Kalevalan avain - 03

aineellisen rajotuksen mahdollisuus yhtyvät siinä niin sanoaksemme
yksilöllisessä tajunnassa, jota kutsutaan luojaksi eli Logokseksi.
Alkuperäinen kolminaisuus ei niin muodoin ole tajunta, aine ja maailma,
vaan tajunta, aine ja ilmennyt luoja, joka taas puolestaan on maailman
alku ja perusta.
Aivan oikein »poikaa» sentähden kuvataan eläväksi personallisuudeksi,
Väinämöiseksi, joka vuorostaan maailman luo. Väinämöinen on se »suuri
ihminen», Adam Kadmon, Makroprosoopos (»suuret kasvot»), jonka »kuvaksi»
ihminen on luotu; hän on se maailmanjärki eli Logos, jonka mietiskelyn
ja laulun tuote ilmennyt kosmos on. Uusi Kalevala antaa Väinämöisen
astua ulos emonsa kohdusta vasta maailman luomisen jälkeen, mutta vanha
Kalevala, jonka mukaan Väinämöinen ensin on syntynyt ja sitten ottaa
osaa maailman luomiseen, pysyttelee tältä kannalta katsoen lähempänä
alkuperäistä mysteriokuvaa.[16]
Se piirre, joka nyt tässä kuvauksessa on todistusvoimaisin, on
Väinämöisen äidin neitseellisyys ja hänen muodollinen isättömyytensä.
Äiti näet kuvataan eläväksi personalliseksi olennoksi, jota vastoin
»tuuli» samoinkuin »pyhä henki» tekee aivan abstraktisen vaikutuksen.
Mahtavat ovat Kalevalan kuvauksen alkusanat:
Yksin meillä yöt tulevat,
Yksin päivät valkeavat,
Yksin syntyi Väinämöinen...
Prof. Krohn väittää, että kaksi ensimäistä säettä ovat muualta otetut ja
että kolmas säe on Lönnrotin lisäämä.[17] Olkoon. Lönnrot on silloin
menetellyt kuin todellinen runolaulaja, kuin tietäjä ainakin. Hänen
inspiratsioninsa--koska tuskin saanemme puhua hänen tiedostaan--osui
oikeaan. Hän kuvasi noilla säkeillä »jumalan ainokaisen, s.o.
yksisyntyisen (_monogenees_) pojan» syntymistä. Niissä kuuluvasti kaikuu
vanha mysterioruno Logoksen synnystä, joka tapahtuu »yksin» sekä siinä
merkityksessä, että hän ajan alussa on ensimäinen ja ainoa ilmennys,
että siinäkin merkityksessä, että hän on syntynyt yliluonnollisella
tavalla yksin äidistä.
Krohnin koulun väite, että Kalevalan kertomus Väinämöisen
neitseellisestä äidistä on laina kristinuskosta, on etsitty ja turha,
sillä vanhoissa uskonnoissa tapaamme aina tämän mysterioista polveutuvan
käsityksen neitsytsyntymästä.
Osiris Egyptissä oli syntynyt taivaallisesta äidistä, neitseestä, jonka
nimi oli Neith, ja Horus samaten oli Isis-neitseen poika. Babylonissa
Eridun aurinkojumala Tammuz oli jumalatar Ean »ainoa poika»; Ean
toisintonimenä esiintyy Ishtar, Astarte, Mylitta. Persiassa Zoroaster
oli siinnyt jumalallisen järjen säteestä, ja hänen äitinsä oli neitsyt.
Vanhassa Meksikossa Quetzalcoatl niinikään oli syntynyt neitsyt
Chimalmasta ja Yucatanissa vapahtajana palvottu Bacab neitsyt
Chiribiriaasta; sama oli laita aztekilaisen aurinkojumalan
Huitzilipochtlin. Indiassa Krishnan äiti Deevaki oli neitsyt ja samoin
Gautama Buddhan äiti Maajaa, niinkuin myös Jeesus Kristus oli syntyisin
neitsyt Maariasta. Tietysti nämä kertomukset ovat puhtaita legendoja
ilman vastinetta todellisuudessa kun on kysymys historiallisista
henkilöistä, mutta kun henkilöiden nimet seisovat symboleina,
jumalallisten voimien edustajina, silloin neitsytsyntymä on kuvaava ja
runollinen esitys mahtavasta henkimaailman tosiseikasta. Onhan Kristus
kristillisessä teologiassa myös sama kuin Logos eli Sana, jonka kautta
maailma luotiin. Samaten Krishnaa Indiassa pidetään toisen jumalpersonan
Vishnun avataarana eli ruumistumana ja kutsutaan Hariksi, s.o. (syntien)
poistajaksi. Hänen äitinsä Deevaki puhuttelee häntä sanoilla »sinä
jumalien jumala, joka olet kaikki kaikessa». Egyptissä Osirista ja
Horusta kutsuttiin »kuninkaitten kuninkaaksi» ja »herrojen herraksi»,
Osirista myös »koko maan herraksi». Historiallisena henkilönä
Väinämöinen tietysti oli syntynyt ihmisten tavalla, mutta Väinämöinen
jumalana ja aurinkologoksena oli ilman korean immen poika.


8.
LUOMISTYÖ.

Tieteelliseltä taholta on tapana sanoa, että siihen saakka kun Kant
rupesi luonnontieteellisillä perusteilla pohtimaan maailmansyntyä,
nojattiin tätä kysymystä selitettäessä ainoastaan filosofisiin
spekulatsioneihin eli arveluihin. Mutta kun ranskalainen tähtitieteilijä
Laplace viime vuosisadan alussa oli täydentänyt ja kehitellyt
saksalaisen filosofin huomioita ja johtopäätöksiä, oli kosmogoniakin
tullut tieteellisen tutkimuksen esineeksi ja saanut sijansa tieteiden
joukossa astronomian eli tähtitieteen haaraosana.
Kant-Laplace'n teoria selittää kuten tunnettu, että aurinkokunnat saavat
alkunsa tähtiusvasta eli nebulosasta, jossa syntyy kiertoliike tiheämmän
keskustan ympäri. Aurinko on alkuaan suunnaton akselinsa ympäri pyörivä
kaasupallo, jonka pintamassasta erkanee vastakkaiseen suuntaan kiertäviä
pienempiä palloja; nämä pienemmät muodostuvat keskusaurinkoa kiertäviksi
planetoiksi.
Tämä hypoteesi, joka oli vallalla läpi viime vuosisadan ja jota vastaan
m.m. H.P. Blavatsky Salaisessa Opissaan turhaan teki painavia
huomautuksia, ei nyt enää ole täysin pätevä tieteellisesti. On tehty
havaintoja, jotka kumoavat erinäisiä kohtia Kant-Laplace'n teoriassa, ja
on esitetty uusia kosmogonisia selityskokeita, mutta vielä ei mikään
teoria ole saavuttanut yleistä tunnustusta. Laplace'n ylpeä sana
Napoleonille, kun tämä kuultuaan tähtitieteilijän maailmanselityksestä
hämmästyneenä kysyi, mihin sitten jumala joutui: »emme enää tarvitse
tätä olettamusta»--on kaatunut omaan tyhjyyteensä; tiedemiehet eivät ole
kyenneet ratkaisemaan maailman arvotusta puhtaasti
koneellismaterialistisella tavalla. Jumala on sittenkin tarpeellinen,
maailman järki, tahto, ensimäinen liikuttaja. Vanhat tietäjät, jotka
kansottivat avaruuden jumalilla ja elävillä olennoilla, olivat lähempänä
totuutta kuin oppineet, mutta henkisesti sokeat aineeseenuskojat.
Meillä ei ole mitään syytä pitää kansojen vanhoja uskonnollisia
maailmansyntyoppeja lapsellisina joutavuuksina. Niiden muoto saattaa
meistä tuntua lapselliselta ja »epätieteelliseltä», mutta kun saamme
silmiimme muodon takana piilevän mysteriokuvan, näemme, kuinka
yhtäpitäviä ne ovat, ja ymmärrämme, että ne paljastavat seikkoja
maailmoiden synnyn suhteen, joihin tieteellinen tutkimus nykyisillä
keinoillaan ei yletykään. Vanhat kosmogoniat eivät kuvaa meille niitä
näennäisesti koneellisia prosesseja, joiden kautta aurinkokunta
fyysillisesti syntyy, vaan niitä näkymättömän maailman seikkoja, jotka
fyysillisen synnyn aiheuttavat: ne toisin sanoen kuvaavat meille
maailman alkua ja kehitystä jumalan, ei ihmisen kannalta katsottuna. Ja
ken muu kuin totuuden pyhän hengen elähyttämä tietäjä uskaltaisi jumalan
syvyyksiä tutkia?
Maailman syntyä on sentähden aina kutsuttu »maailman luomiseksi».
Luominen on toimintaa ja edellyttää toimijaa eli luojaa. Koko prosessi
on elävän luojan työtä.
Mutta tämä työ ei ole järjelle käsittämätöntä eikä järjenvastaista
tyhjästä loihtimista. Tyhjästä ei synny mitään. Kaikki mitä on, on ollut
ja on oleva. Aine alkuolevaisena on yhtä ikuinen kuin henki eli tajunta,
ja molemmat ovat olemukseltaan yhtä ilmenemättömässä absolutisessa
jumaluudessa. Luominen on jumalallisten älyolentojen työskentelyä
näkemyksiensä ja inspiratsioniensa toteuttamiseksi niiden luonnonvoimien
avulla, joita yhteisellä nimellä kutsumme materiaksi eli aineeksi.
Luominen on taiteellista työtä. Katsokaamme nyt, millä tavalla
suomalaiset tietäjät ovat kuvanneet luomistyötä; samalla näemme silloin
jumalallisen kolminaisuuden ilmenevän luojan eli Logoksen
kolmiyhteydessä, s.o. hänen taiteellisen luomistyönsä kolmessa asteessa.
Seuraamme uuden Kalevalan tekstiä ja näemme heti, että luominen
jakaantuu kolmeen jaksoon: 1) konseptsioni, 2) raskauden tila ja 3)
varsinainen luomistyö. Koska koko luominen on Logoksen eli Väinämöisen
toimintaa, on mielessä pidettävä, että muut esiintyvät olennot ovat vain
Väinämöisen toisintonimiä, jotka ilmaisevat eri puolia hänen
olemuksessaan. Ilmattaren sijasta voimme siis puhua Väinämöisestä (vrt.
veen emonen = Väinämöinen).
»Yksin syntyi Väinämöinen, ilmestyi ikirunoja», kertoo Kalevala, ja nämä
sanat paljastavat jo kokonaisen maailman salaista tietoa. Vanhassa
Kalevalassa on vielä sanat »yöllä syntyi Väinämöinen, päivällä meni
pajahan». Väinämöinen eli Logos oli siis vanha jo syntyessään--viisas,
ikuisten salaisten tietojen tietäjä (»ikirunoja»). Lyhyesti on näissä
sanoissa kuvattu sitä seikkaa, että luoja oli ennen elänyt, ehkäpä
kaukaisessa menneisyydessä kehittynyt ja viisastunut, menneisyydessä,
joka oli käynyt ennen sitä toimettomuuden tilaa, missä hän nyt oli
aikansa viettänyt ja joka ilmenee alkusäkeissä:
Piti viikoista pyhyyttä,
Iän kaiken impeyttä,
Ilman pitkillä pihoilla,
Tasaisilla tanterilla.
Luoja, Väinämöinen, oli jonkun edellisen työn loputtua levännyt puhtaan
tajunnan ilmenemättömässä maailmassa. Siinä olotilassa hän vähitellen
Ikävystyi aikojansa,
Ouostui elämätänsä,
Aina yksin ollessansa,
Impenä eläessänsä,
Ilman pitkillä pihoilla,
Avaroilla autioilla.
Heräsi taas luomisenhalu. Syttyi luojan sydämessä aatos uuden maailman
luomiseksi, tapahtui luojan taiteellinen konseptsioni, syntyi n.k.
»ensimäinen Logos» eli Maailmantahto.
Jop' on astuiksen alemma,
Laskeusi lainehille,
Meren selvälle selälle,
Ulapallen aukealle.
Kun kerran vastaisen maailman kuva on ensimäisen inspiratsionin hetkenä
jumalallisessa mielikuvituksessa nähty, tapahtuu »laskeutuminen
aineeseen» puhtaan tajunnan maailmasta. Logos ympäröi itseään
absoluutissa uinuvalla alkukaaoksella, jota kosmogonioissa usein
»mereksi» nimitetään.[18] Tajunnan maailmassa syttynyt aatos ja
keräämänsä ainekset, joiden tulee aatokselle muoto antaa, saattavat
luojan raskauden tilaan. Hän on nyt kaksinainen, sisällisessä tuskassa
ja työssä, etsiessään hengessään muotoa luomisaatokselleen. Inspiroiva
aatos on saanut hänessä rakkauden liikkeelle. Isästä, tahdosta, on
syntynyt äiti, tunne, ja äiti on nyt vuorostaan synnytystuskissa.
Vieri impi Väinämöinen,
Uipi iät, uipi lännet,
Uipi luotehet, etelät,
Uipi kaikki ilman rannat,
Tuskissa tulisen synnyn,
Vatsan vaivoissa kovissa;
Eikä synny syntyminen,
Luovu luomatoin sikiö.
Mikä verraton psykologia! Inhimillinenkin luoja--runoilija, taiteilija,
keksijä--joutuu ensimäisen autuaallisen näkemyksen jälkeen tähän tuskan
tilaan, kun hän näkemystään tahtoo toteuttaa. Kuinka moni ajattelee
tässä tilassa niinkuin Väinämöinen (Ilmatar):
Parempi olisi ollut
Ilman impenä eleä...
ja rukoilee sisäistä jumalaansa, että »päästäisi piian pintehestä,
vaimon vatsan vääntehestä». Luomisen tunnelma ei vielä ole kyennyt
muuttumaan luomisen järjeksi, ja tätä kutsutaan »toiseksi Logokseksi»,
Maailmantunteeksi, joka olemukseltaan on miesnaisellinen, henkeä ja
ainetta.
Apu on tarpeessa, ja apu tulee. Työ alkaa ja tuska unohtuu. Väinämöisen
vieriellessä aineen aalloilla
Tuli sotka suora lintu,
Lenteä lekuttelevi,
Etsien pesän sioa,
Asunmaata arvaellen,
ja Väinämöinen
Nosti polvea merestä,
Lapaluuta lainehesta
Sotkalle pesän siaksi,
Asunmaaksi armahaksi.
Sotka »keksi polven Väinämöisen» ja
Siihen laativi pesänsä,
Muni kultaiset munansa,
Kuusi kultaista munoa,
Rautamunan seitsemännen.
Mikä on nyt »tuo sotka, sorea lintu», joka saattaa luojan unohtamaan
tuskansa? Se on ajatus, järki, tarkemmin määriteltynä: muotoja keksivä
äly. Helpotuksen huokaus pääsee inhimillisenkin työntekijän rinnasta,
kun hän ajatuksellaan askarrellen keksii, millä tavalla on meneteltävä,
jotta idea toteutuisi. Ja ensimäinen realisoiva ajatus tulee kuin lintu
lentäen avaruuden pimeydestä.
Ei ole lintu huonosti valittu ajatuksen symboli. Saman vertauskuvan
tapaammekin useissa vanhoissa uskonnoissa. Indiassa puhutaan »ajan
joutsenesta» ja yksin kristinuskossakin esitetään pyhää henkeä kyyhkysen
muodossa. Sotka eli kokko onkin luojan avaruuksia hipoova ajatus,
Väinämöisen toimiva äly, n.k. »kolmas Logos» eli pyhä henki, jonka
tehtävä on alkukaaoksen järjestäminen.
Mitä sotka tekee? Hän organisoi alkuainetta atoomeiksi. Hän muodostaa
seitsemänlaisia alkuatomeja, kuusi näkymättömän maailman kultaista ja
yhden fyysillisen maailman rauta-atomin.[19]
Munat ovat nimenomaan atoomeja, ei kiertotähtiä, ei aurinko, sillä nämä
syntyvät myöhemmin. Vasta kun Väinämöinen (Ilmatar) »vavahutti
polveansa», niin että »munat vierähti vetehen» ja karskahtivat
»muruiksi», muuttuivat murut maaksi, kuuksi, auringoksi ja (kierto-)
tähdiksi. Vasta rakkaus yhdessä järjen kanssa rakensi maailman. Me emme
nyt sanoisi, että atomit katkielevat kappaleiksi, vaan että ne liittyvät
yhteen, kun ilmiömaailma luodaan, mutta asia on sama. Uusimmat
tutkimukset atomiopin alalla ovat vieneet siihen johtopäätökseen, että
atomit ovat täydellisesti organisoituja maailmoita, aivankuin
aurinkokuntia pienoiskoossa--melkeinpä jonkinlaisia Leibnitzin
monadeja,--ja niin ollen ei näytä olevan paljonkaan eroa »suuren» ja
»pienen» välillä. Päinvastoin meidän, ihmisten, aistima kosmos on
todellisuudessa vain osa eli pirstale koko monitasoisesta
aurinkojärjestelmästä, ja hyvällä syyllä voimme sanoa, että atomi, joka
sinään on täydellinen kosmoksen kuva, on aivankuin muruiksi karskahtanut
meidän maailmassamme. Vanhojen viisaus ja syvä tieto tuntuu siis
tämänkin kuvauksen lomitse pilkistävän näkyviin.
Kerrotaanhan selvästi, miten luomistyö jatkuu. Väinämöinen (Ilmatar)
Alkoi luoa luomiansa,
Saautella saamiansa...
Kussa kättä käännähytti,
Siihen niemet siivoeli;
Kussa pohjasi jalalla,
Kalahauat kaivaeli;
Kussa ilman kuplistihe,
Siihen syöverit syventi j.n.e.
Tämän jälkeen on hypättävä Kalevalan toiseen runoon Isosta Tammesta,
joka jatkaa luomiskertomusta, siirtyen nyt aurinkokunnasta maahan.
Samoinkuin Mooseksen 1 kirjan luomiskertomuksessa vesi kokoontui
mereksi, niin että kuiva näkyi, ennenkuin maa rupesi puita kasvamaan,
kerrotaan Kalevalassakin, että luoja (Väinämöinen) eli »monta vuotta»
Saaressa sanattomassa,
Manteressa puuttomassa.
Vasta tämän jälkeen »Pellervoinen, pellon poika», joka on vaikkapa
muualta tullut orgaaninen elämä,
Kylvi maita kyyhätteli,
Kylvi maita, kylvi soita,
Kylvi auhtoja ahoja,
Panettavi paasikoita.
Maa vihannoi ja kasvoi kaikenlaisia puita, mutta ei vielä kasvanut se
»jumalan puu», jonka jälkeen vasta maanviljelys saattoi alkaa. Tämä
jumalan puu eli iso tammi oli, kuten Julius Krohn oikein arvelee,[20]
suuri pilvi, joka peitti auringon ja kuun näkyvistä ja jonka vasta pieni
mies (auringonsäde) sai puhkeamaan. Kuvaus vain ei tarkota yksityistä
tapausta, vaan sitä aikaa maapallon ilmastollisessa kehityksessä,
jolloin kosteus ja alinomaiset sateet olivat vallitsevana ilmiönä
luonnossa. Vasta kun tämä yhtämittainen kosteus oli poistunut ja aurinko
rupesi paistamaan,
Kasvoi maahan marjanvarret,
Kukat kultaiset keolle,
Ruohot kasvoi kaikenlaiset,
Monenmuotoiset sikesi...
Ja vasta tämän jälkeen alkoi maan viljeleminen. Väinämöinen löytää meren
rannalta »kuusia jyviä, seitsemiä siemeniä» ja rupeaa kylvämään. Samaten
salaiset traditsionit kertovat, että vehnän siemenet alkuaan tuotiin
maan päälle toisesta tähdestä.
Siirrymme nyt takaisin ensimäiseen runoon, jonka heitimme kesken, ja
tulemme sangen merkilliseen kohtaan. Luoja eli Väinämöinen on näet koko
ajan ollut toimessa ja työssä, mutta vielä hän ei ole »syntynyt».
Jo oli saaret siivottuna,
Luotu luotoset merehen,
Ilman pielet pistettynä,
Maat ja manteret sanottu,
Kirjattu kivihin kirjat,
Veetty viivat kallioihin,
Viel' ei synny Väinämöinen,
Ilmau ikirunoja.
Kalevalaa lukiessa erehdyttää tietysti se, että Väinämöisen sijasta on
käytetty nimi Ilmatar. Mutta kun muistaa, että ne ovat yhtä, tulee
kysyneeksi, miksi Väinämöinen nyt vasta alkaa syntyä. Vanhassa
Kalevalassa hän onkin ennen syntynyt (ja se oli ennen esitetyn
kolminaisuusopin merkityksen kannalta paikallaan). Onko nyt uuden
Kalevalan runo harhaan joutunut, sillä Väinämöinen kolmiyhteisenä
Logoksena on jo esiintynyt kuvauksemme mukaan? Tähän vastaamme: ei
suinkaan, sillä uudessa Kalevalassa viitataan siihen merkilliseen
seikkaan, jota kutsutaan »toiseksi luomiseksi».
Mitä näet luomisesta vielä puuttuu, vaikka maailmat jo ovat muovailtuna?
Puuttuu ihminen, puuttuu »jumalan kuva». Eikä meidän tarvitse ajatella,
ettei eläviä olentoja olisi: onhan maailma täynnä elämää, saattaa olla
ihmismuotojakin. Mutta ennenkuin luojan voimat pääsevät muodossa
tajuisiksi, ei Väinämöinen, ei Logos vielä ole päässyt vapaaksi emonsa
kohdusta. Vasta kun ihmisessä järki herää, kun herää inhimillinen äly,
ajatus ja sieluelämä, vasta silloin Väinämöinen syntyy.
Mitä luomistyö on muuta kuin luojan pyrkimystä itsensä esilletuomaan?
»Minä tahdon nähdä oman kuvani.» Ja kuva kuvan jälkeen hyljätään: »ei
ole tämä minä itse». Vasta ihmisessä luoja alkaa katsella itseään. Ja
syvällä ihmisen sielussa asuu luojan tahto nähdä itsensä
täydellisyydessään. Sentähden ei ihminenkään rauhaa löydä, ennenkuin hän
ymmärtää tämän sisimmän jumalallisen kaipuunsa ja alkaa pyrkiä sitä
täydellisyyttä kohti, jota varten hän on luotu. Rukoilee jumalan ääni
hänen sisällään:
Saata maalle matkamiestä,
Ilmoillen inehmon lasta,
Kuuta taivon katsomahan,
Päiveä ihoamahan,
Otavaista oppimahan,
Tähtiä tähyämähän!
Ja omin voimin jumala ihmisen muodossa syntyy:
Liikahutti linnan portin
Sormella nimettömällä,
Lukon luisen luikahutti
Vasemmalla varpahalla,
Tuli kynsin kynnykseltä,
Polvin porstuan ovelta.
Oman kolmiyhteytensä on luoja ihmiselle lahjottanut. Ja tämä on toinen
luominen.
Koko maailmansynty on tietäjän kannalta suuren taiteilijan luovaa työtä.
Se on tuskaa ja se on riemua, ja sen kuvaamisessa Kalevala on mestari.
Kuinka tyyneesti Kalevalan luomiskertomus vaikuttaa
yksinkertaisuudessaan. Siinä ei ole tavallisia inhimillisiä, siinä on
suurempia tunteita, suurempaa voimaa, jumalallisia ajatuksia ja
jumalallista tahtoa. Se nousee eteemme ylevänä, majesteetillisenä.


9.
PELASTUSTYÖ.

Pelastustyöksi kutsutaan uskonopissa sitä jumalallista toimintaa, jonka
kautta syntiin langennut ihmiskunta jälleen saatetaan yhteyteen jumalan
kanssa. Tämä tapahtuu tavallisesti kolmiyhteyden toisen personan eli
Pojan välityksellä, jota silloin pidetään ihmiskunnan »vapahtajana»,
kuten kristinuskossa Kristus, hinduismissa Krishna (Vishnu), Egyptissä
Horus j.n.e., mutta tietenkin jumalallinen kolminaisuus
kokonaisuudessaan ottaa pelastustyöhön osaa. Niinpä esim. kristinuskossa
Pyhä Henki johtaa kirkkoa ja kuljettaa yksityistä ihmistä Kristuksen
luo, Isä taas rakastaa maailmaa niin, että hän antaa ainokaisen Poikansa
kuolla maailman syntien sovitukseksi.
Jos mitä opinkappaletta uskovaiset kristityt mustasukkaisesti rakastavat
omanaan, on se juuri tämä oppi jumalallisesta vapahtajasta. »Sitä ei ole
pakanoilla ollut. Eivätpä tiedä luonnonkansat Jeesuksesta Kristuksesta»,
huudahtavat he riemussaan. Ja me vastaamme: epäilemättä pakanat eivät
ole tunteneet »Jeesus Kristus» nimistä vapahtajaa, mutta toinen kysymys
on, eivätkö ole tunteneet vapahtajaa ollenkaan. Maailma on »seisonut»
paljon kauvemmin kuin 6.000 vuotta ja meidän mielestämme on »jumalan
pilkkaamista», jos ajattelee, että satoja tuhansia, ehkä miljonia vuosia
vanhan ihmiskunnan elämä olisi ollut pimeydessä vaeltamista, kadotukseen
kulkemista siihen saakka, kunnes isä jumala pari tuhatta vuotta sitten
loi katseensa maahan ja päätti, että jotakin olisi tehtävä ihmiskunnan
hyväksi. Pois se. Jumalallinen pelastustyö ei ole historiallinen
hetkentyö, vaan kautta aikojen ja ikuisuuksien ulottuva väsymätön
kasvatus- ja kehitystoiminta. Pimeyttä on olemassa tänään niinkuin
kymmenen tuhatta vuotta sitten. Valo on sama tänään kuin se oli miljona
vuotta sitten. Pimeys ja valo kulkevat käsi kädessä, kunnes valo
yksilössä voittaa. Pelastustyö ei ole eksoteerista, vaan esoteerista
laatua.
Sentähden emme arkaile sanoa, että vanhat suomalaiset tunsivat
jumalallisen pelastussuunnitelman yhtä hyvin kuin toisetkin vanhat
kansat, kun vain muistamme, että muodot vaihtelevat, mutta henki pysyy.
Muodollisesti katsoen »pakanoilla» ja luonnonkansoilla oli toinen kuva
ihmiskunnan elämästä ja tehtävästä kuin kristityillä, mutta hengen
silmällä arvosteltuna pakanallisen tosi tietäjän ja kristillisiin
mysterioihin vihityn elämäntieto on sama.
Kun nyt käymme tarkastamaan muinaissuomalaisten tietäjien käsityksiä
ihmiskunnan kehityksestä ja pelastuksesta, emme saa unohtaa, että
vanhoissa vertauskuvastoissa nimiä ja sanoja käytetään eri
merkityksissä, riippuen siitä, mistä asiasta kulloinkin on puhe. Nämä
eri merkitykset eivät ole mielivaltaisia; punainen lanka on aina
huomattavissa; on enemmän kysymys niin sanoaksemme saman merkityksen eri
vivahduksista, eri rajotuksista, kuin suorastaan eri merkityksestä.
Mutta mielessä on aina pidettävä, että asioita esitettäessä ei muinoin
käytetty nimien ja sanojen valinnassa samanlaista tieteellistä
tarkkuutta kuin meidän päivinämme: koko esitystapa oli toisin sanoen
runollista.
Edellä huomautimme, että nimi Kaleva arvatenkin mysteriokielessä
tarkotti Logosta. Sittemmin näimme, että luomisrunossa »Väinämöinen»
käytettiin Logoksen nimenä, vieläpä Ilmatar ja sotka, viimemainitut
tosin kuvaamaan määrättyjä Logoksen toimintapuolia. Kuitenkin tiedämme,
että Kalevala toisissa paikoin kutsuu Väinämöistä »Kalevan pojaksi».
Tämä ei herätä meissä hämmästystä, kun ajattelemme, että Logosta yleensä
myös kutsutaan »jumalan pojaksi». Mutta samalla se viittaa siihen, että
jonkun erikoismerkityksen kannalta Väinämöinenkin on vain määrätty puoli
Logoksen eli Kalevan tajunnasta.
Tarussa kerrotaan Kalevalla olleen kaksitoista poikaa. Jos joskus
saadaan selville näiden kaikkien nimet, on samalla löydetty vanhat
mysterionimet niille kahdelletoista hierarkialle, jotka edustavat
Logoksen eri olemuspuolia ja joiden astronomisena symbolina on n.k.
zodiaki eli eläinrata. Seitsemän näistä nimistä voivat sitäpaitsi kuvata
niitä seitsemää pääenkeliä, jotka ovat lähinnä jumalan valtaistuinta ja
joiden astrologisina edustajina ovat seitsemän pyhää planetaa. Ja kolme
nimistä kuvaavat niitä Logoksen kolmea tajuntapuolta, jotka suurin
piirtein ilmaisevat hänen olemuksensa ja joita sentähden kutsutaan hänen
kolmiyhteytensä kolmeksi personaksi eli naamioksi. Nämä kolme nimeä ovat
meille Kalevalassa säilyneet muutamien toisten ohella, mutta nämä kolme
selvinä ja varmoina.
Mitkä ne ovat? Kalevalan kolme pääsankaria: Väinämöinen, Ilmarinen ja
Lemminkäinen.
Kun tahdomme syventyä Logoksen psykologiaan, on meidän tutkittava
Väinämöistä, Ilmarista ja Lemminkäistä jumalallisten voimien edustajina.
Nämä voimat ilmenevät ihmiskunnan sielullishenkisessä kehityksessä ja
ihmisyksilön sisäisessä elämässä. Mahtavia näköaloja avautuu tutkivan
katseemme eteen, kun näihin seikkoihin syvennymme.
Edellä olemme maininneet, että Logoksen psykologinen kolmiyhteys vastaa
inhimillisen psykheen eli sielun kolmea olemuspuolta, niin että
ensimäinen Logos eli Isä on se valta eli mahti (kruunu, kether), joka
vastaa ihmisen tahtoa, toinen Logos eli Poika on se kaikkivoittava
rakkaus eli viisaus, joka vastaa ihmisen tuntoa, ja kolmas Logos eli
Pyhä Henki on se toimiva jumalallinen nero eli totuuden valo, joka
vastaa ihmisen tietoa eli järkeä. Kun nyt näihin käsitteihin sijotamme
kalevalaiset nimitykset, saamme, että Väinämöinen kuvaa jumalallista
tahdon mahtia, Lemminkäinen jumalallista rakkauden valtaa ja Ilmarinen
jumalallista ajatuksen voimaa. Viitaten tähän jumalalliseen
kolminaisuuteen sanotaan vanhassa Kalevalassa nimenomaan Väinämöisestä:
Min' olin miesnä kolmantena
Ilman pieltä pistämässä,
Taivaan kaarta kantamassa,
Taivoa tähittämässä.
Ryhdymme kohta tarkastamaan Lemminkäistä ja Ilmarista yksitellen, mutta
väitteemme, joka ehkä ensi kuulemalta tuntuu tuulesta temmatulta, käy
heti uskottavammaksi ja ymmärrettävämmäksi, jos muistamme, mitä Kalevala
yleissilmäyksellä katsoen pääsankareistaan kertoo. Mitä Väinämöinen,
Ilmarinen ja Lemminkäinen Kalevalan mukaan puuhaavat, mikä on heidän
toimintansa vaikutin ja päämäärä? Ainakin alussa se on Pohjolan tyttären
omakseen saaminen.
Kiinnittäkäämme huomiomme tähän. Kalevalan sankarit kosivat kaikki
Pohjan tyttöä, jokainen heistä tahtoisi Pohjan tytön omakseen.
»Mitä jumalallista siinä on?», kysyy lukija. Ja me vastaamme: siinä
juuri ilmenee heidän jumalallinen toimintansa.
»Kosiminen», »avioliitto», yleensä sanat, jotka kuvaavat korkeinta
maallista lempeä ja rakkautta, ovat mysteriokieltä, jotka tietäjälle
paljastavat suurta psykologista totuutta. Ajatelkaamme vain, kuinka
kristinuskossa, esim. Paavalin kirjeissä, Kristusta kuvataan yljäksi ja
seurakuntaa, kirkkoa tai yksityistä ihmissielua hänen morsiamekseen.
Onpa niinkin hehkuvan realistista runoelmaa kuin on »Rakkauden korkea
veisu» selitetty tällä tavalla symbolistiseksi kirjotukseksi.
Kristityille on myös tuttu tuo Mooseksen 1 kirjassa esiintyvä lause:
»Jumalan pojat näkivät ihmisten tyttäret kauniiksi ja ottivat niitä
vaimoikseen.» Ja ken ei tuntisi kaunista kreikkalaista tarua Amorista
(rakkaudesta) ja Psykheestä (sielusta)?
Mitä jumalallista totuutta sitten tämmöisillä lauseparsilla koetetaan
tulkita? Juuri sitä samaa, joka sisältyy sanoihin »jumalallinen
pelastustyö». Koetetaan tulkita ja tehdä selväksi, kuinka jumalallinen
tajunta rakastaa ja etsii ihmiskuntaa ja inhimillistä sielua, kuinka se
pyrkii sieluun yhtymään ja sielua itsensä luo nostamaan.
Väinämöinen, Ilmarinen ja Lemminkäinen asuvat kaikki Suvantolassa,
Kalevalan kankahilla, jossa aina vallitsee kesäinen tunnelma, toisin
sanoen näkymättömän maailman korkeammilla tasoilla, ja pyrkivät sieltä
päin Pohjan tyttöä kosimaan.
Pohjolaa kuvataan kylmäksi ja kolkoksi. Sen ainoa ihanuus on Pohjan
tyttö. Mitä Pohjola on muuta kuin tämä mainen elämämme, tämä fyysillinen
maailma, tämä »surun ja murheen laakso»? Ja mitä Pohjan tyttö muuta kuin
ihmiskunta, ihmiskunta sielullisena kollektiivitajuntana? Ja yksilön
kannalta: Pohjola on ihmisen ruumiillinen, fyysillinen elämä, hänen
ruumiinsa lyhyesti sanoen, ja Pohjan ihana impi on ihmisen sielu, joka
ruumiissa asuu.
Kalevalan sankarit, jotka kosivat Pohjolan tytärtä, kuvaavat niitä
jumalallisia kehitysvoimia, jotka ihmissielua kasvattavat ja sen kautta
pyrkivät luomaan uutta ihmiskuntaa. Minkätähden häpeäisimme Kalevalan
esitystä, kun se omalla omituisella tavallaan tulkitsee jumalallisia
mysterioita, kun emme häpeä käyttäessämme mielestämme filosofisempaa
kieltä ja puhuessamme »jumalan rakkaudesta», »Kristuksen rakkaudesta
morsiameensa» j.n.e.?
Muinaissuomalaisten tietäjien todellista viisautta juuri todistaa se,
että he eivät puhu ihmisten jumalkaipuusta ja totuudenjanosta, vaan
jumalan kaihosta ihmisten luo. Kaikki ihmiset ilman muuta tietävät, että
ihminen saattaa janota totuutta ja pyrkiä jumalan luo, mutta ainoastaan
viisaat tietävät, että ihmisen jano on vain heikko jälkimaku siitä
jumalallisesta rakkaudenkaihosta, jota korkeammat tajunnat tuntevat
ihmissielua kohtaan. »Niin rakasti jumala maailmaa», kuiskaa
kristikuntakin pyhässä totuuden aavistuksessa ja erehtyy vain, mikäli se
luulee, ettei jumala teossa ja toimessa rakastanut ihmiskuntaa aikojen
aamusta saakka.
Ja mitenkä Kalevalan sankarit kosinnoissaan onnistuvat, millä tavalla
jumalalliset hengen voimat pelastustyöstään suoriutuvat? Väinämöinen ei
voita, ei Ainoa eikä Pohjan neitiä, Lemminkäinen ei liioin, ainoastaan
Ilmariselle se onnistuu. Tässä kuvastuu sekä terävä psykologinen huomio
että elämän kehityslakien syvä tuntemus. Sillä mikä jumalallisen
tajunnan puoli se ihmissielun voittaa ja itseensä päin kääntää? Tahtoko
sinään? Ei. Ihmisen sielu on liian täynnä haavekuvia ja kokemushalua
taipuakseen muitta mutkitta »jumalan tahdon alle». Entä tunne sinään?
Ei. Ihmisen sielu on heikkoudessaan liian ylpeä tyytyäkseen »jumalan