Martti Salander: Romaani - 08

heitä, käyden vähän hämilleen, sillä he eivät olleet enää mitään
lapsia, vaan muhkeita ja ryhdikkäitä naisia. Eikä hän ollut huomannut
heissä mitään erinomaista, kuin että he vaikean tehtävän takia vain
jonkunlaisella jännityksellä odottivat tuota musikaalista iltaa.
Talo, josta hän oli vuokrannut liikehuoneensa, oli siihen aikaan
muuten asumaton, ja Salander oli välistä aikonut ostaa tuon vanhan
rakennuksen sekä uusia sen, mutta oli aina vaatimattomasti siitä
luopunut. Sillä välin oli hän sinne sijoittanut asumaan yhden
kirjanpitäjän sekä puotirengin, mutta he asuivat toisella puolen kuin
missä puutarha oli. Salander lähti puheen alaisena iltana kenenkään
huomaamatta konttoriinsa, sytytti sulettujen luukkujen takana
valkean ja odotti niin kauan kuin arveli hetken tulleen. Sitten veti
hän jalkaansa kummikengät ja kulki hiljaa kuutamoisen pihan yli
puutarhan rautaristikkoportille. Varovasti kurkisteli hän tovin aikaa
tuon sekavan rautaverkon läpi, kuitenkaan näkemättä tai kuulematta
jälkeäkään ihmisistä. Niinpä avasi hän hiljaa ristikon ja astui
puutarhaan, jossa kaikkialla kasvoi entisaikaan istutettuja hoikkia
ja korkeita puita.
Suunnilleen keskikohdalla liritti niukkoja vesivarojaan hiekkakivestä
tehty, delfiinein ja tritoonein koristama, rapistunut kaivolaitos.
Kaivon edessä oli aukeampi, tuuheiden akasiain ympäröimä pyöreä
kenttä, ja kun puut olivat vielä lehdettöminä, loisti täysikuu
vapaasti kentälle samoinkuin siihen johtaville käytävillekin. Heti
kaivon takana oli nuorten havupuiden muodostama tiheikkö. Martti
Salander pujahti keskelle sitä; se kätki hänet täydellisesti. Siinä
päätti hän odottaa, sillä siihen vuoden aikaan oli puistossa vain
yksi lepopenkki, nimittäin puolipyöreä kivilaatta vastapäätä kaivoa.
Olikin jo aika vakoiluretkellä olevan isän ottaa itselleen paikka.
Lyhyen hetken kuluttua kuuli hän häädettyjä mutta nopeita askelia ja
hänen tyttäriensä tummat haahmot liukuivat kuin öiset varjot kaivon
ohitse ja kävelivät rinnakkain, sanaakaan puhumatta, kaksi tai kolme
kertaa kentän ympäri, kunnes he äkkiä pysähtyivät kaivosäiliön eteen.
Salander ei voinut heitä tuntea, heillä kun oli harsot vedettynä
syvälle kasvojen, kaulan ja leuan ylitse. He vetivät hansikkaat
käsistään, täyttivät delfiinien alla kouransa vedellä ja ryyppäsivät
sen ahnaasti suuhunsa. Värelihän ilmassa tosin huhtikuisen yön
lenseys, mikä melkein läheni toukokuun lämmintä, joten tuo neitosten
jano oli selitettävissä.
"Taivas, kun se polttaa, että noin täytyy sammuttaa!" ajatteli Martti
Salander piilossaan; "luonnollisesti, onhan kummallakin kokonainen
tulipalo sydämessään!"
He ottivat uudelleen vettä ja viillyttivät otsaansa, siirrettyään
harsoa vähän syrjään.
"Niitä raukkoja!" ajatteli isä jälleen, "se on kylläkin tukala juttu!"
Nyt hän tunsikin äänestä nuoremman, Nettin, kun tämä hiljaa, mutta
sentään kuuluvasti sanoi: "Oi, minä pelkään, Setti, että meidän
onnemme aika on lopussa!"
"Minkätähden? Tuon ilkeän Leenanko takia?" vastasi vanhempi sisar,
huoaten pakotetusti.
"Elä häntä sen vuoksi soimaa, onhan hänellä toki joitakin
velvollisuuksia äitiämmekin kohtaan! Ja kerranhan sen kumminkin
täytyi tapahtua ja nyt se on selvillä!"
"Nyt se todellakin on tai pian tulee, niin! Nyt juuri on kysymyksessä
taisteleminen ja kärsiminen! Vai pitääkö meidän kevytmielisesti
jättää rakastettumme, nuo taivaan ihmelahjat!"
"Ja voitko sinä niin keveästi erota noista maailman parhaista
vanhemmista? Jospa vain äiti voisi pitää niistä poika poloisista!
Mutta tiedänhän, että hän ei sitä tee, ei, ei!"
"Hänen on hyvä sanoa, hän kun kaikkia vertaa isään, joka kylläkin on
miesten malli, jolle ei ken hyvänsä vertoja vedä! Ja sittenkin on
hänkin ehkä ollut samassa määrin pikku hulivili kuin nuo meidänkin
keltakiharaiset kultasemme! Ja eivätkö he nyt jo ole ahkeroita kuin
mehiläiset, ennenkuin elämisen huoliakaan tuntevat? Minä luotan äidin
hyvyyteen, joka ei koskaan tyyten sammu, ja vieläkin enemmän isän
suurempaan vapaamielisyyteen! Olen äsken lukenut erään todellakin
paikkansa pitävän totuuden, että ainoastaan mies voi sanan täydessä
merkityksessä olla humaani, olla sitä kaikissa elämän tiloissa! Minä
ainakin tunnen, että minä naisena en siihen kykene, enempää en tahdo
sanoakaan!"
Salanderia tuo vanhimman lapsensa odottamaton puhe hämmästytti siihen
määrään, että hänen täytyi tarttua muutamaan nuoreen kuuseen ja
sai siten tiheikössä aikaan pientä rapinaa. Sisarukset vaikenivat
hiirenhiljaisiksi, tirkistellen säikähtyneinä pimentoon. Kun ei
mitään enempää seurannut, sanoi Setti: "Se oli tuuli tai lintu, jonka
unestaan herätimme. Istukaamme!"
He kääntyivät kivipenkkiä kohti, mutta eivät ehtineet vielä sen
luo, kun portti puiston perällä alkoi narista. Tytöt seisoivat kuin
lumottuina ja näkivät kaksosherrain varpaillaan ja kuiskien lähenevän
pitkin kuun valaisemaa käytävää. Kaivokentälle saavuttuaan levittivät
he empimättä käsivartensa lemmittyjään syleilläkseen, mutta tulivat
pysäytetyiksi.
"Seis, herrasemme!" torui Setti pidätetyllä, mutta käskevällä
äänellä, "on sovittu, että teillä tällaisissa tilaisuuksissa tulee
olla erilaiset hatut, jotta jokainen daami voi tuntea oman ritarinsa!
Nyt te tulette päässänne hatut, jotka ovat aivan samanlaiset kuin
kaksi munaa! Kumpi nyt on Isidor?"
"Ja kumpi Julian?" lisäsi Netti.
"Minä!" huusivat molemmat yhtaikaa, ilmeisestikin piloillaan.
"Katsokaammepas!" komensi Setti suuttuneena, "korvalehdet esiin!" Hän
astui toisen luo ja tarttui tämän oikeaan korvaan, sillä aikaa kuin
Netti samalla tavoin tunnusteli toisen vasenta korvaa.
"Ahaa!" sanoi Salander itsekseen, "munakokkeli ja tippaleipä!" ja
jälleen täytyi hänen hillitä itseään, estyäkseen äänekkäällä naurulla
itseään ilmaisemasta. "Eiköhän minun olisikin maksusta näyteltävä
näitä kahta mestariteostani yhdessä armastelijainsa kanssa?"
Sillä välin olivat sisarukset onnellisesti löytäneet omansa,
kohtaamatta sen enempää kiusantekoa noiden veitikkain puolelta.
Kumpikin sai juhlallisen suukon ja sitten paikan lemmittynsä rinnalla
siinä puolipyöreällä penkillä, jonka jälkeen kuuluivat tuikeat
komentosanat: "Ei syleilyjä, eli me menemme tiehemme!"
Ensi alussa näkyi tuo pieni seurue parittaisin keskustelevan, jonka
vuoksi Salander ei saanut yhdestäkään sanasta selkoa. Hän näki
tyttöjen istuvan suorina ja liikkumattomina kuin kivikuvat, samalla
kuin Isidorin ja Julianin täytyi, kummankin kiltisti omansa puoleen
kumartuneena, tyytyä pelkästään silmillään hyväilemään heidän kuun
valaisemia kasvojaan.
Herra Salander kummasteli uudelleen tyttöjä; he tuntuivat hänestä
yhden ja saman mielettömyyden kahdelta ruumiillistuneelta
ilmaukselta, mielettömyyden, joka nuo onnettomat oli vallannut.
Jos nyt toisen kaksosista täytyisi kuolla tai hän muuten häviäisi,
niin jakautuisivatkohan he ehkä silloin pelkästään kahtia vai
riippuisivatkohan lopulta molemmat tuossa jälelle jääneessä osassa
niinkuin äidit Salomonin tuomiossa, jolloin tuo heidän luulotellun
intohimonsa kummitus heidät turmioon saattaisi?
Häntä hirvitti ajatellessaan, että sellaiset sielulliset häiriöt
olivat tulleet noiden niin kukoistavien tyttöjen osaksi. Ja yhä he
siinä vielä istuivat ja kuiskailivat hiljaa nuorukaistensa kanssa,
jotka juuri nyt hypähtivät ylös, hämmästyneinä jostakin sanasta.
Setti yksin jatkoi puhetta ja niin kuuluvasti, että isä pensaikossa
saattoi sen ymmärtää: "Niin, te kauniit veljekset! On tapahtunut
sellaista, mikä meihin koskee kipeästi! Teidän rouva äitinne on,
kuten varmasti tiedämme, julkisella torilla puhunut sellaista, josta
meidän täytyy päättää, että meitä sisaruksia pidetään rikkaina
tai sellaisina, joista tulee rikkaita ja siis kaikki rakkaus ja
uskollisuus koskeekin vanhempaimme luultua varallisuutta!"
Veljekset kavahtivat taapäin ja seisoivat hämmästyneinä noiden
ankaroiden tyttöjen edessä; sillä Nettikin kääntyi synkkänä,
vaikkakin vienommin äänin, kaksospuoliskonsa puoleen, tosin enää
tarkoin tietämättä oliko se oikea, heidän paikkansa kun olivat
vaihtuneet. Sisaruksetkin olivat nimittäin nousseet ylös ja astuneet
noiden häiriölle joutuneiden kaksosten keskelle, jotka sanoja
tavotellen astelivat edestakaisin.
"Jaa, niin se on, me emme ole mitään markkinatavaraa!" sanoi Netti ja
pyyhkäisi silmiään, koettaen katseillaan tavoittaa tuon sekaannuksen
kautta hukkaan pujahtanutta Juliania. Tuo mieluisa korvalehtien
kopeloiminen oli hetken vakavuuden takia käynyt mahdottomaksi.
Setti oli samassa asemassa, pysyen kuitenkin maltillisempana.
"Puhu sinä, Isidor, jos teillä on jotakin sanottavaa!" huudahti hän
intohimoisessa unheessaan kovemmin kuin olisi tahtonutkaan. Ja heti
itsensä rohkaisten sai tämä viimeinkin sanoiksi.
"Minkä me sille voimme, jos kunnon mammamme siitä iloitsee, että
hänen pojillaan on rikkaat morsiamet? Onko se hänelle synniksi? Ja
olisiko se meille itsellemmekään synniksi tietää lemmittyjemme olevan
turvatut elämisen huolilta? Vaikka me toivomme ja luotamme siihen,
että omin voiminkin kykenemme heidät niiltä suojaamaan! Ei, kallis
Settini! Ei minulle ole välttämätöntä sinun perintöäsi rakastaa;
mutta sinua rakastaa on minulle välttämätöntä, sen vannon sinulle!
Jätä rahat ja hyvyydet, vanhemmat, koti, isänmaa, kaikki ja tule
minun kanssani! Minäkään en halveksi tulla köyhyyden tai oman itseni
tähden rakastetuksi, minäkin tahdon jättää siihen paikkaan kaikki
kauniit toiveet ja kaiken mitä vanhemmiltani saanen ja vaeltaa sinun
kanssasi aina maailman ääriin!"
Näin puhuessaan oli hän heittäytynyt vanhemman Salanderin neidin
jalkoihin, jota näiden neljän henkilön kesken ei ennen ollut
tapahtunut ja joka muutoinkaan ei ollut maassa tavallista. Samoin
teki Julian ja piti Nettille vielä tulisemman puheen, jossa hän
lupasi tahtovansa tulla, ei köyhäksi, vaan rikkaaksi, todistaakseen,
ettei hänen tarvitse morsiamensa rikkautta katsella.
He pusersivat lujasti sisarusten käsiä ja peittivät ne suudelmilla,
omista sanoistaan kyyneliin saakka liikutettuina. Kun nyt kumpikin
sisar jälleen varmasti tunsi käsiään pitelevän puoliskonsa ja oli
vieläkin suuremman liikutuksen vallassa, päättyi tuo koetuksista
rikas hetki sillä, että nuorukaiset hypähtivät ylös ja vastustusta
kohtaamatta syleilivät kaunokaisiaan, ja tämän ohella vaihdettiin
niin tulisesti suukkosia, ettei mokomampaa ennen. Siinä huomasi, että
nuorukaiset olivat kylläkin rivakasti ylöspäin kohonneet, voittaen
pituudessa nuo ei suinkaan lyhyet naisensa.
Sen huomasi Martti Salanderkin, joka odottamatta seisoi kummankin
parin keskellä ja olisi voinut siinä kenties vielä kauankin seisoa.
Mutta hän laski kätensä kaksosten olkapäille ja sanoi: "Antakaahan
nyt piisata jo tälle päivälle, nuoret herrat! Ja te kaunoiset naiset
olkaa hyvät ja erotkaa heistä! Tässä seisoo isä, liika henkilö
teistä, kuten näyttää!"
Nuo neljä armastelijaa kavahtivat kauas toisistaan, Setti ja Netti
päästäen hämmästyksen huudon, mutta Isidor ja Julian piankin tointuen.
"Herra Salander, tämä kaikki käy kunniallisesti, me olemme kihloissa
teidän tyttärienne kanssa!"
"Me olemme nimittäin kaikki täysi-ikäisiä, mikäli tiedämme!" sanoivat
pojat hiukan röyhkeästi; Salander huomasi kumminkin hyvin, että se
tapahtui paremmin avuttomuudesta kuin uhmasta.
"Se ilahuttaa minua", vastasi hän, "se jossakin määrin poistaa
minulta vastuunalaisuuden, jos jotain tyhmyyksiä tapahtuisi. Sillä
välin voin minä tulla avuksenne ja selvittää tuon jalon riitanne
odotettavasta omaisuudesta sekä edeltäpäin lievittää lasteni huolta
siitä, että kysymyksessä olisi halpamainen rahanaiminen, tekemällä
yksinkertaisesti tyttäreni perinnöttömiksi, jos he edelleenkin
pysyvät vanhempiensa halveksumisessa sekä sopimattomassa elämässään!"
Nuo sanat "perinnöttömäksi tekeminen" kulkivat yhteisenä vienona
väristyksenä noiden neljän kihlatun läpi. Niiden tyly kaiku sai
tytöt, jotka eivät sellaista olleet koskaan minään mahdollisena
pitäneet, heti itkemään, heidän ensialuksi osaamatta mitään ajatella;
ja mikäli kuun hämyisessä loisteessa saattoi huomata, nyykähtivät
Weidelichin veljestenkin päät alas.
Kukaan ei puhunut aluksi sanaakaan. Salander käytti hiljaisuutta
hyväkseen, lopettaakseen kohtauksen.
"Kerta kaikkiaan", sanoi hän tyynesti, "toivon minä molempien
vanhempain nimessä, että tämä salainen seurustelu tulevaisuudessa
lakkaa; se on jokaiselle parasta. Saanko minä saattaa nuoret herrat
takaportille, jonka kautta he ovat tulleet, voidakseni ottaa avaimen
haltuuni? Tyttäreni jättävät puutarhan tavallista tietä. Ottakaa
jäähyväiset!"
Nuo itkevät tytöt valmistausivat tottelemaan käskyä; mutta kun he
kohtauksen aikana olivat jälleen tuntomerkeistä eksyneet ja pojatkin
seisoa jurrottivat siinä epävarmoina ja liikkumattomina, ojensi
kumpikin kätensä väärälle henkilölle, tarjoten pamppailevin sydämin
huuliaan suudeltavaksi. Pojat eivät kumminkaan mielineet jättää
asiaa semmoisekseen, vaan muuttivat reippaasti aseman, vaihtoivat
tyttöjä sekä käsiä ja syleilivät kumpikin omaansa, jonka jälkeen
he hämmingistä lamautuneina seurasivat herra Salanderia, Settin ja
Nettin vaipuessa surkumielisinä alas kivipenkille.
Kun heidän isänsä oli laskenut kaksoset pienestä muuriportista,
kierauttanut avainta kaksi kertaa ja pistänyt sen taskuunsa, palasi
hän takaisin kaivon luo.
"Niin, nyt mennään äidin luo", huusi hän tytöille, "hän on kotona
huolissaan! Kello on jo sivu kymmenen!"
Hän kulki heidän edellään taloon ja konttoriin, jossa paloi vielä
valkea. Sillä aikaa kuin tytöt siellä tointuivat kokemastaan
säikäyksestä niin hyvin kuin mahdollista, mietti Martti isä puhetta,
minkä hän heille pitäisi ja minkä hän tahtoikin pitää; mutta
kuta kauemmin hän noita täysikypsyneitä neitosia katseli, sitä
vaikeammalta tuntui hänestä voida puheilla paljokaan vaikuttaa. Hän
tyytyi sen vuoksi viskaamaan heille muutamia pisteliäitä murusia,
jättäen äidin huoleksi ydinosan välttämättömästä esitelmästä.
"Tämäkö se nyt on", sanoi hän heidän eteensä pysähtyen, "sitä
suurta harvinaisuutta, jota te olette tavoitelleet? Aiotteko sillä
hyvinkin loistaa? Kaksi miestä, joita te ette voi toisistaan
eroittaa, jos on vähänkin hämärä! Sen nyt tosin voisi auttaa eräällä
ehdolla naimasopimuksessa, nimittäin että heidän tulisi käyttää
kummankin erilaista partaa, toinen esimerkiksi täysipartaa, toinen
viiksiä. Mutta tarkemmin harkiten, heillähän valitettavasti ei
vielä lainkaan ole minkäänlaista partaa eivätkä ylimalkaan saakaan
koskaan sellaisia, jotka olisivat kyllin tiheät, jotta ne voisi
tuntomerkeiksi muovailla!"
Pilkka ei tuottanut toivottua vaikutusta; se vain syvästi katkeroitti
tyttöjä, niin että he uudelleen rupesivat itkemään, kerettyään jo
huolellisesti silmänsä kuivata.
"Oi, rakas isä", nyyhkytti Setti, "ei siitä ole ikinä mitään hyötyä,
eihän se ole meidän vallassamme! Niin kauan kun he pysyvät meille
uskollisina, emme heitä hylkää!"
"Niinkö?"
"Niin, isä!" huudahti nyt Netti, "sillä kuinkapa me muuten voisimme
todistaa valintamme oikeaksi kuin pysymällä heille lujasti
uskollisina?"
"Siinä se on, se sitkeä harhaluulo!" ajatteli Salander.
"Ja mitä kihlattujemme nuoremmuuteen tulee", jatkoi vanhempi tytär
jokseenkin miellyttävästi, "niin tarvitsevat he vaimoikseen ei
ainoastaan helliä vaan myöskin äidillisiä naisia, jotka osaavat heitä
ohjata! Heidän omalla äidillään ei ole niitä ominaisuuksia, joita
vaadittaisiin reipasten nuorukaisten ohjaamiseen. Mutta me, Netti sen
voi todistaa, olemme jo saavuttaneet jalostavan vaikutusvallan heihin
nähden, he kuuntelevat meitä ja mieltyvät siihen mitä me sanomme."
Netti antoi vitkastelematta todistuksensa: "Se on totta mitä Setti
sanoo, he ovat jo paljon säädyllisempiä, jopa sivistyneempiäkin kuin
oppiessamme heitä tuntemaan!"
"Tuo herran nimessä kuulestaa joltakin, siinä voi jotain perää olla!"
ajatteli edestakaisin asteleva herra isä; "mutta siinä tapauksessa
niiden junkkarien on täytynyt olla kutakuinkin hillittömiä!" Ääneensä
sanoi hän: "Tänään ei tästä jutusta tule sen valmiimpaa! Tulkaa,
lähdetään!"
Hän sammutti valkean ja vei nuo ahdistetut neitoset huomaamatta
kadulle. Äänetönnä asteli hän heidän rinnallaan; että hän ei ottanut
iloisesti kuten muulloin lapsiaan kädestä, vaan sitävastoin kuului
pari kolme kertaa huokaavan, alkoi heidän sydäntään taas likistää,
kuta lähemmäs kotia he tulivat. Ja kun he astuivat huoneeseen, jossa
äiti aivan yksinään istui pöydän ääressä ja kutoi sukkaa, tunsivat
he kukoistavasta neitoijästään huolimatta syvästi hairahtuneensa.
He eivät sentään yrittäneetkään makuuhuoneeseensa pujahtaa, vaan
istuutuivat hiljaa seinän viereen ja katselivat surullisina lattiaan.
"Hyvää iltaa, eukko!" sanoi Salander, "siinä ovat linnut satimessa!
He pyytävät sinulta anteeksi ja lupaavat toistaiseksi jättää
kaiken enemmän ulos lentelemisen! Sillä he ovat olleet enemmän
ajattelemattomia kuin kevytmielisiä ja joka tapauksessa enemmän
kevytmielisiä kuin pahoja!"
"Sitä vielä puuttuisi, että sitä pitäisi sanoa enemmän pahuudeksi
kuin kevytmielisyydeksi!" vastasi Maria Salander ylös katsomatta.
Tämän lyhyen sananvaihdon esineet eivät olleet sellaisiin sanoihin
tottuneet eivätkä olisi koskaan uskoneet heille niin tehtävän.
Turvattomina he siinä yhä vaieten istuivat.
"Jos teillä on vielä nälkä", sanoi äiti, "niin voitte mennä kyökkiin;
täällä on aikaa sitten ruoka korjattu pöydältä. Vuoteen löydätte
myöskin hyvin, olettehan jo tarpeeksi vanhoja!"
He nousivat ylös ja menivät peräkkäin kyökkiin, jossa he vain
sytyttivät kynttilän ja ilman syömättä nousivat rappusia ylös
makuuhuoneeseensa. Ullakossa heidän päällään makasi vuoteessaan
hiirenhiljaa palveliatar, joka vähää ennen oli sinne hiipinyt.
Alhaalla kutoi huolestunut äiti edelleen, edes silmukkaakaan
pudottamatta.
"Sinä olet siis todellakin tavannut heidät yhdessä?" kysyi hän
mieheltään.
"Tietysti olen! Ensinnä marssivat kirkkaassa kuutamossa lapsemme
esille ja sitten ne pahanpäiväiset Weidelichin nuoret; minä pistäysin
piiloon kaivon takana olevaan pensaikkoon, näin kaikki mitä tapahtui
ja kuulin melkein kaikki mitä puhuttiin. Heti alussa täytyy minun
sanoa, että minä, lukuunottamatta sitä salakähmäisyyttä, jolla he
ovat meitä pettäneet, en nähnyt enkä kuullut mitään, mikä ei olisi
luvallista kunniallisille rakastuneille; melkeinpä väittäisin, etten
nähnyt enkä kuullut edes kaikkea luvallistakaan, mikäli ainakin minä,
luvallasi sanoen, meidän omasta käyttäytymisestämme muistan. Lapsilla
näytti olevan merkillinen vaikutusvalta niihin lurjuksiin --"
"Suo anteeksi, Martti", keskeytti hänet Maria, "mutta sinä puhut
nurinkurisesti ja narrimaisesti! Päinvastoinhan on totta, että niillä
lurjuksilla on onneton vaikutusvalta lapsiimme!"
"Ei niin, Maria! Tämä tarkoittamasi pakkovalta on itsessään tytöissä,
niissä nuorukaisissa se ei koskaan voisi olla; se on tuo harhaluulo,
josta he kärsivät! Kuitenkin, annahan kun kerron edelleen!"
Hän kuvaili hänelle tapausten koko kulun niin tarkoin ja
havainnollisesti kuin mahdollista, jolla aikaa äiti milloin
epäilevän, milloin kummastuneen, mutta koko ajan suuttuneen näköisenä
katsoi eteensä, pudisti päätään ja alkoi jälleen kutoa.
Äkkiä heitti hän sukan pöydälle.
"Minä en voi sille mitään! He ovat minua äitinä loukanneet; minä
en ole tottunut, senjälkeen kuin sain lapsia, enkä kotoanikaan ole
saanut tottumusta puhua visseistä asioista, joita ei saisi olla
olemassakaan. Minä uskon nytkin vielä, että hyväluonteiset lapset
menestyvät parhaiten, jos he näkevät kotiväen, nimittäin isän ja
äidin elävän itsensä avoimesti ja nuhteettomasti, ilman siitä
saarnaamatta. Ja nyt tämä kahden tyttären vuosikausien viekkaus juuri
äitiä kohtaan!"
"Ei sinun pidä sitä yksistään siltä kannalta ottaa. Se on nyt herran
nimessä kerta tapahtunut, uusi tapaus ihmiselämästä, mistäpäs ne
tulisivat, jollei yhä uusia tapauksia esiintyisi? Ehkä viheliäinen
huvinäytelmä, ehkä mieltäylentävä vakava draama!"
"Ja kuinka nyt on laita? Mitä on odotettavissa?"
"Kuten sanoin sinulle, he selittävät ei jättävänsä kaksosia, he
ajattelevat tehdä heistä mitä tahtovat ja mikä hyvää on! Mutta
että heidän seurustelunsa tähänastisessa muodossaan lakkaa, siitä
minä olen jokseenkin varma. Sillä kun minä annoin kuulua sanat
perinnöttömäksi tekemisestä, tunsin minä selvästi, että herrasväki
nöyrtyi. Minun täytyi se tehdä, koska heidän puoleltaan jo puhuttiin
täysi-ikäisyydestä."
Rouva Salander kävi tällöin kuolemankalpeaksi ja tavoitti kädellään
sydänalaansa.
"Tehdä perinnöttömäksi!" toisti hän valittavalla äänellä, "voitko
sinä sitten tehdä sen tuollaisen asian takia?"
"Oikeastaan ei se suinkaan ollut helppoa", vastasi Martti
mahdollisimman vakavasti, "hyvä asianajaja voisi kumminkin
sopimattoman käytöksenkin, jatkuvan vanhempien halveksimisen ja
pettämisen, lasten kiittämättömyyden jo sellaisen sorvata esille
niin, että keskinkertaisen terävänäköiset tuomarit sen kyllä
hyväksyisivät perinnöttömäksi tekemisen syynä."
Maria Salander pani kutomakojeensa kokoon. Kyyneleitä vieri hänen
poskilleen, hänen niistä piittaamatta.
"Niin pitkälle on siis jo tultu", sanoi hän, sammuttaessaan lamppua
ja ottaessaan kynttilää maatamenoa varten, "niin pitkälle, että tässä
talossa täytyy sellaisen sanan kaikua! Menettää kaksi lasta!"
Martti tuki ja ohjasi horjuvaa vaimoaan ja lohdutti häntä käydessään:
"Oi, ajattelehan nyt toki, että minun täytyisi olla jo kuollut,
kun testamentti avattaisiin ja sen kimppuun alettaisiin käydä! Jos
minä sitten maanpovessa maatessani voittaisinkin oikeusjutun, niin
voisittehan sinä ja poikasi Arnold antaa tytöille kaiken jälleen!"
Isidor ja Julian olivat hyvin säikähtyneinä ja noloina jääneet
seisomaan pimeälle kadulle puutarhan muurin taakse ja sitten
päättäneet palata takaisin lauluharjoituksiin, paremmin poissaoloaan
peittääkseen. Kuultuaan harjoituksia vielä kestävän istuivat he
tarjoiluhuoneeseen, missä väliaikaa pitävät laulajat virkisteleivät,
ja he tekeysivät kuin olisivat he koko ajan olleet saapuvilla. Sitten
vasta lähtivät he Varpuseen, jossa vanhempain kodissa oli heille
kummallekin laitettu ja sisustettu pieni soma lukuhuone.
Vähitellen alkoivat he kyetä puhumaan illan tapauksesta, mutta
eivät tulleet siitä hullua hurskaammiksi. Vallankin kaksi seikkaa
tuosta tapauksesta kohosi heidän eteensä: Ennen isän tuloa heidän
kihlattujensa moite ahneudesta johtuvan rakkauden takia, ja sitten
ensimainitun uhkaus tyttärien perinnöttömäksi tekemisestä. Molemmat
seikat olivat salaisessa suhteessa toisiinsa. Neidit eivät tahtoneet
olla perinnön vuoksi rakastettuja ja isä evätä sen heiltä, jos
he yleensä sallisivat itseään rakastettavan. Mutta voisiko ukko
todellakin tehdä heidät perinnnöttömiksi? Tästä seikasta heillä
alkavina notariuksina oli jonkinlaista kokemusta, oli selvillä sitä
koskeva perintölain osa. Neuvottelun tulos oli kutakuinkin järkevä:
He pitivät parempana mukautua herra Salanderin käskyyn ja lakkauttaa
yhtymiset tyttöjen kanssa, estääkseen kysymystä missään tapauksessa
kärjistymästä. He arvelivat, ettei tytöilläkään olisi mitään halua
jouduttaa tuota epämääräistä vaaraa, ja etteivät he voisi yksistään
täysi-ikäisyydestä elää, jos välit vanhempain kanssa rikkoutuisivat;
ja he pelkäsivät morsiantensa äitiä vielä enemmän kuin isää.
Sitä vastoin päättivät he pitää yhteyttä kirjeellisesti yllä ja
siten odottaa aikaa, joka heidän suunnitelmansa ja toiveensa
kruunaisi. Molempien rakastettujensa uskollisuudestahan he olivat
varmat, samoinkuin omastaankin ja kun he asian tätä puolta
koskevaan keskusteluunsa sirottelivat joukon poikamaisia ja keveitä
sanakukkasia, sai heidän keskustelunsa mitä kummallisimman sävyn. Ja
kuitenkin olivat he tässäkin tosissaan, muutoinhan olisi täytynyt
hullusti käydä, jolleivät tuollaiset nuoret veitikat olisi kyenneet
olemaan kiitollisia sellaisen sisarusparin antautumisesta.
Kotona päättivät he vaieta asiasta, ettei mamma saisi aikaan uutta
häiriötä.


IX

Salanderin kotielämässä näytti avomielisyyden hyvä kotihengetär
makaavan jossakin sairaana. Tukalata päivää odottaen olivat Setti ja
Netti, jotka tuona onnettomana yönä eivät olleet nukkuneet, luvanneet
toisilleen alistua lapsellisella nöyryydellä syvästi loukkautuneen
äidin tuomioihin, mutta myöskin pysyä valinnalleen järkähtämättömän
uskollisina.
Kun he aamulla ilmestyivät arkihuoneeseen, ei kukaan puhunut
sanaakaan ja sittenkuin kun isä oli poistunut ja he olivat yksin
äidin kanssa, pysyi tämä yhä vaiti asiasta, eipä antanut edes
vähintäkään viittausta siitä, että tyttöjen olisi tunnustuksille
ruvettava. Niin kului se päivä loppuun, samoin seuraava ja kaikki
muutkin päivät. Äiti puolestaan ilmeisestikin hautasi tuon
onnettoman jutun äänettömyyden yöhön, toivoen saavansa sen sillä
tavoin raukeamaan. Isä tekeysi myöskin kuin olisi hän sen täysin
unhoittanut, ja ainoastaan Leena kuiskasi heille kerran, ettei hän
saanut siitä puhua, jollei mielinyt tulla poispannuksi.
Arnold kirjoitteli tavallisuuden mukaan kotiin, milloin vanhemmille,
milloin sisarille. Isälle ja äidille osoitetut kirjeet luettiin
julkisesti eikä yksikään sana niissä ilmaissut, että hän olisi
tiennyt jotain äidin huolista, ja mitä hän sisarille kirjoitti, oli
yhtä vilpitöntä ja veljellisen vapaata kuin konsanaan.
Ulos mennessään he eivät huomanneet vähintäkään merkkiä
vartioimisesta; heiltä ei lainkaan kysytty, minne he aikoivat mennä,
ja vielä vähemmin piti heitä kukaan silmällä. Takaisin palatessaan
ei kukaan huolehtinut, missä he olivat olleet, jolleivät itse sitä
sanoneet.
Niin elivät nämä komeat ja täyskypsyneet neitoset epävarmoina
asiain kulusta ja harhailivat kuin varjot tietyksi tulleine
kaksoissalaisuuksineen. He tunsivat olonsa sitä epämieluisemmaksi,
kuta enemmän suhteet alkoivat levottua ja lujittua vanha
sovinnollinen yhteys; sillä äiti teki aina sen vaikutuksen kuin voisi
pimeys yhdestä ainoasta sanasta levittää jälleen huntunsa. Kerran
päivällistä syötäessä istui Salander pöydässä yksin tyttöjen kanssa,
äiti kun oli matkustanut erästä maalla kuollutta sukulaista maahan
saattamaan. Salander veti taskustaan muutamia toimistosta tuomiaan
yksityiskirjeitä ja tarkasti niitä lähemmin.
"Siinä on yksi Arnoldiltakin, mitähän se kirjoittaa?" sanoi hän ja
laski avatun kirjeen pöydälle. Setti otti sen ja luki. Arnold kertoi
välttävän hyvin päässeensä tohtoriksi, niin ja niin paljon menneen
siihen rahaa ja miettineensä nyt käyttää hyväkseen lupaa matkustaa
Lontooseen ja Pariisiin sekä käyttää siihen yhden vuoden.
"Se on minusta oikein kielitaidon vuoksi, jossa hän vielä on
takapajulla", sanoi tuo entinen sekundaariopettaja, "muusta minä en
niin paljoa välitäkään. Englannista puhuessaan on hänen opittava
sanomaan dschury ja Pariisista kertoessaan schyri, enempää ei hän
kerkeä, mitä lakitieteeseen tulee, puolessa vuodessa onkeensa ottaa."
Sillä välin oli Setti pannut kirjeen pois sitä päähän asti lukematta
sekä piti nenäliinaa silmäinsä edessä. Samalla tavoin teki Nettikin,
joka oli ottanut kirjeen ja samoin sitä silmäillyt.
"Mitä nyt? Mikä teillä on?" kysyi isä hämmästyneenä, "miksette lue
loppuun?"
Hän otti itse kirjeen, etsi keskeytetyn kohdan ja luki ääneensä:
"Nyt tervehdin minä myöskin sydämellisimmästi suloista siskopariani!
Lyhyyden vuoksi olen minä, saadakseni tuon kalliin kaksoiskäsitteen
pikemmin mielessäni esille, yhdistänyt nimet Setti ja Netti ja
ajattelen ainoastaan Snettistä, joten he mielessäni esiintyvät.
Mutta kuinka te voitte? Eikö tunnu ilmassa vielä mitään kihlauksen
tapaista? Ettehän juuri enää ole mitään tytön tyllyköitä! Minulle
se kyllä on hyvä, jos tapaan teidät vielä kiltisti kotona; sillä
hittokos sen niin rantustelevista naisista voi tietää, mimmoisia
lankoja he vielä velimiehelleen valitsevat!"
"Vai niin!" murisi isä hyväntahtoisesti, "olisinpa tiennyt mitä siinä
on, niin olisi kirje pysynyt taskussani. Mutta pankaahan liinanne
pois ja syökää soppaanne!"
Hänen puhetapansa lohdutti hiukan tyttöjä; olihan se sentään
ystävällisintä, mitä he koko aikana olivat kuulleet, ja he söivät
isän kanssa loppuun saakka.