Kalevalan avain - 15

Piti viikoista pyhyyttä,
Ajan kaiken kainoutta;
Syöpi kaunista kaloa,
Petäjätä pehmeätä,
Ei syönyt kanan munia,
Kukerikun riehkatuita,
Eikä lampahan lihoa,
Ku oli ollut oinahilla.
Kun äiti käski lypsämään, vastasi tämä hienohelma:
»Ei neiti minun näköinen
Koske sen lehmän nisähän,
Jok' on häilynyt härillä,
Kun ei hiehoista herune,
Vasikkaisista valune.»
Kun veikko käski siskoaan istumaan tammalla valjastettuun rekeen,
vastasi tämä ylpeä kaunotar:
»En istu hevon rekehen,
Joka lie orilla ollut,
Kun ei varsaset vetäne,
Kuletelle kuutiaiset!»
Loppu oli, että »Marjatta korea kuopus, aina piikoina elävä» läksi
lampaita paimentamaan. Jos nyt runo olisi todenteolla tahtonut tehdä
pilkkaa tytön neitseellisyydestä, olisi se antanut tapahtumain toisella
tavalla kehittyä. Sen sijaan se tositapahtumain valossa painostaa,
kuinka viattoman puhdas Marjatan mielikuvitus todella oli. Runo lausuu
ensin pienen arvostelun:
Marjatta korea kuopus
Viikon viipyi paimenessa;
Paha on olla paimenessa;
Tyttölapsen liiatenki:
Mato heinässä matavi,
Sisiliskot siuottavi.
Ja sitten runo lähtee kertomaan legendana Marjatan ihmepuolukasta,
marjasta, jonka hän söi ja josta hän tuli raskaaksi. Ja me ymmärrämme,
että Marjatta oli kesäisenä päivänä vaipunut mättäällä syvään uneen ja
nähnyt kauniin näön, jossa »marjanen mäeltä, puolukkainen kankahalta»
kirkui hänelle: »tule, neiti, minua poimimaan!»
Marjatta korea kuopus
Meni matkoa vähäisen,
Meni marjan katsantahan,
Punapuolan poimintahan
Hyppysillähän hyvillä,
Kätösillä kaunihilla,
Keksi marjasen mäeltä,
Punapuolan kankahalta;
On marja näkemiänsä,
Puola ilmoin luomiansa,
Ylähähkö maasta syöä,
Alahahko puuhun nousta.
Tempoi kartun kankahalta,
Jolla marjan maahan sorti;
Niinpä marja maasta nousi
Kaunoisille kautoloille,
Kaunoisilta kautoloilta,
Puhtahille polviloille,
Puhtahilta polviloilta
Heleville helmasille.
Nousi siitä vyö-rivoille,
Vyö-rivoilta rinnoillensa,
Rinnoiltansa leuoillensa,
Leuoiltansa huulillensa,
Siitä suuhun suikahutti,
Keikahutti kielellänsä,
Kieleltänsä keruksisihin,
Siitä vatsahan valahti.
Semmoinen oli Marjatan uni. Mutta unella oli ilmeinen seurauksensa:
Marjatta korea kuopus,
Tuosta tyytyi, tuosta täytyi,
Tuosta paksuksi panihe,
Lihavaksi liittelihe.
Se oli hänen neitseellisyysunelmansa katkera loppu. Pian äiti alkoi
arvata asian oikean laidan, vaan salasi ajatuksensa. Mutta kun
Marjatalle vaivan päivä oli käsissä ja hän pyysi äitiään saunaa
lämmittämään, vastasi oma emo sydämettömästi:
»Voi sinua Hiien huora!
Kenen oot makaelema,
Ootko miehen naimattoman,
Eli nainehen urohon?»
Vaivan päivä muuttui siis Marjatalle samalla koston ja tilinteon
päiväksi: kaikki se mieletön ylpeys, jolla hän kotiväkeään oli
vaivannut, se kääntyi nyt häntä itseään vastaan kylmänä, tuomitsevana,
armottomana nöyryytyksenä. Mitä häntä auttoi, että hän koetti emolleen
selittää, millä tavalla hän omassa uskossaan oli raskaaksi tullut.
Isäkin kutsui häntä portoksi ja käski hänen mennä karhun louhikammioihin
poikimaan...
Niin hän menikin kotoa pois, mutta huudahti mennessään, ylpeänä vielä
epätoivossaankin:
»En mä portto ollekana,
Tulen lautta lienekänä,
Olen miehen suuren saava,
Jalon synnyn synnyttävä,
Joll' on valta vallallenki,
Väki Väinämöisellenki.»
Marjatta poloinen! Äidin pyhät tunteet olivat hänessä jo heränneet. Nyt
runo heittää viimeisenkin ivahymyn ja kertoo suurimmalla säälillä ja
myötätunnolla Marjatan kovasta kohtalosta.
Ihmisiltä hän ei apua saanut. Kaikki hänet luotaan ajoivat. Yksin ja
hyljättynä hän pakeni metsään, »huonehesen hongikkohon, tallihin
Tapiomäelle», ja rukoili Jumalaa avukseen:
»Tule luoja turvakseni,
Avukseni armollinen
Näissä töissä työlähissä,
Ajoissa ani kovissa!...»
Ja siellä hän synnytti poikansa »heinille hevoisen luoksi, sorajouhen
soimen päähän».
Pesi pienen poikuensa,
Kääri kääreliinahansa;
Otti pojan polvillensa,
Laittoi lapsen helmahansa.
Ah, kuinka hän pienokaistansa rakasti, surun ja murheen lasta. Unohdettu
oli neitseellisyyden ylpeys, äidin puhtaaksi nöyryydeksi se oli
muuttunut:
Piiletteli poiuttansa,
Kasvatteli kaunoistansa,
Kullaista omenuttansa,
Hopeista sauvoansa,
Sylissänsä syöttelevi,
Käsissänsä kääntelevi.
Ja kun poika kerran katosi suolle, mikä tuska, mikä epätoivo! Ken on
äidinrakkautta mittaillut, ken sen tuskan kuiluja peilannut? Ja ken sen
ilolle on viivoja vetänyt? Lapsi löytyi ja tuotiin suolta kotiin, ja
enää oli vain yksi huoli:
Siitä meiän Marjatalle
Kasvoi poika kaunokainen;
En tieä nimeä tuolle,
Millä mainita nimellä,
Emo kutsui kukkaseksi,
Vieras vennon joutioksi.
Lapsi oli siis ristittävä. Ja nyt astuu Väinämöinen näyttämölle.


40.
MARJATAN POIKA JA VÄINÄMÖINEN.

Allegorisesti käsitettynä Marjatta-legenda sangen sattuvasti kuvaa uuden
rodun syntyä; siihen viittaavat legendan päämomentit: itsetietoisesti
kauvan säilytetty neitseellisyys, yliluonnollinen raskaudentila,
hyljätty, maailmasta eristetty asema ja kovat kärsimykset. Sillä kun
luonto uutta juurirotua ryhtyy luomaan, elähyttää se ensin monen vanhaan
rotuun kuuluvan yksilön sieluelämää uusilla haaveilla ja kaipauksilla,
niin että nämä yksilöt tavoissaan ja käsityksissään poikkeavat toisista.
Sitten se lähettää jumallallisia sanansaattajiaan ja auttajiaan, jotka
saattavat noita maaperältään hedelmällisiä sieluja raskaiksi uuden
ihmistyypin ihanteella, ja vihdoin se johdattaa heidät erilleen muusta
ihmiskunnasta, että he yhdessä vaivoja ja vastuksia voittaen, suuria
kärsimyksiä kärsien, mutta jumalallista apua saaden panisivat alulle
uuden ihmisrodun. Tätä Marjatta-legendan allegorista merkitystä tukee
sen viimeinenkin momentti: pienen lapsen kohtaus Väinämöisen kanssa.
Väinämöinen edustaen vanhan rodun magiaa eli kasvatustapaa jättää
hyvästit uudelle vastasyntyneelle rodulle ja sen uudelle magialle ja
poistuu maailmasta, samalla luvaten palata niin pian kuin häntä taas
tarvitaan,--sillä onhan hän vanha ja kokenut ja edeltäjänä uuden rodun
isä. Eikä tätä allegorista merkitystä poista tai vähennä se, että runo
on muodollisesti syntynyt vasta kristityllä ajalla.
Sama vertauskuvallinen henki pysyy koko ajan takana ja on mielessä
pidettävä, vaikka otammekin viimeisen kohtauksen Väinämöisen
personallisen elämänhistorian jatkoksi ja loppuluvuksi. Olihan
Väinämöinen murrosajan tietäjä ja maagikko ja olihan hän jo Ainoa
kohdatessaan oppinut näkemään, että vanha maagillinen kasvatustapa ei
enää sopinut uuden ajan ihmisille; mutta vielä hän piti Ainoa
poikkeusolentona eikä tavannut uuden rodun ihmisiä, ennenkuin kohtalo
vei hänet yhteyteen Marjatan kanssa...
Ennenkuin Marjatan pojalle voitiin nimi antaa, selitti ristijäksi
pyydetty ukko,[75] että lasta oli tutkittava:
»En mä risti riivattua,
Katalata kastakana,
Kun ei ensin tutkittane,
Tutkittane, tuomittane.»
Millä tavalla tutkittava? Tutkittava, oliko lapsi todella jumalsyntyinen
ja kestäisikö se kohtalon koulussa? Ja kuka muu siihen toimeen olisi
pystynyt kuin vanha Väinämöinen?
Kenpä tuohon tutkiaksi,
Tutkiaksi, tuomariksi?
Vaka vanha Väinämöinen,
Tietäjä iän-ikuinen,
Sepä tuohon tutkiaksi,
Tutkiaksi, tuomariksi.
Syviin mietteisiin vaipuneena saapui paikalle vanha viisas tietäjä. Hän
saapui tuomiota lausumaan uuden ajan lapsesta, mutta hänen askeleensa
olivat raskaat ja hitaat, sillä hän itse lähestyi kuin uhrilehtoa, jossa
kallein aarre on uhrattava, tai kuin tuomaria, jonka suusta saa kuulla
tuomion itsensä yli. Ja hänen ajatuksensa laskeutuivat taivaasta
totisina ja tutkivina ja hipaisivat suurilla siivillään maan mättäitä
hänen kulkiessaan.
»Oletko kestävä, sinä Marjatan poika, jonka isää äitisi ei tunne? Oletko
kestävä isäsi katsetta? Voitko välttää hänen silmäinsä lumon? Osaatko
hallita hänen sanainsa mahdin? Oletko todella Ainon ja Marjatan
jälkeläinen, uusi ihminen maan päälle syntyneenä, tietoinen
tehtävästäsi, vanhasta vapaa,--vai vieläkö sorrut sinäkin? Horjutko,
sorrutko ja vedätkö isäsi mukaasi kadotukseen? Ovatko isäsi ponnistukset
turhia olleet? Onko kuolema kaiken loppu? Vai voitatko sinä,
jumalallinen sankari? Onko uusi päivä todella valjennut? Kirkastatko
isäsi työn? Annatko hänen viisautensa ajan tullen palata sinua
onnellistuttamaan?»
Ja Väinämöinen kysyi Marjatalta: »miten on poika syntynyt, mistä siinnyt
ja mistä saatu?» Ja Marjatta kertoi.
Silloin Väinämöinen vakavana ja synkkänä, mutta ääni salaisesti murheen
murtamana, langetti tuomionsa:
»Kun lie poika suolta saatu,
Maalta marjasta siennyt,
Poika maahan pantakohon,
Marjamättähän sivulle,
Tahi suolle vietäköhön,
Puulla päähän lyötäköhön!»
Tutkivan ankarana ja voimakkaan loihtivana lepäsi lapsessa vanhan
tietäjän katse.
Syntyi syvä hiljaisuus, odotuksen, tuskan, toivottomuuden hiljaisuus.
Silloin lapsi avasi suunsa, poika puolikuinen loihe puhumaan:
»Ohoh sinua ukko utra,
Ukko utra, unteloinen,
Kun olet tuhmin tuominnunna,
Väärin laskenna lakia!»
Jopa kirkastui tietäjän katse ja sameni taas, mutta kyyneltyneenä. Ja
ankaruus siitä katosi.
Poika jatkoi uhmaillen:
»Eipä syistä suuremmista,
Töistä tuhmemmistakana
Itseäsi suolle viety,
Eikä puulla päähän lyöty...»
Kirkkaammaksi vielä kirkastui Väinämöisen katse ja ilo ylimaallinen
siitä välähti,--ja yhä poika Marjatan puhui:
»Kun sa miesnä nuorempana
Lainasit emosi lapsen
Oman pääsi päästimeksi
Itsesi lunastimeksi...»
Jo katosi loitsun voima viisaan katseesta ja hymy silmistä helotti, kun
hänen mieleensä muistui Ilmarisen ensimäinen Pohjolanmatka.
Mutta poika jatkoi säälimättömästi:
»Ei sinua silloinkana,
Eip' on vielä suolle viety,
Kun sa miesnä nuorempana
Menettelit neiet nuoret
Alle aaltojen syvien,
Päälle mustien mutien.»
Silloin Väinämöisen katseesta hävisi viimeinen epäilys, viimeinen
epävarmuus. Kyynel vieri hänen ryppyiselle poskelleen ja taakka putosi
hänen hartioiltaan maahan. »Sinä olet voittanut, poikani», hänen
sydämensä riemusta kuiskasi, »ja minä olen vapaa, vapaa huolettomana
lähtemään, vapaa iloisena palaamaan. Luojalle kiitos ja kunnia.»
Ja ukko Virokannas
... risti ripsahutti,
Kasti lapsen kapsahutti
Karjalan kuninkahaksi,
Kaiken vallan vartiaksi.
Väinämöinen, rauha ja riemu rinnassaan, kääntyi vakavana ympäri ja astui
pois. Näytti toisista kuin hän olisi suuttunut ja hävennyt. Mutta hän
meni rannalle ja lauloi itsellensä viimeisen kerran vaskisen veneen. Sen
perään hän istui ja laski selvälle selälle. Ja purjehtiessaan veneessään
»yläisihin maa-emihin, alaisihin taivosihin» hän lausui seuraavan
loitsun:
»Annapas ajan kulua,
Päivän mennä toisen tulla,
Taas minua tarvitahan,
Katsotahan, kaivatahan
Uuen sammon saattajaksi,
Uuen soiton suoriaksi,
Uuen kuun kulettajaksi,
Uuen päivän päästäjäksi,
Kun ei kuuta, aurinkoa,
Eikä ilmaista iloa.» [76]



V.

VÄINÄMÖISEN PALUU.
KANSALLIS-OKKULTINEN AVAIN.


41.
VÄINÄMÖINEN JA SUOMEN KANSA.

Väinämöinen on Kalevalan sankareista ensimäinen ja ylin ja lähinnä
runolaulajien sydäntä. Kaikki häntä rakastavat ja ihailevat, kaikki
tuntevat, että hänessä on tuotu ilmi syvintä, mitä Suomen kansan
hengessä liikkuu. Hänessä on ikäänkuin personoituna heimomme rakkaus
tietoon ja viisauteen, lauluun ja runouteen, sen usko sanojen ja
sävelten voimaan. Väinämöisen lannistumaton lujuus, horjumattomuus
päätöksissä, voittamaton maltillisuus ja tyyneys merkitsee jokaisen
suomalaisen silmissä ihanteellista luonnetta.
Eipä ihmekään, sillä Väinämöisen personallisuudessa pilee salaisuus,
joka erikoisella tavalla tekee hänet koko kansamme isäksi ja
perikuvaksi. Tähän saakka käyttämämme avaimet ovat joko yleistyttäneet
hänen personallisuuttaan tai tuoneet sen inhimillisenä olentona
näköpiiriimme, toisin sanoen ovat tehneet hänestä joko jumalan tai
ihmisen, mutta ei ensi kädessä suomalaista. Se avain, jota nyt vielä
aiomme käyttää, jättää Väinämöisen puolitiehen taivaan ja maan välille,
mutta tekee hänet niin täysiveriseksi suomalaiseksi, että jokainen
Suomen kansan lapsi voi tuntea riippuvaisuutensa hänestä.
Tämä avain on okkultis-kansallinen. Se merkitsee ensinnäkin, että
Väinämöisessä on kuvattu Suomen kansan henki ja sielu, meidän n.k.
kansallishenkemme. Hänessä on personoituna, kuten sanoimme äsken,
kansamme syvin pyrkimys, syvin usko ja syvin rakkaus. Mutta se merkitsee
muutakin. Se merkitsee, että Väinämöinen »pakanallisena» jumalolentona
ei ole kuollut vaan elää, että hän edustaen Suomen kansallishenkeä ei
ole vain runollinen kuvitelma, vaan elävä personallinen todellisuus.
Kuinka se on ymmärrettävissä? Koska tässä koskettelemme muuatta
näkymättömän maailman salaisuutta, täytyy meidän vähän selittää asiaa.
Kansojen erilaisuus, sekä ulkonainen että sisäinen, riippuu niiden
kielestä, maasta, luonnollisista elinehdoista, ilmastosta y.m.
tunnetuista seikoista. Jokainen kansa muodostaa yhtenäisen
kokonaisuuden, joka näkymättömässä maailmassa ottaa sen yli kaareutuvan
henkisen ilmakehän eli _auran_ muodon. Kansan aurassa näkyvät sille
ominaiset sielulliset tunnusmerkit: sen luonteenlaatu, sen ajatustavat,
sen tunnekyvyt, sen henkiset pyrkimykset, sen taiteelliset taipumukset,
sen vallitsevat mielipiteet j.n.e., jotka yhdessä muodostavat kansan
niin sanoaksemme personallisen sielun.
Mutta tämän kollektiivisen kansansielun takana piilee henkinen
salaisuus. Niinkuin ihmisellä on korkeampi minänsä, jonka hetkellinen
ilmennys hänen personallisuutensa on, niin on kansan kollektiivisen
kokonaisuuden henkisesti koossapitävänä voimana yksilöllinen älyolento,
jota voimme kutsua kansallishaltiaksi. Tämä on itsenäinen henkiolento,
joka ei kuulu meidän inhimilliseen kehitysjärjestelmäämme, vaan toiseen,
n.k. enkeli- eli sanskritinkielisellä nimellä _deeva_-kehitykseen. Hän
on verrattain korkea olento omassa järjestelmässään ja on saanut--ehkä
omaa kehitystään varten--elämäntehtäväkseen huolehtia kansakunnan
kohtaloista ja johtaa sen henkistä kasvua. Valitsemansa kansa on hänen
sydämelleen ylen kallis ja sen luonteessa on jotakin, joka vastaa hänen
omaa olemustaan, sillä hänen antautumisensa kansan johtajaksi ja samalla
palvelijaksi on sekä vaikea että vastuunalainen teko. Kansan aurasta
tulee ikäänkuin hänen ulkonaisin ruumiinsa eli asuntonsa, ja hän ottaa
kansan sieluelämän omakseen. Siten syntyy yhtämittainen vuorovaikutus
kansan personallisen sieluelämän ja suojelusenkelin oman tajunnan
välillä. Enkeli koettaa kasvattaa kansan sielua ja vuodattaa sen auraan
omia yleviä inspiratsionejaan ja tuntemuksiaan. Välittömästi hän ei voi
ruumistuneeseen kansaan vaikuttaa, ainoastaan semmoisten yksilöiden
kautta, jotka isänmaanrakkauden täyttäminä kuulevat hänen äänensä ja
sitten taiteen, kirjallisuuden tai sankaritekojen välityksellä tuovat
ilmi hänen sanojaan ja tahtoaan. Suojelusenkeli ei tietenkään ole yksin,
vaan mahtavan auttajajoukon, alempiasteisten enkelein ja haltiain
ympäröimä, mutta kaiken isänmaanrakkauden syvin henkinen juuri on siinä,
että isänmaan ja kansan takana on tämä suuri, rakastava ja jumalallinen
olento, joka sekä herättää rakkautta yksilöissä että vastaa siihen. Onko
ihme, että jotkut kansat ovat häntä ainoana jumalanaan palvelleet?[77]
Kun nyt Väinämöinen edustaa Suomen kansallishenkeä, merkitsee tämä,
paitsi että Väinämöisessä on personoitu Suomen kansan sieluelämä, myös,
että Väinämöinen, runojen ja vanhan uskon ja Kalevalan Väinämöinen, on
se suojelusenkeli, joka Suomen kansalle on annettu.
Milloin Väinämöinen tässä merkityksessä Suomen kansan kohtaloon liitti
omansa, emme osaa tarkalleen sanoa. Se tapahtui historiantakaisina,
kalevalaisina aikoina, silloin kun kukoisti esi-isäimme kulttuuri.
Mielemme tekisi nähdä Kalevalan runojen kertomuksissa Väinämöisen
elämänvaiheista viittauksia suojelusenkelimmekin kohtalonvaiheista.
Kaukaisia aikoja sitten oli Suomen heimo suuri ja mahtava. Siihen
kuuluivat, paitsi nykyisten suomalaisten esi-isät, niinikään
lappalaisten y.m. suomensukuisten heimojen esivanhemmat. Suuri osa
Europpaa oli sen hallussa ja se hallitsi viisauden voimalla enemmän kuin
väkivallan. Sen sivistys oli enemmän henkistä kuin aineellista laatua.
Se oli maata viljelevä, metsästystä, kalastusta y.m. elinkeinoja
harjottava ja kauppaa käyvä kansa, mutta samalla herkkätuntoinen,
uskonnollinen ja soitannollinen eikä elämä olisi sille minkään arvoinen
ollut ilman laulua ja runoutta, ilman syvempää luonnontietoa ja tietäjän
taitoa. Sen tietäjät olivat vihityt korkeaan mysterioviisauteen ja
kuuluisat mahtavasta loitsutaidostaan. Se oli Kalevalan kulttuuria, se
oli Väinämöisen aikoja.
Sitten tapahtui muutoksia ja mullistuksia. Historian näyttämölle astui
toisia kansoja.[78] Väinämöinen vetäytyi syrjään, hänen valtakuntansa
hajosi. Mutta hänen kansansa alkoi ryhmittäin ja pitkien aikojen
kuluessa siirtyä Pohjolaan Suomenniemelle: sinne tulivat hämäläiset,
karjalaiset, kainulaiset, pirkkalaiset, permalaiset ja miksi heitä
nimitettänee. Ja heidän muistissaan säilyivät vanhat ajat; pitkinä
talvipuhteina he niistä laulelivat ja runoilivat. Ja kumma kyllä he
vahvasti uskoivat, että vanhat ajat joskus palaavat. Perintätietona
kulki muisto Väinämöisen lupauksesta kerran vielä palata takaisin.
Myöhemmin, kun Suomeen oli tullut kristinusko ja kansa oppi hylkäämään
vanhoja jumaliaan, yhdistettiin runoissa Väinämöisen poistuminen
kristinuskon maahantuloon, mutta ennustusta ei unohdettu. Meidän
päiviimme saakka se kaikui kansan huulilta vanhan Väinämöisen,
iänikuisen tietäjän jäähyvästisanoina:
»Annapas ajan kulua,
Päivän mennä, toisen tulla,
Taas minua tarvitahan,
Katsotahan, kaivatahan
Uuen sammon saattajaksi,
Uuen soiton suoriaksi,
Uuen kuun kulettajaksi,
Uuen päivän päästäjäksi,
Kun ei kuuta, aurinkoa,
Eikä ilmaista iloa.»
Kuinka nyt tulee ymmärtää tätä Väinämöisen lupausta? Onko sillä tosi
tarkotus? Onko siinä totuus takana? Onko se todellista traditsionia vai
onko runonlaulajain mielikuvituksen lisäämä?
Sanoimme jo, ettei se ole pakanalliskristillisen ajan murroskaudelta,
vaan paljon vanhemmalta ajalta; se on Kullervo-kauden alussa
annettu,[79] ja meidän vakaumuksemme mukaan se on todellinen lupaus,
jonka kansallishaltiamme Väinämöinen silloin antoi jonkun inspiroimansa
inhimillisen Väinämöisen välityksellä.
Niin ollen saatamme kysyä: jos ei kansallishaltiamme silloin vetäytynyt
kokonaan ja ainiaaksi pois, mitä takeita meillä on hänen palaamisestaan
ja koska se tulee tapahtumaan?
Tähän vastaamme: se ei tule tapahtumaan aivan samalla tavalla kuin
ennen. Kun Väinämöinen viimein johti Suomen heimoja, oli hän tavallaan
joukkosielun kannalla: hänen kansansa eli valtakuntansa oli kokoonpantu
erilaisista aineksista eli paremmin sanoen erilaisista
ainesmahdollisuuksista. Sen perästä on Europan näyttämö muuttunut.
Palatessaan täytyy Väinämöisen valita joku erikoinen suomensukuinen
heimo. Hänellä täytyy olla valiokansa, »valittu kansa». Mistä hän sen
saa ja koskahan Väinämöinen palaa?
Väinämöinen on jo palannut ja kansan hän on jo valinnut. Kansa on Suomen
kansa ja Väinämöisen paluu tapahtui siihen aikaan, jolloin keskiajan
loputtua uudenajan aamu koitti Europassa yleensä. Voimme Kalevalan
sanoista seurata tätä kansallishaltiamme ja suojelusenkelimme
asteettaista historiallista kansallisauraamme yhtymistä.
»Taas minua tarvitahan», kun uusi aika koittaa ja Europan kansat
kulkevat kohti vapaampaa ja sivistyksellisempää tulevaisuutta. Tämä
tapahtui kuten sanottu keskijan lopussa, ja Väinämöisen vaikutus
Suomessa näkyi m.m. Mikael Agricolan työssä.
»Katsotahan, kaivatahan», kun kansa itse rupeaa heräämään ja tuntemaan
itsensä omaksi erikoiseksi kansaksi, samalla toivoen vapaampia
ulkonaisia olosuhteita ja elämänehtoja. Tämän pyrkimyksen ensimäiset
oireet alkoivat näkyä noin pari sataa vuotta sitten, ja sen seurauksena
sisäisesti katsoen--osaksi ulkonaisestikin--oli suuri muutos Suomen
kansan historiassa: irtautuminen Ruotsin vallasta ja liittyminen Venäjän
valtakuntaan.
»Uuen sammon saattajaksi», kun Suomen kansa oli henkisesti siksi
valmistunut, että se saattoi ottaa vastaan muistot menneestä
suomalaisesta kulttuurista. Tämä tapahtui viime vuosisadalla, ennen
kaikkea Elias Lönnrotin, mutta myös Snellmanin ja toisten suurmiestemme
työn kautta. Elias Lönnrot oli valittu Väinämöisen työaseeksi ja hänen
Kalevalansa ynnä kaikki muut runot, loitsut, sananlaskut j.n.e., joita
on keräilty ja yhä keräillään, muodostavat sen uuden Sammon,[80] jonka
Väinämöinen on meille saattanut.
»Uuen soiton suoriaksi», kun uuden Sammon (Kalevalan) saatuamme ja
vanhojen muistojen herättyä kansan sielussa voimme alkaa itsenäistä
kulttuurityötä tieteen, taiteen, uskonnon, filosofian y.m. aloilla. Tämä
aika alkoi viime vuosisadalla Kalevalan ilmestyttyä, ja sen perästä on
Suomen kansa todella luonut omintakeista useilla sivistysaloilla.
Suurissa sivistysmaissa puhutaan jo yleisesti suomalaisesta
soittotaiteesta, suomalaisesta kirjallisuudesta, suomalaisesta
rakennustaiteesta y.m. suomalaisista ennätyksistä. Väinämöinen ei ole
pettänyt; hänen sanansa ovat kirjaimellisesti käyneet toteen.
»Uuen kuun kulettajaksi, uuen päivän päästäjäksi, kun ei kuuta,
aurinkoa, eikä ilmaista iloa»--kun kovia kokenut kansamme yhdessä muun
maailman kanssa kärsii ahdistusta ja tuskaa. Nykyään Europpa todella
kärsii hirveitä synnytystuskia, ja yleensä uskotaankin, että uusi,
parempi aika koittaa kansoille, kun ovat nykyisen kiirastulen läpi
kulkeneet. Väinämöisen lupaus tässä suhteessa ei siis vielä ole
toteutunut, mutta luotamme siihen, ettei hän tässäkään ole väärin
nähnyt. Nousee Suomellekin vielä päivä, joka on kansojen veljespäivä,
jolloin jokainen kansa esteettä saa toteuttaa pyhintänsä ja sisintänsä
ja jolloin meidän Suomen kansammekin saa tilaisuuden ja ymmärtää
velvollisuudekseen noudattaa oman haltiansa ääntä ja luoda omintakeinen,
aitosuomalainen sivistys ei ainoastaan muutamilla, vaan kaikilla elämän
aloilla.[81]
Nyt ei lukijan pidä huudahtaa: »vanha pakanallinen Väinämöinenkö se on
meidän suojelusenkelimme; hänkö muka on takaisin tullut, hänkö siis
Kristuksen sijaan astuisi!» Ken niin huudahtaa, hän ei ole meitä
ymmärtänyt. Väinämöinen ei ole »pakanallinen» eikä »kristillinen»
enemmän kuin Kristuskaan. Väinämöinen meidän kansallishaltiana on elävä
salainen todellisuus, ja jos Kristuksella tarkotamme esim. Logosta, on
Väinämöinen tietysti hänen palvelijansa. Jos Kristuksella taas
tarkotamme sitä suurta vihittyä tietäjää, joka Jeesuksen personassa
vaelsi maan päällä pari tuhatta vuotta sitten, on hän--Kristus--aivan
toisenlainen olento kuin Väinämöinen kansallishaltiana, joka ei kuulu
ihmiskuntaamme laisinkaan, eikä hänen työnsä millään tavalla ole
ristiriidassa Suomen kansan omintakeisessa kehityksessä ilmenevän
Väinämöisvaikutuksen kanssa. Elämän todellisuudessa, kansojen ja
yksilöiden kehityksessä, ei kysytä toista tai toista »uskoa». Siinä
kaikki uskonnot ja elämänkatsomukset ovat sisaruksia, oksia ja lehtiä
saman elämän viisauden puusta; siinä kysytään ainoastaan, minkälainen
kukin yksilö ja kansa on ja mitä kukin tekee.
Mutta välttämätöntä on, jos kansa tahtoo luoda sivistyksen, henkevän,
onnellistuttavan, pysyväisen, että kansa sisimmässään ylläpitää yhteyttä
viisauden salaisen maailman kanssa. Niinkauan kuin muinaisajan kansat
mysterioittensa kautta todella olivat tekemisissä salaisen veljeskunnan
ja viisauden pyhän Sampo-temppelin kanssa, niinkauan heidän
sivistyksensä kukoisti ja kantoi hedelmää. Mutta kun yhteys katkesi,
joutuivat kansat kulkemaan omia harhateitään ja heidän kulttuurinsa
rappeutui. Kristillisellä ajalla on kirkko astunut muinaisten
mysterioitten sijalle, osaksi kirkko, osaksi yliopisto. Alussa kirkko
ylläpiti sisäistä yhteyttä Jeesuksen ja yleensä salaisen maailman
kanssa, mutta vuosisatojen vieriessä yhteys on tullut yhä höllemmäksi,
joten tänä päivänä luultavasti vain harvat yksilöt kristikunnassa ovat
Jeesuksen omia personallisia opetuslapsia[82] ja tuskinpa nekään
kirkonpiirin sisäpuolella. Välttämätöntä on sentähden, että joko
kirkossa tai sen ulkopuolella herätetään mysteriot kuolleista ja
saatetaan entiselleen alkuperäinen yhteys Jeesuksen ja salaisen
veljeskunnan kanssa, jos tahdotaan ja toivotaan, että nykyinen
kristillinen kulttuuri jatkuisi, kehittyisi ja henkevöityisi.
Eikä tämä mysterioiden renässansi saata tapahtua muulla tavalla kuin
siten, että kukin kansa ensin löytää oman korkeamman itsensä. Viime
vuosisata valmisti kristikuntaa tähän, sen me suomalaiset tiedämme
omasta historiastamme. Korkeamman itsensä löytäminen merkitsee kansalle,
jolla on menneisyyttä takanaan, että se unhotuksen yöstä nostaa
päivänvaloon kaikki mitä sen muinaisessa entisyydessä oli henkevää,
jaloa ja kaunista. Eikä tähän riitä paljas muodollinen muisteleminen,
vaan muinainen henki on uudestaan ja kirkastettuna herätettävä eloon
kansan tajunnassa. Sentähden Väinämöisen takaisintuloa Suomen kansan luo
on merkinnyt vanhojen muistojen elvyttäminen, uuden sammon takominen
j.n.e. Muodollinen työ on osaksi jo tehty. Suomen kansan tehtävänä on
nyt muinaisen Väinämöishengen ja viisauden uudestaan elvyttäminen ja
sulattaminen nykyisen kristinuskon kasvattamaan ja valistamaan
tajuntaan. Ja kahdeskymmenes vuosisata on näkevä, missä määrin Suomen
kansa--samoinkuin muut kansat--onnistuu tässä suurenmoisessa työssään.
Väinämöisen lupaus meillä on, ja että hän, kallis kansallishaltiamme,
tekee puolestaan, mitä hänelle kuuluu, siitä olemme varmat...
Suuni jo sulkea pitäisi,
Kiinni kieleni sitoa,
Laata virren laulannasta,
Herätä heläjännästä:
»Eipä koski vuolaskana
Laske vettänsä loputen,
Eikä laulaja hyväinen
Laula tyyni taitoansa;
Mieli on jäämähän parempi
Kuin on kesken katkemahan.»
Niin luonen, lopettanenki,
Herennenki, heittänenki...
Elkätte hyvät imeiset
Tuota ouoksi otelko,
Jos ma lapsi liioin lauloin,
Pieni pilpatin pahasti!
En ole opissa ollut,
Käynyt mailla mahtimiesten,
Saanut ulkoa sanoja,
Loitompata lausehia...
Vaan kuitenki, kaikitenki
Laun hiihin laulajoille,
Laun hiihin, latvan taitoin,
Oksat karsin, tien osoitin;
Siitäpä nyt tie menevi,
Ura uusi urkenevi
Laajemmille laulajoille,
Runsahammille runoille
Nuorisossa nousevassa,
Kansassa kasuavassa.


ALAVIITTEET

[1] Suomalaisia kirjailijoita, Helsingissä 1909, Otava. S. 24.
[2] Suomalaisten runojen uskonto. H:gissä 1915, Suom. Kirj. Seura. S.
360.
[3] Suomalainen sana _runo_ on sama kuin ruotsalainen _runa_, joka on
vanha goottilainen sana ja alkuaan merkitsee »salaisuus, salainen tieto»
ja »loitsu», vaikka se sittemmin tarkoitti riimukirjaimia.
[4] Olemme kirjassa _Jeesuksen salakoulu_ koettaneet antaa
mahdollisimman selviä viittauksia tähän suuntaan.
[5] Suomen Kansalliseepos. Tietäjä 1909, s. 79.
[6] S. IV.
[7] _Allan Menzies_, Maailman uskonnot, s. 5.
[8] Että kansassa yhä vielä on säilynyt muisto Väinämöisen
jumalallisesta olemuksesta ja melkeinpä vertauskuvallisesta
merkityksestä, näkyy esim. seuraavasta otteesta »Kotiseudun» maaliskuun
n:osta 1909: »Väinämöisestä sain viime talvena Suomussalmelta
Juntusrannan perältä Niemelästä aivan sattumalta muitten asiain