Kalevalan avain - 02

epäilys. Hän pudistaa päätään ja huudahtaa: »hullutustahan on tämä puhe
Kalevalasta pyhänä kirjana! Vanhat suomalaisethan olivat uskonnoltaan
animistejä ja manisteja, s.o. luonnon ja vainajainpalvojia, ja heidän
tietäjänsä olivat noitia ja poppamiehiä. Tuosta pakanallisesta
taikauskosta on vasta kristinusko meidän kansamme pelastanut.»
Totta tosiaankin. Uudempi Kalevalaa ja muinaissuomalaisten
elämänkatsomusta käsittelevä tieteellinen kirjallisuus antaa
ehdottomasti tukea lukijan epäilyksille. Ottaaksemme tuoreimman
esimerkin: Kaarle Krohn lausuu toimittamansa »Suomensuvun uskonnot»
-julkaisun alkulauseessa nimenomaan: »vertaileva tutkimus on tullut
siihen tulokseen, että kaikille suomalais-ugrilaisille kansoille
yhteinen uskonnonmuoto on omien manalle menneitten esi-isien
palvonta.»[6] Saman oppineen mieltäkiinnittävä teos »Suomalaisten
runojen uskonto», joka muodostaa yllämainitun julkaisun ensimäisen osan,
tekee sitten kohta kohdalta selkoa esi-isiemme uskonnollisista
käsityksistä, kuvaten suomalaista tietäjää taikatemppuineen, tuonelaa
asujaimineen, luontoa haltioineen, ja myös laajalti kristillisten oppien
vaikutusta vanhoihin pakanallisiin käsityksiin. Muinaissuomalaisten
henkinen elämä saa täten tieteellisen nimityksensä: se on animismia,
koska suomalaiset elävöittivät luontoa ja ikäänkuin varustivat sitä
sielulla (_anima_), se on manismia, koska he palvoivat vainajain henkiä
(_manes_); lisäksi se on shamanismia, koska he uskoivat, että
yliluonnollisia voimia oli muutamilla valituilla poppamiehillä
(_shamani_). Kuinka näin ollen Kalevala voisi olla pyhä kirja kuten
esim. raamattu? Kalevalassa tietenkin kuvastuu esi-isiemme animismi ja
shamanismi: loitsuja täynnä on Kalevala ja palvovia tunteita luontoa
kohtaan!
Onko nyt tällä vastaväitteellä kumottu meidän alkuperäinen lausuntomme
Kalevalasta? On ehkä kristillismielisten ja materialistein kannalta
katsoen, mutta ei mitenkään omasta mielestämme.
Tämän kirjottaja ei ole mikään Kalevala-oppinut sanan akademiallisessa
merkityksessä. Jos hän rohkenee säilyttää oman kantansa ja lausua julki
mielipiteensä, vaikka hyvin tietää oppineen maailman toistaiseksi
pysyttelevän vastakkaisessa leirissä, ei tämä perustu hänen muka
tekemiinsä laajempiin tieteellisiin tutkimuksiin. Semmoisiin hänellä ei
ole ollut tilaisuutta eikä kykyä. Hänen oma rohkea kantansa perustuu
aivan toisenlaisiin tutkimuksiin; minkälaiset nämä tutkimukset ovat,
käynee tästä kirjasta selville. Sitä hän vain tahtoo painostaa, että hän
on aivan vakuutettu oman kantansa totuudesta, samalla kuin hän uskaltaa
epäillä, ovatko oppineet yhtä varmoja omista päätelmistään. Prof. Krohn
esim. uskoo, että Kalevala on syntynyt 700-1100 vaiheilla j.Kr.
Suomessa. Tämä voi korkeintaan pitää paikkansa Kalevalan niin
sanoaksemme muodolliseen syntyyn nähden. Mutta runojen muoto ei ole sama
kuin niiden henkinen sisältö. Muoto on voinut vaihtua aikojen
vaihteessa, sen syntyä voidaan määritellä. Mutta runojen elävä henki on
ikimuinoinen ja muuttumaton, se on kulkenut salassa muodosta muotoon. Ja
tämän kirjottaja epäilee liikaa varmuutta muodollisenkin synnyn suhteen:
ainakin hän uskoo olevan runokatkelmia, jotka ovat tuhansia vuosia
vanhoja. Jääköön siis yhä jatkuvan tieteellisen tutkimuksen tehtäväksi
vielä valaista runojen muodollista syntyä.
Vaikka pidämmekin silmällä oppineen maailman nykyistä kantaa
Kalevalakysymyksessä, ei tämä millään tavalla järkytä omaa kantaamme.
Varmuutemme pohjana ja perustana on osaksi myös se, että me tutkimme
Kalevalan henkistä sisältöä, jota vastoin tiedemiehet ovat rajottuneet
tutkimuksissaan sen muodolliseen sisältöön ja sen ulkoasuun. Ja kuten jo
edellä olemme sanoneet, ymmärtää meidän näkökantaamme _a priori_
ainoastaan sangen vapaamielinen ihminen.
Ihmiskunnan uskonnollisen elämän ja uskonnonmuotojen alalla vallitsee
sama kehityksen, etenemisen ja taantumisen, laki kuin muualla, ja
tutkijat ovat sen nojalla voineet luokittaa uskonnollisen elämän
ilmiöitä suuriin ryhmiin, joissa kehitys alemmasta ylempään selvästi on
nähtävissä. Kristinuskokin joutuu täten omaan asemaansa toisten
uskontojen rinnalla. »Me emme saa jakaa uskonnoita asettamalla
kristinuskoa toiselle puolelle ainoana oikeana, ja kaikkia muita
toiselle, aivan väärinä; mikään uskonto ei ole meistä paljasta
taikauskoa, emmekä kiellä yhdeltäkään Jumalan johtavaa vaikutusta...
Tämän kehitysperiaatteen valossa voimme löytää jotain hyvää
alhaisimmassakin, ja näemme, että hyvä ja oikea, mieluummin kuin paha ja
väärä, on mitättömimmänkin uskonnonjärjestelmän lopullinen päämäärä»,
sanoo nykyajan valistunut tutkimus.[7] Uskonnonmuotojen luokittelussa
joutuu luonnonpalvonta alimpaan asteeseen, muodostaen villikansojen
alkuperäisen uskonnon kaikkialla ja aina. Myöhempää kehitysmuotoa ovat
kansalliset uskonnot, esim. juutalaisten jahvekultti, ja korkeimman
kehityksen ovat saavuttaneet yleismaailmalliset uskonnot, joita
varsinaisesti luetaan vain kaksi: buddhanusko ja kristinusko.
Meidän näkökantamme ei suinkaan sodi tätä luokittelua vastaan. Myönnämme
kehityksen tapahtuneen ja myönnämme, että muinaissuomalaiset tämän
luokittelun nojalla olivat luonnonpalvojia eli animisteja. Meidän
väitteemme tähtää toisaanne. Ihmiskunnan uskonnollinen kehitys on
_eksoteerista_ eli ulkonaista laatua ja on sosialinen ilmiö; mutta
rinnakkain eksoteerisen uskonnonmuodon kanssa on aina kulkenut
_esoteerinen_ eli sisäinen uskonnollinen pyrkimys, joka on yksilöllinen
ilmiö.
Tämä kaipaa selvittelyä.
Uskontotieteen tutkijat mainitsevat kyllä alinomaa semmoisia sanoja kuin
henkimaailma, näkymätön maailma, jumala, tuonela, haltia j.n.e., mutta
varmaankin monelle nämä ovat paljaita kuolleita käsitteitä: he eivät
usko, että niillä olisi vastaavaisuutensa todellisuudessa; näkymätön
maailma on heille semmoisenaan ratkaisematon asia. Toista on
meikäläisten spiritualistein: meille on näkymätön maailma kaikkine
voimineen ja olioineen sanalla sanoen selviö. Ja koska näkyväisessä
maailmassa vallitsee ehdoton lakisiteisyys, on meidän pakko olettaa,
ettei näkymätön maailmakaan ole kaaos, vaan järjestetty kosmos. Senkin
elämää johtavat järkähtämättömät lait. Ruumiillisen rakenteensa puolesta
ihminen on näkyväisen maailman kansalainen ja samoin sielullisen ja
henkisen olemuksensa kautta henkimaailman jäsen. Ero on vain siinä, että
ihmisen suhde fyysilliseen maailmaan on ulkokohtainen eli objektiivinen,
jota vastoin henkimaailma ei toistaiseksi ilmene hänelle objektiivisena,
vaan subjektiivisena eli sisäkohtaisena todellisuutena.
Mutta kun edellytämme, että näkymätön maailma on lakisiteinen kosmos ja
että ihminen oman olemuksensa kautta on sen jäsen, ei meillä ole
järkisyytä sanoa näkymätöntä kosmosta mahdottomaksi tutkia. Voimme
korkeintaan epäillä ihmisen kykyä sitä tutkia, mutta onko meillä täysin
pätevää syytä edes tähän? Mitä me vielä tiedämme ihmishengen
mahdollisuuksista? Kuinka moni niistä, jotka väittävät, että ihminen ei
saata tutkia näkymättömiä, on edes yrittänytkään niitä toden teolla
tutkia?
Ja jos näin paljon myönnämme, miksi emme myöntäisi, että ihmiselle
sisäisenä henkiyksilönä tämä sama mahdollisuus aina on ollut tarjolla?
Perustuuhan koko uskonnollinen elämä kaihoon ja kaipuuseen: kaipuuseen
päästä oikeaan ja hyvään suhteeseen elämän näkymättömiin voimiin
(jumaliin tai jumalaan), mikä kaipuu itsetietoisena ollen ilmenee
totuuden ja tiedon janona. Muuta ei siis ole tarvittu, kuin että tuo
yleisinhimillinen uskonnollinen kaiho jossakin yksilössä on herännyt
itsetietoisuuteen: kohta hän silloin on oivaltanut haluavansa tietoa
totuudesta, tietoa elämästä ja kuolemasta, tietoa näkymättömän maailman
olioista ja elinehdoista; ja pitkä ei silloin askel ole ollut halusta
toimintaan, totuuden kaipuusta totuuden etsimiseen. Ja »ken etsii, hän
löytää.»
Nyt voidaan kysyä: mistä vanhoina sivistymättöminä aikoina johtui, että
ihmisyksilö sai kiinni tuosta totuudenjanostaan? Harvahan tänä
päivänäkään on sen elähyttämä! Emme väitäkään, että kaikki olisivat
tuota kaihoaan ymmärtäneet: yhtä harvinainen ilmiö se oli silloin kuin
nytkin. Mutta syyt, miksi muutamat yksilöt sen tajusivat, ovat
kahdenlaiset. Ensiksi ihminen aina sisimmän olemuksensa puolesta on
ollut sama; niinikään näkymätön maailma on ollut sama; ei se ole
muuttunut uskontojen mukana; ei kristitty yksilönä ole sen kummemmassa
asemassa jumalaan ja henkimaailmaan nähden kuin muinaissuomalainen
pakana; kaikki muutokset ovat vain ulkonaista laatua tai koskevat
joitakin ihmissielun kykyjä: äly terästyy, tunteet moninaistuvat j.n.e.
kulttuurin mukana, mutta ihmisen itse pysyy samana. Toiseksi oletamme,
että ihminen aina on saanut apua korkeammilta olennoilta; häntä on
opastettu, herätetty, opetettu. Ja niin on kaikkina aikoina ja
kaikkialla ollut yksilöitä, joiden sisäinen suhde jumalaan ja
henkimaailmaan on kehittynyt korkealle yli jokapäiväisten ihmisten
suhteen,--yksilöitä, jotka ovat niin sanoaksemme kulkeneet esoteerista
kaitaa tietä tietoon ja jättäneet jälkeensä uskon lavean eksoteerisen
tien.
Tämmöiset ihmiset ovat todellisia tietäjiä, ja heidän henkiset tietonsa
ovat eksoteeristen uskonnonmuotojen sisäisenä sieluna. Kun he tietoaan
ilmaisevat, pukeutuu se luonnonmukaisesti mytologian, teologian tai
filosofian muotoon riippuen siitä, millä ajalla, missä ympäristössä ja
kenelle he puhuvat.
Kun sanomme Kalevalasta, että siinä kuvastuu esi-isäimme viisaus,
tarkotamme, että sen--olkoonpa vaikka animistisen--muodon sisällä
piilee vanhojen suomalaisten tietäjien mysteriotietoa näkymättömän
maailman salaisuuksista. Heidän tietonsa ovat itsessään
yleismaailmallisia ja yleisinhimillisiä, mutta tiedot ovat suomalaisten
tietäjien hankkimia ja suomalaisen sielun heijastamia, ja sentähden
niiden viisautta voi kutsua suomalaiseksi.
Kalevala, jolla nimellä laajemmassa merkityksessä käsitämme kaikkea
muinaissuomalaisten mytologista runoutta, on tällöin todellinen
historiallinen muistomerkki esi-isäimme osallisuudesta elämän ikuisiin
mysterioihin.


5.
IHMISIÄ VAIKO JUMALIA?

Kalevalan sankareita ovat tutkijat pitäneet milloin jumalina, milloin
ihmisinä. V. 1551 ilmestyneessä psalttarin suomennoksen esipuheessa
Mikael Agricola luettelee »hämäläisten ja karjalaisten epäjumalia»,
mainiten sekä Ahdin että Äinemöisen (Väinämöisen), Ilmarisen ja Kalevan
pojat. Hänen näkökantansa jäi ainoana vallalle viime vuosisadan alkuun
saakka, jolloin vasta alettiin epäillä, että Ilmariset, Väinämöiset
j.n.e. olivatkin olleet ihmisiä. Lönnrotkin, samoinkuin Gottlund, oli jo
vakiintunut mielipiteessään, että Väinämöinen oli historiallinen henkilö
eikä tarunomainen jumala. Kalevalan ilmestyttyä jakaantuivat tiedemiehet
kahteen leiriin, joista toiset, kuten Collan ja Castrén, myöhemmin
Donner ja E. Aspelin, puolustivat Kalevalan sankarien jumaluutta, toiset
taas Ahlqvistin tapaan etsivät niiden inhimillistä alkuperää. Nyttemmin
ollaan yleensä sitä mieltä, että Kalevalassa mainitut tietäjät,
Väinämöinen, Ilmarinen, Lemminkäinen y.m. ovat olleet historiallisia
henkilöitä, vaikka legenda on punonut niiden ympärille kaikenlaisia
jumaltarullisia aineksia.
Meidän oma kantamme asiassa ei ole ristiriidassa näiden tieteellisten
mielipiteitten kanssa. Iloitsemme jokaisesta tieteen voitosta. Olemme
vakuutetut siitä, että Kalevalan sankarit ovat olleet historiallisia
henkilöitä; vieläpä uskomme, että nimet ovat _geneerisiä_ eli
jonkunlaisia sukunimiä, niinkuin Hermes (Thot) Egyptissä ja Zarathustra
Persiassa, toisin sanoen, että on ollut eri aikoina eläneitä
Väinämöisiä, Ilmarisia j.n.e. Samalla olemme kuitenkin vakuutetut siitä,
että nimet alkuaan ovat kuvanneet--ei »epäjumalia», kuten Agricola
sanoo, eli siis jumalolentoja, vaan jumalallisia voimia, luovia
hierarkioita eli »taivaallisia sotajoukkoja». Tämmöinen nimien ja
käsitteiden sekaannus on henkisten liikkeiden historiassa tavallinen
asia.
Onhan tieteellinen tosiseikka esim. islantilaisen Eddan suhteen, että
jotkut mytologiset nimet alkuaan olivat historiallisten henkilöiden
nimiä; niinpä runouden jumalan nimi _Brage_ oli tunnetun islantilaisen
runoilijan nimi. Toiselta puolen taas esim. juutalaisten yleinen
_messias_-nimi ja kreikkalainen verbali-adjektiivi
_khristos_(»voideltu»), samoinkuin suomalainen sana »vapahtaja», on
tullut määrätyn henkilön tunnusnimeksi, niin että kun kristityt puhuvat
Messiaasta, Kristuksesta tai Vapahtajasta, tarkottavat he sillä
yksinomaan Jeesus Natsarealaista.
Meidän väitteemme kalevalaisten nimien suhteen on siis, että Väinämöinen
esim. tarkottaa määrättyä jumalallista hierarkiaa, vaikka samalla on
ollut historiallisia henkilöitä nimellä Väinämöinen; kumpiko nimenkäyttö
on alkuperäisempi, ei vaikuta asiaan. On luultavaa, että Väinämöinen
samoinkuin esim. Kristus on kuvannut määrättyä jumalallista voimaa ja
sitten nimenä omistettu henkilöille, joissa tuo samainen voima
erityisesti on ilmennyt. On myös mahdollista--tämä olkoon sanottu
lohdutukseksi niille, joiden mielestä edellinen teoria on fantastinen,
vaikka me pidämme sitä oikeana,--että Väinämöinen on ensin ollut
henkilönimi ja että sillä myöhemmin on kuvattu semmoista jumalallista
ominaisuutta eli toimintaa, josta nimen alkuperäinen kantaja oli
tyypillinen esikuva.[8]
Kun tahdomme oppia tuntemaan Kalevalan henkistä taustaa, niitä
mysteriokuvia, joita sen runoissa piilee, täytyy meidän ennen kaikkea
päästä selville siitä, mitä jumalallisia voimia Kalevalan pääsankarit ja
ominaisnimet edustavat. Kalevalan maailmankatsomus ei ole esitetty
filosofiseen tapaan selvin sanoin, vaan on se puettu runopukuun ja
kuvakielen konkretisiin muotoihin. Meidän huomiomme ei tällöin saa
kiintyä realistisiin pikku seikkoihin, vaan on sen etsittävä suuria
piirteitä ja laajoja näköaloja. Meidän tulee löytää niitä punaisia
lankoja, jotka kulkevat lukuisain runojen läpi.
Ensimäinen luonnollinen kysymyksemme on: puhuuko Kalevala meille
Jumalasta, ja mitä Kalevala meille Jumalasta puhuu? Kristillismieliset
lukijat kiiruhtaisivat heti tähän vastaamaan, ettei Kalevala
tietystikään Jumalasta puhu, sillä eivät vanhat pakanalliset suomalaiset
mitään tienneet monoteismin yhdestä ainoasta Jumalasta. Pinnalta katsoen
saattaa siltä näyttääkin. Kalevala ei puhu Jumalasta kristillisessä
merkityksessä. Mutta onko silti sanottu, että Kalevala ei mitään
Jumalasta tiedä?
Ajatelkaamme vähäsen. Jättäkäämme kerskaileva ja monisanainen »usko»
syrjään ja kysykäämme: mitä me sitten tiedämme Jumalasta? Mitä tiedämme
kaiken elämän ja olemisen alkuperästä? Mitä tiedämme siitä isästä ja
luojasta, joka maailmat syliinsä sulkee? Uskomme saattaa kuiskata »hän
on rakkaus», mutta järkemme on pakotettu tunnustamaan, ettemme tiedä
hänestä muuta kuin mitä hän on itsestään maailmassa ilmottanut. Me
näemme häntä hänen töissään. Koko Siperiassa vallitsi ennen se käsitys,
että ylintä jumalaa ei ihmisen ollut mahdollista rukouksillaan
lähestyä.[9] Ei kukaan filosofi ole kyennyt häntä tyydyttävästi
kuvaamaan, sillä hän on kaikkien kuvien yläpuolella. Vanhat indialaiset
vedaantistit, jotka nousivat filosofisen ajattelun huipulle, sanoivat,
että ehdotonta Parabrahmania ei käynyt millään määritteleminen; ainoa
mitä Jumaluudesta saattoi lausua oli _neeti, neeti_, »ei se ole niin
eikä se ole näin». Ainoastaan ilmennyttä luojaa eli Brahmaata kykeni
ihminen jonkun verran ymmärtämään, kuvaamaan ja palvomaan.
Mitähän jos Kalevalakin on asettunut samalle kannalle, jos senkin
viisaus ilmenee juuri sen äänettömyydessä? Sekään ei puhu Jumalasta
sinään, koska Jumalasta järkemme ei kykene mitään lausumaan, koska
Jumala on se elämä, jota ainoastaan elämän avulla voi oppia tuntemaan;
sekin rajottuu kuvaamaan Jumalan ilmennyksiä maailmassa, s.o.
näkymättömässä maailmassa, niinkuin henkinen tieto ainakin. Kalevala ei
puhu Jumalasta sanoin, koska Kalevala itse on jumalallisen
mysteriotiedon ilmaus.
Mitä sana Kalevala merkitsee?
Substantiivina tietysti »Kalevan koti», mutta jos sekin on alkuaan ollut
laatusana, niinkuin esim. »jumala» myöhempäin tutkijain mielestä, niin
se on saattanut merkitä »Kalevan ominaisuuksilla varustettu». (Vertaa:
vetelä sanasta vesi.) Entä Kaleva? Lönnrot arveli Kalevan merkitsevän
»jotain hirviätä, surmaavaista, ollen yhtä rotua kun sanat kalpa, kalma,
kallo, kalu (ensis), kuolen».[10] Sittemmin hän katsoi sen johtuvan
venäläisestä sanasta _golovaa_, »pää». Castrén taas vertasi sitä
turkkilaiseen sanaan _aalep_, »sankari». Nykyään kielimiehet Ahlqistin
tavalla yhdistävät sitä liettualaiseen sanaan _kálvis_, joka merkitsee
»seppä». Virolainen sana _kalev_ merkitsee herrasmiehen vaatekangasta.
Tämän jälkimmäisen selityksen mukaan sanassa Kaleva siis on sepän ja
herran kaiku. Pitämällä siitä kiinni kysymme: minkä seppä ja minkä herra
on Kaleva mysterionimenä? ja vastaamme: epäilemättä maailman. Maailman
herraa ja luojaa (seppää) kutsuttiin Kalevaksi.[11] Puhuttiinhan
»Kalevan tulesta» (salamasta) niinkuin nykyään puhutaan Herran tulesta,
ja siitä puhuen ymmärrämme Lönnrotinkin selityksen. »Kalevan puu» oli
pyhä puu. Niittyvillaa kutsutaan »Kalevan pojan hiuksiksi» ja tämä
selitetään muistoksi muinaisesta vapaasukuisten oikeudesta pitää pitkää
tukkaa. Miksei se myös voisi muistuttaa sitä seikkaa, että muinaiset
vihityt profetat eli »jumalan pojat» (esim. juutalaisten nasiirit)
antoivat tukkansa vapaasti kasvaa?
Kalevala adjektiivina merkitsisi silloin »luojan eli herran (jumalan)
ominaisuuksilla varustettu» eli yksinkertaisesti »jumalallinen» ja
substantiivina »luojan eli herran koti», tarkottaen korkeimpia
elämäntasoja eli näkymättömän maailman ylempiä vyöhykkeitä, joten siis
Lönnrot todella muinaissuomalaisen hengen inspiroimana valitsi
kirjalleen nimen, joka muistuttaen Danten Divina Commediaa on täynnä
lupauksia sille, joka lähestyy Kalevalaa pyhänä kirjana.
Sillä nimestäänkin päättäen Kalevala puhuu jumalallisista mysterioista.


6.
PYHÄ KOLMINAISUUS.

»Minä uskon kolmiyhteiseen jumalaan, Isään, Poikaan ja Pyhään Henkeen»,
sanoo kristitty ja arvelee, että tämä hänen uskontunnustuksensa on ainoa
laatuaan, erikoisen henkevä ja syvä. Hänelle on suuri yllätys, kun
vertailevan uskontotutkimuksen taholta hänelle selitetään, että
kolminaisuusoppi ei ole erikoisesti kristillinen oppi, vaan on
tavattavissa useissa »pakanallisissakin» uskonnoissa.
Veeda-uskonnon aikana puhuttiin muinaisessa Indiassa kolminaisjumalasta
Indra-Varuna-Agnista, joista Indra oli taivaan, Varuna veden ja Agni
tulen jumala; toinen senaikuinen kolminaisuus oli Vaaju (ilma), Agni
(tuli) ja Suurja (aurinko). Myöhemmin, kun filosofinen ajattelu
järjesteli käsitteitä, sanottiin kolmiyhteyttä _trimurti_ksi eli
»kolmikasvoiksi» ja kolmiyhteyden eri jumalpersonia nimillä Brahmaa,
Vishnu ja Shiva (luoja, ylläpitäjä ja hävittäjä). »Opi, oi hurskas,
ettei ole todellista eroa meidän välillämme; mikä sinulle niin
näyttäytyy, on vain näköä. Ainoa olevainen esiintyy kolmessa muodossa,
mutta hän on yksi», sanotaan Indiassa.
Tunnettu egyptiläinen kolminaisuus oli Osiris-Isis-Horus, mutta vanhassa
Egyptissä oli toisiakin kolminaisuuksia, jotka vaihtelivat ajan ja
paikan mukaan. Thebessä palveltu kolminaisuus oli Amon, Mut ja Khonsu.
Varsinainen egyptiläinen kolminaisuus oli Osiris, Knef ja Ptah. Ptah'ta
palvottiin erityisesti Memfiissä ja muodosti siellä Nefer Tuumin ja
Sekhetin kanssa pyhän kolminaisuuden.
Vanhassa Kaldeassa oli suurin jumalainen kolminaisuus Anu, Bel ja Ea ja
toinen Samas, Sin ja Ishtar (aurinko, kuu ja iltatähti). Vanhassa
Kiinassa oli hallitsijain tapana joka kolmas vuosi uhrata »Hänelle, joka
on yksi ja kolme». Ja muuan sananparsi kuului: »Fo on yksi persona,
mutta hänellä on kolme muotoa.» Vanhojen skandinaavein jumalkolminaisuus
oli Odin, Tor ja Freja ja toinen Odin, Freja ja heidän poikansa Balder.
Juutalaiset kabbalistit puhuivat kolmesta korkeimmasta sefirothista,
jotka olivat Kether (kruunu), Khokhmah (viisaus) ja Binah (ymmärrys),
jotka kaikki olivat En Sof'ista syntyneet ja siinä yhtä.
Nämä esimerkit, joita voisi luetella useampia, riittänevät osottamaan,
että kolminaisuusaate ei ole kristillistä alkuperää. Selvä johtopäätös
tästä tosiseikasta on, että jos pakanalliset opit ovat taikauskoa, on
kristinoppikin; mutta jos itse kolminaisuusopissa on perää, jos sillä on
vastaavaisuutensa luonnon ja elämän todellisuudessa, silloin ovat
pakanalliset opit kotoisin samasta tiedosta ja viisaudesta kuin
kristillisetkin. Että meidän kantamme kallistuu jälkimäisen olettamuksen
puolelle, on tuskin tarvis mainitakaan.
Muuan kolminaisuusopin merkitys on muitta mutkitta selvä jokaiselle.
Yksinkertaisenkin kansan mielikuvitus käsittää kolminaisuuden, joka
ilmaistaan sanoilla isä, äiti ja poika, kuten Egyptissä oli tavallista.
Maailman alkuperää pohtiessaan sai kansa tyydyttävän vastauksen siitä
opista, että maailma oli poika, jonka jumalallinen isä ja äiti yhdessä
olivat synnyttäneet. Eikä tarvinnut syvemmin ajattelevan muuta kuin
filosofisesti käsittää sanoja »isä» ja »äiti» saadakseen hänkin täysin
pätevän selityksen maailman synnystä. Kun hän »isän» sijasta ajatteli
tajuntaa ja »äidin» sijasta »ainetta», oli »poika» eli maailma todella
tulos näiden kahden alkuperusteen yhteistoiminnasta. Tajunta on
itsessään kuin äärettömyyden ja ikuisuuden periaate ja aine kuin
rajotuksen mahdollisuus. Mutta maailma on kuin haihtuviin muotoihin
kahlehdittu ikuinen ja ääretön elämä. Saattaako filosofia sen
järkevämmin ymmärtää ilmenneen olemassaolon alkusyntyä?
Kolminaisuusopilla on kuitenkin toinen merkitys, joka on älyperäisempi
ja salatieteellisempi. Siinä on nimittäin annettu palanen jumalallista
psykologiaa, ja sen valossa käy nimitys kolmiyhteys tajuttavaksi.
Kolminaisuus kuvaa silloin yhtä ainoata jumalallista joukkotajuntaa eli
»olentoa» sen kolmessa eri toimintamuodossa eli »personassa», kuten
kristillinen teologia sanoo.
Tutkiessaan sisäisiä maailmoita tietäjä näet lopulta tapaa Olennon, joka
isänä ja luojana sulkee syliinsä koko aurinkokunnan. Tämä mahtava
personallisuus ei ole koko avaruuden ja olemassaolon alku ja juuri; hän
on ilmennyt jumala, meidän aurinkokuntamme korkein hallitsija, mutta
vain yksi niistä lukemattomista jumalista, jotka avaruuden kansottavat;
hänen veljiänsä ovat toisten aurinkokuntain korkeimmat olennot. Hänen ja
hänen heimolaistensa takana on se ikuinen avaruuden isä, se salattu
jumaluus, josta, kuten edellä sanottiin, ei mitään voi tietää.
Johanneksen evankeliumin alku kuvaa tätä suhdetta yksinkertaisen
kauniisti; sen mukaan teosofisessa kirjallisuudessa on ruvettu kutsumaan
ilmenneitä aurinkojumalia logoksiksi. »Alussa oli Logos (sana eli
järki), ja Logos oli Jumalan tykönä, ja Logos oli Jumala. Hän oli alussa
Jumalan tykönä. Kaikki on saanut syntynsä hänen kauttaan, ja ilman häntä
ei ole syntynyt mitään, mikä on syntynyt.» Jumala on tässä ääretön
salattu elämä, joka itsessään kätkee sekä tajunnan että aineen
mahdollisuudet. Logos on se ilmennyt, niin sanoaksemme yksilöllinen
järki eli tajunta, joka käyttämällä hyväkseen Jumalassa piilevän aineen
eli rajotuksen mahdollisuuden luo maailman.
Tämä Logos eli ilmennyt jumala on kolmiyhteinen, ja kolmiyhteys on ennen
kaikkea psykologinen tosiseikka. Viisaat ovat aina olleet yhtä mieltä
siitä, että ihminen on mikrokosmos eli maailma pienoiskoossa eli
»jumalan kuvaksi luotu». Tutkimalla omaa henkeään saattaa ihminen
sentähden tutkia ja ymmärtää jumalankin syvyyksiä, kuten Paavali sanoo.
Nyt on jokainen ihminen sieluelämässään kolmiyhteinen olento.
Europpalainen sielutiede on kuvannut tätä sanoessaan, että
ihmistajunnassa on kolme tekijää: tieto, tahto ja tunto. Myöhempi
psykologia on kyllä analysissaan osaksi keksinyt useampia tekijöitä,
osaksi havainnut tahdon olemattomaksi, mutta tämä ei mitenkään kumoa
vanhaa jakoa, sillä kysymys näyttää olevan enemmän nimistä kuin
tosiseikoista.[12] Että jako sinään ei ole käsitteellinen, vaan
realistinen tosiseikka, näkyy esim. ihmisen sisäisistä ristiriidoista,
jolloin hänen oma minätajuntansa jakautuu, niin ettei hän tiedä, »mitä
hän tahtoo» tai »mitä olisi valittava». Hän voi kuitenkin ihanteena
kuvitella sieluelämää, jossa tieto eli järki, ajatus, aina kulkisi käsi
kädessä tunteen kanssa ja tahto eli toiminta aina olisi sopusoinnussa
ajatuksen ja tunteen kanssa, ja kaikki kolme yhdessä palvelisivat
korkeinta jumalallista päämäärää.
Ymmärtääksemme vaillinaisella tavallamme ilmenneen jumalan eli Logoksen
psykologiaa täytyy meidän mielessämme kuvitella tämmöistä täydellisen
sopusointuista sieluelämää. Jumalakin on tahtova, tunteva ja tietävä
olento, ja hänessä nämä ominaisuudet eli olemuspuolet ovat korkeimpaan
potenssiin kehittyneet. Jumalan tahto on kuin erityinen persona, jumalan
tunne ja järki samoin, voimmepa vielä puhua kollektiivisesta tajunnasta
ja sanoa, että Logos on kokoamus suurista taivaallisista hierarkioista
eli lukemattomien yksilötajuntain elävä summa, mutta samalla on
muistettava, että kaikki personat ja hierarkiat ovat pohjaltaan yhtä
tajuntaa, itsetietoista, ylevää, mahtavaa.
Logosta tahtona, luovana tahtona, kutsuu kristillinen teologia »isäksi»,
Logosta tuntona, rakastavana tunteena se kutsuu »pojaksi» ja Logosta
tietona, toimivana ajatuksena, järjestävänä järkenä »pyhäksi
hengeksi».[13] (Hindulaisessa kosmogoniassa esim. Brahmaa vastaa pyhää
henkeä, Vishnu poikaa ja Shiva isää, sillä uutta luova tahto on samalla
vanhan hävittäjä.)
Millä kannalla oli nyt vanhojen suomalaisten viisaus tässä kysymyksessä?
Tiesivätkö he Logoksesta ja hänen kolmiyhteydestään? Mitä Kalevala
meille tässä suhteessa opettaa?
Logoksen kolminaisuus ilmenee hänen toiminnassaan. Katsokaamme siis,
mitä Kalevala opettaa maailman luomisesta ja sen täydelliseksi
saattamisesta eli »jumalan pelastustyöstä», kuten kristillinen teologia
sanoo.


7
»NEITSEESTÄ SYNTYNYT».

Jos ensin otamme jumalallisen kolminaisuuden merkityksessä tajunta, aine
ja näiden synnyttämä muoto eli maailma, näemme, että Kalevala
luomiskertomuksessaan antaa paikkansa näille kolmelle tekijälle.
Luomiskertomus on tällöin kertomus Väinämöisen synnystä, kuten R.
Engelberg aivan oikein huomauttaa[14], vaikkakin toisessa mielessä, ja
meidän tulee yksinomaan pitää silmällä tätä merkkitapahtumaa, sillä
Väinämöinen edustaa tässä ilmennyttä elämää eli maailmaa.
Molemmissa Kalevala-laitoksissa mainitaan Väinämöisen emo, vanhassa
ohimennen, uudessa seikkaperäisesti, mutta vanhassa ei mainita mitään
Väinämöisen isästä, joka uuden Kalevalan mukaan on tuuli. Tässä meillä
nyt on alkuperäinen kolminaisuus: tuuli isänä, Ilmatar äitinä ja
Väinämöinen poikana. Tuuli kuvaa tajuntaa eli henkeä, Ilmatar eli »veen
emonen» ainetta ja Väinämöinen kuten sanottu maailmaa, ja koko kuvaus
tuo mieleemme jehovistisen kosmogonian Mooseksen 1 kirjan alussa, jonka
mukaan »jumalan henki liikkui vetten päällä»:
Tuli suuri tuulen puuska,
Iästä vihainen ilma,
Meren kuohuille kohotti,
Lainehille laikahutti.
Tuuli neittä tuuitteli,
Aalto impeä ajeli
Ympäri selän sinisen,
Lakkipäien lainehien;
Tuuli tuuli kohtuiseksi,
Meri paksuksi panevi.
Kun sitten Väinämöisen äiti synnytystuskissaan kääntyy Ukko Ylijumalan
puoleen apua rukoillen, on tämä aivan kuin viittaus siihen, että
kaikkien luovien voimien ja kaikkien tajullisten olentojen takana on
salainen jumaluus, josta ei sen enempää Kalevalassa puhuta.
Prof. Krohn ja hänen koulunsa selittää kyllä mitättömäksi koko
luomisrunon ja Väinämöisen syntymisen, löytäen sen alkuperäisiä aineksia
tautien syntyrunoista, kiikkulauluista ja ties mistä.[15] Tämä saattaa
olla muodollisesti oikein--en kykene asiaa arvostelemaan,--mutta ei
koske runon henkeä. Runon hengessä ilmenee niin selvä alkuperäinen
mysteriokuva, ettei se voi olla minkään sattuman aiheuttama. Ja koko
tässä kuvauksessa on piirre, joka selvästi todistaa runon hengen olevan
tiedon mystillisistä maailmoista kotoisin.
Kun hieman tarkemmin ajattelemme tätä maailmanluomiskertomuksissa
ilmenevää kolminaisuutta, huomaamme, että »pojan» selittäminen
maailmaksi on liian ylimalkainen ja pintapuolinen. Tajunnan ja aineen
yhtymisestä ei muitta mutkitta synny maailma. Hengen äärettömyys ja