Kalevalan avain - 04

rakkauteen» tunteeksi ymmärrettynä. Se kaipaa--ainakin alussa--
jumalallista apua ja voimaa, jonka miehuuteen ja kyvykkyyteen se saattaa
hurmaantuneena uskoa. Ja tämä voima on tietenkin äly.
Ilmarinen ajatuksen, älyn ja neron edustajana, hän viepi saaliikseen
Pohjan immen. Mikä olisikaan ihmissielun kohtalo ilman järjen valoa?
Ilman sitä itsenäisyyttä, sitä mahdollisuutta »uppiniskaisuuteen»,
»syntiin» ja »pahaan», joka ihmisen ihmiseksi tekee? Nukke hän olisi
jumalien käsissä, tiedoton »jumalan kuva», täydellinen, mutta ansioton.
Ilmarisvoimat ne sentähden ensimäisinä astuvat näyttämölle ihmiskunnan
elämässä ja vasta viimeisinä Väinämöisvoimat. Inhimillis-jumalallisesta
tahdosta emme vielä saata puhua yleisenä ilmiönä ihmisten kesken. Mitä
me tahdoksi kutsumme, on--niinkuin modernit sielutieteilijät
huomauttavat--helposti hajotettavissa ajatus- ja tunne-elementteihinsä.
Todellinen tahto on esoteerinen asia. Se toistaiseksi ilmenee vain
tietäjissä ja taitajissa. Kalevalan Väinämöinen onkin »tietäjä
iänikuinen», joka sanansa ja laulunsa voimalla saa enemmän aikaan kuin
muut teoillaan. Väinämöinen on Kalevalan mahtaja _par préférence_, ja
hänen tehtävänsä pelastustyössä on yksilöllistä, ei kollektiivista
laatua. Hänen vaikutuksensa näkyy niin muodoin yksilön ja ihmiskunnan
myöhemmillä kehitysasteilla.


10.
LEMMINKÄISVOIMAT.

Kalevala ei kuvaa sankareitaan kosintarunoissa täydellisiksi olennoiksi.
Vaikka he--siinä merkityksessään, josta meillä on puhe--edustavat
jumalallisia voimia, kuvaa Kalevala heitä perin inhimillisiksi, vieläpä
heikoiksikin. Väinämöinen, joka on vakaa ja vanha, viisas ja kokenut,
jolla on tahtoa ja valtaa hallitsemaan luontoa ja itseään, hän esiintyy
samalla mielestämme merkillisen epäviisaana ja osottautuu odottamattoman
kokemattomaksi, ryhtyessään kosimaan nuorta tyttöä; niin, hänen
rakkautensa nuoreen Ainoon ei saata heikkoudessaan ja ilmeisessä
järjettömyydessään olla muuta kuin traagillinen. Lemminkäinen, kaunis
Kaukomieli, jonka koko olemus uhkuu intoa ja uskoa, runoutta ja
rakkautta, kuvataan samalla kiivaaksi, riitaisaksi soturiksi ja
huikentelevaksi lemmenseikkailijaksi. Ilmarinen, seppo iänikuinen,
sammon takoja, kykenevä, nerokas, taitava, on samalla hieman hidas,
laiska, juro, melkeinpä lapsellisen yksinkertainen.
Tehden tällä tavalla inhimillisiksi sankarinsa, jotka suorittavat
yli-inhimillisiä tekoja, Kalevala tuo ne niin lähelle meitä, että miltei
unohdamme heidän jumalallisuutensa. Ja kuitenkin meistä näyttää, että
Kalevala juuri sillä menettelyllään on erityisesti tahtonut painostaa
kunkin sankarinsa perusominaisuutta. »Katsokaa», se sanoo, »mikä
kussakin on parasta, se kehittyy ja kasvaa. Kuollut vain jää liikkumatta
paikalleen, elävän mieli on eteenpäin.»
Tämä kehitysperiaate kulkee punaisena lankana Lemminkäisen historiassa.
Lemminkäinen, joka edustaa ihmiskunnan povessa riehuvia tunnevoimia,
esittää elämänkulussaan näiden tunteiden eri kehitysasteita. Tämän
todistaa muodollisesti sekin seikka, että Lemminkäisrunoihin--kuten
prof. K. Krohn näyttää[21]--on koottu erilaisia aineksia, kertomuksia
eri henkilöistä, Ahti Saarelaisesta, Kaukamoisesta, Pätöisestä pojasta
j.n.e., jotka kansan ja runolaulajain mielikuvituksessa jo ovat
kuuluneet yhteen ja olleet ikäänkuin saman olennon toisintonimiä.
Kaukamoisen ja Ahti Saarelaisen nimellä Lemminkäinen rakastelee Saaren
tyttöjä ja vie Kyllikin vaimokseen, Lemminkäisenä hän kosii Pohjan
neitoa, ja kertomus hänen kuolemastaan on alkuperäisin Pätöisen pojan
runosta. Uudessa Kalevalassa Lönnrot oikealla psykologisella silmällä on
antanut Kaukamois-episodin tapahtua Lemminkäisen nuoruudessa, ennen
hänen varsinaista esiintymistään Pohjan neidon kilpakosijana, sillä
Kyllikkiruno kuvaa itse asiassa varhempaa kautta ihmiskunnan
Lemminkäisvoimien kehityshistoriassa.
Ahtina Lemminkäinen »kasvoi koissa korkeassa, luona armahan emonsa» ja
hänestä
Tuli mies mitä parahin,
Puhkesi punaverinen,
Joka päästänsä pätevi,
Kohastansa kelpoavi.
Yksi oli hänellä vain vikana:
Ain' oli naisissa eläjä,
Yli öitä öitsilöissä,
Noien impien iloissa,
Kassapäien karkeloissa.
Runo viittaa tähän Lemminkäisen heikkouteen miltei ivahymyllä, niinkuin
se yleensä käyttää pientä huumoria kuvatessaan sankarinsa
elämänvaiheita. Kalevalaa okkultisesti tulkittaessa tämä piirre on
huomioonotettava. Lemminkäistä kehutaan ja hänen voimaansa ja taitoansa
ylistetään: lauluillaan ja loitsuillaan hän lumoo. Mutta kuitenkin runon
mielestä pieni pilkka on paikallaan. Kuinka tämä on ymmärrettävä?
Siinä kuvastuu vanhan suomalaisen viisauden myöhempi,[22] arvosteleva
katsantokanta. Se tuntee tosiasiat. Se tietää, että tunne on--ainakin
toistaiseksi--suurin voima ihmiskunnan rinnassa, että tunteen
lapsellinen itsekkyys ja huolettomuus paisuu tärisyttäväksi ja
lumoovaksi luonnonvoimaksi, kun se määrättyyn kohteeseen kohdistuu, että
tunteen kannustamana ihmiskunta tosiaankin suorittaa suurimmat
sankaritekonsa ja ihmetyönsä; ja kuitenkin se samalla sitä epäilee,
niinkauan kuin ei ihmiskunta ole omien Lemminkäisvoimiensa herra. Kuinka
sattuvasti tämä on tuotu esiin Lemminkäisen ylimielisessä ja
halveksivassa käytöksessä märkähattu karjanpaimenta kohtaan! Juuri
voittonsa hetkellä hän antaa tunteensa itseään pettää--ja siitä on
seurauksena hänen traagillinen loppunsa. Tunteen juuret ovat niin
syvällä ihmisen aineellisessa luonnossa, että syystä niitä saa pelätä,
ennenkuin ihminen on tyystin »sydämensä puhdistanut».
Mikä näet on ilmenneen tunteen Lemminkäisvoimien alku ja juuri? Ihmisen
sukupuolinen olemus. Hänen tajuntansa rakkauskyvyssä piilevät tunteen
mahdollisuudet, mutta hänen aineellinen sukupuolisuutensa herättää ne
eloon ja antaa niille muodon. Aivan oikein sanoo sentähden Kalevala:
tunne on erinomainen asia, mutta sen heikkous on, että se imee voimansa
sukupuolesta.
Kun huikentelevan huvitteleva ja sukupuolisesti voimakas tunne-elämä on
hiukan tasaantunut, kohdistuu rakkaus pitempiaikaisesti määrättyyn
esineeseen, ja Kyllikki-episodi alkaa Lemminkäisen elämässä. Tunne ei
kuitenkaan vielä ole puhdistunut--ei Lemminkäisessä eikä Kyllikissä. Se
vaatii valoja ja vannoo valoja. (11: 289-314.) Ja sentähden sen on määrä
hukkua.
Vasta kun Pohjan tyttöä kosiessaan Lemminkäinen saa kaikenlaisia esteitä
voittaakseen, joihin ei paljas huimapäinen väkivalta tepsi, ja
kaikenlaisia ansiotöitä suorittaakseen, vasta silloin hän vähitellen
vapautuu itsekkyydestään ja itserakkaudestaan ja alkaa ymmärtää, mitä
rakkaus on. Niin tunne-elämä ihmiskunnan povessa aste asteelta pitkien
kehitysjaksojen kuluessa puhdistuu ja jalostuu, rehentelevä ylpeys
nöyrtyy ja muuttuu uskolliseksi antaumukseksi. Suomalaisen
tempperamentin mukaisesti Kalevala tässä loppukuvauksessakin välttää
kaikkea hentomielisyyttä ja liiallista tunnetta. Muutamalla sanalla
Lemminkäinen kuollessaan ilmaisee syvää luottamustaan äitinsä
rakkauteen, paljastaen samalla oman uskollisen tunteensa häntä kohtaan:
Oi emoni kantajani,
Vaivan nähnyt vaaliani!
Tietäisitkö, tuntisitko,
Miss' on poikasi poloinen,
Tokipa rientäen tulisit,
Avukseni ennättäisit...
Ja kun äiti on hänet kuolleesta herättänyt, muistaa hän pian rakkautensa
Pohjan neitoon, jonka puolesta hän on niin paljon kärsinyt:
Tuollapa syämmykseni,
Tuolla tuntoni makaapi
Noissa Pohjan neitosissa,
Kaunoisissa kassapäissä,--
joissa sanoissa monikko vain on jonkunlainen pluralis modestiae.
Syventymällä yksityiskohtiin voimme nähdä Lemminkäisen elämässä kolme
suurta jaksoa, jotka selvästi kuvaavat kolme kehityskautta inhimillisen
tunne-elämän historiassa:
1. Tunne-elämän lapsuudentila, jolloin tunne on huikenteleva,
ajattelematon, pintapuolinen, liehuen kiintymyksessään esineestä
toiseen. 2. Sen nuoruudentila, jolloin se etsii kiinnekohtaa ja valoilla
ja lupauksilla koettaa pysyä uskollisena ihanteelleen. 3. Sen
miehuudentila, jolloin se ymmärtää, ettei mitään saavuteta ilman
vastaavia ponnistuksia ja voittoja.
Yksi kausi on vielä kuvaamatta kehityksen alussa: ylimeno eläimellisestä
tilasta inhimilliseen eli kehityskausi, joka on lähinnä eläinkunnan
sokeata vaistoelämää ja josta salaiset traditiot puhuvat. Onko tämä
unohtunut Kalevalan kuvauksesta?
Nähdäksemme se ei ole unohtunut, vaikka siihen on vain ohimennen
viitattu. Kun Lemminkäinen laulaa joka miehen Pohjolan tuvasta ulos (12:
443-473), heittää hän yhden laulamatta: »karjan paimenen pahaisen, ukko
vanhan umpisilmän.» Tämä »Pohjolan sokea» »märkähattu karjan paimen»
kysyy silloin syytä, miksi ei häntä muiden mukana laulettu tuvasta.
Lemminkäinen vastaa:
Siksi en sinuhun koske,
Kun olet katsoa katala,
Kurja koskemaisittani;
Vielä miesnä nuorempana,
Karjan paimenna pahaisna
Turmelit emosi tuoman,
Sisaresi siuvahutit,
Kaikki herjasit hevoiset,
Tamman varsat vaivuttelit
Suon selillä, maan navoilla,
Ve'en liivan liikkumilla.
Sokea karjanpaimen on symbolina siitä ajasta, jolloin äsken syntynyt
ihmiskunta sekaantui eläimiin ja josta esim. H.P. Blavatsky mainitsee
Salaisessa Opissaan. Järjen valo oli ihmisissä vielä niin himmeä,
etteivät he muuta tainneet kuin matkia eläimiä ja suin päin syöstä
heräävän sukuvietin valtaan. Tämä alkuperäinen lankeemus, johon
paratiisikertomukset viittaavat, onkin laskenut perustan ihmiskunnan
myöhemmille kärsimyksille. Sukuvietti se aina on ollut ihmiskunnan
kohtalokkaana vitsana, joka sille tuskia on tuottanut. Sama ihmiskunta,
joka nyt näyttelee osaksi Ahti Saarelaisen, osaksi kauniin Kaukomielen
osaa, on ennen esiintynyt näyttämöllä vietistä sokaistuneena
karjanpaimenena ja niittää nyt elämänsä tragediassa karmalliset
seuraukset alkuperäisestä »synnistään».
Teosofiseen kirjallisuuteen perehtyneet tietävät, että salatiede puhuu
ihmiskunnan juuriroduista: kaksi ensimäistä olivat ylifyysillisiä ja
vasta kolmas oli ensimäinen fyysillisellä ruumiilla varustettu
ihmisrotu, jonka asuinpaikkana oli Tyynen Valtameren syvyyteen uponnut
manner, jolle luonnontutkija P. L. Sclater antoi nimen Lemuria. Tässä
kolmannessa rodussa tapahtui edellämainittu »syntiinlankeemus» ja sen
perästä rotu »tuli mustaksi synnistä.» (Sanotaan, että neekerirotu on
ruumiillisesti siitä polveutunut.)
Neljäs rotu oli atlantilainen, punainen ja keltainen rotu, joka asui
Atlantin mereen vajonneella manterella (»Atlantis»). Plato kertoo sen
viimeisestä jätteestä, Poseidonis-nimisestä saaresta, ja Kalevalan »Ahti
Saarelainen» ja »Saarella» asuva Kyllikki kuuluvat sekä nimiensä että
psykologisen sisältönsä puolesta varsinaisesti atlantilaiseen
kehityskauteen. (Ahti = Vellamo viittaa myös tunnemaailmaan eli
»astralitasoon», jonka vertauskuvana aina on käytetty vettä.)
Ihmiskunta elää nykyään Salaisen Opin mukaan viidennessä eli
arjalaisessa juurirodussa ja paras vähemmistö ihmiskuntaa on sentähden
tunne-elämässään varsinaisen Lemminkäisen tasalla, mutta suurin osa yhä
vielä jatkaa Kaukamoisen elämää.
Vasta vielä syntymättömät kuudes ja seitsemäs juurirotu puhdistavat
ihmiskunnan Lemminkäisvoimia niin pitkälle, että ihmiset alkavat
käytännössä käsittää ja toteuttaa Kristusrakkautta.
Jumalallinen pelastustyö näkyy asteettaisessa tunnekehityksessä. Sen
huippukohta saavutetaan, kun personalliset tunteet, sekä »hyvät» että
»huonot» hukkuvat suuren jumalallisen rakkauden valtamereen.
Lemminkäinen edustaa siis korkeimmassa ja syvimmässä merkityksessään
ihmiskunnan Kristusvoimaa.


11.
LEMMINKÄINEN--KRISTUS.

Kristityn mielestä voi tuntua miltei pyhän häväistykseltä, kun vanha
pakanallinen lemmensankari, suomalainen Don Juan, asetetaan rinnatusten
Kristuksen pyhän ja puhtaan majesteetin kanssa. Olkoon. Tarkotuksemme ei
olekaan väittää, että Kalevala yhtä ylevästi ja kauniisti kuin uusi
testamentti olisi kuvannut jumalallisen rakkauden mysteriota
ihmissielussa. Kalevalan viisaus on kotoisin toisesta ajasta kuin uuden
testamentin; sen ulkonainen puku on luonnollisesti toisenlainen.
Tarkotuksemme on vain painostaa, että Kalevalan viisaus on ytimeltään
sama, että se tunsi samat tosiseikat ihmissielun kehityksestä ja
päämäärästä kuin esim. uusi testamentti. Sillä on oma tapansa kuvailla
tunne-elämän asioita ja arvostella niitä, se kallistuu ihailussaan
järjen toiminnan ja viisauden puolelle, mutta se tietää, että tunne
itsessään on suurin maagillinen voima ja ihmissielun uudestisynnyttäjä.
Kuinka ylevän ja liikuttavan esimerkin se tästä antaa kertoessaan
Lemminkäisen äidin uhrautuvasta rakkaudesta, rakkaudesta, joka
kirkkaudessaan kuolemankin voittaa!
Tämä Kristuksen ylevyyden ja Lemminkäisen näennäisen jokapäiväisyyden
välinen ristiriita onkin helposti selitettävissä, kun muistamme, että
Kristuksessa on kuvattu yksistään lopullista päämäärää, tunnevoimien
viimeistä kehitysastetta, jota vastoin Lemminkäinen kuvaa niiden koko
kehitystä, pitäen ennen kaikkea silmällä varhaisempia asteita, mutta
silti unohtamatta vielä saavuttamatonta päämäärää. Kalevala itse johtaa
meitä etsimään Lemminkäisestä vastinetta Kristuksellekin.
Juuri Lemminkäisen äidille elävänä ihmisenä omistettu tärkeä sija
todistaa puolestaan, että Lemminkäinen jumalallisessa pelastustyössä
vastaa kolminaisuuden toista personaa eli Poikaa. Väinämöisen äiti ei
esiinny inhimillisenä olentona ollenkaan ja Ilmarisen äiti vain
sivuhenkilönä Kalevalassa. Mutta jokaisessa vanhassa
viisausjärjestelmässä vapahtajan äidillä on tärkeä sija elävänä
ihmisenä: Kristuksen äidillä (Maria), Buddhan äidillä (Maajaa), Krishnan
äidillä (Deevaki) j.n.e., joten yhtäläisyys Lemminkäisen kanssa on
silmiinpistävä.[23]
Kalevalan kolmesta pääsankarista Lemminkäinen niinikään on ainoa, jonka
kuolemasta kerrotaan; sitäpaitsi hänen toisintonimenään kuolemarunoissa
käytetään nimeä Kalevan poika, Pätöinen poika, joka vastaa Jumalan
poikaa eli Logoksen poikaa. Samaten jokainen vapahtaja vanhoissa
järjestelmissä tapetaan ja joutuu tuonelaan. Julius Krohn on
huomauttanut siitä merkillisestä yhtäläisyydestä, mikä vallitsee
skandinavilaisen Balder-tarun ja Lemminkäis-tarun välillä. Ylijumalan
Odinin poika Balder on valon jumala, ja paha Loke viettelee sokeata
Hodria--tämän kättä ohjaten--ampumaan Balderin kuoliaaksi. Balder joutuu
Helin luokse manalaan, josta hän 40 päivän perästä nousee jälleen ylös,
vaikkei hänen äitinsä kykenekään häntä pelastamaan; tässä kohden siis
Balder-taru poikkeaa Lemminkäis-runosta. Kaarle Krohn mainitsee tarujen
yhtäläisyyden, mutta selittää sen johtuvan siitä, että molemmat ovat
kristillisperäisiä legendoja. Historiallisesti alkuperäinen lienee hänen
mielestään kertomus Jeesuksesta, joka surmataan ja astuu alas manalaan
ja kolmantena päivänä nousee ylös kuolleista.[24]
Tässä johtopäätöksessään prof. Krohn kerrassaan erehtyy. Torjuessaan
pakanallisia yhtäläisyyksiä Kristustarun kanssa yksinomaan Balder-taruun
viittaamalla osottaa hän asian tuntemattomuutta, Balder-taru on vain
esimerkki monesta. Joskin sitä keskiaikaisten kirjotusten nojalla kävisi
selittäminen kristillisperäiseksi--mikä asiallisesti on sangen vähän
luultavaa,--on tämmöinen selittämistapa mahdoton todistettavasti
vanhempien legendojen suhteen, kreikkalaisten, egyptiläisten,
indialaisten j.n.e.
Ottaaksemme pari esimerkkiä: Muinaishindulainen vapahtaja Krishna sai
surmansa metsästäjän nuolesta, kun hän istui puun alla metsässä
mietiskelyyn vaipuneena. Niin kertoo vanha kirja Bhagavata Puraana, ja
hindulaiset laskevat viisi tuhatta vuotta kuluneen Krishnan kuolemasta.
Kuolemansa jälkeen Krishna astui manalaan ja nousi jälleen kuolleista.
Egyptiläisessä tarustossa Osiriksen tappaa hänen vihollisensa, pahan
käärme Tyfon; mutta Osiris nousee kuolleista Horuksena ja surmaa
vuorostaan Tyfonin. Osiris tulee nyt »haudantakaisen elämän herraksi» ja
»kaikkien sielujen tuomariksi». Niinhän Jeesuskin saa surmansa
taistellessaan pahaa vastaan, mutta ylösnousseena vie voiton »vanhasta
käärmeestä»; ja Ilmestyskirja sanoo hänestä, että hänellä on »helvetin
ja kuoleman avaimet» (1: 18), samoinkuin Apostolein Teoissa väitetään,
että »hän on Jumalalta säätty elävien ja kuolleitten tuomariksi» (10:
42). Babylonian vapahtajahenkilö Tammuz oli kolme päivää tuonelassa
kuoltuaan, mutta nousi sitten jälleen kuolleista, ja hänen kuolemansa ja
ylösnousemisensa muistoksi vietettiin vuosittain suurta murhe- ja
riemujuhlaa, jossa jälkimäisessä pappi näkyy sanoneen: »luottakaa te
Herraanne, sillä hänen kärsimänsä tuskat ovat teille pelastuksen
hankkineet.» Muuan babylonialainen legenda kertoo Ishtarjumalattaren,
Tammuzin äidin, astuneen alas manalaan elämän vettä noutamaan, millä
herättäisi henkiinsä kuolleen poikansa.
Kreikkalainen myytti Bakkhoksesta (Zagreoksesta eli Dionysoksesta)
muistuttaa kaikista lähimmin Lemminkäistarua, sillä kun Titaanit ovat
Bakkhoksen surmanneet, leikataan hänet palasiksi. Kolme päivää hän
nukkuu haadeksessa, jonka jälkeen Jupiter herättää hänet eloon ja Pallas
tuo hänelle sydämen. Ylösnousemisensa jälkeen hän astuu taivaaseen.
Muuan taru, joka esittää Dionysoksen Deemeterin poikana, kertoo, että
äiti kerää yhteen ja asettaa paikoilleen silvotut ruumiinosat ja tekee
pojan nuoreksi jälleen, menetellen siis aivan samalla tavalla kuin
Lemminkäisen äiti.
Nämä esimerkit, joiden lukua voisimme vielä lisätä syyrialaisilla,
meksikkolaisilla y.m. taruilla, riittänevät todistamaan, että käsitys
vapahtajasta, joka tapetaan, astuu manalaan ja nousee ylös kuolleista,
on perin vanha ja yleinen. Kristillinen kertomus on tässä kohden vain
»pakanallisten» alkumuotojen jäljennös. On siis aivan tarpeetonta ja
mieletöntä koettaa todistaa Lemminkäistarua kristillisperäiseksi; yhtä
hyvällä syyllä--jollei paremmalla--sitä voi väittää kreikkalaiseksi tai
egyptiläiseksi alkuperältään. Ja miksi emme näin ollen saisi pitää
kertomusta Lemminkäisen kuolemasta, hänen äitinsä uhrautuvasta
rakkaudesta ja hänen ylösnousemisestaan yhtä »pyhänä» ja korkeana kuin
vastaavaa kertomusta Jeesuksesta?
Psykologisesti ymmärrettynä taru kätkeekin päivänselvän tosiasian.
Logoksen toinen persona, Poika eli toisin sanoen jumalallinen
tunnevoima, joka itsessään on yksi ja jakamaton, nim. rakkaus, on
ihmiskunnassa aivankuin tapettu ja kappaleisiin leikattu: jokaisessa
ihmisyksilössä on siitä palanen,[25] mutta mikä irvikuva tämä
jumalallisen tunnevoiman osanen useinkaan on! Rakkaus on muuttunut
itserakkaudeksi, vihaksi toisia kohtaan ja kaikkinaisiksi itsekkyyden ja
paheen ilmennyksiksi. Vasta »ylösnousseessa», »uudestisyntyneessä»
ihmisessä on jumalallinen rakkaus saavuttanut takaisin alkuperäisen
voimansa, puhtautensa ja eheytensä ja kykenee ohjaamaan ja hallitsemaan
eläviä ja kuolleita.
Tämä »ylösnousemus» on tietenkin yksilökohtainen ja siis esoteerinen
asia. »Kuolleista nousseita» ovat psykologisessa merkityksessä
ainoastaan tietäjä-ihmiset, jotka ovat suorittaneet pitkän ja
vaivaloisen henkisen kehityksen. Ihmiskunta kokonaisuudessaan on vielä
kaukana päämäärästään eikä se sitä koskaan yhdellä kertaa saavuta.
Yksitellen ihmiskunnan yksilöt omien ponnistustensa kautta joutuvat tien
päähän, ja vasta sitten, kun nykyisen ihmiskunnan kaikki yksilöt ovat
henkisesti uudestisyntyneet, voidaan sanoa, että jumalallinen vapahtaja,
jumalan poika, joka ihmiskunnan sielussa on ristiinnaulittu, on
kuolleista ylös noussut ja vapaaehtoisesta kärsimyksestään vapautunut.
Siihen saakka hän tosiaan vaeltaa kuoleman valtakunnassa, saarnaten
vangituille sieluille pimeydessä.
Eikä hän kuolleista nousisi ilman äitinsä, suuren luonnon ja elämän
apua! Elämän koulu se ihmisiä kasvattaa. Elämä on kuin kärsivällinen,
rakastava äiti. Mihin ihmissielu joutuisi tunteittensa heittelemänä,
ellei luonto, ellei elämä itse sitoisi hänen haavojaan, lohduttaisi
häntä, valaisi häneen uutta eloa? Kun hänen personallinen tunne-elämänsä
kärsii haaksirikkonsa, ei jumalallisen rakkauden siemen hänen sielussaan
yksin kykenisi häntä uudesti luomaan. Pätöisen pojan avuksi rientää
silloin luonto-äiti, ja vasta äidin hellävaroinen käsi herättää pojan
kuolleista.


12.
ILMARISVOIMAT.

Ilmarinen on Kalevalan sankareista se, jonka alkuperäiseen jumaluuteen
tiedemiehetkin uskovat. Tänäpäivänä votjakit kutsuvat kristittyä Jumalaa
Inmariksi, joka äänteellisesti vastaa Ilmaria, ja sekä Inmar että Ilmari
ovat alkuaan olleet ilman jumalia. Vanhassa merimiesloitsussa rukoillaan
Ilmariselta myötätuulta, ja eräässä lappalaisessa noitarummussa kuvataan
Ilmaris-nimistä haltiaa myrskyä ja kovaa ilmaa aikaansaavana.
Luetellessaan hämäläisten jumalia Mikael Agricola mainitsee, että
Ilmarinen Rauhan ia ilman tei
Ia matkamiehet edheswei.
Kalevala kertoo Ilmarisen »taivoa takoneen ja ilman kantta
kalkutelleen.» Tulen syntyrunossa hän myös esiintyy salaman iskijänä
yhdessä Väinämöisen kanssa:
Iski tulta Ilmarinen,
Välähytti Väinämöinen,
Sakarilla vaskisella,
Miekalla tuliterällä,
Päällä kuuen kirjokannen,
Päällä taivosen yheksän.
(Vanha K. 26: 36-41).
Prof. Kaarle Krohn, joka pitää Lemminkäistä alkuperäisesti
historiallisena henkilönä, menee niin pitkälle myönnytyksissään
Ilmarisen suhteen, että hänen mielestään tämä Kalevalan elävän
realistisesti kuvattu seppo on vain yhteiskuva Suomen kansan syvistä
riveistä. »Ilmarinen on tyyppi», hän sanoo, »eli runollinen perikuva,
jonka jokainen suomalainen voi oikeaksi todistaa, joka ennen muita
suomalaisia muotoja ulkomaalaisenkin silmään pistää.» Ja aivankuin
tarjoten pikkusormensa symbolistisen selitystavan paholaiselle prof.
Krohn vielä myöntää, että Ilmarinen täten ymmärrettynä »on
historiallisesti todellinen paljon korkeammassa katsannossa kuin minkään
yksityisen Suomessa eläneen sepän jälkimaine.»[26]
Aivan oikein on sanoa, että Ilmarinen ennen muita kuvaa suomalaista
luonnetta. Hän on jörö ja hidas ja ilman alotekykyä. Hän on hieman tyhmä
ja syrjästä katsoen näyttää kylmältä ja tunteettomalta. Mutta kun toinen
häntä työhön innostaa, on hän erittäin taitava ja tunnollinen, ja kun
hänen verensä kerran on liikkeelle saatu, on hän intohimoisen
toiminnanhalunen. Sekin, että häntä on verrattain helppo vetää nenästä,
riippuu enemmän hänen lapsellisesta upporehellisyydestään kuin
suorastaan tyhmyydestä. Kalevala kuitenkin kuvaa Ilmarisessa suomalaista
luonnetta vain näennäisesti. Kun Kalevala avataan jollain
yleisinhimillisellä tai kosmillisella avaimella, edustaa Suomen kansa
luonnollisesti ihmiskuntaa yleensä, ja sentähden Ilmarinenkin
suomalaista luonnetta kuvatessaan edustaa ihmiskunnan sieluelämässä
jotakin olennaisesti inhimillistä. Ja mitä muuta tämä olennaisesti
inhimillinen voisi olla kuin ihmisen järki?
Kieltämättä edellä mainitut ominaisuudet sattuvasti soveltuvatkin sille
Kalevalan sankarille, joka edustaa älyn prinsiippiä ihmiskunnan
sieluelämässä. Sama Ilmarisvoima, joka myöhemmin ilmenee älykkyytenä ja
nerokkuutena, se kehityksen alkutaipalilla pukeutuu tyhmyyden ja
saamattomuuden muotoon. Ja että älynvoimat sinänsä ovat tunteista
riippumattomia ja siis kylmiä, on psykologisesti ja metafyysillisesti
yhtä totta kuin se, että intohimoja ja tunteita saattaa miltei
rajattomiin kiihottaa ajatuksen ja älyn avulla.
Kieltämättä järki eli äly niinikään on inhimillinen perusominaisuus
ennen muita. Ilman järjen prometeista tulta ihminen ei olisi muuta kuin
eläin. Järki se kohottaa ihmiskunnan yli muun luonnon, se nostaa ihmisen
jumalien tasalle ja avaa hänelle loppumattoman kehityksen
mahdollisuuden. Vanhat kansat sen tiesivät. Indialaisten ihmisnimi
_manu_ ja _manusha_ johtuu sanskritinkielisestä rungosta _man_, joka
merkitsee ajatella. _Manu_--»ihmistyyppi»--on täten »ajattelija».
Samasta juuresta johtuvat englantilainen sana _man_, saksalainen _
Mensch_, ruotsalainen _människa_, jotka kaikki merkitsevät ihmistä.
Samaa alkuperää on niinikään latinalainen _mens_, »mieli», josta
yleisesti käytetty _mentalinen_, »ajatusta koskeva», »älyperäinen», on
johtunut. Mens-sanasta mieltä kiinnittävä johdannainen on _mentiri_,
»valehdella», johon tietenkään älytön olento ei kykenisi.
On olemassa sana, jota ei mikään olento voi käyttää, ennenkuin hän on
ihmisen tasalle kohonnut. Tämä sana on _minä_. Suomalaisen minä-sanan
sointu kajahtaa myös sanasta _ihminen_. Eiköhän nyt voisi löytää
yhteyttä suomalaisen minä-sanan ja indoeuroppalaisen man-rungon välillä?
Ja jos ihminen-sanan vartalo on ihmis, on muistettava, että s esiintyy
sanoissa _mens_ ja _manas_ (sanskr. »mieli, järki»). Että ihminen-sanan
ensimäinen tavu _ih_ puolestaan muistuttaa saksalaista _Ich_-sanaa, joka
on sukua kreikkalaislatinalaiselle sanalle _ego_ ja sanskritinkieliselle
_aham_ (»minä»), lienee oppineiden mielestä paljaaksi sattumaksi
luettava. Kuitenkin suomalaisistakin sanoista »minä» ja »ihminen»
tuoksahtaa ikimuinoinen ajattelemisen ja järjellisen toiminnan
rauhallinen henki.
Niille, joilla on »korvat kuulla», todistaa tämä jokapäiväisten sanojen
johto ja merkitys, että ihmistä on alkuperäisesti käsitetty
»ajattelevaksi ja järjelliseksi olennoksi». Kun nyt vanhojen
suomalaisten mytologiassa Ilmarinen edustaa älyn voimia, on tämäkin nimi
esoteerisesti oikein valittu, sillä elementti »ilma» vastaa älymaailmaa
eli »älytasoa», kuten on tapana sanoa nykyisessä teosofisessa
kirjallisuudessa, samaten kuin »vesi» kuvaa tunnemaailmaa, »maa»
fyysillistä ja »tuli» korkeamman järjen ja hengen maailmaa. Ilmarinen
merkitsee täten »ajatusmaailman herra ja hallitsija».
Teosofisessa kirjallisuudessa, kuten jokainen asiantuntija tietää, on
tullut tavaksi puhua ihmisminän kaksinaisuudesta, ylemmästä ja alemmasta
minästä ja järjestä. Tämä jako, joka muuten käytännöllisyytensä ja
kuvaavuutensa nojalla on pujahtanut jokapäiväiseen puhekieleemme ja
kirjallisuuteenkin, perustuu osaksi psykologiseen havaintoon, osaksi
salaiseen kehityshistorialliseen tietoon.
Goethe asettaa Faustin suuhun nuo siivekkäät sanat: »kaksi sielua mun
rinnassani asuu, toinen toisesta erota tahtoo: toinen rajussa
rakkaudenkiihkossa maailmaan tarrautuu; toinen tomusta väkisin kohoo
korkeiden esi-isien tasoille.» Jokainen ihminen saa todeta, kuinka hyvä
ja paha, totuus ja valhe, rakkaus ja viha, kaunis ja ruma, puhdas ja
saastainen, ylhäinen ja alhainen taistelevat ylivallasta hänen
tajunnassaan. Eikä siinä kyllin, että vastakohdat viihtyvät vieretysten
hänen sielussaan. Hän ei aina itsekään tiedä, missä on oikeus, missä
vääryys, sillä hänen ymmärryksensä puolustaa molempia. Itsekkyyden,
ruumiilliselle ihmiselle luonnollinen, vaisto viekin usein voiton
korkeamman järjen heikommilta voimilta.
Sielutieteelliset käsikirjat puhuvat tästä ristiriidasta vain ohimennen,
mainitsevat puhtaan järjen olemassaolon, mutta kiinnittävät huomionsa
sieluelämän erittelyyn sinänsä. Muisti, loogillinen ymmärrys,
mielikuvitus j.n.e., josta niissä puhutaan, ovat kaikki alemman minän
eli järjen ominaisuuksia, heijastuksia ylemmän olemuksesta. Niinpä
muistia ja havaintoa vastaa ylemmän järjen näkevä tieto, loogillista
ymmärrystä järjen kosmillinen luonne (järki = Logos), mielikuvitusta
järjen luova voima. Ylempi minä palvelee luonnostaan totuutta, mutta
alempi minä oppii vasta kokemuksen koulussa irtautumaan itsekkäiden
tunteiden ja himojen vallasta. Jokaiselle filosofiselle ihmiselle on
kuitenkin muitta mutkitta selvää, ettei voitaisi puhua mistään alemman
minän asteettaisesta kehityksestä, ellei pysyväisenä taustana pitkin
matkaa olisi se ajattelija, se muodollinen eli formalinen minä, jonka
silmien edessä realinen minä--käyttääksemme modernia nimityksiä--alati
muuttuu.
Aikain viisaus on aina puolustanut ylemmän minän oikeuksia ja selittänyt
niitä. Ei mikään uskonto alkuperäisessä puhtaudessaan ole pahaa,
itsekkyyttä, syntiä oikeaksi nimittänyt. Kaikki ne ovat neuvoneet
ihmistä sitä vastaan taistelemaan ja sitä voittamaan. Tämä muinaisen
viisauden kanta on perustunut tarkkaan tietoon ihmisminän synnystä ja
kehityskulusta.
Mikä on nim. tämä merkillinen minä, joka pakenee suurimpienkin
filosofein kuten Hume'in ja Kantin analysoivaa katsetta, mistä se on
kotoisin, miten se on syntynyt?