Martti Salander: Romaani - 15

liinavaatteita; lattialla seisoi hehkuva hiilikamiini. Mutta Netti
rouva seisoi lehtiseinässä olevan akkunamaisen aukon ääressä ja
katsoi käsi otsalla etäisyyteen, Münsterburgin luona olevaa sinistä
vuorenselännettä kohti. Vuoren takasivulla sen täytyi Kreuzhalden
olla, samalla kuin vuoren tännepäin kääntyneellä laella oleva,
vienosti vihertävä ja ilta-auringon hipaisema täplä antoi aavistuksen
siitä metsäniitystä, jossa isä oli tavannut tytöt kaksosten kanssa
tanssimassa. Hiljainen suru väreili hänen liikkumattoman olemuksensa
ympärillä, ja mitä puoliavoimesta suusta saattoi nähdä, oli se jotain
itkuun pyrkivää.
Herättääkseen hänet raskaista unelmistaan lausui äiti lehtimajaan
astuen tyttärensä nimen. Kuten sisarensa aamulla, niin katsahti
Nettikin vanhempiinsa iloisella hämmästyksellä, riensipä
päättäväisemminkin heitä vastaan. Mutta nähtyään heidän takanaan
sisarensa, jäi hänkin heti seisomaan ja antoi kalveten vaipua kätensä
sivuilleen, lausuen vain sanat: "Ah, Setti!"
Viimemainittu katumuksen tekijätärkin oli tällä ensi kerralla,
jolloin he jälleen toisensa näkivät, ujo ja sanoi yhtä nolona: "Ah,
Netti!" Mutta kun hän, joka oli jo vanhempain kanssa rauhansa tehnyt,
oli pikemmin tointunut, tarjosi hän sisar raukalleen kätensä ja Netti
tarttui siihen niin peloissaan kuin se olisi ollut kummituksen käsi.
"He tietävät jo kaikki ja tarkoittavat meille hyvää kuten ennenkin!"
sanoi vielä Setti. Mutta niin syvä oli heissä tunto yhteisestä
menneisyydestä ja yhteisestä erehdyksestä, etteivät: he vielä nytkään
uskaltaneet toisiaan syleillä. Martti ja Maria Salander syleilivät
nyt yhdessä molempia hairahtuneita lapsiaan ja menivät heidän
kanssaan taloon.
Äiti tarkasteli nuorempaa tytärtään, joka oli yhtä kauniisti puettu
kuin vanhempikin, poiketen vain siinä että hänellä lisäksi oli
vahva kultainen rannerengas, jonka vanhemmat olivat hänelle kerran
lahjoittaneet.
"Sinusta on tullut ylpeä, kun pidät rannerengasta silittäessäkin!"
sanoi äiti koetteeksi, saadakseen tietää, oliko täälläkin siihen
miehen tahto syynä. Netti mumisi jotain käsittämätöntä, Setti riensi
hänelle avuksi ja vahvisti äidin arvelun todeksi, että nimittäin tuo
demokraattinen kansanmies Julian tahtoi aina kotona ollessaan nähdä
vaimonsa kädessä rannerenkaan.
"Eikö hän ole kotona, koskei hän itseään näytä?" kysyi isä.
"Hän meni jo aamulla aikaisin ylös metsään" vastasi Netti, "hänellä
on siellä muuan linnustuspaikka ja viettää hän välistä siellä
ylhäällä puolen tai kokonaisenkin päivän. Hän pyytää myöskin paljon
pikkulintuja, joita hän paistettuna hyvin mielellään syö."
"Pyytääkö sinunkin lintuja?" kysyi isä toiselta tyttäreltään.
"Ei, hän kalastaa!" sanoi tämä.
"Jumalan kiitos, se minua vähän rohkaisee!" murisi Martti, "olenkin
jo pitänyt niitä herroja liian tyhminä sellaisiinkin temppuihin!
Tällä en sentään tahdo väittää, että jokaisen linnun- tai kalan
pyydystäjän välttämättä täytyisi olla nero!"
Molemmat tyttäret hieman säpsähtivät noista isän kovista sanoista,
jolloin äiti sen huomatessaan sanoi nuoremmalle: "Sinä voisit
huolehtia meille sitten hyvää kahvia, ettei meidän tarvitse kovin
kiirehtiä; sillä me aiomme jutella luonasi hyvän aikaa".
Kun kahvi oli nautittu, muodostui juttelu yleiseksi neuvotteluksi,
johon molemmat maakirjurinrouvat ottivat järkevästi ja tyynin
mielin osaa, sittenkuin he olivat ennättäneet tottua tähän kauan
pelkäämäänsä kohtaukseen. Kuitenkin tämä oli noiden heistä
huolehtivain vanhempain silmien edessä tapahtunut helpommin kuin he
olivat luulleetkaan.
Martti ja Maria Salander harkitsivat lähinnä sitä, pitikö heidän
ottaa tyttäret ilman muuta jälleen luokseen, vai oliko odotettava
mitä aika mahdollisesti mukanaan toisi. Nuoret rouvat eivät
oikeastaan eläneet huonosti tai kiusattuina miestensä kodissa; sadat
naiset olisivat iloinneet, saadessaan vain viikonkaan kantaa noita
kauniita vaatteita. Heidän onnettomuutensa oli, että he olivat
kadottaneet rakkautensa kaksoisnotariuksiin ilman että nämä siitä
tiesivät tai pitivät sitä huomiota ansaitsevana. Sillä he heti hyvin
osoittivat sisällisen ihmisensä surullisen alastomuuden ja jäivät
tyhjinä haamuina jälelle vaimojensa särkyneistä unelmamaailmoista.
Oli syytä epäillä, että nämä tyhjät haamutkin olisivat kohdelleet
vaimojansa raa'asti ja pahoin, jolleivät nämä olisi olleet varakkaan
miehen tyttäriä; taikka sitten sukelsi jälleen esille vanha epäilys,
että he olivatkin alunpitäin olleet sydämettömien ja lisäksi
kypsymättömien poikajunkkarien keinottelun esineinä, keinottelun,
jonka uhriksi heidät sokea itsepäisyys oli langettanut. Mutta nyt
päättivät he yksimielisesti ottaa kohtalonsa sellaisenaan ja sanoivat
vain siitä iloitsevansa, ettei asiasta puhuttaisi mitään niinkauan
kuin ei mitään pahempaa tapahtuisi. Ja kun vain yhteys vanhempain
kodin kanssa sekä heidän molempain kesken oli entisellään, niin
toivoivat he ajan voimaan luottaen oppivansa vähitellen kantamaan
osansa, joka monille aviovaimoille ei ollut sen paremmaksi suotu.
Vanhemmat eivät edeltäpäin osanneet tätä vastaan mitään väittää.
Nuoriin miehiin vaikuttamisesta ei voinut olla puhettakaan, koska
nämä eivät voineet antaa sitä mitä heillä ei ollut, eikä asialla
ollut sellaista puolta, johon olisi voinut tarttua. He rajoittuivat
siis vahvistamaan noita idyllisissä unelmissaan niin onnettomasti
pettyneitä lapsiaan tuossa heidän kunnioitettavassa päätöksessään
harjoittaa kärsivällisyyttä sekä lupaamaan suojaa ja apua kaikkien
onnettomuustapausten varalta. Ennen kaikkea he kuitenkin pyysivät,
että tyttäret nyt ahkerammin kävisivät vanhempainsa luona, niin
usein kuin mahdollista, yksinään ja yhdessä, miten vain sattuisi ja
antamatta itseään pidättää. Sen he mielellään lupasivat ja päättivät
myöskin tehdä niin sekä käydä jälleen toistensa luona niin usein kuin
halua siihen olisi.
Tähän päättyi neuvottelu Julianin kotiintulon takia. Kummastuneena
tervehti tämä seuruetta, jonka niin odottamatta tapasi, ja pahoili
kovin, että juuri tänä päivänä oli tullut metsälle menneeksi.
Pojalta, joka kantoi evässäkkiä ja metsästyslaukkua, otti hän nämä
kamsut.
"Onneksi tuon minä ainakin jotain illallispöytään!" huudahti hän.
"Onko sinulla vielä minullekin kulaus kahvia, rouva suurneuvoksetar?
Niinpä niin, teitähän on siinä kolme, joten voitte meidät kaksi
herraa kumoon äänestää! Täällä, sanon minä, on mitä paistaa, mikä
onkin pian tapahtunut, jahka saalis on vain ensin kynitty. Aionpa
taas itse käydä siihen toimeen!"
Hän tyhjensi metsästyslaukkunsa pöydälle ja yli kolmekymmentä
lintupoloista nujerretuin kauloin ja sammunein pikku silmin,
rastaita, peippoja, leivosia ja mitä ne kaikki lienevät olleetkaan,
makasi siinä äänettömänä, kankeat jalat ojoina ja käyrät pikku kynnet
löysinä siirottaen.
"Saattepa nähdä, mamma, että nämä maistuvat teistä kuin paras
sokerileivos, jahka ne on saatu möyheiksi ja hyviksi! Mutta minä
tahdon itse katsoa perään. Onkos kyökissä jotain rasvaa, rouva?"
"Pyydän, herra vävy, älkää hätäilkö!" sanoi rouva Salander, "me emme
missään tapauksessa enää syö, mieheni ja minä, me olemme täysin
kylläisiä ja aiomme vielä viimeisellä junalla mennä pois."
"Mutta, mestari Julian", työnsi Martti väliin, "ettekö sitten tiedä,
että laululintujen metsästys on kielletty? Te Suuren Neuvoston jäsen?"
"Enhän minä, herra appiukko, ole metsästänyt, vaan virittänyt paulan
ja siihen on sitten todellakin kutsumatta tullut pari peipposta.
Muutoin ei kai mikään metsänvartia käyne minun kimppuuni!"
"Tasa-arvoisuutta lain edessä, eikö niin?" vastasi Salander Julianin
puheeseen, joka ilmeisestikin tarkoitti, että hänen neuvoksen arvonsa
suojelee häntä siitä.
"No, syököön kuka haluaa, minä paistan ne, sillä minulla on nälkä!"
sanoi hän ja tyhjensi kahvikupin, jonka rouva oli hänelle tarjonnut.
Sitten kahmusi hän linnut jaloista yhteen, aina viis kuus kahden
sormen väliin ja lähti näitä riippuvia lintubuketteja kantaen
huoneesta.
Kun appivanhemmat ja Setti vähän myöhemmin olivat poislähdössä ja
menivät eteisen läpi, riensi hän kyökistä hyvästiä heittämään,
edessään valkoinen esiliina ja toisessa kädessä veitsi sekä toisessa
yksi noita paljaaksi kynittyjä lintusia. Verisiä sormiaan näyttäen
pyysi hän anteeksi, ettei voinut paremmalla tavalla hyvästi sanoa
kuin ojentamalla oikean kyynärpäänsä.
Lähtevät näkivät olevansa pakoitetut koskettamaan tuota koukistettua
käsivartta sekä hiljaa sitä pudistamaan, sillä kädenpuristuksen
korvatakseen.
Hänen vaimonsa, Netti rouva, oli hyvin hämillään eikä edelle
kiirehtien ollut huomaavinaankaan tuota nuoren herkuttelijansa
sopimattomuutta. Maria äiti ihmetteli itsekseen, kuinka nopeasti
molemmat veljekset olivat raaistuneet, arvellen että heistä ajan
oloon tulisi oikein tahditon ja tunteeton poroporvari pari.
Martti Salander harkitsi saamaansa vaikutusta toiselta kannalta.
Netti tyttärelleen, joka aikoi saatella vanhempiaan ja sisartaan
aina asemalle saakka, sanoi hän: "Onko sinun miehelläsi virassaan
niin paljon aikaa, että hän voi kokonaisia päiviä uhrata tuollaisiin
harrastuksiin?"
"Mitä siihen tulee", vastasi Netti, "niin on töiden paljous
epätasaista; mutta totta puhuakseni en voi sanoa hänen lyövän
tehtäviään laimin. Häneltä käy työnteko helposti, ilman pitkiä
miettimisiä, ja sitten ei hän ole siitä milläänkään, saadessaan
istua puolet yötä kansliassa, kun on tavallista enemmän työtä, ja
kirjottaessaan yhtämittaa. Aivan äskettäin oli hän koko päivän
poissa, Münsterburgissa, ja kun hän illalla puoli kymmenen aikana
tuli kotiin, ei hän mennyt makuulle vaan kansliaan, vaikka hän
näyttikin väsyneeltä. Kun kello löi kolme eikä häntä vieläkään ollut
vuoteessaan, luulin minä hänen siellä alhaalla nukahtaneen; minä
nousin ylös ja menin katsomaan, yksistään jo lampunkin takia, ettei
mitään tavatonta tapahtuisi. Mutta hän istui vielä ja työskenteli.
Hän oli itse laittanut kuntoon kokonaisen kasan kiinnekirjoja,
maakirjojen otteita ja sen semmoisia, joiden valmistus muutoin
on apulaisten tehtäviä, kirjoittanut kaiken siististi, vieläpä
päällekirjoitukset huolellisesti fraktuuralla. Juuri oli hän
taittamassa asiakirjoja kokoon ja merkitsemässä takasivuille noita
kanslian omaisia titteleitä, kaikki hyvään järjestykseen. Tämän
kaiken teki hän sen takia, etteivät kirjuri ja oppilas olleet
työssään edistyneet ja että hän tahtoi jouduttaa töitä riittämiin
asti eteenpäin. Hän ei ollut juuri hyvillään, että minä tulin sinne
ja näin, kuinka hän oikeastaan teki sellaista työtä, jota varten hän
palkkaa väkeä."
"Siinä on toki jonkinlaista hyväsydämisyyttä, siinä!" arveli
Salander. "Entäs sinun Isidorisi, Setti, onko hänkin sellainen
yötyöskentelijä?"
"Niin, kyllä hänkin toisinaan puuhailee kansliassa pitkät ajat",
vastasi Isidorin rouva, "mutta en tiedä, tekeekö hän apulaisillekin
kuuluvia töitä. Olen vain nähnyt, että hän tarkastaa kirjat läpi ja
tekee muistiinpanoja."
Lindenbergin asemalla täytyi heidän erota. Vanhemmat nousivat heti
Münsterburgiin menevään junaan, mutta Setti ja Netti jäivät vielä
yhdessä odotussaliin, missä he alakuloisiksi käynein mielin hiljaa
juttelivat, kunnes tuli Unterlaubiin menevä juna.
Eivät Martti ja Maria Salanderkaan olleet kotona ennen maatapanoa
vastapäätä istuessaan ruusuisella mielellä. He olivat nyt
vakuutettuja, että noiden kukoistavien tyttärien elämä oli käynyt
autioksi ja että se nykyisellä kannalla säilyessään kävisi yhä
lohduttomammaksi ja ikävämmäksi kuin loputon tihkusade.
Maria nojasi päätään käteensä ja katsoi ajatuksiinsa vaipuneena
eteensä.
"Onhan meillä vielä Arnold, joka toiveitamme ylläpitää", puhui hän
yksikantaan, "mutta kuinka helposti nämäkin toiveet saattavat pettää!"
"Mutta eihän hän ole sitä varten olemassa, että me tällaista
mahdollisuutta ajattelisimme", lausui Martti, "hän elää ja on
ihmisten ilmoilla ja eläväthän tyttäretkin ja saavat hekin vielä
paremmin elämästään iloita! Arnold saattaa nyt muutoin tulla piankin
kotiin, jos haluaa; onneksi on hän pysynyt tervennä ja toivottavasti
edelleenkin pysyy!"
"Tahtoisin hänen olevan jo kotona! Huomenna kirjoitan minä hänelle
kirjeen!"
Pitennetyltä opintomatkalta palattuaan oli heidän poikansa aluksi
liittynyt kauppaliikkeeseen, perinpohjin siihen perehtyäkseen ja
harjaantuakseen. Ei kestänyt kauankaan, kun hän oli siksi selvillä
asioista, että huomasi välttämättömäksi tai ainakin hyödylliseksi
persoonallisesti matkustaa niihin maanosiin, joihin kauppahuoneen
suhteet pääasiallisesti suuntausivat. Tässä kävivät hänen toiveensa
yhteen isän kanssa, joka oli jo kauan kaivannut luotettavaa
paikallisedustajaa, kun hän itse oli luopunut ajatuksesta tehdä
ajoittaisin matkoja. Vuoden tai vähän toista oli Arnold oleskellut
Brasiliassa ja oli hän valppaudellaan ja ripeydellään tehnyt jo hyviä
palveluksia.
"Tuon tehtävänsä, laajentaa sikäläinen maatilamme sopivaksi
istutusmaaksi", sanoi Salander, "on hän vallitseviin olosuhteisiin
nähden suorittanut mahdollisimman hyvin, niin että meillä on nyt
pitkäksi aikaa varma tukikohta, kuinka kauppasuhteet hyvänsä
muuttukootkin. Johtajaksi on hän löytänyt muutaman toimeliaan ja
uskollisen nuoren maanmiehemme, jonka me voimme ottaa tilapäisesti
osakkaaksi, niin ettemme enää tarvitse mitään vieraita arentimiehiä.
Ja mitä muihin toimiin tulee, niin on Arnold saamistani kirjeistä
päättäen käyttäytynyt kaikkialla kauppatuttujen luona taitavasti ja
viisaasti sekä jättänyt itsestään hyvän vaikutuksen. Onhan hänen
tosin helpompi toimia kuin minun, jonka siirtomaissa täytyi käydä
kulkukauppaa melkein tyhjin kourin. Mutta mikä minua ilahuttaa,
on se, että meillä on poika ja liiketoveri, joka on kunnollisesti
oppinut sekä nähnyt maailmaa maineen ja kansoineen. Ja kun hänestä
lisäksi tulee riippumaton mies, tai hänhän on jo sitä, niin saa hän
sanan kauneimmassa merkityksessä osakseen vaikutusalan, joka on
meillekin kunniaksi!"
"Eläköön hän niinkuin hänen osakseen on määrätty", sanoi Maria, "eikä
toisin, niin pysyy hän tyytyväisenä! Kunpa hän nyt aluksi olisi vain
kotona!"
Kun he näin pojastaan puhumalla olivat hetkisen mieltään
ilahuttaneet, palasi heidän surunsa tyttäristä taasen ennalleen,
synnyttäen pitemmän äänettömyyden. Salander päätti synkät
mietteensä lausumalla: "Erästä seikkaa minun on mahdoton selittää!
Muistellessani nyt jälestäpäin, kuinka tytöt silloin öisessä
puutarhassa, jossa minä heidän ja noiden kahden veitikan perille
ensikerran pääsin, komentelivat poikiaan, että näiden täytyi käydä
ja seisoa aina kuinka he tahtoivat; kuinka he sen jälkeen kielsivät
näiltä seurustelun ja nämä tottelivat, -- ja kun minä nyt näen,
kuinka heillä ei enää ole vähintäkään vaikutusta, vaan ne vintiöt
tekevät ja ovat tekemättä miten vain haluavat, vieläpä määräävät
vaimoilleen puvut ja koristeetkin kuin itämaisille orjattarille ja
nämä mukautuvat, samalla kun he eivät kuitenkaan enää rakasta ja
kunnioita miehiään, niin täytyy minun yhä kysyä, kuinka tämä sopii
yhteen ja kuinka se on mahdollista!"
"Eihän se harkitsemalla parane!" vastasi rouva Salander.
"Voisi sanoa, etteivät he kumminkaan puolin ole enää samoja
ihmisiä, sen jälkeen kuin mielivaltaiset unelmat ovat haihtuneet.
Toisella puolen on unelmien nuorukaisista tullut nuoria miehiä,
jotka kääntävät raa'an puolensa esille ja jotka sitäpaitsi kuuluvat
niihin, Jotka yhdestä poikamaisuuden ikäkaudesta siirtyvät toiseen;
toisaalla taasen on tytöistä tullut aviovaimoja, unelmien kehräämä
onni on hävinnyt ja jälelle jäänyt vain tavallinen siivous, joka
estää heitä viheliäisyyttään vielä jokapäiväisellä riidalla ja
toralla koristamasta; sillä luonnollisesti he hyvin tietävät, että
se olisi ainoa tulos jokaisesta kokeesta saavuttaa heihin uudelleen
vaikutusvaltaa. Onhan jo tuo entinen valta noihin nuoriin miehiin
ollut sekin vain osa heidän mielikuvituselämäänsä. Mutta kaikki tämä
on jo liiaksi sanottua! Me olemme tässä jonkun selittämättömän oikun,
ilmiön kanssa tekemisissä, kuten sinä jo olet sanonutkin."
"Niin se lienee", vastasi mies alakuloisesti, "sellaista sattuu niin
siveellisessä kuin fyysillisessäkin suhteessa! Taivas meitä armossaan
varjelkoon!"


XIV

Seuraavana päivänä lähti Martti Salander ajoissa konttoriinsa,
korjatakseen sen mitä eilen oli mahdollisesti tullut laiminlyödyksi.
Kun hän oli tämän tehnyt sekä lukenut vasta tulleet kirjeet ja oli
juuri aikeissa päivän sanomalehteä katsella, saatettiin sisälle muuan
vieras, joka halusi häntä puhutella.
Muuan hyvin puettu, vierasmaalaiselta näyttävä mies seisoi suorana
keskellä huonetta. Hänellä oli tatarimaisesti leikattu parta,
pitkät, alasriippuvat ja kankeiksi suitut viikset ja vastaava leuan
ympärys. Tukka oli leikattu jokseenkin lyhyeksi, mutta silmäin
ympärystät sen sijaan ryppyiset, mikä saattoi johtua yhtähyvin
totutusta räpyttämisestä ja vilkuttamisesta kuin ijästäkin; kädessä
oli hänellä kiveräpartainen huopahattu, jaloissa polviin ulottuvat
kiiltosaappaat. Takki oli kiinni ja eräästä napinlävestä riippui
paksu kultaketju, joka vaaksan matkan alempana pujahti toisesta
lävestä takaisin sisälle.
Salander kysyi millä hän saattoi palvella.
"Vanha ystävä! Etkö tunne minua enää, Louis Wohlwendia?"
Salander tunsi äänen, vaikkei sillä ollutkaan kuin nimeksi sen
entistä kaikua, mutta sen avulla selkeni hänelle kuitenkin erityisiä
piirteitä noissa vanhentuneissa kasvoissa. Tänä hetkenä olisi hän
ennen ajatellut kuolemaakin kuin Wohlwendia ja täytyi hänen miettiä,
missä suhteessa hän oikeastaan oli tuohon mieheen. Hän tyytyi siis
katselemaan tätä, sanomatta mitään ja tarttumatta tämän ojennettuun
käteen. Wohlwend veti tuolin esille, istui siihen ja viittasi vanhaa
ystäväänsä istumaan jälleen pulpettinsa ääreen.
"Minä huomaan", alkoi hän uudelleen puhua, "että minun olisi pitänyt
ilmoittaa tuloni ja asiani, ettei olisi tarvinnut kompastua siihen
vanhaan juttuun, joka näyttää vielä välejämme häiritsevän. Sinä olet
tuon häviöön joutuneen Atlantin rannikkopankin maksuosoituksen takia
antanut minua kerran syyttä vainota, mutta luonnollisesti mitään
siitä kostumatta, sillä minä en voinut maksaa, mitä olin velkaa, siis
vieläkin vähemmän, mitä en ollut velkaa. Minulla oli siihen aikaan
tilaisuus erään kauppiaan puolesta tammisen astialautalähetyksen
kera matkustaa Unkariin, jossa minä sitten kiertelin ympäri maata,
toimin ilman voittoa hankkijana ja välittäjänä kaikilla mahdollisilla
kauppa-aloilla, olin tekemisissä puiden, viinin, villojen, vieläpä
sianharjastenkin kanssa. Sianharjasten takia jouduin minä Essekin
seuduilla Draun varrella muutaman mahtavan siankasvattajan luo,
joka mieltyi minuun. Hän kävi kauppaa myöskin muilla tuotteilla ja
koetti saada minua kirjanpitäjäksi tai liikkeen johtajaksi ja minä
jäinkin sinne. Kuten tiedät, olin minä yhä vielä naimaton, mutta sain
nyt tilaisuuden mennä avioliittoon. Isännälläni oli kaksi tytärtä,
kahdesta eri avioliitosta. Ensimäisestä avioliitosta oleva tuli
vaimokseni, ja etteivät molempain perintösuhteet sekaantuisi, vaan
kumpikin saisi, mitä hänelle oli tuleva, niin järjesti hän eläissään
omaisuutensa ja pani kummankin osan varmalle talletukselle. Nyt hän
on jo kuollut. Minä voin vaimoni tuloilla elää hyvin hänen kanssaan
ja säännöllisesti taloutta hoitaen vuosittain vähän säästääkin.
Kun jälkeen jäänyt maatila on edullisesti myyty, käy asemani ehkä
vieläkin paremmaksi. Ensimäinen mihin päätin käydä käsiksi, oli
luonnollisesti ryhtyä korvaamaan minun takiani kärsittyjä vahingoita,
joita mahdollisesti ei muutoin oltu sovitettu; ensimäisenä on se
koko summa, jonka sinä, vanha ystäväni Salander, ennen ensimäistä
Brasilian matkaasi minulle takasit. Minä aion oleskella täällä
pitempään. Luonnollisesti voin minä käyttää ainoastaan vaimoni
vuosituloista jääneitä säästöjä ja on minun niissä rajoissa
liikkuminen erityisiä maksuja suorittaessani. Lyhyesti, minä olen
tullut panemaan asiaa alulle!"
Hän veti esiin lompakon ja asetti muutamia seteleitä Martti
Salanderin pulpetille, jonka jälkeen hän jatkoi: "Tässä on
viisituhatta frangia! Olehan hyvä ja merkitse ne kirjoihin
ensimäisenä velanlyhennyksenä ja laske kohtuullinen korko koko
kuluneelta ajalta sekä samoin laske, jos niin tarvitaan, vähittäinen
kuoletusmaksu? Sillä minulla on kaksi poikaa, jotka nekin
kasvatukseensa kysyvät menoja."
Nyt vasta olikin Martti Salander hämillään. Jos Wohlwendin halu
maksaa oli todellinen, niin täytyi hänen, Salanderin, ottaa häntä
kohtaan ystävällisempi käytös, eikä hän kuitenkaan tiennyt edes
sitä, pitikö hänen ottaa rahat vastaan neuvottelematta asianajajansa
kanssa. Mutta jos Wohlwend sittenkin on ollut syytön tuohon
rannikkopankin juttuun, mikä kylläkin on hyvin mahdollista, niin
seisoi hän nyt hyvine aikomuksineen ja itse asiassa jo alkuunpantuine
suorituksineen kunnian miehenä hänen edessään eikä Salanderin niin
ollen tarvinnut häntä tylysti pois työntää.
Hän otti senvuoksi nuo viisi seteliä käteensä, silitti ne tasaisiksi
ja sanoi hiukan mietittyään: "Jos sinä tahdot hyvittää minulle sen
takaussumman, niin on se minulle vain mieluista; menetetyksi luullun
rahan voi aina kaksinkerroin hyvin käyttää! Koroksi minä ehdotan
neljää sadalta, laskettuna kymmeneltä vuodelta, siis määrä-ajalta,
jonka kuluttua velka vanhani, niin että me pääomalle ja kymmenen
vuoden korolle saamme pyöreän summan, joka ei enää muutu, siinä
tapauksessa että lyhennykset eivät jää suorittamatta! Nämä viisi
tuhatta olisivat siis ensimäisenä maksueränä puheenalaiselle
summalle!"
"Minä tunnen taasen vanhan kunnon ystäväni!" vastasi Louis Wohlwend
rehellisellä äänellä. "Korkokanta ja aika ovat ystävän tavoin
lasketut ja minä hyväksyn molemmat kiitollisuudella!"
"Minä kirjoitan sinulle väliaikaisen kuitin ja, koska se sinusta
ehkä on mieluisampaa, pidän myöhemmin itse huolta tarkemmasta
maksutodistuksesta, ettei minun tarvitse sitä kirjanpitäjälle uskoa."
"Aivan kuten tahdot! Kiitos vain vielä kerran!" vastasi Wohlwend,
ojentaen hänelle tunteellisesti kätensä. "Katsos, nyt minä voin
ilomielin pitää itseäni kotiinpalanneena, kun minä olen kotona
vanhimman nuoruudenystäväni kanssa tehnyt rauhan!"
Tuon rauhallisen keskustelun kuluessa, joka toi hänelle odottamatta
takaisin kauan sitten ansaitsemansa rahat, unhoitti Salander kaiken
sen mitä hän Wohlwendin takia oli kärsinyt ja mitä hän jo itse oli
hänestä puhunut. Hän pudisti ystävällisesti tämän kättä, kuten
ainakin hyväsydäminen mies, jonka sydämeltä kivi putoaa jakun
hän myöskin voi vanhasta vihankaunasta vapautua. Hän antoi tuon
puolittain aasialaiselta näyttävän ja jonkunlaista itse ottamaansa
helkkyvää saksanmurretta puhuvan Louisin olla oloissaan ja tämä
jäikin sinne loruilemaan aina päivällisaikaan saakka, kyseli kaikkea,
katseli tulevia ja meneviä liikehenkilöitä ja vaihteeksi taas
ylisteli Salanderin onnea. Ja kun tämä keskeytti työnsä, lähteäkseen
kotiin päivälliselle, tahtoi Wohlwend saattaa häntä kappaleen matkaa.
He tulivat muutaman hotellin luo, jossa herra Louis Wohlwend asui.
Tämä pysähtyi portille ja pidätti Salanderia.
"Tee minulle se palvelus ja tule ainoastaan hetkiseksi sisälle! Minä
haluaisin kovin mielelläni esittää sinulle perheeni, vaimoni, poikani
ja kälyni!"
"Mutta sehän saattaa helposti toistekin tapahtua! Nyt minua odotetaan
syömään!" pyyteli Salander anteeksi.
"Ymmärrähän nyt!" tiukkasi Wohlwend, "minun pitäisi huomenna
aikaisin mennä heidän kanssaan Rigille, näyttääkseni heille hiukan
ihanuuksiamme! Ja muutakinhan siihen väliin voi tulla! Vain
hetkiseksi!"
Lyhentääkseen mitä nyt kerta ei voinut välttää, salli Salander
työntää itsensä portaita ylös ja huomasi olevansa muutamassa
salonkimaisessa huoneessa vastapäätä kahta muhkeaa naista, joiden
kauneus oli erilainen, mutta muukalaismaisuus yhtäläinen, samoinkuin
käytös ja matkapuvutkin.
"Tämä se nyt siis on vanha ystäväni Martti Salander!" ilmoitti hän
heille, ja häneen kääntyen: "Tämä on vaimoni Alexandra Wohlwend,
syntyjään Glavicz! Tämä hänen sisarensa neiti Myrrha Glavicz ja nämä
poikani Georg ja Louis!"
Nämä tervehtivät häntä kunnioittavasti, joskin hiukan kömpelösti ja
hän tarjosi heille kaikille kätensä sekä tiedusteli yhtä ja toista
matkasta, jonka he olivat tehneet, ja sen semmoista. Silläaikaa oli
Wohlwend pujahtanut ulos, mutta tuli kohta takaisin.
"No, vanha ystävä, sinä kunnioitat meitä nyt syömällä kanssamme!
Minä lähetin palvelian kotiisi ilmoittamaan, että sinä olet meidän
luonamme eikä missään hukassa!"
"Mutta, ystävä hyvä, se ei sittenkään käy laatuun!" arveli Salander
vastaan ponnistellen. Se ei kuitenkaan auttanut mitään ja hän myöntyi.
Kesti neljännestunnin, ennenkuin soitettiin ruualle, eikä keskustelu
tahtonut juuri luistaa, vallankaan kun Wohlwend ei jutteluun ottanut
osaa. Mutta Salanderille ei tullut ikävä, kun hän teeskentelemättä
katseli noita vieraita ihmisiä.
Kun vihdoinkin käytiin pöytään, sai hän taluttaa rouva Wohlwendin
sisarta sekä istua hänen rinnalleen.
"Varo itseäsi!" sanoi Wohlwend piloillaan, "hänen suonissaan
virtaa todennäköisesti helleeniläistä verta. Minun appi vainajani
on aikoinaan tuonut hänen äitinsä Mustanmeren rannoilta ja heidän
esi-isiensä pitäisi Tessaliasta tulleen sinne."
Martti silmäili tuota rinnallaan olevaa hiljaista naapuria, joka
nyt oli vallan lähellä häntä. Hän näki pari loistavaa silmää, jotka
ikäänkuin välinpitämättömässä surussa olivat kääntyneet häntä kohti,
ja tumman tukkalaitteen alta näki hän juontuvan alas moitteettomat
otsan ja nenän ääriviivat sekä täyteläisten huulten alla
pyöristyvän mitä somimman leuan, kaikki kuin vanhan kreikkalaisen
naisenpääreseptin mukaan.
Salander tunsi kutkuttavaa mielihyvää istuessaan tuon harvinaisen
kauneuden lähellä ja kun Wohlwend oli tuottanut sampanjaa ja hän
nauttinut sitä pari lasia, oli hänestä kuin hän olisi keksinyt uuden
maanosan tai uuden prinsiipin, lyhyesti, löytänyt Kolumbuksen munan.
Pöydässä olleet vieraat olivat jo kaikki jättäneet ruokasalin ja
useimmat heistä olivat ohimennessään heittäneet silmäyksen tuohon
Martin rinnalla istuvaan kaunottareen. Nyt tuli muuan viinuri
ja ehdotti sampanjan ääressä vielä istuvalle herrasväelle, että
juomavehkeet kannettaisiin viereiseen huoneeseen, kun salissa taas
parin tunnin perästä syötäisiin ja pöytä oli uudelleen katettava.
Samalla nosti hän pullon jäähdytysastiasta ja katsoi sitä, mutta se
oli tyhjä.
Tämä sekä pullon että viinurin töykeys herätti Salanderin hänen
unelmaisesta tilastaan. Hän nousi ylös ja hylkäsi päättävästi
Wohlwendin tyrkyttävän esityksen, että seurattaisiin viinurin
ehdotusta.
"No niin, vanha ystävä!" sanoi Louis Wohlwend, "siis toisella kertaa!
Minä toivon, että me opimme jälleen toisiamme ymmärtämään! Ystävyys
ei ole mitään huonoimpia ihanteita, vallankin kun se on vanhaa lajia,
kuten hyvä viini!"
Salanderista, joka taasen oli kokonaan valveilla, ei vertaus tosin
ollut sattuva, hyvin vanhaa viiniä kun ei enää nykyään arvosteltu
niin korkealle kuin ennen. Hän jätti kuitenkin muistutuksen tekemättä
ja kiiruhti sanomaan hyvästi noille hänen ympärillään piirissä
seisoville henkilöille. Viimeinen oli neiti Myrrha Glavicz, jolla oli
suonissaan kreikkalaista verta ja joka seisoi hänen takanaan; hän
etsi häntä väärältä paikalta, kääntyi sekaannuksessaan ympäri ja oli
vähällä liukahtaa, ennenkuin oli tilaisuudessa tuolle vaiteliaalle
naiselle kätensä ojentamaan ja lähtemään.
"Hän teki saman vaikutuksen kuin vanhan Hellaan sinisen taivaan
äänettömyys!" ajatteli hän nopein askelin katuja pitkin
kiiruhtaessaan.
"Kauneus on sentään, herra nähköön, ihana asia, oikein semmoinen
klassillinen kauneus!" ja ajatuksissaan löi hän näppiä, niin että
pari vastaantulijaa katsoi kummissaan hänen jälkeensä.
"Mikäs vieras se oli, jonka kanssa sinä olet hotellissa syönyt?"
uteli Maria rouva, jonka luokse hän hetkiseksi pistäysi.
"Eikö sitä sinulle sanottu?" kysyi Martti hämillään.
"Pitäisihän se sinun tietää, kun kerta annoit ilmoittaa, ettet tulisi
kotiin, vaan söisit siellä!"
"En minä suinkaan ole antanut ilmoittaa, vaan hän sen tietämättäni
teki!"
"Kuka hän?"
"Jahaa! No, arvaa -- Louis Wohlwend!"