Kalevalan avain - 06

Päivän mennä, toisen tulla,
Taas minua tarvitahan,
Katsotahan, kaivatahan
Uuen sammon saattajaksi,
Uuen soiton suoriaksi,
Uuen kuun kulettajaksi,
Uuen päivän päästäjäksi,
Kun ei kuuta, aurinkoa
Eikä ilmaista iloa...»
Kuten muinaisten uskontojen tai nykyaikaisen teosofian tuntijat
tietävät, on eräs toinen oppi mitä läheisimmin liittynyt
jälleensyntymisaatteeseen. Tämä toinen on oppi syyn ja seurauksen eli
syysuhteen laista, jota buddhalaiset nimittävät _karma_-nimellä. Karma
se reinkarnatsionin yhteydessä määrää, minkälainen yksilön ruumistus
kulloinkin on. Ihmisen synnynnäiset ruumiilliset ja henkiset kyvyt ovat
karman »lahjoja», s.o. seurauksia ihmisen omasta menneisyydestä, hänen
itsensä hankkimia ja kehittämiä; perhe ja ympäristö, johon ihmissielu
syntyy, ovat niinikään karman määräämiä, samoin »kohtalon iskut», jotka
ihmisiä elämän aikana kohtaavat. Karmaa miettimällä paraiten selviää,
missä määrin ihmisen tahto on »vapaa».
Suomen kansa on aina lujasti luottanut »kohtaloon» eli »luojaan». »Se on
niin sallittu», on usein ainoa lohdutus murheen hetkenä. Ja monta on
sananlaskua, jotka eri puolilta kuvaavat tätä »fatalismia». Mainitsemme
muutamia:
Eteen tehty kiertää.
Minkä taakseen panee, sen edestään löytää.
Ei sitä sanaa sanota, jonka kannoilla ei ajeta.
Tiellä pitkä kanto kaskessa.
Tulee rikkaastakin köyhä, kerjäläisestäkin kentraali.
Vuoroon vettä soudetaan.
Autuas toisen vahingosta viisastuu, vaivainen omastaan.
Jos minulla olisi entinen aikani ja nykyinen mieleni!
Olen ollut orjanakin, olen orjoa pitänyt.
Enemmän tiedät, kun tänne tulit.
Vahingosta viisaaksi tullaan, ei voikakosta.
Oma vaiva opettaapi toisen vaivaa tuntemahan.
Kun nyt luja sallimususko kestääkseen järjen tulessa miltei vaatimalla
vaatii täydennyksekseen käsityksen jälleensyntymisen laista, tuntuu
luonnolliselta olettaa, että Suomen kansaa on ennen kasvatettu
jälleensyntymisuskon avulla luojaansa ja kohtaloonsa luottamaan, vaikka
toinen puoli kasvatuksesta ja opetuksesta myöhemmin, kristillisellä
ajalla, on joutunut unohduksiin. Edellä mainitut sananlaskutkin saavat
heti laajemman ja kirkkaamman sisällön, jos niitä ajattelee
reinkarnatsionin kannalta. Eihän rikkaasta aina köyhä tule eikä
kerjäläisestä komea sotaherra samassa ruumistuksessa: mutta eri
ruumistuksissa osat todella vaihtelevat niinkuin näyttelijän
näyttämöllä. Kuinka moni ihminen huokaakaan myöhemmin elämässään:
olisipa minulla entinen aikani ja nykyinen mieleni,--jospa saisin niin
kokeneena kuin nyt olen elää elämäni uudestaan, kylläpä silloin
tietäisin, kuinka eläisin. Jälleensyntymisaatteen kannalta tämä uusi
tilaisuus tarjoutuu.
Onhan ihmisiä, joiden mielestä tämä maallinen elämä on vain musta
murheen laakso. He eivät jaksa ajatellakaan, että heidän uudestaan
pitäisi syntyä tänne. Luulemme kuitenkin, että heidän pessimisminsä
johtuu enemmän väärästä katsantokannasta kuin todellisesta kokemuksesta.
Onhan selvää, että maallinen elämä ei tarjoa paljon sille ihmiselle,
joka siltä odottaa nautintoa ja riemua ja onnea. Ihminen, joka semmoista
elämältä odottaa, hän lähtee väärästä edellytyksestä, ja kun elämä ei
tarjoa hänelle nautintoa ilman tuskaa, ei riemua ilman surua, ei onnea
ilman pettymystä, on luonnollista, että hänen »särkynyt (itsekäs)
sydämensä» houkuttelee älyä pessimismin kuiluun. Mutta jos ihminen
lähtee siitä edellytyksestä, minkä jälleensyntyminen tarjoaa, silloin
hänen katsantokantansa muuttuu perin toiseksi ja hän saavuttaa
mielenrauhan, jota ei ole helppo järkyttää.
Jälleensyntymisen kannalta näet ihminen on oman onnensa seppä. Me saamme
sen, minkä itsellemme hankimme. Meidän on tehtävä työtä onnemme
puolesta. Meidän on maksettava joka ilo ja joka nautinto. Elämä antaa
meille lahjaksi vain elämän ja kyvyn tuntea, iloita, olla onnellinen.
Kaiken muun saamme itse hankkia. Niin, peruskykyjämmekin tulee meidän
kasvattaa ja kehittää.
Jos nyt näyttää siltä, että emme saavuta mitä tavottelemme, että
kaikista ponnistuksistamme huolimatta elämä ei toiveitamme täytä, on
tämä tosiaan vain näennäistä. Kun edellytämme, että synnymme tänne
jälleen ja että olemme ennen täällä olleet, ymmärrämme, että olemme nyt
saavuttaneet valmiina sen, minkä ennen olemme halunneet ja että jossain
tulevassa ruumistuksessa varmasti saavutamme mitä nykyään toivomme. Ja
yhtäkaikki meidän ei tarvitse katsoa näin kauas! Ihminen, joka on
vakuutettu elämän puolueettomuudesta ja sen kyvystä vastata meidän
pyyntöihimme, saa omassa elämässään kokea, että hän todella niittää mitä
kylvää. Mitä sadossa on puolinaista ja epätäydellistä, ei ole elämän
aiheuttamaa. Ihmisen oma ihanne on ontunut, hän on itse heikko ja
tietämätön, ja kaikki näkyväinen saavutus on ajasta ja paikasta
riippuvainen! Älyllisesti tasapainoinen ihminen ei odota liikaa, ei
elämältä, eikä itseltään.
Tätä aito suomalaista tasapainoa kasvattaa jälleensyntymisusko. Sen
suuri siveellinen vaikutus on siinä, että se kokonaan muuttaa
käsityksemme kärsimyksestä ja pahasta.
Koska täällä käymme koulua ja elämä on suuri opettajamme, ei kärsimys
olekaan mikään ehdoton paha. Kärsimys on luonnon vastaus meidän
erehdyksiimme. Ei Jumala meille mitään kärsimyksiä lähetä, ei elämä
meitä kärsimyksillä ahdista. Mutta kun me emme ymmärrä käyttää
järkeämme, kun emme kuuntele sydämemme ja omantuntomme ääntä, vaan
annamme vallan eläimellisille vaistoillemme, silloin kutsumme esiin
kärsimyksen ja tuskan jumalattaret inhimillisen olemuksemme syvyyksistä.
»Eteen tehty kiertää». Me itse itseämme rankaisemme, ja elämä meitä
opastaa ja kasvattaa. »Vahingosta viisaaksi tullaan». Kärsimys on vain
näennäinen paha--aistillinen paha, ei henkinen. Kärsimyksellä on
puhdistava voima, herättävä voima, nostava voima, jollei ihminen
toivotonna heittäydy sen tallattavaksi.
Paha ei ole se mitä kärsimme, vaan paha on se mitä teemme. Kärsimys on
pahan sovittamista, mutta paha on se itsekäs tekomme, joka kärsimystä
maailmaan tuo. Tämä on suomalaista viisautta.


16.
TUONELAN TUVILLA.

Mitä vanhojen suomalaisten viisaus on sanonut kuolemasta ja
kuolemanjälkeisestä elämästä? Materialistejä he eivät olleet, sen kaikki
tutkijat myöntävät, käsitystä heillä oli elämän jatkumisesta kuoleman
jälkeen, mutta heidän kuvauksensa tuonelasta ovat synkkiä ja harmaita.
Matti Varonen sanoo väitöskirjassaan: »Usko ihmishengen
kuolemattomuudesta ja elämän jatkumisesta kuoleman jälkeen samanlaisena
kuin se on ollut täällä maan päällä, tavataan kaikkien maailman kansojen
pakanuususkonnon enimmän yhtäpitävänä kohtana, ja siitä johtunut luulo
vainajain henkien liikkumisesta täällä maan päällä, sekä niiden
kunnioittaminen on pakanuususkonnon perusoppeja, jotka ovat kansoihin
varsin syvälle juurtuneet ja niin lujassa pysyneet, että vielä
kristinopin levittyäkin tapaamme näitä hämäriä käsitteitä siihen
sekottuneina».[36] Kaarle Krohn sanoo teoksessaan »Suomalaisten runojen
uskonto»: »Castrén on huomauttanut suomalaisissa runoissa ilmenevän
kaksinaisen käsityksen vainajain olinpaikasta. Toisen mukaan ne
viettivät varjoelämäänsä haudoissaan, toisen mukaan ne kaikki
kokoontuivat määrättyyn maanalaiseen paikkaan, jota nimitettiin
Tuonelaksi eli Manalaksi. Kumpaisessakin tapauksessa Castrén arvelee
niiden olleen riippuvaisia erikoisesta jumaluusolennosta. Hautojen ja
niiden asukkaiden valtias oli nimeltään _Kalma_, mutta Tuonelan eli
Manalan hallitsijoita kutsuttiin nimillä _Tuoni_ ja _Mana_.»[37]
Itse asiassa meidän ei tarvitse kirjottaa mitään uutta tutkielmaa
muinaissuomalaisten kuolemattomuususkosta ja heidän käsityksestään
vainajain elämästä,--sen tutkimuksen tiedemiehemme jo ovat suorittaneet,
ja hyvällä syyllä saatamme suosittaa lukijoillemme edellämainittuja
teoksia. Meidän tehtäväksemme jää vain muutamalla sanalla osottaa, mikä
totuus piilee noiden vanhojen käsitysten takana, jotka tiedemiesten
mielestä ovat niin tuiki taikauskoisia. Tieteelliset tutkijat näet
asettuvat aivan kielteiselle kannalle: kaikki »kummitusjutut» saavat
alkunsa taikauskoisesta tietämättömyydestä ja kristillisen sivistyksen
valo »karkottaa vainajain sielut maan päältä». Vainajain palvominen,
joka on yleinen vanhoilla kansoilla, johtuu siitä, etteivät tunne
totista Jumalaa.
Meidän tulee siis asettua muinaisten tietäjien kannalle ja katsella
kuolemanasioita heidän silmillään. Tämän osaamme tehdä, jos annamme
teosofisen maailmankatsomuksen lyhyesti kertoa meille, mitä aikain
viisaus perustuen lukemattomain tutkijain yliaistillisiin kokemuksiin ja
tutkimuksiin opettaa ihmisen haudantakaisesta elämästä.[38]
Tämä elämä, jonka ihminen viettää henkimaailmassa kahden fyysillisen
ruumistuman välillä, jakautuu luonnonmukaisesti kolmeen jaksoon eli
periodiin. Ensimäinen on sieluntuskien periodi, jossa ihminen oppii
tuntemaan oman pahuutensa, mikäli sitä hänessä on ilmennyt äsken
päättyneen elämänsä aikana: hänen muistonsa elävöityvät, hän kohtaa tai
on kohtaavinaan niitä ihmisiä, joille hän on kärsimyksiä aiheuttanut, ja
hän tuntee nyt itsessään heidän kärsimyksensä, ymmärtää ja katuu; häntä
neuvotaan, opetetaan ja ohjataan oikealle tielle; tätä tilaa eli
maailmaa kutsutaan tuonelaksi, kaamalookaksi (»himola»), kiirastuleksi,
joka puhdistaa, astralimaailmaksi y.m. Toinen jakso on ylevän ilon ja
autuuden taivaallinen periodi, jossa ihminen jatkaa maallista elämäänsä
siinä määrin, missä tämä oli onnellinen, kaunis ja viaton; hän ikäänkuin
kuolee pois tuonelasta ja syntyy uudestaan maailmaan, jossa ei ole
kärsimystä eikä pahaa; hänen ihanimmat unelmansa toteutuvat: mitä
tahansa hän on onnesta kuvitellut, se nyt elävänä nousee hänen eteensä;
kaikki rakastamansa ihmiset ja elävät olennot häntä ympäröivät; tätä
tilaa eli maailmaa kutsutaan taivaaksi, deevakhaaniksi (»jumalien
maaksi»), paratiisiksi, älymaailmaksi y.m. Kolmas periodi on
valmistautumista uutta maallista elämää varten: onnensa ja
kiitollisuutensa huipulla ihminen alkaa ajatella uutta ruumistusta,
jossa taas olisi tilaisuudessa kokemaan ja oppimaan, hankkimaan uusia
hyveitä ja kykyjä ja koettelemaan vastahankituita; hän heittäytyy oman
henkensä helmaan ja syleily on niin valtava, että vanha personallisuus
häipyy unholaan, haihtuu; kun sitten »laskeutuminen aineeseen» jälleen
tapahtuu ja kun sopivat vanhemmat on löydetty, alkaa uusi personallinen
minä vähitellen muodostua, ja uusi ihmislapsi syntyy fyysilliseen
maailmaan.
Nyt on huomattava, että tämän maailman ja tuonelan rajalla on olemassa
välitila, eetterinen, puoliaineellinen, jonka läpi normaalivainaja
kulkee tajuttomana ja joka erottaa hänet fyysillisestä maailmasta, kun
hän kerran tuonelaan on joutunut. Mutta jos vainaja syystä tai toisesta
tuntee vetäymystä maalliseen elämään, saattaa hän jäädä tähän
puoliaineelliseen välitilaan tai palata siihen ajoittain tuonelasta.
Kummassakin tapauksessa hän silloin joutuu kosketukseen fyysillisen
maailman kanssa ja voi seurustella elävien kanssa joko kummittelemalla
tai mediumein välityksellä.
Että muinaissuomalaiset tietäjät tunsivat näitä luonnon tosiseikkoja,
näkyy selvästi jo Kalevalasta, jonka 16 ja 17 runoissa kerrotaan
Väinämöisen matkasta tuonelaan ja Antero Vipusen luo. Väinämöinen ei ole
mikään vainaja, vaan elävä totuudenetsijä, joka omasta alotteestaan
lähtee manalaan kolme puuttuvaa sanaa etsimään, samoinkuin
kreikkalaisten Orfeus laskeutui tartarokseen Eurydikeänsä etsimään. Ja
vaikka Kalevala ei paljon kerro Väinämöisen havainnoista tuonelan elämän
suhteen, antaa se hänen kuitenkin lausua nuo varottavat sanat:
»Elkätte imeisen lapset
Sinä ilmoisna ikänä
Tehkö syytä syyttömälle,
Vikoa viattomalle!
Pahoin palkka maksetahan
Tuolla Tuonelan koissa:
Sia on siellä syyllisillä,
Vuotehet viallisilla,
Alus kuumista kivistä,
Palavoista paateroista,
Peitto kyistä, käärmehistä,
Tuonen toukista kuottu!»
Näiden sanojen seikkaperäinen totuus käy edellisestä selville. Ne
kuvaavat ytimekkäällä tavalla, kuinka paha saa palkkansa manalassa.
Kun ei Väinämöinen löydä etsimiänsä sanoja tuonelasta, saa hän
muutamalta paimenelta neuvon lähteä Antero Vipusen luo:
»Saat tuolta sata sanoa,
Tuhat virren tutkelmusta
Suusta Antero Vipusen,
Vatsasta vara-väkevän...»
Matkan vaikeudet eivät pelota Väinämöistä, joka saapuu vanhan
jättiläistietäjän luo ja herättää hänet kuolonunestaan. Jättiläinen
nielaisee Väinämöisen ja jos Väinämöinen olisi ollut tavallinen
kuolevainen, olisi hänen käynyt, niinkuin Vipunen itse ilmottaa toisten
käyneen:
»Jo olen jotaki syönyt,
Syönyt uuhta, syönyt vuohta,
Syönyt lehmeä mahoa,
Syönyt karjua sikoa,
En ole vielä mointa syönyt,
En tämän palan makuista...
Mi sinä lienet miehiäsi,
Ja kuka urohiasi,
Jo olen syönyt sa'an urosta,
Tuhonnut tuhannen miestä,
Enpä liene mointa syönyt,
Syet suuhuni tulevat,
Kekälehet kielelleni,
Rauan kuonat kulkkuhuni.»
Mutta Väinämöinen on tietäjä itse, viisas totuudenetsijä, joka
hillitsemällä itseään käy pelkäämättä kohti päämääräänsä. Hän ei
hellitä, ennenkuin Antero Vipunen suostuu jakamaan hänelle tietojansa:
Silloin virsikäs Vipunen,
Tuo vanha vara-väkevä,
Jonk' oli suussa suuri tieto,
Mahti ponnetoin povessa,
Aukaisi sanaisen arkun,
Virsilippahan levitti,
Lauloaksensa hyviä,
Parahia pannaksensa,
Noita syntyjä syviä,
Ajan alkuluottehia,
Joit' ei laula kaikki lapset,
Ymmärrä yhet urohot
Tällä inhalla iällä,
Katovalla kannikalla.
Kuka nyt on Antero Vipunen tai mitä tämä tietorikas jättiläinen kuvaa?
Mitä muuta kuin juuri sitä luonnon tajuntaa eli maailmaa, jossa vainajat
taivastilaansa viettävät! Vipunen nukkuu: niin on tosiaan taivasta
verrattu unennäöksi, rauhalliseksi levoksi. Vipunen syö kaikki: niin
tosiaan vainajat taivastilan päättyessä ovat kadottaneet personallisen
itsetietoisuutensa. Vipunen manaa pois Väinämöistä, joka hänelle
häiriötä ja tuskaa tuottaa: niin tosiaan kärsimys ja paha ei saa ylettyä
taivaaseen. Mutta kun Vipunen on voitettu, avaa hän Väinämöiselle
tietonsa aarteet: niin todella käy sille ihmiselle, joka Väinämöisen
tavalla osaa säilyttää itsetajuntansa keskellä taivasmaailman mahtavia
pyörteitä; luonnon muisti hänelle avautuu ja hän saa lukea sitä »elämän
kirjaa», joka säilyttää muiston kaikesta mitä on tapahtunut maailman
alusta saakka.[39] Antero Vipunen kuvaa sitä suurta, salaista
luonnonkirjaa, jota lukemalla yksin voi tietäjäksi kohota. Jokainen
vainaja joutuu sitä lukemaan--sekä tuonelassa että taivaissa; mutta
useimmat eivät osaa siitä muuta lukea kuin oman menneen elämänsä.
Onnellinen Väinämöinen ja hänen kaltaisensa etsijät, joita ei oman
itsensä ajatteleminen häiritse, vaan jotka vapaasti saattavat tutkia ja
vaatia luonnolta sitä tietoa, mikä epäitsekkäälle olennolle kuuluu.
Näemme siis, että kun Kalevalaa ymmärryksellä luemme, puhuu se meille
selvästi kuolemanjälkeisestä elämästä. Tuonelassakäynti-runossa se vielä
todistaa meille seikkaperäisesti tuntevansa sitä puoliaineellista
välitilaa, joka erottaa tuonelan fyysillisestä maailmasta. Kun näet
Väinämöinen pyytää Tuonen tyttiä tuomaan venettä, että hän »pääsisi yli
salmen», kieltäytyy tyttö, koska Väinämöinen ei ole kuollut:
»Vene täältä tuotanehe,
Kuni syy sanottanehe,
Mi sinun Manalle saattoi
Ilman tau'in tappamatta,
Ottamatta oivan surman,
Muun surman musertamatta.»
Väinämöinen koettaa ensin salata syyn ja väittää tytön ahdistamana, että
Tuoni--rauta--vesi--tuli on hänet manalle saattanut. Mutta »lyhykäinen
Tuonen tytti, matala Manalan neiti» vastaa joka kerran ilkkuvan
moittivasti:
»Jopa keksin kielastajan!
Kunp' on Tuoni tänne toisi,
Mana mailta siirteleisi,
Tuoni toisi tullessansa,
Manalainen matkassansa,
Tuonen hattu hartioilla,
Manan kintahat käessä...
Kun rauta Manalle saisi,
Teräs toisi Tuonelahan,
Verin vaattehet valuisi,
Hurmehin hurahteleisi...
Jos vesi Manalle saisi,
Aalto toisi Tuonelahan,
Vesin vaattehet valuisi,
Helmasi herahteleisi...
Jos tuli Manalle toisi,
Valkeainen Tuonelahan,
Oisi kutrit kärventynnä,
Partaki pahoin palanut.»
Tuonen tytin sanat kuvaavat realistisen tarkasti sitä tosiseikkaa, että
eetterisessä välitilassa näkyy ihmisen haahmosta, mikä hänet on
kuolemaan saattanut. Hän on puettuna puoliaineelliseen eetterihaamuun,
jonka ulkomuoto on fyysillisen ruumiin näköinen. Sentähden vainajatkin,
ilmestyessään kuolinhetkellään tai myöhemmin jollekulle omaiselleen tai
muuten herkälle henkilölle, ovat samannäköisiä kuollessaan: hukkuneista
valuu vesi, murhattujen haavasta virtaa veri, taudin tappamat ovat
laihat ja kalpeat.
Väinämöinen on vain tyyppi tietäjästä, joka kuolleitten valtakunnassa
kulkee. Hän ei suinkaan ollut ainoa laatuaan, kuten Tuonen tytin
loppumoitteesta näkyykin:
»...Parempi sinun olisi
Palata omille maille;
Äijä on tänne tullehia,
Ei paljo palannehia.»
Väinämöinen kuului niihin ihmisten paljouteen nähden harvoihin
valittuihin, jotka elävinä käyvät tuonelassa ja sieltä itsetietoisina
palaavat, mutta näitä harvoja on monenlaisia, alimmista poppamiehistä ja
mediumeista--kuten nykyään sanomme--ylimpiin tietäjiin ja viisaihin
saakka. Kaarle Krohn sanoo ennenmainitussa teoksessaan aivan
oikein--vaikkei hän sanoillaan kuvaakaan korkeimmanlaatuista tietäjää:
»Usko noitaan välittäjänä ei ole mitään pohjoisille kansoille omituista,
vaan aivan yleistä miltei kaikkien maapallon asukkaitten alkuperäisissä
uskonnoissa. Yhteyden aikaansaaminen henkimaailman kanssa, jotta
ahdinkotilassa tiedettäisiin, ketä henkiolennoista ja millä uhrilla oli
lepytettävä tai suostutettava, oli noidan varsinainen tehtävä. Kun
tavallisen ihmisen sielu ainoasti unessa tai tilapäisessä horrostilassa
voi tuntea ruumiillisten aistimusten rajoista irtaantuvansa, piti
noidalla olla kyky keinotekoisesti milloin hyvänsä kiihottautua
hurmostilaan, jolloin tajuttomasta ruumiista lähtenyt sielu saattoi
vapaasti henkien piirissä liikkua ja seurustella.»[40]
Ja jos kysymme syytä, minkätähden vanhojen kansojen tietäjät yleensä
kuvasivat haudantakaista elämää synkäksi ja sisällöttömäksi, voimme
senkin ymmärtää, kun muistamme, että joukkojen älyperäinen sieluelämä
kasvaa ihmiskunnan kehityksen mukana ja että ennen muinoin harjotettiin
noituutta pahassa merkityksessä paljon enemmän kuin nykyään. Taivastila
näet muuttuu sisältörikkaammaksi, värikkäämmäksi ja pitemmäksi, kuta
enemmän ihmisen sisäinen, älyllinen ja henkinen sieluelämä kehittyy ja
kasvaa: nykyisten sivistyskansojen taivaat ovat sentähden paljon
mieltäkiinnittävämpiä kuin luonnonkansojen. Noituus ja pahuus--kuten
paha omatunto nytkin--synnyttää taas harjottajissaan kuolemanpelkoa,
koska kuolema on tilinteon päivä, ja sentähden monet ennen (ja jotkut
vielä nytkin) koettivat erilaisilla loitsu- y.m. keinoilla edes pitentää
sitä puoliaineellista välitilaa, joka kaikessa harmaudessaan kuitenkin
tuntui olevan lähempänä rakasta fyysillistä elämää kuin tuonelan kauhut.
Verrattain suurissa joukoisssa luonnonkansojen vainajat jäivät ikäänkuin
riippumaan taivaan ja maan välille, tarrautuen kaikella voimallaan
kiinni siihen puoliaineelliseen haahmoon, joka, vaikka se oli
fyysillisen ruumiin näköinen ollen itsekin hienointa fyysillistä
ainetta, oli käyttövälineeksi kelpaamaton ja vangitsi sielun elottomaan
ja harmaaseen toimettomuuteen. Tietysti he ajan kuluttua olivat
pakotetut siitä luopumaan ja heittäytymään sen tajuttomuuden turviin,
jonka takana odotti tuonelatilan pelottava kosto maallisen elämän
pahuudesta, mutta luonnollista on, että alemmanlaatuiset välittäjät ja
noidat--joita tietysti aina oli enemmistössä--eivät muuta nähneet
haudantakaisesta elämästä kuin että se oli joko tuota varjoelämää Kalman
valtakunnassa tai kärsimystilaa Tuonen mailla. Ja vaikka jaloimmat
tietäjät Väinämöisen tavalla tunsivat taivaselämän eli Antero Vipusen
suuremmat salaisuudet, oli luonnollista, etteivät he kehittymättömälle
rahvaalle saattaneet siitä paljoakaan muuta kertoa, kuin että se oli
onnellista unta ja lepoa niille, jotka maan päällä hyvin olivat eläneet.
Niinkuin sananlaskutkin sanovat:
Hyvä hyvästi elää, kaunis kuolla kunnialla.
Kuollut se on nukkunut.
Se ihminen on kuollessaan, kuin on eläissäänkin.
Tallella lapsi taivaassa.
Kuolee missä kuolee: yksi mitta taivaaseen.
Päässyt kuollut vuorostansa.
Rauha eläville, lepo kuolleille.


17.
VÄINÄMÖISEN SOITTO.

Musikaalisesti kauneimpia, lennokkaimpia, mahtavimpia kohtia Kalevalassa
on Väinämöisen soiton kuvaus 41 runossa ja sen toisinto 44 runon
säkeissä 231-334. Siinä niin selvästi astuu näkyviin muinaisen Suomen
kansan syvä kunnioitus luontoa kohtaan. Luonto ei ole sille kuollut eikä
vieras. »Elottomatkin» kappaleet ovat täynnä tajuntaa ja tunnetta ja
yhtä läheisiä ihmiselle kuin elävät olennot. Ihminen onkin vain rengas
suuressa luomisen ketjussa, veli ja vertainen luonnon kaikkien olioiden
kanssa. Vaikka Kalevalassa yhtä mittaa tapaa esimerkkejä tästä
muinaisuomalaisten »luontoa elävöittävästä ja personoivasta»
katsantokannasta, on tämä katsantokanta aivankuin kokonaisuudessaan
esitettynä Väinämöisen soiton kuvauksessa. Väinämöinen lumoo soitollaan
koko luonnon ja kaikki elävät olennot, ja vaikka F.A. Hästesko
pitäessään kohtausta »leikillisen ja vapaan mielikuvituksen luomana»[41]
sanoillaan toisikin ilmi yleisen mielipiteen, on tällä kuvauksella mitä
ylevin siveellinen ja totuudenmukainen sisältö sille, joka ymmärryksellä
osaa sitä lukea. Itse asiassa se avaa meille vielä uusia näköaloja sen
henkisen taustan yli, josta kalevalaisten tietäjäin totuudenetsintä niin
elävänä erittyy.
Väinämöinen esiintyy tässä soittaessaan suurena ja täydellisenä
tietäjänä. Häntä ei voi enää pitää tavallisena totuudenetsijänä,
huimaavan korkealle hän kohoo yli muun ihmiskunnan, josta ei yksikään
yksilö kykene koskettelemaan hänen kanteleensa kieliä (40: 259-332).
Julius Krohn sanoo tästä Väinämöisen etevämmyydestä: »Yksityiset
onnenpyyntönsä on hän jättänyt; hän on pyhittänyt koko elämänsä, kaikki
ajatuksensa ja tunteensa isänmaalle» (eli »yhteiselle asialle», kuten
Rafael Engelberg huomauttaa[42]). Hän--Väinämöinen--on miltei
saavuttanut inhimillisen täydellisyyden, hän on kansansa esikoinen ja
ikäänkuin isä, kuten runossakin mainitaan:
... Tehessä isän iloa,
Soitellessa Väinämöisen.
Hänen suhteestaan luontoon ja luonnon suhtautumisesta häneen soittoa
kuunnellessaan näkyy siis, millä tavalla suomalaiset tietäjät
käsittivät--miten he kokemuksesta tiesivät, että ihanneihmisen ja muun
maailman suhde toisiinsa oli. Saamme siis kuvauksesta semmoisenaan
suurenmoisen opetuksen. Yli-ihmisen mahtavin ominaisuus on hänen miltei
rajaton valtansa luonnon yli. Ei hän ole sitä väkivallalla eikä
pelottavilla keinoilla saavuttanut, vaan rakkaudellaan, kauneuden ja
totuuden voimalla on hän vallottanut luonnon sydämen ja voittanut sen
myötätunnon. Elolliset ja elottomat kappaleet ihastuvat häneen,
kuuntelevat häntä ja tottelevat sulasta riemusta. Luonto, jonka tajunta
ennen oli ihmistajunnalle saavuttamaton, on nyt muuttunut suureksi
ihmiseksi, jonka sydän sykkii ilosta ja palvelemishalusta. Rajattomalla
luottamuksella se kääntyy tietäjän puoleen, salaamatta enää rakkauttaan
ja ihastustaan, jota se oikeastaan aina povessaan on tuntenut ihmistä
kohtaan.
Tarkastakaamme tätä yksityiskohtaisemmin. Runo kertoo ensinnäkin, kuinka
eläimet kaikki kokoontuvat kuuntelemaan Väinämöisen soittoa:
... Ei ollut sitä metsässä
Jalan neljän juoksevata,
Koivin koikkelehtavata,
Ku ei tullut kuulemahan,
Iloa imehtimähän...
Mi oli ilman lintujaki,
Kahen siiven sirkovia,
Ne tulivat tuiskutellen,
Kiiätellen kiirehtivät
Kunnioa kuulemahan,
Iloa imehtimähän...
Ei sitä oloista ollut,
Ei ollut ve'essäkänä,
Evän kuuen kulkevata,
Kalaparvea parasta,
Ku ei tullut kuulemahan,
Iloa imehtimähän.
Ja runo mainitsee nimenomaan kaikkinaisia villitilassa olevia eläimiä:
oravat, kärpät, hirvet, ilvekset, sudet, karhut, kokot, haukat, allit,
joutsenet, peipposet, sirkut, leivot, hauit, lohet, siikaset, säret,
ahvenet, mujeet. Kaikki tottelivat tietäjän kutsua, kaikkien sydän
ilosta ailahti.
Eikö siinä ole annettu merkillinen viittaus ihmisille? »Katsokaa», sanoo
vanha suomalainen viisaus, »muutamia eläinlajia olette te ihmiset
kesyttäneet ja tehneet niistä itsellenne ystäviä ja palvelijoita, mutta
metsä on täynnä, ilma ja vesi ovat täynnä eläviä olentoja, joita vastaan
taistelette tai joita pakotatte itseänne palvelemaan! Kuinka kaukana
vielä olette päämäärästä! Täydellinen ihminen, tietäjä, ei ole
sotajalalla yhdenkään eläimen kanssa, kaikkia hän rakastaa ja kaikki
häntä rakastavat. Niin teidänkin tulee oppia kaikkia eläimiä
kesyttämään, ennenkuin täydellisyyden saavutatte.» Ja todella tuntuu,
niinkuin toinen viisas tietäjä, kristitty Paavali, olisi tarkottanut
samaa ja viitannut samaan tulevaisuuteen kirjottaessaan nuo tunnetut
sanansa: »Sillä hartaasti ikävöiden odottaa luomakunta Jumalan lasten
(poikain) ilmestymistä. Sillä luomakunta on alistettu katoavaisuuden
alle--ei omasta tahdostaan, vaan sen tahdosta, joka sen alisti, toivon
varaan, koska itse luomakuntakin tulee vapautettavaksi turmeltumuksen
orjuudesta Jumalan lasten (poikain) kirkkauden vapauteen. Sillä me
tiedämme, että koko luomakunta yhdessä huokaa ja on ahdistuksessa aina
tähän asti.[43]»
Eikä tämmöinen tulevaisuuden kuvaus, jommoisen Kalevala ja raamattu
antavat,[44] ole tuulesta temmattu. Jos vähänkään saamme luottaa ihaniin
keskiaikaisiin legendoihin ja matkustajain kertomuksiin itäisiltä
mailta, on todellisuus monta kertaa vastannut pyhien kirjojen kuvauksia.
Indiassa on tapana sanoa: kun pyhä joogi istuu mietiskelyssään, ei
yksikään eläin häntä pelkää; vapaasti taivaan linnut häntä lähentelevät;
metsän pedotkin tuntevat vetäymystä hänen läheisyyteensä; tiikerit ja
käärmeet ryömivät hänen jalkainsa juureen ja kylpevät siinä rakkauden
paisteessa, joka säteilee hänen olemuksestaan.
Ja miksi kutsuisimme legendoja vain lapsellisen mielikuvituksen
tuotteiksi? Piileehän niissä aina todellisuudesta tuotu ydin, jonka
ympärille ovat kutoutuneet, ja usein niihin on kätketty enemmän totuutta
kuin n.k. historialliseen kuvaukseen. Ken ei tuntisi keskiajan
pyhimystaruja esim. Fransiskus Assisilaisesta? Mainitkaamme niistä pari,
jotka osottavat, mikä suloinen valta hänellä oli eläinten yli. Kerran
hänen saarnatessaan kedolla lukuisalle ihmisjoukolle, tuli pääskysparvi
lentäen ja viserrellen ja piti niin kovaa ääntä, että Fransiskuksen
sanat hukkuivat kuulijoilta. Tämän huomattuaan Fransiskus rauhallisesti
kääntyi lintujen puoleen ja sanoi: »rakkaat sisareni pääskyset, vaietkaa
nyt ja olkaa hiljaa sen aikaa kun minä puhun ja selitän; kuunnelkaa
tekin!» Heti pääskysparvi vaikeni ja leijaili hiljaa ihmisjoukon
yläpuolella, eikä yksikään niistä lentänyt pois, ennenkuin Fransiskus
oli saarnansa lopettanut.
Toinen kertomus on sudesta. Kerran tullessaan muutamaan syrjäkylään
Fransiskus kuuli kerrottavan suuresta, peljättävästä sudesta, joka teki
hirmuisia tuhoja kylälle, vaatien harva se ilta ateriakseen lampaan,
kanan tai muun elävän. Fransiskus meni illalla kylän ulkopuolelle sutta
odottamaan. Suuri harmaa susi tuli, nälkäisenä ja julmana, mutta
pelkäämättä eläinten suuri ystävä häntä lähestyi, puhutteli ja tarjosi
kättä. Ja susi antoi käpälänsä ja nyökkäsi päätänsä ymmärtävästi, kun
Fransiskus lempeästi nuhdellen sanoi: »veli susi, miksikä näin olet
valinnut köyhäin ihmisten asuinsijan ruokapaikaksesi ja miksikä hätyytät
heidän kotieläimiään? Ei se ole oikein tehty, ei sinun niin pidä
menetellä. Lupaa nyt minulle, että jätät kylän rauhaan.» Ja legenda
kertoo, että susi lupasi, ja että kylä jäi rauhaan...
Mutta Kalevala ei kerro yksistään eläimistä, että he ihastuivat