Kalevalan avain - 11

vastaava paha on: veneensouto selvittää Ilmariselle lopullisesti
psyykillisyyden ja mediumisuuden läksyn, jota hän kävi oppimaan
lähtiessään kosimaan Pohjolan nuorempaa tytärtä; kanteleensoitto taas
selvittää erotuksen oikean ja väärän vaikutusvallan välillä; Sammon otto
erotuksen hyvän ja pahan noituuden välillä; viimeinen ottelu erotuksen
inhimillisen itsevanhurskauden ja jumalallisen uhrautumisen välillä.
Ehkäpä nämä päältä katsoen niin vaikeatajuiset asiat hiukan selviävät,
kun käymme niitä yksitellen selostamaan. Muuan asia on nyt mielessä
pidettävä. Vaikka Kalevalan runossa samporetkeen ottavat osaa Kalevalan
pääsankarit, Väinämöinen, Ilmarinen ja Lemminkäinen, eivät nämä kuvaa
eri henkilöitä psykologisessa tulkinnassa. Yksi on vihitty
totuudenetsijä--Ilmarinen. Väinämöinen ja Lemminkäinen edustavat eri
puolia Ilmarisen omassa itsessä. Väinämöinen on kyllä mestaritietäjä
mutta hän on samalla Ilmarisen tahto ja sisin jumalallinen ääni eli
omatunto, jonka kautta muuten mestarikin puhuu. Lemminkäinen taas on
Ilmarisen sisäinen rakkauden ja autuuden tunne, jonka hän vihkimyksessä
voitti itselleen ja siis tavallaan Pohjan impi uudessa muodossa.


29.
VENEMATKA.

Väinämöinen alussa suostuu Ilmarisen pyyntöön, että Pohjolanmatka
tehtäisiin maitse. »Koska et vielä käsitä asiaa, mennään maitse.»
Etsitään siis hevonen, painetaan päähän kullan päitset ja ajaa
ratustellaan »kahen miehen rantamaata» (39: 127-146).
Syy, miksi Ilmarinen epäilee merta ja tahtoo mennä Pohjolaan maitse, on
sangen luonnollinen. Hän on vastikään tehnyt matkoja Pohjolaan,
sisätajuntansa salattuun maailmaan, unitajunnan avulla, ja matkoista
hänellä on ollut vain huolta ja harmia (Pohjan nuoremman neidin
kosiminen). Kuitenkin hän on tehnyt matkansa »maitse» siinä mielessä,
että on säilyttänyt fyysillisen »maaruumiinsa» päivätajuisen minän. Nyt
hän sitä vastoin ymmärtää Väinämöisen tarkottavan »merimatkalla»
toiselta puolen, että päivätajunnasta on luovuttava, toiselta puolen
että on turvauduttava tuohon vaaralliseen unitajuntaan, jonka tähden ei
tule ihmetellä, että Ilmarinen alussa tuntee rohkeutensa pettävän.[59]
Kauas eivät uroot ole ratsastaneet, ennenkuin tapaavat »purren
itkemässä, venosen valittamassa.» Kun Väinämöinen tiedustaa surun syytä,
vastaa vene:
»...Muut purret, pahatki purret,
Ne aina sotia käyvät...
Minä veistämä venonen,
Satalauta laaittama
Tässä lahon lastuillani,
Venyn veistännäisilläni...»
Silloin Väinämöinen pitää kohtausta kohtalon viittauksena ja virkkaa
lohdutellen:
»Elä itke, puinen pursi,
Vene hankava havise,
Kohta saat sotia käyä,
Tappeloita tallustella!
Lienet pursi luojan luoma,
Luojan luoma, tuojan tuoma...»
Ja, kuulustelun jälkeen, josta käy selville, ettei tämä vene ole toisia
ihmeellisempi, Väinämöinen
Heitti hiekalle hevoisen,
Painoi puuhun marhaminnan,
Ohjat oksalle ojenti,
Lykkäsi venon vesille,
Lauloi purren lainehille.
Tällä episodilla Kalevala tahtoo kuvata, mikä heräymys tapahtuu
Ilmarisen tajunnassa, kuinka hänen käsityksensä Sammon hankinnasta
muuttuvat ja laajentuvat, ja kuinka unimaailmakin esiintyy hänelle
uudessa valossa.
Veneen valitus on kuin heräävän muistin ääni hänen sielussaan. »Etkö
luota enää minuun, Ilmarinen? Olenhan minä paljon vanhempi sinun
päivätajuntaasi. Päivätajuntasi sait, kun viimeksi synnyit maan päälle,
mutta minut sinä sait Pohjolan häissä. Etkö muista, että olet
vihkiytynyt Pohjolan ihanaan impeen? Etkö muista, että puolisosi ja sinä
olitte yhtä minussa? Etkö muista, että päivätajuntasi yhtyessäsi
Pohjolan impeen kasvoi ja laajeni aivankuin maasta taivaaseen? Missä
tajuntasi silloin liikkui, minkä avulla se toimi? Juuri minun! Sinä
säilytit silloin aivoissasi sen tietoisuuden, mikä sinulla oli minussa;
nyt kun sinulla on uudet aivot, olet unohtanut. Mutta herätä muistosi
uudestaan eloon! Kaikki, jotka konsanaan ovat Pohjan immen saaneet ja
lähtevät sotaan Sammon puolesta, käyttävät veneitä semmoisia kuin minä
olen. En minä ole toisia ihmeellisempi.»
Ilmariselle alkaa selvitä, ettei hänen tarvitsekaan turvautua äskeiseen
vaaralliseen unitajuntaan. Se tajunta ja se tajunnanväline, mikä hänellä
on tarjona, on tosin unimaailmasta kotoisin, mutta tämä ei ole itsessään
vaarallista. Vaara oli siinä, että hän tahtoi siirtää päivätajuntansa
unimaailmaan, kun sitä vastoin unimaailman suurempi tajunta vähitellen
on heräävä päivätajunnassa.
Ilmarinen alkaa muistaa, mikä valtava henkinen kokemus hänellä on
menneisyydessä takanaan, ja hänessä herää aivan kuin uusi luottamus
omiin voimiinsa. Ei hänen tarvitse pelätä mitään tajuttomuutta,
heittäytyessään oman salatajuntansa huomaan. Päivätajunnan takana ei
ammota kuilu, ei tyhjä ja pohjaton avaruus, vaan laajempi tajunta,
suurempi ja syvempi tietoisuus, joka jo ennestään on hänelle tuttu.
Ja Ilmarinen ymmärtää, että Sampoa ei muulla keinoin voi tavotellakaan.
Päivätajunta yksin jätettynä ei omin voimin kykene sitä rakentamaan.
Aurinkoinen ruumis on rakennettava sisästä ja ylhäältäpäin, sen siemen
täytyy jo olla olemassa, siemen, joka aivankuin itsestään kehittyy ja
kasvaa. Ja siemen--se on elämän antama silloin kun ihminen ihmiseksi
syntyi. Mutta siitä siemenestä ihminen tuli tietoiseksi vihkimyksessä.
Nyt ei Ilmarinen enää vastustele sisintä ääntänsä, jonka kautta
Väinämöisen viisaus puhuu. Lykätään vene vesille ja järjestetään se
käyttökuntoon: silloinpa Lemminkäinenkin yhtyy matkaan.
Siitä vanha Väinämöinen
Lauloa hyrähtelevi;
Lauloi ensin laitapuolen
Sukapäitä sulhosia,
Sukapäitä, piipioja,
Saapasjalkoja jaloja;
Lauloi toisen laitapuolen
Tinapäitä tyttäriä,
Tinapäitä vaskivöitä,
Kultasormia somia.
Lauloi vielä Väinämöinen
Teljot täytehen väkeä,
Ne on vanhoa väkeä,
I'än kaiken istunutta,
Kuss' oli vähän sioa
Nuorukaisilta esinnä.
Tästä näkyy, mikä ihmeellinen vene ja mikä ihmeellinen matka on
kysymyksessä. Väinämöinen laulaa veneen täyteen väkeä; mutta ne eivät
ole tavallisia ihmisiä, jotka muualta tänne olisivat saapuneet, vaan
taikavoimalla näkyviin loihdittuja olentoja--mikä näkyy siitäkin,
etteivät saa venettä liikkeelle. Väinämöinen istui perään ja
Pani sulhot soutamahan,
Neiet ilman istumahan;
Sulhot souti, airot notkui,
Eipä matka eistykänä.
Samoin kävi neitosten, samoin vanhain, kun he soutivat: matka ei
edistynyt (39: 303-310). Vasta kun Ilmarinen istui soutamaan, niin
Jopa juoksi puinen pursi,
Pursi juoksi, matka joutui,
Loitos kuului airon loiske,
Kauas hankojen hamina.
Noin Kalevala kertoo, miten Ilmarinen tottui käyttämään uutta
tajunnanvälinettään, Sammon ensimäistä muodostumaa eli n.k.
vesiruumista. Ja runon omat sanat todistavat asiantuntijalle, mistä on
kysymys. Jo nimitys »vene» viittaa siihen, että on puhe tunteitten
unimaailmasta, jonka symbolina yleensä käytetään nimitystä »vesi» (kts.
ed. esim. 13. lukua). Vesiruumis on tunteista muovaeltu, rakkauden
voimasta luotu. Vaan minkätähden on valittu symboliksi vene? Eikö elävä
olento olisi sopiva, esim. hevonen, joka osaa uida? Kun ansiotöistä
puhuttiin, silloin Hiiden ruuna (Tuonelan karhu) vastasi tunteitten
kuohua. Ja puhuuhan Platonkin, että ihminen järkiolentona on ratsastaja,
tunteet ja himot hänessä se ratsu, jota hän ohjaa. Aivan niin, mutta
Kalevalan valitsema venesymboli osottaa hienolla tavalla, ettei enää ole
puhetta tavallisen ihmisen tunneluonnosta, jolla vielä, kuten eläimellä
ainakin, saattaa olla oma tahtonsa; tässä on nyt kysymys vihityn
puhdistuneesta tunne-elämästä, jonka itsekkyys on kuollut ja jota
sentähden paremmin sopii verrata »elottomaan esineeseen», veneeseen,
joka ehdottomasti tottelee ja palvelee omistajaansa.
Mikä kuitenkin ennen kaikkea todistaa, että Kalevala puhuu okkultisesta
tajunnanvälineestä, on se paljous ihmismäisiä olentoja, joita
Väinämöinen loihtii veneen teloille istumaan. Nämä kuvaavat vesiruumiin
kykyjä eli aisteja, joilla tunteitten unimaailmaa tutkitaan, ja minkä
nojalla? Se selviää seuraavasta kahdesta seikasta:
Ensiksikin vesiruumiin aistit eivät ole paikallisia samalla tavalla kuin
fyysillisen ruumiin, vaan »kaikkiallisia», niitä on joka puolella,
edessä ja takana, oikealla ja vasemmalla--koko ruumis on kuin aistin;
eivätkä eri aistit ole erillään toisistaan, vaan kaikki ovat yhdessä:
sama aistin välittää näön, kuulon, tunnon j.n.e. aistimuksia. Voi siis
sanoa, että ihminen vesiruumiissaan näkee, kuulee, tuntee j.n.e. joka
ruumiinsa osalla, mikä seikka on elävästi kuvattu siten, että joka
puolella venettä on ihmismäisiä taikaolentoja.
Toiseksi tunnemaailmassa, unimaailmassa, kun sitä katselemme muodon
kannalta eli niinkuin sanotaan selvänäköisellä silmällä, pukeutuvat
ihmisten tavalliset tunteet ja himot vastaaviin eläinmuotoihin: susiin,
käärmeihin, sikoihin, konniin j.n.e. tai oikeammin kaikenlaisiin
sekasikiöihin, joissa useinkin jokin ruumiinosa--silmä, suu, nokka--on
erityisen pelottava ja silmiinpistävä; tämä varsinkin näkyy kuoleman
jälkeen. Kuta enemmän ihminen tunteissaan puhdistuu, sitä enemmän hänen
tunteittensa ja ajatustensa muodot lähenevät kukkien ja kasvien
ulkonäköä, vieläpä geometristen kuvioiden ja kappalten, kristallien
j.n.e., kuten tapahtuu »kosintaretkeläisen» mietiskelyssä. Ainoastaan
harvoissa tapauksissa vihkimättömän ihmisen ajatus pukeutuu ihmisen
muotoon; tämä esim. tapahtuu, jos hän suurella rakkaudella ajattelee
jotain omaistaan, tahtoen tälle jotain ilmottaa: silloin hänen
ajatuksensa lähtee hänen itsensä näköisenä tuon omaisen luo.
Toisin taas on korkealle kehittyneen tietäjän laita: hänen personalliset
ajatuksensa pukeutuvat aina--milloin hän ei itse toista tahdo--ihmisen
muotoon. Minkätähden? Sentähden että ihmisen muoto myös on symboli. Ja
mitä se kuvaa? Itsetietoisuutta, itsetietoista ajatusta ja järkeä. Jos
tietäjä esim. tahtoo oppilaalleen jotain ilmottaa, lähettää hän
ajatuksen herkän oppilaansa luo. Ajatus toimii tietäjän näköisenä
elävänä olentona ja suorittaa tehtävänsä kuin lähetti ainakin
palatakseen sitten takaisin lähettäjänsä luo. Jos tietäjä tahtoo jostain
asiasta selvyyttä, hän samoin lähettää ajatuksen sitä selvyyttä
hakemaan, ja ajatus palaa hänen luoksensa tarpeellinen tieto mukanaan.
Tunteitten herkässä unikuvamaailmassa muoto on sisällönmukainen; siellä
voivat pettää ainoastaan ne, jotka sen maailman lakeja ja voimia
hallitsevat. Ihmiset, jotka siinä ovat avuttomain lasten kaltaisia,
paljastavat itsensä paljaalla olemisellaan.
Kun vesiruumiin kykyjä ja aisteja kuvataan ihmisennäköisiksi, merkitsee
tämä siis, että niitä kehitetään itsetoimiviksi ja itsetietoisiksi. On
aivankuin jokaiseen vesiruumiin kykyyn olisi siirretty ihmisen
päivätajuinen minä! Tästä ymmärrämme, kuinka laaja ja monipuolinen
fyysilliseen aivotajuntaan verrattuna on hänen unimaailmassa toimivan
veneensä tajunta. Noilla organisoiduilla kyvyillä ja aisteilla hän
tutkii sitä puolta sisätajuntaansa ja vastaavaa näkymätöntä kosmosta,
jota »vedeksi» kutsutaan; niinpä hän esim. näyissä tutkii ihmissielun
eri tunnetiloja, vainajien kohtaloa kuoleman jälkeen tuonelassa ja
taivaissa. Mutta aivan niinkuin Kalevalan runossa kuvataan, nuo
itsetoimivat kyvyt sinään eivät liikuta venettä: Ilmarinen yksin,
ihminen itse, on venosensa hallitsija ja käyttäjä, ja Väinämöinen,
viisauden jumalallinen omatunto, pitää perää.
Miksi Lemminkäinen liittyy seurueeseen, olemme jo edellä selittäneet.
Ilmarisen muistot heräävät ja sen kautta hän ikäänkuin uudestaan yhtyy
korkeampaan tunne-minäänsä, jota Lemminkäinen nyt edustaa.


30.
KANTELEEN SOITTO.

Seuraava aste aurinkoruumiin laatimisessa on n.k. ilmaruumiin
organisoiminen eli kuten Kalevala sanoo »kanteleen teko». Tämä ei ole
uusi käyttöväline, vaan vesiruumiin »uudestasyntyminen», sen
varustaminen uusilla kyvyillä, niin että uusi puoli näkymättömästä
maailmasta avautuu ihmisen tutkittavaksi.
Sampolaisten matka kulki rauhallisesti eteenpäin. Heidän onnensa tarttui
toisiinkin näkymättömän maailman olentoihin. Vaka vanha Väinämöinen
Laski laulellen vesiä,
Ilon lyöen lainehia.
Neiet niemien nenissä
Katselevat, kuuntelevat:
»Mi lienee ilo merellä,
Mikä laulu lainehilla,
Ilo entistä parempi
Laulu muita laatuisampi?»
Matka kulki »maavesiä, suovesiä ja koskenvesiä». Koskistakin
onnellisesti suoriuduttiin:
Itse vanha Väinämöinen
Laskea karehtelevi,
Laski louhien lomitse
Noita kuohuja kovia,
Eikä puutu puinen pursi,
Vene tietäjän takellu.
Mutta sitten ilmaantui äkkiä este ja tie sampolaisilta nousi pystyyn:
Äsken tuonne tultuansa
Noille väljille vesille
Puuttui pursi juoksemasta,
Venonen pakenemasta;
Pursi puuttuvi lujahan,
Vene vieremättömäksi.
Ja kun estettä tutkittiin, oliko kivi vaiko hako, huomattiin, että vene
istuikin »hauin hartioilla». Ennenkuin etenemme, täytyy meidänkin nyt
tutkia, mikä tämä »hauki» on.
Nimi tuo mieleemme »suuren suomuhauin», jonka Ilmarinen kolmantena
ansiotyönään pyydysti Tuonelan joesta, ja miltei odotamme, että tälläkin
kohden Kalevala kutsuisi jokea »Tuonelan joeksi». »Hauen pyydystäminen»
tarkotti silloin, että Ilmarisen tuli vaikuttaa puhdistavasti
tapoihinsa, kykyihinsä, vaistoihinsa, jotka asuivat sisätajunnassa ja
samalla fyysillisen ruumiin näkymättömässä eetteripuoliskossa. Onkohan
sillä nytkin samporetkellä sama merkitys? On, vaikka Ilmarinen ei nyt
lähestykään sitä päivätajunnan puolelta, vaan sisätajunnan, siis ei
fyysillisessä, vaan näkymättömässä maailmassa. Matka käy sampolaisena
minuudesta alaspäin ruumista kohti eikä päinvastoin niinkuin
kosintaretkeläisenä. Senpätähden saattaa olla viittaamatta siihen, että
hauki on Tuonelan joessa--vaikka se siinä onkin.[60]
Nytkin ovat kysymyksessä tavat, kyvyt, vaistot ja fyysillisen ruumiin
näkymätön eetteripuoli. Liikkuen ja toimien vapaasti vesiruumiissaan
ihminen tarttuu kiinni eetteriruumiin haukeen: mitä tämä on?
Yksinkertaisesti sitä, että hän ei vielä kykene siirtämään salaista
vesiruumistajuntaansa fyysillisiin aivoihin eli päivätajuntaansa. Hänen
itsetietoisuutensa ei vielä ole katkeamattomasti jatkuvainen:
päivätajunnassaan hän on Ilmarinen n:o 1, unitajunnassaan Ilmarinen n:o
2. Tämä Ilmarinen n:o 2 on paljon kehittyneempi ja kyvykkäämpi kuin n:o
1. Se on tietoinen päivätajuisesta--paljon pienemmästä--Ilmarisesta,
mutta päivätajuisella Ilmarisella on vain katkonaisia muistoja
yöllisestä kaksoisveljestään, ja tämän suuremmat kyvyt ilmenevät
päivätajunnassa vain tilapäisinä taikatapahtumina, näkyinä,
ilmestyksinä, inspiratsioneina j.n.e. Unohduksen tuonelanvirta erottaa
yhä päivätajunnan salatajunnasta. Kehityksen kulku kuitenkin vaatii,
että unohduksen este poistetaan: tietoisuus on saatettava
katkeamattomaksi ja yhtämittaiseksi. Vesiruumiin kyvyt, vaistot ja tavat
on saatettava heräämään fyysillisissä aivoissa.
Mitenkä tämä käy päinsä?
Väinämöinen kehottaa ensin Lemminkäistä estettä poistamaan:
»Veä miekalla vetehen,
Katkaise kala kaheksi!»
Lemminkäinen vetää miekan vyöltänsä ja
Veti miekalla meryttä,
Alta laian laskettavi,
Itse vierähti vetehen,
Kourin aaltohon kohahti.
Kun Lemminkäinen näin huonosti onnistui, puuttui Ilmarinen asiaan:
Tarttui tukkahan urosta,
Nostatti merestä miehen,
Itse tuon sanoiksi virkki:
»Kaikki on mieheksi kyhätty...»
Mutta kun Ilmarinen itse vetää miekkansa läimäyttääkseen kalaa, niin
Miekka murskaksi mureni,
Eipä hauki tiennytkänä.
Väinämöinen tulee apuun, ja hänen tulinen totuudenmiekkansa vie hauilta
hengen:
Siitä vanha Väinämöinen
Nostalti kaloa tuota,
Veti haukia ve'estä:
Hauki katkesi kaheksi,
Pursto pohjahan putosi,
Pää kavahti karpahasen.
Nyt vene taas lähtee liikkeelle, ja Väinämöinen ohjaa rantaan, jossa
hauin pääpala keitetään ja syödään murkinaksi (40: 173-204).
Tällä hieman leikillisellä kuvauksellaan Kalevala nähtävästi on tahtonut
painostaa, miten on vaikea tuo fyysillisen aivotajunnan haltuunsaotto ja
tajuttomuusrajan poistaminen päivä- ja salatajunnan väliltä. Ei se käy
kädenkäänteessä: ei ensimäisen innostuksen hetkenä (Lemminkäinen) eikä
uljaan itsetunnon avulla (Ilmarinen), vaan ainoastaan tyystin harkitulla
ja rauhallisella voimanponnistuksella. Mitä nimittäin on tehtävä, jotta
vesiruumis esteettä voisi vaikuttaa eetteriruumiiseen ja sen kautta
aivoihin? On herätettävä fyysillisen ruumiin näkymättömässä
kaksoispuolessa täyteen toimintaan aivoja vastaava voimakeskus, joka
silloin päästää tietoisuuden esteettä läpi; toimien vain
luonnonmukaisesti se on kuin pyörre, joka nielee tajunnan ja ikäänkuin
lyö sen tainnoksiin. Ainoa, joka on oikeutettu ja kyvykäs sitä
herättämään, on »hengen miekka»: selvä käsitys suoritettavasta
tehtävästä, luja usko vaikuttimen epäitsekkyyteen ja kärsivällinen
ponnistus. Miekka suunnataan aivoja vastaavaan keskukseen, »hauen
pääpuoli» syödään, ja salainen tajunta avautuu fyysillisissä aivoissa.
Nyt on ihminen tilaisuudessa päivälläkin käyttämään vesiruumiinsa kykyjä
ja ominaisuuksia. Se mikä ennen oli tilapäistä ja silloin tällöin
ilmoille puhkeavaa, se muuttuu nyt pysyväiseksi ominaisuudeksi. Jos
pyrkijä esim. oli kehittänyt vesiruumiinsa salaista havaitsemiskykyä,
tulee hän nyt todella selvä- ja kaukonäköiseksi; hän ei tahtomattaan
vedä näkymätöntä maailmaa luokseen, niinkuin mediumi tai psyykillinen
henkilö, vaan liikkuu siinä kuin vapaa ja itsensä hallitseva kansalainen
ainakin. Jos hän taas vesiruumiissaan työskennellen entisen luonteensa
nojalla on oppinut seurustelemaan näkymättömän maailman korkeampien
olentojen (jumalien, enkelien, luonnottarien, tietäjien) kanssa ja
vastaanottanut heiltä innostavia vaikutelmia (mikä fyysillisesti on
näkynyt esim. hänen taiteellisesti luovassa toiminnassaan ja yleensä
n.k. nerokkuudesssa), on hän nyt tilaisuudessa aivan kuin vaeltamaan
yhtämittaisessa inspiratsionitilassa--hän aina saa tuntea itsensä
kuninkaaksi ihmisten kesken...
Mutta vielä on vain puolet työstä suoritettu. Vielä on vesiruumis
muutettava ilmaruumiiksi. Kalevala kertookin, kuinka Väinämöinen
katselee ateriasta jääneitä kalanluita kalliolla ja tuumiskelee, mitä
niistäkin voisi tehdä,
»Noista hau'in hampahista,
Leveästä leukaluusta,
Jos oisi sepon pajassa,
Luona taitavan takojan,
Miehen mahtavan käsissä?»
Kun Ilmarinen arvelee, ettei tyhjästä mitään tule, vastaa Väinämöinen,
että niistä tulee vaikka kalanluinen kanteloinen, ja ryhtyy itse heti
työhön:
Laati soiton hau'inluisen,
Suoritti ilon ikuisen.
Kust' on koppa kanteletta?
Hau'in suuren leukaluusta.
Kust' on naulat kanteletta?
Ne on hau'in hampahista.
Kusta kielet kanteletta?
Hivuksista Hiien ruunan.
44:nnen runon toisinnossa kanteleen koppa tehdään itkevästä koivusta,
joka Väinämöiselle oli surujaan ja murheitaan valittanut. Naulat
kanteleeseensa Väinämöinen saa seuraavalla tavalla:
Kasvoi tammi tanhualla,
Puu pitkä pihan perällä,
Tammessa tasaiset oksat,
Joka oksalla omena,
Omenalla kultapyörä,
Kultapyörällä käkönen.
Kun käki kukahtelevi,
Sanoin viisin virkkelevi,
Kulta suusta kumpuavi,
Hopea valahtelevi
Kultaiselle kunnahalle,
Hopeiselle mäelle;
Siitä naulat kantelehen,
Vääntimet visaperähän.
Ja vihdoin kun Väinämöinen lähtee kanteleen kieliä etsimään, hän näkee
immen istuvan aholla ja laulelevan iltansa kuluksi, armasta
odotellessaan. Häneltä Väinämöinen pyytää tukan hapsia kieliksi--ja
saakin:
Antoi impi hapsiansa,
Hienoja hivuksiansa,
Antoi hasta viisi, kuusi,
Sekä seitsemän hivusta;
Siit' on kielet kantelessa,
Ääntimet iki-ilossa.
Ja sitten seuraa molemmissa toisinnoissa ihana ja tuttu esitys kanteleen
soitosta. Ensin uutta konetta koettavat käsitellä muut, saamatta
kuitenkaan aikaan oikeata soittoa. Vihdoin Väinämöinen ottaa kanteleen
polvillensa ja hurmaa soitollansa koko elävän luonnon (40: 241-342; 41
ja 44).
Mieleenpainuvasti Kalevala tässä kertoo, millä tavalla vesiruumis
muutetaan ilmaruumiiksi eli miten kantele saadaan veneeseen. Tämä
kantele muodostetaan eetteriruumiin jaloimmista ja taiteellisimmista
kyvyistä; varsinkin itkevästä koivusta tehty kantele kuvaa, kuinka
runouden ja rakkauden hienoimmat voimat tässä otetaan palvelukseen.
Kanteleen pää on aivoissa ja sen kielet kulkevat sydämen läpi. Kaikki
mitä ihmisessä on pyhää ja kaunista, suurta ja syvää, se kootaan nyt
yhteen ja muodostetaan ikäänkuin soittokoneeksi, jolla kaikkia eläviä ja
kuolleita lohdutetaan, ilahdutetaan, onnellistutetaan.
Ja ken soittajaksi kykenee? Ei kukaan muu kuin Väinämöinen. Ei ihminen
itse, ei vihitty minä, ei muu kuin se viisauden iki-ihanuus, jonka ääni
vihityn jumalhengessä kuuluu.
Tässä onkin Kalevala kuvannut suurta ja merkillistä seikkaa vihityn
mystillis-psykologisessa kehityksessä: kuinka hän vihdoinkin hetkeksi
saavuttaa ikävöimänsä ihanteen, kuinka kerrankin toteutuu hänen
kaihoisa, pitkän pitkä kaipuunsa olla personallisuudessaan yhtä Jumalan
kanssa.
Kanteletta soittaessaan hän tuntee tulleensa Jumalan--Logoksen--voiman
ja vaikutuksen itsetietoiseksi välittäjäksi. Jumalan voima, jumalallinen
elämä ja tajunta täyttää koko aurinkokunnan. »Hänessä me elämme, olemme
ja liikumme.» Ilman Logoksemme aurinko-energiaa ei olisi elämää maan
päällä; ilman Hänen aurinkoista tajuntaansa ei olisi tajuntaa
kosmoksessa. Kun kantele muodostuu vihityn sydämen ja aivojen välille,
silloin hän joutuu välittömään yhteyteen Logoksen elämänvoiman kanssa;
hän tulee kuin Jumalan pojaksi, jolla on käytettävänään isänsä pääomia.
Tämä on hänen nousunsa kirkastuksen vuorelle, hänen kruunauksensa
kuolemattomuuden kruunulla.
Kuinka kauniisti Suomen kansan tietäjät ovat tätä kohtaa käsittäneet! He
rakastivat katsella luojaa siltä kannalta, että hän oli työntekijä,
taiteilija, tietäjä. Ja kun he tahtoivat osottaa inhimillistä tietäjää
hänen kirkastuksessaan ja kunniassaan, asettivat he hänet »ilokivelle,
laulupaaelle, hopeiselle mäelle, kultaiselle kunnahalle» (41: 5-8) ja
antoivat hänen käteensä kanteleen, josta luojan onnea uhkuva elämä
sävelten aalloilla tunkesi luotujen sydämiin.
Kun vesiruumis muuttuu ilmaruumiiksi, täyttyy vihitty »Pyhällä
Hengellä». Hänen kasvonsa loistavat ja ihmiset tuntevat hurmaantuvansa
ja häntä palvovansa. Tämä tietenkään ei ole pysyväistä. Se on »lahja
ylhäältä». Se tapahtuu silloin, kun Logos tahtoo ja tarvitsee. »Tuuli
puhaltaa, missä tahtoo, ja sinä kuulet sen huminan, mutta et tiedä,
mistä se tulee ja minne se menee; niin on laita jokaisen, joka on
syntynyt Hengestä.»[61] Mutta suurta on olla Herran palvelijana ja
Jumalan tahdon täyttäjänä, ikimuistettavan suurta on olla Logoksen
puhetorvena tai Jumalan sormena maan päällä, vaikkei se tapahtuisi kuin
kerran elämässä. Niinkuin Väinämöisen kyynelet sen vaikutukset säilyvät
läpi aikojen »muiksi muuttuneina»:
Helmiksi heristynehet,
Simpsukoiksi siintynehet,
Kuningatarten kunnioiksi,
Valtojen iki-iloiksi.
Eikä sitä kunniaa suoda muille kuin sille, joka on itsensä niin
voittanut kuin Ilmarinen-Väinämöinen, kun hän laulupaadelle istui.
Yhtämittaa ihmiset, tieten ja tietämättään, tahtoen ja tahtomattaan,
vaikuttavat toisiinsa. Heidän vaikutuksensa on milloin hyvä, milloin
paha. Mutta kuolevaista ja haihtuvaa se on siihen päivään saakka,
jolloin Jumala heidän kauttansa vapaasti voi vaikuttaa, jolloin kuolema
on naamionsa heittänyt ja kuolemattomat kasvonsa paljastanut.


31.
SAMMON RYÖSTÖ.

Ennenkuin Sampo eli aurinkoruumis on täysin valmis, on vielä ilmaruumis
muutettava »tuliruumiiksi», ihmisen fyysillinenkin käyttöväline tehtävä
»Jumalan kuvaksi», niin että vihitty tuntee helvetin synkimpiä voimia ja
voi sanoa profetan kanssa: »ja jos vuoteeni laittaisin syvimpään
helvettiin, niin siinäkin olisit sinä, oi Herra».
Fyysillisessä ruumiissa ynnä sen eetterisessä kaksoispuolessa piilevät
näet magian eli tiedon ja vallan syvimmät salaisuudet, ja ennenkuin
pyrkijä oli niitäkin hankkinut, ei muinaissuomalainen viisaus pitänyt
häntä täydellisenä tietäjänä. Koska joitakuita näistä voimista voidaan
herättää itsekkäissä tarkotuksissa, ilman varsinaista henkistä
kehitystä, ainoastaan tarmokkaalla itsekidutuksella, kutsutaan niitä
myös (mustan) noituuden eli mustan magian voimiksi.
Ymmärrämme tämän, jos muistamme, että ihmisen koko olemus on mikrokosmos
eli pienoiskuva siitä aurinkokunnasta, jonka jäsen hän on, ja että hänen
fyysillinen ruumiinsa siis korrespondeeraa kosmoksen suuren ruumiin
kanssa. Voimme sanoa, että samoinkuin ihmisen järki on osa Logoksen
järjestä, heijastus siitä, pienoiskuva siitä, samoin ihmisen aivot
elimenä vastaavat maailmanaivoja ja Jumalankin puhdas järki voi niitä
käyttää; samoinkuin ihmisen rakkaus on osa Jumalan rakkaudesta,
heijastus siitä, pienoiskuva siitä, samoin ihmisen sydän elimenä vastaa
maailman sydäntä ja Jumalankin rajaton sääli voi sen kautta ilmetä.
Mutta ihmisen ruumiissa piilee elimiä, jotka tavallaan ovat
voimakkaampia kuin pää ja sydän, esim. vatsa ja sukupuolielimet. Vatsa
sanoo: minä tarvitsen ravintoa, ja pään täytyy sitä palvella.
Sukupuolielimet sanovat: me tahdomme jatkaa sukua, ja sydän rientää
niitä palvelemaan. Ainoastaan noidaksi pyrkijä sanoo heti päälle: sinä
et saa palvella vatsaa, ja sydämelle: sinä et palvele sukuelimiä, sillä
te molemmat palvelette vain minua, joka olen teidän herranne. Tietäjäksi
pyrkijä tyydyttää vatsansa tarpeita sillä tavalla, että se mielellään
palvelee päätä, ja asettaa heti alussa sukuelimensä sydämen
palvelukseen, mutta ei tekeydy itse ei päänsä eikä sydämensä herraksi,
vaan etsii sitä totuutta, jota hänen päänsä voisi palvella, ja sitä
Jumalan rakkautta, johon hänen sydämensä uppoutuisi. Lopulta kuitenkin
tietäjän täytyy tutkia sekä vatsaa että sukuelimiä ja voittaa ne uudella
tavalla, päästäkseen siten niiden kosmillisten voimien yhteyteen, joita
ne vastaavat. Ja sama on laita toisten fyysillisten elinten ja
korrespondensien. Eikä saa ajatella, että ne ovat »alempia» kuin pää ja
sydän, ei saa niitä halveksia eikä leimata »eläimellisiksi». Luonnossa
ei ole ylempää eikä alempaa, ei parempaa eikä huonompaa; sen suuressa
taloudessa kaikki on hyvää, jokainen asia omalla paikallaan tarkotustaan
vastaava. Ja jos ne arvoasteihin luokitella tahtoisimme, voisimme
päinvastoin kutsua »alempia» voimia »korkeammiksi», koska ne ovat
syvemmällä ja vaikeammin voitettavissa. Sentähden sanotaankin, että
mustan magian eli noituuden voimat ovat viimeiset, jotka valkoinen
tietäjä itselleen hankkii...
Draamallisen jännittävällä tavalla kuvaa Kalevala 42:ssa runossa
tuliruumiin muodostamista, Sammon lopullista omakseenottamista, joka
valkoisessa magiassa tapahtuu sisästäpäin, näkymättömän maailman
puolelta.
Selvällä merellä soudettuna saapuu tietäjän vene Pohjolaan. Uroot
astuvat tupaan, ja Pohjolan emäntä kysyy, mikä miehillä on asia.
Väinämöinen vastaa heti suoraan:
»Sammosta sanomat miesten,
Kirjokannesta urosten;
Saimme sampuen jaolle,
Kirjokannen katselulle.»
»Ei Sampoa jaeta», kiirehtii Pohjan akka sanomaan:
»Ei pyyssä kahen jakoa,
Oravassa miehen kolmen.»
»Kun et anna toista puolta, viemme Sammon kokonaan», päättää
Väinämöinen, ja Louhi tuosta pahastuneena kutsuu talon miehet aseihin.
Mutta Väinämöinen istuu kanneltaan soittamaan ja vaivuttaa soitollaan
Pohjolan väen uneen. Sitten lähtevät uroot Sampoa anastamaan
Pohjolan kivimäestä,
Vaaran vaskisen sisästä,
Yheksän lukon takoa,
Takasalvan kymmenennen.
Väinämöinen laulaa hyrähtelee, Ilmarinen voitelee lukkoja ja saranoita,
ja vahvat ovet ponnahtavat auki.
»Oi sie lieto Lemmin poika,
Ylimmäinen ystäväni,
Mene sampo ottamahan,