Martti Salander: Romaani - 03

jos se onkin joutunut haaksirikkoon? Pelkkä ajatus tästä sai hänet
unhottamaan itsensä ja oman kohtalonsa, mielikuvituksen tavoitellessa
kiinni kauan kaivatun puolison himmeätä kuvaa. Siten vaipuneena omiin
ajatuksiinsa kuin merenpohjalle, säpsähti hän kuullessaan ulkoa
ääniä ja kellon kilahduksen, myös lapset riensivät jo ikkunaan ja
ilmoittivat siellä olevan professorin perheen.
Ravintolan pihamaalla, joka ennen oli ollut puutarhana, oli entisestä
suuripuisesta puistosta nyt enää jälellä yksi ainoa plataani,
joka tuuheine oksineen varjosti viimeistä jälellä olevaa pöytää.
Perhe, johon kuului valkotukkainen herra rouvineen ynnä kaksi
vanhanpuoleista tytärtä, oli asettunut jo pöydän ääreen. Mutta
ikkunasta tähystelevät lapset huusivat: "Voi sentään, siellä on yksi
lisää, muuan pitkä vieras, joka varmaankin syö kinkun suuhunsa!"
Ja todella olikin sinne saapunut muuan pitkä ylimääräinen vieras,
kunnes rouva Salander ehti alas ja tervehti herrasväkeä.
"Kuinka te voitte, rouva Salander?" alkoi vanha herra, "te näette,
että me pysymme teille uskollisina niinkauan kuin täällä yksikin puu
seisoo! Tuokaapas nyt meille tuota tavanmukaista kahvia, sekä voita
valkoista kuin norsunluu, ja sitten sitä sulaa merikultaa! Tätä
viimemainittua naisia varten!"
"Pappa tarkoittaa merikullalla sitä oivallista hunajaa, jota te
meille viimekerralla tarjositte! selitti professorin rouva emännälle,
joka oli kuullut tämän selityksen yhtä usein kuin itse vertauksenkin,
mutta joka tällä kertaa hajamielisyydessään unhotti sille hymyillä.
"Sitten, mitä meihin miehiin tulee", jatkoi herra professori, "niin
juomme me joka tapauksessa yhteensä pullon tuota makeata punaista
kuusikymmenviisivuotiasta, joka valmistustapansa kautta ei tosin ole
miksikään Götheksi muuttunut, mutta kyllä Schilleriksi [Professorin
sukkeluus johtuu siitä, että niillä seuduin nimitetään erästä
viinilajia Schiller-viiniksi. Suom. muist.], synnyttäen suloisen
kutinan niin pian kuin se on astunut ihmiskielen näyttämölle osaansa
suorittamaan. Lisäksi otamme me, ettei tässä tarvitse työtönnä istua,
muutamia viipaleita savustettua naudankieltä, jos teillä on sitä
vielä laadultaan yhtä hienoa kuin viime kerralla."
"Kieltä ei paha kyllä enää ole", sanoi rouva hiukan punastuen, "mutta
sen sijaan voisin minä tarjota kinkkua!"
"Hyvä niinkin, tuokaa vain kinkkua!"
Hän riensi panemaan kahvin ja maidon kiehumaan, jätti niiden
silmälläpidon tyttöjen haltuun sillaikaa kuin hän itse valkoisella
liinalla ja astioilla kattoi pöydän niin somaksi kuin talous
olisi ollut parhaimmassa kukoistuksessa. Pian olivat ruuatkin
houkuttelevina pöydällä, viini vain enää puuttui. Kellarissa
säilytti rouva Salander vielä kahta jälellä olevaa pulloa tuota
edellämainittua viiniä, muutoin ei enää ollutkaan talossa mitään
juomatavaroita, paitsi puolta tusinaa olutpulloa, joista hän ei
tiennyt, kelpasivatko ne enää lainkaan juotaviksi. Viinin hän
sitävastoin oli tallettanut miestään varten, jota hän odotti Huoaten
otti hän toisen pullon ja kantoi ylös, ollen kovin huolissaan, että
voitaisiin pyytää ei ainoastaan toista, vaan vielä kolmattakin pulloa
viiniä ja niin kehkeysi uusi vaara uhkaamaan hänen avuttomuutensa
ilmitulemista. Sen jälkeen kantoi hän höyryävän kahvin ulos ja haki
heti sen jälkeen kaivosta lasillisen puhdasta, kylmää vettä.
Mutta huoli saattoi hänet jälleen sisälle, pidättääkseen lapsia,
jotka olivat ovella ulos tulossa, ja sulkeakseen heidät huoneeseen;
sillähän pelkäsi niiden poloisten asettuvan palavin silmin vierasten
ympärille ja paljastavan siten heidän nälkänsä tuolle puheliaalle
herralle ja rouvan kaikkea arvostelevalle uteliaisuudelle. Hän
ei kuitenkaan voinut estää lapsia asettumasta akkunaan pää pään
viereen ja herkeämättä katselemasta noita ulkona pöydän ääressä
hyvällä halulla aterioivia vieraita. He näkivät kuinka naiset
leikkasivat leipää, silittivät voita päälle ja pistivät suuhunsa
ja kuinka he vilkkaasti keskustellen yhä uudelleen toistivat saman
tempun. Suuremmalla mielihyvällä huomasivat he vanhan herran pian
työntävän lautasensa syrjään, ottaakseen esiin sikaarikotelonsa;
mutta peljästyen näkivät he kuinka tuo pitkä ja outo vieras leveine
suineen ja pukinpartoineen riehui ruuan kimpussa, näyttäen olevan
oikea kinkkumylly, sillä hän latoi lautaselleen viipaleita kehään
vierekkäin ja pisteli niitä yhden toisensa jälkeen kokonaisina
suuhunsa. Lapset kauhistuivat eikä äidistäkään tuntunut hauskemmalta,
kun viinipullo tuon kuotuksen takia oli jo tyhjänä ja professori
huusi toista pulloa.
Uuden tuhon tuotti muuan lapsilauma, joka meluten ja katkottuja
oksia ja varpuja mukanaan kuljettaen kulki avonaisen pihan läpi
sekä äkkiä pysähtyi tuon pienen pöytäseurueen eteen töllistelemään.
Joukon etunenässä seisoivat kaksoiset Isidor ja Julian, kädet selän
takana ja esiliinalla verhottuja vatsojaan pullistaen; he silmäilivät
hyvin tarkkaan pöytää ja heidän katseensa pysähtyi lopulta
kinkunviipaleihin, seuraten niiden siirtymistä lautaselta leveäsuisen
vieraan kitaan, kunnes tämä lopetti syöntipuuhansa. Professori otti
lautaselta kahvelin kärkeen yhden viipaleen ja piti sitä Isidorin
nenän edessä lausuen: "Suu auki, silmät kiinni!" Poika totteli
vitkastelematta ja sieppasi suuhunsa viipaleen sekä leipäpalan,
jonka professori sinne lisäksi pisti. Sama temppu uusiutui pikku
Julianin kanssa ja niin vuoron perään kummankin kanssa heidän yhä
edelleen seisoessaan etummaisina, kunnes viimeinenkin kinkunmurene
oli hävinnyt näkyvistä. Toisten lasten, kanssa menettelivät molemmat
neidit samoin, pistellen heidän suuhunsa voileivän paloja ja nauraen
heidän hullunkurisille kasvonilmeilleen, joita he saivat paloja
suuhun tavotellessaan. Lyhyessä ajassa puhdistuivat kaikki lautaset
eikä pöydällä näkynyt enää mitään syötävää.
Rouva Salander seisoi ikkunassa lastensa takana ja katseli kuinka
tässäkin toistui tavallinen maailmanmeno: toiset ahmasivat sen, mikä
toisille oli määrätty. Hänen silmissään himmeni, mikä sentään johtui
osaksi siitäkin, että sadekuuro oli huomaamatta vetäytynyt esiin ja
yksittäiset pisarat hakkasivat jo ruutuja. Ja plataanin lehdissä
kahisi tyly tuulenleyhkä. Seurue nousi hyvin nopeasti pöydästä.
Vanha herra koputti kepillään pöytään ja pyysi esiin kiiruhtavalta
rouvalta hetimiten laskua. Ennenkuin tämä vastasi, huudahti hän: "Nyt
minä olen vielä kukkaronikin unohuttanut tai kokonaan kadottanut!"
Etsittyään turhaan kaikista taskuistaan kääntyi hän pitkän vieraan
puoleen: "Herra tohtori, pelastakaa te meidät pulasta! Olette kai
asestettu?"
Mutta tämä oli jo käärinyt ympärilleen kellertävän vaippansa niin
monikertaan, pitkin ja poikin, että hän ainoastaan suurella vaivalla
saattoi rahakukkaroaan etsiä. Se kesti vanhuksesta liian kauan.
"Antakaa olla", huudahti hän, "meidän täytyy rientää, jos mieli ehtiä
lähimmälle ajuriasemalle! Minä maksan ensikerralla, rouva hyvä,
kyllähän te meidät tunnette!"
"Ei se haittaa mitään, hyvä professori, kunhan herrasväki pääsee
vain kunnolla kotiin!" sanoi rouva Maria Salander, säilyttäen hyvän
ryhdin, vaikkakin hänen askeleensa olivat hiukan epävarmat, kun hän
seurasi puutarhan portille noita kiiruusti poistuvia ihmisiä.
Takaisin palatessaan näki hän vielä, kuinka kaksoiset pohjaa myöten
tyhjensivät sokeriastian ja sitten tovereineen pyrähtivät liikkeelle.
Hunaja oli myöskin lusikoitu tyhjiin.
Omat lapsensa oli hän sulkenut sisään ja ottanut avaimen taskuunsa
ja niin latoi hän ilman heidän apuaan kaikki astiat suurelle
kahvitarjottimelle, käänsi pöytäliinan säännöllisesti kokoon, otti
sen kainaloonsa, kantoi kilisevän ja kalisevan tarjottimen sisään ja
meni sitten lasten luo, jotka seisoivat yhdessä parvessa.
Kun he näkivät äidin huolien masentamana vaipuvan nojatuoliin,
koettivat he olla ilmaisematta omia lapsellisia vaatimuksiaan
äidille joka tänään oli huolenpidossaan ensi kerran osoittautunut
epäluotettavaksi. Hänen hiljainen itkunsa hälveni juuri parhaallaan
ryöppynä alas syöksyvän sateen kohinaan, ilma pimeni ja niin hallitsi
hyvän aikaa hiljaisuus tuossa hämärtyvässä huoneessa. Maria rouva
käytti silmänräpäystä hyväkseen, kohentaakseen ryhtiään. Hän päätti
kestää viimeiseen saakka ja mennä lasten kanssa mieluummin ilman
syömättä nukkumaan kuin saattaa vaaranalaiseksi kotiinpalaavan
miehensä mainetta paljastamalla hädänalaisen tilansa.
Itse taivas näytti tulevan hänelle avuksi, sillä hänen ympärillään
kirkastui; mailleen menevä aurinko hallitsi taas sotakenttää,
karkoitettuaan vetisen pilven ylös vuoren rinnettä aina metsän
ranteeseen saakka, minne se jäi roikkumaan kuin synkeän harmaa
seinä, jonka yllä heloitti reheväkasteisella ja räikeän viheriällä
metsäniityllä seisova leveä ja väkevä-värinen vesikaaren tynkä.
Siinä oli nähtävänä niin voimakas värikimmellys, jollaista vain
harvoin elämässään näkee ja jonka senjälkeen melkein aina mielessään
säilyttää. Tuon valoilmiön loistaessa siksikin lähellä näkyi oikealla
ja vasemmalla muutamia solakoita koivuja ja saarnia, joiden latvat
häipyivät tuohon kirjavaan loistoon.
Enempää harkitsematta käytti äiti heti hyväkseen tuota kaunista
värileikkiä, mikäli mahdollista johtaakseen lasten ajatukset pois
heidän huolistaan ja antaakseen niille muuta työskentelyä, kunnes
ehkä hämy taasen esiin hiipisi ja toisi vielä tullessaan suloisen
unen Tätä varten mieli hän samalla viihdytellä lapsia kuvailemalla
loistavia kemuja ja sillä kokonaan täyttää heidän mielikuvituksensa,
sillä olihan hän joskus kuullut sanottavan, että nälkäiset ihmiset
pääsevät auttavasti yön yli, uneksimalla herkuista ja kauniista
asioista; ja toivoipa hän itsekin saavansa hiukan mukana kemuilla.
"Katsokaa toki, kuinka kaunis sateenkaari!" huudahti hän, siten
havahuttaen lapset raskasmielisyydestään. He katsahtivat ulos ja
ihmettelivät tuota kauneutta silmät suurina niin että ne kuivuivat
kyynelistä.
"Niillä on asiat siellä nyt paremmin kuin meillä, jos tarina vain on
totta!" huudahti hän jälleen.
"Kenellä niin? kenellä niin?" utelivat lapset.
"Tietysti vuoren pikku asukkailla! Ettekö ole vielä siitä kuulleet?
Noista vuoressa asuvista pikku miehistä ja naisista, jotka tulevat
niin vanhoiksi, että heillä on pikku kyttyröissään jonkun verran
kuolemattomuutta, suhteellisesti nimittäin; sillä he eivät ole
keskisormea suurempia. Noin tuhannen vuoden vanhoiksi sanotaan
heidän tulevan. Kun he tällöin huomaavat, että heidän sukunsa
siinä seudussa sammuu, kokoontuvat viimeiset sata pikku ihmistä
parhaimpiin juhlapukuihinsa puettuina ja viettävät jäähyväiskemujansa
sateenkaaren alla tai paremmin sanoen sen alakerrassa, joka muodostaa
todellisen taikalinnan. Katsokaa vain, ulkoapäinkin voi huomata,
kuinka siellä sisällä kaikki värit kimaltelevat! Vielä toisestakin
syystä sanotaan heidän sellaisia erojaisia viettävän; kun nimittäin
suuret ihmiset täällä maailmassa alkavat heikontua ja tulla tuhmiksi
ja pahoiksi ja kun nuo vikkelät pikku ihmiset siellä alhaalla
aavistavat surullisen lopun olevan käsissä, silloin päättävät he
vaeltaa ulos ja välttää loppua. Silloinkin he kokoontuvat monissa
vesikaarissa ja huvitteleivat vielä hetkisen. Olkoon sen laita
kuinka tahansa, minä en tiedä mikä kemujen aihe heillä nyt on.
Mahdollisesti se koskee sukupuuttoon kuolemista ja niitä on kuten
sanottu korkeintaan sata pikku miestä ja naista, jotka ovat tuolla
koolla. Koko päivän ovat he vuorihuoneissaan, metsän tiheiköissä
ja purojen salaisilla lähteillä leiponeet ja paistaneet ja olutta
panneet ja kaikenlaista hyvyyttä varustelleet, ja nyt he ovat
käyneet sisälle, kukin kantaen seljässään tupsusella koristettua
pientä silkkisäkkistä, jossa on äyrin kokoinen kultalautanen.
Pitkiä ruokapöytiä on muodostettu kattopäreistä, joiden päälle on
levitetty hienon hienoja pöytäliinoja. Sitten marssivat he ympäri
juhlallisena kulkueena. Edellä marssii kymmenen haarniskoitua
ritaria, rintapanssarinaan punaiseksi kiehutettuja ravunkuoria ja
muita kuorirenkaita käsi- ja säärivaruksina; kypärinä heillä on
päässään kauniskierteisiä pikku näkinkenkiä. He kantavat suvun
vanhoja hopea- ja kultakannuja ynnä muita kalleuksia. Kun vuorelaiset
nyt menevät pöytien ympärille, vetää jokainen säkkisestään esille
pikku lautasensa, asettaa sen paikalleen ja asettuu itse sen taakse,
ja jokainen puristaa vakavasti naapurinsa kättä. Mutta nyt seuraa
sitä iloisempi aterioiminen, niin että nuo kultalautaset ja hienot
veitset ja haarukat vain kilisevät. Ensiksi tulee herkullista
riisipuuroa rusinain kanssa ja pieniä paistinmakkaroita, joiden
sisällys on hakattu sekaisin peltoleivosen lihasta ja hienosta
porsaanliikkiöstä. Mainiosti on nämä pikku makkarat paistettu. Aina
kolmella tai neljällä miehellä on edessään yhteinen malja, nimittäin
komea kypsä persikka, josta sydän on otettu pois, ja siten syntynyt
kolo täytetty muskottiviinillä. Voitte kuvitella, kuinka he siellä
pikku lusikoillaan nävertelevät ruokien kimpussa!"
Niin hän lasten mielihalujen tuntemustaan noudattaen edelleen innolla
kuvaili pikku tonttujen kemuja, kunnes hän ei osannut enempää ja
sen vuoksi ryhtyi lopettamaan, vallankin kun sateenkaarikin oli jo
vaalistunut ja viimeinen illankajastus väistyi hämyn tieltä.
"Kun he nyt ovat kyllikseen syöneet ja juoneet ja nuoruuden sekä
miehuuden päivistään ynnä vanhuuden kokemuksistaan jutelleet,
nousevat he kaikki äkkiä ylös, pudistavat toistamiseen ja tällä
kertaa mies mieheltä käyden toistensa käsiä, lausuen hiukan
alakuloisina: 'Toivon olevamme ravitut!'
"Äkkiä he sitten taas etsivät uloskäytävän ja alkavat siitä,
eillimmäisten kantapäille astuksien ja toisiaan selkään tyrkkien
ulos tungeksia, kunnes kaikki ovat kadonneet ja salissa olevat
pöydät tavaroineen seisovat tyhjinä. Jälelle jää vain yksi ainoa
neitsykäinen, kaikista nuorin, joka on noin kahdeksan vuoden
vanha, mikä meillä vastaisi noin kahtakymmentä vuotta. Hänen
velvollisuutenaan on puhdistaa kaikki astiat, kuivata ne ja lukita
rautaiseen kirstuun, jonka hän hautaa maahan siinä kohti, missä
sateenkaari seisoi. Tässä toimessa häntä auttavat nuo kymmenen
ritaria, jotka sen aikaa ovat viipyneet ulkopuolella ja nukkuneet
pois juhlahumalansa. Ja kuten talonpojat rajakiviä pystyttäessään
panevat hautaan ensin tiilensiruja todistajiksi, kuten he sanovat,
niin hekin heittävät alas ensin nuo ravunkuoret ja menevät sen
jälkeen pois paneutuakseen levolle. Mutta mitäpäs nyt tekeekään tuo
viimeinen pikku neitsyt? Hän ottaa selkäänsä säkin, jossa hänen oma
kultalautasensa on ollut ja sauvan käteensä sekä lähtee ypö yksinään
vaeltamaan kauas pois, viedäkseen muiston sammuneesta suvustaan
toisille samanlaisille ihmisille. Sanotaanpa niinkin tapahtuneen,
että sellainen henkilö muilla mailla on onnistunut pääsemään
naimisiin jonkun nuoremman suvun jäsenen kanssa."
Tässä vaikeni rouva Maria Salander, käyden sentään jonkun verran
alakuloiseksi tuosta lapsille kuvittelemastaan näytelmästä, samalla
kuin nämä pysyivät vielä hetkisen äänettöminä, muistellen tuota satua
joka haihtui pois kuten sateenkaarikin. Tuskin näkivät he enää tuon
viimeisen neitsykäisen sauvoineen ja lautasineen häviävän ruohistoon
ja pellonvakoon.
Silloin nousi äiti ylös; jostakin mieleenjohtumasta astui hän
reippaasti kaapilleen, avasi ovet, veti laatikot ulos ja yhdestä
niistä otti hän pienen rasian, missä oli muuan kultakoriste. Kun tuo
vaatimaton aarre oli hänen miehensä antama morsiuslahja, ei hänen
sopinut sitä käyttää aikomaansa tarpeeseen, eikä se ollutkaan se
jota hän etsi. Mutta muiden pikku kapineiden alla oli siellä myöskin
pieni paperikäärö, jonka hän otti esille ja avasi. Kimalteleva
kultainen sateenkaarilautanen tuli sieltä esiin, nimittäin ikivanha
brakteaatti-niminen kupera raha. Sellaisia vanhanaikaisia rahoja
säilytettiin ennen mielellään hyvinvoivissa perheissä ja käytettiin
vain erikoistapauksissa kumminlahjana. Myöskin Maria Salander
oli tuon kädessään olevan kappaleen saanut kastetilaisuudessa
kapalovyöhönsä ja nyt odottamatta muisti omistavansa sellaisen.
Koveralla puolen oli epätäydellinen miehenpää kaiverrettuna ja
kuvan vieressä oli hajanaisin kirjaimin nimi "Heinricius rex"
Paperiliuskalla oli Salanderin käsialalla kirjoitettu ilmoitus, että
kullan arvo on kymmenen frangia, mutta että myyntiarvo voisi nousta
kymmenkertaiseksi tai vieläkin suuremmaksi.
Hän ihmetteli itsekseen, ettei hän ennen ollut tätä pelastuskeinoa
ajatellut. Hänestä näytti melkein kuin hän itsekin olisi tuollainen
ulos vaeltanut pikku vuorelaisnainen, joka vieraalla maalla on saanut
joukon lapsukaisia ja jonka nyt täytyy ylläpidokseen myydä perimänsä
kultalautanen.
"Nyt ei hätää!" sanoi hän heille, "vielä tämä lyhyt yö täytyy meidän
paastota tai paremminkin nukkua; huomenna varhain menemme taas
kaupunkiin, myymme tämän muistorahan ja elämme kuin markkinoilla!"
Lapset silmäilivät häntä epäillen; he näyttivät pitävän tuota puhetta
jatkona sadulle, jonka uskottavuus tuntui vähenevän sikäli kuin nälkä
alkoi uudelleen herätä.
Silloin kilahti ovikello. Se oli Martti Salander, joka raha-asiainsa
takia kaupungilla kierreltyään oli vielä asemalta hakenut
matkakapineensa ja kirstunsa ja parilla miehellä tuottanut ne tänne,
ettei hän omaistensa luo aivan tyhjänä ilmestyisi; omituista, mutta
anteeksiannettavaa itsensä pettämistä.
Jo ennenkuin rouva oli kerinnyt tulta sytyttää, seisoi hän
avonaisella huoneen ovella, sanoen liikutetulla ja matalalla äänellä
sinne puolihämärään, jossa hän eroitti vain epäselviä ihmishaahmoja:
"Hyvää iltaa!"
Hänen äänensä tuntien kohotti rouva kätensä ja hämmästyksestä
raukeana käveli hitaasti häntä kohti ja vaipui hänen kaulaansa,
alkaen heti perään ilosta itkeä.
"Ah, oma mieheni!" sanoi hän puoleksi tukehtuneella äänellä, "tuletko
sinä? Oletko viimeinkin kotona?"
"Kyllä, oma Mariani! ja minä tunnen sen ennenkuin voin sinua
nähdäkään, että sinä olet minun uskollinen, hellä puolisoni, kokonaan
minun oma vaimoni!" sanoi hän pitäessään häntä lujasti käsistä ja
silittäessään hänen hartioitaan, käsivarsiaan ja hienohipiäisiä
poskiaan.
Rouva sulki hänen suunsa suudelmilla ja lausui häntä syleilystään
päästämättä: "Lapset, sytyttäkäähän toki lamppu, että isä teidät
näkee".
Sen tekivät molemmat tytöt ja kun huoneessa tuli valoisa, jäivät he
veljensä kanssa riviin seisomaan. Tytöt olivat erottaessa olleet
kahden ja kolmen vuoden ijässä ja oli heillä vielä hämärä muisto
isästä; he tunsivat hänen senvuoksi lapsenomaisen hyvän tahtonsa
avulla. Puoleksi tuttavallisesti, puoleksi uteliaasti katselivat
he häntä. Arnold poika sitävastoin oli ollut yhden vuotias eikä
voinut tuntea isää, niin paljon kuin äiti olikin hänestä kertonut.
Hän loi senvuoksi ujosti katseensa alas, heittäen sitten kuitenkin
syrjäsilmäyksen tuohon vieraaseen mieheen joka juuri astui häntä
kohti, kohotti hänen leukaansa, sitten tyttöjen, jonka jälkeen
hän sulki heidät kaikki syliinsä ja suuteli, katsellen heitä yhä
uudelleen.
"Sinä kunnon vaimo", kuiskasi hän, uudelleen häntä syleillen "kuinka
suloisia, sieviä lapsia sinä oletkaan minulle kasvattanut! Ja kuinka
iloinen minä olenkaan, saadessani teille vielä olla avuksi!"
"He ovat myöskin hyviä lapsia!" kuiskasi rouva luottavaisena hänen
korvaansa, kun hän isän tervehtiessä lapsia oli häntä valkean valossa
katsellut, sellaisena kuin hän siinä esiintyi tropiikkiauringon
paahtamana, mutta muutoin tuskin vanhempana kuin seitsemän vuotta
sitten, eikä mitään vierastakaan ollut häneen tarttunut.
Miehet, jotka olivat tuoneet hänen matkatavaransa, koputtivat ovelle
ja pyysivät maksuaan. Rouva Salander osoitti paikan kapineille,
Salander maksoi miehet kuitiksi, jonka jälkeen hän ajatusjuoksuaan
muuttaen, mutta sentään iloisesti, melkein huolettomasti lausui:
"Mutta nyt, rouva emäntä, mitäs sinulla on tarjottavana miehellesi
syötäväksi ja juotavaksi? Minulla on nälkä kuin sudella sillä sitten
aamupäivän en ole paljon mitään nauttinut."
"Me kaikki olemme tänään, vaikka tosin ensi kerran, olleet mitään
syömättä!" sanoi rouva hymyilen, "me olimme juuri ennenkuin sinä
tulit menettäneet viimeisen suuhun pantavan; mutta ole varma, velkaa
me emme ole tehneet muuta kuin mitä yhden kuun leipä ja maito tekee!"
Rävähtämättömin silmin katseli Salander vaimoaan ja lapsiaan,
vuoroonsa kutakin, sanatonna ja syvästi huoaten ikäänkuin tahtoen
sanoa että yhä tulee paremmaksi, kunnes hän puhkesi ääneensä
sanomaan: "Mutta taivaan tähden, Maria, minkätähden sinä sitten olet
minulle kirjoittanut etten minä lähettäisi enää rahaa, kun sanoit
muutenkin tulevasi toimeen?"
"Koska minä ennen tulinkin toimeen", vastasi hän, "ja koska minä
halusin, että sinä saisit pitää hallussasi kaikki ansiosi ja Siis
voisit sitä tehokkaammin toimia!"
"Se ei voi meitä nyt lainkaan auttaa, meidän täytyy syödä, ennen
kaikkea sinun ja lasten! Teilläkö ei siis ole mitään kotona?"
"Ei palaakaan!"
"Meidän on sitten heti mentävä kaupunkiin, etsittävä kunnollinen
ravintola ja tilattava illallinen. Teitä raukkoja, todellakin!
Joutukaa nyt, pukekaa yllenne mitä tarpeellista on. Onko lapsilla
nuttuja ja hattuja?"
Nämä olivat pyrähtäneet jo ulos huoneesta ja palasivat pian takaisin
pyhänuttuineen, kauluksineen ja hattuineen. Äitikin pani päähänsä
parhaan hattunsa, heitti vaipan ympärilleen ja veti hansikkaat
käteensä.
"Kas niin, tänään meille käy paremmin kuin olemme luulleetkaan!"
sanoi hän iloisen liikutettuna pienokaisille, joiden hän toivoi
mieluisasti syövän. Sitten tarttui hän miehensä käsivarteen,
lähettäen lapset edelle. Mutta kun isä näki etuhuoneessa äskeisten
vierasten käyttämät ruoka- ja juoma-astiat, sanoi hän hetkiseksi
pysähtyen: "Onhan täällä sentään syöty ja juotu, vai mistä syystä nuo
astiat on tuossa?"
"On kyllä syöty ja juotu, mutta me olemme sitä vain päältä katsoneet!
Tule, huomenna minä sitten kerron, mimmoinen emäntä minä olen!"
Niin menivät he ulos; äiti sulki ovet ja keveästi kävi kulku
vuoritietä alas, niin voipuneiksi kuin he vasta olivat itsensä
tunteneetkin. Tosin rouva nojausi tukevasti mieheensä, jonka
vastuksista hän ei mitään aavistanut. He kulkivat sillä välin
muutamaa paikkaa kohti, jossa Salander toivoi saavansa olla
häiritsemättä omaistensa parissa; mutta kun he saapuivat muutaman
suuren ja kirkkaasti valaistun puutarhan luo, jossa soittoa
kuunnellen istui paljon väkeä pöytien ääressä, halutti lasten ruveta
siinä viulun ja huilun soittoa kuunnellen nälkäänsä sammuttamaan;
he seisoivat näet hiljaa ja katselivat ikävöiden ristikkoportin
läpi sisään, missä he kaikkialla näkivät katettujen pöytien ääressä
syötävän.
"He ovat oikeassa!" sanoi isä "mikseikäs meillä saisi tänään olla
pöytämusiikkia? Odota heidän kanssaan tässä hetkinen, minä käyn
katselemassa eikö siellä löytyisi jotain nurkkaa, missä me voisimme
keskenämme olla!"
Hän meni taloon ja löysi rakennuksen alakerrasta, salin, jonka
akkunat olivat auki ja jossa istui muutamia ihmisiä; muuan pienempi
sivuhuone oli kuitenkin aivan tyhjä, vaikka siinä seisoikin katettu
pyöreä pöytä. Heti haki hän rouvan ja lapset sisään ja asetti heidät
pöytään, jonka yllä riippui kaasulamppu.
Kuinka tyytyväisinä siinä lapset katselivatkaan ympärilleen, kun he
laskivat kätensä ristiin pöytäliinalle.
Martti Salander ojensi kätensä rinnallaan istuvalle rouvalleen,
sitten pöydän yli lapsille, yhdelle toisensa jälkeen. Hän ei sanonut
kuitenkaan mitään, oli vain onnellinen, unhoittaen kaiken muun.
Tarjoilija tuli ja kysyi mitä he haluavat.
"Maria, käske sinä mitä haluat ja mikä lapsille on mieleen! Minä
sitten luvallanne jälestä parannan, jos sinä olet kovin visu", sanoi
Salander.
"Lämmintä soppaa ei taida olla nyt saatavana?" kysyi rouva
tarjoilijalta.
"On kyllä", vastasi tämä, "konsertti-iltoina on meillä tarjona
täydellinen illallinen".
"Sehän on juuri kuin meitä varten", arveli Salander, "silloinhan
meidän ei tarvitse tässä päätämme sen pahemmin vaivata, eikö totta,
Maria?"
"Minä olen hyvin tyytyväinen!" vastasi tämä iloisena siitä että pääsi
enemmästä huolesta. Nopeasti laittoi tarjoilija pöydän kuntoon. Pian
ilmestyi hän vadinkin kanssa, jossa höyrysi höysteikäs soppa.
"Pankaa se vain pöydälle!" sanoi Salander, "elkääkä pitäkö kiirettä
muuhun ruokaan nähden, sillä me emme aio tässä hätäillä! Ei se silti
teille vahingoksi ole!"
"Hyvä on!" sanoi tarjoilija ja jätti herrasväen yksikseen sopan
ääreen. Kun Salander huomasi, kuinka hauskasti hänen vaimonsa
nojasi tuolin selustaan ja aikoi juuri nousta lautasia täyttämään,
pidätti hän häntä ja ammensi sen sijaan itse sopan, joka tuoksui
kuin ambrosia. Ja kun he juuri tarttuivat lusikoihin, aloitti
ulkona puutarhassa orkesteri repäisevän soittokappaleen, niin
että lapset tuossa pasuunain ja vaskirumpujen jyminässä pistivät
ensimäisen lusikallisen suuhunsa huumautuneina huikeasta nälästä
ja sydämmenriemusta. Tuota aluksi puhjennutta räikkynää seurasi
kuitenkin pian pianokappale, jota yleisö puutarhassa ääneti kuunteli;
he siellä sisällä lusikoitsivat mistään piittaamatta edelleen, kunnes
ulkoa sihahti "sch!", josta Maria rouva säikähti. Lapset nauroivat
sille ja Salander sulki ikkunan.
"Syökää pois, älkääkä olko siitä millännekään!" kehoitti hän. Niin
tapahtuikin ja hetkisen kuluttua istuivat lapset hyvin ravittuina
ja tyytyväisinä kohtalaisen jälkiruuan ääressä. Jokainen heistä oli
saanut lasin viiniä, mutta äiti oli juonut sitä kolme lasia ja isästä
tuntui nyt kuin istuisi hän paratiisissa, kun häntä kohti loisti joka
puolelta kukoistavia, keveästi punoittavia kasvoja iloisin silmin,
ikäänkuin ne olisivat tahtoneet hänelle sanoa, että mitä onni onkaan,
eikö se ole kuin jonkunlainen menehdyksistä pelastava yrtti.
Ainakin sanoi hän ajatuksissaan itselleen: tämä näkemäni on totta,
eikä se mitä minä tiedän!
Lapset tulivat yhä iloisemmiksi; Arnold oli omia aikojaan siirtynyt
aivan isänsä viereen ja sanoi äkkiä: "Mutta isä, etkö tiedä, että
minä olen tänään jo nähnyt sinut, siellä kaivolla, jossa Weidelichin
pojat nauroivat minulle, kun minulla on äiti eikä mammaa!"
Salander oli sitä seuraavien tapausten aikana unhottanut kokonaan
tuon kohtauksen sekä pojan ulkomuodon; nyt hän muisti sen ja
huudahti: "Totta tosiaankin! Missä minun ajatukseni ovatkaan! Kumpa
olisin toki tiennyt, että minä olin niin lähellä omaa vertani!"
Kummastuneena katsahti Maria rouva miestään.
"Oletko sinä sitten jo jälkeen puolisten ollut täällä
läheisyydessämme etkä ole meidän luoksemme tullut?" kysyi hän melkein
huolestuneena. Salander tunsi nyt, että hänen onneton asemansa oli
sittenkin todellisuutta, rohkaisi kuitenkin itsensä, koska sen nyt
kerta niin täytyi olla eikä hän voinut tuota uutta onnettomuuttaan
täällä ja tällä hetkellä ilmaista. Hän kuului niihin, jotka
mieluummin haluaisivat vaieta sellaisesta kuin esimerkiksi erehdys,
johon ovat itse syypäät eikä toisen ilkeys.
"Todellakin", sanoi hän, "olin minä jo kahden aikana matkalla teidän
luoksenne! Varpusessa tapasin minä muutaman vanhan tuttavan, Möni
Wighartin, joka raahasi minut väkipakolla 'Punaiseen mieheen',
siellä sitten juolahti mieleemme mennä asemalta hakemaan minun
matkatavaroitani, että sekin olisi tehtynä; sitten täytyi minun pitää
huolta tullauttamisesta, johon minä sainkin tilaisuuden; sitten minä
matkalla vaihdoin Englannin rahaa, jota minulla oli ja lisäksi muita
pikku toimia, lyhyesti, sellaisiin kului aika ja ilta tuli. Mutta elä
ota niin pahaksesi, se kävi itsestään kuin maailmanmeno".
Rouva oli jo aikaa tyyntynyt ja iloitsi mielessään, että
tuo maailmanmeno oli niin sovittanut, ettei hänen miehensä
tullut vierasten aikana ja ne siten joutuneet jälleennäkemisen
epämieluisiksi todistajiksi.
Vasta yhtätoista käydessä lähtivät he paluumatkalle Kreuzhaldeen.
Kuu oli sillävälin noussut ja sen kirkkaassa kuumotuksessa kulkivat
he edelleen, lapset edellä, jotka pian isän mielihyväksi rupesivat
raikkain äänin ja sointuisasti laulamaan. Rouva ei jättänyt miehensä
käsivartta, hän kyseli, kertoi, jutteli ja antautui kokonaan
nauttimaan suopeasta kohtalonkäänteestä.
Mutta kuta lähemmäs kotia he tulivat, sitä raskaammin alkoi miehen
sydäntä jälleen likistää, sillä se silmänräpäys läheni, jolloin hänen
täytyi vaimo parkansa temmata alas onnen taivaasta.