalla kannalla, ja joka tapauksessa ei Maria paralla
ole tarjottavanaan kunnollista viiniä!"
Kun tuo pieni hämminki oli ohi, tarttui Wighart käteen, jonka
Salander hänelle hyvästiksi ojensi, ja piti sitä omassaan.
"Minä tulisin heti mukaasi, mutta se ei nyt luonnollisesti sovellu
teidän ensimäisessä jälleennäkemisessänne, jolloin kaikki häiritsijät
ja töllistelijät ovat kiusallisia. Mutta kymmenisen askelta tästä,
tuon nurkan takana, on vanhalla rauhantuomari Hauserilla 'Punaisessa
miehessä' viimevuotista viiniä, jota juo kuin taivaanilmaa. Minä
otan sitä puolituoppisen joka päivä kauniilla ilmalla. Nyt teen
samoin, Martti veli, ja sinun täytyy kanssani tyhjentää yksi pullo
tervetuliaisiksesi! Puolessa tunnissa, kahdessakymmenessä minuutissa
se on tehty ja iltapäivää on vielä pitkälti! Tule! Ei mitään
epäröimisiä! Minä tahdon kaikin mokomin juoda kanssasi ensimäisen
lasin ja lupaan etten sinua kauvan pidätä!"
Martti Salander, jonka kättä tuo vanha kunnon ystävä ei hellittänyt,
ponnisteli vakavasti vastaan, haluten päästä näkemään vaimoaan ja
lapsiaan, joita hän oli jo niin lähellä; kuitenkin, kun hän oli
jo niinkin lähelle kotiaan ehtinyt ja usein turhaan saanut tehdä