Kalevalan avain - 05

Salainen tieto yksin tuntee vastauksen: ihmisen minä on syntyisin
Jumalasta. Ei ole maailmassa kuin yksi itsetajunta: Jumalan. Ihmisen
minä on sirpale suuresta jumalallisesta itsestä, ihmisen järki osa ja
pienoiskuva Logoksen mahtavasta nerosta. Ja miten ihmisminä on syntynyt
ja muodostunut? Kun alemmat luonnonvoimat aikakausia kestäneen
kehitystyön jälkeen olivat saaneet ihmismäisen eläimen valmiiksi,
laskeutui tähän muotoon maailman valo, jumalallinen järki, Logoksen
itsetajunta--ja inhimillinen minä syntyi hengen ja aine-elämän
kosketuksesta. Maan tomusta on ihminen, ja jumalan henki on häneen
puhallettu! Taivaisesta kodistaan maan päälle muuttanut on järjen poika
ihmisen haahmoon. Todellakin kahtia jaettu jo syntymästään on ihmisen
minä: toisella kädellä kiinni pitäen maisesta majastaan, toisella
taivaan sineä tavotellen. Eläimessä syntyi ihmisen minä ja kuitenkin se
Jumalasta polveutui.[27]
Voisimme sanoa filosofisesti: järjen korkein ilmennys on siinä, että se
käsittää itsensä Järjeksi, s.o. Jumalasta lähteneeksi, ja tämä on
mahdollista ainoastaan rajotetun yksilöllisen tajunnan, toisin sanoen
minuuden avulla. Kuten jo Väinämöisestä ja maailman luomisesta
puhuessamme huomautimme, on ihmisminän synty ja kehitys niin tärkeä
kohta maailmankehityksessä, että sitä kutsutaan »toiseksi luomiseksi».
Tämä »toinen luominen» annetaan Kalevalassa Ilmarisen tehtäväksi.
Ilmarinen suorittaa sen, mihin muut eivät kykene. Ilmarinen on
Kalevalassa mitä merkillisin olento. Tarkastakaamme siis Ilmarista ja
hänen työtään.


13.
ILMARINEN, TULI JA RAUTA.

Jos nyt Ilmarinen Kalevalan kuvakielessä edustaa ihmiskunnan älyllisiä
voimia, miksikä Ilmarista kuvataan sepäksi, miksi hän alituiseen on
tekemisissä raudan ja tulen kanssa, ja miksi Sampokin taotaan?
Puhumattakaan siitä, että »seppä» on sattuva ahkeran tekijän ja toimijan
määritelmä, että toiminta on älyn oleellinen tunnusmerkki ja että vielä
tänä päivänä käytetään esim. lausetapaa »järjen valo», on sillä selvät
okkultiset syynsä. Ilmarisen kuvaaminen sepäksi, joka puuhaa raudan ja
tulen kanssa, todistaa sille, jolla on »silmät nähdä», että vanhat
suomalaiset tietäjät tunsivat sekä asian oikean tilan että yleisiä
sovinnaisia traditsioneja ja nimityksiä.
Älynvoimien synty ja vaikutus ihmiskunnassa esitetään Kalevalassa ennen
kaikkea kolmessa tapahtumassa Ilmarisen elämässä: tulensyntyrunossa,
raudansyntysanoissa ja Sammon taonnassa.
Tulensynnyssä annetaan niin sanoaksemme eetillinen yleiskuva
älynvoimien, jumalallisen järjen ja viisauden valon laskeutumisesta
pimeydessä vaeltavaan ihmissukuun. Olemme jo viime luvussa vanhasta
Kalevalasta toistaneet ne säkeet, joissa kerrotaan Ilmarisen tulta
iskeneen. Uudessa Kalevalassa Ilmarisen nimi on muutettu »ilman Ukoksi»,
mutta merkityksen samaisuus on silmiinpistävä. Ilmarinen, älymaailman
herra ja järjen jumala, on se Prometeus, joka ihmissuvulle pyhän tulen
antaa.
Niin kauan kuin ihmiskunta uskollisesti hoitaa taivaallista tulta, käy
kaikki hyvin. Ihmiskunnan sielu on silloin kuin Vestan neitsyt
tottelevaisessa viattomuudessaan:
Neiti pitkän pilven päällä,
Impi ilman partahalla
Tuota tulta tuuitteli,
Valkeaista vaapotteli
Kultaisessa kätkyessä,
Hihnoissa hopeisissa.
Tämä on se paratiisi-tila, josta vanhoissa mytologioissa kerrotaan.
Korkeamman minän pyhä tuli valaisee nuorta ihmissukua, joka sisäistä
valoansa totellen ei paljoakaan tiedä ulkonaisesta maailmasta.
Viattomana elää nuori Aatami, ja luonto on hänen kuuliainen
palvelijansa. Mutta liian lyhyt on tämä onnen ja autuuden aika Lemurian
paratiisissa. Sitten tunteiden ja himojen Lemminkäisvoimat syttyvät
ihmiskunnassa, joka on jakautunut kahteen sukupuoleen, Aatamiin ja
Eevaan, ja hengen pyhä tuli kadottaa kirkkautensa. Onnettomuus tapahtuu,
niinkuin runo kertoo:
Impi tulta tuuitteli,
Vaapotteli valkeaista,
Tulta sormilla somitti,
Käsin vaali valkeaista:
Tuli tuhmalta putosi,
Valkea varattomalta,
Kätösiltä käänteliän,
Sormilta somittelian.
Ja silloin tuli muuttuu polttavaksi salamaksi, joka taivaasta syökse
maahan tuhoa tuottaen, kärsimyksiä, kipuja ja tuskia aikaan saaden (47:
173-312). Niinhän juuri järki ja ajatus tunteeseen yhtyessään on kaiken
siveellisen pahan ja luonnonlakien rikkomisesta aiheutuvan kärsimyksen
luova syy (_causa efficiens_). Lucifer, valontuoja, joka taivaisessa
kodissaan on sama kuin Kristus (Logos), muuttuu langetessaan maahan
kirotuksi saatanaksi, joka Kristusta vastustaa. Puhdas järki puolustaa
totuutta ja epäitsekkyyttä, mutta himojen pauloihin langennut ymmärrys
asettuu itsekkyyden ja vääryyden puolelle. Tarvitaan todella Väinämöisen
ja Ilmarisen apua, niinkuin Kalevalassa kerrotaan, jumalallisten tahdon-
ja älynvoimien myötävaikutusta, ennenkuin ihmiskunta nostetaan
lankeemuksestaan. Ja suuri on työ noiden jumalsyntyisten veljesten
edessä! Sitä tulensyntyruno monisanaisesti mieleemme terottaa.
Viime tingassa tarvitsevat hekin apua. Ja apu ilmestyy:
Pikku mies merestä nousi,
Uros aalloista yleni...
Tämä »pikku mies» on Päivän poika, siis auringon eli jumalan poika,
toisin sanoen Kristus ihmisen sielussa. Kollektiivinen draama muuttuu
nyt yksilölliseksi. Pikku mies, joka »nousee merestä», on Pätöiseksi
pojaksi kasvanut Lemminkäinen, tunteiden aallokosta syntynyt
jumalallinen rakkaus. Tämä uusi ihminen on pienistä pienin ja kuitenkin
hänen voimansa on suurista suurin. Hän on jumalan poika ja hänen isänsä
häntä auttaa:
Vieri veitsi taivosesta,
Puukko pilvistä putosi,
Pää kulta, terä hopea,
Vieri vyölle Päivän pojan.
Tällä taivaasta pudonneella puukolla hän hauin halkaisee, joka tulen on
niellyt, ja tuli pääsee taas vapaaksi. Samaten Kristus, Pätöinen poika
ihmisen rinnassa murtaa lopullisesti eläimellisyyden ja itsekkyyden
kahleet ja vapauttaa jumalallisen järjen. Mutta tämä, kuten sanottu, on
jo esoteerista ja yksilöllistä psykologiaa.
Kaikki vanhat kansat ovat tulta pyhänä pitäneet ja viettäneet juhlia
taivaallisen valon ja tulen kunniaksi. Helavalkea sytytettiin keväällä
ei ainoastaan keväisen valon vaan myös sen järjen ja viisauden pyhän
tulen kunniaksi, jonka vuodattamista kristikuntakin helluntaina
muistelee. Antautumatta kielitieteelliseen väittelyyn tekisi mielemme
kysyä, eikö sanalla »hela» ole yhteyttä vanhojen germaanien pyhän
Elms-tulen kanssa ja eivätkö molemmat ole sukua kreikkalaisten
Hermes-tulelle (Hermes-Merkurius oli jumalien sanansaattaja ja viisauden
jumala)?
Raudansynty-runo valaisee taas älynvoimien inhimillistä historiaa
toiselta, voisimme sanoa alemmalta, realistiselta kannalta. Lukiessamme
ensin tätä runoa eli loitsua emme näe siinä muuta kuin esityksen eli
arvelun raudan alkuperästä; korkeintaan »rauta» voi tarkottaa
fyysillistä ainetta yleensä, kuten alkusäkeissä:
Ilma on emoja ensin,
Vesi vanhin veljeksiä,
Rauta nuorin veljeksiä,
Tuli kerran keskimäinen.
Jos »ilma» tässä edustaa ajatusmaailmaa yleensä ja »vesi» tunnemaailmaa,
jää »rauta» nähtävästi fyysillisen maailman edustajaksi. Mutta koska
raudansynnyssä Ilmarinen näyttelee pääosaa[28] ja Ilmarisen avain on jo
löydetty, on selvää, että rauta yhtä hyvin kuin tuli symbolisoi jotakin
älynvoimien tuotetta eli ilmennystä. Pitäkäämme kiinni siitä »tulen»
merkityksestä, josta vastikään on ollut puhetta: tuli on taivaasta, tuli
on järjen puhdas tuli, se jumalallinen valkeus, josta Johanneksen
evankeliumi puhuu (1: 4); silloin helposti ymmärrämme, mitä »rauta» on.
Rauta, sanoo runo, on tulen nuorempi veli, läheistä sukua hänelle:
Olipa aikoa vähäinen,
Rauta tahteli tavata
Vanhempata veikkoansa,
Käyä tulta tuntemahan.
Mitä muuta rauta siis voisi olla kuin puhtaan järjen nuorempi veli, s.o.
alempi ymmärrys, logiikka, jota usein kutsutaan rautaiseksi,
raudankovaksi? Rauta on todella pimeä verrattuna tuleen, niin on myös
maallinen järkemme verrattuna taivaalliseen, korkeampaan järkeemme, ja
oikein on sanottu evankeliumissa, että »valkeus paistaa pimeydessä,
mutta pimeys ei valkeutta käsitä» (Joh. 1: 5), vaikka pimeys ja
tietämättömyys aina ikävöi valoa, niinkuin Kalevalakin sanoo raudan
tekevän. Vanhat kansat puhuivatkin yleisesti pimeästä »rautakaudesta»,
jossa ihmiskunta nykyään elää, ja muistelivat ikävällä sitä varhaista
»kultakautta», jolloin korkeamman minän hengen tuli vapaana loisti vielä
synnittömässä ihmiskunnassa.
Raudansynty-runossa on heti alussa huomattava piirre: rauta on
synnytetty--tosin Ilmarisen toimesta,--ennenkuin Ilmarinen syntyy. Niin
on salaisen tiedon valossa ihmiskunnankin kehityksessä tapahtunut.
Ennenkuin järjen Ilmarisvoimat varsinaisesti ruumistuivat, oli jo
käynnissä ajatusta tavotteleva, mutta alhaalta päin alkanut
»luonnollinen evolutsioni». Silloisessa eläinkunnassa eli eläinkuntaan
vielä kokonaan kuuluvassa ihmiskunnassa oli alkeellinen ajatuskyky jo
herännyt. Ei saattanut puhua yksilöllisestä ajatuksesta eli
järjenjuoksusta, mutta joukkotajunnassa pyrki jo ilmenemään
itsetietoisuuteen viittaavia vivahduksia: matkimishalua, ihailua,
kiintymystä, uskollisuutta--samoja tajunnanmuotoja, joita näemme
nykyisessäkin eläinkunnassa runsaasti esiintyvän. Ymmärryksen itu oli
täten jo laskettu ihmissielun maaperään--rauta kätketty suohon ja
vuoreen, kuten Kalevala sanoo,--ennenkuin se ihmisten ilmoille pääsi.
Vasta tämän perästä siirtyy runo kertomaan Ilmarisen synnystä eli
korkeampien järjenvoimien heräämisestä:
Syntyi seppo Ilmarinen,
Sekä syntyi, jotta kasvoi,
Se syntyi sysimäellä,
Kasvoi hiilikankahalla,
Vaskinen vasara käessä,
Pihet pikkuiset piossa.
Yöllä syntyi Ilmarinen,
Päivällä pajasen laati.
Tämä ei ollut mitään evolutsionia alhaalta päin. Ilmarinen ei ollut
niinkuin vastasyntynyt, joka ei mihinkään kykene. Hän oli »seppo
iänikuinen», valmis jo syntyessään. Yöllä syntyi, päivällä laati pajan.
Hän oli toisen maailman vanha kansalainen, joka maan päällä pukeutui
näkyväiseen haahmoon. Kun vanhassa Kalevalassa Louhen lähettämä lintu
kysyy Ilmariselta, minkätähden tämä on niin »kovin osaava, varsin
taitava takoja», vastaa Ilmarinen:
Siksi, olen kovin osaava,
Varsin taitava takoja:
Kauan katsoin luojan suuhun,
Partahan jalon jumalan,
Ennen taivoa takoissa,
Ilman kantta kalkuttaissa.
Tässä on siis selvästi kysymys hengen yläilmoista laskeutuneesta,
taivaallisesta järjen tulesta, joka ihmiskuntaan on ottanut asuntonsa.
»Se oli totinen valkeus, joka valistaa kaikki ihmiset, jotka maailmaan
tulevat.» (Joh. 1: 9). Ymmärrys oli luonnollisen evolutsionin avulla
alkanut herätä, mutta vasta kun korkeamman järjen pyhät Ilmarisvoimat
ymmärrykseen yhtyivät, syntyivät inhimilliset yksilöt.
Luonnontieteilijät eivät yleensä tahdo uskoa tämmöiseen
»yliluonnolliseen» myötävaikutukseen, mutta eräs heistä, Darwinin
tunnettu työtoveri A.R. Wallace myöntää, että hänen on mahdoton muulla
tavalla käsittää ihmishengen alkuperää kuin juuri tällaisen
yliluonnollisen involutsionin välityksellä.
Nyt on luonnollisesti raudansyntyrunossa historiallinen aukko. Siinä ei
kerrota mitään siitä onnellisesta kulta-ajasta, jolloin korkeampi hengen
valo oli ylivallalla ja rauta vielä »makasi suossa». Raudansynnyssä
ryhdytään heti kertomaan siitä, miten »syntiin lankeemuksen» jälkeen
Ilmarisvoimat saavat tehtäväkseen hakea loogillisen ymmärryksen rauta
päivänvaloon ja ryhtyä sitä takomaan. Ja kyllä todella rauta silloin
tulta pelkää:
Rauta raukka säpsähtihe,
Säpsähtihe, säikähtihe,
Kun kuuli tulen sanomat,
Tulen tuimat maininnaiset.
Mutta kauniisti lohduttaa Ilmarinen:
Ellös olko milläskänä,
Tuli ei polta tuttuansa,
Herjaele heimoansa!
Kun tulet tulen tuville,
Valkean varustimille,
Siellä kasvat kaunihiksi,
Ylenet ylen ehoksi,
Miesten miekoiksi[29] hyviksi,
Naisten nauhan päättimiksi.[30]
Maallinen ymmärrys ei mielellään kasva järjen pyhän viisauden
tulessa--se rukoilee pois »tuskista tulen punaisen»,--mutta Ilmarinen
huomauttaa syystä, että paha kerrassaan voittaa, jos alempi järki saa
kulkea omin tein:
Jos otan sinun tulesta,
Ehkä kasvat kauheaksi,
Kovin raivoksi rupeat,
Vielä veistät veljeäsi,
Lastuat emosi lasta.
Ymmärrys kuitenkin vannoo tuskan hetkenä, ettei se mitään pahaa aio
tehdä. Ilmarinen tempaa raudan tulesta, asettaa sen alasimelle ja
muovailee sitä. Nyt ei puutu muuta kuin viimeinen koetus, niin
ymmärryksestä on tullut oivallinen järjen työkalu:
Viel' oli pikkuista vajalla,
Rauta raukka tarpehessa:
Eipä kiehu rauan kieli,
Ei sukeu suu teräksen,
Rauta ei kasva karkeaksi
Ilman veessä kastumatta.
Tunteen koetus! Logiikka on upotettava tunteiden ja intohimojen
kasteveteen. Ja Ilmarinen ymmärtää, että kastevesi on oleva makeata ja
hyvää (9: 207-230). Mutta kuinka käy? Mehiläinen, jolta hän hunajata
pyytää, pettää hänen toiveensa:
Lenteä hyrähtelevi,
Viskoi Hiien hirmuloita,
Kantoi käärmehen kähyjä,
Maon mustia mujuja,
Kusiaisen kutkelmoita,
Sammakon salavihoja,
Teräksen tekomujuihin,
Rauan karkaisuvetehen.
Tunteet eivät olleetkaan kauniita! Kun alempi ymmärrys joutuu
eläimellisten himojen ja halujen pyörteeseen, sammuu sen lainavalo ja
koko sen voima valuu tunteisiin. Kun Ilmarinen kastoi raudan kirottuun
veteen,
Sai siitä teräs pahaksi,
Rauta raivoksi rupesi,
Petti vaivainen valansa,
Söi kuin koira kunniansa,
Veisti raukka veljeänsä,
Sukuansa suin piteli,
Veren päästi vuotamahan,
Hurmehen hurahtamahan.
Raudansynty-runo päättyy tähän dramaattisessa realismissaan oivalliseen
kuvaukseen ihmiskunnan älyllisestä tilasta, joka osittain jatkuu vielä
tänäpäivänä, vaikka Ilmarisvoimat kulttuurin muodossa jo ovat paljon ja
kauvan ponnistelleet ihmiskunnassa.


14.
ILMARINEN JA SAMPO.

Merkillisin työ, minkä Ilmarinen suorittaa, on Sammon taonta. Tärkeimpiä
avaimia Kalevalan ymmärtämiseen on sentähden oikea käsitys Sammosta. Kun
jo tiedämme, mitä Ilmarinen on ja mitä takominen tarkottaa, on helppo
tehdä itsellemme yleiskuva Sammosta. Sampo on jotakin, mitä älynvoimat
ihmiskunnassa saavat aikaan ankaran työn avulla. Ja mitä muuta tämä
olisi kuin kulttuuri, juolahtaa heti mieleemme. »Sampo kuvailee kaikkia
senaikuisia elinkeinoja yleensä», sanoi jo Lönnrot. Kulttuurityössä ja
sivistystehtävissä inhimillinen äly, joka eläimellisten vaistojen
helmaan heitettynä joutui harhateille, taas ohjattiin oikeaan suuntaan.
Kuitenkin Kalevala kertoo, että juuri Sampo antoi aihetta uusiin ja
vielä suurempiin ristiriitoihin. Kun Ilmarinen oli Pohjolan emännälle
takonut Sammon, lukitsi tämä sen Pohjolan kivimäkeen, mikä nähtävästi ei
ollut mieleistä Kalevalan sankareille. Pohjolaiset vaurastuivat kyllä
hyvin Sammon turvissa, mutta yleisempää hyötyä Sammosta ei ollut,
päinvastoin Kalevan kansalle siitä oli haittaa. Jos Sampo olisi
tarkottanut paljastaan kulttuurityötä, elinkeinoja, tieteitä, taiteita,
olisi luullut Ilmarisen voivan takoa uuden entistä ehomman Sammon.
Siihen hän ei kuitenkaan pystynyt, vaan Kalevalan sankarein tehtäväksi
jäi ryöstää pois ja siten pelastaa Sampo Pohjolan kivimäestä. Tämä
seikka osottaa meille, että Sampoon kätkeytyy vieläkin syvempi ja
salaisempi merkitys.
Sammon arvotuksen tässä syvemmässä merkityksessä ratkaisee aikojen
viisaus ja perintätieto. On jo ennen ollut puhetta siitä, että salainen
tieto ei asetu samalle kannalle kuin nykyaikainen enemmän tai vähemmän
materialistinen käsitys sivistysten, uskontojen, valtioiden j.n.e.
syntyä koskevissa kysymyksissä. Salaisen tiedon kanta on jyrkästi
vastakkainen. Sen mukaan kaikki sivistykset ja uskonnot on pantu toimeen
ylhäältä päin, s.o. kehittyneempien ja viisaampien olentojen puolelta.
Kun nyt ihmiskunta aikojen aamulla oli kokematon ja kehittymätön, herää
kysymys, mistä silloin viisaita ja kehittyneitä ihmisyksilöitä oli
saatavissa. Tämänkin salaiset traditsionit ratkaisevat perin
luonnollisella tavalla: tietysti jostain toisesta kiertotähdestä, jonka
ihmiskunta, samalla kuin se olennaisesti oli maapallon ihmiskunnan
kaltainen, oli tätä mittaamattomia aikoja vanhempi ja kehittyneempi ja
niin muodoin saattoi lähettää auttajia ja opettajia maan päälle. Meidän
päivinämme, jolloin esitetään teorioja orgaanisen elämän siirtymisestä
taivaankappaleesta toiseen, tämmöisen olettamuksen ei pitäisi tuntua
mahdottomalta.
Väinämöis- ja Lemminkäisvoimat eivät onnistu kiinnittämään itseensä
ihmiskunnan huomiota, eivät edes Ilmarisvoimat sinään. Ihmiskunta jäisi
tietämättömäksi jumalallista kyvyistään, ellei Väinämöinen kehottaisi
Ilmarista takomaan Sampoa. Vasta kun Sampo on taottu, taipuu Pohjan
ihana impi.
Ilmarinen edustaa täten kaikkia älynvoimia, jotka ihmiskunnassa osaansa
näyttelevät, ei ainoastaan maapallon ihmisten omaa älyä, vaan myös
kaikkien tänne muualta tulleiden auttajien ja opastajien, vapahtajien ja
lainlaatijain neroa ja viisautta.
Entä siis Sampo?
Sampo on se salainen viisaus, jonka ihmiskunnan alkuperäiset tietäjät
muualta toivat mukanaan,--se salatiede, joka on ruumistuneena tietäjien
ja viisaiden n.k. valkoisessa eli salaisessa veljeskunnassa ja sen
näkymättömässä temppelissä, joka »ei ihmisten käsillä rakennettu ole».
Tämä käy ilmi jo Sampo-nimestä. Castrén kertoo kuulleensa ikivanhasta
buddhalaisesta temppelistä, jonka nimi mongoolinkielellä on _Sampo_,
tibetinkielellä _Sangfu_; jälkimäinen sana merkitsee »salainen lähde»
(kaikkeen onneen).[31] On olemassa toinenkin tibettiläinen sana, johon
mielestämme voi Sampoa verrata. Tämä on _Sampun_ eli _ Zampun_, joka on
tibettiläisten »elämänpuu». Sillä on kolme juurta: ensimäinen nousee
taivaaseen, korkeimpien vuorten huipulle, toinen kulkee alas manalaan,
kolmas pysyttelee keskivälillä ja ulottuu itään. Jos vielä tahtoisimme
antautua kielitieteellisiin spekulatsioneihin, voisimme sanoa, että
Sampo eli Sambo on sama kuin samboo eli _samboodha_, joka
sanskritinkielisenä sanana merkitsee »korkein tieto eli viisaus», ja
miksei myös sama kuin latinalainen sanayhdistelmä _summum bonum_,
»korkein hyvä»? Comparettin yritys selittää Sammon johtuneeksi
ruotsalaisesta tekaistusta sanasta _sambo_ (»yhteisasumus») on
mielestämme kielitieteellisestikin onnistumaton. Friesin selitykseen,
että Sampo olisi lappalainen noitarumpu, tulemme myöhemmin
viittaamaan.[32] Ja jos pitää paikkansa sääntö, että tarullisten nimien
selitys on lähinnä etsittävä omasta kielestä, miksi ei Sampo olisi
voinut johtua esim. sanasta (viisauden) samapolku (nim. sama, jota
viisaat ennenkin ovat kulkeneet tietoon tullakseen)? Muuten emme pidä
mahdottomana, että sampo-sanalla on yhteyttä sampi ja sammas sanojen
kanssa, kuten nykyiset kielimiehet arvelevat. Mutta yhteyden henkinen
merkitys selviää vasta, kun Sammon mysterio avataan teknillisellä
okkultispsykologisella avaimella, kuten luvussa 28 teemme.
Mutta pitäkäämme mielessä filologiasta huolimatta Sampo-sanan tässä
antamamme okkultinen merkitys. Silloin ymmärrämme ponnen Pohjolan
emännän sanoissa, kun hän puoleksi imarrellen, puoleksi epäillen kysyy
Ilmariselta:
Ohoh seppo Ilmarinen,
Takoja iänikuinen,
Saatatko takoa sammon,
Kirjokannen kirjaella
Joutsenen kynän nenästä,
Maholehmän maitosesta,
Ohran pienestä jyvästä,
Kesä-uuhen untuvasta?
Ilmarisella on tässä edessään yli-inhimillinen, yliluonnollinen ja
loogilliselle ymmärrykselle mahdoton tehtävä. Hän ei saata takoa Sampoa
ihmisten omilla kehittymättömillä kyvyillä, vaan se on todella tapahtuva
jumalien avulla, kuten taideteoksen luominen ainakin. Yksin olennot,
joissa korkeampi minuus jo on itsetietoisesti elävä ja joiden
tietämiskykyä eivät rajota aistihavainnot ja kuolevaisten logiikka,
yksin semmoiset kykenevät elämän suurinta taideteosta luomaan, s.o.
panemaan alulle sitä salaista elämän koulua, jossa ihmiskuntamme yksilöt
saattavat itseään kasvattaa.[33]
Sammon taonta on mielestämme vähemmän onnistuneesti esitetty
Kalevalassa: alkuperäinen traditsioni sitä varmaan ei ole
seikkaperäisesti esittänytkään, vaikka se onkin esteettisesti vaikuttava
ja psykologisesti oikea, jos Juhani Ahon tavalla pidämme Sampoa
inhimillisenä taideteoksena. Aineksensa Kalevala siihen nähtävästi on
saanut raudansyntyrunosta ja kultaneidon taonnasta, joihin taonnan
yksityiskohdat asianmukaisina sopivatkin. Sammon laatimiseen riittää
mielestämme säkeet 281-310 ja 393-422, jotka loppuvat kertomukseen,
minkälaisen Sammon Ilmarinen takoi:
Siitä seppo Ilmarinen,
Takoja iänikuinen
Takoa taputtelevi,
Lyöä lynnähyttelevi,
Takoi sammon taitavasti:
Laitahan on jauhomyllyn,
Toisehen on suolamyllyn,
Rahamyllyn kolmantehen.
Siitä jauhoi uusi sampo,
Kirjokansi kiikutteli,
Jauhoi purnun puhtehessa,
Yhen purnun syötäviä,
Toisen jauhoi myötäviä,
Kolmannen kotipitoja.
Symboliikka ei ole vaikea käsittää, sillä Salaisen Veljeskunnan
opettajat ja lähetit ovat kaiken kulttuurin alulle panneet. »Jauho» on
leipä eli kaikki mitä ihminen aineellisesti toimeentullakseen tarvitsee
(ennen kaikkea siis maanviljelys pohjoisemmissa seuduissa). Mutta
ihminen ei elä leivästä yksin: hän tarvitsee sitä henkistäkin ravintoa,
joka »Isän suusta lähtee», kuten Jeesus lausui. Tämän henkisen elämän ja
tiedon vertauskuva on »suola»--sanoihan Jeesuskin »te olette maan
suola». Ja vihdoin rikkaus (symbolina »raha») tekee sivistyksen
mahdolliseksi: ei voisi henkinen elämä ilmetä tieteissä, taiteissa,
uskonnoissa j.n.e., ellei olisi rikkautta, s.o. kaikkia aineellisia
tarpeita enemmän kuin kunakin hetkenä tarvitaan.
Onko siis ihme, että »Pohjan akka ihastuu»!
Kun sitten Sampo on suljettu Pohjolan kivimäkeen yhdeksän lukon taakse,
alkaa suuri sota Sammosta. Ihmiset jakautuvat kahteen leiriin: Kalevan
kansa tahtoo Sammon tai vaikkapa murusen siitä takaisin itselleen,
Pohjolan väki taas kateellisesti sitä itselleen pidättää.
Mitä tämä on muuta kuin suomalaisten tietäjien muisto vanhasta
taistelusta Atlantis-manterella »valkoisten» ja »mustien» välillä?
Kolmannen juurirodun aikana (kts. edellä) olivat suuret Auttajat
ruumistuneet ihmiskuntaan. Neljännen juurirodun aikana kehittyi »musta
magia» Atlantismaalla ja saavutti arveluttavan muodon ja huolestuttavan
laajuuden ja voiman. Sampo oli joutunut Pohjolaisten käsiin: liiallinen
tieto ja viisaus ihmisille, jotka eivät osanneet sitä oikein käyttää,
vaan käyttivät sitä omaksi hyödykseen, itsekkäihin tarkotuksiinsa.[34]
»Valkoisten kasvojen herrat» silloin päättivät pelastaa mitä
pelastettavissa oli, ettei ihmiskunta syöksyisi kadotukseen.
Väinämöinen, Ilmarinen ja Lemminkäinen johtajina lähtivät uskolliset
Kalevalaiset pimeään Pohjolaan suurelle pelastusretkelleen, ja samalla
tavalla kuin salainen traditsioni ja näkemys kertoo Kalevalakin, että
Väinämöinen vanhimpana tietäjänä vaivutti Pohjolan väen sikeään uneen.
Yksin tämä pieni piirre riittää todistamaan, että kysymys on
Kalevalassakin siitä suuresta sodasta Atlantiksella, josta kansojen
muinaistiedot yleisesti puhuvat.


15.
JÄLLEENSYNTYMINEN.

Lukiessaan Kalevalan kauniita runoja (14 ja 15) Lemminkäisen kuolemasta
ja ylösnousemuksesta tulee teosofiseen maailmankatsomukseen perehtynyt
ajatelleeksi muuatta vanhaa oppia, joka hänelle on elämänongelman
ratkaissut ja joka muuten muistuu hänen mieleensä kristillistäkin
ylösnousemusta miettiessään. Tämä vanha oppi on reinkarnatsioni- eli
jälleensyntymisaate, joka ensi kuulemalta tuntuu niin oudolta.
Se sisältää, että ihminen ei ole ensimäistä kertaa maan päällä eikä
viimeistä. Hän syntyy tänne uudestaan ja uudestaan. Hänen sielunsa ei
ole kotoisin vanhemmistaan eikä ole Jumalan luoma nykyisen elämänsä
alkaessa, vaan on ollut olemassa ennen syntymistään. Missä?
Näkymättömässä henkimaailmassa, johon aina palaa ruumiillisen elämän
loputtua. Ihmisen sielu on tavallaan kuin vieras vaeltaja tämän maan
päällä. Hän saapuu tänne syntymisen portista ja lähtee täältä kuoleman
porttien läpi.
Jälleensyntyminen ei suinkaan ole tulokseton, hyödytön, merkityksetön.
Koko kehityksen aate siinä piilee. Muuten ei kehitystä olisikaan. Elämä
kulkisi ainaisessa ympyrässä eikä siirtyisi paikaltaan, jos yksilöiden
saavutukset aina katkaistaisiin kuolemassa. Mutta kun on
jokin--sielu,--joka kokemuksien kentältä korjaa elon aittaansa, silloin
on olemassa jatkuvan kehityksen mahdollisuus. Paljas fyysillinen
perinnäisyys ei jaksa esim. taata neron säilymistä--luovia neroja on
harvoin monta samassa suvussa,--mutta jälleensyntyminen sen takaa. Kun
ihmissielu on kehityksessään saavuttanut neron asteen, hän neronsa
säilyttää ja siitä nousee. Tämä on mahdollista ainoastaan sen nojalla,
että ihminen on sielu, joka elää näkymättömässä maailmassa ja syntyy
maan päälle kokeakseen ja koulua käydäkseen, työtä tehdäkseen ja
tehtäviä suorittaakseen.
Lemminkäisrunossa Kalevala mielestämme niin kauniisti painostaa tätä
elämän valtaa kuoleman yli. Lemminkäisen elämäntyö jää kesken. Hän
sortuu kesken yrityksiään. Olkoon, että syy on hänessä itsessään.
Katkeralta ja kovalta kuitenkin tuntuu meistä ihmisistä, kun lupaava
elämänjuoksu katkaistaan ennenaikaisesti.
Se oli loppu Lemminkäisen,
Kuolo ankara kosian
Tuonen mustassa joessa,
Manalan alantehessa.
Niin meistä tuntuu: »se oli loppu». Mutta elämä ei olekaan niin katkera
ja kova. Jälleensyntymisaate haihduttaa kuoleman pelon. Ihminen ei
ikuisiksi ajoiksi siirry pois tästä kokemuksien, kärsimysten, töitten ja
tehtävien maailmasta. Hänen äitinsä--luonto--herättää hänet kuolleista
ylös, ja Kalevala on omistanut pitkän runon tälle äidin rakkaudelle ja
sen toiminnalle ikäänkuin terottaakseen mieleemme, ettemme vain kuolemaa
pelkäisi. Kalevala edustaa täten samaa optimismia kuin muut vanhat
maailmankatsomukset, joihin jälleensyntymisusko on sisältynyt, esim.
Indian ja Egyptin.
Tieteellisten lukijain mielestä on varmaankin liian hätäinen
tämänkaltainen johtopäätös muinaissuomalaisten jälleensyntymisuskosta.
Eihän siitä missään puhuta selvin sanoin, ja epätieteellistä on kaivaa
runojen sanoista esille semmoista mitä niissä ei ole! Saattaa olla,
vastaamme tähän, mutta älkäämme unohtako, että pitkin matkaa koetamme
juuri kaivaa sanoista enemmän sisältöä kuin niissä näennäisesti on.
Siinä ei ymmärtääksemme ole mitään epätieteellistä. Ainoastaan tapamme
kaivaa esille saattaa olla joko järjetön ja epätieteellinen taikka
järjellinen ja järkisyihin perustuva. Siinä on luonnollisesti
velvollisuutemme menetellä kriitillisesti.
Nyt meillä tosin on omat sisäiset syymme, minkätähden olemme lujasti
vakuutetut siitä, että suomalaiset tietäjät tunsivat ja itse uskoivat
jälleensyntymisen elämän järkähtämättömäksi laiksi. Emme siis omasta
puolestamme kaipaa mitään ulkonaisia todistuksia siitä. Mutta emme
myöskään pidä vääränä etsiä mikäli mahdollista jälleensyntymisuskon
jälkiä Kalevalasta y.m. vanhoista runoista. Vieläpä uskomme, että jos
runojen ja loitsujen kerääjät olisivat ottaneet näitä mahdollisuuksia
lukuun, heidän satonsa olisi ollut sitä runsaampi. On vieläkin kansan
seassa tietäjiä, jotka omasta kokemuksestaan tuntevat jälleensyntymisen.
Muuten on nähdäksemme toisiakin kohtia Kalevalassa, jotka viittaavat
jälleensyntymiseen. Semmoinen kohta on koko Lemminkäisen elämänhistoria
selvine jaksoineen ja toisintonimineen. Olemme jo edellä puhuneet
tästä[35] ja huomautamme nyt vain, että nuo kehitysjaksot sopivat
mainiosti myös kuvaamaan jonkun ihmisyksilön jälleensyntymistä.
Kutsukaamme tätä yksilöä eli sielua Lemminkäiseksi: silloin on
märkähattu karjanpaimen viittaus Lemminkäisen varhaisiin ruumistuksiin,
Ahti Saarelainen tyypillinen kuva myöhemmästä ruumistusten sarjasta.
Lemminkäinen sitä seuraavasta ja Pätöinen Poika loppunäytelmistä.
Toinen jälleensyntymiseen viittaava kohta on Väinämöisen sisältörikas
lupaus palata takaisin:
»Annapas ajan kulua,