Kalevalan avain - 10

sisätajunnan saattamista päivätajuisen itsetietoiseksi yhä suuremmassa
ja suuremmassa määrässä.
Nyt on väärinkäsitys tarjona: voisimme luulla, että sisätajunta
astuessaan vihkimyksessä korkeampana minänä päivätajuntaan olisi sillä
askeleellaan tyhjentänyt itsensä eli kokonaan ilmaissut itsensä
päivätajuiselle minälle; voisimme myös luulla, että sisätajunta
»jumalallisena» minänä on muuttumaton tekijä, joka ei kehity eikä kasva.
Tämä olettamus on erehdyttävä. Vihkimyksessä personoituu päivätajuntaan
ainoastaan osa sisätajunnasta, sillä jumalallinen itse on rajaton. Ja
kaukana siitä, että korkeampi minä ei voisi kehittyä, se onkin
varsinaisesti tämä sisätajunta, joka niittää hedelmän kaikesta
kehityksestä: kuolemattomana olentona sen edessä on rajattoman kasvun
mahdollisuudet. Vihityn itsekasvatus täten ei saa asettaa rajoja
sisäisen minuuden vapaalle kasvamiselle, jota se tekisi, jos se vain
pyrkisi päivätajunnan avulla ilmentämään, mitä se vihkimyksessä on
sisäisestä minästä saanut kiinni. Sentähden on välttämätöntä, että
korkeampi minä vetäytyy piiloon päivätajunnasta, jotta ihminen taas
olisi pakotettu sitä etsimään ja samalla laajentamaan käsityksiään
siitä. Tämä on miltei yleinen sääntö, koska vihityn yksinään on sangen
vaikea ymmärtää asioita edeltäkäsin. Ainoastaan suuren ja viisaan
opettajan läsnäollessa voi kehitys käydä päinsä nopeasti. Mutta
tavallinen sääntö on, että ruumistus kuluu ruumistuksen perästä näissä
ponnistuksissa, ja kehityksen laki täten vaatii, että vihitty kadottaa
tiedon vihkimyksestään ja syntyy uudestaan maan päälle--että Ilmariselta
kuolee Pohjan neiti...
Ensi alussa Ilmarinen ei siis aavistakaan, että häntä odottaa suuri
tehtävä: Sammon hankinta. Hän ei todellisuudessa koko Sammosta mitään
tiedä. Hän vain antautuu surunsa ja kaipauksensa, s.o. yksinäisyyden
tunteen, säälin tunteen ja maailmansurun valtaan. Mutta ei ylen pitkiksi
ajoiksi:
Seppo naisetta elävi,
Puolisotta vanhenevi;
Itki kuuta kaksi, kolme,
Niinpä kuulla neljännellä
Poimi kultia mereltä,
Hopeita lainehilta;
Keräsi kekosen puita,
Kolmekymmentä rekoista,
Puunsa poltti hiililöiksi,
Hiilet ahjohon ajeli.
Jo herää toiminnanhalu Ilmarisessa. Onhan muuallakin surevia. Maailma on
täynnä kärsimyksiä. Ehkä hän voisi oman tuskansa unohtaa, jos hän
ryhtyisi työhön, jos hän jotakin loisi. Ehkä hän löytäisi rauhansa
jälleen, jos hän antaisi kaiholleen muodon, jos hän loisi ihanteensa
itsestään ulos:
Otti noita kultiansa,
Valitsi hopeitansa
Syksyisen uuhen verran,
Verran talvisen jäniksen,
Työnti kullat kuumentohon,
Ajoi ahjohon hopeat,
Pani orjat lietsomahan,
Palkkalaiset painamahan.
Orjat lietsoi löyhytteli,
Palkkalaiset painatteli
Kintahattomin kätösin,
Hatuttoman hartioisen;
Itse seppo Ilmarinen
Ahjoa kohentelevi,
Pyyti kullaista kuvaista,
Hopeista morsianta.
Ja nyt Kalevalassa seuraa tuo omituinen ja tuttu kertomus kultaisen
neidon taonnasta.
Se tietenkin tuo mieleemme kreikkalaisen tarun Pygmalionista, joka oli
kuvanveistäjä ja marmorista veisti itselleen ihanan naisen kuvan:
Galatean. Pygmalion rakastui Galateaansa, ja koska marmoripatasas oli
kylmä ja eloton, rukoili hän jumalilta apua ja elämää kuvalleen. Jumalat
suostuivat, Galatea tuli eläväksi, ja Pygmalion ylen onnelliseksi.
Niin ei kuitenkaan käynyt Ilmariselle ja hänen kultaiselle
morsiamelleen, mutta näemme kohta, että Kalevalan kuvaus on
psykologisesti oikea, sopien täydellisesti mystilliseen kokonaisuuteen,
jota kreikkalainen taru tässä yhteydessä ei tekisi.
Kultainen neito ei heti valmistu. Ensimäisellä kerralla työntäytyy
ahjosta uuden Kalevalan mukaan uuhi eli lammas, vanhan Kalevalan mukaan
miekka; toisella kertaa syntyy pitkän puuhan jälkeen uuden Kalevalan
mukaan varsa, vanhan mukaan ori. Vasta kolmannella kerralla valmistui
kultainen neitonen. Edellisillä kerroilla »muut hyvin ihastuivat»,
muttei Ilmarinen itse, viimeisellä Ilmarinen oli tyytyväinen, muut
»pahoin peljästyivät».
Tässä on mielestämme kuvattu luovan neron toimintaa, taiteen, tieteen,
filosofian, uskonnon, politiikan ja millä alalla tahansa. Ihminen nousee
sotaan maailman vääryyttä vastaan tai hän luo esim. jonkun ihanan
taideteoksen. Tunnustusta ja kunniaa hän saavuttaa maailman puolelta,
mutta tyhjäksi hänen rakastava sydämensä jää, sillä sitä maailma ei
ymmärrä. Lopulta hän luulee keksineensä keinon millä sydäntänsä
tyydyttää: hänen tulee luoda omasta personallisuudestaan semmoinen
täydellinen ihmisolento, joka kuvastaa salattua ihannetta ja jota koko
maailma voi rakastaa. Täydellisyyden vaatimus herää hänen jäsenissään:
»minä tahdon olla täydellinen, vanhurskas personallisuus». Ja hän ryhtyy
jättiläistyöhön:
Siitä seppo Ilmarinen
Takoi kullaista kuvoa,
Takoi yön levähtämättä,
Päivän pouahuttamatta;
Jalat laati neitoselle,
Jalat laati, käet kuvasi:
Eipä jalka nousekana,
Käänny käet syleilemähän.
Takoi korvat neiollensa,
Eipä korvat kuulekana;
Niin sovitti suun sorean,
Suun sorean, sirkun silmät,
Saanut ei sanoa suuhun,
Eikä silmäin suloa.
Työn hedelmä ei tyydytä. Morsian on kaunis, mutta eloton. Pian Ilmarinen
huomaa, että hänen sydämensä jää tyhjäksi, vaikka hänen oma
personallisuutensa on niin moitteettoman siroksi muovaeltu, että sillä
on kaikki siveelliset hyveet:
Siinä seppo Ilmarinen
Heti yönä ensimmäisnä
Kyllä peitettä kysyvi,
Vaippoja varustelevi,
Kahet, kolmet karhuntaljat,
Viiet, kuuet villavaipat
Maata kera puolisonsa,
Tuon on kultaisen kuvansa.
Se oli kylki kyllä lämmin,
Ku oli vasten vaippojansa;
Ku oli nuorta neittä vasten,
Vasten kullaista kuvoa,
Se oli kylki kylmimässä,
Oli hyyksi hyytymässä,
Meren jääksi jäätymässä,
Kiveksi kovoamassa.
Ilmarinen oli siis erehtynyt, suuresti erehtynyt. Ja mikä oli hänen
erehdyksensä? Se sama, josta edellä mainitsimme: hän yritti luoda
muotoa, lopullista muotoa, oman sisäisen tajuntansa elävälle hengelle ja
siis sen upeata kasvua rajottaa. Hän lankesi siihen syntiin, josta
varotetaan käskyssä: älä tee itsellesi kuvia Minusta, sillä Minä olen
sinun jumalasi. Kaikki täydellisyyskuvat, joita ihminen luo, ovat
rajotuksia, ovat epäjumalankuvia. Elämä itse etsii muotonsa ilman
ihmisen koskematta.
Ilmarinen itse säikähti: enhän minä osaakaan mitään tehdä tällä
moitteettomalla personallisuudellani. Mitä, jumalani, minun on tehtävä?
Viepi neien Väinölähän;
Sitte sinne tultuansa
Sanan virkkoi, noin nimesi:
»Oi sie vanha Väinämöinen,
Tuossa on sinulle tyttö,
Neiti kaunis katsannolta...»
Ja viisas, jonka ääni on yhtä Ilmarisen oman sisimmän tunteen kanssa,
sanoo:
»Oi on seppo veikkoseni;
Tunge neitosi tulehen,
Tao kaikiksi kaluiksi...
Ei sovi minun su'ulle,
Ei minullen itselleni
Naista kullaista kosia,
Hopeista huolitella.»
Ei tarvitse elämä eikä elämän Jumala ulkonaisesti täydellisiä
personallisuuksia. Epäjumalankuvat ovat olemassa sitä varten, että niitä
rikottaisiin.
Kylmän kulta kuumottavi,
Vilun huohtavi hopea.


27.
POHJAN NEIDON NUOREMPI SISAR.

Mutta vielä Ilmarinen lankesi toiseen erehdykseen, josta hänellä
niinikään oli oppia ja hyötyä.
Tavotellessaan personallista ja siveellistä täydellisyyttä,
uudistaessaan täten tietämättään puhdistuksen tien ansiotöitä, Ilmarinen
alkoi tehdä merkillisiä havaintoja unielämänsä suhteen. Samalla tavalla
kuin hänelle kosintaretkeläisenä oli tapahtunut--vaikkei hän tietysti
sitä muistanut,--alkoi hänen unitajuntansa nytkin kirkastua ja hänen
unennäkönsä kävivät ihmeteltävän eläviksi ja sisältörikkaiksi. Ja vielä
niihin säännönmukaisesti liittyi piirre, joka enimmin hämmästytti
Ilmarista. Tämä piirre oli seuraava: ensin Ilmarinen tunsi unissaan,
nukkuessaan olevansa aivan samalla tavalla oma itsensä kuin päivälläkin;
hän saattoi tehdä havaintoja, ajatella, hillitä itseään, suorittaa
tekoja ja tehdä päätöksiä aivan kuin valveilla; ja sitten hän vähitellen
huomasi omaavansa ruumiin samoinkuin päivälläkin, vaikkei se ollut hänen
fyysillinen ruumiinsa; tämän nukkuvan fyysillisen ruumiinsa hän
nimittäin joskus saattoi nähdäkin; mutta uusi ruumis mikä hänellä oli
käytettävänään, oli kevyt ja niin hienon hieno, että hän sillä huomasi
osaavansa kulkea vaikka seinän läpi; tämä hänen yöllinen
käyttövälineensä oli samannäköinen kuin päiväruumis, vieläpä sillä oli
samanlaiset vaatteet.
Ilmarinen ei näihin seikkoihin tuhlannut paljon ajatusta, niin kauan
kuin hänellä oli muuta mielessä; sen johtopäätöksen hän vain veti
kokemuksistaan, että tämmöisessä hienossa yöruumiissa noidat ja tietäjät
kai »Lapissa kävivät», tämmöistä välinettä kai käyttivät »loveen
langetessaan.»[51]
Mutta kun Ilmarinen oli väsynyt siveellisen mallikelpoisuuden
tavotteluun ja huomannut, että se oli tyhjää, silloin hänen mielensä
kääntyi näihin yöllisiin havaintoihinsa ja hän rupesi niiden johdosta
miettimään. »Koska olemuksessani piilee tuommoisia salaperäisiä
mahdollisuuksia, tahdon ruveta niitä tutkimaan ja kehittämään. Sillä
tiellä pääsen sen totuudenelämän, sen jumalanrauhan perille, jota
halajan.»
Kalevala ei kerro mitään tästä välikohtauksesta, näistä Ilmarisen
havainnoista, sillä se olisi realistista esitystapaa ja Kalevala verhoo
totuuden vertauskuvien huntuun. Pyhiä kirjoja saa yleensä lukea niin,
että tietää, mitä rivien välistä on poisjätetty.
Kalevala heittäytyy heti keskelle uutta seikkailua ja ryhtyy kertomaan,
miten Ilmarinen yritti sisätajunnastaan etsiä sisältöä elämälleen
sisätajunnan »nuoremman sisaren» eli unitajunnan välityksellä, toisin
sanoen: miten Ilmarinen lähti Pohjolaan kosimaan Pohjolan emännän
nuorempaa tytärtä:
Tuop' on seppo Ilmarinen,
Takoja iän-ikuinen
Heitti kultaisen kuvansa,
Hopeisen neitosensa;
Pisti varsan valjahisin,
Ruskean re'en etehen,
Itse istuvi rekehen,
Kohennaikse korjahansa.
Lähteäksensä lupasi
Sekä mietti mennäksensä
Pyytämähän Pohjolasta
Toista Pohjolan tytärtä.
Kalevalan kertomuksesta päättäen 38:nnessa runossa Ilmarinen nyt
hyvinkin muistaa entisen liittonsa Pohjan tytön kanssa. Louhen
ensimäinen kysymys, kun hän Ilmarisen näkee, koskee tyttärensä,
Ilmarisen puolison, eloa ja oloa »miniänä miehelässä, naisena
anoppilassa». Mutta muistakaamme, että Kalevala näennäisesti esittää
asioiden tapahtuneen yhdessä ja samassa Ilmarisen elämässä, ja silloin
esteettinen kokonaisvaikutus vaatii yhtä ja toista semmoista, joka
realistisesta kuvauksesta putoisi pois tai olisi toisenmuotoista. Saamme
siis sivuuttaa runossa ne kohdat, jotka puhuvat Ilmarisen entisestä
puolisosta, ja pystytellä itse pääjuonessa.
Kun Ilmarinen pyytää Pohjolan emännältä nuorempaa tytärtä puolisokseen,
saa hän kieltävän vastauksen; ja kun hän kääntyy tytön itsensa puoleen
tuvassa, laulaa lapsi lattialta:
»Neitonen, sinä sisari,
Elä sulho'on ihastu,
Elä sulhon suun pitohon,
Eläkä jalkoihin jaloihin!
Sulholl' on suen ikenet,
Revon koukut kormanossa,
Karhun kynnet kainalossa,
Veren juojan veitsi vyöllä,
Jolla päätä piirtelevi,
Selkeä sirettelevi.»
Neitonen itse vastaa Ilmariselle:
»En lähe minä sinulle,
Enkä huoli huitukoille...
Onpa tässä neitosessa
Paremmanki miehen verta,
Kaunihimman varren kauppa,
Korkeamman korjan täysi,
Paikoille paremmillenki,
Isommille istuimille,
Ei sepon sysi-sioille,
Miehen tuhmaisen tulille.»
Mutta Ilmarinen ei hellitä. Hän turvautuu väkivaltaan, kun muu ei auta:
Saa'utti tytön samassa,
Käärälti käpälihinsä,
Läksi tuiskuna tuvasta,
Riepsahti rekensä luoksi,
Työnnälti tytön rekehen,
Koksahutti korjahansa,
Läksi kohta kulkemahan,
Valmistui vaeltamahan,
Käsi ohjassa orosen,
Toinen neien nännisillä.
Ilmariselle ei kuitenkaan koitu mitään iloa tästä väkivaltaisesta
teostaan. Pitkin matkaa tyttö itkee ja valittaa, sättii ja sadattaa, ja
Ilmarisella on täysi työ keksiä rauhallisia vastauksia tytön
herjasanoihin. Kun he yöksi saapuvat kylään, onkin mies väsynyt ja
nukahtaa sikeään uneen. Ja sillä aikaa
Toinen naista naurattavi
Mieheltä unekkahalta.
Aamulla havattuansa Ilmarinen oivaltaa morsiamensa uskottomuuden, ja
koska ei hän itsekään vielä ollut tyttöä omistanut, suuttuu hän »moiseen
morsiameen» ja laulaa hänet »lokiksi luo'olle lokottamahan». Itse hän
sitten alla päin, pahoilla mielin matkaa takaisin omille maille.
Kaikessa näennäisessä ja vaikuttavassa realismissaan tämä on sattuva
allegorinen kuvaus Ilmarisen psyykillisistä ponnistuksista.
Kun hän unitajunnan viittoomaa psyykillistä tietä pitkin ryhtyy
herättämään ruumiissaan uinuvia salaperäisiä kykyjä ja voimia, antautuu
hän leikkiin, josta viisaat aina ovat ihmislapsia varottaneet. Kuten
lapsi lattialta laulaa, Ilmarinen on vielä tässä suhteessa kuin karhu;
hänellä ei ole sitä järkeä ja sitä tietoa, millä hän voisi noita uusia
kykyjä hallita. Ja ilman inhimillisen viisasta ohjausta psyykilliset
kyvyt ovat todella kuin Pohjolan nuorempi tyttö, ilkeitä, omavaltaisia,
petollisia. Ne lupaavat paljon: »meidän nimemme on selvä- ja
kaukonäköisyys, valta luonnonvoimien ja ihmisten yli, me viemme sinut
jumalien salaisiin neuvotteluihin ja tuomme sinulle maan päältä kaikki
mitä halajat.» Mutta ne vievät ihmisen perikatoon, ellei hän ole niiden
herra.
Ilmarinen herättää fyysillisessä ruumiissaan esim. selvänäköisen ja
-kuuloisen aistin, joka on seuraavaa laatua: hänen eteensä avautuu
tuonela ja kalman valtakunta, jossa kuolleet ikävissään tai tuskissaan
asuvat; nämä ryntäävät nyt kaikki hänen luoksensa, mikä mitäkin apua
pyytäen; toisella on jokin asia järjestettävä maan päällä ja pyytää
Ilmarisen myötävaikutusta; toisella on halu vielä tuntea ruumiillisia
nautinnontunteita ja hän rukoilee Ilmarista polvillaan, että tämä edes
hetkeksi lainaisi hänelle ruumistaan; toisella on tukala olla tuonelassa
ja pyytää, että Ilmarinen auttaisi häntä sieltä pois pääsemään. Pitkin
päivää näitä onnettomia kerääntyy Ilmarisen ympärille eivätkä anna
hänelle hetken rauhaa. Hänen sydämensä uhkuu sääliä ja hän koettaa
poloisia auttaa, mutta huomaa pian, että tämä on mahdotonta: ensiksi
avunpyytäjien paljouden takia, toiseksi sentähden, että hänen oma
oikeudentuntonsa usein joutuu ristiriitaan heidän vaatimustensa kanssa.
Ja kun hän ei heitä auta, he useinkin kiroovat häntä ja koettavat häntä
monella tavalla kiusata!
»Mihin olenkaan joutunut», hän itsekseen huudahtaa, »paholaisten
seuraan! Mitä minun on tehtävä?» Ja silloin hän ymmärtää, että vika
onkin hänen omassa selvänäköisyydessään, ja sielunsa koko voimalla hän
koettaa siitä vapautua, loihtia sitä itsestään pois, ja siinä
onnistuukin.
Ilmarinen ei osaa herättämiään kykyjä hallita, mutta hän pelastuu niiden
käsistä. Minkätähden? Sisäisen totuuden- ja oikeudentuntonsa nojalla.
Tämä sisäinen tunto on hänellä synnynnäisenä perintönä vihkimyksestään.
Sen nojalla siis, että Ilmarinen ennen on läpikäynyt suuren henkisen
kokemuksen, joka on istuttanut rakkauden hengen hänen sydämeensä, sen
nojalla hän nyt pelastuu ja välttää »psyykillisyyden vaaran». Kuinka
toisin taas käy niille monille, jotka ilman tämän henkisen kokemuksen
taustaa pyrkivät itsessään herättämään yliaistillisia voimia![52]
Ilmarinen, jonka sielu on rakkaudelle vihitty, ei voi joutua pahan
valtaan. Erehtyä hän saattaa, ja tämäkin kokemus on kova, mutta hädän
hetkellä hänen intuitsioninsa hänet pelastaa. »Tapanko teidät?», hän
ensin ajattelee saatuaan silmänsä auki. »Ei», hän vastaa itselleen, »ei
väkivaltaa totuuden miekalla. Laulanpa teidät vain pois tajunnastani ja
muistostani» (38: 262-286). Hän hylkää unitajunnan houkutukset ja palaa
vanhaan tuttuun päivätajuntaansa.
Kotimatkalla Väinämöinen tulee tiellä vastaan ja kysyy hienolla ivalla:
»Veli seppo Ilmarinen!
Minne heitit naisen nuoren,
Kunne kuulun morsiamen,
Kun sa tyhjänä tuletki,
Aina naisetta ajelet?»
Mutta Ilmarinen vastaa harmistuneena laulaneensa »mokoman naisen meren
luo'olle lokiksi.»
Ja nyt on aivan kuin lukisimme rivien välistä vähän muutakin.
Väinämöinen, viisas tietäjä, mestari tulee vihdoinkin kamppailevan
sielun luokse ja puhuu sille, ei ivalla, vaan säälillä: »oi sielu, yhäkö
luulet yksin käyväsi? Etkö jo saa silmiäsi auki sille tosiseikalle, että
oikea Pohjan tyttö jo on sinun omasi? Etkö muista viettäneesi häitä
Pohjolassa? Etkö tiedä, että jo olet yhtä korkeamman itsesi kanssa?
Katso: johan olet Pohjolassa käynyt, johan olet Sammon takonut!»
Ja Väinämöinen kysyy Ilmariselta:
»Veli seppo Ilmarinen,
Mit' olet pahoilla mielin,
Kahta kallella kypärin
Pohjolasta tullessasi?
Miten Pohjola elävi?»
Ilmarisessa heräävät muistot ja hän vastaa: »todella, sisätajuntani
salamaailmassa kaikki on hyvin, sillä siinä totuuden tieto piilee eikä
unitajunnan psyykillisyydessä»--Kalevalan sanoilla:
»Mi on Pohjolan eleä!
Siell' on Sampo jauhamassa,
Kirjokansi kallumassa:
Päivän jauhoi syötäviä,
Päivän toisen myötäviä,
Kolmannen kotipitoja.
Jotta sanon, kun sanonki,
Vielä kerta kertaelen:
Mi on Pohjolan eleä,
Kun on Sampo Pohjolassa!
Siin' on kyntö, siinä kylvö,
Siinä kasvo kaikenlainen,
Siinäpä ikuinen onni.»
»No niin», huomauttaa tähän Väinämöinen, »etkö sinä nyt ymmärrä, veli
Ilmarinen, että Sampo se on Pohjolasta haettava! Oikeat sinulla aikeet
oli, kun psyykillisiä kykyjäsi rupesit herättämään, mutta menetelmäsi
oli väärä. Ei uni- vaan sisätajunnasta on Sampo haettava, eikä päiväisen
unitajunnan, vaan salaisen avulla!»
Ja hän virkkaa Ilmariselle runon sanoilla:
»Ohoh seppo Ilmarinen,
Lähtekämme Pohjolahan
Hyvän sammon saa'antahan,
Kirjokannen katsantahan!»
Se on: nyt on tutkittava sisätajunta ja salainen, näkymätön maailma.
Näkyväisen maailman syvän elämänlain on Ilmarinen jo löytänyt, mutta
näkymätön maailma on vielä tutkimattomana hänen edessään. Ja
näkymättömässä maailmassa yksin piilee tiedon ja vallan salaisuus:
Sampo.


28.
HENGEN MIEKKA.

Väinämöisen ehdotuksen Ilmarinen kyllä mielessään hyväksyy, mutta
huomauttaa samalla matkan vaikeuksista:
»Ei ole sampo saatavana,
Kirjokansi tuotavana
Pimeästä Pohjolasta,
Summasta Sariolasta;
Siell' on sampo saatettuna,
Kirjokansi kannettuna
Pohjolan kivimäkehen,
Vaaran vaskisen sisähän,
Yheksän lukon ta'aksi;
Siihen juuret juurruteltu
Yheksän sylen syvähän,
Yksi juuri maa-emähän,
Toinen vesiviertehesen,
Kolmas on kotimäkehen.»
Kun Väinämöinen tähän vastaa: »tehdään suuri laiva, jolla noudetaan
Sampo», näkyy, että Ilmarinen on taipuisa lähtemään, vaikka hän ehdottaa
maitsekulkua: »vakavampi maisin matka, lempo menköhön merelle» (39:
23-35). Vähän vastahakoisesti Väinämöinenkin tähän suostuu:
»...Kun et mieline merisin,
Niin on maisin matkatkamme,
Rantaisin ratustelkamme!»
»Mutta tao mulle nyt uusi miekka», hän samalla lisää Ilmariselle, »tee
miekka tuliteräinen». Ilmarinen ryhtyi heti työhön, ja raudasta,
teräksestä, kullasta ja hopeasta hän
Takoi miekan mieltä myöten,
Kalvan kaikkien parahan,
Jonka kullalla kuvasi,
Hopealla huolitteli.
Väinämöinen tarkastaa uutta miekkaa, katselee ja kääntelee, kysyy: »onko
miekka miestä myöten, kalpa kantajan mukahan?» (39: 93-100) ja huomaa
niin olevan:
Olipa miekka miestä myöten,
Kalpa kantajan mukahan,
Jonka kuu kärestä paistoi,
Päivä paistoi lappeasta,
Tähet västistä välötti,
Hevonen terällä hirnui,
Kasi naukui naulan päässä,
Penu putkessa puhusi.
Tyytyväisenä Väinämöinen
Sylkytteli miekkoansa
Vuoren rautaisen raossa,
Itse tuon sanoiksi virkki:
»Jo minä terällä tällä
Vaikka vuoret poikki löisin,
Kalliot kaha jakaisin.»
Ja ennen matkalle lähtöä Ilmarinen sitäpaitsi pukeutuu »rautapaitoihin
ja teräsvöihin» (39: 115-126).
Mitä nämä terästamineet ja ennen kaikkea tuo tuliteräinen miekka on, ei
ole vaikea käsittää. Paavali sanoo kirjeessään efesolaisille: »Sentähden
pankaat päällenne Jumalan koko sota-asu, voidaksenne pahana päivänä
tehdä vastarintaa ja kaikki suoritettuanne pysyä pystyssä... Ja ottakaat
päällenne pelastuksen kypäri ja Hengen miekka, joka on Jumalan sana...»
(6: 13, 17).
Väinämöisen tuliteräinen miekka on totuuden ja lujan uskon ase: selvä
mielikuva odottavasta tehtävästä ja luja usko siihen. Tämän mielikuvan
Ilmarinen luo itselleen toisten vihittyjen opetuksista ja meillekin on
nyt välihuomautus taas tarpeen. Joudumme koskettelemaan mystillisen
psykologian suurempia saavutuksia, ja niin heikot kuin omat kykymme
ovatkin, soisimme, että lukija saisi esityksestämme edes aavistuksen
Kalevalan merkillisestä tiedosta ja viisaudesta näissäkin asioissa.
Totuuteen pyrkijälle, Ilmariselle, alkaa tästä lähtien varsinainen
tiedon tie. Hän tulee nyt »samporetkeläiseksi» eli »sampolaiseksi»,
niinkuin hän ennen Pohjolan häitä oli »kosintaretkeläinen».
Kosintaretkeläisenä hän puhdisti omaa personallisuuttaan ja tuli siten
sopivaksi sulhoksi Pohjan neidolle. Hänen työnsä oli henkisesti katsoen
kielteistä ja passiivista, ehkä saisimme sanoa »naisellista» laatua. Nyt
sitä vastoin hänellä samporetkeläisenä on edessään henkisesti katsoen
täysin »miehellinen», aktiivinen ja positiivinen elämäntehtävä. Olemme
jo nähneet, kuinka alkuvalmistuksissa--»kultaisen neidon taonnassa» ja
»nuoremman Pohjan tytön kosinnassa»--on kysytty tarmokasta
aktiivisuutta, vaikka nekin vielä olivat jonkun verran
puhdistusluontoisia.
Mikä nyt sitten on vihityn totuuteen pyrkijän oleellinen tehtävä? Kuten
jo ennen olemme sanoneet: hänen tehtävänsä on omasta katoavaisesta
ruumiistaan rakentaa itselleen tiedon ja vallan hankkimisen ja
käyttämisen kuolematon väline, johon Logoksen eli jumalan tajunta voi
laskeutua, milloin ihmiskunnan pelastus sitä vaatii. Ei näet vihitty tee
työtä personallisessa tarkotuksessa, ei mitään itse voittaakseen. Hänen
vaikuttimensa on hänen syvä ja voittamaton rakkautensa totuuteen,
Jumalaan, ihmiskuntaan, ja tämän rakkauden ajelemana hän ensin harhailee
niinkuin Ilmarinen, ennenkuin hänelle selviää, mitä varsinaisesti on
tehtävä. Kun hän nyt ryhtyy kuolematonta käyttövälinettä itsestään
luomaan, on hänellä sentähden silmämääränä se, että Logoksen oma tajunta
eli maailmankaikkeuden pyhä viisaus voisi vapaasti käyttää häntä ja
hänen olemustaan jumalallisen tahtonsa tarkotuksiin--ellei heti alussa,
niin joskus, kun aika olisi tullut.
Tähän suureen työhön hän ei ennen vihkimystään olisi voinut ryhtyä.
Ennen vihkimystä hänellä ei ole itsetietoista minää, joka olisi
fyysillisen ruumiin elämästä riippumaton; hänen personallinen minänsä on
kuolevainen niinkuin ruumiskin. Kuinka siis kuolevainen voisi
kuolematonta aikaansaada? Vihkimyksessä personoituu hänen kuolematon
minänsä, ja nyt hän siis todellisessa minätajunnassaan on fyysillisen
ruumiinsa yläpuolella ja siitä riippumaton. Vaikka hän uudestaan
inkarnoidessaan onkin tietämätön päivätajunnassaan sisäisestä
saavutuksestaan, kestää tämä tietämättämyys vain niin kauan kuin hänelle
on tarpeen erehdyksistä oppia; kun oppi on saavutettu, palaa sisäinen
varmuus ja harmonia. Ja silloin hänellä alkaa rakennustyö: sisästä ja
ylhäältäpäin on hänen muodostettava ruumiistaan taikaväline, johon
kuolema ei koske.
Mitä tämä rakentaminen on? Onko se katoovaisen ja kuolevaisen
fyysillisen ruumiin muuttamista--jonkinlaisten taikakeinojen
avulla--katoomattomaksi? Ei, vaan se on katoomattoman luomista ruumiin
avulla: Sammon ottamista ruumiin kätköstä, niinkuin Kalevala sanoo.
Tässä kohtaakin meitä vihdoin Samposanan okkultis-psykofysiologinen
merkitys: Sampo on se uusi kuolematon taikaruumis, jonka vihitty
itsellensä luo fyysillisen ruumiinsa välityksellä. Ja tässä yhteydessä
tahdomme muistuttaa seuraavista Paavalin lauseista, etteivät lukijat
luulisi meidän puhuvan perättömiä: »Sillä tämän katoavaisen on
pukeutuminen katoamattomuuteen ja tämän kuolevaisen oli pukeutuminen
kuolemattomuuteen. Mutta kun tämä katoavainen pukeutuu katoamattomuuteen
ja tämä kuolevainen pukeutuu kuolemattomuuteen, silloin toteutuu se
sana, joka on kirjotettu: Kuolema on nielty voitossa. Missä on sinun
voittosi, kuolema? Missä on sinun otasi, kuolema?»[53] Paavali kutsuu
samporuumista »taivaalliseksi» ja »hengelliseksi» ruumiiksi, kuten näkyy
saman epistolan seuraavasta otteesta: »Ja on taivaallisia ruumiita ja
maallisia ruumiita; mutta toinen on taivaallisten kirkkaus, toinen taas
maallisten. Toinen on auringon kirkkaus ja toinen kuun kirkkaus ja
toinen tähden kirkkaus; sillä yhden tähden kirkkaus on erilainen kuin
toisen. Niin on myös kuolleiden ylösnousemus: katoavaisuudessa
kylvetään, katoamattomuudessa herätetään; heikkoudessa kylvetään,
voimassa herätetään; kylvetään luonnollinen ruumis, herätetään
hengellinen ruumis. Kun on luonnollinen ruumis, niin on myös
hengellinen.»[54] Ja vielä: »Mutta mikä on hengellistä, se ei ole
ensimäinen, vaan se mikä on luonnollista, on ensimäinen; sitten on se
mikä on hengellistä. Ensimäinen ihminen oli maasta, maallinen, toinen
ihminen on Herra taivaasta. Mimmoinen maallinen on, semmoisia ovat
myöskin maalliset; ja mimmoinen taivaallinen on, semmoisia ovat myös
taivaalliset. Ja niinkuin meissä on ollut maallisen kuva, niin meissä on
myös oleva taivaallisen kuva.»[55] Ja ikäänkuin osottaakseen, ettei hän
tässä ole puhunut ruumiillisesta ylösnousemuksesta
(jälleensyntymisestä), vaan henkisestä uudestasyntymisestä, Paavali
kuiskaten lisää: »katso, minä sanon teille salaisuuden: emme kaikki
kuoloon nuku, mutta kaikki me muutumme...»[56]
Taivaallista taikaruumista eli Sampoa kutsutaan myös »aurinkoruumiiksi»
eli »kirjokanneksi», koska se valmiiksi muodostuneena hohtaa kuin
aurinko ja tietäjän silmällä nähtynä on kuin ylen loistava valokehrä
(_aura_), jonka keskeltä siintää täydellisen ihmisen ihana
haahmo--»Herra taivaasta», _augoeides_, kuten mysterioihin vihityt
kreikkalaiset filosofit sanoivat.[57]
Tämän ruumiin rakentamisessa erotetaan eri jaksoja vastaavine
saavutuksineen, joita nykyaikaisessa teosofisessa kirjallisuudessa
vanhaan kreikkalaiseen tapaan kutsutaan »vihkimyksiksi»; puhutaan
ensimäisestä, toisesta, kolmannesta j.n.e. vihkimyksestä ja selitetään,
mitä kykyjä ja tietoja kussakin voitetaan. Nimitykset ja jaot
vaihtelevat järjestelmäin mukaan, mutta olennaisesti tietysti päämäärä
ja niin muodoin tiekin on sama.
Muinaissuomalaisessa järjestelmässä mainittiin kaksi pääkohtaa
ihmissielun toivioretkellä; toinen oli Pohjolan häät, joka lopetti
kosintaretkeläisen pitkän taipaleen, toinen Sammon saavuttaminen, joka
päätti sampolaisen vaivalloisen matkan. Mutta samoinkuin
kosintaretkeläisellä oli useampia ansiotöitä suoritettavana, samoin
samporetkeläisellä oli useampia seikkoja täytettävänä, ennenkuin hänen
onnistui hankkia itselleen Sampo, ja Kalevala esittää näitä verrattain
seikkaperäisesti.
Ne ovat, kuten sanoimme, eri jaksoja taivaallisen ruumiin luomisessa,
eri kohtia Pohjolan pitkällä matkalla, ja Kalevala erottaa niitä neljä,
kutsuen niitä seuraavilla nimillä: 1) veneen souto, 2) kanteleen soitto,
3) Sammon otto ja 4) viimeinen ottelu, jossa Sampo pirstaantuu.
Veneensoudossa muovaillaan aurinkoruumista siihen kohtaan saakka, jota
myös kutsutaan »vesiruumiiksi», kanteleen soitossa sitä hienonnetaan
»ilmaruumiiksi» ja Sammon otossa se muodostuu »tuliruumiiksi», joka
viimeisessä ottelussa auringon tavalla lähettää voimansa ulos
maailmaan.[58]
Joka kohdalla Kalevala viittaa esityksessään, mikä hyvän saavutuksen