Kalevalan avain - 12

Kirjokansi kiskomahan!»
kehottaa Väinämöinen, ja Lemminkäinen koettaa kiskoa Sampoa maasta,
mutta sen juuret ovat yhdeksän sylen syvässä, eikä Lemminkäinen sitä
irti saa, ennenkuin hän Pohjolan vahvavartaloisella härällä on kyntänyt
Sammon juuret, kirjokannen kiinnittimet.
Kun sitten Sampo on onnellisesti viety purteen, lähtevät uroot kulkemaan
kotia päin, iloiten ja hyvällä mielellä. Lemminkäisen tekisi mieli
laulaakin, mutta Väinämöinen selittää, ettei ole hyvä laulaa, ennenkuin
koti näkyy. Vielä on vaaroja tarjona (42: 123-268)...
Jos sanoisimme, että Pohjolan häissä ja etenkin vesiruumiin
muodostamisessa ihmisen sydän on annettu Jumalalle, voisimme sanoa, että
ilmaruumiin luominen antaa Jumalalle ihmisen pään. Jotta ihminen
kokonaan ja läpeensä olisi »pyhän hengen temppeli», on nyt siis vielä
vallotettava Jumalalle ruumiin muut elimet. Tämä ei ole helppo tehtävä,
niinkuin Kalevalankin kertomuksesta näkyy. Sampo eli aurinko­ruumis on
fyysillisessä ruumiissa kätketty yhdeksän sylen syvyyteen ja yhdeksän
eli kymmenen lukon taakse. Todellisuudessa on jo kaivettu esiin ainakin
kaksi Sammon juurta: sydämen ja päälaen, vaikkei runo esteettisistä
syistä ole sitä maininnut, mutta vielä on jälellä: ristiluun, navan,
pernan j.n.e. Nämä ovat eetteriset voimakeskukset ja niitä vastaavat
sympatisen hermoston ganglionit eli hermokimput fyysillisessä ruumiissa.
Yhdeksän à kymmenen porttia taas ovat ruumiin yhdeksän (kymmenen)
»aukkoa» (indialaisissa kirjoissa kutsutaan ihmisen ruumista »yhdeksän
portin kaupungiksi»): korvat, silmät, sieraimet, suu, peräsuoli ja
sukuelin (kaksi aukkoa toisella sukupuolella).
Kun Väinämöinen soitollaan nukuttaa Pohjolan väen ja samaten laulullaan
Ilmarisen avulla avaa yhdeksät portit, tarkottaa tämä herrauden saamista
fyysillisten aistinten yli. Ruumiilla on oma tajuntansa eikä pyrkijä
pääse sen herraksi, ellei hän kohtele sitä elävänä olentona. Mutta
suurta on saada aistimensa niin valtaansa, että niitä sulkee, kun
tahtoo, ja avaa, kun tahtoo: ei näe, ellei tahdo, ei kuule, ellei tahdo
j.n.e. Sillä jos antaa Jumalan nähdä, on ihmisen näkö lakkautettava; jos
lainaa korvansa luojalle, on oma kuulo pyyhittävä.
Kun Lemminkäiselle annetaan tehtäväksi tuoda Sampo kivimäestä
päivänvaloon, tarkottaa tämä, että tällä kertaa tulee rakkauden
elähyttää ruumiin kaikkia voimakeskuksia ja hermokimppuja. Tämä tapahtuu
n.k. »käärmetulen» avulla, ja Kalevala kutsuu tulta »Pohjolan hyväksi
häräksi», painostaen tällä nimityksellään sitä mahtavaa voimaa, mikä
käärmetulessa piilee; sillä kun ihmisessä herää fyysillinen käärmetuli,
valtaa hänet alussa semmoinen voiman tunne, että hän kirjaimellisesti
ymmärtää Jeesuksen sanat: »minä olen maailman voittanut» ja yhtä
kirjaimellisesti roomalaisen runoilijan lauseen: _si illabatur orbis
ille, impavidum ferient ruinae_--niin voittamattomaksi, niin
pelottomaksi, niin vahvaksi tuntee hän itsensä. Pian hän tietysti oppii
erittelemään, mikä tunteessa on illusionia[62].
Ainoastaan rakkaus (Lemminkäinen) on oikeutettu tätä voimaa herättämään
ruumista läpäiseväksi, muuten se voima vastustamattomasti vetää ihmisen
mustaan noituuteen, s.o. käyttämään yliluonnollista kykyään itsekkäihin
tarkotuksiin.
Ja kun Väinämöinen heti Sammon saatua käskee sitä viemään kotia päin
»Nenähän utuisen niemen,
Päähän saaren terhenisen,
Siellä onnen ollaksensa,
Ainian asuaksensa...»
tarkotetaan sillä, että Sampo eli valmiiksi muodostettu aurinkoruumis ei
ole fyysillisen päivätajunnan oma, vaan päinvastoin: Sampo on
näkymättömässä maailmassa, se on sisätajunnassa, vaikka se on otettu
fyysillisen ruumiin kätköistä, pitkin matkaa luotu ja rakennettu
kaikissa eri muodostuksissaan fyysillisen ruumiin avulla ja sen
aineksista, ja fyysillinen tajunta on sen nöyrä palvelija.
Suuri työ on loppuun suoritettu, ja ken iloitsisi siitä enemmän kuin
ihminen, joka sen on suorittanut?
Siitä vanha Väinämöinen
Läksi poies Pohjolasta,
Läksi mielellä hyvällä,
Iloten omille maille.


32.
VIIMEISET EPÄILYKSET.

Väinämöisen aavistus osui oikeaan: ei olisi pitänyt Lemminkäisen laulaa,
ennenkuin »omat ovet näkyisi, omat ukset ulvahtaisi» (42: 267-268),
sillä pahimmat vaarat ja vaikeimmat tuskat vielä odottivat
samporetkeläisiä. Tähän saakka kaikki oli käynyt hyvin. Matka Pohjolaan
oli onnellisesti tehty, Louhi ja Pohjolan väki oli vaivutettu
hypnotiseen uneen ja sillä välin Sampo oli anastettu kivimäestä. Mutta
nyt Pohjola heräsi unestaan ja Louhi, Pohjolan emäntä, valmistautui
puolestaan Sampoa takaisin ryöstämään, sillä huomatessaan, että Sampo
oli viety,
Louhi Pohjolan emäntä
Tuo tuosta pahoin pahastui,
Katsoi valtansa vajuvan,
Alenevan arvionsa...
Yleisenä sääntönä on näet luonnossa, että jos ihminen hankkii itsellensä
valtaa jonkun luonnonvoiman yli, hän saa vastustajikseen ja
vihollisikseen ne, jotka sitä voimaa ovat vartioineet. Kun
aurinkoruumista luodessaan ihminen lopulta anastaa Sammon fyysillisen
ruumiinsa kätköstä, ei ole siinä kyllin, että hän on oman fyysillisen
ruumiinsa voittanut. Hänen ruumiinsa elimiä vastaavat määrätyt voimat ja
tilat kosmoksessa, ja nämä voimat, näiden tilojen asujaimet nousevat nyt
häntä, uhkarohkeata, vastustamaan. Ja koska tässä kohden on kysymys
voimista, jotka edustavat itsekkyyttä, sanotaan, että ihmistä vastaan
nyt nousevat viimeiseen toivottomaan taisteluun kaikki »pimeyden
voimat». Onhan Kalevalakin tehnyt jyrkän eron Kalevalan ja Pohjolan
välillä: Kalevala tahtoo Sammon sitä varten, että siitä olisi hyötyä ja
onnea ihmisille, pimeän Pohjolan »salajoukko» pitää sitä kivimäkeen
suljettuna, ettei kukaan siitä tietäisi. Louhi pimeyden voimien
edustajana varustaikse sentähden sampolaisia takaa-ajamaan, ja
turvautuen loitsutaitoonsa manaa ensin sumun, Iku-Turson ja rajuilman
retkeläisiä merellä ahdistamaan.
Nämä kolme ahdistusta ovat: epäilyksen ja epätoivon sumu, itsekkyyden ja
himon Iku-Turso eli »vanha lohikäärme» ja ajattelemattoman toiminnan ja
vaikutuksen rajuilma. Ne eivät ole personallisia heikkouksia, vaan
kollektiivisiä voimia ihmiskunnassa, jotka vihityn ihmisen kimppuun
hyökkäävät.
Ututyttö, neiti terhen,
U'un huokuvi merelle,
Sumun ilmahan sukesi,
Piti vanhan Väinämöisen
Kokonaista kolme yötä
Sisässä meren sinisen
Pääsemättänsä perille,
Kulkematta kunnekana.
Se on ihmiskunnan suuri epäilys, epätoivo ja väsymys, joka ympäröi
purjehtijaa ja kietoo hänen sieluaan. »Mitä sinä hourailet? Oletko sinä
parempi meitä? Äsken kehuit itseäsi niin voimakkaaksi, olit maailman
voittanut, olit jumalien tasalla, ja nyt olet väsyneistä väsynein! Missä
on voimasi, jonka jäsenissäsi tunsit, missä on Jumala, johon luotit?
Harhaa se oli, haihtuvaa ja katoavaista, niinkuin kaikki auringon alla!
Yksin sinä olet heitetty niinkuin me muutkin. Tyhjyys ja pimeys sinulle
nauraa niinkuin meillekin. Luuletko, että kukaan on jumalaksi noussut?
Petosta ja valhetta on kaikki. Ei yksikään ihminen ole voittanut, sillä
pimeys on aina valoa voimakkaampi.» Ahdistuksen yössä on ihmisen sielu,
ja hukassa hän olisi, ellei muistaisi hengen miekkaa vyöllänsä, ellei
oman lamautuneen inhimillisen tajuntansa syvyydestä nostaisi mieleensä
sitä totuutta, jonka puolesta on elänyt ja taistellut:
Yön kolmen levättyänsä
Sisässä meren sinisen,
Virkki vanha Väinämöinen,
Itse lausui, noin nimesi:
»Ei ole mies pahempikana,
Uros untelompikana
U'ulla upottaminen,
Terhenellä voittaminen.»
Veti vettä kalvallansa,
Merta miekalla sivalti,
Sima siukui kalvan tiestä,
Mesi miekan roiskehesta,
Nousi talma taivahalle,
Utu ilmoillen yleni,
Selvisi meri sumusta,
Meren aalto auteresta,
Meri suureksi sukeutui,
Maailma isoksi täytyi.
Kun ensimäinen vaara täten oli sivuutettu, ilmestyi toinen:
Oli aikoa vähäinen,
Pirahteli pikkarainen,
Jo kuului kova kohina
Viereltä veno punaisen,
Nousi kuohu korkeaksi
Vasten purtta Väinämöisen.
Ilmarinen säikähti niin kovasti, että »puna putosi hänen poskiltaan», ja
Väinämöinen katsellessaan sivulle näki kumman:
Iku-Turso Äijön poika
Vieressä veno punaisen
Nosti päätänsä merestä,
Lakkoansa lainehesta.
Tämä on ihmiskunnan vuosituhansinen itsekkyys ja eläimellisyys, joka
vanhan lohikäärmeen muodossa pistää päänsä kosmillisen tajunnan
syvyydestä. »Mihin sinä luulet epäitsekkyydelläsi pääseväsi? Mitä sillä
luulet maailmaa hyödyttäväsi? Etkö tunne minua? Etkö tiedä, että minä
pidän kourissani ihmiset? Minua kaikki palvelevat, minä olen ihmisten
jumala. Mitä sinä tiedoillasi mahdat? Kenen luulet niistä välittävän? Ja
mikä totuuden tieto sinulla on, kun et minua tunne? Minä olen se totuus,
jota ihmiset etsivät. Minä heille onnen lahjotan ja ainoan autuuden,
jota he kaipaavat: himojensa tyydytyksen. Palvele sinäkin minua ja heitä
haaveet ihmiskunnan nostamisesta!»
Ihminen pelästyy niinkuin Ilmarinen nähdessään sen mammonan hirviön,
jonka edessä ihmiskunta on polvillaan, mutta hän ei enää epäröi:
Vaka vanha Väinämöinen
Saipa korvat kourihinsa,
Korvista kohottelevi,
Kysytteli lausutteli,
Sanan virkkoi, noin nimesi:
»Iku-Turso Äijön poika!
Miksi sie merestä nousit,
Kuksi aallosta ylenit
Etehen imehnisille,
Saanikka Kalevan poian?»
Ankaran vakavana hän tiedustelee itsekkyyden hirviöltä, kuinka se on
uskaltanut näyttäytyä jumalanpojalle, ja pelon valtaamana Iku-Turso
tunnustaa, että hänellä oli mielessä »surmata suku Kalevan, saa'a sampo
Pohjolahan», luvaten samalla, ettei hän sitä enää ajattele, jos hengissä
saa palata takaisin meren syvyyteen. Mitäpä hänelle olisi muuta voinut
tehdä? Itsekkyys vapisee vanhurskauden edessä ja sen äänetön rukous on:
säästä minut, anna minun vielä elää, jätän sinut rauhaan! Ja vanhurskaus
säästää itsekkyyden, sillä yhden ihmisen epäitsekkyys ei hävitä pahuutta
maailmasta. Väinämöinen heittää Iku-Turson takaisin laineisiin ja
kieltää häntä enää aalloista ylenemästä.
Senpä päivyen perästä
Ei Turso merestä nouse
Etehen imehnisille,
Kuni kuuta, aurinkoa,
Kuni päiveä hyveä,
Ilman ihailtavata.
Toinen ahdistus oli ohi, ja nyt seurasi kolmas. Kun vähän taas oli aikaa
kulunut, niin Ukko ylijumala nosti rajuilman, jonka vertaista Ilmarinen
ei ennen ollut nähnyt:
Nousi tuulet tuulemahan,
Säät rajut rajuamahan;
Kovin läikkyi länsituuli,
Luoetuuli tuikutteli,
Enemmän etelä tuuli,
Itä inkui ilkeästi,
Kauheasti kaakko karjui,
Pohjoinen kovin porasi.
Tuuli puut lehettömiksi,
Havupuut havuttomiksi,
Kanervat kukattomiksi,
Heinät helpehettömiksi;
Nosti mustia muria
Päälle selvien vesien.
Tämä on ihmiskunnan epäitsenäisyys ja ajattelematon häärääminen, joka
säästämättä ketään vetää yksilöt pyörteisiinsä. »Etkö sinä, joka tahdot
viisaasta käydä, näe, mikä sokea luonnonvoima on ihmiselämän takanana?
Etkö näe, että ihminen on kuin haavan lehti kehityksen ja kohtalon
hirmumyrskyssä? Mitä uusia uria sinä tahdot kulkea, mitä ihmisille
opettaa? Ihmisetkö itsenäisiksi, ihmisetkö vapaiksi! Ihmiset, jotka apua
kirkuvat, niin pian kuin minun käteni hellittää ja he hetkeksi saavat
hengittää tyyntä ilmaa ja ajatella! Niin, ihmiset eivät minua myrskyksi
tunne: he kutsuvat hiljaisuuttani myrskyksi ja kammoavat sitä, mutta
raivostani he hurmaantuvat. Kuta vähemmin heidän itse tarvitsee ajatella
ja ponnistaa, sitä onnellisempia ovat. Tuulen mukana he rakastavat
kulkea. Mitä sinä itsenäisyyksinesi heidän joukossaan teet? Herätät
heidän vihansa ja heidän vainonsa!»
Ilmarinen kadottaa hetkeksi malttinsa, mutta Väinämöinen nuhtelee, ettei
itku hädästä päästä eikä parku pahoista päivistä. Yhdessä Lemminkäisen
kanssa Väinämöinen sitten asettaa sanoillaan tuulia ja laineita ja
korjaa venettä, niin että se paremmin suojelee aalloista.
Niinpä vihittykin tämän viimeisen ahdistuksen voittaa siten, ettei
kuulemastaan, ei näkemästään välitä. »Olkoon kohtalon koura kuinka kova,
olkoon kehityksen pyörretuuli kuinka tuima tahansa, ihmisen tehtävä on
kuitenkin nousta kohtalonsa herraksi ja ottaa kehityksensä ohjat omaan
käteensä, sillä ainoastaan siten hän pääsee sen Jumalan pojaksi, jota
kohtalokin palvelee ja jota varten kehitys on olemassa.»


33.
VIIMEINEN TAISTELU.

Viimeinen taistelu Pohjolan pimeitä voimia, pahuuden ja pimeyden
enkeleitä vastaan tapahtuu näkymättömässä maailmassa, vaikka varjo
»taivaisesta taistelusta» heijastuisikin maalliseen elämään, saaden
täällä aikaan vihaa, vainoa, häväistystä ja sortoa maailman puolelta.
Se alkaa suurella tuskalla Getsemanessa. Ihminen aavistaa ja kamppailee
sielussaan kauhistuen lopullista uhria. »Ota pois minulta tämä kalkki»,
hän rukoilee tuskan verihiki ohimoillaan. Mutta kohta perästä:
»kuitenkaan ei niinkuin minä tahdon, vaan niinkuin sinä, Isä.»
Kalevala kuvaa tätä tuskaa niin draamallisen vaikuttavasti ja samalla
niin rauhallisin elein, että tekisi mielemme ottaa tähän 43:nnen runon
koko kuvaus (säkeet 23-101):
Vaka vanha Väinämöinen
Laskevi sinistä merta,
Itse tuon sanoiksi virkki,
Puhui purtensa perästä:
»Oi sie lieto Lemmin poika,
Ylimmäinen ystäväni,
Nouse purjepuun nenähän,
Vaatevarpahan ravaha,
Katsaise etinen ilma,
Tarkkoa takainen taivas,
Onko selvät ilman rannat,
Onko selvät vai sekavat!»
Lemminkäinen nousee mastoon ja tarkastaa taivasta. »Selvä on», hän
ilmottaa, »pieni pilvi vain on pohjoisessa».
Sanoi vanha Väinämöinen:
»Jo vainen valehtelitki;
Ei se pilvi ollekana,
Pilven lonka lienekänä,
Se on pursi purjehinen;
Katso toiste tarkemmasti!»
Lemminkäinen katsoo uudestaan ja ilmottaa, että saari näkyy kaukana,
haavat täynnä havukoita, koivut kirjokoppeloita.
Sanoi vanha Väinämöinen:
»Jo vainen valehtelitki;
Havukoita ei ne olle,
Eikä kirjokoppeloita,
Ne on Pohjan poikasia;
Katso tarkoin kolmannesti!»
Ja kun Lemminkäinen kolmannen kerran tarkastaa, hän huomaa erehdyksensä
ja ilmottaa, että Pohjan pursi on tulemassa, »sata miestä soutimilla,
tuhat ilman istumassa.»
Silloin vanha Väinämöinen
Jo tunsi toet totiset...
Ja enempää tuumaamatta hän käskee soutajia panemaan parastaan, ettei
Pohjolan pursi saavuttaisi.
Souti seppo Ilmarinen,
Souti lieto Lemminkäinen,
Souti kansa kaikenlainen;
Lyllyivät melat lyhyiset,
Hangat piukki pihlajaiset,
Vene honkainen vapisi;
Nenä hyrski hylkehenä,
Perä koskena kohisi,
Vesi kiehui kelloloissa,
Vaahti palloissa pakeni.
Pohjolan purjelaiva on kuitenkin nopeakulkuisempi kuin Kalevalan
soutovene, ja vanha Väinämöinen
Jo tunsi tuhon tulevan,
Hätäpäivän päälle saavan...
Väinämöinen aavistaa, että taistelu pohjolaisia vastaan on oleva tuhoisa
hänen omallekin väelleen, mutta ennenkuin hän heittäytyy toivottomaksi,
hän vielä koettaa viimeistä mahtikeinoa. Turvautuen hänkin puolestaan
taikataitoonsa hän loihtii mereen suuren salakarin, johon Pohjolan pursi
ajautuisi. Niin kävikin:
Tulla puikki Pohjan pursi,
Halki aallon hakkoavi,
Jopa joutuvi karille,
Puuttui luottohon lujasti;
Lenti poikki puinen pursi,
Satakaari katkieli,
Mastot maiskahti merehen
Purjehet putoelivat
Noiksi tuulen vietäviksi,
Ahavan ajeltaviksi.
Louhi Pohjolan emäntä juoksee jaloin veteen purtta nostamaan, mutta kun
huomaa sen perin hajonneeksi ja piloille menneeksi, hän vähän
mietittyään muuttaikse suunnattoman suureksi kotkaksi, jonka »toinen
siipi pilviä sipaisi, toinen vettä vieprahteli». Aseellisen väkensä
ottaa hän pyrstölleen ja siipensä alle ja ryhtyy tällä tavalla
hätyyttämään kalevalaisia.
Jo tulevi Pohjan eukko,
Lintu kumma liitelevi,
Harteista kuin havukka,
Vaakalintu vartalolta.
Yllättävi Väinämöisen,
Lenti purjepuun nenähän,
Vaatevarpahan rapasi,
Päähän pielen seisotaikse;
Oli pursi päin puota,
Laiva laioin kallistua.
Ilmarinen rukoilee jumalaltaan suojelusta tulevassa taistelussa, mutta
Väinämöinen kysyy puoleksi ivalla, joko Pohjolan emäntä nyt on saapunut
Sammon jaolle. »En lähe Sammon jakoon sinun kanssasi, katala», huutaa
Louhi vastaukseksi ja tavottaa Sampoa veneestä.
Nyt alkaa tuima taistelu. Lemminkäinen vetää miekkansa, iskee ja huutaa:
»Maahan miehet, maahan miekat,
Maahan untelot urohot,
Sa'at miehet siiven alta,
Kymmenet kynän nenästä!»
Väinämöinen näkee lopun lähestyvän:
Vaka vanha Väinämöinen,
Tietäjä iän-ikuinen
Arvasi ajan olevan,
Tunsi hetken tulleheksi...
Hän vetää melan merestä ja iskee sillä kokolta kynnen toisensa perästä,
niin ettei jää kuin yksi »sakarisormi».
Pojat siiviltä putosi,
Melskahti merehen miehet,
Sata miestä siiven alta,
Tuhat purstolta urosta;
Itse kokko kopsahtihe,
Kapsahutti kaaripuille,
Kuni puusta koppeloinen,
Kuusen oksalta orava.
Mutta voi! »Sormella nimettömällä» Louhi tavottaa Sampoa ja
Sammon vuoalti vetehen,
Kaatoi kaiken kirjokannen
Punapurren laitimelta
Koskelle meren sinisen;
Siinä sai muruiksi sampo,
Kirjokansi kappaleiksi.
Pohjolaiset oli voitettu, mutta Sampo oli samalla hävitetty!
Kuinka tämä nyt on vertauskuvallisesti ymmärrettävissä? Minkätähden
Sampo uudestaan menetettiin?
Taistelua pohjolaisia vastaan meidän ei tarvitse symbolistisesti
selittää, koska se on värikäs ja eloisa kuvaus todellisesta taistelusta
näkymättömässä maailmassa; mitä kuvauksessa on fyysillistä realismia, se
pitää paikkansa tuolla puolen sielullisina vastaavaisuuksina. Mutta
kysymykseksi meille jää, miksi Sampo, aurinkoruumis, jonka
saavuttamiseksi eli luomiseksi on niin paljon työtä tehty, niin monta
vaaraa ja vaikeutta kestetty,--miksi se vielä kerran menetetään, miksi
se pirstoutuu ja kappaleiksi hajoaa. Mielemme käy apeaksi ajatellessamme
Kalevalan sankareita, muistellessamme, että Ilmarinen alkuaan oli Sammon
takonut, ja me kysymme murheellisina: eikö tuo näennäinen voitto itse
asiassa ollut suuri tappio?
Tässä kohden Kalevala--avattuna mystillispsykologisella
avaimella--kuitenkin taas todistaa, mikä syvällinen elämänkokemus ja
viisaus sen runoihin on kätketty. Sillä jos se olisi antanut Sammon
ehjänä jäädä kalevalaisille, eikö silloin Pohjola olisi jäänyt aivan
osattomaksi? Silloin Kalevala olisi painostanut sitä dualismia, sitä
ikuista eroa hyvän ja pahan välillä, jota ei jumalallisessa viisaudessa
ole. Kalevala olisi edustanut hyvää--tietenkin,--mutta Pohjolan olisi
kohtalo tuominnut niin sanoaksemme auttamattomaan pimeyteen ja
kadotukseen, ja Kalevalan sankarit olisivat saattaneet ajatella, ainakin
olisimme me niin voineet tehdä heidän puolestaan, että hyvä ja oikeus
sai palkkansa ja paha ansaitun rangaistuksen.
Kun sitävastoin Kalevala antaa Sammon pirstoutua, terottaa se sillä
korkeimman siveellisen opetuksensa. Sampo--viisauden lähde, onnen
tuoja--ei ole yksilöä varten. Oli Ilmarinen tai Väinämöinen kuinka hyvä
tahansa, Sampo ei voinut jäädä yksin heille, niinkauan kuin he
taistelivat pimeyden voimia vastaan. Taistellessaan niitä vastaan he
erottivat ne itsestään; asettuessaan Jumalan sankareiksi he ikäänkuin
työnsivät pahuuden ulos Jumalasta. Mutta onko tämä mahdollista?
Saattaako mikään jäädä osattomaksi Jumalasta ja Hänen elämästään? Voiko
pahuutta olla, jota ei Jumala rakkaudellaan voittaisi, voiko olla
tietämättömyyttä niin mustaa, ettei Jumalan läpitunkeva valo koskaan
pääsisi siihen paistamaan?
Ei, me vastaamme tähän, ei ole. Ei ole sitä perkelettä, jota ei Jumalan
rajaton sääli kerran pelastaisi. Sentähden olisi ollut psykologinen ja
vielä enemmän okkultinen erehdys antaa Sammon jäädä ehjäksi
kalevalaisten käsiin. Sammon tuli pirstoutua ja hajota kappaleiksi, niin
että kaikki siitä saivat osansa: Louhikin kantoi siitä kannen Pohjolaan.
Täten opetettiin vihitylle kalevalaiselle viimeinen suuri läksy:
täydellisen uhrautuvaisuuden!
Ainoastaan se, joka kokonaan ja lopullisesti saattaa kieltää itsensä,
voi kokonaan ja lopullisesti kelvata Logoksen eli Jumalan edustajaksi
maan päällä. Samoinhan Kristuskin kulki tiensä Golgatalla ja kuoli
ristinpuulla ihmiskunnan hyväksi.
Syvästi inhimillinen onkin Kalevalan kuvaus Väinämöisen nöyrästä ja
iloisesta kiitollisuudesta, kun hän näki, miten tuulet ja aallot
kuljettelivat maihin Sammon siruja:
Vaka vanha Väinämöinen
Näki tyrskyn työntelevän,
Hyrskyn maalle hylkeävän,
Aallon rannalle ajavan
Noita sampuen muruja,
Kirjokannen kappaleita.
Hän tuosta toki ihastui,
Sanan virkkoi, noin nimesi:
»Tuost' on siemen sikiö,
Tuosta kyntö, tuosta kylvö,
Tuosta kasvu kaikenlainen,
Tuosta kuu kumottamahan,
Suomen suurille tiloille,
Suomen maille mairehille!»
Ja Väinämöisen rukous kansansa puolesta, kun hän itse on kaikkensa
menettänyt, osottaa, kuinka tyystin hän on itsensä unohtanut:
»Anna luoja, suo Jumala,
Anna onni ollaksemme,
Hyvin ain' eleäksemme,
Kunnialla kuollaksemme
Suloisessa Suomen maassa,
Kaunihissa Karjalassa!»
Täten loppuu Kalevalan kertomus Sammosta ja siis Kalevalan esitys
vihkimyksen suuresta draamasta. Runo kyllä palaa sankareittensa
elämänvaiheisiin ja kertoo, kuinka Pohjolan emäntä, jonka valta oli
vaipunut ja arvo alentunut, mietti kostoa ja sai aikaan kaikenlaisia
vaikeuksia kalevalaisille (45 ja 46 runo) tullakseen lopulla voitetuksi
vasta 49:nnessä runossa. Mutta sota Sammosta on päättynyt eikä Sampo
enää ehjänä esiinny.
Nyt muuan kysymys on oikeutettu: eikö sitten vihitty saakaan pitää omaa
aurinkoruumistaan? Miten niin ollen on hänen omaa suhdettaan omaan
ikuiseen taikaruumiiseensa ymmärrettävä? Onko Sampo ainiaaksi menetetty?
Missä on silloin vihityn kuolemattomuus? Eiköhän tässä sittenkin piile
vielä suurempi mysterio?
Ja me vastaamme: piilee. Sammon menettämisen takana piilee sen uusi
takaisin saavuttaminen. Semmoinen on elämän laki. Kaikki mitä henkisesti
menetetään, voitetaan jälleen. »Ken henkensä menettää, hän saa
iankaikkisen elämän.»
Samporuumis kyllä kerran tulee vihityn omaksi. Siihen Kalevala selvästi
viittaa Väinämöisen sanoilla:
»Annapas ajan kulua,
Päivän mennä, toisen tulla,
Taas minua tarvitahan,
Katsotahan, kaivatahan
Uuen Sammon saattajaksi...»
Ja jos kysymme: milloin tämä vihityn elämässä tulee tapahtumaan?
löydämme vastauksen juuri edellä kerrotusta Sammon taistelusta. Tietysti
silloin, vastaa Kalevalan henkinen katsantokanta, kun ei vihitty enää
taistele, kun hän ei enää erota itseään pahasta eikä asetu Jumalan
puolelle perkelettä vastaan, vaan antaa itsensä lunnaiksi pahalle,
sanoen: »en enää taistele pimeyden voimia vastaan, vaan rakastan niitä
ja kokoan ne itseeni. Tulkoon kaikki paha minun ylitseni ja minun
sisääni, että minä voisin sen hyväksi muuttaa ja hyvänä itsestäni
lähettää. Tulkoon kaikki kirous minun päälleni, että minussa se
siunaukseksi muuttuisi!»
Tämä opetus on samalla kätkettynä runon kertomukseen ihanana
tulevaisuuden ja ylösnousemuksen lupauksena.
Tunnemme toisen vihkimysdraaman, jossa tämä ylösnousemus on kuvattu
realistiseksi todellisuudeksi. Uusi testamentti kertoo, miten Kristus
kuolemattomassa aurinkoruumiissaan murtaa Tuonen vallan ja nousee
kuolleista. Hän onkin kuollut nöyränä kuin uhrilammas tekemättä
kenellekään vastarintaa, vieläpä kieltäen Pietaria häntä puolustamasta,
kun tämä miekkaan tarttui. Mutta minkä hän suurimmassa inhimillisessä
tuskassaan ristinpuulla kadotti, sen hän suurimmassa jumalallisessa
riemussa voittaa jälleen ylösnousemuksessaan. Ja se, mihin Kalevala
aavistuksena viittaa, toteutuu siis toisen pyhän kirjan kirkkaimpana
ihmetapahtumana.



IV.
KALEVALAN MAGIAA.
OKKULTISHISTORIALLINEN AVAIN.


34.
MITÄ MAGIALLA TÄSSÄ TARKOTAMME.

Magialla ymmärretään tavallisesti noituutta eli taikuutta, jolla
aikaansaadaan toivottuja tuloksia aineellisen elämän alalla nopeammin ja
varmemmin kuin luonnollisilla keinoilla. Sitä kutsutaan hyväksi eli
valkoiseksi, jos sen avulla tavotellaan hyötyä ja etua itselleen tai
ystäville, pahaksi eli mustaksi taas, jos sitä käytetään toisten
vahingoittamiseksi.
Allan Menzies sanoo suomeksi v. 1910 ilmestyneessä kirjassaan
»Maailmanuskonnot»: »Jokaisessa raakalaisuskonnossa on joku määrä
_taikuutta_, käytetään taikakeinoja, joiden avulla luullaan voitavan
vaikuttaa tulevaisiin asioihin tai saada edeltäpäin tietoa niistä.
Kehittymättömällä ihmisellä ei ole tarkkaa kunnollista tietoa
luonnonlaeista, eikä hän ymmärrä syyn ja seurauksen suhdetta, niin että
hänen mielikuvitustaan ei rajoita mikään ja hän luulee voivansa monella
tavalla vaikuttaa luonnon kulkuun. Hän jäljittelee sellaista, jota hän
luulee tapauksien syyksi, ja odottaa siten saavansa aikaan samallaisia
tuloksia; hän käyttää valtaansa, jonka hän luulee henkien yli omaavansa,
pakottaakseen niitä täyttämään hänen toivomuksiaan. Tai hän käyttää
esineitä, joissa hän luulee jonkun salaisen voiman piilevän, sillä
tavalla, että hän laskee siten saavansa toivotun tuloksen aikaan.
Taikausko tulee siten tekemisiin sekä henki-uskon että satunnaisten
esineiden palvelemisen kanssa, siis sekä animismin että fetishismin
kanssa. Heimon keskuudessa on tavallisesti _erityinen henkilö_, joka
tuntee nämä asiat ja pystyy niitä käyttämään.»[63]
Tuntuu siis melkein kuin prof. Menzies asettuisi valistusajan kannalle
magian ja mystiikan suhteen ja leimaisi niitä paljaaksi taika- ja
harhauskoksi. Tieteellisesti oikeammalla ja varovaisemmalla kannalla on
prof. Heinrich Schurtz laajassa, suomeksi v. 1915 ilmestyneessä
teoksessaan »Kulttuurin alkuhistoria», sanoessaan: »Nykyajan tutkija on
saanut ratkaistavakseen sangen vaikeita ongelmia. Tarkempi perehtyminen
hypnotismiin on osoittanut, ettei pelkkä kielteinen kanta ja rikkirepivä
»skepsis» riitä, vaan että suurella osalla siitä, mikä luonnonkansoissa
esiintyy mystiikkana, on tieteellisesti todistettava pohja ja perus.
Siten on kuoliniskun saanut esim. se mukava katsomus, että kaikki
shamaanit ja poppamiehet olivat taitavia ilveilijöitä ja
silmänkääntäjiä.»[64]
Suomalaiset ja lappalaiset ovat aina ympärillä asuvien kansojen mielestä
olleet mahtavia noitia ja velhoja, ja tietysti näillä on ollut syytä
uskoonsa. Ei millään kristityllä kansalla liene säilössä niin paljon
kaikenkaltaisia lukuja ja loitsuja kuin on meidän kansallamme. C.A.
Gottlund sanoo kirjotuksessaan »Vanhoin Suomalaisten viisaus ja
opin-keinot»: »Hyö (suomalaiset kansat) ovat ensinnik siitä mainittavat,
ettei mikä kansa muailmassa, on tullut niin ympärinkuultuiksi heijän
Taikauksista ja Noitumisistaan, kuin tämä Suomalainen kansa. Nämä keinot
ovat heissä kohottaneet ihtiensä varsin yheksi Opiksi, eli
Tietomukseksi; joka kyllä ulkopuolellansa osoittaaksen, osittain
ruakoilla ja ouvoilla kuvilla, osittain merkillisillä tapauksilla,
_joit' ei ykskään ole vielä tutkinut_. Sisällensä osottaa tämä Oppi ynnä
turhuutta, monta myöskin _isoa tietoa ja viisautta_, joka selittää, että
ehkä Suomalaiset silloin elivät melkeen mielen pimäyvessä, niin oli
heillen kuitenkin yks luonnollinen ehkä erikummainen _Viisaus_, joka oli
aivan iso, vaikka se tehtiin luonnottomaksi; ja osotettiin ouvolla
tavalla. Tällä heijän viisauvellansa ja turhuuvellansa peloittivat hyö
muita kansoja, ja piettiin voimaallisimpinä ja tietävämpinä muista
ihmisistä. Sanottiin kyllä että hyö olivat liitoksessa perkelen kanssa,
ja siltä saivat sekä viisauvensa että voimansa. Luonnottomalla tavalla
ovat ihmiset aina olleet nopiat selittemään käsittämättömiä tapauksia;
ja jos taikausten harjottaminen osottaisi Suomalaisissa mielen